Elokuvat

Puhutaanpa kuuluisan suomalaisen elokuvaohjaajan, Aleksi Mäkelän kanssa musiikista. Sillä heavy metal on sukua klassiselle.

Mäkelän t-paidasta ei ole pitkä matka hänen uuteen elokuvaansa Kotirauha.

Tässä Aleksi seisoo kertomassa siitä Voicen toimittajalle.

kuva: kimmo laakso

Jostain syystä Häjyjen, Romanovien kivien ja Matti-elokuvan ohjaaja aloittaa uuden elokuvansa Albinonin Adagiolla. Sehän on barokkisäveltäjän, italialaisen Tomaso Giovanni Albinonin tunnettu kappale. Ne jotka tietävät miten lähellä hevin ja barokin tunnelataus ovat toisiaan myöntävät, että Adagion mollilaahustus on niin surkeaa kuultavaa että kuulija alkaa kolmen tahdin jälkeen itkeä, paitsi jos on sattunut juomaan liikaa kodeiinipitoista yskänlääkettä.

Siinä on jotain samaa kuin saksalaisen heavy metal-yhtyeen Scorpionsin slovareissa. Tai paremminkin meininki on kuin suoraan Ozzy Osbournen Mr Crowleyn introsta http://www.youtube.com/watch?v=-AgPinVreQc&ob=av3n

Jostain syystä tämä musiikki yhdistettynä Kotirauhan alkukohtaukseen sai minut nauramaan. Ehkä kyse oli tahattomasta huumorista . Tässä kohtauksessa katsotaan Samuli Edelmannin esittämää, huuliviiksillä kuorrutettua epätoivoista bisnesmiestä, joka on tekemässä itsemurhaa.

Hän aikoo ajaa perheen Plymouth Voyagerin vastaantulevien kaistalle Albinonin tahdissa.
Mutta kun kysyn asiaa Mäkelältä, hän vakuuttaa että huumori liittyy kyllä tähän. Yritämme miettiä syytä sille miksi itku/nauru ovat niin lähellä toisiaan.
Eräs vihje liittyy Samuli Edelmannin hahmoon.
Mäkelän mukaan hänellä ei ole elokuvassa yhtään huumorintajua. Jos hän nauraa, niin väärässä paikassa.

Ehkä tämä todellinen huumorin puute oli hauskuuden todellinen syy. Siis se mikä sai minut nauramaan kohdassa jossa olisi pitänyt itkeä.

Onko kukaan nähnyt elokuvan Devine Wind? En minäkään. Ainoastaan tässä kuvassa voi katsella kyseisen elokuvan DCP:tä, siis Digital Cinema Packagea.

kuva: minä
Tällaisia ovat ne kovalevyt joita elokuvateattereiden koneissa käytetään. Olen ottanut kuvan elokuvateatteri Maximin konehuoneessa, jossa kävin hiukan vakoilemassa koneenkäyttäjän puuhia.
Osasyy tähän attentaattiini oli, että nyt ollaan siinä pisteessä että Finnkinon kaikki elokuvateatterit Helsingissä ovat digitoitu.
Koneenkäyttäjä näytti minulle tämän kopion ja samalla totesi, että monet odotetut leffat saapuvat teatteriin peitenimillä. Näin estetään ettei joku pitkäkynsi anasta kopiota lentokoneessa. Jos rahtipaketissa lukisi mikä elokuva todella on kyseessä, varkaus olisi paljon houkuttelevampi vaihtoehto.

Tässä tapauksessa Devine Wind on peitenimi Gus Van Santin elokuvalle Restless. En itse ehtinyt katsoa tätä elokuvaa, mutta arvosteluista päätellen se ei tehnyt keneen suurta vaikutusta. Sen olisi voinut aivan hyvin varastaa.

Nyt tämä höpötys saa riittää. Meillä on kiire katsomaan saksalaista homopornoa videolta. Missasin nimittäin Taxi zum klo:n eilen Andorrassa. Voihan penaali!

Tapasin Oslosta kotoisin olevan näyttelijän Aksel Hennien. Hän oli kertomassa Headhunters-elokuvasta Helsingissä. Pyysin häntä näyttämään rauhanmerkkiä kameralle(kämmen naamaa kohti, vai miten se nyt oli) mutta hän ei suostunut.

Hän näytti tätä merkkiä.

kuva: kimmo laakso

Meillä oli kivaa jutella -sanoin että voisitko seistä vessan edessä kuvattavana. "Tuleeko juttusi otsikoksi 'norjalaiset elokuvat paskaa' " Aksel vitsaili. Ei se kai olisi hyvä kuvakulma ollutkaan, myönsin. Ja juttelun jälkeen sovimme että joskus jutellaan taas. Halusin ennen kaikkea varmistua eräästä asiasta. Onko Aksel todella Jeesus?
You Tubessa on video (niin, mitä siellä ei olisi) jossa hän kertoo perustaneensa uuden uskonnon. Hän hakkasi isäänsä pesistagalla, koska tämä piti Akselia heikkona. Akselin isi kuulemma itki kuin tyttö saadessaan mailasta. Sen lisäksi ääninauhan Aksel vakuuttaa että jos hänen kätensä sahaa irti se kasvaa aina takaisin.
Olin hetken todella hämilläni. Ääntä videolla voi erehtyä luulemaan näyttelijän, siis Aksel Hennien ääneksi. Aksel kuitenkin nauroi vain katketakseen kun kuvailin hänelle videoiden sisältöjä. Hän ei tiennyt kuka ne on pannut nettiin. Myös Sons of Norway-elokuvan tuottaja Asle Vatn sanoi minulle Hennien suosion syyn. Hän on niin tavallinen. Hänen kätensä joutuu ihan varmasti lääkäriin jos sitä yrittää sahata irti.
Jos Norjassa haluaa olla suosittu, täytyy olla erityisen tarkka ettei vaikuta snobilta. Miksi?
”Meilllä on tämä sosialidemokratia ja…” Selitti Vatn. Eikä minusta Hennie edes yrittänyt olla vaivaannuttavan katu-uskottava sosiaalidemokraatti, vaikka hän onkin joskus piirtänyt graffitteja ja joutunut poliisien kanssa hankaluuksiin ja huolimatta siitä että hän on lyhyenläntä (hiukan yli 170cm, ei tosin 168cm kuten leffassa annetaan ymmärtää) ja esittää yli-ihmiseltä vaikuttavaa bisnesmiestä Headhuntersissa.

En vielä ole löytänyt ilmaukselle "audio description" sopivaa suomalaista käännöstä. Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku järjesti hetki sitten taidenäyttelyn sokeille. Tällöin käytettiin ilmausta kuvailutulkkaus.
Audio description eli kuvailutulkkaus tarkoittaa että elokuvan yhteydessä on erillinen ääniraita joka selostaa mitä elokuvassa tapahtuu. Jos Bond suutelee naista, silloin ääni nauhalla ilmoittaa”James Bond asettaa huulensa vasten naisen huulia” Useat tv-ohjelmat ainakin Britanniassa ovat myös sokeiden ulottuvilla, samaten elokuvat. En tiedä miten Finnkino esimerkiksi suhtautuu asiaan. Briteissä on joidenkin tietojen mukaan 170 elokuvateatterissa sokeille katselumahdollisuus. Ja se on mahdollista koska The Guardian-sanomalehden mukaan 80% julkaistavista elokuvista on kuvailutulkattuja.
Tästä onkin asiasilta erääseen loistavaan R&A festivaaleilla nähtyyn elokuvaan. Mieleenpainuvimpia tähän mennessä on ollut serbialainen yhteistuotanto White White World.

Siinä seikkailee baariapyörittävä ex- nyrkkeilijä nimeltä King. Kingissä on se paha puoli että hän tekee erään erittäin peruuttamattoman pahan teon. Viittaan erääseen Oidipus nimiseen herraan joka… eikä siitä sen enempää. Lopputulos on tietenkin että Kingi menettää näkönsä, niin paljon häntä harmittaa. Harvassa ovat ne elokuvat joissa olisin ollut pala kurkussa. Mutta White White World on myös eräänlainen kurjuuden visuaalinen orgasmi. Se kannattaa katsoa. Ehkä se liikuttumiseni White White Worldissä johtui surullisesta, Boris Kovacin säveltämästä musiikista. Ahh!

Kurjuus on poikaa.

http://www.youtube.com/watch?v=fAUz6y83WE8&feature=player_embedded

Tv-työläinen Elias Koskimies on ollut luomassa monia reality-sarjoja: Suomen Robinson, Popstars, Tanssii tähtien kanssa ja Sillä silmällä. Hän on kirjoittanut polittista satiiria tv:hen: Uutisvuoto ja Presidentin kanslia. Hän on myös kirjailija. Viime vuonna ilmestyi hänen esikoiskirjansa Korusähkeitä jossa pureudutaan wannabeen sielunmaisemaan.

Tässä Elias paljastaa minulle uudehkot Addunsa elokuvateatteri Maximin aulassa.

kuva: Kimmo Laakso

Puhumme hiukan näistä kenkuleista, niissähän on eläinprintti. Eliaksen Adidakset on ostettu Lontoosta, Selfridges-tavaratalosta. Niiden suunnittelija on Jeremy Scott. Yhdysvalloista kotoisin olevan muotisuunnittelijan Adidakselle tekemistä malleista löytyvät myös tällaiset liekehtivät tykit: http://www.shopadidas.com/product/mens-originals-jeremy-scott-leopard-firebird-track-pants/RT496?cid=O21153&breadcrumb=1z13svs

Onneksi Eliaksella ei ollut niitä jalassaan.

Puhumme myös pääasian, eli kenkien ohella myös siitä miksi Elias on elokuvateatterissa. No siksi että hänen ohjausdebyyttinsä, elokuva nimeltä Likainen pommi on nyt tulossa teattereihin. Siinä on jotain hyvin painavaa ja kevytkenkäistä, yhtäaikaa.

Jos Eliaksen kengät ovat tuliaisia Englannista, ehkä kenties hänen uusi elokuvansakin?

Likainen pommi on satiiri business-Suomesta jossa kaikki yrittävät kilpaa keksiä menestyksen reseptiä ja tulla kuuluisaksi. Siinä jokainen, joka joskus on halunnut olla jotain, saa osansa ruhahasta.Elokuvassa on monia vaivaannuttavia kohtauksia. Siinä alaikäinen tyttö sanoo sanan "kulli".

Puhumme Likaisen pommin brittiläisistä esikuvista: Armando Iannuccin poliittinen satiiri The Thick of It ja siihen perustuva leffa In The Loop, Chris Morrisin telkkatouhut ja tietty Four Lions. Vaikutteita Likaisessa pommissa on myös amerikkalaisesta polittiisesta satiirista, kuten Alexandre Paynen The Electionista. Ja Elias on Guy Ritchie-fani, isolla G:llä.

Tänään menimme katsomaan norjalaisen Anne Sewitskyn mahtavan uutuuselokuvan Sairaan onnellinen. Annan sille näin monta tähteä*****. Minusta tämä nimen suomennos on vähän harhaanjohtava. Päähenkilön, Kajan keksihymyssä on jotain erittäin psykoottista. Itseasiassa 1978 syntynyt ohjaa Anna Sewitsky kertoi eräässä haastattelussa että päähenkilön lannistumaton hymy liittyy Norjan maantieteeseen. Etelessä asuu kuulemma aina aurinkoisesti hymyileviä kristittyjä. Mutta täällä tehdään myös eniten itsemurhia. http://www.youtube.com/watch?v=a7taXsJV66Y Sewitsky on itse Etelä-Norjasta, Stavernin kaupungista. Tältä se näyttää:

Kyse ei Kajan kohdalla ole kylläkään kaksinaamaisuudesta, vaan eräänaisesta hypersympaattisuudesta, jonka joskus meillä ihmisillä piristeet saavat aikaan. Se jaksaa kyllä naurattaa, varsinkin jos on hiukan tutkalla. Itseasiassa se hypnotisoi katsojat. Ihmisen hymyssä on jotain tarttuvaa. Tuntui kuin poistuessani teatterissa naamani olisi ollut betonoitu ikuiseen smile-asentoon.
Huomasin tämän. Suomenkielen ilmaus ”sairaan” ei mitenkään enää liity kiputiloihin, varsinkaan kurkkukipuihin. Mutta minä nauroin kurkkuni käheäksi, sillä elokuvateatterissa oli mukana vanha kaverini jolla on päihdeongelmia. Hän oli dokannut useita päiviä putkeen ja nyt, mennessämme pressinäytökseen oli hakenut apteekista pullon Resipect-yskänlääkettä. Katsoimme alkumatkan elokuvaa ja nauroimme antaumuksella. Huumorissa oli jotain niin ilkeän pisteliästä että se oli suorastaan nerokasta. Välillä katsominen oli jopa tuskallisen noloa, vaikka olisi ollut liikenteessä ilman Resipectin rauhoittavaa vaikutusta.
Tämä elokuva voitti Sundancessa palkinnon. Amerikkalainen indie-väki piti elokuvasta. Mutta Hollywood Reporterin kriitikko oli äskettäin huolissaan siitä että elokuva ei ehkä menesty teattereissa jenkeissä, sen levottomuutta herättävän sivujuonen vuoksi. Yritin miettiä mikä tämä sivujuoni voisi olla. Sekö että päähenkilön, perheenäidin mies osoittautuu homoksi?

Sitten tajusin, että kysymys on orjuudesta. Selitän vähän. Elokuvassa on kaksi perhettä ja näiden pikkupojat leikkivät keskenään. Toinen on valkoinen, toinen musta.
”Leikitään orjaa” sanoo valkoinen poika elokuvan alussa. Sitten seuraa erilaisia orjaleikkejä. Jouluaattona valkoinen poju ruoskii pyyhkeellä mustaa. Ja itse asiassa, kohtaus on omiaan herättämään levottomuutta. Rauhoittavan kodeiinihumun läpi jää vaikutelma että tämä musta/valkoinen-asetelma on elokuvassa ilman mitään syytä.
Yskänlääkettä nauttinut ystäväni kysyi muuten tässä kohtaa elokuvaa ”Miksei me koskaan leikitty orjaa” ja alkoi nauraa. Sitten hän sai viinakrampin ja poistui teatterista.

No ainakin yksi asia : Tukholmassa on nyt elokuvateattereissa tämä elokuva.

Se on vuonna 1977 syntyneen, brittiläisen Richard Ayoaden esikoisohjaus. Ayoadehan on tuo viileän humoristinen veikko,Lontoon hipsteri. Hänellä on värikäs, norjalais-nigerialainen tausta. Hänessä on sellaista nolostuttavaa surumielisyyttä josta minä pidän. Ne jotka pitivät Mossista It-porukassa tietävät ketä tarkoitan. Ja en todella tiedä nähdäänkö tätä leffaa Helsingissä.
Tukholma-Helsinki 1-0.
Helsinki= paska paikka.

Ayoade on tehnyt aiemmin monia musavideoita Arctic Monkeysille. Ja nyt Arctic Monkeysin laulaja on tehnyt soundtrackin Submarineen. Ja tämä Sheffield-soundi elokuvassa kuulostaa kyllä hyvältä. Se sopii kuin kypärä päähän elokuvan retroon, epämääräisen 1970-lukulaiseen ulkonäköön. Kyllä Alex on päällikkö. http://www.youtube.com/watch?v=Ou1iMvB64oc&feature=related

Tietysti minua hiukan mietityttää tämä musabisnes-leffabisnes-kytkös. Tai siis tämän elokuvan kaikkinaiset kytkökset. Ensinnäkin siis: tämän elokuvan on tuottanut sama firma, Warp Films joka on tuottanut Ayoaden musavideoita. Pieni Wikipedian pöyhintä osoittaa, että Warp Films oli alun perin firma, joka perustettiin levy-yhtiöksi vuonna 1989. Sitten yhtiö on tuottanut mieleenpainuvia elokuvia: Shaun Meadowsin This is Englandin ja terroristikomedia Four Lionsin.

Toiseksi, näyttää olevan yhteys Arctic Monkeysin laulajan suosiman vanhalta kuulostavan laulusaundin ja Ayoaden leffan henkisen kodin kanssa. Submarinen ulkonäöstä tulevat ehkä hiukan mieleen kitchen sink -draamat 1960-luvulta. Näissä keittiönpöytä-draamoissa usein seikkailee tavallisia nuoria joillla on haaste: kuinka kasvetaan aikuiseksi maailmassa, jossa se ei näytä vaivan arvoiselta. Eräs aikakauden merkkiteos oli Tom Courtenayn Billy Liar-niminen romaani. Siitä tehtiin hyvin menestynyt keittiönpöytädraama. Amerikassa ehkä jotain vastaavaa oli Dustin Hoffamannin debyytissä, Miehuuskokeessa.

Kaikki merkit näyttäävät viittaavaan, että Ayoadesta on pakko tulla tärkeä elokuvantekijä. Tai mitä voi tarkoittaa että mies jota musalehti NME nimitti ”Lontoon cooleimmaksi” aikoo seuraavaksi ohjata elokuvan tästä: http://www.otava.fi/kirjat/suomennettu/2011/fi_FI/kaksoisolento/

Italiassa on kuulemma tällä hetkellä 670 000 laitonta siirtolaista. http://www.nytimes.com/2008/05/15/world/europe/15iht-italy.4.12932729.html
Ilmiö on kiinnostava ainakin yhtä monesta syystä. Se tuo mieleen Italian sisäpolitiikan, ja Umberto Bossi-nimisen poliitikon jolle siirtolaiset ovat kirosana. Se muistuttaa miten Helsinginkin katukuva on muuttunut sitten vuoden 2008, jolloin Bulgariasta ja Romaniasta tuli Eu:n jäsenmaita. Ja koska New York Timesin juttu on kolme vuotta vanha, siitä käy ilmi millaisella viiveellä asenteet rantautuvat Pohjolaan.

Jutussa mainitaan, että suurella osalla romaaneista on Romanian passi. Itseasiassa näyttää siltä että suuri osa laittomista Italiaan muuttajista on Romaniasta. New York Timesin artikkeli on mainio asiasilta elokuvaan joka kannattaa katsoa huomenna alkavilla Espoo Cine-festareilla. http://www.espoocine.fi/fi/2011/index Se on romanialaisen Florin Serbanin esikoisohjaus. Nimi on romaniaksi Eu când vreau să fluier, fluier. Se tarkoittaa: jos minua huvittaa niin vihellän. En ole varma mitä sillä on tekemistä itse elokuvan kanssa, jonka näin toissapäivänä. Siinä ei vihelletä kertaakaan.

Tietojeni mukaan elokuvan voi nähdä nyt lauantaina Tapiolasalissa, lippu maksaa 6,50e. Alkakaahan jo juosta.

Eu când vreau să fluier, fluier on kertomus Keravan nuorisovankilasta. Tai jos Romaniassa olisi Kerava, niin nuorisovankila varmaankin näyttäisi tältä. Silviu-niminen jäbä (George Pistereanu) kärsii tuomiosta mutta on vapautumassa. Ja elokuvassa on kutkuttavan hidas kerronta aina siihen saakka kun Silviun äiti tulee vierailulle vankilaan. Siellä Silviu saa tietää että äiti aikoo viedä Silviun pikkuveljen Italiaan. Silloin Silviulla menee hermot. Hän haukkuu äitiä huoraksi. Äiti läimii poikaa poskille.

Tämä on selvä viite siihen mistä New York Timesin artikkeli puhuu. Jopa romanialaisten kesken on hiukan jännitettä siitä miten kiva paikka se Italia on. Ja Eu când vreau să fluier, fluier antaa ymmärtää että jos romanialainen nainen lähtee Italiaan hänellä on jumala jalassa ja housut mielessä.

Tästä lähtien Serbanin elokuva vaikuttaa versiolta Sidney Lumetin Hikisestä Iltapäivästä. Siinä kuten Eu când vreau să fluier, fluierissa on epätoivoinen tunnelma. Silviu on pääsemässä ulos vankilasta mutta äidin puheet Italiasta saavat hänet niin raivoihinsa että hän ottaa panttivangiksi vapautusta avittavan sosiaalityöntekijän, Anan (Ada Condeescu) Hän pistää vartijoita turpaan. Hän näyttää ettei ole mikään perseeseen nussittava pikkunilkki, kuten kanssavangit ovat luulleet. Jopa vankilanjohtaja on voimaton.

Ja sitten seuraa oikeastaan se juonenkäännös joka sai minut pitämään tästä elokuvasta. Kun Silviu pääsee ulos vankilasta, allaan vankilanjohtajan Alfa Romeo, mitä hän tekee? Hän vie Anan kahville. He istuvat kahvilla mykkinä ja Silviu kysyy onko mokka hyvää.
Varsinainen Antikiimaksi.

Mutta samalla myös hienoa, että joku viitsii taistella yhden kahvikupin tähden.

Ennen kuin lopetan tämän pajatuksen: jos romanialaiset kriminaalit eivät innosta, kotimaisia nilkkejä on katsottavissa Tunarit-elokuvassa joka saa huomenna ensi-iltansa. Itse missasin tämän pressinäytöksen, mutta juliste on hieno. Tämä vaikuttaa vähän samantapaiselta luuserielokuvalta kuin Pussikaljaelokuva. Hiukan ankeat jätkät järjestävät itsensä väkisin liemeen, ei voi kuin kiittää jumalaa että kaikki on vain elokuvaa. http://www.youtube.com/watch?v=dm_QOYv1vAA

Olipa kerran Jouko-niminen elokuvatoimittaja joka halusi tiivistä informaatiota siitä mikä elokuva menestyy. Ja sitten hän keksi vehkeen.
Vehkeen nimi on Virtuaalinen pörssi. Se on englanniksi VSM. Tämä on oikeastaan kuin lapset jotka leikkivät kauppaa kerrostalon pihalla. Kauppaa käydään leikisti mutta tosissaan. Hiekkalaatikko on pörssi. Naapurin sedät ja tädit, Jouko mukaanlukien tulevat säälistä ostamaan tuotteita, kivestä tehtyjä pannukakkuja. Ei ole paljonkaan eroa elokuvakävijään joka joutuu 9 euron hinnasta katselemaan 3-d animaatioita joissa seikkailee sinisiä pallopäitä.

Jouko ei tiennyt että ensimmäisen virtuaalisen pörssin perusti, kylläkin ajat sitten tietokefirma Hewlett-Packard vuonna 1996. Hp halusi selvittää miten jengi ostaa uutta tietokonemallistoa ilman raskasta markkinatutkimusta, pelimäisessä ympäristössä. Ja että jo ennen Joukoakin VSM:ää oli sovellettu mm. lipunmyyntitulojen ennustamiseen.

Hollywood Stock Exchange on esimerkki tällaisesta nettipohjaisesta Joukon vehkeestä joka ennustaa. (http://www.hsx.com) Juurikin Joukon arvostama pelimäinen ympäristö jossa selvitellään meidän elokuvakävijöiden käyttäytymistä. Siellä kaikki me sedät ja tädit, Jouko mukaanlukien voimme sijoittaa elokuviin joissa meidän mielestämme on enemmänkin kun ainesta pannukakkuun. Esimerkiksi Jouko viime vuonna löi vetoa että Avatarista tulee pannukakku. Ja kuinka kävikään. Jouko menetti hyvin monta miljoonaa, onneksi leikisti. Hollywood Stock Exchangessa ei käytetä oikeaa rahaa.

Tämä sijoituspeli on kaikille avoin. Osanottajille jotka kirjautuvat ”pörssiin” annetaan 2 miljoonaa HSX dollaria pelin aloittamiseen. Sitten sedät ja tädit pelaajat saavat elokuvien arvopapereita jotka perustuvat heidän lipunmyyntiodotuksiinsa. Laajalevityksiselle elokuvalle kyse on ensimmäisen neljän viikon lipunmyyntituloksesta.
No mitä iloa tästä pelleilystä sitten on?

Useat elokuvastudiot, MGM:stä, Lionsgatesta ja Warner Brothersista lähtien käyttävät elokuvapörssin tietoja, mukaan lukien elokuvien mainostajat. Pointti tuntuu olevan että nämä leikisti tehdyt osakekaupat tuntuvat elokuvateollisuudelle olevan jonkinlainen ilmaus Joukon älykkyydestä. Joukon älykkyys on ilmeisesti luotettavampaa kuin esimerkiksi elokuvakriitikon yksittäinen mielipide. Monet kriitikot ovatkin huolissaan Joukon älyttömyydestä. Joukon tyhmyys elokuvapörssissä voi olla esimerkiksi seurausta siitä että virtuaaliset sijoittajat ovat kaikki elokuvatoimittajia, tai leffafriikkejä jotka pitävät Tarantinosta. Tästä seuraa se mitä markkinajargonissa kutsutaan Joukon typeryydeksi, eikä virtuaalisen pörssin ennustetta voi pitää enää luotettavana.

Kohtapuoleen elokuvateattereihin saapuva Hölmö hullu rakkaus vaikutti niin typerältä elokuvalta, että päätin käydä katsomassa sen Maximin pressinäytöksessä. Tunsin syyllisyyttä istuessani mukavalla punaisella plyyshillä, koska valitsin tällaisen mainstream-komedian, enkä ensimmäistä suomenruotsalaista perhe-elokuvaa, Iiristä joka alkoi heti HHR:n jälkeen. Sinne Iiriksen näytökseen näytti virtaavan paljon toimittajia monista isoista lehdistä. Näyttää siltä että Iiris kannattaa kyllä mennä katsomaan. Siinä on mukana suomenruotsalainen näyttelijä-ohjaaja Tobias Zilliacus, joka ilmoitti äskettäin lehdessä että kauheinta mitä hänelle voisi tapahtua olisi köyhtyminen.

En odottanut siis mitään, mutta kas, HHR oli kuin sen melko ärsyttävä roolihahmo, Jacobia esittävä Ryan Gosling joka antaa elokuvassa litsareita kilteille perheenisille.

Ryanilla on mahtava leuka, ja HHR:ssä Ryanin hahmo on isoleukainen pick-up artisti tai ammattiviettelijä, joka opettaa perheenisälle kuinka naisia pokataan. Kun Jacob tekee aloituksen hän ei kerro mitään itsestään tai duuneistaan, ja jos tyttö alkaa kertoa omaa cv:tään, Jacob käskee pitämään päänsä kiinni, ja kertomaan jotain joka pitää hänet hereillä.

Hölmö hullu rakkaus tekee kaikkensa pitääkseen meidät hereillä. Se onnistuu paljolti, koska Ryan Gosling on monessa mielessä ärsyttävintä mitä valkokangas on tarjonnut vähään aikaan. Se on lähellä epäonnistumista ollessaan ärsyttävän hetero. Hahmot punoutuvat juoneen kuin Shakepearen komediassa. Mutta toisin kuin 1600-luvun Lontoossa, tässä elokuvassa pikkupojat eivät näyttele naisia. Gosling ei tapa ketään, eikä elokuvassa nähdä yhtäkään tuliasetta. Hän on yksinkertaisesti rikas, hänen ei tarvitse tehdä töitä, ja hän saa kaikki naiset. Ryanin hahmo viljelee jatkuvasti sanaa ”game” mikä tarkoittaa että Ryanin Jacob on tutustunut Neil Straussin vuonna 2005 ilmestyneeseen kirjaan The Game jossa toimittaja soluttautuu ammattiviettelijöiden kerhoon.

Strauss on kuin HHR:n kiltti isi jota esittää Steve Carell. Kun isi saa kuulla että äiti käy panemassa työkaveriaan hän ottaa eron. Sitten hän Jacobin johdolla oppii iskuetiketin ja loppu on kuin Karate Kidistä.
Tässä vaiheessa katsoja on hieman peloissaan, yrittääkö tämä elokuva todella myydä uudessa paketissa sankarillisen kuvan panomiehestä miehen mittana? Onneksi väkäleukainen Gosling on toisinaan niin kaukana tästä ideaalista että katsojan on pakko huokaista helpotuksesta ja hykerrellä. Ei se paneminen niin rattoisaa olekaan! Hah hah haa!
Elokuva ei ehkä olekaan mitään pane-propagandaa. Lopussa kiitos seisoo, Gosling päätyy vakituiseen suhteeseen-isin tyttären kanssa. Katsoja voi ottaa teatterista lähtiessään iisisti, mennessään kotiin vakituiseen suhteeseen.
Kyllähän se on aina kivempaa kuin se jatkuva urheiluautolla ajelu ja ne jatkuvasti soittelevat yhdeksän panokaveria.