Ihan alkuun: ennen kuin joku cityläinen repii peli(potku)housunsa, niin jäitä hattuun ja vaikka housuihinkin: tämä on yleistä mietiskelyä, ei sen enempää mitään henkilökohtaista.
Mietiskelin tänään ihmisten tapaa etsiä/löytää muiden sanoista sellaista, mitä ei siellä ole, mutta mitä kuulija/lukija haluaa nähdä. Eräänlaista projisointia siis.
Livekeskusteluissa asiaa toisaalta auttaa tilanteen elävyys, toisaalta häiritsee esim. elekieli sekä häiriötekijät, kuten ehkä muut ihmiset ja/tai sanojen "lennokkuus": jollei muista tarkkaa ilmaisua, voi olla vaikea paikantaa sitä jotain, mikä jäi häiritsemään.
Netissä tietysti elekielen totaalipuuttuminen muokkaa tilannetta välillä myös aika rankasti - mitä nyt hymiöt loppupeleissä voivat tarjota sähköisessä viestinnässä (vento)vieraiden kanssa, paitsi tulkintavirheitä?
Sitten varsinaiseen asiaan. Luetaan toisen kirjoittama teksti luonnollisesti oman maailmansa prisman läpi, sovitellaan niitä yhteen ja lopulta useimmiten aletaan räyhäämään, "miten joku voi olla tollanen", koska joko ymmärtää väärin tai ei edes yritä ymmärtää.
Porsaanreiät. Tulkintavirheet. Epäselvyys tai tahallinenkin kryptisyys. Teksti ilman ääntä. Sanojen merkitysten ymmärtäminen omin päin. Itsekritiikin ja kyseenalaistamisen puute. Tarve riidellä. Tarve arvostella. Tarve satuttaa ja sen kautta tuntea olevansa korkeammalla.
Vielä yksi ikävä tilannetta yleensä pahentava tekijä on tunnetila. Oma paha olo, suru, raivo, hermostuneisuus, ärtyneisyys, väsymys, kiirestressi - mm. näiden kautta muiden neutraaleista ja jopa positiivisista teksteistä löytyy älytön määrä salamerkityksiä, jopa vittuilua. Seuraavaksi siirrytään suoraan oman oletuksen/tulkinnan nostamiseen Ehdottoman Totuuden jalustalle.
Mitä enemmän sanoja ja (vasta)lauseita, sitä pahempi sotku - ellei linjausta osata nostaa aikuisten tasolle ja siirtää emootiot sivuun tai edes kuvailla niitä järkisanoin. Aika harvoin onnistuu, vielä harvemmin molemmilta osapuolilta samassa tilanteessa ja samanaikaisesti.
Pahimmillaan omaa (jo vääräksi todettua) linjausta väännetään väkisin periaatteesta, koska kynnys myöntää oma virhetulkinta on liian korkea omalle muodottomaksi ja epäkäytänölliseksi ylipaisuneelle egolle. Toinen vaihtoehto on poistua keskustelusta heitettyään sinne ensin kasan lokaa. Lapsellista, kyllä, ja epäkypsää, kyllä, ja silti saattaa pahoittaa ihmisten mielen, vaikka he ymmärtäisivätkin sen olevan ventovieraan oman tuskan huutelua.
Päälle vielä hiukkasen omaa rajoittuneisuutta: "Siis toihan ei todellakaan voi olla totta, koska mä en siihen usko, koska noin ei vaan voi käydä kenellekään, kun ei mullekan oo ikinä käynyt!" Soppa on valmis. Onko kenelläkään enää nälkä?
Netti ei tee ihmisestä hirviötä, sehän on vain vastuun ulkoistamista.