KYSYMYS: Sydän palasina.Taas. Erosin 6v.sitten pitkästä (20v.) liitosta, jokseenkin yhteisymmärryksessä, lopullinen päätös oli toki ex- miehen. Kävin silloin myös terapiassa keventämässä mieltä, mutta pettymys ja sydänsuru oli valtava. Pikkuhiljaa siitä pääsi yli, silloin elämässä oli muitakin tapahtumia, mm. nuoremman lapsen ylioppilasjuhlat. 3,5 vuotta siinä meni kunnes tunsin olevani valmis uuteen suhteeseen. Netin deittipalstoilta löytyikin ihminen, joka aluksi tuntui sopivalta, mutta ilmeni alkoholiongelma ja suhteen lopettaminen oli vaikea mutta viisas päätös. Muutaman kuukauden päästä uskalsin uudelleen kokeilla onnea ja silloin tärppäsi oikein kunnolla.
Tapasin miehen, kenen kanssa aika moni asia tuntui heti oikealta. Muutaman kuukauden tiiviin seurustelun jälkeen käytiin keskustelu suhteen tilasta, olin erittäin epävarma paikasta hänen elämässä. Hän ei nimittäin pystynyt millään lailla ilmaisemaan tunteita, myöskin hänen edelliset suhteet (ja niitä oli ollut!) oli loppuneet aika nopeasti. Kävi selväksi että hän kyllä tykkää minusta, itse jo siinä vaiheessa olin korvia myöten rakastunut. Koska kaikki tuntui silti todella hyvältä, jatkettiin tapailua. Puolen vuoden jälkeen toteutui peräti yhteinen lomamatka, se oli aivan ihana ! Vuosi tuli täyteen ja siinä tuli puheeksi yhteisen arjen jakaminen ja miehen muutto käytännön syistä minun luo. Kaikki alkoi vaikuttamaan oikein hyvältä, toki aina välillä kerroin rakkaudestani häneen, mihin hän valitettavasti joutui toteamaan, että hän ei vieläkään ole päässyt "viimeiseen vaiheeseen". Se oli kyllä sydäntäsärkevää, mutta edelleen hyvä yhtessäolo voitti kaiken. Loppuvuodesta tehtiin taas pieni yhteinen lomamatka, siinä ehkä enemmän tuli keskustelua menemisistä/tekemisistä, mutta pääpiirtein oli onnistunut ja ihana reissu. Yhteenmuutto oli lykkääntynyt ja aistin epävarmuutta, otin varovaisesti asiaa esille, mutta selkeästi asia oli muuttumassa.
Sitten yhtenä viikonloppuna, hänen luona, huomasin että meidän yhteinen kuva makuuhuoneen yöpöydältä oli laitettu pois ja kysymisen jälkeen se otettiin kaapista hyllyltä. Hän ei osannut vastata miksi ja koska hän oli sen sinne laittanut. (Hän asuu yksin, poika käy silloin-tällöin) Koin erittäin epämiellyttävän epäilyksen,hän toki kielsi sen ja meni sen jälkeen totaalisen lukkoon, ei enää vastannut kysymyksiin ja oli ikäänkuin "kuoressa". En huutanut, enkä muutenkaan käyttäytynyt asiattomasta, mutta tilanne oli niin absurdi, että päätin lähteä kotiini. Hän ei ottanut yhteyttä kun vasta seuraavana päivänä, vaikka meillä oli aina tapana viestitellä hyvät yöt ja huomenet. Keskusteltiin puhelimitse asiasta, uskoin selityksen( ja uskon edelleen) hajamielisyydessä kuvan laittamisesta kaappiin. Jotenkin häntä hävetti,kun poika kävi hänen luona, että isällä on hempeä kuva makuuhuoneessa. Voihan se näin ollakin ?! Mutta selkeästi jotain oli vialla.
Myös seuraavana päivänä hyvin muodolliset tekstarit ja iltapuhelu, muttei mitään puhetta koska nähtäisiin tms. Ja sitten taas hiljaisuus, sitä kesti pari päivää. Suivaannuin siitä niin, että laitoin ehkä turhaankin kiihkeän viestin, toivottelin hyvää loppuelämää ja pyysin hakemaan tavarat. Hän vastasi pitkällä meilillä, missä kertoi, miten paljon häneen tämä viestini sattui ja päivää aikaisemmin hän oli varannut ajan terapeutille, missä hän alkaisi käymään läpi tunne-elämän vaikeuksia. Viestin jälkeen tunsin suurta syyllisyyttä ja ehdotin tapaamista ja asioiten selvittelyä. Se tapahtui seuraavana iltana, juteltiin, halattiin, itkettiin. Hän lähti kotiin ja molemmille jäi hyvä mieli keskustelusta ja ajattelin, että olipa kokemus, mutta tätäkin ehkä tarvittiin ja voidaan jatkaa hyvän suhteen rakentelua jokseenkin uudelta pohjalta. Pari päivää tämän jälkeen, miesystävä ilmoitti puhelimessa, että hän ei voi enää jatkaa ja hänen täytyy alkaa selvittelemään omaa elämää ja ajatuksia. Olin shokissa ja en uskonut korviani. Viikon päästä lähetin hänelle meiliä, missä kerroin kaipaavani ja totesin että eikö voitaisi ottaa tämä karikkona, opitaan virheistä yms. Hän vastasi että ei hänellä ole ollut mitään karikkoa, hänelle ei vaan tullut sitä "viimeistä vaihetta". Eli, hän ei omiin sanoin rakastanut mua, vaikka viimeisissä kirjeissä ja myös puhelimessa selkeästi olin huomaavinani muuta. Vai halusinko vain huomata?
Nyt koko hommasta on kuukausi ja minun kaipaus on edelleen kova, joteenkin tuntuu, että pienestä tämä napsahti, hyvä suhde ja yhdessäolo kaatui todella pieneen "riitaan". Hän haki tavaransa pois, oli hyvin ystävällinen ja etäinen. Juteltiin ja halattiin. Lähetin seuraavana päivänä viestin ja kysymyksen, miten hän pääsi niin helposti "meistä" yli. Hänen vastaus oli, että parhaiten etääntyy etääntymällä. Eli, toisin sanoin, hän ei halua olla tekemisissä. Minä vaan olen edelleen sydämellä kiinni hänessä, mutta kunnioitan toivetta, en laita viestiä tms. Tai nohh, laitoin ystävänpäiväviestin, siihen tuli kohtelias vastaus. Ja näin päättyi lähes 1,5 v. hyvä parisuhde. Minä vaan olen taas kerran sydän murskana, ajattelen häntä, katson lomakuvia ja muistelen ihania hetkiä. Jotenkin on epäuskoinen olo, en millään usko, että siinäkö se oli... Jotenkin koko ajan toivon, että hän soittaisi, viestittelisi tms. Samalla kyllä tiedän, ettäpitäisi vaan kohdata todellisuus ja antaa ajan hoitaa taas kerran sydän kuntoon. Miten tässä enää voi uskaltaa koskaan rakastaa, kun kaksi rakastamaani miestä on mut hylkänyt ? Toki ex- mieheni, kenen kanssa ollaan hyvissä väleissä, on myöntänyt tehneensä suuren virheen silloinkun pani eron vireille. Olen vasta 47 ja haluaisin onnea ja rakkautta, nyt tällä hetkellä tekisin mitä vaan että saisin miesystäväni takaisin. Miten tästä eteenpäin? Kiitos !
Särkynyt sydän, 47
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Viestisi aloitus ja nimimerkkisi kertovat epäilemättä paljon siitä tilanteesta ja niistä tunteista, joita nyt koet. Suhde on ollut sinulle hyvin merkityksellinen ja rakkaus miestä kohtaan syvää ja siksi kipu erosta on sen mukaista. Olet ollut suhteessa ns. täysillä mukana ja olet uskaltautunut todella heittäytyä siihen. Toipuminen erosta vie epäilemättä aikansa - kerroit, että erosta on (vasta) kuukausi.
Jotenkin itse luin viestisi niin, että kysyt mielessäsi sitä, että Miksi?! näin kävi ja onko ero todella lopullinen. Jäin erityisesti pohtimaan, mitä oikeastaan tarkoittaa se "viimeinen vaihe", jota mies ei kokenut tuntevansa tai mitä ei ollut? Olen itse taipuvainen ajattelemaan, etteivät suhteet aina pääty nimenomaan rakkauden puutteeseen tai että toinen ihminen olisi jotenkin väärä. Kysymys voi olla muustakin. Itsekin tunnut ajattelevan, että välillänne oli aitoa rakkautta. Yhteinen elämä ja arjen jakaminen voivat tuntua oman (ulkoisen tai sisäisen) elämänvaiheen takia mahdottomalta - voi haluta suhdetta, mutta ei voi olla siinä rehellisesti mukana. Ehkä mies ymmärsi, ettei hän voi lopulta antaa sinulle sitä, mitä tarvitset ja haluat? Mistä erosta on sinun mielestä oikeastaan kysymys - minkälainen olisi vastaus, joka sinusta tuntuu todelta ja, jonka voisit hyväksyä?
Uskon, että jokainen joka lukee viestisi kokee myötätuntoa särkynyttä sydäntäsi kohtaa ja toivoo, että tilannettasi voisi jotenkin helpottaa. Kun kysyt "miten tästä eteenpäin?", niin annat siihen myös osavastaukset itse "antaa ajan hoitaa taas kerran sydän kuntoon". Viestisi perusteella teet juuri niitä asioita, mikä auttaa tästä eteenpäin ja toipumaan: käsittelet eroa - kerrot tunteistasi ja jaat kokemuksiasi, uskallat olla rehellinen ja avoin itsellesi.
KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen ja elämäni on ollut viimeiset 5 vuotta suhteellisen risukkoista, mutta olen mielestäni pärjännyt elämässäni suhteellisen hyvin. Aina noussut rapakosta ja talssinut lopulta eteenpäin, säilyttäen iloisen elämän asenteen ja positiivisuuteni. Tähän alkuun ehkä voisi sanoa vielä, että isäni on alkoholisti ja tämä on vaikuttanut elämääni paljon. Asiaa en ole koskaan salaillut mitenkään, tai ainakaan näin aikuisiällä vaan haluan olla avoin ja rehellinen. Välillä tuntuu, että pitäisikö minun haudata se ja muu minua kasvattaneet vaikeudet pois ja olla kuin niitä ei ikinä olisi ollutkaan?
Ensimmäinen parisuhteeni alkoi ollessani 17-vuotias ja hän oli samalla elämäni ensirakkaus. Seurustelimme 6 vuotta, kunnes hän lopulta jätti minut meidän 6 vuotis päivänämme. Suhteessamme oli jo jonkin aikaa mennyt huonosti, mutta vielä huonommin minulla meni oman perheeni kanssa, ja elin elämäni ensimmäistä hyvin raskasta ja pelottavaa kriisi aikaa. Olin exälleni äärimmäisen vihainen, että hän lähti juuri silloin kuin olisin häntä eniten tarvinnut, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että taisteltuani itse tuon jakson läpi, teki minusta vahvemman.
Ensimmäisen suhteeni jälkeen päätin, että otan aikaa itselleni ja en syöksy heti seuraavaan suhteeseen, vaan annan haavojen parantua rauhassa. Puolen vuoden päästä erosta oli ensimmäinen kerta kun oli jotain mahdollisen uuden suhteen alkua, mutta se loppui parin viikon hauskan yhdessä olon jälkeen. Kun mitään vielä ei oikein ole kerinnyt tapahtua, muuta kuin hyvä olo siitä, että jotain voisi tapahtua, kunnes yhtäkkiä ei tapahdukkaan mitään ja koko homma lässähtää siihen. Tältä herralta sain kaivella tiedon ulos ettei hän haluakkaan kanssani mitään. Tietenkin se sattui, sillä edellisen suhteen ero oli vielä tuoreena mielessäni, mutta toivuin suhteellisen pian.
Tästä vuosi ja tapasin "vanhemman version ensirakkaudestani". Hän oli minua vanhempi, asui toisessa maassa ja tapasimme kerran kuukaudessa ja skypetimme lähes päivittäin ja lopulta pari kertaa viikossa. Tämä kesti puolivuotta ja alkoi hyvin romanttisissa merkeissä Italian Toscanassa, kunnes kaukosuhteen pitäminen yllä alkoi ilmeisesti väsyttää häntä ja minä lopulta vedin homman poikki.
Tuli seuraava.. kaksi, melkein kolme viikkoa hauskaa yhdessä oloa. Pusuja, haleja, hauskaa, ihanaa, pieni toivon kipinä. Olin avoin ja kerroin, että missä asioissa minulla saattaa olla vaikeuksia. Vaikken ole absolutisti minun saattaa olla vaikea kestää biletystä ja haluan toisen tietävän, ettei tarvitse ihmetellä + itse en baareissa roiku ynm. "Tosi asioiden" kertomisen jälkeen meni pari kolme hassua päivää ja sitten meidän piti puhua, yhtäkkiä ne vaaleanpunaiset tunteet olivatkin kadonneet ja ollaankin vain kavereita.
Vuosi meni, ystäväni erosi, teki profiilin, tapaili ja löysi, aikaa meni 3 viikkoa. Nyt he ovat olleet yli puolivuotta yhdessä ja homma näyttää toimivan. Hän kehoitti minua tekemään profiilin, mitä vastaan olin pitkään ollut. Ajatus siitä, että tapaisin jonkun perinteisellä tavalla tuntui "oikeammalle". Neljä vuotta siitä, että on ollut oikeasti jonkun kanssa oikeassa parisuhteessa, alkoi tuntua ja aattelin, että pakkohan sitä on kokeilla. Ehkä toivoin, että kaikki tapahtuisi yhtä hienosti ja nopeasti mitä ystävälläni. Kaikkea sitä voi toivoa ja kuvitella.
Omalla saralla homma lähti hyvin hitaasti käyntiin. Ensinnäkin, että olisin saanut jonkun juttelemaan kanssani jolle laiton viestiä.. Tai, että joku joka säväyttää ottaisi yhteyttä. Lopulta pääsin ensimmäisille treffeille! Meillä oli tosi hauskaa, nauroimme, juttelimme taukoamatta, ymmärsimme toisiamme ja täydensimme toisiamme. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina ja samalla se ihastuttava uuden löytäminen. Niin monessa asiassa hän oli hyvin saman oloinen ja tapainen kuin minä itse ja olin jo hyvinkin innoissani tästä. Juttelimme myöhään yöhön myös niistä vaikeista asioista, hän kuunteli ja tuntui oikeasti tajuavan ja oli hommassa mukana. Pari päivää tämän jälkeen hän perui meidän treffit ja pyysi sporttisen illan sijaan minut kahvilaan. Siellä hän kertoi minulle, että hänelle oli valjennut näinä muutamina päivinä itseään tutkittuaan, ettei hänellä olekkaan niin syviä tunteita minua kohtaan ja haluaisi olla mieluummin kaveri, jos minulle sopii. Tämä tuli minulle hyvin suurena yllätyksenä, sillä hän oli antanut minulle hyvin toisenlaisen kuvan ja nyt hän pahoitteli siitä, että oli johdatellut minut harhaan. Pettyneenä totesin, että valitettavasti johdatit.
Otin aikaa ja jälleen kasasin itseni, poistin profiilini hetkeksi ja lopulta palasin takaisin. Oli kiinnostuneita, kiinnostavia, muutamia treffejä, juttuja jotka eivät johtaneet mihinkään.
Sitten sain tosi hauskalta tyypiltä viestiä ja nauroin hänen jutuille ratketakseni. Tuntui kuin olisin nauranut vuoden naurut yhdessä päivässä. Oi, miten hän maalasikaan taivaan sanoillaan. Valitettavasti tulin kipeäksi ihan alkumetreillä, mutta romantikkona hän kävi ikkunani alla! Puhuimme puhelimessa ja punastelin ikkunan takana. Olipa outoa, hassua ja aivan ihanaa. Mehän vasta aloimme juttelemaan toisillemme vajaa viikko sitten! Puolivointisena tapasin hänet pari päivää tämän jälkeen. Osaksi flunssan takia en ollut ihan kokonainen itseni, mutta taisi siinä olla vähän pelkoakin, vain pari kuukautta sitten minua oltiin pahasti johdatettu harhaan.
Ekoilla treffeillä hän puhui siitä kuinka saan hänen sydämmen hakkaamaan, kuinka vedän häneltä jalat alta (kukaan ei ollut sanonut minulle noin aiemmin), vaikka ja mitä kaikkea ihanaa ja aloin olla aika sulaa vahaa vaikka koitinkin kovin pitää itseni kasassa. Pian näimme jo toisilla treffeillä, ja sitten hän tuli luokseni mukanaan kitaransa ja hän soitti ja lauloi minulle ja ihastui siitä, että minustakin lähtee ääntä. Jälleen kauniita sanoja ja vaikka kuinka yritin olla ajattelematta asioiden edelle ajattelin, että tässä se on! Nyt päätin, etten heti kerro kaikkea menneisyydestäni, mutta kerroin jotain alkoholismista ja jotain muuta pieniä juttuja. Tiesin, että jossain vaiheessa oli kerrottava enemmän. En halua joutua siihen tilanteeseen, että ollaan oltu yhdessä 4 vuotta ja sitten asiat tulevat esille yllätyksenä, vaikka se alkaa nyt tuntua oikealle vaihtoehdolle.
Niin kävi, että elämäni yksi vaikeimmista päivistä osui sitten meidän kolmannen viikon kohdalle. Minut irtisanottiin ja viestissä jossa kerroin hänelle tästä tietenkin surun murtamana, hän vastasi siihen, että universumi on epäreilu ja että hänelläkin on ikävää kerrottavaa. Viimeisen kerran kun tapasin hänet hän oli tuntunut hieman etäiseltä, mutta olin ajatellut, että se johtui siitä, että hänellä oli kiire. Ja nyt se selvisi miksi. Hän oli illan hiljaisina hetkinä tutkiskellut sydäntään ja huomannut, ettei olekkaan valmis deittailemaan ja että haluaisi olla kanssani mieluummin kaveri. Vastasin hänen teksiviesteihin mahdollisimman lyhyesti ja vältellen, sillä tiesin etten siinä mielentilassa pystyisi sanomaan mitään rakentavaa. Isku molemmille poskille samana päivänä.
Meni pari päivää ja hän laittoi minulle jotain viestejä ja ajattelin, että ehkä pystyn oikeasti olemaan vain kaveri. Pari viikkoa myöhemmin päätin poistaa profiilini, sillä tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä hetki elämässä pitää elää näin ja sitten kun on päässyt kaikesta surusta yli niin voi keskittyä taas uusiin ihmisiin, enkä ollut muutenkaan seurannut tilannetta viimeiseen kuukauteen. Mutta minkä tein, kävin kuitenkin katsomassa hänen profiilia. Järkytyin sillä näin, että hän oli käyttänyt sovellusta viime yönä. Olin hyvin loukkaantunut tästä, sillä tietenkin ajattelin että ihminen joka on juuri sanonut, ettei ole valmis deittailemaan ei roikkuisi deitti palvelussa? Vai olenko minä jotenkin tyhmä ajatellessani näin? Myönnän, että olin salaa toivonut, että tässä tapahtuisi vielä joku käänne ja hän sittenkin haluaa minut, muttat että hän olikin valmis seuraavaan? Närkästyneenä laitoin hänelle mahdollisimman asiallisen viestin, jossa kerroin olevani erityisen loukkaantuntu siitä kohtelusta mitä hän on minuun kohdistanut.
Puhuin suuni puhtaaksi siitä lähtien, miten hän ei ollut kohdannut minua kasvotusten asiallaan laittaa juttumme poikki, vaan teki sen viestillä, siitä miten hänen kauniit sanansa johdattivat minut tarkoituksellisesti harhaan sillä miten muutenkaan kuun ja tähtien taivaalta nappaamista voi ymmärtää? Ja miten hän oli sählännyt parin muun jutun kanssa ja miten hän käytti deitti sivua vaikka minulle hän oli kertonut, ettei ole valmis deittailemaan. Tiesin hänen eronneen kesällä, mutta olin ymmärtänyt, että he olivat olleet vain ystäviä jo pitkään. Hän vastasi viestiini, ettei tietenkään ollut halunnut loukata minua ja että on osittain ansainnut viestini moitteet. Tässä uudessa viestissä yhtäkkiä me emme olleetkaan sopivia toisillemme, enkä minä ollutkaan se kauan kadoksissa ollut tyttö joka tupsahti hänen elämäänsä... vaan, että hän oli aistinnut, että jotain oli tullut meidän väliin ja niin etten olekkaan sopiva hänelle. Lopulta en vastannut tähän enään mitään, sillä en tiennyt mitä sanoa.
Mielessäni vaan poukkoilee ajatukset, että miksi universumin pitää olla niin ilkeä kokoajan? Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Mitä minä en näe vai syttyykö parin viikon jälkeen otsaani valo: "vaikea lapsuus", "vaikea suhde isään", "ei pidä alkoholismista" tai jotain muuta roskaa joka saa miehet pakenemaan?
Minulla ei ole kuin muutama asia mitä toivon toiselta, ei alkoholisti / bilettäjä, ei tupakoi, on +/- 4-vuotta ikäiseni, mahdollisesti luova tai harrastaa jotain luovaa.. ja todennäköisesti tummempi piirteinen viehättää minua enemmän kuin vaalea, ja suomalainen olisi kiva... Tietysti aina melkein kaikesta voi joustaa.
Myönnän, että olen hyvin loukkaantuntu viimeisen tapauksen käytöksestä, mutta että saman tapainen kaava on jatkumoa aiemmalle, ensin suuria tunteita ja sitten ne katoavat? Pettymyksiä läpi elämän. Miten tähän voi vaikuttaa? Tietenkin minulle herää ajatus, että teenkö jotain väärin? Olen luonteeltani iloinen ja positiivinen, olen hyvä suutelemaan ja harrastan säännöllisesti monipuolista liikuntaa eli olen tavallisen kokoinen. Ehkä en sovi samaan muottiin mihin suurin osa ja olen vähän boho jostain kulmasta, mutta mitä, eikö varmasti ei barbie-tyttö kelpaa suurimmalle osalle? En ole täydellinen, enkä odota että se toinenkaan on, sillä täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä. Olen tällainen ja olen tyytyväinen tällaisena, mutta oloni horjuu sillä oikeasti olisi ihana tulla kotiin ja käpertyä oman kullan kainaloon, syödä illal hänen kanssa ja jutella myöhään yöhön ja tehdä seikkauluja yhdessä ympäri maailmaa.
Varmasti tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta... milloin on hyvä alkaa puhumaan "vaikeista" asioista? Siitä, että isä on alkoholisti? Että lapsuus oli mitä oli.. ajoittaan tosi kivaa.. ajoittain epämielyttävää? Siitä, että olen välillä omalle äidilleni äiti ja että äitini on masentunut ja pari kertaa meinannut tehdä itsemurhan? Ja tietenkin haluan puhua näistä asioista sille toiselle, ei niin, että se toinen on oma henk.koht psykiatrini vaan kuin paras ystäväni. Että jos olen surullinen joskus noista asioista, niin voin halata häntä ja hän ymmärtää, että tarvitsen sen halauksen juuri nyt.
Eikä ole reilua sitä toista kohtaan kertoa näistä asioista?
Koitan saada jotain perspektiiviä tähän tilanteeseeni. Tiedän, että olen fiksu ja pystyn selittämään näitä asioita itselleni aika hyvin, mutta joskus liika on vaan liikaa. Heijastaako lapsuuden jutut / 5 vuotta sitten tapahtuneet jutu oikeasti niin paljon, että ne vaikuttavat näin suuresti? Mitä ihmettä niille voi tehdä, ne on ollutta ja mennyttä, miten voin enempää hyväksyä niitä, mitä olen jo hyväksynyt vai pitääkö ne hyväksyä? Tuntuu kamalalta ajatella, että tämä olisi vain huonoa tuuria tai kohtaloni on elää 30 koiran/kissan kanssa ja harmaantua yksin. Ok, en ole niin epätoivoinen, mutta on vaikea luottaa siihen, ettei sieltä tule taas seuraava täydellisen oloista, suurilla sanoillaan ja täydellisillä eleillään vaan harhauttaakseen uudestaan. Tuntuu turvallisemmalta hankkia koira, sillä se rakastaa sen kolmen viikon jälkeenkin.
Tunnen hienoja miehiä, aivan todella kauniissa parisuhteissa.. joten tiedän, että heitä on. Tai ehkä parhaat on viety päältä? Ehkä omat vaaleanpunaiset lasit alkavat olla niin naarmuiset, että välillä siihen on vaikea uskoa, että joku hieno, ihana tyyppi riittäisi mullekin.
VASTAUS: Kiitos postista. Olet miettinyt paljon elämääsi, sen iloja ja suruja ja pohdinta jatkuu. Ei ole ihme, että on surullinen ja neuvoton olo. Olet yrittänyt ensimmäisen pitkän seurustelusuhteen jälkeen löytää uutta kestävää parisuhdetta, mutta olet joutunut useamman kerran pettymään. Tekisi ensin mieli sanoa, että tuollaista se joskus on. Et ole ollenkaan ainoa ja tämä on aika tavallista.
Sitoutuminen parisuhteeseen on joskus ja nykyään ehkä useinkin hankalaa. Suuri osa pystyy sitoutumaan, mutta kaikki eivät pysty, vaan kokeilevat ja testaavat miltä tuntuisi elää parisuhteessa. Usein vetäytyjät säikähtävät jotakin itsessään tai eivät saa edes aina kiinni siitä miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Kaikki ei aina johdu toisesta osapuolesta. Näissä kommentissa saattaa olla helposti vähättelevä sävy. En halua sanoa, että näitä pettymyksiä nyt vain tulee.
Olet puhki, vaikka olet yhä toiveikas ja silti kirjoitat, että ”liika on liikaa.” Tuntuu tuolta, että on liian monta pettymystä ja kyselet, että onko tämä sattumaa, kohtalon oikkuja vai onko jotakin mitä teet suhteen alussa väärin. Tuo mitä kirjoitat parisuhteesta ja siitä miten niissä toimit, kuulostaa avoimelta ja reilulta. Noin sen kuuluu jotenkin mennäkin. Haaveesi siitä, että haluat kumppanin jolle voit olla avoin, on aivan kohtuullinen. Sinulla on aivan huikean hienoja ajatuksia. Tuokin lause, että ”täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä”, käy elämänviisaudesta, jota kannattaisi meidän kaikkien muistaa päivittäin. Täydellistä ihmistä ei ole vielä keksittykään. Ne jotka luulevat olevansa, ovat eniten pihalla. Keskeneräisyydessä, suruissa ja luopumisessa ja siinä, että tunnustaa omia puutteitaan, siinä juuri voi löytää elämän täydellisyydestä jotakin.
Minusta on reilua, että kerrot myös kumppanillesi lapsuudestasi ja siitä miten olet välillä ”äiti omalle äidille ja äidin masennuksesta ja isän alkoholiongelmasta.” Nämä asiat varmasti vaikuttavat sinussa. Niissä on paljon haurasta ja haavoittavaa ja sitten samoissa vaiheissa on paljon vahvuutta ja voimaa tuottavaa. Totta kai voi olla, että joku mies säikähtää näitä asioita, varsinkin jos kerrot ne suoraan ja kiertelemättä heti alkuun, mutta enemmän ajattelen niin, että annat avoimesti itsestäsi kertomalla toiselle lahjan. Siinä kerrot tuntevasi itseäsi ja olet valmis miettimään omaa elämääsi ja osaat asettaa lapsuuden kokemuksia oikeaan valoon. Lapsuutesi ei ole tehnyt sinusta kylmää tai tunteetonta, vaan näet miten siinä on jotakin raskasta, mutta olet opetellut tulemaan tapahtuneen kanssa toimeen ja käännät nyt elettyä elämää vahvuudeksi. Vain silloin, kun molemmat voivat olla toiselle avoimia, voi syntyä aito luottamus ja ilo toisesta. Joskus on tietysti viisasta edetä sitä tahtia, kun itse voi ja toinen kykenee ottamaan vastaan. Lopulta itsensä ja toisen hyväksyminen vaatii juuri tätä, että oleelliset asiat on kerrottu.
Tässä oman elämän hyväksymisessä on jotakin hyvin viisasta. Minun, sinun ja jokaisen ihmisen olisi tarpeellista välillä katsoa omaa elämää hyväksyvin katsein. Se mikä on ollut, vaikka se olisi hyvin raskasta ja vaikeaa, se on ollut ja se on totta. Joskus kärsimystä ja vastoinkäymistä aiheuttavat toiset ihmiset, joskus minä itse itselleni ja joskus kärsimys on selittämätöntä. Elämä on kiinni omista valinnoista ja välillä ei ole. Omat päätökset ratkaisevat ja välillä tapahtuu kummallisia asioita niistä huolimatta. Onhan tuo joskus selittämätöntä, mistä takaiskut tulevat. Kyselet, että onko ”universumi sinulle ilkeä koko ajan.” En usko, vaikka onkin niin, että maailmassa ei ole sellaista sääntöä, että kaikille olisi varattu yhtä paljon takaiskuja. Tärkeää on edelleen miettiä mitä on tapahtunut ja seuraavaksi, mihin haluaisit nyt mennä? Suunnan tiedätkin. Kaipaat edelleen rinnallesi kumppania. Vaikka nyt onkin raskasta, kirjoitat siitä, että et ole kuitenkaan aivan loputtoman epätoivoinen ja huumorin pilkahduksenkin sallit itsellesi. Nämä ovat toivon merkkejä.
Jotkut löytävät hyvän kumppanin netistä, toiset jostakin muusta paikasta. Tuo, että uskot ja luotat siihen, että kunnon miehiä on olemassa, on hyvä merkki. Työpaikan menetys on myös iso isku, niin kuin kirjoitit. Tässä kaikessa kuuluu kuitenkin surun keskellä toivoa ja luottamusta itseesi ja elämään.
Toivon kaikkea hyvää raskaisiin ja tummiin päiviin ja sitten niihin seuraaviin.
KYSYMYS: Olen ollut neljä vuotta sinkkuna ja nyt on vierähtänyt kaksi vuotta ilman seksiä. Kynnykseni lähestyä miehiä on noussut ja epäilen että pulkistunut ulkonäköni (ylipainoa yksi kilo) ei sytytä ketään.
Haluaisin kovasti parisuhteen mutta pelkään että kynnys päästää ketään lähelle nousee liian korkeaksi jos kohta ei ole jotain säpinää jonkun kanssa. Tuntuu että elämä menee tietyllä tavalla hukkaan ilman toista ihmistä ja toisen ihmisen kosketusta.
Miten rohkaistuisin taas lähestymään miehiä?
Ikuisesti sinkkunako 29 v.
VASTAUS: Kirjoitat kaipaavasi parisuhdetta oltuasi neljä vuotta yksin. Arvelet ulkonäkösi vaikuttavan siihen, ettet ole löytänyt seurustelukumppania. Mietin, miten päädyt näkemykseen, että yksi ylimääräinen kilo vaikuttaisi seurustelukumppanin löytymiseen? Olet oikeassa siinä, että useimmiten seurustelukumppania etsittäessä huomio kiinnittyy ensin ulkoiseen olemukseen. Se on jotakin sellaista, mikä on näkyvää silloin, kun toista ei tunne vielä hyvin. Pohdin, heijasteleeko kysymyksesi ulkonäköön keskittyvää aikaamme yleisemminkin? Julkisuudessa nimittäin esitetään toisinaan hiukan epärealistinen kuva ihannekumppanista, joka vääristää valitettavasi käsityksiämme ulkonäön merkityksestä. Kokemukseni mukaan kuitenkin hyvin erinäköiset ihmiset eri elämänkaaren vaiheissa löytävät parisuhteisiin.
Kysymyksesi on kuitenkin tärkeä. Se koskettaa tänäkin päivänä monia. Näyttää siltä, että yhä useampien on vaikea löytää sopivaa seurustelukumppania, minkä vuoksi toiset jopa kieltävät kumppanin merkityksen kokonaan ihailemalla itsenäisyyttä. Väitän kuitenkin, että ihmisen perusolemukseen kuuluu tarve yhteyteen, läheisyyteen ja rakkauteen elämän alusta loppuun saakka. Kirjoitatkin osuvasti, että elämä menee hukkaan ilman toista ihmistä ja hänen kosketustaan. Kaipauksesi on siis varsin ymmärrettävä. Pelkäät, että kynnys päästää ketään lähelle nousee, jos ei pian ole jotakin säpinää. Mistä tällainen kynnyksesi on alun perin syntynyt? Mietin, onko sinulla sellaisia kokemuksia lähestymisyrityksistä, jotka ovat haavoittaneet sinua ja synnyttäneet tämän ”kynnyksen”. Haluan haastaa sinua miettimään mikä kynnyksen on synnyttänyt?
Kysyt, miten voisit rohkaistua lähestymään miehiä. Vastaan kysymällä, mikä olisi sinulle luontevin tapa tutustua miehiin? Toisinaan seurustelukumppanit löytyvät yhteisten kiinnostusten ääreltä, läheltä omaa elämänpiiriä – esimerkiksi harrastusten parista tai yhteisen tuttavapiirin kautta. Tänä päivänä on melko paljon erilaisia vaihtoehtoja löytää mahdollinen seurustelukumppani aina seuranhakupalveluista seurakuntailtoihin saakka. Mikä olisi sinun tapasi? Tunnet itsesi parhaiten. Entä löytyykö läheltäsi ihminen, joka voisi pohtia seurusteluun liittyviä näkemyksiä kanssasi? Monesti myös seurusteluun liittyvät kysymykset ovat yhteisiä kaikille ihmisille.
KYSYMYS: Minulla ei ole suoraa kysymystä, joten kirjoitan vain tämänhetkisestä tilanteestani. Olen 21-vuotias sinkkutyttö, jolla on takana rankkoja ihmissuhteita. Kun rakkauselämäni kaatui melkein kaksi vuotta sitten, hankkiuduin psykoterapiaan ja olen käynyt siellä nyt vähän yli vuoden. Minusta tuntuukin, että olen saanut elämän ihan hyvin jaloilleen. Minulla on paljon ystäviä ja olen läheinen perheeni kanssa.
Ongelmani koskee sinkkuelämääni. Olen alkanut nauttia sinkkuudesta täysin rinnoin. Tykkään käydä juhlimassa, harrastaa silloin tällöin satunnaista seksiä, mutta vastapainoksi viihdyn myös kotona omissa oloissani.
Kärsin kovasti siitä, ettei minulla oikein ole sinkkuystäviä. Suurin osa ystävistäni on suhteessa, ja loput jotka eivät ole, ovatkin melko kokemattomia ihmissuhdeasioissa. Olen läheinen varattujen ystävien kanssa, mutta parisuhteet tietenkin rajoittavat sitä, miten paljon voimme nähdä ja mitä voimme tehdä. Tuntuu, että katson sivusta miten jokainen ystäväni pariutuu, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Jos joku sattuukin eroamaan, uusi on ovella jo vajaan kuukauden päästä.
Jostain syystä otan muiden seurustelun hyvin henkilökohtaisesti. Minulla ei ole ketään kenen kanssa voisin nauttia sinkkuudesta, mikä herättää kamalan pahaa mieltä. Aina jos joku ystäväni sattuu aloittamaan uuden suhteen, tulen kauhean kateelliseksi ja tunnen olevani riittämätön. Minun ei ole helppo löytää itselleni kumppania, ja muut hyppivät suhteesta toiseen vain sormia napauttamalla. Tunnen olevani raukka muiden joukossa. Olen SE sinkkukaveri, jota katsotaan vähän säälien.
Joskus kaipaisin vaan vierelleni ystävää jonka elämäntilanne on sama kuin itselläni. Kun sellaista ei ole, tunnen itseni yksinäiseksi ja säälittäväksi sinkkurentuksi. En tiedä saitko selkoa ongelmastani ollenkaan, mutta toivoisin silti jonkinlaista apua tilanteeseeni.
Singlelady
VASTAUS: Parahin sinkkutyttö,
Kiitos viestistäsi. Sinulla on takana rankkoja ihmissuhteita ja rakkauselämäsi kaatui parisen vuotta sitten. Jäin miettimään, kuinka nämä edellä mainitut kokemukset mahtavat heijastua nykyiseen elämääsi ja tapaasi hahmottaa nykyinen tilanteesi. Tunnet olevasi jotenkin raukka muiden joukossa... jollakin tapaa säälittävä. Oletko keskustellut ystäviesi kanssa siitä, että ajattelevatko he todella niin? Vai onko mahdollista, että he näkevät sinut myönteisemmässä valossa? Kirjoitit, että olet alkanut nauttia sinkkuudestasi ja toisaalta pidät myös ajoittaisesta yksinolosta. Tämä kuullostaa minusta hyvältä – ei lainkaan säälittävältä.
Suurin osa ystävistäsi on parisuhteessa ja sinusta tuntuu, että muiden on helppo löytää rinnalleen kumppani. Kun ystäväsi aloittaa uuden suhteen, koet kateutta ja riittämättömyyttä. Näitä tunteita olisi hyvä tutkia vähän tarkemmin. Oletko ehkä varhaisemmassa elämässäsi jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää? Oletko ehkä joutunut kilpailemaan sisarustesi kanssa vanhempiesi huomiosta? Kuinka vaikeita tunteita (kuten kateus ja mustasukkaisuus) on voinut ilmaista kasvuperheessäsi? Näitä asioita olet ehkä käsitellyt psykoterapiassasi ja tätä työskentelyä on hyvä jatkaa. Voisitkohan oppia ajan myötä ajattelemaan niin, ettei ystäväsi onni olekaan sinulta pois? Voisitko ulkopuolisuuden tunteen sijaan löytää ystäväsi onnesta myönteisen esimerkin siitä, että elämä voi yllättää kenet tahansa? Voisitko luottaa siihen, että sinunkin vuorosi tulee ajallaan? Ennen kaikkea voisitko oppia luottamaan siihen, ettei ole mitään hätää... Olet vasta 21-vuotias ja sinulla on elämä edessäsi. Elä tätä hetkeä, hanki uusia ystäviä ja harrastuksia, nauti tästä elämänvaiheesta. Kuten sanonta kuuluu: Onni löytyy elämällä, ei etsimällä.
Kirjoitit kaipaavasi samassa elämäntilanteessa olevaa ystävää, jonka kanssa voisit jakaa sinkkukokemuksia. Vertaistukea on löydettävissä esimerkiksi netin keskustelpalstoilta. Tulet huomaamaan, että et ole yksin sinkkuutesi kanssa. Jatka sinkkuudesta nauttimista (niinkuin olet osittain tehnytkin) ja tee siitä ystäväsi!
Minulla on takana lähes kymmenen vuoden sinkkuus. Tarjokkaita kyllä oli, mutta en saanut niitä miehiä, jotka halusin, enkä halunnut niitä miehiä, jotka sain.
Mietin pitkään, olenko alitajuisella tasolla sitoutumiskammoinen, koska ihastun aina miehiin, joiden kanssa ei kuitenkaan voi saavuttaa todellista suhdetta.
Nyt olen seurustellut puolisen vuotta samanikäisen miehen kanssa. Hänen seurustelutaustansa on kovin erilainen, hän oli tavatessamme vasta eroamassa hyvin pitkästä suhteesta. Alussa hän oli se kiinnostuneempi osapuoli, ja kun lopulta antauduin itse suhteeseen mukaan, se eteni hyvin nopeasti ja puhuttiin yhteenmuutosta ym. tulevaisuudesta.
Muutama kuukausi sitten asetelma kuitenkin kääntyi päälaelleen. Hän alkoi ahdistua, halusi aikaa ja tilaa. Minä lupasin antaa ja osin siinä mielestäni onnistuinkin. Vietimme vähemmän aikaa yhdessä, mutta tapasimme kuitenkin vähintään viikottain ja sovimme, ettei kummallakaan ole muita. Puheet yhteenmuutosta ja tulevaisuudesta haudattiin.
Periaatteessa kuitenkin edelleen seurustelimme ja seurustelemme vieläkin. Tuosta lähtien olen kuitenkin ollut suhteessa enemmän tai vähemmän onneton. Meillä on paljon hyviäkin hetkiä, ja yritän niistä nauttia, mutta tuntuu, että koen enää harvoin rehellisiä onnen hetkiä hänen kanssaan. Useimmiten hyviäkin hetkiä varjostaa omalta puoleltani jonkinlainen haikeus ja suru.
Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan. Hän sanoo pitävänsä minusta paljon ja haluaa olla kanssani, sanoo, ettei halua menettää minua jne. Suukottelee ja haluaa tulla lähelle. Joskus erityisesti humalassa hän kuitenkin muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi, ahdistuu ja puhuu eroamisesta, miettii pitäisikö olla vain kavereita. Hän sanoo, ettei pysty tuntemaan minua kohtaan sellaista tulenpalavaa rakkautta kuin ehkä pitäisi. Selvänä puhuminen tuntuu hänelle vaikeammalta ja hän ahdistuu helposti, toisaalta nuo kaikki ihanimmat asiat hän sanoo nimenomaan selvinpäin.
Virallisesti siis edelleen seurustelemme, mutta suhde ei tunnu minusta aikuisten seurustelulta. Tuntuu siltä kuin hän olisi koko ajan toinen jalka oven välissä. Minulle luottamus on suhteessa erittäin tärkeää, ja koen menettäneeni sen. En pelkää, että hänellä olisi muita naisia tai että hän valehtelisi, mutta olen menettänyt luottamukseni siihen, etten tule hylätyksi hänen taholtaan, mikä on minulle henkilökohtaisesti pahin tapa menettää luottamus.
Sinänsä en tällä hetkellä toivo tai tarvitse häneltä pidemmän aikavälin sitoutumista. Tulevaisuudensuunnitelmien pistäminen jäihin on minulle aivan ok ja selvästikin ainoa järkevä asia tässä tilanteessa tehdä. Haluaisin kuitenkin, että voisin luottaa siihen, että hän on tässä hetkessä täysillä kanssani, mikä ei tunnu toteutuvan.
Olen miettinyt suhteen päättämistä jo ainakin kuukauden verran. Minusta tuntuu kuitenkin epäreilulta, että minä joutuisin rakastuneempana osapuolena tekemään tämän päätöksen. Ajatuskin hänen jättämisestään tuntuisi siltä kuin hakkaisi oman raajansa irti. Jos se on tehtävä niin olkoon niin, mutta miksi minä, eikö jättäminen olisi sen suhteeseen kyllästyneen osapuolen velvollisuus.
Lähtiessä joutuu myös hyväksymään tietyn epävarmuuden. En voi olla koskaan 100% varma, olisiko suhde voinut sittenkin selvitä. Jos olen seuraavatkin kymmenen vuotta sinkkuna, niin pelkään miettiväni pitkään sitä, luovutinko sittenkin liian helposti. Haluaisin tietää, että olen tehnyt suhteen eteen kaikkeni, eikä lopullinen ratkaisu ollut enää minun käsissäni.
Periaatteessa haluaisin ymmärtää ja antaa aikaa, odottaa, että hän toipuu kunnolla edellisestä suhteestaan ja on valmis sitoutumaan minuun. En halua jättää alunperin mielestäni hyvältä tuntunutta suhdetta vain siksi, että alussa tuli edettyä liian nopeasti, ja nyt toinen ymmärrettävästi haluaa enemmän tilaa. Enkä halua lopettaa siksi, että pelkään hylätyksi tulemista, ja lähden ikäänkuin varmuuden vuoksi ennenkuin tulen itse jätetyksi. Mutta jos ei tässä suhteessa ole kertakaikkiaan toivoa, niin haluaisin saada itseni sen ymmärtämään ja lähteä ennenkuin tuhlaan enempää aikaani hakkaamalla päätäni seinään.
Ymmärrän itsekin, että tämä suhde on pitkän sinkkukauteni vuoksi saanut elämässäni kohtuuttoman suuren merkityksen. Välillä tuntuu, että koko elämäni pyörii asian ympärillä, vaikka tietoisesti yritänkin pyristellä vastaan ja pitää omasta elämästäni kiinni. Toivon, että voisin irrottautua tilanteesta, nähdä asiat oikeissa mittasuhteissaan ilman menettämisen pelkoa ja riippuvuuden tunteita. Ehkä oppisin hyväksymään suhteen sellaisena kuin se on ja antaa ajan näyttää mihin se johtaa. Toisaalta, jos pystyisin irrottautumaan suhteesta riittävästi tuohon, niin pystyisin myös lähtemään. Nyt en tunne kykeneväni kumpaankaan.
Toivottavasti saisin täältä uusia ajatuksia, jotka auttaisivat minua pääsemään eteenpäin, joko hänen kanssaan tai yksin. Nainen, 32
Kiitos pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvaat varsin oivaltavasti nykyistä hankalaa tilannettasi. Kohtasit pitkän odottelun jälkeen miehen, johon saatoit ihastua. Et halua seurustella seurustelun vuoksi, vaan sinulla on oikeutettuja odotuksia mahdollisen kumppanin suhteen. Nykyisen seurustelukumppanin kanssa alussa kaikki meni lupaavasti. "Tässä se on, elämäni mies". Sitten tuli pilviä taivaalle. Mies alkoi jarruttelemaan. Hän on tullut epävarmaksi.
Et tarkemmin kerro, mikä oli hänen eronsa syy, oliko ero sovittu ennen teidän tapaamistanne, olitko eron syy tai joudutitko sitä. Joskus eroa harkitseva hankkii sivusuhteen jouduttaakseen eroa tai saadakseen syyn erolle. Jos taas eropäätös oli jo tehty, monilta jää työstämättä ero, joka aina sisältää pettymystä ja surua, vaan he hankkiutuvat uuteen suhteeseen. Uusi romanttinen suhde lieventää eron kipua, mutta usein nämä suhteet muodostuvat ns. "siirtymäsuhteiksi". Ne kestävät muutaman kuukauden lupaavina, mutta sitten käsittelemätön ero alkaa nousta pintaan tai sitoutumisen pelko valtaa "Mitä olen taas tekemässä?", tai suhteen alkuromantiikka alkaa tasaantua ja siinä vaiheessa kysellään, onko tämä elämäni suhde, johon panostan.
Nyt katselin asiaanne seurustelukumppanin tilanteesta käsin. Halusin avata sitä, että osaat katsella mihin kokonaisuuteen suhteenne liittyy. Itsekin aavistelet jotain tämän suuntaista, kun puhut hänen toipumisesta omasta erosta ja mietit etenittekö suhteessa liian nopeasti.
Sinun kysymyksesi on pysyäkö suhteessa vai lähteä. Vastaat itse, että et ole valmis lähtemään, katuisit, miettisit jälkeenpäin, teitkö kaikkesi. Vaikka et itse aktiivisesti katkaise suhdetta, valmistaudut henkisesti siihen mahdollisuuteen, että se katkeaa. Sitä on myöskin tämän kysymyksesi kirjoittaminen. Tarkastelet monelta kantilta tilannettasi.
Vaikka et halua olla aktiivinen suhteenne lopettamisessa, voit kysyä kuitenkin, mitä toinen ajattelee tällä hetkellä suhteestanne. Ehkä voit senkin varmistaa, onko teidän suhteenne ns. siirtymäsuhde. Toivottavasti hänessä on miestä tekemään johtopäätökset ettei hän pidä sinua hyvänä kaverina, jonka kanssa on mukava olla ja jonka seurassa voi toipua jatkaakseen sitten matkaa etsimään "tulenpalavaa rakkautta".
Olet tienhaarassa, tietä ei ehkä tarvitse valita heti, mutta tiedät, että joskus on sen aika. Olet valmistautumassa siihen. Se voi olla myös yhteinen tie, mutta myös erillinen. Toivon, että ajatuksistani olisi jotain apua sinulle pohdintoihisi ja yhteisiin keskusteluihinne.
