Elokuvat

Englanninkielen ilmaus 'blockbuster' tarkoitti alunperin ilmapommia joka oli niin voimakas että koko kortteli lensi ilmaan. Sana on sittemmin siirtynyt osoittamaan menestynyttä elokuvaa joka toimii kuin ilmapommi: kaikki naapuruston talot tyhjenevät kun väki säntää henkensä edestä elokuvateatteriin suojaan arki-illan tylsyyttä.

Heygaten lähiökorttelissa Lontoon keskustassa ei ole vähään aikaan näkynyt ketään. Paikallisissa lehdissä kerrostaloaluetta kutsutaan aavelähiöksi. Keinut ruostuvat pihamaalla. Hiekkalaatikossa on viinapulloja. Alakerrosten ikkunat on hitsattu umpeen. Kerrostalon kyljessä näkyy lautasantennien loppumaton rivi. Yhdessäkään ikkunassa ei ole valoa.

Ehkä oku on suihkuttanut tappavaa kaasua postiluukusta? Tai kulmakunta on selittämättömän epidemian kourissa.

Tai sitten jossain näytetään nonstoppina niin helvetin hyvää elokuvaa ettei kukaan malta tulla kotiin.

Vuonna 1974 jolloin paikka rakennettiin täällä asui 1200 perhettä, kertoo rollaattoria puskeva vaari. Hän on yksi paikan viimeisestä kymmenestä asukkaasta.

1970-luvulla ihmiset olivat onnellisia ja lisääntyivät.

Vuonna 2010 asukkaat ovat paenneet, sanoo vaari, koska koko kortteli tullaan pian räjäyttämään.

Miksi? Liikaa väkivaltaa. Huumausaineita. Naiset eivät saa kävellä rauhassa pysäkiltä kotiin. Liikaa huppupäisiä nuoria miehiä. Liikaa rumaa arkkitehtuuria.

Ennen räjäyttämistään Heygate on saanut toimia kulissina muutamalle lähiö-elämän vaikeuksia käsittelevälle elokuvalle.

Yksi on Harry Brown joka nähtiin jokin aika sitten Suomessa Night Visions-festareilla. Siinä ikääntyvää veteraania esittävä Sir Michael Caine, 75, kostaa nuorisojoukolle murhan. Veteraanin täytyy ottaa ohjat omiin käsiinsä. Michael-setä metsästää elementtitalon sydämessä tagien ympäröimänä huppupäisiä nuoria.

Sir Michael Caine on itse kotoisin Heygaten kulmilta. Koko paikka on elokuvallisesti antoisa. Viereisen Elephant Castlen -aseman tuntumassa on eräs maailman suurimmista elokuva-aiheisista arkistoista, Stanley Kubrickin jäämistö. Siellä voi vaikka käydä pällistelemässä Jack Nicholsonin Hohto-elokuvassa käyttämiä kirveitä. Kubrick on kerännyt kaikki leffa-aiheiset tavaransa siistiin pinoon noin kolmeen tuhanteen pahvilaatikkoon.

Caine on itse sitä mieltä että päätös räjäyttää Heygate on oikeutettu koska kyseessä on viemärilähiö jossa lapset muuttuvat eläimiksi. Harry Brown on itseasiassa paluu Cainen 1970-luvun gangsterielokuvan Tappakaa Carter -henkeen. Myös Tappakaa Carterissa murhat sijoittuvat rapistuvaan lähiöön ja Sir Michaelin rooli on toimia kostajana.

Viimevuonna paikalla kuvattiin Shank-niminen jengielokuva jossa tulevaisuuden lähiön tärkein myyntiartikkeli on huumeiden sijaan ruoka.

Kunnanvaltuutetut olivat elokuvan julkaisemisen jälkeen huolissaan alueen maineen puolesta.

Parhaillaan Heygatessa ollaan kuvaamassa kauhukomediaa Attack The Block. Leffan on tuottanut Shaun of The Deadistä ja Scott Pilgrimistä tuttu Nira Park. Elokuvassa huppupäiset huligaanit yrittävät raiskata töistä palaavan hoitsun mutta joutuvatkin itse avaruusolioiden hyökkäyksen kohteeksi.

Heygate oli viime vuonna Lontoolaisen elokuvaverkoston Film Londonin kuukauden kuvauspaikka. Paikalla on muutenkin viimeaikoina viipottanut jos jonkunlaista kameramiestä. Jos olet aikeissa tehdä elokuvan ja haluat katu-uskottavan lokaation ota yhteyttä tänne: The Southwark Film Office on 0845 833 1523 email info@southwarkfilmoffice.co.uk.

Tissiä ja pyllyä. Moët & Chandon, luksusvodka ja fisut virtaavat tauotta. Kyseessä ei ole jonkun wanna-be-jenkkiräppärin uusi herutusvideo, vaan ehtaa suomihiphoppia.

Pakko oli hieraista silmiä, kun tsiigasin ex-Kapasiteettiyksikön Uniikin uuden Pojat on poikii -herutusvideon. Kun filkalla esiintyvät vielä pokerihai Ilari Sahamies sekä hänen Ferrarinsa ja Mersunsa, Anna Abreu, Sedu Koskinen, liuta dollaripinkkoja sekä tanssimimmien rintamuksiin teipatut Powerpoker.com-tarrat, tietämätön voisi nopeasti kuvitella, että on Rähinän pojille livennyt liukkaasti lippikseen ison maailman räppielkeet. Nimittäin jos tältä videolta et löydä jotain hiphop-ikliseetä, se ei ole klisee.

Tosin Uniikin, Elastisen ja kumppaneiden huumorintajun tuntien kyseessä taitaa olla kuitenkin tarkoituksen mukainen, itseironinen ylilyönti, eikä todellista rotsin availua. Oli miten oli, niin kyseessä on kaikessa kummallisuudessaan, sangen viihdyttävä "vitsillä sisään" -pätkä, jonka sanoman biisillä fiittaava Spekti hyvin tiivistää:
"Tai vetää kaffii ja pullii. Tytöt tykkää kun mul on mahtava kul..takello."

Videon löytää muun muassa Rähinän sivuilta:
http://www.rahina.com/media

Ja jos bling bling -meno ei millään maistu, vähän toisenlaista suomirap-herutusta irtoaa täältä:
http://www.youtube.com/watch?v=UwhPQxceP-0

Ensi viikolla alkaa taas Los Angelesissa järjestettävä Electronic Entertainment Expo. joka tunnetaan yleisemmin nimellä E3. Maanantaina ovensa avaavaa kolmipäiväistä pelialan jättitapahtumaa voinee liioittelematta sanoa vuoden tärkeimmäksi ajankohdaksi useimmille pelialalla työskenteleville.

Esillä on tuhansia uusia pelejä ja käytännöllisesti katsoen kaikkien edes melkein vakavasti otettavien firmojen edustajat niin julkaisijoiden, pelistudioiden kuin pelimedioidenkin osalta. Sen lisäksi mukana on myös erilaisia laitevalmistajia, valtavirtamediaa ja piru ties mitä muuta porukkaa. Hälinä on melkoinen ja kävijämäärä liikkuu kymmenissä tuhansissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole kaikille avoin yleisötapahtuma, vaan paikalle pääsee vain, jos on alalla jotenkin töissä. Monelle innokkaalle pelaajalle E3 onkin eräänlainen paratiisi, johon pääseminen olisi unelmien täyttymys: siellä pääsisi näkemään -- ja mikä vielä parempaa, kokemaan -- suunnilleen kaikki tulevat pelit.

Rankasti yleistäen voitaisiin sanoa, että E3:lla on oikeastaan kaksi tarkoitusta. Niistä ensimmäinen on markkinointi, kuten jokainen pelejä yhtään enemmän seuraava hyvin tietää: jokavuotinen pelimediahärdelli pyörii vahvasti juurikin tämän tapahtuman ympärillä. E3 on perinteisesti se paikka, jossa julkaisijat kaivavat isot tykkinsä esiin ja yrittävät vakuuttaa kaikki siitä, että parhaat pelit tulevat juuri heiltä. Niinpä tarjolla on yleensä mielenkiintoisia julkistuksia ja paljastuksia: PlayStation 3, Xbox 360 ja Wii (joka silloin tunnettiin vaatimattomasti nimellä Revolution) olivat ennen julkaisuaan hyvin suuressa roolissa E3:ssa, ja sama pätee lukemattomaan määrään hittipelejä. Koska paikalla on älyttömät määrät pelimediaa ja suuri yleisö seuraa tapahtumia silmä kovana, se on erinomainen tilaisuus räjäyttää pelikansan tajunta. Se myös toimii: ehkä usein harrastajat vetävät täysin surutta johtopäätöksiä peleistä sen perusteella, mitä E3:ssa nähtiin -- vai nähtiinkö lainkaan. E3 on tietenkin tärkeä myös pelimedialle: kaikki pelintekijät ovat kerrankin samassa paikassa, joten haastatteluja saa tehdä oikealla ja vasemmalla, ja suuri osa porukasta on tullut paikalle juurikin kertomaan työn alla olevista peleistään.

E3:n toinen funktio herättää vähemmän huomiota, mutta on silti varsinaisen alan kehityksen kannalta katsottuna jopa tärkeämpi: koska kaikki ovat paikalla saman katon alla, se tarkoittaa loputonta määrää tapaamisia. Erityisesti niille pelistudioille, joilla on uusi, esittelykelpoinen tuote työn alla E3 voi olla kaikki kaikessa, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tavata oikeastaan kaikki mahdolliset julkaisijat ja yhteistyökumppanit. Hyvä pelidemo oikealle porukalle E3:ssa voi hyvin netota julkaisusopimuksen, ja jos tuote on tarpeeksi vaikuttava, se saa aikaan juuri sellaista kuhinaa ja innostusta, joka voi olla studion tulevaisuudelle vain hyväksi.

Tapahtumana E3 on hyvin kuluttava niille, jotka ovat siellä töissä, olipa toimenkuvana sitten julkaisijan edustaminen, pelistudion delegaatioon osallistuminen, näytteilleasettajana toimiminen tai pelijournalismi. Tapahtuma kestää kolme päivää, ja tyypillisesti se on oikeastaan kokonaan työaikaa; jopa illalla pakollisessa pämppäämisvaiheessa useimmat hakevat uusia tilaisuuksia saada jotain aikaan. Kyse ei myöskään ole vain kolmen päivän työrupeamasta, vaan valmistautuminen on yleensä alkanut jo kuukausia ennen varsinaista tapahtumaa, ja jälkipyykkikin vie vielä pitkään -- tai ainakin olisi syytä viedä. Jos heti tapahtuman jälkeen voi ottaa iisisti, keikka meni luultavasti päin honkia.

Vuosina 2007 ja 2008 E3 koki muodonmuutoksen: sen sijaan, että kuka tahansa pelialalla toimiva taho olisi voinut osallistua tapahtumaan, nyt se järjestettiin kutsupohjaisesti. Ajatuksena oli, että jos jaloissa ei pyöri jatkuvasti kaikenlaisia melko epämääräisiä tapauksia, kuten esimerkiksi lukemattomia pelibloggaajia ja jälleenmyyjiä, vaan paikalla on vain valikoitunutta jengiä, siellä varsinaisesti töissä ovat saavat hommansa hoidettua helpommin. Tempaus ei varmasti ollut aiheeton, ja monet suhtautuivat siihen hyvinkin positiivisesti, mutta kolikolla oli myös kääntöpuolensa: monen mielestä väentungoksen myötä katosi myös tapahtuman henki.

Oli miten oli, viime vuonna E3 avasi jälleen ovensa suuremmalle yleisölle ja kaaosta oli taas luvassa yllin kyllin. Sama kuvio on päällä myös tänä vuonna. Uskoisin, ettei tästä kaavasta enää hevillä poiketa: pelijulkaisijoiden kannalta E3:n markkinointiarvo on niin suunnaton, ettei sen kanssa luultavasti enää viitsitä pelleillä. Monet peliharrastajat ovat tässä vaiheessa kohkanneet tapahtumasta jo kuukausikaupalla ja spekuloivat villisti, mitä mistäkin tuotteesta nähdään. Sellainen pöhinä on kuin kolikoiden kilinää kenen tahansa peeärrän parissa työskentelevän korvissa, eikä sitä oikeastaan voi saada aikaan millään muulla tavalla.

Naisten hakkaaminen valkokankaalla on melko harvinaista.

Siksi Michael Winterbottomin The Killer Inside Me tuntuu tyrmistyttävältä. Kun elokuvaa esitettiin Sundance-festivaaleilla osa yleisöstä marssi ulos näytännöstä. Elokuvan väkivalta ei ole tippaakaan seksikästä tai coolia. Sen herättämät reaktiot osoittavat että puheet yleisön turtumisesta väkivaltaan eivät pidä paikkaansa. Keskivertotoimintaelokuvassa väkivalta ei tee vaikutusta -ei siksi että katsojat olisivat turtuneita - vaan koska väkivallan esittäminen on mekaanista ja pakonomaista kuin money-shot huonossa pornoelokuvassa.

Winterbottomin elokuvassa nätin tytön naamasta tehdään muhennosta. Shokki johtuu siitä että teon takana on sheriffi jota katsoja tähän asti on pitänyt elokuvan sankarina ja intohimoisena rakastajana. Jessica Alban ehjästä naamasta saadaan nauttia vain vajaa puoli tuntia:

Väkivallan aiheuttamasta myrskystä vesilasissa johtuen on vaikea myöntää että Winterbottomin elokuva on yksi vuoden parhaista.

Elokuvan tappajanörtti tuo mieleen Robert Blochin Psykon. Kuten Hitchcockin ultimate motherfucker Norman Bates joka kärsii oidipus-kompleksin tappavasta versiosta, myös sheriffi Lou Fordin hyllystä löytyy Sigmund Freudia. Hiukan kuten Beethovenista pitävä Alex Kellopeli Appelsiinissa, stetsonpäinen Lou kuuntelee tappamisen lomassa kämppänsä hifi-järjestelmästä Gustav Mahleria.

Paha poliisi-genren edustajana The Killer Inside Me peittoaa pahuudessa esimerkiksi aiemmin tänä vuonna nähdyn Werner Herzogin version paha kyttä-teemasta. Herzogin poliisi oli paha vain nimellisesti. Winterbottomin likaisessa sheriffissä ei ole tippaakaan sitä isällistä moraalista särmää kuin esimerkiksi Likaisessa Harryssä. Ei ihme että ohjaaja on joutunut mediassa puolustautumaan. Kun Winterbottomin leffaa näytettiin Sundance-festivaaleilla, tilanne muistutti vuotta 1992 jolloin Quentin Tarantino joutui vastamaan kysymyksiin väkivallan ihannoinnista. Brittiläiset päivälehdet ovat jo kilpaa syyttäneet Winterbottomia sadismista.

Ja hetki sitten Winterbottom itse sanoi olevansa samaa mieltä Quentin Tarantinon kanssa että väkivalta kuuluu elokuvan ruokalistaan. Elokuva ilman väkivaltaa on kuin pakastin ilman kalapuikkoja.

Moralistit epäilevät että The Killer Inside Me toimii kuin lager-olut: se kannustaa vaimonhakkaamiseen.

Elokuvassa teksasilainen sheriffi Lou Ford saa tehtäväkseen ajaa Joyce-nimisen prostituoidun ulos pikkukaupungista. Mennessään tämän asunnolle seurauksena on käsikähmä, Joyce alkaa läpsiä sheriffiä. Tämä puolestaan antaa Jessica Alban näyttelemälle Joycelle isällisesti remmiä jonka jälkeen pari rakastelee. Tämä kohtaus määrittelee elokuvan perusvireen, se on perverssin kiehtova sekoitus seksiä ja psykopatiaa, seuraten uskollisesti pulp-kirjailija Jimmy Thompsonin 1950-luvulla kirjoittaman romaanin säälimätöntä juonta. Oikea ja väärä tuntuu olevan pahasti kateissa.

Jessica Alban näyttelemä Joyce on tyrmistyttävän hyvän näköinen.

Mutta hänen survottu pläsinsä on on kuin pöydälle unohtunut luumuhillolla koristeltu joulusorsa.

Casey Affleckin esittämän siloposkisen sheriffin pahoinpitelyä seuraavissa sanoissa "Rakastan sinua. Hyvästi" on jotain todella pahasti kieroa. Kierous palaa suurimmaksi osaksi Jimmy Thompsonin romaanin moraalin puutteeseen. On yleisesti tiedossa että Thompsonin romaanit eivät ole olleet Hollywood-ohjaajien suosiossa, lähinnä niiden synkkyyden vuoksi.

The Killer Inside Me osoittaa samaa haluttomuutta moraalisiin kompromisseihin kuin Kubrickin Kellopeli Appelsiini. Kuten raiskauskohtaus Kubrickin leffassa jossa taustalla soi Singing in The Rain Winterbottom pelaa taidokkaasti ironisella soundtrackillä. Ei liene sattumaa että Kubrick joka oli Thompsonin noir-romaanien fani pyysi tätä tekemään käsikirjoituksen läpimurtoelokuvaansa The Killing. Sheriffin nyrkiniskuilla maustetut rakkaudenosoitukset The Killer Inside Messä ovat myös sukua Kubrickin Hohdolle. Ohjaaja kirjoitti Jack Nicholsonin suuhun seuraavan repliikin joka on rip-off Thompsonin romaanista :

"En tee sinulle pahaa Wendy, kunhan vain muussaan aivosi".

Usein puhutaan paljon siitä, etteivät vidoepelit enää ole vain lapsille, tai että pelaajista on nykyisin niin ja niin monta prosenttia aikuisia, tai että pelaajien keski-ikä nousee koko ajan, tai että yhä useampi peli on erikseen tehty aikuiselle yleisölle, ja ja ja ja. Usein silloin nostetaan esiin se, että peleissä on nykyisin paljon monimutkaisemmat ja sofistikoituneemmat tarinat ja teemat, kyse ei ole enää pelkästä räiskinnästä, ja niin pois päin -- ja se pitää toki paikkansa.

Ja sitten on Mario, joka edustaa oikeastaan täysin toisenlaista pelien arkkityyppiä: se on värikäs, hauska, yleensä lähes täysin tarina- ja sisältövapaa ja perustuu pelkästään reflekseihin ja pelimekaniikkaan. Sieltä on turha hakea mitään syvällistä pohdiskelua ihmiskunnan tilasta tai edes jännittäviä tarinankäänteitä: prinsessa on kidnapattu, Mario tulee hätiin. Päästäkseen prinsessan luokse Mario hyppii ja pomppii tiensä läpi älyttömistä kentistä, joiden navigointi vaatii pelaajalta hiukan hoksottimien käyttöä, paljon refleksejä ja melkoiset määrät taitoa peliohjaimen kanssa.

Esimerkiksi tähän malliin viime vuoden lopulla julkaistussa New Super Mario Bros. Wii -pelissä:

[video]DfQaY41Lq_U[/video]

Harmitonta hupia, siis, eikä liene epäreilua sanoa, että aika lapsellista sellaista. Mutta Marion suosio perustuu suurelta osin myös juuri siihen, ettei se kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään lapsille: tämä italialainen putkimies nähtiin alun perin vuonna 1981 Donkey Kong -pelissä ja on sen jälkeen jäänyt lähtemättömäksi osaksi pelimaailmaa. On olemassa paljon, paljon ihmisiä, jotka ovat ohjailleet Mariota jo lähes 30 vuoden ajan, ja se rakkaus ja innostus hahmoa kohtaa on varmasti suuri osa sitä, miksi sarja yhä elää ja voi niin hyvin. Mario on aina suosittu, ja se johtuu pitkälti siitä, että Mario-pelit ovat usein hillittömän hyviä.

Ne ovat myös peleinä paljon monimutkaisempia, kekseliäämpiä ja edistyksellisempiä, kuin päältä katsottuna voisi arvata: Nintendo Wii ei todellakaan edusta tämän hetken peliteknologian teknistä huippua, vaan päin vastoin se oli jo ilmestyessään selvästi tehottomampi laite kuin Xbox 360 tai PS3.

Mutta Marion kaltaisissa peleissä sillä ei ole mitään väliä, sillä niiden menestys ei perustu superterävään teräväpiirtografiikkaan tai muuhun tilpehööriin, vaan koukuttavaan ja äärettömän sujuvaan pelimekaniikkaan. Marion ohjaaminen on perinteisesti aina hauskaa. Hyvä esimerkki tästä on piakkoin Euroopassakin julkaistava Super Mario Galaxy 2, jossa Mario seikkailee avaruudessa. (Ja jos joku kokee halua kysyä miksi, voin vain pudistaa päätäni.) Näinikkään:

[video]7_2uilWh7JE[/video]

Tietyllä tavalla voisikin sanoa, että Marioon kiteytyy se, mistä peleissä on lopulta kyse: tarjolla on ennen kaikkea kokemus, joka ei aukene katsomalla tai kertomalla. Pelaaja ei ole vain passiivinen vastaanottaja, vaan osallistuja. Videosta näkee, mitä pelissä tapahtuu, mutta siitä ei välity mitenkään se tunne, jonka pelaaja kokee ohjatessaan hahmoa hyvin tehdyssä pelissä. Siinä missä satunnainen katsoja näkee vain lapsellisen monivärisen karkkimaan, pelaajalle tarjolla on jotain aivan muuta: fyysisen suorituksen, taktisen ajattelun, haasteen ja onnistumisesta kumpuavan mielihyvän muodostama kokemus, joka tempaisee mukaansa.

Kotiäiti-emansipaation sukulaisuus miesten pyssyleikkien kanssa kirkastuu ensi-iltaa juhlivan lontoolaisen elokuvateatterin aulassa.

Sinkkuelämää 2:sen käsitys feminismistä: hyviä bakteereja sisältävä pinkki jugurttijuoma joka on naamioitu kranaatiksi.

Muller-jugurttifirma on sponsannut Sinkkuelämää 2:sta kahdella miltsillä, target-yleisönään vartalostaan huolehtivat naispuoliset uraohjukset. Sinkkuelämää 2 on vastaus Freud-sedän kysymykseen mitä ne naiset oikein haluavat: käsilaukkuja, suklaata, miehiä ja ison lasin cosmopolitania. Ai niin, ja tietenkin Muller-riisijugurttia.

Tuskallisen, yli puolitoistatuntisen operaation johdossa on kersantti Kim Cattrall, alias Samantha Jones. Tällä ristiretkellä Abu Dhabiin raamattuna toimii chick-lit, panssarivaununa antelias kaula-aukko ja konekiväärinä kortsut. Henkilökohtainen idolini, Bbc:n suorapuheinen elokuvakriitikko Mark Kermode sanoi videoblogissaan Sex and the Cityä "yrjöttäväksi elokuvaksi". Perusteena oli, että naisellinen krääsä elokuvassa edustaa perustaltaan miehistä kulttuuri-imperialismia.

Roolihahmot elokuvassa ovat yksiulotteisia pahvinukkeja - ei ole pelkoa että oikeassa elämässä tällaisia tapaisi, huokasi Kermode-setä.

Ai ei vai? Noin nelisatapäisen naispataljoonan joukosta löydän peloittavalla näköisyydellä elokuvan nelikkoa imitoivan joukko-osaston, cosmo-lasit kourissa. Kuvassa toinen oikealta: kolumnisti Carrie Bradshaw. Hänen vasemmallaan ilmiselvä Charlotte York. Äärimmäisenä oikealla: Miranda Hobbes. Ja vasemmassa laidassa pippelille perso Samantha Jones.

Täällä viimeistään tajuan ettei sillä onko elokuva hyvä ole väliä. Sen hyvyys mitataan sen kyvyllä mobilisoida joukkoja. Tässä mielessä neljäsataa elokuvateatteriin saapunutta naista ei voi olla väärässä.

Sinkkuelämää 2 on todella hyvä elokuva.

Militanttia bimboilua juhlivat kotiäidit ovat etukäteen päättäneet tykätä näkemästään. He ovat pukeutuneet asianmukaisiin labeleihin.He ovat käyneet Harvey Nicholsilla Absolute Taste-ravintolassa safkaamassa Dom Peringnon-illallisen. Kuullostaako siltä että otan tämän kepeän hauskanpidon vähän turhan rankasti? Niin tyypillistä mieheltä olla tykkäämättä vaaleanpunaisista jutuista.

Vaaleanpunaisuus...okei, mutta Sinkkuelämää 2: sen pinkkiyden alla pilkottaakin jotain pelottavaa, huolimatta sen absoluuttisesta huonoudesta.

Kyse on pinkkiin muovikuoreen kätketystä konetuliaseesta.

Koko elokuvasali oli taputtanut kohtauksessa jossa Kim Cattrall näyttää keskisormea rättipäille. Koko näytös oli muutenkin täynnä yleisön yllätyksellisiä ylistäviä ooh ja aah -reaktioita vaivaannuttavissa kohdissa. "Hienoa, köniin vaan," huutaa eräs Samantha Jones-kaksoisolento kun käymme läpi tätä elokuvan huipentumaa, jossa Cattrall lopulta heittää kondomeja muslimiesten silmille.

Holhoavan elokuvan lopputulemana on että musliminaisten suurin unelma on asua New Yorkissa ja että -kappas vaan- burkhan kätköistä löytyykin Guccia ja Dioria.

Sinkkuelämää-sotisopaan pukeutunut nelikko paljastaa yhtäaikaa pelottavat kulmahampaansa.

Eräänlaisen vinon logiikan mukaan Sinkkuelämää 2 kuuluu taisteluelokuvien genreen. Taistelu on vastaan suvaitsemattomia muslimimiehiä jotka uhkaavat vetää kynnet irti naisilta jotka lakkaavat niitä. Monia feministejä on huolestuttanut feminismin imeytyminen osaksi ylikansallisia sotastrategioita joita pidetään tavallisesti äärioikeistolaisina. Kusipäät jotka tahtovat sotia oikeuttavat paukuttelun avuttomien musliminaisten hädällä.

Se että feminismi on pirstaloitunut sisällöltään vastakkaisiin alahaaroihin on saanut monet nykyfeministit halukkaiksi luopumaan koko termistä. Hyödyntäen tätä tilannetta Sinkkuelämää 2 on eräänlainen ovela sekoitus -kuin Sarah Jessica Parkerin lempijuoma cosmopolitan. Vodkana toimii oikeistolainen bulldog-feminismi sekä karpalomehuna lifestyle-feminismi. Lopputulos on drinkki jota on vaikea niellä irvistämättä. Oikeistolaisen haukkafeminismin mukaan siisteintä mitä kuvitella saattaa on nainen vallan kahvassa, Condoleezza Rice valkoisessa talossa ja Tarja Halonen Tamminiemessä.

Eräs feminismin kiinnostavimpia viimeaikaisia käänteitä on haukkafeminismi.

Haukkafeminismi ottaa useita muotoja joita on vaikea erottaa toisistaan. Termi juontaa juurensa englanninkielen sotaintoilijaa merkitsevästä sanasta "hawkish". Toisin kuin takavuosien vasemmistolaiseksi leimautunut telaketjufeminismi jonka edustajat nähtiin karvaisina ja pelottavan seksittöminä, haukkafeminismissä on kyse perustaltaan oikeistolaisesta radikaalin lähtökohdan vesittämisestä. Haukkafeminismi on seksikästä. Se juhlii sellaisilla latteuksilla kuten "Voitsä kuvitella z on toimitusjohtaja, ja vielä nainen!"

Haukkafeminismin riemuvoittoa eräässä puheessaan juhli myös George W. Bush valloitusretkensä aattona. Hän totesi että naisia kohtaan osoitettu kunnioitus voi saada voiton ( ensin pitää vähän ammuskella) myös muslimien keskuudessa.

Kotimaasta kajahtaa jälleen -- Lapland Studion Lead the Meerkats julkaistiin eilen Nintendo Wiille. Se on julkaistu WiiWarena, eli kunhan konsoli on kiinni netissä, sen voi tempaista omalle koneelle. Suomessa on tehty aika paljon tällaisia sähköisesti levitettäviä pelejä viime vuosina, ja tiedän että tulossa on monta muutakin projektia. Se on bisnesmallina hyvin mielenkiintoinen ja tulee varmasti yleistymään rankasti tulevaisuudessa, joten pitkällä tähtäimellä on varmasti kotimaisen alan kannalta hyvin hyödyllistä, että tällaista osaamista kehitetään.

Mitä itse peliin tulee, en ole vielä ehtinyt sitä itse pelata, joten käsitykseni aiheesta perustuu pitkälti tietoon siitä, että siinä ohjataan nelisormimangusteja, joista en oikeasti tiedä juuri mitään muuta kuin sen, että ne ovat puuhakkaita ja aika hauskoja elukoita, kuten internet meille kertoo. Pelin kuitenkin lupaillaan olevan sikäli realistinen, että aiheesta varmasti oppii paljonkin pelaamalla peliä, mikä tuntuu aika fiksulta lähestymistavalta erityisesti kun kyseessä on selvästi lapsiystävällinen WiiWare-peli.

Pelaajan tehtävä on johtaa koko mangustilaumaa, jota tietenkin on jatkuvasti jonkinlaisen uhan alla, koska mangustit eivät varsinaisesti ole siellä ruokaketjun huipulla. Petoeläimet, luonnonolosuhteet ja muut maanvaivat kiusaavat mangusteja, ja pelaajan tehtävä on yrittää pitää lauma hengissä. Samalla pitäisi vielä yrittää varmistaa, että mangustit itse saavat murua rinnan alle ja muutenkin pysyvät timmissä kunnossa, ja lauman aluettakin pitäisi vielä kasvattaa.

Hintaa pelillä on suunnilleen 10 euroa, ja siitä summasta päätyy osa Kalahari Meerkat Projectille, joka tutkii ihan oikeiden nelisormimangustien elämää, eli samalla voi paitsi tukea suomalaista peliteollisuutta, myös harjoittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Mukavaa semmoinen.

[video]4wEfde2iKbQ[/video]

Stieg Larssonin romaanien leffaversioiden myötä maailmalla on nyt alettu puhua uudesta elokuvagenrestä, nordic noirista. Kontinentaalit ja etenkin brittiläiset elokuvatarkkailijat ovat vakaasti sitä mieltä että meidän pohjoisten itsemurhan polttamissa aivoissamme on jotain saatanallista. Tämä melankolia erittyy eräänlaisena napakettugotiikkana myös valkokankaalle. Jos ruotsalaiset ovat juosseet ensimmäisenä maalilinjalle rahastamalla pohjoisilla tummilla väreillä, norjalaiset ovat hyvin mukana vauhdissa. Brittiläiset tuntuvat kuluttavan ahnaasti Karin Fossumia ja Gunnar Staalesenia sekä näiden noir-henkisten kirjojen adaptaatioita kankaalle. Erik Skjoldbaergin ohjaamaa, alkuperäistä Insomniaa vertailtiin jokin aika sitten Edingburghin Nordic Noir -festivaaleilla ahkerasti Christopher Nolanin jenkkiversioon -monet olivat sitä mieltä että alkuperäinen oli onnistuneesti hieman synkempi, tavalla johon amerikkalaisten on vaikea yltää.

Wall Street Journalin toimittaja Laura Miller ei esimerkiksi täysin tajua miten Henning Mankellin Kurt Wallanderin on onnistunut valloittaaa maailma, lähtökohta amerikkalaisesta näkökulmasta on, että synkkyyttä ei voi myydä. Silti.Yhdeksän romaanin sarja on myynyt maailmalla n. 25 miljoonaa kappaletta ja ruotsalaisten leffaversioiden lisäksi se on poikinut brittiläisen tv-sarjan jonka pääosassa on Kenneth Branagh sekä oman spin-offin. Ruotsalaisen nuhjuisen etsivän hahmot palaavat itseasiassa jo 1960-luvulle jolloin Maj Sjöwall ja Per Wahlöö loivat komisario Beckin tupakille haisevan hahmon.

No, tapaus Larsson on kuitenkin poikinut tilanteen jossa brittiläiset kustantajat itkevät käännöksiä skandinaavisesta rikoskirjallisuudesta. Merkillisintä on, että anglosaksiset tarkkailijat puhuvat erottamatta "skandinaavisesta yrmeydestä" tekemättä eroa ruotsalaisen, suomalaisen tai norjalaisen välillä. Meidän näkökulmastahan ruotsalaisissa ei ole mitään yrmeää, eihän?

Välillä on itseasiassa epäselvää kuuluuko Suomi laisinkaan tähään maagiseen jurouden magneettikenttään. Wall Street Journalin toimittajan perspektiivistä näyttää että Skandinaviaan kuuluu tasan kaksi maata: Ruotsi ja Norja. Edinburghin Nordic Noir -festareilla nähtiin kuitenkin myös islantilaisen Óskar Jónassonin Reyjavik-Rotterdam jonka pääosassa on Baltasar Kormákur. Listoilla oli myös Frygtelig Lykkelig eli Kauhean Onnellinen, tanskalainen dekkari etsivästä joka kokee hermoromahduksen.

Ja hännänhuippuna nuo "outoa kieltä" puhuvat suomalaiset,kuten eräs nordic noir-fani ilmoittaa englanninkielisellä keskustelupalstalla. Brittinäkökulmasta Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää on muiden pohjoismaisten etsivien tapaan hiukan kolkko. Olli Saarelan filmiversiossa Harjunpää kohtaa salaperäisten kuolemien sarjan Helsingin metroasemilla. Leffajulisteesta ainakin puuttuvat ne Hkl:n pirteät oranssit penkit.

Saarelan elokuvan vastajulkaistu teaseri nostattaa toiveet. Pystyykö Priest of Evil nousemaan muiden pohjoismaisten thrillereiden miljoonaluokkaan? Markkinointi ei näytä lupaavalta. Eräs blogaaja valitti juuri äsken sivulauseessa ettei löytänyt koko world wide webistä elokuvan englanninkielistä synopsista. Enkä minäkään löytänyt edes julistetta. Joo, luulisi sitä promomateriaalia nyt äkkiä ilmestyvän sinne internetin syövereihin!

http://www.youtube.com/watch?v=nMhyvT-wq2o

Hong Kong, 26.5. klo 11.15 Suomen aikaa. Astun sisään W Hong Kong -hotelliin ja kuulen hississä lopputahdit sangen tutun kuuloisesta kipaleesta. Ei piru, sehän on Husky Rescue!

Jos en täysin väärin muista, niin kyseinen biisi oli We Shall Burn Bright orkesterin viimeisimmältä Ship of Light -levyltä. Olen kuullut viimeksi Husky Rescueta (muuten kuin omista stereoistani) Barcelonassa yhdessä suomalaisravintolassa, mutta tällä kertaa taustamusiikin mestarit ovat todella ylittäneet itsensä.

Ensimmäiseksi, ympäri maailmaa levittäytynyt W-ketju on erittäin arvostettu rykelmä korkeatasoisia design-hotelleja. Siis foorumi on täydellinen hypnoottiselle popille. Toiseksi, yksittäisen hotellin hississä kuultu biisi ei jää vain hissimusiikiksi vaan sama kappale kuuluu sillä hetkellä myös aulassa, baarissa ja ravintolassa.

Mutta ei tämä vielä mitään. Juttelin heti perään W:n biisivalinnoista sattumalta paikalle pärähtäneen hotellinjohtajan kanssa ja hän kertoi, että kaikissa 52 W-hotelleissa soi samaan aikaan samat biisit, jotka syötetään jokaisen hotellin äänentoistojärjestelmään suoraan Jenkkien pään musiikkikeskuksesta.

En tätä tietenkään uskonut, joten pyysin hotellinjohtajaa soittamaan W-hotelliin Los Angelesissa. Siinä sitä kuuntelimme kappaletta, joka soi samaan aikaan Hollywoodissa pikkutunneilla ja aamupäivästä Honkkarissa.

Joten hyvä Husky Rescue! Kyllä hyvälle hissimusiikille on aina tarvetta.

Länkkäri on elokuvagenrenä kestävä klassikko, joka tuskin tulee kuolemaan koskaan. Genren peruskäsitteet ovat hyvin vetäviä: tyypillisesti karut ja elämän arpeuttavat miehet ja naiset elävät kesyttämättömässä maailmassa, joka sijaitsee jossain sivilisaation ja sen sääntöjen tuolla puolen. Aina välillä myös pelit sijoittuvat villiin länteen, mutta yleensä tulokset ovat olleet melko kyseenalaisia.

Näkisin, että tämä johtuu erityisesti siitä, että ne länkkäreiden tunnetuimmat ja rakastetuimmat elementit ovat sellaisia, että ne on hyvin vaikea siirtää pelimuotoon. Sergio Leonen spaghettiwesterneihin kiteytyy suuri osa ihmisten länkkärirakkaudesta, mutta ne ovat itse asiassa hyvin verkkaisia ja tunnelmapainotteisia elokuvia. Pelit taas ovat luonteeltaan melko nopeatempoisia, ja niissä tuppaa olemaan hyvin paljon toimintaa.

Clint Eastwoodin nimetön sankari ampuu elokuvassa Kourallinen dollareita ehkä tusinan tyyppejä, ja se tapahtuu tyypillisesti kohtauksissa joissa tulitaistelu on paitsi elämää suurempi tapahtuma, myös jotain, jota edeltää massiivisen painostava ilmapiiri. Peleissä taas lopputekstien pyöriessä raatoja on hyvinkin voinut tulla nelinumeroinen luku, ja niinpä tällaisilla kohtaamisilla ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista merkitystä. Tuntuu, että usein tekijät eivät oikein ymmärrä sitä, että vaikka kuinka haettaisiin Leonen visuaalista tyyliä ja tuupattaisiin ääniraidalle Ennio Morriconen legendaarisia biisejä myötäilevää musiikkia, se ei riitä luomaan yhtä vahvaa tunnelmaa.

Rockstarin uutuus, eilen julkaistu Red Dead Redemption on länkkäri. Sarjan edellinen osa, Red Dead Revolver ei oikein vakuuttanut juuri edellä mainituista syistä, mutta tällä kertaa lähestymistapa on erilainen. Olen ehtinyt pelata Redemptionia tähän mennessä ehkä kolmisen tuntia, joten en tietenkään ole niin syvällä pelissä, että voisin sanoa siitä mitään kovin tyhjentävää, mutta minuun teki heti vaikutuksen paitsi se, että se on selvästi hyvä peli, myös se, ettei se yritä liikaa olla jotain, mihin videopeliä ei lähtökohtaisesti ole optimoitu.

Jos sitä kuvaisi GTA:ksi hevosella, se ei olisi kaukana totuudesta, mutta se olisi vähän niin kuin kuvaisi suklaakakkua ruoaksi -- se pitää paikkansa, mutta silloin ei oikein nähdä metsää puilta. Peli ottaa kyllä selvästi kaiken irti Leonesta, Morriconesta, Deadwoodista ja lukemattomista muista vaikuttimista, mutta se ei yritä olla muuta kuin videopeli. Armottoman rajaseudun ja vääjäämättömästi kohti puskevan sivilisaation tunnelma on käsin kosketeltava. Ei tietenkään ole mikään yllätys, että Rockstar osaa asiansa. Toiminnasta ei todellakaan pääse tulemaan pulaa, mutta tuntuu, että nyt ollaan löydetty eräänlainen länkkärin ydin, eikä se varsinaisesti tule kuudestilaukeavista.

[video]3gBctl1h_2o[/video]