KYSYMYS: Olen elänyt parisuhteessa 20 vuotta, perheeseemme kuuluu neljä lasta, joista vanhin, jo kotoa pois muuttanut, ei ole nykyisen mieheni biologinen lapsi, mutta poika pitää miestäni isänään, koska hänellä ei ole omaan biologiseen isäänsä minkäänlaista suhdetta.
Pääasiallisesti elämämme suljuu mukavasti, on rauhallista ja iloista. Kaikki on sikäli kunnossa. Mieheni kuitenkin saa muutaman kerran vuodessa raivokohtauksia yleensä ihan mitättömistä asioista ja pitää mykkäkoulua sen jälkeen. Viimeisin raivokohtaus tapahtui viikko sitten sunnuntaina illalla myöhään, kun oli jo koko iltapäivän ollut puhumatta. Huusi kuin palosireeni hetken aikaa, kun olin menossa nukkumaan eikä antanut minun nukahtaa, joten otin petivaatteeni ja menin sohvalle. Takana oli pe - la välinen huonosti nukuttu yö sekä la hän nukkui noin klo 22 - su klo 5, jolloin heräsi, kun esikoinen tuli kotiin ystävänsä läksiäisistä. Mies ei saanut sen jälkeen enää kiinni unenpäästä ja niinpä kaikki oli päälaellaan.
Aloitti siis mykkäkoulun tuolloin su kahdeksan päivää sitten ja jatkaa sitä yhä. Hän saattaa käydä kaupassa ja ostaa itselleen ruokaa, ei edes lapsille eikä siis normaalisti käy kaupassa ollenkaan, vaan se on minun vastuullani. Hän laittaa makuuhuoneen molemmat ovet kiinni ja on ottanut nuorimman lapsemme nukkumaan hänen kanssaan sinne. Makuuhuoneessa meillä on hänen työpisteensä sekä perheen yhteinen televisio. Hän sulkeutuu sinne. Kulkee kotona vain silloin, kun uskoo minun olevan poissa näkyvistä. Öisin liikkuu ja heräilen siihen useasti yöaikaan.
Olen lähes aina lopettanut nämä mykkäkoulut menemällä puhumaan hänen kanssaan, mutta tällä kertaa ajattelin, että hän on velvollinen tekemään aloitteen, sillä hänen huutonsa silloin ennen mykkökoulua koski sitä, että hän haukkui silmittömästi minulle esikoistani herättämisestä eikä kuulemma saanut nukkua ja huusi myöskin, että tuollaista jätkää täällä pitää katsella pitkin päivää.
Teenkö siis aivan väärin, että anna hänen olla ja odotan vain, että hän alkoo aukomaan solmuja? Pelottaa tietenkin itseäni, että mihin tämä kaikki johtaa...... jopa eroonko?
Pisimmällään vuosia sitten ollaan oltu mykkäkoulussa noin kaksi viikkoa!
Kiitos kaunis!
Jonsku, 50+
VASTAUS: Kerrot miehesi ajoittaisista raivonpuuskista ja sen jälkeisestä mykkäkoulusta. Tilanteet ovat kertomasi mukaan noudattaneet samaa kaavaa: mies on raivostunut jostain, joka kaikesta päätellen on tavalla tai toisella kiertynyt sinun syyksesi. Raivoamisen jälkeen hän on vetäytynyt mykkäkouluun. Aloitteen tilanteen laukaisemiseksi olet aina tehnyt sinä – koska olet ehkä miehen näkemyksen mukaan ollut syyllinen tilanteeseen – ja jonkinlaisen anteeksipyynnön velkaa.
Tällä kertaa päätit rikkoa kaavaa. Et tehnyt aloitetta, et mennyt puhumaan ja selvittämään tapahtunutta. Odotat, että mies tulee ulos luolastaan ja aloittaa puhumisen. Toisaalta pelkäät, mitä tästä odottelustasi seuraa. Miten lienee käynyt, joko tilanne on selvinnyt?
Yritetäänpä ymmärtää, miksi miehesi käyttäytyy kuvaamallasi tavalla. Ainakin tällä kertaa raivostumista edelsi pari huonosti nukuttua yötä, siis väsynyt, ehkä stressaantunutkin olotila. Se alentaa kynnystä. Raivostuminen on primitiivireaktio, siinä ihminen menee tilaan, jossa hän ei tavallaan ole tässä hetkessä. Jälkeenpäin tuollaisesta reaktiosta seuraa usein häpeä omasta käyttäytymisestä. Häpeä vain on niin sietämätön tunne, että se pukeutuu toiseen muotoon, usein toisen syyttämiseen: ”Minun ei olisi tarvinnut raivostua, jos sinä olisit toisenlainen tai olisit toiminut toisin. Siksi sinun tulee ottaa syy niskoillesi ja tehdä aloite asian selvittämiseksi. Kun olet sen tehnyt, minä voin säilyttää kasvoni: raivoni oli oikeutettua, sen aiheutti joku toinen kun minä itse.” Tällainen ajattelu on itsensä pettämistä: kukaan toinenhan ei voi olla vastuussa siitä, miten aikuinen ihminen tunteensa vallassa käyttäytyy. Sinä siis et ole syyllinen siihen, että miehesi saa aika ajoin raivonpuuskia ja pitää sen jälkeen mykkäkoulua. Kysymys on siitä, että hänellä on aika ajoin vaikeuksia säädellä omaa tunnemaailmaansa.
Onko miehesi koskaan pyytänyt raivoamistaan anteeksi? Jos on, silloin hän on uskaltanut kohdata raivon takana olevat hankalat tunteet ja ottanut vastuun käyttäytymisestään. Jos ei, silloin hän näkee syyn muissa – eikä ole halunnut tunnustaa itselleen omaa vastuutaan. Mitähän tapahtuisi, jos jonain rauhallisena hetkenä ottaisit miehesi kanssa puheeksi, mitä sinulle tapahtuu kun hän raivostuu. Voisit kuvata hänelle syyttelemättä, miltä hänen raivoamisensa ja sen jälkeinen mykkäkoulunsa sinusta ja toisista perheenjäsenistä tuntuu. Auttaisikohan se häntä ymmärtämään paremmin omaa vastuutaan?
Jos tällainen keskustelu ei onnistu kahden kesken, teidän olisi hyvä hakeutua pariterapeutin pakeille. Usein ulkopuolinen kuuntelija voi tehdä sellaisia havaintoja, jotka auttavat teitä ilmaisemaan tunteitanne toisillenne rakentavammin niin että molemmat tulevat tasapuolisesti nähdyiksi ja kuulluiksi.
Toivottavasti löydätte hyvän ja rakentavan hetken keskustella näistä asioista!
KYSYMYS: Päätöksien tekeminen on välillä avioliitossani hankalaa. Jos jostakin asiasta ollaan ihan eri linjoilla, miten asia ratkaistaan? Esimerkiksi kyse voisi olla siitä, mihin käytetään aikaa, rahaa tai saako toinen harrastaa urheilulajia, joka aiheuttaa puolisossa pelkoa. Sovitaanko vuorot, kumman mielen mukaan mennään? Vai käykö siinä niin, että toinen aina vain joustaa tai ainakin enemmän kuin toinen? Kuinka paljon puolisolle voi asettaa rajoituksia? Vaikka kyse olisi henkilökohtaisesta valinnasta, usein sillä on myös jollakin tavalla vaikutusta puolisoon. Tiedän myös, että asian hyvistä ja huonoista puolista ja eri näkemyksien syistä pitää perusteellisesti keskustella, joten tätä ohjetta en kaipaa vastaukseksi kysymykseeni. Joskus nimittäin senkin jälkeen ollaan yksinkertaisesti eri mieltä. Yhteisymmärrystä ei löydy.
Umpikujassa
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, joka käsittelee sikäli hyvin tärkeää asiaa, että nuo luettelemasi asiat ovat usein juuri niitä, joista parisuhteessa riidellään. Miten ratkaistaan asioita, joista ollaan ihan eri linjoilla?
Mistä riidassa pohjimmiltaan on kysymys kun pintatasolla riidan aihe koskee vaikka ajankäyttöä, rahaa, siisteyskysymyksiä? Monet riidat saavat voimansa riidan alla olevista syvemmistä tunteista, joita aina ei edes itse tunnisteta, saati sitten kommunikoida puolisolle niin, että hän pystyisi näkemään ja ymmärtämään niiden merkitystä. Tyypillinen syvempi tunne on pelko. Esimerkiksi menettämisen pelko, tai pelko, että en ole tärkeä, riittävä.
Otan esimerkin viestistäsi ja muokkaan sitä fiktiiviseen suuntaan. Toinen puolisoista harrastaa urheilulajia, joka herättää toisessa pelkoa. Tämä pelkäävä osapuoli yrittää rajoittaa ja kieltää toisen harrastusta. Puoliso ei ole valmis luopumaan itselleen tärkeästä harrastuksesta. Hän saattaa kertoa faktoja, joiden tarkoitus on vähentää toisen osapuolen pelkoa. Käytännössä kuitenkaan faktat eivät yleensä vakuuta tai rauhoita meitä parisuhteessa. Ne päinvastoin usein saavat aikaan kokemuksen, että minä olen näin tolaltani ja sinä vähättelet minun kokemusta ja vetoat järkeen. Ja tietenkään faktat eivät rauhoita. Pohjimmiltaan on kyse esim. menettämisen pelosta. Olet minulle niin tärkeä, että pelkään menettäväni sinut. Siksi harrastuksesi saa minut suunniltaan kauhusta. Pelätessä me tulemme helposti vihaisiksi tai kriittisiksi. Saatamme kyllä huutaa itkien, että ”tajuatko miten pelkään”. Tämä kuitenkin tuntuu toisesta osapuolesta helposti vain vihaisuudelta ja syytökseltä. Varsinkin kun samaan aikaan kuulemme syytöksiä itsekkyydestä, jne. Näin pari on kielteisellä kehällä, jossa kumpikin omalla käyttäytymisellään lisää toisen reaktiota, ja pohjimmiltaan puhutaan jostain muusta kuin siitä, mitä merkityksiä, syvempiä tunteita nuo tilanteet, asiat kummassakin herättävät. Monissa arjen riidoissa olisi tärkeää päästä puhuman ja keskustelemaan riidan alla olevista syvemmistä tunteista.
Arvostettu parisuhdetutkija John Gottman on tutkimuksissaan päätynyt siihen, että 69 % parisuhteen riidoista on nk. ikuisuusriitoja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun kaksi erillistä ihmistä ovat parisuhteessa, on valtavasti asioita, joista he ovat eri mieltä. Ei ole mitään objektiivista totuutta, kumman mielipide tai tapa on oikeampi tai parempi. Ja vaikka olisikin, ihmisellä on oikeus elää oman näköistä elämää. Ongelmia tulee siitä, kun kaksi erillistä elämää pitäisi sovittaa saman katon alle. Tyypillisiä ikuisuusriitoja ovat mm. ajankäyttöön, rahaan, lastenkasvatukseen tai siisteyteen liittyvät asiat. Onnelliset parit ovat hyviä pärjäämään ikuisuusriitojen kanssa. He eivät tuhoa suhdettaan rajuilla riidoilla vaan he pystyvät mm. helpommin puhumaan asioista asioina, ilman, että tilanteet kärjistyvät. Tähän varmaankin liittyy sanonta ”Haluatko olla oikeassa vai onnellinen”. Heillä on myös paljon hyvää vuorovaikutusta ja yhteyttä, joka toimii pehmikkeenä, eräänlaisena puskurina ja auttaa heitä kestämään niitä kaikkia asioita, joissa he ovat eri mieltä.
Jos meillä on paljon turvattomuutta omassa taustassamme se saattaa näkyä niin, että joustavuutemme vähenee ja meistä tulee helposti reagoivia, kontrolloivia tai vaativia. Pienkin puolison erillisyys tai erilaisuus tuo epämukavuudentunnetta tai ärsyttää, jopa raivostuttaa.
Kysyt viestissäsi, kuinka paljon puolisolle voi asettaa rajoituksia? Vastaan yksinkertaistan, että ei yhtään. Me voimme kertoa toiselle toiveistamme ja niistä asioista, jotka ovat meille tärkeitä. Me voimme pyytää toiselta näitä asioita, mutta vaatiminen tai rajoittaminen eivät kuulu hyvää parisuhteeseen. On tärkeää, että kummallekin tärkeitä asioita yritetään mahduttaa yhteiseen elämään. Parisuhteen vaativin tehtävä on kuitenkin suostua toisen erilaisuuteen ja erillisyyteen. Me pystymme siihen yleensä vain silloin, jos erillisyyden lisäksi suhteessa on riittävästi yhteistä ja läheistä.
Olen väsynyt siihen miten parisuhteen kommunikaatio toimii varsin yksipuolisesti.
Mieheni kanssa keskustelemme usein asioista, tulevaisuudesta ja oikeastaan kaikesta. Mutta arjessa kaikki ei mene ihan niin tasapuolisesti. Itse saan kuulla jatkuvasti huomautuksia, jos jokin asia jää kesken tai on tekemättä. Se on mielestäni ihan hyvä, muistuttaa. Mutta asia ei toimi toisinpäin. Aina jos huomautan miehelleni tekemättä tai kesken jääneestä tehtävästä, vaikka kuinka asiallisesti, niin mieheni kokee että hän ei mielestäni osaa tehdä yhtään mitään. Yhtä asiaa koskevan moitteen hän siis vie äärimmäisen pitkälle, esim. jos saan hänet kerran kiinni valheesta, hän kokee että väitän häntä aina ja jatkuvasti valehtelijaksi. Eli hän kääntää kaikki omat virheensäkin minun syykseni; hän ei itse tee mitään väärin ja jos hänelle jostain huomauttaa, hän "uhriutuu", miten häntä väärin kohdellaan kun häntä ei yhtään arvosteta.
Minkään sortin palautetta hänelle ei siis voi antaa, vaikka rajaan aina palautteen tiettyyn yhteen tilanteeseen/asiaan, joka on huonosti. Ei edes asiallisesti eikä kautta rantain varovasti. Lisäksi hänellä on taustalla riippuvuus-ongelma, johon ei saa edes kaukaisessa sivulauseessa missään tilanteessa viitata, tai hän suorastaa raivostuu. Ongelma on käytännön tasolla hallinnassa, mutta tunnetasolla ei, sillä arjessa ei mitään ongelmaan viittaavaa/liittyvää asiaa saa edes sivuta raivokohtauksen pelossa. Hän tavallaan raivostuu, koska kokee olevansa uhri, kuinka häntä syytetään kaikesta, vaikka hän ei koskaan tee mitään väärin.
Muuten parisuhteemme voi hyvin muilla osa-alueilla. Meillä on kaksi lasta, kotityöt jaetaan tasapuolisesti, meillä on sekä yhteisiä että erillisiä harrastuksia, tulevaisuuden näkymät ovat yhteiset ja yhdessä mietitään arjen käytännön asiat. Kaikki muu on siis oikeinkin mainiosti. Välillä itsestänikin tuntuu, että valitan vain turhasta, eikä mieheni näe meillä olevan mitään ongelmaa. Minä koen vain kohtuuttomana olla itse aina se syyllinen kaikkeen ja asioiden esille nostaminen johtaa aina isoon riitaan lasten kuullen (joka on minusta ongelma, mutta mieheni mielestä lasten on hyvä oppia riitelemään (?)). Tuntuu, että vaikka kuinka hyvä suhde meillä onkin, en jaksa enää jatkaa näin. Itken monesti asian tiimoilta. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa tai että mieheni kävisi vaikka itse juttelemassa jossain ammattilaisella, mutta hän ei ole suostunut kumpaankaan. Hän aina lupaa muuttua ja pohtia asioita, ja asiat voivat hetkeksi muuttuakin, kunnes hetken päästä kaikki on ennallaan. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja alussa moista ongelmaa ei ollut, ja viimeisen vuoden sisään tuntuu että se on vain pahentunut.
Syyllinen vaimo? 30 v
VASTAUS: Kerrot, että miehesi pystyy keskustelemaan oikeastaan kaikesta, paitsi riippuvuudestaan. Se on arka paikka ja hän hermostuu, jos edes lähestyt aihetta. Et kerro, minkälaisesta riippuvuudesta on kyse. Sen kuitenkin kerrot, että miehesi on tehnyt riippuvuutensa kassa jotakin oleellista. Kuulostaa isolta asialta, kun kerrot, että riippuvuus ei hallitse käytännön elämäänne.
Tätä jäin ensin miettimään. Riippuvuudesta selviäminen on toisaalta hyvin yksityinen asia ja sen selättäminen on miehesi oma polku. Toisaalta joskus puoliso voi rinnalla tukea muutosta. Mietin kuinka paljon olette yhdessä tätä riippuvuuden matkaa jo kulkeneet. Jotakin tuossa riippuvuus teemassa on sinun kannaltasi selvittämättä. Mitä kaikkea se on ja onko mahdollista avata keskustelua näistä menneisyyden varjoista? Mitä tapahtuu jos ensin annat tunnustuksen ja kiitoksen siitä, että arjessa hän on asian jo voittanut? Sitten kerrot mikä sinua asiassa yhä vaivaa. Saatko siitä kiinni?
Olet antanut omassa mielessäsi miehellesi kielteisiä määritelmiä. Hän ”uhriutuu”, eikä halua muuttua. Tulee ristiriitainen olo. Toisaalta hän on selättänyt riippuvuuden, mutta ei pysty muutoksiin. On hän johonkin pystynyt, mutta silti hänen käytöksensä ja puolustautumisensa vaivaavat.
Riippuvuuksiin liittyy usein paljon häpeää. Joskus nämä tunteet estävät puhumasta asiasta. Saattaa olla vahva olo siitä, että olen epäonnistunut ja huono, vaikka riippuvuuden voittaisikin. Tämä riippuvuus saattaa olla iso teema miehesi elämässä. Kokeeko hän, että tulet riippuvuudesta puhuessasi jotenkin liian tunkeilevasti hänen herkälle alueelleen ja hän puolustautuu syytöksillä?
Tuon piirteen kanssa on tietysti hankala elää, jos mies sitten kääntää kaikki hankalat asiat sinun syyksi, vaikka itse koet, että sinussa ei ole vikaa. Jatkuvalta tuntuvan arvostelun alla ei mukavan yhdessäolon tunnelmaa voi rakentaa. Menee hyökkäämiseksi ja puolustautumiseksi. Miten pääsisit tästä puhumaan uudella tavalla? Toisiko avaimia hyvästä ja toimivasta puolesta puhuminen? Kerrot miten valtavan paljon on hyvää ja toimivaa. Kotityöt jaatte tasan ja on yhteinen näky tulevaisuudesta ja muutakin kestävää. Kuinka paljon tuot yleensä esille hyviä puolia ja asioita, jotka tuntuvat pelaavan ja lämmittävät? Joskus keskustelut lukkiutuvat arvostelun kehään. Kehää voi yrittää murtaa puhumalla ensin ja enemmän siitä mikä toimii ja tuntuu tuovan iloa ja luottamusta. Siinä välissä saattaa syntyä turvallinen tila tarttua siihenkin mikä vielä kaipaa kohennusta.
Lasten on hyvä oppia ilmaisemaan pettymyksen ja vihan tunteita ja riitelytaidoistakin on apua, mutta lapset eivät opi kovin hyvin näitä taitoja jos he seuraavat vanhempien rajuja riitoja. Lasten aikana saa olla eri mieltä ja kinastellakin, kunhan lapset näkevät, että siinä välissä säilyy molempia kunnioittava ilmapiiri ja he näkevät myös miten sovitaan ja pyydetään anteeksi huonoa käytöstä. En tiedä miten rajuja teidän riitanne ovat, mutta silmitöntä riitaa lapset eivät kestä. Niistä ei opi mitään hyödyllistä. Tästä teidän kahden kannattaa keskustella myös uudestaan.
Tässä voisi teillä olla pariterapian tai ainakin kahdenkeskisten keskustelujen paikka. Kahden kaupalta tämän muutoksen tekeminen minusta kuulostaa. Jotakin sinun toiminta laukaisee miehessäsi ja mies jotakin sinussa. Pohdit omaa syyllisyyttäsi. Mitä jos tässä ei olekaan kummassakaan yksin vika? Ei ole välttämättä kummankaan syy, että tämä menee nyt välillä näin. Tämän tavan toimia olette yhdessä kehittäneet. Tätä voi yhdessä koettaa muuttaa. Molemmilla on tarve muuttaa jotakin ja siitä on nyt hankala puhua. Esitä vain kutsu miehellesi lähteä kanssasi yhdessä puhumaan asioista ja kerro siinä myös valmiudestasi tarkastella omaa suhtautumistasi asioihin. Rohkaisen jatkamaan keskusteluja.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoja tilanteeseemme. Olemme lähes 20v. yhdessä elänyt pari. On ollut ylämäkiä ja alamäkiä. Viimeaikoina asiat sujuneet ihan kivasti. Yhteiselämää varjostaa lähinnä se, että riitatilanteessa ajaudumme usein totaaliseen umpikujaan. Minä olen näiden tilanteiden jälkeen jopa viikkoja allapäin ja ahdistunut. Väkivaltaa ei ole.
Riidan aiheet ovat pieniä, ei mitään periaatteellisia ristiriitoja. Ongelma on itse riitatilanteen hallinta. Mieheni sulkeutuu kuoreen suuttuessaan ja saattaa häipyä jonnekin useaksi tunniksi tai päiväksi. Hän sanoo haluavansa olla yksin. Olen koittanut pysyä pois ja antaa tilaa pitkäänkin mutta lopulta tunnelma on niin ahdistava etten vaan voi olla tekemättä mitään. Aloitan sovinnon hieromisen ja yritän olla kiltti. En saa kuitenkaan loukkaantua jos mies ei reagoi mitenkään. Mies kokee sovintoyritykset syyllistämisenä ja hän ei halua että teen mitään, jotta ei jää velkaa. En ymmärrä häntä ja pitkittyessään nämä tilanteet ovat todella raastavia. Minulla on täysin neuvoton olo. Mies on aivan omassa maailmassaan joskus hyvinkin pitkään ja voi olla todella paha suustaan yrittäessään pitää minua pois läheltään. Kun hän lopulta rauhoittuu, haluaa hän että kaikki unohdetaan. Ongelmista keskustelu johtaa uuteen riitaan.
Olen vuosia nähnyt samankaltaisina toistuvia painajaisia tilanteesta jossa mieheni on jostain tosi vihainen ja jotain kamalaa on tapahtumassa minulle. Pyydän unessa mieheltä apua mutta hän ei kuuntele ja lopulta jotain kauheaa tapahtuukin. Tähän herääminen on todella ahdistavaa. Unia saattaa olla silloinkin kun kaikki on ollut pitkään hyvin. Huomaan ajoittain jännittäväni nukkumaanmenoa.
Mies on sanonut että tämä on hänen tapansa toimia ja minun pitää vain hyväksyä se. Minulle on taas tosi rankkaa tulla torjutuksi.
Nainen 37v.
VASTAUS: Kerrot, että olette miehesi kanssa olleet pitkään yhdessä ja asiat sujuvat välillänne ihan kivasti. Tämä kuulostaa hyvältä. Yhteiselämäänne varjostavat kuitenkin riitatilanteet, joissa ajaudutte umpikujaan ja erilleen toisistanne, välillä jopa pitkiksi ajoiksi. Kuvaat viestissäsi aika tavallisen ongelman, jonka kanssa parit tulevat mm. pariterapiaan. Monet parit sanovat, että heidän riitansa lähtevät aivan mitättömistä asioista ja ne paisuvat valtaviin mittasuhteisiin. Kumpikin on ihan ymmällään. Mitä oikein tapahtuu? Mistä on kyse?
Itse asiassa unesi kuvaavat hyvin mistä monissa parisuhteen riidoissa pohjimmiltaan on kyse. Riidat osuvat usein epävarmuuden ja turvattomuuden tunteisiimme. Ne nostavat esiin pohjalla olevia pelkoja. Siksi riidoista tulee niin isoja ja raastavia. Voinko nojata sinuun? Voinko luottaa tukeesi ja apuusi hädän hetkellä? Rakastatko minua omine tarpeineni? Nämä riidan alla olevat tunteet liittyvät usein, paitsi parisuhteeseemme, mutta myös kummankin omaan, henkilökohtaiseen historiaan ja kipupisteisiin.
Parisuhteen riidoissa me reagoimme ennen kaikkea yhteyden menettämisen tunteeseen. On hyvin tavallista, että puolisoilla on keskenään erilaiset tavat reagoida esiin nouseviin ristiriitoihin. Toinen on tyypillisesti reagointitavaltaan enempi välttelevä, vetäytyvä ja toinen taas reagoimistavaltaan enempi huolestuva, takertuva. Näistä puolisoiden erilaisista tavoista seuraa usein kielteisiä kehiä joissa kumpikin vahvistaa omalla käyttäytymisellään toisen tapaa. On hyvin tavallista, että välttelevämpi osapuoli kokee takertuvamman osapuolen käyttäytymisen syyllistävänä ja suojautuu. Takertuvampi osapuoli taas kokee, ettei saa puolisoonsa yhteyttä vaan toinen ikään kuin pystyttää muurin, josta ei pääse läpi hyvällä (”yritän olla kiltti”) eikä pahalla. Kuten kuvaat, on rankkaa tulla torjutuksi, kerta toisensa jälkeen. Kumpikin jää yksin omine oloineen ja tunteineen. Toistuessaan nämä tilanteet käyvät kerta toisensa jälkeen turhauttavimmiksi ja epätoivoisemmiksi. Pari on neuvoton, niin kuin sinäkin koet olevasi, ja keinoton. Miten pääsemme eteenpäin? Mistä meidän pitäisi puhua?
Lyhykäisyydessään vastaus on että pääsemme eroon kielteisistä vuorovaikutuskehistä niin, että teemme näkyväksi ensiksi meidän parisuhteellemme tyypillisen, samana toistuvan kielteisen kehän. Kuvaamme kummankin reagoimistavat arvottamatta sitä, kumman tavat ovat oikeampia tai parempia. Sen jälkeen pysähdymme miettimään niitä tunteita ja oloja, jota tuon riidan alla tunnemme. Eli niitä tunteita, joita usein emme noissa tilanteessa pysähdy miettimään emmekä jaa toisillemme. Ne ovat juuri niitä tunteita, joita meidän pitäisi pystyä jakamaan ja vastaanottamaan. Riidoissa olisi tärkeää päästä kiinni siihen, mitä riidan alla tapahtuu. Mitä kumpikin pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa toiselta. Mistä me pohjimmiltaan ”riitelemme”? Ilman tätä ymmärrystä parin on vaikea päästä kiinni niihin olennaisiin teemoihin, jotka rikkovat parin välistä yhteyttä.
Suosittelen teille kahta Sue Johnsonin kirjaa, jotka voivat auttaa teitä tässä prosessissa: Kunpa sinut tuntisin paremmin - Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen, ja Suojelen sinua kaikelta - Kuinka rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Olette olleet pitkään yhdessä. Välillänne on todennäköisesti rakkautta ja paljon hyvää. Olisitteko valmiita yhdessä miettimään suhdettanne syvemmältä tasolta? Luulen, että te pohjimmiltaan tarvitsette ja kaipaatte aika samoja asioita. Sitä, että tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja vastaanotetuksi.
Toivotan teille kaikkea hyvää! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen joutunut parisuhteessa vaikeaan tilanteeseen. Rakastan avovaimoani ja meillä on kohta kolme yhteistä ihanaa tenavaa, mutta liitto on ajautumassa karille. Avopuolisoni on hermostunut ja ajaudumme koko ajan riitoihin.
Tuoreimpana tapauksena puolisoni suuttui, kun minun äidiltäni ja lasten mummulta tuli minulle tekstiviesti ja minä vastasin. Puolisoni on riidoissa vanhempieni kanssa ja puhuu päivittäin todella ikävään sävyyn heistä. Haukkuu heitä minulle, nimittelee ja sanoo suorastaan inhoavansa heitä. Kun tulin töistä kotiin, puolisoni sanoi kirjoittaneensa äidilleni pari "suora sanaista" tekstiviestiä. Viesteistä kuulemma käy ilmi mitä hän heistä ajattelee.
Minä suutuin asiasta, koska koin, että puolisoni on tehnyt minua kohtaan väärin. Minun tietämättäni, minun selän takana haukkuu minun äitini. Olen yrittänyt sanoa puolisolleni, että hän saa olla pitämättä vanhemmistani, mutta antaisi minun ja lasten pitää jonkinlaiset välit. Olen yrittänyt kysyä mihin hän pyrkii riidan ylläpitämisellä. Onko minun ja lasten kuunneltava kun puolisoni haukkuu minun vanhempia päivittäin? Onko oikein, että en saisi pitää omiin vanhempiini yhteyttä? Puolisoni vaatii valitsemaan hänen ja vanhempieni väliltä.
EduK, 36
VASTAUS: Kirjoitat kirjeessäsi että liittonne on ajautumassa karille, koska ajaudutte jatkuvasti riitoihin ja puolisosi on hermostunut. Kerroit että rakastat puolisoasi, ja että teillä on kolme ihanaa lasta. Sitten kuvaat viimeisimmän riitanne, joka liittyy puolisosi käyttäytymiseen suhteessa vanhempiisi.
Mietin ensin tuota alussa kuvaamaasi suhteenne riitaisuutta. Riidat toki kuuluvat parisuhteeseen, mutta jos ne tuntuvat värittävän koko suhdetta ja jos ne ovat rikkovia, on hyvä pysähtyä miettimään mistä kiikastaa. Jos asioiden puiminen ei onnistu kahden kesken, kannattaa hakea apua. Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata uusia mahdollisuuksia. Koetan tässä kirjeessäni auttaa sinua ainakin askeleen eteenpäin.
Mietin mistä parisuhteenne riitaisuus johtuu. Lapsiperheen arki ja kiireisyys voi joskus etäännyttää puolisoita toisistaan, kun yhteistä aikaa ei ole. Työstressi – tai työttömyyden paine –voi entisestään kuormittaa puolisoita. Oma, henkilökohtainen aikakin voi olla minimissään ja harrastuksiin ei riitä resursseja. Kaikki tämä heijastuu parisuhteeseen. Millainen on teidän elämänpiirinne? Onko teillä yhteistä aikaa? Onko teillä tukiverkostoja? Ja onko teillä kummallakin myös ihan ikiomaa aikaa? Voisiko tällaisten kysymysten kautta yhdessä pohdiskellen löytyä väyliä parisuhteen ja koko perheen hyvinvoinnin parantamiseksi?
Et kertonut mikä on syynä siihen että puolisosi ja vanhempasi eivät tule toimeen keskenään. Mutta sen perusteella mitä kerroit, ajattelen sinun olevan oikeassa siinä, että jos puolisosi ja vanhempiesi välit eivät ole kunnossa, sinun tai lastesi välit heihin saavat olla. Ei ole reilua painostaa katkaisemaan läheisiä ihmissuhteita. Toisaalta oman perheen perustaminen tietenkin muuttaa suhdetta myös omiin vanhempiin. Ovatko vanhempanne tiiviisti mukana perheenne elämässä vai saatteko elää perheenä itsenäistä elämää? Voiko puolisosi ihan vain kaivata etäisyyttä muihin sukulaisiin? Voiko olla niin että hän kokee sinun suuntautuneen liiaksi lapsuudenkotisi suuntaan? Kirjeesi perusteella en osaa ottaa kantaa asiaan ja siksi kyselen: ehkäpä näitä asioita olisi hyvä paitsi miettiä, myös keskustella yhdessä. Mitä sinä toivot ja kaipaat? Mitä puolisosi? Entä lapset? Miten nämä ovat yhdistettävissä?
On tärkeää, että hiertävistä asioista puhutaan, etteivät ne jää kalvamaan. On tärkeää kertoa miltä itsestä tuntuu ja mitä itse haluaa. Yhtä tärkeää on molempien kuunnella, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen haluaa. Tämä on tärkeää parisuhteessa, mutta ajattelen että sen voi laajentaa yhtä lailla koskemaan muita läheisiä suhteita.
Onko sinulla ja puolisollasi mahdollisuus hakea ulkopuolista apua omalta paikkakunnaltanne? Kirkon perheneuvonta pyrkii auttamaan parisuhteissa eläviä ja koko perheitä. Perheneuvojan kanssa voidaan yhdessä keskustellen miettiä, miten päästä eteenpäin, miten luoda parisuhteesta ja kodista paikka, jossa kaikkien on hyvä olla. Rakentavaa riitelemistäkin voi opetella –haukkuminen ja nimittely ei ole sellaista. Jos kumpikin puolisoista sitoutuu työskentelyyn parisuhteen puolesta, mahdollisuudet hyvään yhteiselämään ovat hyvät.
KYSYMYS: Mieheni haukkuu ja vähättelee minua yhteisen lapsemme nähden ja hänelle. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet." Hän on myös esittänyt lyövänsä minua lapsen nähden, huutanut ja rikkonut tavaroita lapsen nähden. Perhetyöntekijämme mielestä käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäni pitää lapsesta huolta sillä lapsi on loukannut itseään useasti läsnäollessani.
Perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole tarpeeksi jämäkkä puhuessaan jaan kiertelee ja kaartelee.. Mikä olisi oikea taho hakea apua perheelle? Ja missä menee raja, jonka jälkeen lapsellemme on enemmän haittaa kuin hyötyä yhdessä pysymisestämme? Meillä on paljon erimielisyyksiä esim. Lapsen syömisistä ja ulkoiluista, miehen mielestä 2 vuotiaamme saa syödä silloin tällöin sipsiä ja juoda kokista, eikä hän käy juurikaan ulkona lapsen kanssa vaan katsoo paljon televisiota ja pelaa tabletilla.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut huolestuneeksi. Huutaminen, haukkuminen, väkivallalla uhkaaminen, tavaroiden rikkominen, toisen vanhemmuuden kyseenalaistaminen, yms. ovat vakavia asioita ja henkisen väkivallan tunnusmerkkejä. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet", on todella väkivaltainen viesti lapselle. Tähän pitää puuttua heti!
Kirjoitat, että perhetyöntekijänne mielestä miehesi (väkivaltainen) käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäsi huolehtia hänestä. Tällaista huolta kumpi tahansa vanhemmista voi toki ilmaista, mutta tapa millä se nyt tehdään, ei kuullosta asialliselta. Kirjoitat, että perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole mielestäsi tarpeeksi jämäkkä. Jäin miettimään, että olettekohan jo lastensuojelun asiakkaita ts. onkohan perhetyöntekijänne ohjautunut teille lastensuojelun kautta? Vai onko perhetyö kunnan ennaltaehkäisevää palvelua? Mikäli ette ole vielä lastensuojelun asiakkaita, suosittelen sinua kääntymään viipymättä kuntanne sosiaalitoimiston puoleen! Mikäli olette jo lastensuojelun asiakkaita, voit ilmaista tyytymättömyytesi perhetyöntekijän toiminnasta hänelle itselleen ja / tai hänen esimiehelleen. Kuullostaa siltä, että jäät nyt kovin yksin hätäsi ja mielipahasi kanssa. Vielä tiivistetysti: Kysyit, mikä on oikea taho hakea apua perheelle ja mielestäni se on ensisijaisesti lastensuojelu.
Kirjoitit kasvatuksellisista erimielisyyksistä kuten lapsen ulkoilusta ja syömisestä. Kaksivuotias lapsi tarvitsee monipuolista ja terveellistä ravintoa, jokapäiväistä ulkoilua ja riittävästi unta. Lisäksi hän tarvitsee paljon rakkautta ja rajoja sekä ennen kaikkea rauhallisen kasvuympäristön. Kaksivuotias ei jää mistään paitsi vaikkei hänen elämässään olisi lainkaan sipsiä, kokista (tai muita vastaavia herkkuja), tablettia tai televisiota (tai muita ruutuja). Toki edellä mainittuja asioita (ja muitakin) voi tulla lapsen elämään vähitellen, mutta sopivasti annosteltuna ja lapsen kehitystaso huomioiden. Mikäli parisuhdetilanteenne jatkuu pidempään riitaisena eikä siihen löydy riittävää apua, kannattaa eroa miettiä vakavana vaihtoehtona. Mutta ensisijaista olisi nyt saada lastensuojelu kuvioon mukaan tai tehostaa sen toimintaa.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoa exäni suhteen jonka kanssa meillä oli yhteinen suunnitelma palata yhteen, mutta edetä hitaasti. Alku sujui hyvin ja saimme kaikki vanhat asiat puitua läpi ja aloitimme puhtaalta pöydältä ilman mitään ongelmia paitsi hän päästi yhden pienen valheen. Sen jälkeen tilanne jatkoi jälleen normaalina kunnes syyskuussa meillä alkoi olla paljon riitaa hänen toimintansa takia joita hän ei edes itse osannut selittää: olisin esimerkiksi tarvinnut tukea häneltä kun menetin työni ja sain kuulla, että asuntonikin menee alta vesivahingon takia. Hän yritti hetken puhua minulle, mutta koska hän ei keksinyt miten piristää minua joten hän aikoi lähteä ystävänsä kanssa kahville ja jättää minut yksin. Sanoin tästä hänelle, että en ole koskaan jättänyt häntä yksin kun hän on tarvinnut minua ja olen pyrkinyt olemaan yksinkertaisesti läsnä vaikka en keksisi mitään sanottavaa. Hän pyyti tätä anteeksi, mutta viikon päästä sama toistui ja suutuin hänelle siitä. Jälleen hän pyyti anteeksi ja lupasi ettei tämä toistu eikä toistunutkaan.
Toinen tapaus oli, että hän sanoi minulle yksi perjantai, että tulee juttelemaan kanssani skypeen illalla, koska minulla oli paha olo, mutta häntä ei näkynyt joten laitoin hänelle viestin missä hän oli. Hän oli mennyt äitinsä kanssa Korkeasaareen ilmoittamatta laisinkaan minulle ja olin odottanut häntä 3 tuntia Skypessä (olemme olleet etäsuhteessa). Kysyttyäni miksi hän ei ilmoittanut minulle hän sanoi ettei ehtinyt, koska lähtivät kiireellä ja paikanpäällä hän unohti kokonaan ilmoittaa minulle. Loukkaannuin tietysti, koska oli kulunut vasta muutama päivä noista edellisistä tempauksista. Olimme muutaman päivän hiljaa ja tilanne palasi entiselleen. Kuitenkin syyskuun lopussa meille tuli riitaa ja minusta alkoi tuntua etten halua olla hänen kanssaan, mutta hän halusi olla kanssani ja päätin antaa mahdollisuuden. Olin muutaman päivän etäinen ja kun tilanne tasottui hän lupasi minulle, että lopettaa kaikki nämä hänen vanhat temppunsa ja sovimme myös tapaamisen lokakuulle (aikaisemmin hän ei mitenkään osannut pitää kiinni sovituista päivistä jolloin meidän oli tarkoitus nähdä vaan aina oli jokin este). Nyt hän sanoi, että tulee vaikka läpi harmaan kiven ja näyttää minulle, että on tosissaan. Seuraavana päivänä juttelimme hieman intiimeistä asioista jonka aikana hän vihjaili minulle epäsuorasti, mitä tekisimme kun tapaisimme. Vastasin hänen vihjailuunsa omallani, mutta sitten hän sanoikin vitsillä ''En haluakkaan''. Esitin muka loukkaantunutta ja kysyin ''Aha? Etkö sitten haluakkaan?''. Hän vastasi ensin ''Vitsi vitsi, kunhan kiusaan''. Minulle tuli kuitenkin tuttu tunne, että hän ei nyt kertonut ihan koko totuutta joten kysyin tosissani eikö hän halua minua. Hän vastasi ''En tiedä kun on ollut vähän riitaa, mutta välitän susta kuitenkin. Älä suutu''. Minua satutti se, että hän ensin oli vaikuttanut olevansa tosissaan, mutta sitten oli valehdellut minulle, että halusi minua. Tietenkin suutuin hänelle, koska hän oli luvannut lopettaa myös valehtelun. Hän ei osannut sanoa miksi valehteli. Hän kuitenkin lupasi ettei se toistu, mutta minua alkoi epäilyttää sillä muistin miten hän silloin aikaisemmassa suhteessamme valehteli ihan vain siksi ettei suututtaisi minua. Hän inhoaa sitä, että hänelle suututaan joten hän voi valehdella ihan vain siksi ettei hänelle suututa. Olen sanonut hänelle monta kertaa, että minä suutun hänelle vielä enemmän jos hän valehtelee.
Olen ollut hänelle nyt vihainen pari päivää enkä tiedä pääsenkö eroon tästä kalvavasta tunteesta, että vanhat tilanteet palaavat uudelleen. Olen sanonut hänelle, että teot merkkaavat nyt eivätkä sanat ja hänen on ansaittava luottamus takaisin ja näytettävä, että hän on tosissaan. Hän lupaili jälleen, että hän näyttää minulle, mutta sanoi, että hän ei noin vain pääse vanhoista tavoista eroon ja, että hän on hidas oppimaan ja toteuttamaan asioita. Hän kuitenkin sanoi, että ymmärtää jos haluan näyttää hänelle ovea, koska olen jaksanut häntä kuitenkin todella kauan.
Haluaisin pyytää neuvoja sen suhteen miten häntä voisi auttaa lopettamaan tuon valehtelun ja pysymään sanoissaan. Erikoista on se, että kun hän halusi yrittää uudelleen niin silloin ei ollut mitään ongelmaa vaan nämä tulivat aivan yllättäen aivan kuten edellisessäkin suhteessamme eikä hän osaa selittää niitä. Luulen kuitenkin, että sillä on tekemistä hänen edellisen suhteensa kanssa jossa hän valehteli miehelleen menoista mm. sen takia, koska mies oli hyvin mustasukkainen ja vanhemmilleenkin ja ystävilleenkin hän on valehdellut miellyttääkseen heitä ja välttääkseen suuttumista. Hänellä on myös heikko itsetunto mikä näkyy mm. läheisriippuvaisuutena ja juuri tuona konfliktien välttelynä ja hän on myös hyvin mustasukkainen muille naisille. Mitä olen ymmärtänyt niin hän ei kuitenkaan valehtele minulle yhtä paljon, kuin muille, mutta jokatapauksessa se hiertää välejämme silloin kun hän tekee niin, koska luottamus kärsii joka kerta ja kummallekkin tulee paha olo ja pelkään luottaa häneen uudelleen. Jos hän ei valehtelisi ja kykenisi pysymään sanojensa takana niin suhteemme olisi täydellinen. Psykologille hän ei suostu menemään eikä parisuhdeterapeutille eikä se kovin helposti onnistuisikaan, koska asumme eri kaupungeissa. Keskustelimme ja hän haluaa petrata ja onnistua, mutta sanoo sen olevan vaikeaa ja hän ei itsekkään edes tiedä miksi toimii kuten toimii.
Minäkin olen siinä pisteessä jo, että jos hän ei tosissaan ota itseään niskasta kiinni niin minä lähden. Me molemmat tiedämme, että kukaan muu ei olisi jaksanut tätä hänen temppuiluaan vaan olisi jo näyttänyt hänelle ovea. Se, että lähden ei tarkoita ainoastaan sitä, että hän menettää miehen joka on hänen omasta mielestään paras mahdollinen hänelle vaan hän menettää myös sen ihmisen joka kuuntelee häntä aina ja on tukena ja turvana ja lohtuna. Silti hän ei jostain syystä saa näitä temppujaan loppumaan. Kaipaisin neuvoja miten tässä tilanteessa voisi toimia. Haluaisin auttaa häntä, mutta koska ongelma taitaa olla ''sisäinen'' niin en tiedä mitä tehdä. Yrittääkkö jaksaa vai lähteä, koska jos ongelmia ei olisi niin olisimme täydellinen pari, mutta kärsivällisyys alkaa olla loppu.
VASTAUS: Luin pitkän viestisi, jossa kuvaat tilanteita, joissa koet tyttöystäväsi jättäneen sinut yksin sekä hänen käyttäytymistään, jonka koet loukkaavana ja valehteluna. Olette jo kerran eronneet mutta halunneet yrittää vielä uudelleen. Tilanteet kuitenkin toistuvat välillänne ja mietit omalta osaltasi jaksatko vielä yrittää. Viestisi painopiste on tyttöystävässäsi, hänen käyttäytymisensä kuvauksessa. Mietit kovasti miten voisit ja voitko auttaa häntä muuttamaan käyttäytymistä joka sinun näkökulmastasi aiheuttaa ongelmia suhteeseenne. Jäin miettimään sitä, että jos olisikin ollut niin päin, että tyttöystäväsi olisi lähettänyt viestin, jossa kuvaa suhdettanne omasta näkökulmastaan, miten hän olisi tilannettanne ja vaikeuksianne kuvannut. Todennäköisesti kuvaus olisi ollut vähintään jonkin verran erilainen kuin sinun kuvauksesi. Miten hän kuvaisi suhteenne ongelmia? Mistä asioista hän suhteessanne kärsii? Miten hän kokee sinun käyttäytymisesi? Mitä asioita hän suhteessanne kaipaa? Minkälaista muutosta hän toivoisi sinun käyttäytymiseesi?
Olen tehnyt pitkään työtä parien kanssa ja kovin harvassa ovat ne parit, jossa parisuhteen vaikeuksia voi kuvata vain toisen käyttäytymisen aiheuttamaksi. Meidän on usein helpompi nähdä toisen osuus ongelmissa ja olemme joskus hyvinkin sokeita omalle osuudellemme. Se, miten toinen kokee käyttäytymisemme, saattaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin mitä tarkoitamme käyttäytymisellämme viestittää.
Kuulen viestistäsi, että olet hädissäsi suhteenne puolesta. Pelkäät, että jos ette saa epäluottamusta ja turvattomuutta suhteeseenne tuovia tilanteita ratkaistua, niin suhteenne tulee mahdollisesti päättymään. Haluat kovasti tehdä asioille jotain ja auttaa tyttöystävääsi ja sillä tavalla pelastaa suhteenne. Olet myös väsynyt ja turhautunut, joten mietit myös lähtemistä. Mutta miten tyttöystäväsi kokee tämän kaiken, pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan auttamisen ja yrittämisen? Hän on aika ahtaassa raossa: ”Ota itseäsi niskasta kiinni tai lähden”, ”Kukaan muu ei olisi jaksanut tätä temppuiluasi vaan näyttänyt ovea”, ”Jos et muutu, niin menetät miehen, joka on paras mahdollinen sinulle”. Nuo ovat aika ankaria lauseita kuultavaksi. Entä miten hän mahtaa kokea mm. sen, että pidät häntä valehtelijana, määrittelet hänet läheisriippuvaiseksi ja heikolla itsetunnolla varustetuksi? Suurin osa meistä ei halua tulla määritellyksi ulkopuolelta, silloinkaan kun nuo asiat olisivat totta. Aito muutos ei synny vaadittuna, pakotettuna. Yleensä me ihmiset pystymme muuttumaan vain silloin kun meillä on riittävä tila ja rauha muuttua sekä itsestämme lähtevä halu.
Parisuhteen vaikeuksien ratkaisemiselle ei ole hedelmällinen lähtökohta, että ongelma on toisessa. Siksi haastaisinkin sinua miettimään myös itseäsi ja sitä kautta sitä yhteistä kielteistä vuorovaikutuskehäänne missä kumpikin teistä vaikuttaa toisen käyttäytymiseen omalla käyttäytymisellään. Emme yleensä pysty muuttamaan toisen käyttäytymistä. Usein kuitenkin oman käyttäytymisemme tarkastelu ja muuttaminen saattaa vaikuttaa merkittävästikin toisen käyttäytymiseen. Ehdottaisin myös, että sen sijaan että kuvailet tyttöystävällesi niitä asioita, joihin toivot hänen käyttäytymisessään muutosta, kysy häneltä uteliaana hänen näkökulmiaan sinuun ja suhteeseenne. Kun hän kertoo niin pysähdy ottamaan vastaan ja pohtimaan niitä. Älä väitä vastaan tai puolustaudu vaikka mieli tekisi. Hänellä on oikeus kokea asiat omalla tavallaan. Te olette kaksi erillistä ihmistä ja kaksi erillistä mieltä. On tärkeä ymmärtää yhdessä miten erilaisuutenne vaikuttaa toisiinne ja yhteiseen suhteeseenne.
KYSYMYS: Olen seurustellut nyt parisen kk miehen kanssa, johon olen hyvin ihastunut ja rakastunut, ja hänelle sen kertonutkin usein. Välillemme on alkanut kuitenkin ilmetä sanaharkkoja ja riitoja sinänsä hyvin pienistäkin asioista.
Yleensä tilanne on se, että koen jonkun kommentin loukkaavana, jonka seurauksena miesystävä menee lukkoon/ei puhu mitään. Tuo puhumattomuus puolestaan saa minut raivostumaan entistä enemmän, jolloin nostan esiin vanhoja asioita miehestä jotka loukkaavat miesystävääni.
Suhteemme taustalla on, että aloimme tapailla jo puolitoista vuotta sitten, mutta tuolloin miesystävä kuitenkin keskeytti seurustelumme jättämällä minulle Facebookissa viestin, jossa hän haluaa olla vain kaveri. Silloin kysyin että miksi näin, koska olimme ihastuneet toisiimme romanttisesti. Sain vastauksen, ettei hän vain koe riittävästi rakkautta. Minulla on taustalla paljon hylkäämisen kokemuksia jo ennestään ja mietin vaikuttaako tuo kokemus nyt tähän meidän uuteen yritykseen edelleen. Tilanne on kuitenkin se, että rakastan ja välitän miehestä paljon ja haluaisin tehdä kaikkeni pelastaakseni suhteemme. Riitojen vuoksi mies on alkanut epäilemään suhteemme tulevaisuutta ja tunteitaan minuun, mutta on halukas hakemaan apua.
Mitä voisin omalta osaltani tehdä? Miten voisin välittää hänelle anteeksiantoa ja rakkautta, että voisimme elää taas onnellisesti ja tasapainoisesti? Pelkään, että olen tuohtumisellani riitatilanteissa tulehduttanut uuden alun...
Brokenbeliever
VASTAUS: Olette seurustelleet miesystäväsi kanssa jo puolitoista vuotta sitten, mutta hän lopetti tuolloin sanoen, ettei hänellä ole riittävästi rakkauden tunteita sinua kohtaan. Nyt olette aloittaneet seurustelun uudelleen. Mitähän mies nyt mahtaa tuntea? Miten hänen mielensä muuttui niin, että hän nyt haluaakin seurustella? Voisin kuvitella, että hän on pohtinut tunteitaan ja toiveitaan syvemmin ja on nyt tietoisempi siitä, millä perusteella päättää suhteessa elämisestään. Olette varmaan keskustelleetkin siitä, mikä on saanut hänen mielensä muuttumaan ja tunteensa syvenemään. Jos ette ole, näistä asioista kannattaisi puhua. Suhteen hyvät puolet ja rakkaus ovat mukavia puheenaiheita, joiden kautta pääsette enemmän ymmärtämään toistenne ajattelua ja tunne-elämää.
Kerrot, että sinulla on taustallasi hylätyksi tulemisen kokemuksia. Oletko yksin, ystävien tai ammattilaisen kanssa pohtinut, millä tavalla ne vaikuttavat elämääsi parisuhteessa? Miten hyvin miesystäväsi tiedostaa omia tunteitaan ja toimimistaan niiden pohjalta? Hylätyksi tuleminen voisi saada jonkun käyttäytymään parisuhteessa takertuvasti, toisen se voisi saada hyvin varovaiseksi aloittamaan uutta suhdetta. Kuulostaa siltä, että ainakaan jälkimmäinen ei ole sinun tapasi toimia. Entä miten on miesystäväsi laita? Millaiset elämänkokemukset vaikuttavat hänen tapaansa olla toisen kanssa?
Joskus suhteessa alkaa käydä niin, että toinen yrittää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi puhumalla paljon, ja mikäli ei tule kuulluksi, menemällä lähemmäs ja puhumalla vielä enemmän ja kovemmalla äänellä. Hän haluaa, että toinen kuuntelisi, kommentoisi ja ottaisi lähelle, jolloin kaikki olisi hyvin. Toinen puolestaan pelkää ristiriitoja ja yrittää pitää suhdetta rauhallisena ja tasaisen vakaana. Hän rakastaa, mutta ahdistuu riitelystä, ehkä jo pienestä äänen kohoamisesta. Hän haluaa, että kumppani hiljenisi ja rauhoittuisi eikä nostaisi edes esille kaikenlaisia tyytymättömyyden aiheita. Kun oltaisiin rauhallisia, voitaisiin taas lähentyä ja kaikki olisi hyvin.
Molemmat rakastavat ja molempien päämääränä on se, että asiat olisivat hyvin. Kumpikin jatkaa siis yrittämistä omalla tavallaan: toinen menemällä lähelle ja korottamalla ääntä, toinen vetäytymällä rauhoittumaan. Toisen toiminta tuntuu kummastakin käsittämättömältä ja loukkaavalta. Kuulostaa siltä, että välillänne on vähän tämän suuntainen kehä pyörimässä. Koska et voi vaikuttaa muuhun kuin omaan toimintaasi, ehdotan, että pyrit loukkaantuessasi ensin rauhoittamaan itsesi. Kysy rauhallisesti, mitä toinen tarkoitti kommentillaan. Miltä hänestä tuntui? Jos saat pienenkään vastauksen, ymmärrät ehkä vähän hänen näkökulmaansa. Yritä ottaa hänen tunteensa vastaan ja hyväksy se. Hän saa olla vihainen, mutta jos hän kertoisi sinulle, mikä häntä ärsyttää, voisit ehkä jatkossa toimia toisin. Saatuasi yhteyden häneen niin, että hän kokee tulevansa ymmärretyksi, voit puolestasi kertoa hänelle, mistä sinä loukkaannuit. Luultavasti sinulla onkin jo asiasta enemmän ymmärrystä kuultuasi hänen kokemuksensa tilanteesta. Tultuaan kuulluksi ja ymmärretyksi hänkin ymmärtänee sinua.
Tällaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja voi oppia lisää parisuhdekursseilla. Niitä järjestävät monet tahot, joita voi löytää netistä. Vaikutatte ihmisiltä, jotka haluavat sitoutua ja rakentaa suhdettaan, joten luulen, että löytäisitte sitä kautta välineitä käsitellä asioitanne ja ymmärtää tunteitanne.
KYSYMYS: Olen muutamaa vuotta vaille 30-vuotias nainen ja yhden taaperoikäisen pojan äiti. Avioliittoa on takana noin kolme vuotta ja sitä ennen seurustelimme pari vuotta. Työ on ollut minulle aina tärkeää ja palasin aikaisin töihin, mutta olen mielestäni yrittänyt parhaani äitinä. Olen suurpiirteinen ja rento, mutta lapsen turvallisuuteen liittyvissä asioissa tarkka. Poika on reipas ja tasapainoinen, uskaltaa sekä kiukutella että halailla. Hänellä on hyvä tukiverkosto.
Ongelmat ovat kai perinteisiä pikkulapsiperheen ongelmia. Yhteisen ajan puute, seksin puute, vastuu kotitöistä ja lapsen hoidosta ja monet käytännön erimielisyydet - meillä kaikki tämä yhdistyy rajuihin riitoihin. Olen hyvin äkkipikainen ja aina vihainen, enkä voi hillitä itseäni enää yhtään. Rauhallinen mieheni kerää vihaa sisälleen ja suuttuu kerralla rajusti.
Haukun miestä ja nalkutan koko ajan. Mieheni pitää minua koko ajan pilkkanaan leikin varjolla. Välillä se naurattaa, toisinaan menee yli. Väkivallan pelkoa ei ole, vaikka pientä heittelyä tai tönimistä pahimmillaan on. Olemme puhuneet erosta tosissamme ja jakaneet tavaroita noin viisi kertaa kahden vuoden sisällä, mutta aina on jotenkin sopu tullut ja on jatkettu yhdessä kuin ennenkin.
Lapsen kuullen olemme koettaneet pehmentää riitelyä. Mies on sitä mieltä, että aiheutan riidat yksin ja syyllistää lapsen pelästyttämisestä. Otan kaikki asiat herkästi omaksi syykseni muutenkin elämässä, joten en jaksa. Jos poika on paikalla riidan aikana, otan hänet syliin, rauhoittelen ja selitän ettei ole mitään hätää. Uhkailen erolla päivittäin. Mies on uhannut eron tullessa ottaa lapsen huoltajuuden kokonaan, koska huudan ja käyttäydyn tasapainottomasti. En kestä miestä silmissäni.
Olen alkanut muuttua yhä enemmän marttyyriksi. Haluan ratkaista kaikki asiat itse, kuten ennen avioliittoa. Ihailen yksinhuoltajien vahvuutta ja tunnen itseni pullamössöksi, kun mies esimerkiksi kantaa lasta julkisella paikalla. Pojan ollessa 1-vuotias yritin pyytää ja passuuttaa miestä tekemään asioita puolestani, koska olin niin väsynyt. Nyt olen lähtenyt sille linjalle, etten pyydä mieheltä mitään. Jos olen väsynyt, lahjon miestä tarjoutumalla tekemään jotain vastineeksi. Mieheni kokee väsymykseni laiskuutena ja antaa ymmärtää, että avun pyytäminen on aina passuuttamista.
Mies on todella hyvä isä ja läsnä lapselle. Kun ei ole riitaa, hän tarjoutuu hoitamaan lasta yli- tai iltatöideni ajan. Muistan kuitenkin riidat ja olen tullut varovaiseksi. Haluan tehdä osani lapsenhoidosta. Jatkuva riittämättömyyden tunne vaivaa. Vaikka olen viime aikoina panostanut hoitoon kuskaamisissa ja järjestänyt miehelle "omaa aikaa", hän ei tunne että asiat olisivat muuttuneet. Ihan kuin en hoitaisi muka lasta ollenkaan. Työnantajani ja -kaverini tietävät miehen negatiivisen suhtautumisen ylitöihin ja hekin ovat joutuneet joustamaan, että pääsisin ajoissa hakemaan lasta hoidosta tms.
Mieheni on vastuuntuntoinen esikoinen, teknisesti hyvin lahjakas ja tottunut olemaan aina oikeassa. Hänellä on hyväpalkkainen, koulutusta vastaava työ, johon liittyy perheen kannalta raskasta epäsäännöllisyyttä. Mies on tunnollinen ja totuttelee vasta työhönsä. Itselläni on monta työnantajaa. Minulla on työelämässä monta mielenkiinnon kohdetta, ja olen päätynyt erittäin epäsäännöllisiin työkuvioihin. Nautin tästä vaihtelusta, mutta perheen aikatauluihin sovittaminen tuottaa vaikeuksia. Päätyöni on hyvin vapaamuotoinen, fyysisesti raskas, paljon oma-aloitteisuutta vaativa ja vielä koulutusta vastaava, mutta yksityiseltä pieneltä työnantajalta ei oikein voi vaatia koulutusta vastaavaa palkkaa.
Hän on myös kaikkien arvostama "hyvä" mies. Ei ole epäilystäkään, kummasta tulisi eron sattuessa syntipukki. Minusta, koska olen niin "hullu" käytökseltäni. Tiedän paljon huonompia ja lapsellisempia miehiä. Minua ei hakata, mies ei juo, hän hoitaa lasta ja käy töissä. Mitä siis valitan? Ehkä seksin puutetta ja sitä jatkuvaa kirjoittamatonta asetelmaa välillämme, että kaikki suhteen pahuus ja riitely johtuu minusta. Otan itseeni kaiken, mitä mies sanoo.
Arkipäivän raha on ainut asia, josta emme riitele. Jaamme kaikki yhteiset kulut tarkasti puoliksi, vaikka palkkani junnaa tällä hetkellä pienempänä kuin miehen (myös tuloni heittelevät kovasti). En ota mitään armopaloja, joita mies yrittää joskus tarjota. En halua olla "kakkoselättäjä", koska se johtaa vain alemmuuden tunteeseen ja katkeruuteen.
Olen jo pitkään vältellyt yhdessäoloa puolisoni kanssa. Olen töissä, kavereiden luona tai sukuloimassa. Tarjoudun tekemään viikonloppuja, ettei tarvitsisi olla kotona. Yhteistä lomaa pystyy järjestämään korkeintaan viikon kerrallaan pari kertaa vuodessa. Kavereiden kanssa on kivaa, mutta nyt parisuhteen huono tila tuntuu vievän voimat sosiaalisesta elämästäni, jopa töistä. Mies ei halua parisuhdeterapiaan, myöntyy kyllä avioliittokurssille "jos pitää". Minun pitäisi löytää sopiva viikonloppuleiri, järjestää kaikki käytännön asiat.
Ihan kuin miestä ei kiinnostaisi avioliittomme pelastaminen. Miten saisin hänet kiinni pettämisestä? Voiko olla kyse muusta? Ulkoisesti en juuri miellytä miestäni ja olen nalkuttava akka, niin en yhtään ihmettelisi pettämistä. Olen yrittänyt tunnustella merkkejä, mutta en löydä ja ne osoittautuvat vääriksi epäilyiksi. Minulla on vahva tunne, että mieheni ei ole pettänyt koskaan. Itse en ole pettänyt. Se pilaisi elämämme. Rakkautta kuitenkin on, en halua rikkoa avioliittoa. Lisäksi seksuaaliset halut eivät millään kohtaa. Kun olen yrittänyt pakottaa itseäni miehen mieliksi, olen suuttunut kesken ja loukannut häntä vain pahemmin.
Suuri osa mieheni ajasta menee uutisten selaamiseen älypuhelimella ja ilta tv:n katseluun. Hän ei vaivaudu suojelemaan lasta väkivalta-ym. kohtauksilta. Joudun huutamaan ja vetämään tv:n johtoa seinästä. Pistorasioilta suojaaminenkaan ei ollut itsestäänselvyys ennen kuin kovistelin asiasta tosissani. Lapsen turvallisuus kärsii miehen leväperäisyyden takia, ja itse toisaalta teen väsyneenä pelottavia huolimattomuusvirheitä, jotka mies yleensä huomaa ja saan hävetä.
Parisuhdeongelmamme voi osin johtua erilaisista seurustelukokemuksistamme. Olemme kumpikin aika myöhään heränneitä tässä asiassa. Minulla on takana muutama peräkkäinen suhde, miehellä vain yksi parin viikon mittainen. Hän ei hyväksy sinkkunaisten vaihtuvia kumppaneita ja arvostelee aina suureen ääneen, kun joku julkkisnainen on esim. jäänyt pettämisestä kiinni. Kumpikaan ei ole seurustellut vakavasti ennen suhdettamme. Oma ensirakkauteni varjostaa suhdettamme. Kärjistetysti olin luokan ruma tyttö, joka löysi vasta pilkun jälkeen ravintolasta seuraa ja mieheni taas pinttynyt, naisia oudoksuva vanhapoika. Olisi hyvä, jos mieheni olisi saanut enemmän kokemuksia aikanaan.
Välillämme on päivittäin jonkin verran hellyyttä ja kosketusta. Myös lapsi parhaimmillaan yhdistää. On vaikea olla riidoissa, kun pieni poika kiipeää halaamaan kumpaakin yhtä aikaa.
On myös todella suuri ristiriita. En osaisi arvostaa nykyaikaista tasa-arvoista pehmomiestä, vaan valitsen aina vanhan koulun sovinistin. Olen itse aika äijämäinen, niin miehen täytyy olla minua miehekkäämpi. Onko parempi yrittää järjestää enemmän yhteistä aikaa, että seksi palaisi parisuhteeseen? Voisiko miehen laiskuus ja vetämättömyys johtua riitelystämme? Miten voisi "huijata" itsensä sietämään miestä edes jonkin aikaa, että saataisiin riitelyn kierre katkeamaan? Olen siinä pisteessä, että itsehillintä järkiperustein ei tunnu onnistuvan.
VASTAUS: Hei ja kiitos kutkuttavasta viestistäsi! Annoit niin paljon virikkeitä moniin suuntiin, että minulla on aiheista runsaudenpulaa lähtiessäni pohtimaan kysymyksiäsi. Päällimmäisenä kuulen pikkulapsiperheille niin tutun mutta aina äärimmäisen kuormittavan ajanpuutteen. En kuitenkaan tartu tähän asiaan vaan mietin syvemmällä, arjen pinnan alla olevia kokemuksianne, ennen kaikkea tunnesuhdettanne.
Kuvaat itseäsi rumaksi tytöksi, joka sai seuraa vasta pilkun jälkeen ravintolaillan päätteeksi ja on vaimona huutava, raivoava ja erolla uhkaileva hurjimus ja miestäsi pinttyneeksi vanhaksi pojaksi, joka puolisona vetäytyy iltaisin television ääreen uhaten eron tullen hakea yksinhuoltajuutta. Kuulen määritelmissäsi enemmän kuin ripauksen sarkastista huumoria, mutta silti ne tekevät vääryyttä teille kummallekin. Olet luova ja napakka kielen käyttäjä, joten mietin, millaisia muita tarinoita voisit kertoa teistä. Luulen, että teistä saisi aikaan monenlaisia kertomuksia eri tilanteissa ja eri näkökulmista lähtien. Sanot, että miehen käyttämä pilkkaava puhe menee välillä huumorina ja naurattaa, välillä se loukkaa pahasti. Sarkasmi on taitolaji, jonka käyttö vaatii kuulolla olemista ja valmiutta korjata ja pyytää anteeksi, jos tuli tökänneeksi arkaan kohtaan kipeästi. Millaiset toimintatavat miehesi mahtaa kokea loukkaavina?
Millaisia olivat se nuori nainen ja mies, jotka aikoinaan alkoivat seurustella? Siinä ei ollut rumaa tyttöä eikä pinttyvää poikamiehenalkua vaan kaksi viehättävää ihmistä, jotka kiinnostuivat toisistaan ja rakastuivat. Millaisia ominaisuuksia näitte toisissanne tuolloin? Millaisia toimivia puolia suhteessanne oli? Mitä kaikesta tästä on vielä jäljellä teidän välillänne? Minusta tuntuu, että ei tarvitsisi kaivaa kovinkaan syvälle saadakseen esille näitä kadonneita aarteita.
Kerrot, ettet osaa arvostaa nykyajan pehmomiestä vaan tarvitset vanhan ajan sovinistin. Arvelen, että näillä herkullisilla kärjistyksillä sanoilla ilmaiset pettymyksen, joka on myllertänyt tunteitasi lapsen syntymän jälkeen. Hait ja sait miehen, joka on eteenpäin menevä, työssään menestyvä ja siten vahva kumppani rinnallesi. Isyyden myötä häneen on tullut lasta kantavan pehmoisän piirteitä, jotka ärsyttävät sinua. Olet niihin pettynyt ja häpeät itseäsi, kun mies vieressäsi kantaa lastanne. Toisaalta kuitenkin kaipaat miehen vastuunottoa arjessa. Miten voisit mielessäsi yhdistää sekä miehen pehmeät, "lällyt?" puolet, jotka samalla merkitsevät hyvää ja läsnä olevaa isyyttä että hänen vahvuutensa ja menestyvyytensä, jotka mielestäni edustavat sinulle sovinismin sijasta seksuaalisuuteen liittyvää voimaa ja aggressiota. Haasteenasi on mahduttaa molemmat puolet saman miehen nahkoihin. Miten hyväksyt itsessäsi vahvuuden ja heikkouden? Miten miehesi kokee sinun yhdistävän äitiyden ja puolison/rakastajattaren roolisi? Parisuhteessa siirtymät lasta hoitavan vanhemman roolista hekumallisen rakastajan rooliin ja takaisin tapahtuvat lennosta. Miten voitte ruokkia itsessänne ja toisissanne elävää seksuaalisen kumppanin roolia tässä elämänvaiheessa? Tällainen panostus parisuhteeseen ei ole pois lapseltanne vaan välillisesti mitä suurin satsaus vanhemmuuteen.
Parisuhteessa tarvitaan kahta vastakkaista voimaa: läheisyyttä ja erillisyyttä. Läheisyys on voimistavaa, hoitavaa ja turvallisuutta tuovaa, mutta ääripäässään tukehduttavaa. On vain me, ei lainkaan minua ja sinua. Erillisyys puolestaan antaa tilaa yksilöllisyydelle ja kasvulle, mutta ääripäässään päästää yhteyden kumppaneiden välillä ohentumaan ja katoamaan. Kun ihannoit vahvoja yksinhuoltajaäitejä, nouseeko ääneen itsenäinen ja erillinen minäsi? Entä elääkö läheisyyttä tarvitseva minä halauksen ja hellyyden hetkissä välillänne? Millaisessa tasapainossa nämä minäsi puolet ovat?
En usko, että miehelläsi on ketään toista. Luulen, että hän pakenee välillänne vellovaa jännittyneisyyttä ja tyytymättömyyttä television ääreen. Ehkä hänen tapansa toimia tällaisessa tilanteessa on hiljentyä ja vetäytyä. Se ei ole toimiva tapa sen paremmin kuin syyttelevä ja uhkaileva riiteleminenkään. Ratkaisuja olette etsineet: Olet ehdottanut tilanteen selvittämiseksi pariterapiaa, jolle mies on antanut pakit. Miehesi puolestaan on tarjonnut taloudelliseen epävakauteesi välillä tukea, jonka olet torpannut armopaloina. Nämä ratkaisuyrityksenne ovat siis saaneet toiselta osapuolelta ämpärillisen kylmää vettä niskaansa.
Kun tässä lukemani perusteella arvailen asioita ja heittelen tuntemuksiani, voin toki osua monessa kohdassa metsään. Olen kärjistänytkin ja heitellyt aika paljon palloa sinulle, koska miehesi tunteista ja ajatuksista en tiedä mitään. Poimikaa siis tästä vuodatuksesta se, mikä tuntuu osuvan omaan tilanteeseenne ja sivuuttakaa muut höpinät.
Minusta tuntuu, että tässä suhteessa on vielä paljon tehtävissä ja monta kiveä kääntämättä. Menkää ihmeessä parisuhdeleirille tai -kurssille laittamaan prosessi liikkeelle. Ehdotan, että olet tässä asiassa aktiivinen. Kuka ties miehesi on itse innolla varaamassa seuraavaa leiriä!
Energistä ja inspiroivaa parisuhdesyksyä teille toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olemme reilu kolmikymppinen avopari, joka on ollut yhdessä noin 10 vuotta. Koko tämän ajan suhteeseen on mahtunut todella hyviä aikoja ja sitten todella huonoja aikoja, vuorotellen, säännöllisissä sykleissä. Olemme käyneet muutaman kerran pariterapiassa ja saaneet neuvoja, mutta emme ole osanneet vaikuttaa käytökseemme niin, että tilanne olisi merkittävästi muuttunut. Riitamme ovat "rumia", henkisesti, ja ne pyyhkivät pois paljon hyvää. Anteeksiantaminen ja pyytäminen on vaikeaa. Mielessäni on jo pitkään ollut eroajatuksia, mutta mies on halunnut yrittää - ja olemme taas puhuneet, ja sopineet, ja tehneet sääntöjä - mutta emme ole saaneet muutosta aikaiseksi. Riidat alkavat usein pienestä - mies leiskahtaa nopeasti ja suutahtaessaan loukkaa minua helposti mitätöimällä, nimittelemällä, kiroilemalla jne. Itse alan huutaa (ja myös oma kielenkäyttöni on vuosien mittaan muuttunut ala-arvoiseksi) ja huutaminen taas loukkaa miestä. Koen usein, että minua ei arvosteta ilman, että jotenkin "ansaitsen" arvostuksen, miehen sanat satuttavat myös niin, että en osaa itsekään aina arvostaa häntä. Näiden riitojen takia myös seksi on vähentynyt suhteessa merkittävästi (en halua seksiä juurikaan), mikä ahdistaa erityisesti miestä. Välillä olen aivan valmis luovuttamaan.
Hyvinä aikoina koen itseni rakastuneeksi ja meillä on todella mukavaa yhdessä. Käymme paljon eri paikoissa ja pystymme luottamaan toisiimme. Jaamme samankaltaiset arvot ja taustamme ovat varsin samankaltaiset (olemme kumpikin ns. hyvistä perheistä ja lapsuutemme on ollut turvallinen). Tulevaisuuden haaveemme eivät ole täysin yhtenevät, mutta eivät täysin erilaisetkaan ja soviteltavissa yhteen. Haaveilemme omakotitalosta. Rakkautta on yhä paljon jäljellä, puolin ja toisin, mutta huonoina aikoina se rakkaus tekee niin hirvittävän kipeää.
Ikämme takia olemme miettineet myös lapsen saamista ja olemme antaneet lapselle mahdollisuuden tullakin, toistaiseksi ei ole kuitenkaan tärpännyt. Asia on tosin välillä "jäähylläkin". Samaan aikaan olen kauhuissani, voiko lasta edes ajatella näin epävarmaan suhteeseen, missä ajatus erosta pyörii usein päässäni. Olemme jutelleet näistä asioista useasti mieheni kanssa, välillä hän pystyy keskusteluun, välillä laittaa asian leikiksi. Mikään vain ei muutu.
Voiko suhteella olla tulevaisuutta? Voimmeko ikinä oppia riitelemään loukkaamatta ja säilyttää arvostuksen ilmapiirin vallitsevana suhteessamme? Onko jo aika myöntää, että olemme yrittäneet kaikkemme, mutta epäonnistuneet ja emme ole oikeat toisillemmet? Olisimmeko onnellisempia ilman toisiamme? Kumpikin meistä osaa asua myös itsekseen, eli kyse ei ole siitäkään, että pelkäisimme olla yksin.
Yhdessä vai erikseen?
VASTAUS:Kuvailet kirjeessäsi parisuhdettasi kahdessa erilaisessa valossa. Toinen on todella hyvää valoa ja toisessa kaikki näyttää huonolta ja tuhoavalta. Hyvää tarkoittavat neuvot ja säännöt pahojen päivien varalle eivät ole teitä auttaneet. En sitä yhtään ihmettele, parisuhteen riidoissa kynnetään yleensä niin syvällä tunnemaailmassa, että ajattelukyky sumenee fiksuimmiltakin.
Isot aivot hyötyvät neuvoista, mutta ajattelevat aivot kytkeytyvät heti pois päältä, kun elämän tärkein suhde on uhattuna. Suhde itseen ja suhde rakkaaseen. Näiden kahden edestähän tekin taistelette, eikö niin?
Minusta oli kiinnostavaa, kuinka kuvasit hyvien ja huonojen aikojen vaihtelua. Mikäköhän saa ilmapiirin kylmenemään teidän välillänne? Tunnistatteko sitä hetkeä, kun alamäki alkaa taas? Mikä sen saa aikaan? Välillänne tapahtuu jotain, todennäköisesti huomaamattanne. Joku syvävirta kuohahtaa, vanha mörkö nostaa päätään. Ja olette taas kaiken kamalan keskellä, kerta kerralta toivottomampana. Ja toivottomuus saa teidät myös reagoimaan voimakkaammin. Eikö niin? Tunnistatteko, mikä on se kipeä kohta, joka saa reagoimaan?
Molemmat ehkä koette, että toinen ei arvosta, ja se loukkaa. Tulette vihaiseksi, sanotte ilkeitä asioita ja loukkaannutte lisää. Kierre on valmis. Mutta mitä tapahtuu pinnan alla? Voisitte ihan rauhassa miettiä, mitä teidän sisällänne tapahtuu silloin, kun koette, että tuo rakkain ihminen ei näe minua arvokkaana, hän halveksii ja mitätöi. Kun niin kaipaisitte juuri hänen hyväksyvää katsettaan ja ihailuaan. Pettymys, riittämättömyyden tunne, huonouden tunne, hyljätty olo, voimaton… nämä ovat joitain oloja, joita joku toinen voisi tuntea. Teillä on omat elämänkokemuksenne, joiden valossa tilannetta tulkitsette.
Onko mahdollista, että kaikkien pahojen olojen alla on jokin pettymys, jotain mitä niin kovasti kaipaisitte toisiltanne, mutta juuri silloin ette sitä saa. Ette saa, koska juuri silloin toinen on oman kipunsa ja pettymyksensä vallassa niin, että ei pysty ajattelemaan muuta kuin omaa selviämistään. Olette jumissa, josta kumpikaan ei pääse ulos yksin. Samalla tuntuu, että toinen on syypää tilanteeseen. Pahanolon keskellä on todella vaikea nähdä, kuinka minä itse vaikutan toiseen.
Tunnen suurta myötätuntoa, kun ajattelen sitä hätää, joka teillä on riidan keskellä. Äsken niin rakas ja läheinen ihminen näyttää muuttuneen viholliseksi, joka pitää tuhota, jos haluaa itse pysyä hengissä!
Jotenkin te jumistanne aina selviätte. Suurin vaurioin, ja ymmärtämättä, mitä tapahtui, mutta kerrot, että välillä taas teillä on todella mukavaa ja pystytte luottamaan tosiinne. Mitä silloin tapahtuu, kun luottamus löytyy? Kuinka onnistutte palauttamaan yhteyden? Silloin ehkä saatte, kuin vahingossa, toiselta sellaisen viestin, jota olette kaivanneet. Kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuu aina paljon sellaista, mitä mieli ei ehdi rekisteröidä, pinnan alla.
Välillä on hyvä pysähtyä tarkkaamaan, mitä minussa tapahtuu ja kuuntelemaan, mitä toisen sisällä on menossa.
On selvää, että jokaisen tuhoavan riidan jälkeen toipuminen on vaikeampaa, kun on taas tullut satutetuksi kipeimmällä mahdollisella tavalla. Anteeksianto on vaikeaa, jos ei oikein ymmärrä, mitä minun tulisi pyytää/antaa anteeksi. Suuttumista? - Tunteille ei voi mitään. Huutamista? - Mutta kun sinäkin huusit.
Koette todennäköisesti molemmat samanlaista voimattomuutta riidan viedessä mennessään kuin tulvavirta. On vaikea ottaa vastuuta omasta osuudesta, jos kokee olevansa vain virran heiteltävänä. Vihan ja loukkaantumisen tunteille ette voi mitään, mutta se mitä teet, kun suutut, on sinun vastuullasi. Siinä on se kohta, johon voit vaikuttaa. Ota siitä hetkestä kiinni, riippumatta mitä toinen tekee. SE on hänen vastuullaan. Yhdessä te joko voitatte tai häviätte. Te taistelette yhteistä vihollista vastaan. Vihollinen on se riita, ei kumppani.
Toivon, että näistä ajatuksista on teille apua, miettiessänne olisiko hyvä jatkaa yhdessä vai erikseen. On hyvä muistaa, että rakkaus on nippu monenlaisia tunteita, ei vain niitä ihania ja mukavia. Viha kuuluu myös rakkauteen. Jos paljon rakastaa niin paljon myös vihaa, koska toinen on niin tärkeä.
