Elokuvat

Jos kadulla on kerjäläinen, hän yleensä tietää mistä narusta vetää. Näytä säälittävältä ja kolikot tupsahtavat hattuun. No, amerikkalaisen dokumentaristin Drew Goldsmithin mukaan taktiikka on säälittävä. Siihen alentuvat myös rahaa kerjäävät hyväntekeväisyysjärjestöt ympäri maailman. Hänen dokkarinsa No Pity on sodanjulistus säälille. Kuin tämän tiedostaen monet vammaiselokuvat, julisteita myöten pyrkivät olemaan rankkoja ja samalla eroon säälipisteiden kerjäämisestä. Kuten tämä:

Tänään, kansainvälisenä vammaisten päivänä juhlitaan vammaisten aikaansaannoksia kulttuurissamme. Mikä on vammaisten panos leffakulttuuriin? Jäljet johtavat Lontooseen.
Disability Film-festarit käynnistyvät Todd Browningin kulttiklassikko Freaksilla, jossa näyttelijät ovat vammaisia. Elokuvateatterit ympäri Englannin täyttyvät vammaisten tekemistä elokuvista.

Katsooko yleisö niitä sitten pelkästä säälistä? Elokuvallinen toisinto tutuista joulukorteista jotka tapanina laitetaan takkaan? Niille jotka katsovat mielellään vammaisten tekemiä elokuvia tai elokuvia vammaisista yksi asia on selvä.

PWD:t eli vammaiset on esitettävä positiivisessa valossa. Ei välttämättä säälittävinä mutta opettavaisina pikku valopilkkuina. Elokuvien tehtävänä on poistaa se mitä sosiologit kutsuvat stigmaksi. Mikä tahansa piirre jonka myötä ihminen ei ole yhteisön täysivaltainen jäsen on lievitettävissä sympatioita herättävän elokuvan keinoin. Aivovauriosta (Cerebral Palsy) kärsivän Christy Brownin Minun Elämäni on monien mielestä eräs parhaista CP-elokuvista. Mutta kyse on enemmästä. Vaikka Chris ei pystynyt liikuttamaan paitsi vasenta jalkaansa, (Hänen omaelämäkertansa on nimeltään My Left Foot) me katsojat tietysti liikutumme Daniel Day Lewisin eläytymisestä CP-vammaisen maailmaan elokuvaversiossa.

Vamma-aiheisten positiivisuutta uhkuvien leffojen top vitoseen kipuaa
myös Richard Pimentelin tositarinan kertova Music Within.Siinä Ron Livingston on Vietnamin sodasta palaava loistava puhuja. Mutta sitten osoittautuu että hänellä onkin tinnitus.
Tinnitus, korvien soiminen, vaivaa noin myös 50 000 suomalaista. Sen hoitaminen leikkauksilla tai lääkkeillä ei yleensä ole mahdollista sanoo Duodecim.

Hillary and Jackie ei vammaisten edustajien mielestä ollut tarpeeksi positiivinen PWD-henkilön kuvaus. Ms-tautia sairastavan sellistin esitystapa oli liian rosoinen.

Äskettäin päättyneillä The Other Film –festareilla paneuduttiin erityisesti kuurojen panokseen valkokankaalla. Myös sokeat tulivat kaapista. Time-lehti valitsi vuonna 2009 Rob Spencen vuoden keksijäksi. Ampumaonnettomuudessa 15-vuotiaana sokeutunut Spence on nyt asennuttanut elokuvakameran tekosilmän tilalle.

Well, voisitteke kuvitella että Helsingin Yliopistolla puitaisiin Urpokulttuurin vivahteita ? New Yorkissa urpot, tai siis guidot ovat kyllä breikanneet -myös akatemiassa. Queens Collegen John D. Calandran avauksessa pohdittiin äsken meilläkin nähtävän tv-sarja Jersey Shoren suuren suosion haittoja.

Miten harmillista on kulttuurin kannalta jos 20-jotain italialaistaustaiset tyypit, guidot ja guidettet notkuvat porealtaassa, urpoilevat ja juovat viinaa.

Guido (sano: gwiidou) on amerikkalainen slangi-ilmaus epähienoa englantia käyttävälle italialaistaustaiselle henkilölle. Tyypillinen guido tai guidette kuvittelee olevansa yhtä kuuma kuin konepelti. Hän on alemman luokan edustaja, todennäköisesti lähiöstä. Hän käyttää usein sanoja "lafka" tai "pillu". Amerikkalainen guido on usein kuitenkin myös agressiivinen. Hän hokee: "fuhgeddiboutit" , pitää kultavitjoista sekä omasta peilikuvastaan.

Ainakin tälläinen vaikutelma syntyy tosi-tv-sarja Jersey Shoren katselijalle. Monet New Yorkin italoälyköt ovat nousseet barrikadeille. Kritisoijien mukaan todellinen guido ei ole GTL -urpo. Hänellä on mielessään muutakin kuin kuntosalit, geeli ja rusketus. Hän on kuin Jersey Boys musikaalin tuottaja Joe Pesci elokuvassa Serkkuni Vinny (1992). Guidoja 20-vuotta tutkinut Donald Tricarico toteaa NY Timesissa että kyseessä on eräänlainen myöhäiskapitalismin ilmiö. Ilmeisesti guidoudesta tuli todella populaarikulttuurin vakiovaruste Saturday Night Feverin (1977) ja John Travoltan geelikampauksen myötä.

.
Guidokulttuuri yhdistetään erityisesti New Yorkiin ja Queensin kaupunginosaan. Mutta Guido-sanaa käytti tiettävästi ensimmäisen kerran New Jerseyläisen musalehden toimittaja vuonna 1985. Silloin hän puhui paikallisista italialaistaustaisista diskoissa pullistelevista läskipäistä.

Fuhgeddiboutit-tyylinen puhetapa, leimallinen Queens-aksentti (You talkin' to me?) on nykyään haittatekijä jos näyttelijä x tahtoo saada kunnianhimoisia rooleja. Jersey Shoren promotoima guidokulttuuri on saanut kunnon näyttelijät varpailleen.Niitä Parempia Rooleja tavoittelevat näyttelijät maksavat kalliita puhetekniikan kursseja opetellakseen pois Queens-slangista. Se yhdistyy guidouteen eikä sillä saa rooleja-- paitsi kuin ehkä Jersey Shoresta.

Vuonna 1948 eräs Hollywood-käsikirjoittaja löysi natsien elokuvastudio Ufa:ta penkoessaan elokuvan nimeltä Das Ghetto. Se on olevinaan dokumentti juutalaisista. Rikkaat juutalaiset tanssivat, polttelevat sikareita mutta antavat nälkiintyneiden heimoveljiensä kuolla. Pääosassa on epäinhimillisyys ja piittaamattomuus. Tuloslaskelman viimeisellä rivillä lukee: juutalaiset ovat sikoja.

Nykyään ei olla varmoja miksi tämä elokuva tehtiin. Ehkä sen oli määrä vakuuttaa muu maailma siitä että juutalaiset ovat itse syypäitä omaan kurjuuteensa. Elokuva ei koskaan valmistunut. Leffakriitikko Ian Buruman mukaan 1990-luvulla löydetyt, lopullisesta versiosta leikatut pätkät paljastavat että elokuvan kohtaukset ovat lavastettuja. Monet ovat sitä mieltä ettei sitä näytetty koska pelättiin että elokuva saattaisi sittenkin tehdä ihmiset sympaattiseksi juutalaisten kurjuudelle.

Tästä rainasta inspiroitunut israelilainen ohjaaja Yael Hersonski on tehnyt dokumentin dokumentista. Sen nimi on A Film Unfinished. Yllättäen Hersonskin kysymys dokumenttia tehdessä ei ollut niinkään se mitä Das Ghettoa tehdessä todella tapahtui, mikä oli totta ja mikä lavastettua. Vaikka meille vuodesta toiseen muistutetaan että kaiken maailman hitlerien hirveyksien katselu on opettavaista, on kauheuksien katselussa mukana myös aimo annos tirkistelynhalua. Ennen ampumista alasti riisutut, natsien edessä kirkuvat naiset. Mitä opettavaista heidän katsomisessaan voisi olla. Hersonskin mukaan kirkuna sekoittuu perunalastupussin räpinään ja puhe kauheuksien opettavaisuudesta on pelkkää tekopyhää höpötystä.

No mitä sitten tapahtuu kun Hollywood tehtailee natsi-dokumentteja? Paljastuuko totuus natseista? Mielenkiintoista on se että että eräässä toisessa, lännenelokuvista tutun John Fordin masinoimassa propaganda-dokumentissa Nuremberg Its Lesson For Today juutalaisten saama kohtelu ei ole pääosassa. Ensimmäisten 40 min aikana ei edes viitata heihin.

New York Review of Booksiin kirjoittavan arvostelijan mukaan syy juutalaisten sivurooliin on kylmässä sodassa. Tämä elokuva tehtiin aikana jolloin Amerikan oli parasta olla Saksan kaveri.

Elokuvan alkuperäinen tarkoitus oli vakuuttaa Nurembergin syyttäjä natsien sikamaisuudesta. Vaikka syyttäjä, Mr Jackson vakuuttui dokumentteja katsottuaan natsien rikoksista ihmisyyttä vastaan hän epäili kannattiko dokumenttia näyttää tavallisille ihmisille. Näistähän saattoi tulla natsimyönteisiä. Lopulta elokuvaa ei näytetty Amerikassa. Ainoastaan saksalaiset näkivät sen. Tarkoitus oli näyttää saksalaisille millaisa sikoja he olivat ja samalla estää amerikkalaisten muuttuminen natseiksi.

Kaikkien tirkistelijöiden riemuksi Nuremberg, Its Lessons for Today on nyt ilmestynyt DVD:nä, vuosikymmenten jälkeen elokuva on rekonstruoitu alkuperäisestä materiaalista. Aikamme katselija joka mielellään tuijottaa juutalaisten ruumiskasoja palkitaan: luisevia keskistysleirin asukkaita, irroitettuja kultahampaita ja päättömiä silmälasivuoria on tarjolla vaikka kuinka paljon.

Mike Leighin uusin Another Year on saanut Briteissä loistavat arvostelut. Siinä ei kuitenkaan yhtä julmasti piiskata esikaupunkilaistollojen tyylin puutetta kuin Leighin elokuvissa toisinaan. Another Year tuntuu olevan epäillyttävällä tavalla maanläheinen lähiökuvaus. Pääosassa on leighmäiseen tyyliin hyvin epäkiinnostava reippaasti keski-ikäinen esikaupunkilaispari, ilman sitä omahyväisyyttä ja pikkusieluisuutta joka joskus katsoo kankaalla silkasta vahingonilosta. Mike Leighin kiinnostavuus on tavallisesti ollut juuri tässä: hänelle näyttää olevan mahdollista tehdä kiinnostavia elokuvia tyypeistä joissa ei ole mitään kiinnostavaa.

Eräs parhaita näkemiäni elokuvia on Leighin Abigail's Party. Se tehtiin alunperin näytelmäksi mutta BBC tuotti käsikirjoituksen tv-leffaksi vuonna 1977. Koko tarina uppoaa kuin puukko nahkasohvaan. Se sijoittuu tyypilliseen lähiöolohuoneeseen 1970-luvulla. katselukokemuksen viiltävä myötähäpeä liittyy järjenvastaisesti kotoiseen spektaakkeliin,baarikaappiin, sohvakalustoon sekä tietenkin massiiviseen ruskeaan vitriinikirjahyllyyn.

Lähiöperhe odottaa toista ystäväperhettään kylään. Ja kuinka ollakaan vierailusta tulee todella kammottava,eikä vähiten siksi että jostain syystä pariskunnat viehättyvät illan kuluessa toistensa puolisoista. Katsoja odottaa innoissaan miten wife-swapping etenee, mutta mitään niin liberaalia on turha toivoa. Isäntä saa sydärin ennen seisokkia. Mutta ilman tätä odottamatonta kuolemaa elokuva on käsittämättömällä tavalla tuskallinen. Dialogi koostuu wannabe-kliseistä joilla tyypit harrastavat joko piilobrassailua tai puhdasta pullistelua. Isäntä kysyy miesystävänsä vaimolta pitääkö tämä taiteesta johon tämä vastaa käyneensä Pariisissa. Sitten isännän oma vaimo ihailee vierailevan aviomiehen reisilihasten paksuutta jonka jälkeen paljastuu että mies on pelannut liigatasolla futista nuoruudessaan kunnes työelämä imaisi mukanaan, jees jees. Ihan tosi uskomatonta, vastaa isännän vaimo kiihkeästi hengittäen. Isäntä ottaa herneen nenään ja laittaa puuviilutetusta hifisysteemistä Beethovenia niin kovalle ettei kukaan voi puhua. Seuraa riita jossa vaimo vaatii saada Demis Roussosta päälle. Hän saa tahtonsa läpi.

En osaa päättää mikä tekee tämän elokuvan katsomisesta pakottavan kokemuksen. Sekö että siinä nautitaan juustocuutioita cocktail-tikuissa, ja kuunneellaan hifi-järjestelmästä Demis Roussosia. Kenties kaikki johtuu vain siitä että koko leffa on flashback omaan lapsuuteeni, muistan kyllä valitettavan elävästi ne cocktail-tikkuihin pujotetut viipaloidut lihapullat, viinirypäleet ja juustokuutiot joita nautimme sohvaryhmän ääressä Vantaalla tupakansavun leijuessa samalla kun Isi kaatoi kossua kahvin sekaan ja lauloi Tom Jonesia daijuille naapureillemme.

Abigail's Partyssa käheä-ääninen äiti on kännissä ja esittelee hyvinvarusteltua keittiötä. Klasikkokohtauksessa hän sanoo vieraiden kuullen laittavansa "Beaujolaista jääkaappiin". Lähiötädin moukkamaisuudesta ja muista kliseistä on itseasiassa tullut briteissä tavaramerkki: Kaikkia etikettisääntöjä rikkoen lontoolaiset ravintolat tarjoilevat tätä nykyä jääkaappikylmää Beaujolaista. Leighin leffaan kirjoittamasta munauksesta on siis tullut todellisessa elämässä merkki tyylitajusta.

Yritin lukea kirjaa kämppiksilleni ääneen : Please Daddy No. Pliis ei enää, kuului huuto.

Olen jälkeenpäin, sairaasta uteliaisuudesta ostanut muitakin tämän huippusuositun misery-genren edustajia. Kannessa on aina reppanoita kakaroita. Kirjoissa lapsia naidaan, päät tungetaan mikrouuniin ja sitten mennään isän kanssa ees-taas pissalle.

Rankkaa.

Useimmat sanoivat että ettei kukaan terve älykkäänä itseään pitävä voi LUKEA misery literaturea.

Mutta näitä kirjoja myydään aivan helvetisti. Niitä saa ostaa Lontoossa Asdasta, paikallisesta Anttilasta. Ihmiset, useimmiten naiset lukevat näitä kirjoja kuin Aku-Ankkaa. Vessassa. Ruokapöydässä.

Tämä ei ole fiktiota.

Voiko misery-litiä kääntää Hollywoodin kielelle? Tarkoitan voisiko kukaan kokea viihtyvänsä posket täynnä poppareita ja irtiksiä Stuartin tarinan valkokangasversion äärellä, samaan tapaan kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaajan Päiväkirjan äärellä. Monet näkevät kurjuuskirjallisuuden ja chick-litin saman kolikon kääntöpuolina.

Naiset jotka haluavat olla rankkoja kirjoittavat nyt kurjuuskirjallisuutta eikä mitään chick-litiä.

Kyse on kirjallisuudenlajista joka sai alkunsa Usa:ssa 1990-luvulla. Silloin David Peltzer kirjoitti kirjan A Child Called it jossa äiti juottaa pojalleen ammoniakkia ja antaa päin näköä päivittäin.

Sitten Frank McCourt kirjoitti Seitsemännen portaan enkelin.

Siitä tehtiin elokuva. Sen jälkeen nimenomaan irlantilainen lapsuus tuli synonyymiksi kurjuudelle. Jotkut ovat sitä mieltä että kurjuuskirjallisuus keikkuu pornon ja tirkistelyn horjuvalla alueella eikä sitä voi muuntaa blockbuster-elokuvaksi.

Viimeisin yritys on Kevin Lewisin The Kid joka on tositarina Kevin Lewisistä ja tämän brutaalista mutsista. No, elokuva ei ole menestynyt kovin hyvin.

Ja eritysesti silmään pistään että kirjan kauhea hampaaton ämmä, Kevinin mutsi on elokuvassa todella seksikäs bimatsu eli Natastha McElhone. On suorastaa omituista nähdä tämä kissa sylkemässä slangi-ilmauksia etelä-Lontoolaisella katu-aksentilla.

Ei kovin todenmukaista tai uskottavaa, lievästi sanottuna.

Misery-litin kirjoittaminen kannattaa. Jos sinua on hyväksikäytetty lapsena kustantaja kyllä tietää miten pääset käsiksi rahoihin. Vaikka aallonharja tuntuu olevan laantumassa (siellä jossain vuoden 2008 tienoilla) The Bookseller listasi vastikään kurjuuskirjallisuuden vuosikymmenen tuottoisimmaksi genreksi.

Heti Harry Potterin ja kokkikirjojen jälkeen.

"Isästäni tuli jatkuvasti sukupuolisesti kursailemattomampi kanssani. Hän masturboi Bobby-koiraa saadan tämän kiihkoon. Sitten hän laittoi minut koskettamaan itseään ja Trixie-terrieriä ja sen jälkeen haistamaan sormiani. Minä yritin katsoa muualle ja sain isän vihat päälleni"

Ylläoleva on katkelma myyntitilastojen kärjessä keikkuneen misery-lit genren edustajan Stuart Howarthin tosi-romaanista Please Daddy No. Kannessa anovan näköinen pikkupoika. Ei kuitenkaan Stuart.

Poikansa lisäksi kirjan Isi pitää myös sioista.

Venäjällä tehdään talouskriisistä huolimatta 200 elokuvaa vuodessa.

" Jotku venäläiset ovat sitä mieltä, että jopa liian synkkiä ja kriittisiä." sanoo Suomi-Venäjä -seuran kulttuurisihteeri.
Ensinnäkin: kaikilla on raspikurkku. Kaikki ovat masentuneita. Kaikki asuvat elementtitaloissa. Kaikki nauttivat paljon alkoholia, mieluummin lumisateessa. Andrei Zvyagintsevin elokuvassa Izgnanie kaikki on kurjaa, ja monille ei-venäläisille tämä elokuva summaa venäläisen elokuvan ilottomuuden. Elokuva kestää melkein kolme tuntia, mutta sen katsominen punaisella plyyshillä ei pitkästytä. Izgnanie ratsastaa sillä käsityksellä että kaikki mikä on venäläistä on kuppaista - voisiko joku toisinajattelija joskus tarjota hieman vähemmän väsyneen elokuvan rakkaasta naapuristamme Venäjästä?

Nuoren polven ohjaaja Valeri Todorovski on tehnyt jotain omituista: venäläisen komedian. Onko kyseessä vitsi? Onko tarjolla muutakin kuin raspikurkkuisia setiä soittamassa pöydällä hanuria? Todorovskin elokuva Stiljagi (2008) kuvaa värikkäästi (välillä jopa räikeästi) harmaan Moskovan keskellä salaa jatsia diggaavia parikymppisiä:

Elokuvassa jazz on jotain todella radikaalia. Päähenkilö ostaa saksofonin pimeän tavaran kauppiaalta joka vertaa soittimen omistamista stiletin hallussapitoon. Bebop-hengessä jorataan ja mukana on paljon pikkutuhmaa perseen keikuttelua. Elokuvassa on loistava päärooli. Elokuvan englanninnos, Hipsters osoittaa missä alakulttuurin juuret ovat. Venäläiset hipsterit palvovat estoitta Amerikkaa. He kutsuvat toisiaan nimillä "Frank" tai "Bob". He harrastavat vapaata heteroseksiä.

Mutta toisin kuin alkuperäiset hipsterit Moskovan hipsterit eivät Stiljagissa polta kannabista.

Alkuperäisiä 1940-luvun hipstereitä saadaan kiittää siitä että on cool olla cool. Paitsi että Todorovskin elokuvassa käytetään sanaa cool siinä puhutaan myös "kikseistä". Hipster-sanasto on siis hallussa idässä. Elokuvan päähenkilö Mel on aluksi square (eli tavisurpo) mutta hänestä tulee ensimmäisen vartin jälkeen hip ja lopulta hän hylkää puoluekirjan ja ostaa fonin. Cool? Hän pokaa bailujen kuningatteren Polly-Polzan soittamalla kuin Charlie Parker. Elokuvan yksi huipuista on unijakso jossa Mels oppii fonin soiton viidessä minuutissa kun Parker ilmestyy hänen luukkuunsa yllätysvierailulle. Musta mies ja venäläinen parikymppinen heittävät vitosta duonsa jälkeen ja akordit soljuvat.

Norman Mailer kirjoitti vuonna 1957 valkoisesta neekeriydestä. Hipsteriyden ytimessä on "white negro" keskiluokkaisten nuorten halu olla neekereitä. Kaikki mikä on mustaa on cool ja hip ja yhdistyy kapinaan ympäröivää massaa kohtaan. Musta on rentoa, huoletonta ja kuullostaa hyvälle. Ja venäläinen elokuva Stiljagi onnistuu vielä vuonna 2010 olemaan hip. Vaikka tarinan sankari perinteisessä mielessä on saksofonia soittava Mels jonka naiivi rakkaus musiikkiin on valloittavaa ja joka saattaa bailuprinsessa Polly-Polzan lopulta paksuksi, on hänen tiellään valkoiseksi hipsteriksi vielä yksi viimeinen koetus. Kun Polly-Polza tulee ulos synnytyslaitokselta käärö kädessään Melsin koko suku odottaa ovella innostuneena.

"Näytä se" kuuluu huuto.

Kääröstä kurkistaa pieni musta pää. Sukulaisten suut vääntyvät. Mutta sitten he alkavat huutaa kuorossa:
"Meidän on, Meidän on!"
Mels ottaa käärön ja hymyilee leveää hipsterin hymyä. Ja Melsin kaverit, nähdessään lapsen vitsailevat että nyt on Mels on tainnut ottaa hipsteriyden vähän turhan tosissaan. Vaikka hänen kaverinsa on juuri palannut Amerikasta paljastaen ettei siellä oikeasti ole hipstereitä Mels ei välitä.

Hän on aito hipsteri.

Ps. Alla Suomi-Venäjä-seuran kulttuurisihteeri Merja Jokelan laatima venäläiset ohjaajat -top 9. Kulttuurisihteeri järjestää venäläisen elokuvan Kino Lokakuu-festivaalia.

"Saamme venäläisiltä yhteistyökumppaneiltamme Mosfilmitlä, Lenfilmiltä, Intercinemalta ja itse elokuvantekijöiltä ehdotuksia. Seuraamme myös tarkkaan, mitkä elokuvat menestyvät kansainvälisillä festivaaleilla ja otamme mielellämme niitä ohjelmistoomme. Haluamme saada katsojilta ideoita erityisesti Suomessa asuvilta venäläisiltä uusista elokuvista." hän sanoo.

1. Aleksei German vanhempi
2. Andrei Kontshalovski,
3. Marina Razhbeshkina
5. Kira Muratova
6. Pavel Lungin
7. Kirill Serebrennikov
8. Boris Hlebnikov
9.Ivan Vyrypajev

Mitä yhteistä onkaan Slashilla ja Richie Samboralla, Juhani Sirénillä ja Jimi Hendrixillä? Marshallin kitaravahvistin.

Ja tuskin sinäkään olet välttynyt näkemästä (ja kuulemasta) Marsun skobea, sillä ei tarvitse olla kummoinenkaan rokkikonsertti, niin lava on vuorattu Marshallin tekniikalla.

Marshall on menestyksekkäästi huonontanut ammattisoittajien kuuloa liki viisi vuosikymmentä, joten onkin jo korkea aika keskittyä myös tavallisiin musadiggareihin. Ja näin tapahtuu marraskuun 15. päivä, kun Marshall lanseeraa uudet kuulokkeensa, joiden tekniikassa ja muotoilussa on hyödynnetty yhtiön vuosikymmenten kokemusta alalta.

Nämä retrohenkiset headphonet on kehitetty yhteistyössä ruotsalaisen Zound Industriesin kanssa, joka on aiemminkin tehnyt tyylikästä private label -kuulokebisnestä esimerkiksi Levi'sin ja H&M:n kanssa.

Pirun tyylikkäät luurit, pakko myöntää, mutta jää nähtäväksi, pärjääkö Marsu laadussa rakkaille Sennheisereilleni?

Täältä vähän lisätietoa hommasta:

http://www.marshallheadphones.com

http://www.zoundindustries.com

Hevonen menee suihkuun ja lukee olohuoneessa lehteä. Hevonen ottaa pianotunteja seksikkäältä Tammalta. Muita "perheeseen" kuuluvia ovat Intiaani ja Lehmipoika. Kyseessä on belgialainen stop-motion animaatio Panique au Village. Ovathan belgialaiset antaneet maailmalle paljon hyvää, Tintin ja Jean-Claude Van Dammen. Miksei siis seksikkäitä hevosiakin. Toisin kuin amerikkalainen veljensä Toy Story, tämä elokuva on hyvin epäamerikkalaisella ja kiinnostavalla tavalla kummallinen. Yksi hahmoista saa synttärilahjaksi miljoona tiiltä. Alkaa talon rakennus. Merihirviöt hyökkäävät. Hevosen pianotunti keskeytyy. Joku soittaa puhelimella, Anteeksi onko Hevonen kotona. Kyllä, odottakaa hetki. Niin alkaa Hevosen, Intiaanin ja Lehmipojan seikkailu. Kenties Panique Au Village on sukua sille yllykkeelle joka jokaisessa terveessä lapsessa toivottavasti syntyy.Staattiset barbit pitää saada liikkeseen riisua ja panna päällekkäin ja sitten nykimään lantiotaan. Ne täytyy panna leivänpaahtimeen ja niiden päätä täytyy vähän hieroa raastimella.

Arthouse ohjaajat Stéphane Aubier, Vincent Patar ovat systemaattisesta hyödyntäneet lapsellista fantasiaa tavalla jossa on enemmän outoa särmää kuin Pixarin tuotoksissa. Kaksikon low-fi toy story on hauska sekä aikuisen että lapsen mielestä. Jos olisin isä pakottaisin kakarat katsomaan tätä. Se perustuukin belgialaiseen illalla näytettävään tv-ohjelmaan.

Joidenkin kriitikoiden mielestä tämä on ranskankielisen maailman versio Wallacesta ja Gromitista.Itseasiassa elokuvan levittäjänä toimii studio Aardman joka on myös W&G:n takana. On kuin joku olisi tehnyt animaation kännissä. Mutta Panique au Village on myös todella taitavasti tehty. Niitä harvoja animaatioita jotka pääsivät mukaan Cannesiin.

Näyttää edelleen siltä että kirjamaailman trendit ovat osoitin siitä mitä elokuvarintamalla seuraavaksi tapahtuu. Elokuvan äiti on edelleen kirjotettu teksti. Ja kun kirja myy, siitä tulee myös elokuva.

Äskettäin amerikkalainen Quirk Books, etsiessään sopivaa hittituotetta kehitteli uuden genren: otetaan klassikko ja sotketaan mukaan ninjoja, apinoita ja merirosvoja ja eläviä kuolleita. Tuloksena on jotain jota kutsutaan nimellä mash-up kirjallisuus. Perimmäinen kysymys kun on: kuinka myydä 200 vuotta vanhoja raapustuksia IPod-polvelle?

Kustantajan resepti muistuttaa tuningia: alkuperäiseen automalliin laitetaan spoileri :tuloksena on turboahdettua Jane Austenia, esimerkiksi.Tekotapa on omittu pop-musiikista, romaani on kuin sämpläys.

Mutta tässä tapauksessa sämple on melko iso, yli 85% alkuperäisestä 1813 ilmestyneestä opuksesta.

Kun zombi-versio Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo -Pride and Prejudice and Zombies - ilmestyi 2009 se myi yli puoli miljoonaa. Se ylitti myös 50 000 rajan Briteissä. Itseasiassa sitä pidetään nyt, vuoden jälkeen klassikkona. Ja tietysti Hollywood on seuraamassa hypeä. Alunperin elokuvan tuottajaksi ilmoitettiin Natalie Portman jonka oli myös määrä näytellä elokuvan pitkähampaista Elizabeth Bennetiä. Nyt Portman on luopunut proggiksesta vaikka itse elokuvan tekemistä jatketaan, fanit ovat sitä mieltä että tämä elokuva täytyy tehdä.

Jostain syystä romaanin kansi tuo mieleen elokuvien ja kirjojen arkkityypin. vaginadentatan eli hammasvaginan. Kyse on siitä kauhuskenaariosta joka usein vaivaa meitä miehiä: että naisella on hampaat pimpissään. Kuten kauhuelokuvan Slither naishirviö toteaa "I am so fucking hungry". Sana miehennälkä saa aivan uuden merkityksen.

Mitchell Lichtenstein teki pelon todeksi elokuvassaan Teeth (2007). Leffassa teini-ikäinen tyttö käy gynekologilla ja huomaa että...no loppu on helppo arvata: penikset katkeilevat.

Suomen elokuvasäätiön teettämän tutkimuksen anti on seuraava: kaksi kolmasosaa 15-vuotta täyttäneistä pitää uutta kotimaista elokuvaa kiinnostavana. Yli puolet sanoo että elokuvan kotimaisuus on tärkeä valintaperuste leffaan mennessä. Viimeisen kahden vuoden aikana parhaat kotimaiset elokuvat vastanneiden mielestä ovat: Postia Pappi Jaakobille sekä Rööperi. Tässä ilmiössä on monia kiinnostavia puolia. Viime vuonna elokuvateattereihin tuli 2o suomalaista ensi-iltaa. Näistä seitsemän oli retro-elokuvia: Kuulustelu sijoittui 1940-luvulle, Muukalainen 1930-luvulle, Täällä Pohjantähden Alla 1900-luvun alkuun. Ja niin edelleen.

Mutta melkein puolet näistä nostalgiaelokuvista sijoittui 1970-luvulle. Itsasiassa molemmat suosituimmista kotimaisista elokuvista sijoittuvat 1970-luvulle. Jos sosiologeihin uskotaan sukupolven avainkokemus muodostuu parin kympin tietämissä. Minkä sukupolven avainkokemus on avain 1970-luvun yleisyyteen nolkyt-luvun lopun elokuvassa? Luultavasti kyse ei ole mistään todellisesta sukupolviväritteisestä kokemuksesta. Menneisyys sinänsä riittää, aika jolloin kaikki oli hieman paremmin. Värit olivat räikeämpiä ja kaulukset leveämpiä, voi rasvaisempaa ja autoihin sai varaosia. Vaikka näitä elokuvia joskus kutsutaan "historiallisiksi" tai "epookkifilmeiksi" ne muodostavat enemmän tai vähemmän tyylitellyn kuvan menneisyydestä. Ne esittävät menneisyyden sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan. Ja on olemassa kriitikoita joiden mielestä nostalgia-elokuva on heikkouden, jopa sairauden merkki. Sen yleisyys merkitsee että me olemme tulleet kyvyttömiksi esittää nykyistä kokemustamme itsellemme ymmärrettävässä muodossa.

Sama ilmiö näkyy politiikassa. Nuorisobarometrin mukaan nuoriso on oikeallamma kuin koskaan. Kun haastattelin äskettäin Asmo Maanselkää KD:stä kävi ilmi että paitsi puolueen perhepolitiikka, myös Asmon idea yhteiskunnasta on kuin retropostikortti. Silloin kun nykyisyys näyttäytyy sekavana ja jäsentymättömänä tarvitaan menneisyyttä jonkinlaiseksi apupyöräksi jäsentämään kokemusta -jopa totuuden kustannuksella. Silloin ei ole este sillä onko katsoja itse syntynyt 1970-luvulla. Tätä taipumusta elää menneisyydessä nykyisyyden sijaan voi pitää patologisena tilana joka ennen pitkää johtaa kulttuurin, tai elokuvan kuolemaan.

Sukupolvien tietämättömyys menneisyydestä takaa joskus elokuvan kestosuosion. Sukupolvi jonka avainkokemuksen muodosti Tähtien Sota (ilmestyi vuonna 1977)oli pääosin pihalla elokuvan nostalgia-elementistä. Intergalaktinen skisma näytti olevan kokonaan uusi juttu. Mutta aikaisemmat polvet kyllä huomasivat mistä oli kyse. Fredrick Jamesonin mukaan 1930 luvulta lähtien lasten avainkokemus Yhdysvalloissa oli lauantaisin lähetettävä Buck Rogers ja muut sen kaltaisen avaruusseikkailut. Tähtien sota kierrätti monia näiden sarjakuvasankareiden tuottamasta mielihyvästä. Jo näissä edeltäjissä oli miekan näköisiä hohtavia keppejä ja Prinsessa Leia Organa Solon prototyyppi. Vaikka hahmot eivät olleet todellisia niiden tuottama kokemus on. Vaikka Tähtien Sota ilmestyessään oli ilmeisesti tulevaisuuteen sijoittuva elokuva pinnan alla kyti aito täysverinen nostalgia aikaan jolloin isi katsoi mustavalkoista telkkaa olohuoneessa.