Valitettavasti isä on kuollut. Yhden ryppyisen paperilappusen ennätti ennen katoamistaan jättää.
Kuolemakseenkaan Marceline ei ikinä tule muistamaan lappusen sisältöä, ainoastaan ensimmäinen ja viimeinen rivi ovat muistilokerossa:
"Rakas pikkutyttöniOli isä kuitenkin matkalla leirille valanut uskoa: "Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan."
- - -
Shloime
Ranskalainen dokumentaristi Marceline Loridan-Ivens, s. 1928, kertoo nyt 87 vuoden iässä kuinka elämä on kulkenut siitä eteenpäin kun hän 15-vuotiaana joutui Auschwiz-Birkenauhun: Isä, et koskaan palannut. Gummerus 2016. 112 s.
Parhaat keskitysleirikirjat ovat ohkaisia - kevyitä ilmiasultaan, mutta raskaita, painavasanaisia sisällöltään. Jopa kauniita, niin ristiriitaiselta kuin kuulostaakin. Ja jos eivät kauniita niin urheita.
Kuin hento kuiskaus, tekisi mieli sanoa tästä kirjasesta, joka monipolvisuudessaan on huima sisäisen ihmismielen seikkailu, aivan niin kuin Marcelinen elämä on ollut. Marcelinen toinen mies oli elokuvaohjaaja, dokumentaristi Joris Ivens - oman suojelevan, rakkaan isän ikäluokkaa.
Siitä huolimatta Marceline kirjoittaa:
"En halua olla ihminen, jota täytyy suojella!"Elokuvan tekijänä ML-I palasi myöhemmin, 1990-luvulla, Puolaan ja Birkenauhun, teki elokuvan samoilla paikoilla missä oli kuoleman keskellä vankina ollut: LA PETITE PRAIRIE AUX BOULEAUX
Suomalaisia sodanaikaisia vankileirikirjoja:
Kurileiri
Naisvankien erityisleiri
Surman suo