KYSYMYS: Riitelemme kihlattuni kanssa jatkuvasti ja kysyisin, että olemmeko vain liian erilaisia vai olisiko jotain tehtävissä vielä asialle? Riidat alkavat ihan pienistä asioista, kielenkäyttöni ei ole hänen mielestä sopivaa ja itse taas en tykkää riitelystä yleisillä paikoilla. Olen miettinyt parisuhdeneuvontaa, mutta hän ei halua sitä koska ei koe, että siitä olisi apua koska siellä kuulemma sanotaan samat asiat mitä hänkin sanoo. :) Mitä tässä oikein tulisi tehdä? Kiitos vastauksesta jo etukäteen.
VASTAUS: Kurja kuulla jatkuvista riidoistanne. Se on ollut varmasti sinulle ja kihlatullesi raskasta ja kuluttavaa. Kysyt, onko asialle tehtävissä vielä jotain? Useimmiten on tehtävissä jotain jos siihen löytyy molemmilta halua ja tahtoa.
Jokaisessa parisuhteessa on välillä ristiriitoja, joiden selvittäminen tuntuu hankalalta, joskus jopa toivottomalta. Toimimaton kommunikaatiotyyli aiheuttaa saman negatiivisen kuvion pyörittämistä riidasta toiseen. Ja kun jää pahaa fiilistä hampaan koloon ruokkii se jo valmiiksi seuraavaa konfliktia. Pieniinkin riitoihin saattaa olla kätkeytyneenä merkityksellisiä ja isoja sanottamattomia asioita. On hyvä pysähtyä ja kuulostella itseään, mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys? Mitä oikeasti haluaisin sanoa puolisolleni? Mitä ja miten haluaisin kertoa toiselle tunteistani, tarpeistani ja toiveistani? Mikä omassa menneisyydessäni vaikuttaa siihen, että käyttäydyn puolisoani kohtaan juuri näin?
Molemminpuolinen syyttely ja loukkaaminen synnyttää tarpeen puolustautua. Kun tunteet ovat täysillä päällä, riitely rikkoo enemmän kuin rakentaa. Useat pariskunnat ovat sopineet ns. aikalisästä. Se tarkoittaa riidan keskeyttämistä ja tilanteen rauhoittamista. Molemmat antavat tahoillaan kiihtyneiden tunteiden laantua, jotta keskustelua voitaisiin taas yrittää toista arvostaen jatkaa. Voisiko tämä toimintamalli toimia myös teidän parisuhteessanne?
Hyvässä ristiriitojen selvittelyssä on molemmilla tunne, että tulee aidosti kuulluksi omana itsenään. Siihen voi auttaa, että pyrkii tietoisesti kuuntelemaan rauhassa, mitä toinen haluaa kokemuksestaan ja näkemyksestään minulle sanoa. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta toisen pointtia voi ymmärtää. Ymmärrys luo taas mahdollisuuden vastaan tulemiselle tai joskus sen hyväksymille, että kaikki ristiriidat eivät ole selvitettävissä juuri nyt. Silti niiden kanssa voi elää ja olla parisuhteessa tyytyväinen.
Haluan rohkaista sinua kysymään vielä kihlatultasi, lähtisikö hän kanssasi parisuhdeneuvontaan. En usko, että menettäisitte siinä mitään. Uskon, että voisitte löytää sieltä uusia näkökulmia tilanteeseenne. Niitä kannattaa etsiä myös Suhdeklinikan artikkelista Riitely kuuluu parisuhteeseen.
KYSYMYS: Voivatko omaa tilaa vaativa introvertti ja läheisriippuvainen ekstrovertti muodostaa pidemmän päälle kestävän parisuhteen?
Taustaa:
Olen n. kolmekymppinen nainen, mieheni on viitisen vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 4,5 vuotta, ja suurimman osan siitä myös asuneet yhdessä. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 3,5- ja 2-vuotiaat. Päällisin puolin kaikki on oikein kivasti: lapset ovat ihania ja kilttejä, kaikin puolin melko helppoja lapsia; Taloudellisesti pärjäämme, joskin aika tiukkaa on ja kauheasti ei mitään ylimääräistä ostella; Tulemme erinomaisesti toimeen toistemme vanhempien ja muun lähisuvun kanssa, tukiverkkomme on vankka ja olemme muutenkin paljon tekemisissä molempien sukujen kanssa; Meillä on samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen, ja jaamme saman arvomaailman (ainakin suurimmalti osin).
Silti tuntuu että olemme vähän väliä eron partaalla. Tai ainakin minä olen. Riitelemme jatkuvasti. Niin pienistä kuin isoistakin asioista: lasten kasvatuksesta, rahasta, ajankäytöstä, töistä, kotitöistä, milloin mistäkin. Miehellä on myös tapana kaivella vanhoja. Jos kritisoin hänen käytöstään jossain tilanteessa, hän vetää esiin jonkun vuosia vanhan tapauksen jossa minä käyttäydyin huonosti, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa. Hän vatvoo eritoten muutamia tiettyjä vanhoja tilanteita kerta toisensa jälkeen, vaikka ne on jo monesti käyty läpi.
Mieheni ei halua erota. Hän on hyvin perhekeskeinen, ja on jo kerran eronnut, eikä halua toistaa sitä kauheutta enää koskaan. Hän on jokseenkin läheisriippuvainen, eikä oikein osaa olla yksinään. Hänellä on myös heikko itsetunto, ja hän kaipaa tukea ja oman arvonsa pönkitystä tunteakseen olonsa hyväksi.
Minä sen sijaan olen paljon itsenäisempi, arvostan omaa aikaa ja tilaa, ja viihdyn parhaiten yksin omin ajatuksineni. Toki viihdyn erinomaisesti lasteni kanssa ja miehenkin, mutta kaipaan kuitenkin säännöllisesti "nollausta", jolloin saisin vaan olla rauhassa yksin. Sitä mieheni ei voi ymmärtää, vaan ottaa sen lähinnä loukkauksena häntä kohtaan, etten halua viettää päivieni ainoita lapsi- ja työvapaita hetkiäni hänen seurassaan. En myöskään kaipaa pönkitystä ja kehuja, vaan arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Osaan kuitenkin olla myös itsekriittinen, ja käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa jatkuvasti.
Mieheni on koti-isänä, ja itse teen osa-aikatöitä (joka päivä n 5-6h). Silti tuntuu, että minä hoidan lapsia vähintään yhtä paljon kuin mies. Hoidan lapsia aamut, koska mies nukkuu joka aamu pitkään. Illallakin osallistun lasten juttuihin vähintään yhtä paljon kuin mieskin. Ja monesti teen ruoan, kun tulen töistä. Mies ei juuri puuhaile lasten kanssa päivisin, ei käy puistoissa tai askartele tai leiki. Pitää kyllä hengissä, tarjoaa jonkun välipalan jossain välissä, mutta pitkälti lapset puuhaavat omiaan kun mies on tietokoneella tai tekee muita omia juttujaan.
Mies ei tee kotitöitäkään juuri koskaan, joten koti on sekainen ja likainen. Mies vetoaa jatkuvasti siihen, ettei hän jaksa hoitaa lapsia ja kotia, kun ei saa minulta positiivista huomiota. Minä taas yritän kerta toisensa jälkeen jankuttaa hänelle, että minulla ei mitenkään voi riittää enää energia hänen huomioimiseen, jos saan hoitaa lapset, käydä töissä, siihen päälle vielä hoitaa lapsia lisää ja tehdä kotitöitä. Tätä samaa pyörää pyöritämme ympäri ämpäri. Kumman pitäisi muuttua ensin?
Minulle läheisyys ja kauniiden sanojen jakaminen on hyvin vierasta, enkä oikein osaa sellaista käytöstä edes kaivata. Lapsia kyllä halaan, pussaan ja kehun tuon tuostakin, mies sen sijaan ei. Sekin on aika käsittämätöntä, että hän peräänkuuluttaa minulta sellaista kohtelua jota kuitenkaan ei itse toteuta niitä kohtaan jotka sitä häneltä todella tarvitsisivat. En pysty ymmärtämään hänen prioriteettejaan. Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde? Omasta mielestäni lapset ovat etusijalla. Heitä pitää kohdella hyvin, vaikka parisuhteessa olisi ongelmia. Mieheni sen sijaan jatkuvasti peilaa parisuhteen ongelmat lapsiin - jos minä olen kettumainen ja kylmä hänelle, hän on kettumainen ja kylmä lapsille. Ja sekös vaan pahentaa meidän välejä.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Voimmeko oppia jonkin kultaisen keskitien, jossa minä saisin oman aikani ja mies saisi tarvitsemansa huomion? Mistä olisi hyvä aloittaa?
Introvertti-86
Kerroit että päällisin puolin perheenne elämä on ”oikein kivasti”. Luettelet paljon hyviä asioita jotka ovat kunnossa, jotka tukevat parisuhdettanne ja perhettänne sekä ovat merkittäviä voimavaroja elämässänne. Silti olette vähän väliä eron partaalla.
Kerrot että miehesi ei halua erota. Itse kuulostat miettivän, onko teillä edellytyksiä jatkaa pidemmällä tähtäimellä. Luin viestistäsi että mietit ainakin ajoittain eroa. Yksi syy on riitaisuus. Toisena syynä luen viestistä kokemuksesi siitä, että olette erilaisia. Näet itsessäsi piirteitä omaa tilaa kaipaavasta introvertistä ja puolisossasi läheisriippuvaisen ekstrovertin piirteitä. – Toisaalta teillä on myös hyvin paljon yhdistäviä tekijöitä, lähtien arvomaailmasta ja tulevaisuuden toiveista.
Kirjeesi alussa esittämääsi kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, samoin jokainen parisuhteessa oleva on erilainen kuin toinen osapuoli. Parisuhteessa persoonien väliset erot tuntuvat vuosien mittaan monesti korostuvan. Mikä teidät sai alun perin yhteen? Mikä teitä yhdistää tänään?
Kirjeesi lopussa, ihan sivulauseessa, hahmotteletkin jo omaa vastausta alun kysymykseesi. Siirryt siinä persoonallisuuserojen määrittelystä pohtimaan tarpeitanne: miten kummankin tarpeet tulisivat tyydytetyksi? Mitä keinoja löytäisitte siihen, ettei kumpikaan kokisi toisen toiveita taakkana tai hylkäämisenä. Voisiko näitä keinoja etsiä vuorovaikutuksestanne käsin, jota kirjeessäsi vähän avasitkin. Miten voisitte puhua tarpeistanne niin ettei toinen ahdistuisi, syyllistyisi tai pahastuisi? Miten voisitte auttaa toisianne ymmärtämään itseänne?
Kun puhutaan tarpeista ja niihin vastaamisesta, ei ajatus ole, että tekisitte vaihtokauppaa: ”jos sinä ensin teet näin, teen minä puolestani näin”. Hedelmällisempää on, jos kumpikin asennoituu suhteessa toiseen kuin parisuhteen alussa usein sen kummemmin miettimättä tehdään: ”haluan tehdä sinulle hyvää, koska olet minulle tärkeä” – ei siis vastapalveluksen toivossa. Näin toimien seuraukset voivat olla yllättäviäkin. Mutta: tarvitaan molempien tahtoa lähteä etsimään yhteistä hyvää. Olennaista on että keskustelette avoimesti, uskallatte puhua tarpeistanne ja toiveistanne toiseen luottaen ja kuuntelette arvostaen toistenne syvimpiä tunteita ja toiveita. Tämä on helppo sanoa, mutta sen mukaisesti onkin vaikeampi toimia!
Sitäkin vielä mietin, että onko teillä tietynlainen epäsuhta ihmiskontaktien suhteen: onko niin että miehesi on päivän kotona ja kaipaa siksi iltaisin aikuiskontaktia ja sinä taas haluat palautua päivän kuormista (kenties monista kohtaamisista ihmisten kanssa)? Toisaalta kyllä kerrot että olette tiiviisti tekemisissä molempien sukujen kanssa. Voisiko tätä kautta kuitenkin löytyä jotain uutta keskusteluihinne?
Kysyit vielä: ”Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde?” Tähänkään en voi antaa yhtä vastausta. Lapselle vanhemmat ovat elintärkeitä. Ilman hoitoa lapset eivät tule toimeen. Lapsi on suojaton ja tarvitsee siksi aikuisen hoivaa, turvaa, läsnäoloa, lohdutusta, hyväksyntää, tukea ja ennen kaikkea rakkautta. Näin ajatellen lapsi kyllä menee ehdottomasti edelle. Mutta parisuhdekaan ei kukoista ilman hoitoa. Jos se unohdetaan eikä sille annetaan aikaa eikä sen eteen tehdä ajoittain työtäkin, se kuihtuu.
Toivottavasti osasin antaa joitakin ajatuksenpoikasia, joiden avulla selviäisitte eteenpäin. Parisuhde on eräänlainen prosessi, joka kaipaa paitsi huolenpitoa, myös ajoittaista pysähtymistä ja sen katsastamista missä mennään. Olisi hienoa jos voisitte käydä yhdessä vaikkapa perheasiain neuvottelukeskuksessa: ulkopuolisen näkökulman avulla voi saada nopeastikin isojakin muutoksia aikaan!
Kuten totesitkin, teillä on elämä monessa mielessä hyvin. Toivon siis teille hyviä ja onnellisia aikoja myös parisuhteessanne!
KYSYMYS: Olen 39-vuotias nainen ja seurustellut 6 vuotta miesystäväni kanssa. Meillä on 5 kk:n ikäinen vauva, maailman rakkain ja ihanin pieni ihminen. Vauva sai (muutaman vuoden yrittämisen ja yhden keskenmenon jälkeen) alkunsa IVF:llä, jonka maksoin (n. 17 000e) yksin asuntosäästöilläni, sillä miesystäväni ei halunnut rahallisesti osallistua. Miesystäväni ei erityisesti halunnut lasta, mutta suostui "avustamaan" toiveestani ja pyynnöstäni, jos hänen ei tarvinnut maksaa mitään.
Muutimme yhteen juuri ennen vauvan syntymää. Olemme aina riidelleet paljon ja suhteemme on ollut "epätasainen" (pitkään on-off), mutta riidat ovat pahentuneet raskauden aikana ja vauvan synnyttyä. Miesystäväni saa raivokohtauksia, jolloin hän paiskoo tavaroita hajalle yms. (viimeisillä raskausviikoillani hän esim. paiskasi täyden ruokalautasen sirpaleiksi lattialle n. 10 cm päähän minusta, toisena iltana kitaransa palasiksi lattiaan ja kerran voidepurnukkani pitkin kylppärin seiniä, lapsen synnyttyä pyykit pitkin keittiötä, ruokaa sinne tänne yms.). Hän ei ole lyönyt minua tai lasta.
Lapsen synnyttyä olemme riidelleet joka ilta, mikä on mielestäni hirveää - erityisesti lapsen kannalta - ja tunnen siitä suurta syyllisyyttä. Itse olen tehnyt päätöksen, etten korota lapsen kuullen ääntäni, mutta miesystäväni huutaa usein täyttä huutoa lapsen läsnäollessa. Pahin oli kerta, jolloin hän sai jälleen raivarin lapsen ollessa hänen sylissään: hän huusi aivan lapsen korvan kohdalla haukkuen minua huoraksi (yleisin "lempinimeni" nykyään, syyttä) eikä suostunut antamaan lasta pois sylistään vaan syöksyi toiseen huoneeseen lapsi sylissään ja paiskasi oven kropallaan kiinni, niin että vauva heilui sylissä hurjasti. Jälkeenpäin hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin. Jos tekee, lähdemme heti vauvan kanssa.
Vaikka mies on erittäin hyväpalkkaisessa hyvässä työssä johtavassa asemassa, hän on koko suhteemme ajan käyttänyt todella runsaasti alkoholia. Raskausaikanani määrä oli joka ilta n. 1 pullo viiniä + muutama olut, lapsen synnyttyä se on onneksi jonkin verran vähentynyt. Piilopulloja löytyy (tyhjennettynä) kuitenkin usein mitä omituisimmista paikoista (esim. pyykkikorista). Joululomalla (2 vkoa putkeen) ja viikonloppuisin alkoholia kuluu joka ilta niin, että iso mies mm. kävelee (kirjaimellisesti) päin seiniä.
Raha saa miesystäväni raivoihin. Hän on huono rahankäyttäjä, maksuja jatkuvasti perinnässä, ja vaikka hänellä on todella poikkeuksellisen hyvä palkka, hän vaatii minulta "ruokarahaa" useamman satasen joka kuukausi (itse saan vain Kelan tukea), koska hän käy useammin kaupassa. Hän huutaa minulle rahasta jatkuvasti. Maksamme kaikki laskut ja asumismenot tasan puoliksi. Uusimpana hän vaatii lapsilisästä (n. 90 e) puolet itselleen... Hän ei ole koko aikana ostanut yhtään, ei yhtä ainoaa asiaa lapselle: ei tarvikkeita (tutit, pullot, amme jne.), ei vaatteita, ei leluja, ei isompia tarvikkeita (vaunut, turvaistuin yms., joista suuri osa onneksi saatu lahjoina minun suvultani).
Muiden kuin vihan/kiukun tunteiden näyttäminen on hänelle mahdotonta, eikä hän siedä sitä minultakaan - itkuni suututtaa hänet joka kerta. (Muistan hetken, kun vauva oli vasta muutaman viikon ja olin aivan poikki. Mies oli minulle vihainen, istui sohvalla tietokoneellaan, kun itkin vauva sylissä ja pyysin halaamaan meitä - mies ignoorasi meidät ja oli koko illan kuin emme olisi olemassa, aivan koko illan.)
Miesystäväni käy töissä ja harrastuksissa ja tapaa koko ajan kavereitaan (baarissa) yms., joten käytännössä hoidan lapsen yksin ja näemme vain iltasella tunnin parin verran (riidelläksemme). Miehelle en edes uskaltaisi vauvaa jättää, sillä kun hän on pienen kassa, hän ei vastaa itkuun (siihen ei kuulemma ole syytä) ja on vain tietokoneellaan - esim. suihkussa käyntini aikana vauva saattaa huutaa täyttä kurkkua miehen reagoimatta mitenkään.
Sydämeni särkyy, kun ajattelen, miten tämä kaikki vaikuttaa vauvaan. Päiväsaikaan koitan kompensoida rakkaalle pienelle ihmiselle ja laulamme, leikimme, tanssimme, luemme, sylittelemme jne. yhdessä koko päivän. Mutta riittääkö se?
En ole tietenkään syytön tilanteeseen. Sanon suuttuessani tosi ilkeästi miehelle. Lisäksi olen muuttunut seikkailunhaluisesta, hauskasta naisystävästä pelkäksi äidiksi - ja lapsen etu menee minulla AINA meidän molempien aikuisten tarpeiden edelle, enkä huomioi miestä enää juurikaan. En usko, että enää olen häneen ihastunut, mutta en tiedä, voisiko ihastumisen tunne joskus palata?
Meillä on ihana koti ja haluaisin vielä yrittää yhteiseloa. Voisiko pariterapia auttaa, vai kannattaisiko vain muuttaa erilleen? Tärkein on vauvan etu, mutta en enää osaa ajatella, mikä rakkaalle pienelle ihmiselle olisi parasta. Osaisitteko neuvoa?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksesta meitä kohtaan. Tulin lukiessani kovin surulliseksi ja myös huolestuneeksi.
Tekstisi oli sydäntä särkevää luettavaa. Suurin toiveesi on täyttynyt ja olet monen vuoden odottamisen jälkeen saanut suloisen vauvan. Jo heti viestisi alussa kerrotkin tilanteen kaikessa raadollisuudessaan: miesystäväsi ei lasta halunnut.
Kerroit, ettet ole häneen enää ihastunut. Rakkaudesta et puhu mitään. Ei hänen käytöksensäkään sinun kuvailemanasi järin rakastavalta vaikuta. Luepa oma tekstisi uudelleen läpi. Se on todella karua tekstiä. Riitelyä, raivokohtauksia, tavaroiden rikkomista, huorittelua, holtitonta alkoholin käyttöä, vastuuttomuutta raha-asioissa, välinpitämättömyyttä jne.
Vakavaksi tilanteen tekee sen, että kaiken tämän keskellä elää ihan pieni lapsi. Minulle nousee monen tasoinen huoli. Huoli vauvan fyysisestä turvallisuudesta nousee siitä, miten miesystäväsi on suuttuessaan riehunut vauva sylissään. Lisäksi siitä, että hän on paiskonut esineitä vauvan läheisyydessä ja sinun ollessasi viimeisilläsi raskaana. Kaikki nämä ovat väkivaltaista käyttäytymistä ja lapselle vahingollista.
Lapseen vaikuttaa myös se henkinen ilmapiiri, jonka keskellä hän elää. Jos yhdessäolonne on lähinnä pelkkää riitelyä ja huutamista, se ei ole hyväksi kenellekään. Vauvaan vaikuttaa suoraan myös se, miten sinä itse voit. Kerrot monesta sellaisesta asiasta, jotka aiheuttavat turvattomuutta. Olen huolissani sinusta ja jaksamisestasi. Kuinka paljon parisuhteen ongelmat vievät sinulta sellaista energiaa, jonka kuuluisi suuntautua lapsen ja sinun itsesi hyvinvoinnista huolehtimiseen?
Mietin, kuinka moni ihan parisuhteen perusasioista suhteessanne täyttyy. Rakkaus? Luottamus? Vastuun jakaminen? Huolenpito? Hyvä vanhemmuus? Henkinen ja fyysinen läheisyys? Ilojen ja surujen jakaminen? Mikä pitää teitä yhdessä? Teillä on ihana koti. Riittääkö se?
Olet hyvä ja rakastava äiti lapsellesi. Yrität kompensoida pahoja asioita omalla rakkaudellasi. Vauvan kanssa olemisesi kuulostaa hyvältä ja kauniilta. Se ei vaan valitettavasti riitä pyyhkimään pois turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä.
Aina kannattaa mennä pariterapiaan, jos molemmat haluavat pysyä yhdessä ja ovat motivoituneita muuttamaan omaa asennoitumistaan ja käyttäytymistään. Mutta ilman molempien omaa panostusta asioiden muuttamiseen on paraskin terapeutti voimaton.
Mihin tahansa päädytkin, muista, että lapsen etu menee kaiken edelle. Ja lapselle on tärkeää, että äiti voi hyvin.
Toivon sinulle viisautta toimia itsesi ja lapsesi hyvinvoinnin ja turvallisuuden parhaaksi.
KYSYMYS: Huolenani on yleistynyt riitely. Lähinnä riitoja tulee lapsiin liittyvistä asioita. Olemme uusioperhe. Asumme erillään virallisesti, mutta käytännössä olemme aina yhdessä perheenä. Tuo perhe tuntuu kuitenkin puuttuvan. On minä ja minun lapsi ja sinä ja sinun lapset. Olemme olleet yhdessä jo yli seitsemän vuotta. Nyt nuo riidat ovat kuitenkin yleistyneet ja rakentavaan keskusteluun emme kykene vaan syyttelyksi menee. Väittelyä oikeasta ja väärästä. Oman lapsen puolelle asettumista. Ihan typeriä riitoja, mutta niitä vaan aina tulee kun käymme selvittämään lasten välisiä riitoja. Tarvitsisimme tähän tilanteeseen apua ja neuvoja. Kovin mahdottomalta tilanne nyt tuntuu. En haluaisi erota, mutta yhdessä olo tuntuu välillä niin vaikealta. Lapset tietysti myös kärsivät omusta riidoistaan ja kun me aikuiset sitten vielä riitelemme heidän riidoista. Lähden omaan kotiini nyt. En vaan jaksa. Mitähän tässä nyt voisi tehdä, että asiat saataisiin sellaisiin uomiin että yhdessä voisimme olla. Mistä apua joka auttaisi meitä? Onko jokin terapia oikea paikka vai mikä neuvoksi?
KieloOrvokki, 37v
VASTAUS: Hei KieloOrvokki! Kirjoitit, että olette eläneet uusperhe-elämää yli seitsemän vuotta. Noihin vuosiin mahtuu varmaankin monenlaisia vaiheita. Onkohan niin, että olette nyt jonkinlaisessa kriisivaiheessa? Parhaimmillaan tällainen kriisivaihe voi johtaa positiiviseen muutokseen, jos kaikki asianosaiset sitä aidosta haluavat. Tärkein kysymys tietenkin on, mitä sinä ja kumppanisi tulevaisuudelta toivotte ja ovatko nämä toiveet yhteensovitettavissa?
Jäin miettimään uusperheenne rakennetta: montakohan lasta sinulla ja kumppanillasi on, minkä ikäisiä, kumpaako sukupuolta ja mitenköhän lapset tulevat toimeen keskenään... Lisäksi mietin, että kuinkahan paljon lapset viettävät aikaa toisen biologisen vanhempansa luona ja jääkö parisuhteelle kahdenkeskistä aikaa kaiken tämän keskellä...?
Kun tapaan uusperheitä täällä perheneuvonnassa, piirrän usein ensitapaamisella fläppitaululle jonkinlaisen hahmotelman uusperheen rakenteesta ja rajoista. Lisäksi minua kiinnostaa, kuinka paljon perheen ulkopuoliset henkilöt (esimerkiksi exät ja ex-sukulaiset) vaikuttavat uusperhe-elämään. Kartoitan myös mahdolliset tukiverkostot uusperheen ympärillä. Tämä kaikki auttaa minua - mutta usein myös asiakkaitani - ymmärtämään, kuinka monimutkaisesta kuviosta uusperheessä onkaan kysymys.
Kirjoitit, että olette käytännössä aina yhdessä perheenä, mutta toisaalta perhe (eli me-henki) tuntuu puuttuvan. Asetelma "minä + minun lapseni" vs. "sinä + sinun lapsesi" on pidemmän päälle varsin kuluttava. Tuhannen taalan kysymys lienee, miten saisitte yhteishenkeä vahvistetuksi? Onkohan teillä aina ollut tämän kaltainen asetelma? Usein kriisitilanteessa uusperheen yhteishenki rakoilee ja biologiset linjat korostuvat. Näin ei saisi jatkua kovin pitkään niin lasten kuin aikuistenkaan hyvinvoinnin tähden.
Kirjoitit huolesi olevan yleistyneen riitelyn, johon olet nyt väsynyt. Toisaalta et tahtoisi erotakaan ja pohdit ammattiavun hakemista. Suosittelen sitä lämpimästi! Voisitte hakeutua ensin pariterapiaan kumppanisi kanssa ja myöhemmin voisitte yhdessä terapeutin kanssa pohtia lasten mahdollista osallistumista työskentelyyn. Suosittelen teitä kääntymään alueenne Perheasiain neuvottelukeskuksen puoleen. Pari- ja perheterapiapalveluja löytyy runsaasti myös yksityissektorilta.
KYSYMYS: Olen muuttunut nykyisessä parisuhteessa, koska olen huomannut, että mieheni turvautuu liiaksi minuun omissa rahaongelmissaan.
Hänellä ei ole muitA TULOJA KUIN SOSIAALINEN TOIMEENTULOTUKI JA SIIVOUSFIRMASTA SAATAVAT KEIKKARAHAT. JOUDUN ITSE KUSTANTAMAAN KOKO HÄNEN ELÄMISEN JA SIKSI MINULLE EI JÄÄ ITSELLENI KÄYTTÖRAHAA. KUN OLEN OTTANUT TÄMÄN ASIAN PUHEEKSI, NIIN MIEHENI SUUTTUU.
OLEN OLLUT HÄNELLÄ TÖISSÄ FIRMASSA, MUTTA EN VOI SAADA PALKKAA, KOSKA SE MENEE HENKILÖKOHTAISENA NOSTONA. MIEHENI ELÄÄ MINUN SIIVELLÄ, NIIN OLEN KOKENUT. EIKÄ HÄN ITSE OSAA HOITAA RAHA-ASIOITAAN NIIN, ETTÄ HÄNELLÄ RIITTÄISI OMAT RAHAT.
SE ON MERKKI KYPSYMÄTTÖMYYDESTÄ JA SIKSI SE NOSTATTAA HÄNESSÄ SUUTTUMUSTA, KOSKA TUON MYÖS OMAT TARPEET ESILLE. OLEMME NAIMISISISSA JA SIKSI TILANNE EI HYVÄLTÄ NÄYTÄ, KUN EN SAA PUHUA MINUA KOSKEVISTA NEGATIIVISISTA ASIOISTA. EN VOI HALLITA MIEHENI ELÄÄMÄÄ, ENKÄ HÄNEN TALOUDELLISTA ONGELMAANSA.
JOUDUIN JOPA MAKSAMAAN TAKUUVUOKRAN. ENEMPÄÄ EN VOI UHRAUTUA, VAAN MIEHENI PITÄISI TEHDÄ ASIOILLE JOTAIN. AJATTELIN, ETTÄ EHKÄ SIITÄ OLISI APUA, JOS EN PUUTTUISI HÄNEN OSUUTEENSA ASIOISSA, VAAN HÄNE ITSE HOITAISI OSUUTENSA, VAIKKA EI TALOUDELLISESTI PYSTYISIKÄÄN.
HÄN LUOTTAA MINUUN LIIAKSI JA SE ESTÄÄ HÄNTÄ NÄKEMÄSTÄ OMAA OSUUTTAAN ASIOIDEN KULKUUN. NYKYÄÄN OLEN JO NIIN VÄSYNYT, ETTÄ HUOMAUTTELEN HÄNELLE MAKSAMATTOMISTA LASKUISTA JA SIITÄ, ETTÄ MINÄKIN TARVITSEN SITÄ OMAA RAHAA VAATTEISSSIN JA MUUHUN.
MITÄ MINUN PITÄISI TEHDÄ TÄLLAISESSA TILANTEESSA, JOSSA MINUN PITÄISI TYYTYÄ SELLAISEEN ELÄMÄÄN, KUIN MIEHENI HALUAA?
VASTAUS: Arvoisa kysyjä!
Kiitos viestistäsi, joka on kiinnostava viestiemme joukossa.
En tiedä oliko tarkoituksesi ns. huutaa eli kirjoittaa isoilla kirjaimilla melkein koko viestisi, mutta ainakin nyt puhuttiin ns ISOILLA KIRJAIMILLA! Voihan olla, että caps lock on jäänyt vahingossa päälle, ja viesti tuli huomaamatta tikkukirjaimilla. Valitsit kuitenkin lähettää minulle viestin sellaisenaan. Kummallisesti jään pohtimaan miksi? Jos on kyse siitä, että halusitkin ns. HUUTAA, jään miettimään miksi? Tai mitä minun pitäisi ajatella siitä, että et korjannut alas jäänyttä caps lockia?
Lähdenpä spekuloimaan ja leikittelemään tällä ajatuksella.
Kokemukseni mukaan ihmiset HUUTAVAT, kun eivät tule kuulluiksi tai kun ovat niin vihaisia, että tavallinen puhe ei enää onnistu. Huutaa täytyy myös silloin, kun toinen on kaukana tai herättääkseen huomiota. Myös hädässä huudetaan. Joskus huutaminen on myös keino tai yritys hallita toista voimalla ja pelolla.
Kun luen tekstiäsi mietin, että HUUTAMINEN voisi tuntua aika ymmärrettävältä. Kerrot miehesi suuttumuksesta, mutta et omastasi. Kun tarkastelet omia tunteitasi, mitä löydät? Ihmiset tuppaavat suuttumaan, kun kokevat tulevansa hyväksikäytetyiksi, uhatuiksi tai petetyiksi. Voisitko sinä olla suuttunut? Jos sattuisit olemaan vihainen niin, mitä huomaat tai arvelet sen tuovan käytökseesi ja miten tuo tunnekokemuksesi vaikuttaa tämän tärkeän asian käsittelyyn? Tunteitaan tai niiden voimakkuutta ihminen ei voi valita, mutta käytöksensä ja toimintansa voi.
Ymmärsinkö viestisi oikein, kun minulle välittyi mielikuva, että et ehkä aivan koe tulevasi kuulluksi tämän huolesi kanssa? Miten rahat riittävät, kuka maksaa mitä ja onko tulonjakonne oikeudenmukaista? Tuletko kuulluksi sen mahdollisen huolen kanssa, että voitko luottaa mieheesi taloudenpidossa tai siinä miten hän huomioi sinun tarpeesi? Useimmille ihmisille on tärkeää, että he voivat kokea olevansa turvassa parisuhteessaan. Tuottaako taloudellinen tilanteenne sinulle turvattomuutta? Jos niin olisi, keskustelu puolisosi kanssa sinua pelottavista asioista voisi tuoda uusia sävyjä keskusteluunne. Selkeä pelkojen ja huolien esiintuominen voi avata toiselle myös mahdollisuuden paitsi jakaa omista huolistaan myös mahdollisuuden ottaa vastuuta. Tosin toiselle myötätuntoisen asenteen ottaminen on usein mahdollista vasta kun ei itse koe tulevansa syytetyksi tai uhatuksi.
Ylempänä mietin, että huutaminen on tarpeen, jos toinen on kaukana tai ei saa toisen huomiota herätettyä. Minä olen tietenkin täällä todella kaukana bittiavaruudessa. Joudut ottamaan aikamoisen riskin lähettäessäsi kysymyksesi tänne. Et voi olla varma miten kysymyksesi tulee vastaanotettua tai ymmärränkö minä sitä lainkaan. Netin yli viestin lähettely onkin aikamoista uhkapeliä, jossa ottaa ison riskin jättäytyessään toisen varaan kipeän kysymyksensä kanssa. Kirjoittaminen tuntemattomalle on vaikeaa ja viestin ymmärtäminen vielä vaikeampaa. Toivon siis, että osaan vastata sinulle jotakin sellaista, joka auttaa sinua eteenpäin, vaikka ymmärrän, että luultavasti moni tulkintani meni väärin.
Entäpä miehesi? Onko teillä toimivaa keskustelu- ja viestintäyhteyttä? Oletteko henkisesti riittävän lähellä toisianne, jotta puheyhteys toimisi? Kykenettekö pysähtymään toinen toistenne asioiden ääreen rauhassa ja kunnioittavasti? Entä puetteko asianne sellaiseen ilmiasuun, että toisen on mahdollista se kuulla, ottaa vastaan ja ymmärtää? Joskus viestin vastaanottamista vaikeuttaa kuohuvat tunteet puolin ja toisin.
Mietin myös, että hädän hetkellä ihmiset huutavat. On olemassa hätähuutoja. Jos sinun viestisi olisi "hätähuuto" niin, minkä puolesta olisi hädissäsi? Taloudellisen tilanteenne, parisuhteenne, itsesi vuoksi, jonkin muun vuoksi??? Voisitko kokea jonkin itsellesi tärkeän asian olevan uhattuna? Viimeisenä vaihtoehtona mieleeni tuli huutaminen vallankäyttönä ja toisen hallintayrityksenä. Tunnistako jotakin sellaista omassa tai puolisosi käytöksessä? Tai oletko huomannut, että sinun tai kumppanisi tapa viestiä näistä asioita toinen toisillenne herättäisi kuulijassa pelkoa tai uhan tunnetta? Jos niin olisi päässyt käymään, on korkea aika puuttua asiaan heti. Pelko on tehokkaimpia keinoja estää ja tuhota rakentavien ratkaisujen tai vapaan ilmaisun mahdollisuus. Jos pelko pääsee parisuhteeseen, sillä on, kokemukseni mukaan, parisuhteen läheisyyttä ja onnellisuutta vähentävä vaikutus.
Kysyt mitä sinun pitäisi tehdä tilanteessa, jossa koet joutuvasi tyytymään elämään, jollaista miehesi haluaa. En tiedä miten olet päätynyt ajatukseen, että sinun täytyy. Itse huomaan ajattelevani, että jokainen meistä päättää itse mihin alistuu ja suostuu ja minkä puolesta elämässään toimii. Poikkeuksena tietenkin tilanteet, joissa toinen käyttää väkivaltaa. Joutunet pohtimaan minkä painarvon laitat parisuhteellenne ja minkä omalle hyvinvoinnillesi. Joutunet myös ottamaan kantaa siihen, voivatko omat ja puolisosi erilaiset tarpeet tulla paremmin huomioiduksi tässä suhteessa. Jos haluat parantaa tätä suhdetta ja uskot siihen löytyvän mahdollisuuksia kehotan teitä ottamaan yhteyttä esimerkiksi pari-/perheterapeuttiin. Joskus riittää, että itse juttelet asiasta vaikkapa jonkun ammattilaisen tai luotetun ystävän kanssa.
KYSYMYS: Tervehdys. Olen 39-vuotias mies. Olen naimisissa kuudetta vuotta ja meillä on 4- ja 2,5-vuotiaat lapset. Perheessämme ei ole alkoholi-ongelmia, eikä tietääkseni uskottomuuttakaan, mutta..
Käymme molemmat töissä ja yhdessäoloaikamme riitelemme lähes koko ajan. Vaimo on aina vihainen ja masentunut oman ajan puutteesta. Vaikka minä teen paljon kotitöitä ja hoidan lapsia ja muun muassa nukutan heidät aina, kun en ole töissä.
Myös seksi on iso ongelma. Mielestäni minulla on normaalit seksihalut. Silloin kun on aikaa ja energiaa harrastamme seksiä. Kuten mielestäni muutkin. Vaimoni haluaa seksiä koko ajan ja sen pitäisi kestää tuntikausia kaikkine mahdollisine leikkeineen. Enhän minä semmoista jaksa ja vaimo on superseksuaalinen haluineen. Pelkään, että hakee pian tarpeensa muualta. En halua erota, mutta emme voi puhua enää mistään huutamatta. Mikä neuvoksi?
Samppa, 39
VASTAUS: Tervehdys, Samppa!
Kuvailet elämäntilannetta, jossa sinun ja vaimosi pitää yrittää venyä moneen suuntaan. Osittain siis tilanteenne on hyvin tuttu monille lapsiperheiden vanhemmille: toisaalta on puoliso ja parisuhde, toisaalta lapset ja kodin arki, toisaalta työ ja vielä oman ajan ja tilan tarvekin. Monta elämänaluetta pitäisi yhdistää. Jokainen antaa iloa, tyydytystä ja sisältöä elämään. Jokainen osa-alue toisaalta myös vaatii aikaa ja vie voimavarojakin. Olisi liian helppoa kuitata asia sanomalla, että ruuhkavuodet kestävät aikansa ja ovat sitä elämän parasta aikaa, jonka arvon huomaa vasta jälkikäteen. Tosiasia kuitenkin on sekin, että jokaisen voimavarat ovat rajalliset. Siksi on hienoa, että olet lähtenyt etsimään apua!
Kerroit että riitelette lähes koko ajan ja ettette voi puhua enää mistään huutamatta. Väsyneenä ja stressaantuneena tunteiden käsittely on haasteellista. Silloin tulee myös helposti purkaneeksi väsymyksensä niihin lähimpiin ihmisiin.
Parisuhde joutuu koetukselle eikä perhe-elämä ole enää sitä millaiseksi sen on toivonut muotoutuvan. Parisuhde ja perhe eivät enää olekaan voimavara, vaan ne vievät voimia entisestään. Kuulostaa siltä, että tarvitsette aikaa parisuhteellenne ja toisaalta myös kumpikin ihan omalle itsellenne.
Kerroit että vaimosi haluaa omaa aikaa. Et puhu omasta ajantarpeestasi: koetko että sinulla itselläsi on omaa aikaa? On tärkeää antaa aikaa lapsille ja perheelle. Yhtä tärkeää on pitää huolta myös itsestään.
Kerroit myös että vaimosi on vihainen ja masentunut. Jos kysymys on masennuksesta, siihen on saatavissa apua: onko vaimosi ottanut yhteyttä työterveyteen.
Kerroit paljon myös seksuaalisuudesta ja siitä että tarpeenne eivät kohtaa sillä alueella. Seksuaalisuus on herkkä alue ja koskettaa ihmistä syvältä. Seksuaaliset tarpeet vaihtelevat yksilöittäin: poikkeuksellisen ja normaalin seksuaalisen aktiivisuuden rajaa ei voi vetää. On tärkeää keskustella, kertoa omista tunteistaan ja toiveistaan ja myös kuunnella toista herkällä korvalla.
Jäin miettimään lausettasi: "Vaimoni haluaa seksiä koko ajan ja sen pitäisi kestää tuntikausia…" Seksuaalisuus ei ole yhtä kuin seksi tai seksiakti, vaan se voidaan käsittää laajemminkin läheisyytenä, hellyytenä, puheena. Millä tavoin parisuhteessanne ja perheessänne ilmaistaan välittämistä ja rakkautta? Osaako puolisosi ottaa vastaan muita rakkaudenilmaisuja kuin seksissä? Jos ei, olisiko hyvä keskustella asiasta? Joskus yksilöterapiakin voi olla tarpeen.
Kokonaistilanteenne on laaja ja monisyinen. Ulkopuolisen näkökulma voi avata teille uusia polkuja pois umpikujasta. Kirkon perheneuvonta auttaa mielellään teidänkin perhettänne!
KYSYMYS: Miten minun pitäisi suhtautua kun puolisen vuotta sitten avopuolisoni rupesi pitkän tauon jälkeen polttamaan minulta salaa? 2-3 vuotta sitten Tallinnassa lomailtiin ja puolisoni ehdotti siellä, että ostetaan loma-aski tupakkaa. Niin sitten tehtiin. Niin noin puoli vuotta sitten se jäi kiinni tupakoinnista ja silloin rupesi kotoa löytymään piilotettuja tupakka-askeja useita. Siitäkös se soppa syntyi ja ne riidat.
No sitten sovimme ja tehtiin paperinen sopimuskin siitä tupakoinnista ja muistakin kodin järjestyssäännöistä kun hänellä on kaksi poikaa, jotka ovat jokatoinen viikko meidän vasta ostetussa ok- talossamme. Kirjoitimme sopimukseen tupakoinnista seuraavaa.
Tupakoidaan vain silloin kun otamme alkoholipitoisia juomia, jos jää askiin tupakkaa, niin aski hyllylle/kaappiin seuraavaa kertaa varten.
No saattoi jonkinaikaa sekin pitää. Mutta se taas kertaalleen petti minut ja veti suoraan sanottuna taas maton alta! Siitä taasen kun olimme riidelleet tovin aikaa eikä puhuttu 1-2 mitään toisillemme.
Minä olen omaa nikotiiniriippuvuutta hoitanut nuuskalla jos sitä on ollut tarjolla ja nikotiinipurkalla.
Kerran sitten avopuolisoni ehdotti että hän lopettaa tupakoinnin, jos minä lopetan nuuskan käytön. Minä samalta istumalta nakkelin nuuskarasiat roskiin ja sovimme että kumpikin saa käyttä nikotiinipurkkaa.
Eipä se hänellä sekään lupaus pitänyt. Mitä teen? Nyttenkin emme ole paljoa puheltu, mullisteltu vain toisiamme kohtaan. Ainut mitä tässä puhuimme kun hänen isänsä kuoli äkillisesti, niin tietenkään en voinut häntä jättää yksin häntä surun hetkellä, joten olin hänen ja hänen äitinsä tukena kuten pitääkin surunhetkellä olla. Nyt kuitenkin kun siitä on pian 2 viikkoa aikaa, niin rupeaa tuleen ne vihat pintaan siitä tupakoinnista.
Tupakkaa se ei ole ite varmaankaan kauheasti ite ostanut, mutta hänen siskolta ja kavereilta se sitä saa. Hänen sisko sanoi, että hän on aikuinen ihminen päättämään tupakoiko vaiko ei!
Totta se on sekin, mutta minusta se tuntuu hullulle, että hän on ennen voinut olla polttamatta. Eli se lopetti silloin 5 vuotta sitten kun rupesimme seurusteleen. Miksi se ei pystyisi siihen nyttenkin, että saisimme perheasiat kuntoon. Eilen viimeksi se vain sanoi, että hän ei enää lupaa mitään sen lopettamisen suhteen. Voi olla että lopetan tai poltan silloin tällöin, miten vaan, hän tokaisi.
Minusta se ei poista riitoja. Tuo asia vaikuttaa myös sukupuoliseen kanssakäymiseen. Ei vaan tee mieli. Riidellään vaan.
Sekin tässä vielä risoo, että hänellä on astma ja kuorsaa aivan kauheasti. Suorastaan niin kovasti että joudun nukkumaan joka yö korvatulpat korvissa. Ei se vain sitä halua ymmärtää, että tässä on kysymys hänen terveydestäänkin.
Voisitteko neuvoa minua mitä/ miten suhtaudun tuohon hänen tupakointiin jne???
Loppuun palanut mies
VASTAUS: Hyvä loppuun palanut mies,
Kirjeestäsi välittyi hyvin epätoivosi ja hätäsi tilanteestanne. Jäin kuitenkin miettimään, että miksiköhän tupakointi on vienyt teidät näin syvälle riitelyn ja epäluottamuksen tunnelmiin. Mistä te itse asiassa pohjimmiltaan riitelettekään? Mitä riitelyn alla on?
Oletko miettinyt miksi se tuntuu sinusta niin pahalta, että puolisosi tupakoi? Joskus me yritämme vaikuttaa puolisomme elintapoihin koska olemme huolissamme. Saatamme jopa pelätä, että jos hän ei muuta tapaansa, niin pahimmillaan siitä seuraa että hän sairastuu tai jopa kuolee. Eli puolison tietty elintapa voi herättää menettämisen pelon. Joskus on myös niin, että puolison käyttäytyminen, esim. tupakointi, saattaa tuoda muistuman jostain lapsuudesta, esim. tilanteesta, jossa aikuiset polttivat nautittuaan alkoholia tai ollessaan hermostuneita, tmv. Tällöin ihminen saattaa tiedostamattaan liittää tietyn käyttäytymistavan, esim. tupakoinnin, turvattomuuden tunteeseen. Joskus taas valjastamme toisen toteuttamaan omia päämääriämme, esim. koska minä haluan lopettaa, niin sinunkin pitää jotta minä pystyn olemaan polttamatta. Kun joku toisen käyttäytymisessä tuntuu pahalta ja sitä on vaikea sietää, on usein hyödyllisempää kääntääkin katseensa itseensä: Miksi reagoin tähän näin vahvasti?
Jos mietit tilannettanne omalta osaltasi, niin kumpi on sinulle isompi kysymys: Se, että puolisosi tupakoi vai se, että hän salaa sinulta asioita ja pettää lupaukset? Lupaus voi tarkoittaa aitoa halua esim. lopettaa tupakointi. Se voi olla myös halua miellyttää, olla toisen toiveiden mukainen jotta tulisi hyväksytyksi. Lupaus voi olla myös yritystä rauhoittaa tilanne ja suojat itseään. Salailu on melko tavallista parisuhteessa mutta lähes aina se on haitallista ja aiheuttaa suhteeseen turvattomuutta sekä etäännyttää puolisoita toisistaan. Salailemalla ihminen myös tavallaan ottaa lapsen aseman suhteessa kun ei syystä tai toisesta pysty aikuisena omana itsenään puolustamaan itseään. Tällaisessa tilanteessa parisuhde joutuu helposti epätasapainoon ja se ei olekaan enää kahden aikuisen, erillisen ihmisen välinen suhde.
Parisuhteessa ollessamme joudumme aina opettelemaan "sietämään" toisen erilaisuutta ja erillisyyttä. Tällä tarkoitan sitä, että me emme voi muuttaa toista omien toiveittemme kaltaiseksi. Usein jopa hyvää tarkoittava muuttaminen saattaa parisuhteen onnellisuuden kannalta olla haitallisesta. Se on raskasta sekä sille joka yrittää epätoivoisesti muuttaa toista sekä sille, joka on muutostoiveiden/vaatimusten kohteena. Siitä syntyy helposti juuri kuvaamasi kaltaisia riitoja ja pettymyksiä, jotka vievät puolisoita kauemmaksi toisistaan.
Kirjeesi perusteella tulee kuva, että te molemmat haluaisitte lopettaa tupakoinnin, mutta se on kummallekin teistä erilainen prosessi ja kumpikin viime kädessä on vastuussa vain omasta prosessistaan. Sinun tehtäväsi ei ole lopettaa puolisosi tupakointia. Hän tekee sen itse, omaa tahtiaan tai on tekemättä. Tässä kohdassa olisin vähän samoilla linjoilla puolisosi sisaren kanssa, eli puolisosi on aikuinen ihminen päättämään tupakoiko hän vai ei.
Kerrot, että puolisosi isä kuoli hiljattain. Pari viikkoa on kovin lyhyt aika toipua vanhemman kuolemasta. Erilaiset elämän kriisikohdat eivät välttämättä ole otollisimpia tilanteita tupakoinnin lopettamiselle koska useimmilla tupakointi päinvastoin lisääntyy näissä kohdissa. On hyvä, että puolisosi sanoo nyt, että hän ei enää tee lupauksia joista ei pysty pitämään kiinni. Se on huomattavasti parempi lähtökohta parisuhteessa. Entä pystyisitkö sinäkin hellittämään? Laittaisitte hetkeksi tupakka-asian sivuun välistänne ja katsokaa mitä muita asioita te näette toisissanne ja suhteessanne.
KYSYMYS: Hei. Mitä teen? Vaimo vääntää keskustelun riidaksi ja nalkuttaa sekä tarttuu pikkuasioihin. Väittää minua mustasukkaiseksi, vääristelee asioita, tuo sellaista esille mikä ei pidä paikkaansa. Olen jäänyt pois töistä 12 kuukautta sitten. Nyt minulle hoetaan: koita relata, koita relata. Minähän relaan, mutta se ei riitä.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitit varsin lyhyesti, mutta yritän hahmottaa tilannettanne sen perusteella.
Olet jäänyt pois työelämästä vuosi sitten. Läheiset kehottavat edelleen sinua relaamaan.
Läheisten pyrkimys on usein auttaa ja pitää huolta, mutta kuulostaa kuin kokisit sen rasittavana. He ilmeisesti ajattelevat, että olet väsynyt ja tarvitsisit lepoa ja rentoutumista.
Kerrot, että pyrit siihen itsekin, mutta jotenkin se ei riitä. Tarkoitatko, että tarvitsisit jotain enemmän tai jotain muuta? Suosittelen, että pysähdyt ihan rauhassa miettimään, mitä tarvitset voidaksesi paremmin ja millä tavoin voisit sitä saada. On tärkeää, että pidät huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi.
Teillä on vaimosi kanssa keskusteluyhteys, mutta kerrot, että tilanteet muuttuvat usein riidaksi. Vaimosi on myös mustasukkainen sinusta. Se on yleensä merkki siitä, että toinen on itselle tärkeä eikä häntä haluaisi menettää. Mustasukkaisuuteen auttaa usein se, että osoittaa omalle puolisolle huomiota ja ilmaisee, että hän on edelleen se tärkein.
Mietin mainitsemiasi pikkuasioita. Vuosien kokemus perheneuvonnan työntekijänä on opettanut minulle, että asiat, joita toinen pitää mitättöminä, voivat olla toiselle tärkeitä.
Voisiko olla teilläkin niin, että vaimosi tarttuu näihin ”pikkuasioihin”, koska hänelle ne ovat merkityksellisiä ja näin ollen suuria?
Nalkutus voi olla toiselta nimeltään toisto. Ihminen toistaa niitä asioita, joissa ei ole tullut kuulluksi aiemmilla kerroilla. Voisit kokeilla kertoa vaimollesi, että olet kuullut ja ymmärtänyt ne asiat, joista hän toistuvasti sinulle puhuu. Muutatko toimintaasi hänen toivomaansa suuntaan, on tietysti omassa harkinnassasi. Jos vaimosi pitää näitä asioita omalle ja/tai perheen hyvinvoinnille tärkeänä, hän epäilemättä jatkaa niistä muistuttamista toivoen, että muutos jonain päivänä tapahtuu.
Kysyt, mitä tehdä. Ehdotan, että ensiksikin pidät hyvää huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Toiseksi, välittävä puoliso on suuri lahja, jota kannattaa vaalia.
Suosittelen, että kiität häntä hänen huolenpidostaan ja pyrit mahdollisuuksien mukaan ottamaan hänen toiveensa huomioon. Sitä kannattaa ainakin kokeilla. Tyytyväisen vaimon rinnalla on miehenkin mukavampi olla.
Kaikkea hyvää sekä sinulle itsellesi että yhteiseen elämäänne!
KYSYMYS: Olemme miehen kanssa olleet naimisissa 22 vuotta ja meillä on kolme lasta, kaikki teini-iässä (17, 15, 13v). Keskimmäinen tytär sairastui viime syksynä anoreksiaan. Oireilu alkoi loppukesästä ja eskaloitui nopeasti syömättömyydeksi. Perheen yhteiset ruokahetket muutuivat painostaviksi tilaisuuksiksi, joista kaikki halusivat eroon niin nopeasti kuin suinkin. Sain tyttären lääkäriin ja alkusyksystä hän joutui nopean painon laskun takia sairaalaan, jossa vietti sitten monta kuukautta. Ravitsemustila saatiin korjattua, mutta psyykkinen hoito on vasta alkanut. Nyt tytär on kotona, avohoidossa.
Ongelmanani on se, että KAIKKI on minun harteillani. Olen jäänyt omaishoitajaksi työstäni, jotta pystyisin huolehtimaan tyttären syömiset ja hoidon. Mies on kyllä käynyt hoitoneuvotteluissa, muttei muulla tavoin osallistu tyttären hoitoon. Olen pakottanut hänet lukemaan pari kirjaa syömishäiriöistä. Tytär kieltäytyy syömästä kenenkään muun perheenjäsenen kanssa kuin minun. Sanoo että isä on turha, häntä ei kotona tarvittaisi. Ei halua että isä kuulisi hänen asioistaan. Isää ei ole kuulemma koskaan hänen asiansa kiinnostaneet, miksi siis nyt? Itse koen, että mies on asettunut odottamaan, että minä hoidan asian kuntoon (kuten kaiken muun aina aiemminkin), olenhan nyt “vapaalla”.
Itse olen kuolemanväsynyt, kyllästynyt syömishäiriön minuun (ruokkijaan) kohdistamaan vihamielisyyteen, mutta mistään ei ole konkreettista apua tarjolla. Käyn kyllä työterveyshuollon psykologilla säännöllisesti. Mies ei tee mitään spontaanisti.
Ennenkin asenne avunpyyntöihini on ollut se, että auttaa jos sattuu sopiaan tai huvittamaan sillä hetkellä. En voi itse jäädä vain sivusta seuraamaan, kun tytär kärsii vaan toimin, sainpa apua tai en. Ystävät kyselevät miten jaksan. Pelkään että jossain vaiheessa romahdan, kun en saa mistään tukea. Käymme hoitotahon tarjoamissa "perhetapaamisissa", jossa on käynyt ilmi esim. se että minä olen perheen lohduttaja, mies ei sitä osaa kun ei ole itse koskaan saanut lohdutusta. Käskivät sormella osoittaen miestä hankkimaan meille parisuhdeneuvontaa, mutta mitään ei ole viikkoihin kuulunut. Tuskin kiinnostaa.
Kestän itseeni kohdistuvan välinpitämättömyyden, mutta on vaikeaa antaa anteeksi sitä ettei mies viitsi panostaa lapsiin. Oma napa on niin paljon tärkeämpi. Joskus olen ajatellut, että jos eroaisimme, miehen olisi pakko huomioida lapsiaan edes silloin kun on tapaamisia. Nyt epäilen että osa riittävän vanhoista lapsista ei edes haluaisi isäänsä tavata, kun saisivat itse päättää. Olen taloudellisesti hankalassa tilanteessa, tuloja ei juuri ole, joten eroa en voi nyt harkita. En jaksa enää rakastaa enkä VARSINKAAN kunnioittaa. Miten ihmeessä pystyisin antamaan anteeksi miehelleni sen, ettei edes oman lapsen hätä saa häntä ylös sohvalta?! Jos vihaan syömishäiriötä, niin vihaan miestänikin kun hän ei edes yritä osallistua!
“Se joka hoivaa”, 44
Hei!
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Riveiltä välittyy suuri hätä tyttären tilanteen takia, mutta myös kiukku ja turhautuminen siihen, että tunnet olevasi tilanteessa aivan liian yksin. Ymmärrän tunteesi.
Lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi perheessä ja joskus käy niin, että se ennemminkin erottaa, kuin yhdistää vanhempia. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun vanhempien tapa reagoida lapsen sairastumiseen on keskenään erilainen. Näin on nähdäkseni käynyt teilläkin. Olet itse ottanut suuren vastuun tyttäresi hoidosta ja toipumisesta. Miehesi taas, sanojesi mukaan, ei ole kovin sitoutunut tyttäresi parantumiseen. Tilanne vaikuttaa epätasapainoiselta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Tyttären sairaus on selkeästi lisännyt jo ennestään sinussa olleita tyytymättömyyden tunteita, tunnet, että miehesi ei ainoastaan laiminlyö sinua, vaan myös lapsianne.
Meidän ihmisten on vaikea kestää yleensäkin sitä, että joku läheinen reagoi eri tavalla kriiseihin, kuin me. Erityisen kipeää tämä tekee silloin, kun kyseessä on lapseemme liittyvä asia. Voin vain arvella, miksi miehesi käyttäytyy, niin kuin kerrot, mutta vaistonvaraisesti ajattelen, että hän kyllä suree tapahtunutta, mutta omalla tavallaan. Ehkä tyttären syömishäiriö on jotain, mitä hänen on vaikea käsittää ja käsitellä. Ehkä hänen on yleensäkin vaikea puhua ja lohduttaa sanoilla.
Teini-ikäinen nuori näkee maailman usein kovin mustavalkoisesti ja hänelle on luontevaa löytää perheestään ystäviä ja vihollisia, pahoja ja hyviä ihmisiä. Monesti hän saattaa kiinnittyä voimakkaasti toiseen vanhempaan ja vastaavasti erkaantua toisesta. Vaikka sinä tunnet olosi turhautuneeksi, olisi kuitenkin tärkeää, etteivät tyttäreen ja isän välit ennestään huononisi. Joko isän tai sinun on välitettävä tyttärelle viesti, että isä tukee ja välittää ja on huolissaan, vaikka ei osaa sitä aina ilmaista.
Olen iloinen, että sekä sinä, että miehesi olette avun piirissä. Kuulostaa hyvältä, että käyt psykologin luona säännöllisesti ja että teillä kahdella on mahdollisuus hoitotahon perhetapaamisiin. Kuten sanottu, lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi koko perheelle, myös muille sisaruksille. Kerrot, että teille on suositeltu parisuhdeneuvontaa, mutta miehesi ei ole osoittanut kiinnostusta sen suhteen. Ehkä juuri nyt ei ole sen aika. Ehkä tilanne on juuri niin vaativa, kuin kerrot. Ajattelen, että vaikeina aikoina tulisi pitäytyä yksinkertaisissa asioissa ja välttää tekemästä isoja muutoksia tai päätöksiä. Tavallinen arki ja vahvat rutiinit auttavat paisti toipuvaa tytärtänne, myös hänen sisaruksiaan.. Syömishäiriöstä toipuminen vie pitkään, mutta jo se, että tyttärenne on päässyt sairaalasta kotihoitoon, on hyvä merkki. Toipuminen on alkanut.
Sinä olet äiti, mutta myös muuta. Sinun on pidettävä huolta itsestäsi, että jaksaisit , etkä romahtaisi suuren taakkasi alla. Myös hoitaja tarvitsee hoitoa. Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi tukea ja lohdutusta, niin mieti mitä kautta voit saada sitä. Yritä joka päivä tehdä, jotain, mistä on sinulle iloa ja joka tuottaa mielihyvää.. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan jotain mikä auttaa sinua kestämään.
Kun pahin kriisi on ohi, voitte tarkastella lähemmin parisuhdettanne. Mitä lapsen sairastuminen siitä näytti? Mitä teidän tulisi tehdä, jotta jatkossa molemmat voisitte tuntea olon tasavertaisiksi ja arvokkaiksi. Voitteko löytää tien takaisin molemminpuoliseen kunnioitukseen ja rakkauteen?
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi pettämistä parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on eroaminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Parisuhteeseen on turha lähteä kuvittelemalla, että jokainen tuleva päivä on ihanaa harmoniaa.
Perheneuvoja Heikki Kruusin mielestä jokaisessa parisuhteessa on olemassa perusristiriita, joka juontuu kahden ihmisen erilaisesta menneisyydestä. Kumppanit ovat kasvaneet erilaisissa perheissä ja oppineet erilaiset tavat kommunikoida. Riita on yritys sovittaa yhteen kaksi toivetta, tavoitetta ja näkemystä elämästä.
Miten löytää yhteys toiseen ja samalla säilyttää oma itsenäisyytensä ja oma tilansa? Kruusin mukaan kommunikaatio- ja riitelytaitojen opettelulla pari voi löytää tavan toteuttaa unelmansa ja toiveensa. Parisuhde on jatkuvaa tasapainoilua kahden perustarpeen - läheisyyden ja erillisyyden - välillä.
Tiedostamattomat odotukset
”Parien vuorovaikutusta säätelevät tiedostamattomat myytit, fantasiat ja uskomukset, sekä salaiset sopimukset ja käsikirjoitukset, joihin liittyy esimerkiksi utopistisia odotuksia kumppanin suhteen. Hänen odotetaan toimivan omien vanhempien aiheuttamien pettymysten korvaajana ja haavojen parantajana.”
Kruusin mukaan monia yhdistää lapsuudenkokemus omien tunteiden ja tarpeiden huomiotta jättämisestä. Jokaisella on omat lapsuuden haavansa. Vanhemmilta ei ole saatu riittävästi ymmärrystä ja tukea, tai tilaa itsenäistyä. Näitä sitten haetaan kumppanilta korkojen kera.
”Kokemukset näyttävät aluksi vetävän kumppaneita toistensa luo. Myöhemmin selviää, että kipeät lapsuudenkokemukset saattavat toistua myös parisuhteessa. Toki parisuhde voi tarjota korjaavia kokemuksia erilaisiin vaillejäämisiin, mutta toisaalta varsinkin riitojen yhteydessä saattaa tuntua siltä, että kumppani ei pystykään tuomaan parantavaa turvallisuudentunnetta, vaan lapsuudesta tuttu turvattomuus on jälleen totta”, Kruus kuvailee.
”Useinkaan riidassa ei varsinainen ongelma ole asia, josta riidellään, vaan se kuinka turvalliseksi tai turvattomaksi suhde koetaan. Juuri tästä syystä näyttää siltä, että riidoissa ei pysytä asiassa, vaan kaivellaan vanhoja tai mennään henkilökohtaisuuksiin”, Kruus valaisee.
Hämärät valinnat
Kukaan nuori ihminen ei valitse puolisokseen henkilöä, joka pahoinpitelee häntä. Nämä ominaisuudet kulkevat usein yhdessä päinvastaisen ominaisuuden kanssa.
Puolisonvalinnassa voi olla monia tiedostamattomia puolia. Omasta lapsuudesta omaksutut mieltymykset, tottumukset ja pelot voivat johtaa parinvalintaan, jossa ristiriidat korostuvat. Joudutaan ojasta allikkoon.
”Kukaan nuori ihminen ei valitse puolisokseen henkilöä, joka pahoinpitelee häntä, vaan nämä ominaisuudet kulkevat usein yhdessä jonkin toisen, ehkä päinvastaisen ominaisuuden kanssa. Kumppani saattaa aluksi vaikuttaa huomioivalta ja huolehtivalta ja olla myöhemmin väkivaltainen ja mustasukkainen”, Kruus kertoo.
Lapsuudenkodin alkoholistivanhempi voi lisätä riskiä valita omaksi puolisoksi juoppo. Ulkopuolisille voi olla hämmentävää, kun lapsuuden päihdeperheestä päässyt toteuttaa samaa kuviota omassa parisuhteessaan. He eivät aavista, miten tutulta samasta riippuvuudesta kärsivä henkilö tuntuu.
”Jos esimerkiksi isä on alkoholisti, on lapsella tarve parantaa isä. Alkoholistivanhemmassa voi myös olla piirteitä, jotka ovat hyviä selvin päin. Ei kukaan valitse toista sen takia, että tämä käyttää paljon alkoholia, vaan koska tämä on muulloin esimerkiksi turvallinen”, Kruus selittää.
Kruusin kokemuksen mukaan pareilla on usein neljästä viiteen toistuvaa riidanaihetta.
”Jumiutuneet riidat kulkevat saman kaavan mukaan. Tietyt aiheet toistuvat aina kun jompikumpi ottaa esille asian. Se voi olla yhteinen aika, raha, toisen lapset tai mikä tahansa aihe, joka menee aina samaa kaavaa”, Kruus valottaa.
Voi tulla riitaa esimerkiksi siitä, että kauppaan lähtiessä toinen on sitä mieltä, että tulisi olla tiukka lista, jota noudatetaan, ja toisen mielestä se on tylsää. Terapiassa raaputetaan esiin tuntemusten taustaa. Listanlaatijan tarkkuus voi kummuta lapsuudenkodin niukkuudesta. Jos aina on ollut rahasta pulaa, voivat toisen tuhlailevaisuus ja heräteostokset aiheuttaa kumppanissa turvattomuuden tunnetta. Ihmiset eivät aina halua tai osaa kertoa taustalla olevista tunteistaan tai toiveistaan.
Vakioriidan saa selvitettyä vasta kun jompikumpi tai molemmat älyävät vaihtaa raidetta. Uusi näkökulma tai käsittelytapa aiheeseen voi tuoda ratkaisun.
Perhekulttuurin erot
”Mitä tunteita on ollut sopiva ilmaista? Saako ilmaista esimerkiksi vihaa? Miten vihan tunnetta ilmaistaan?
Jokainen on oppinut lapsuudessaan erilaiset tavat elää. Kruus jakaa perhekulttuurin erot kahteen isoon osa-alueeseen:
1. Perheen tavat toimia
Oman lapsuudenkodin toimintakulttuuri saattaa istua sitkeästi ihmisessä. Henkilö ei välttämättä itse tiedosta, että hänen käsityksensä asioista voi olla aivan erilainen kuin kumppanilla. Kummankaan toimintatapa ei välttämättä ole sinänsä väärä tai oikea.
”Esimerkiksi syödäänkö yhdessä joka päivä, vai vaan sunnuntaisin. Toinen on ehkä elänyt perheessä, jossa jokainen käy erikseen jääkaapilla”, Kruus kertoo.
2. Tunteiden ilmaisu
”Mitä tunteita on ollut sopiva ilmaista? Saako ilmaista esimerkiksi vihaa? Miten vihan tunnetta ilmaistaan? Onko niin, ettei asia jää kellekään epäselväksi? Lentävätkö tavarat? Vai ollaanko viikkotolkulla mykkäkoulussa? Onko lapsena ollut mahdollisimman huomaamaton, sellainen joka ei näytä omia tunteitaan?”, Kruus kysyy.
”Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä erimielisyyksiä ja oma tyylinsä ilmaista ja olla ilmaisematta tunteita. Riitely ja tunteiden ilmaisu on osa perhekulttuuria. Jokainen parisuhde on tässä mielessä kaksikulttuurinen”, Kruus sanoo.
”Seurusteluaikana tai silloin, kun ei ole lapsia, nämä asiat saattavat olla pinnan alla. Kun tulee lapsi, pinnan alta nousevat usein toiveet ja pelot. Nuorille pareille sanon, että te luotte nyt ihan oman perhekulttuurin ja tavat ja säännöt. Ei ole mahdollista pitää vain omaa kulttuuria sieltä lapsuudenkodista.”
Nalkuttava muija ja mykkä mies?
Usein väitetään miehillä ja naisilla olevan erilaiset tavat riidellä. Kruus on hyvin varovainen nimeämään tiettyjä tapoja naisten tai miesten ominaisuuksiksi.
”Mies tai nainen voi nalkuttaa. Nalkuttaminen on epätoivoista oman asian esille tuomista, kun toinen ei tunnu kuuntelevan”, Kruus valaisee.
”Tietoinen tai tiedostamaton tyytymättömyys suhteessa aiheuttaa sen, että purkaa kiukkua tai pettymystä toiseen. Ihminen voi tihkua kiukkua. Hän voi nalkuttaa, että miksi et tyhjennä astianpesukonetta, tai miksi jätit vaatteet lattialle, vaikka taustalla on jokin isompi asia, jota ei pysty sanomaan.”
”Erimielisyyksien ja riitojen taustalla voi olla myös ajatus, että millä tavalla kumppani auttaa minua toteuttamaan omia unelmiani, ja millä tavalla tämä estää minua”, Kruus paljastaa.
Neljä väärää tapaa riidellä
Kommunikaatiotyyli voi ylläpitää riitaa. Silloin asia ei muutu, vaikka sitä käsittelisi kahden viikon päästä uudestaan.
Kruus esittelee neljä huonoa tapaa riidellä. Ne ovat professori John Gottmanin neljäksi hevosmieheksi nimeämät negatiiviset keinot, joiden ohjaksissa mennään metsään.
Kritiikki ja halveksunta saavat toisen puolustuskannalle tai vastaamaan vihalla ja vastahyökkäyksellä, mikä johtaa ilmiriitaan.
Puolustuskäyttäytyminen ei myöskään ratkaise mitään, sillä poteroon kaivautumalla ei pystytä ottamaan asiasta vastuuta. Vaikeneminen on tutkimusten mukaan hyvin tuhoisaa suhteelle. Toiseen ei viitsitä edes reagoida. Huonot riitelytaidot voivat tulehduttaa parisuhteen jo pienissäkin ongelmissa.
”Kommunikaatiotyyli voi ylläpitää riitaa. Silloin asia ei muutu, vaikka sitä käsittelisi kahden viikon päästä uudestaan”, Kruus kertoo.
Kruusin mukaan tutkimuksissa on ilmennyt, että konflikteista vain noin 30 prosenttia on ratkaistavissa. Riitelyn taitoa on oppia ratkaisemaan ne ongelmat, jotka ylipäätään voidaan ratkaista. Pysyvien ongelmien suhteen pitäisi oppia jakamaan ja käymään dialogia, sekä yksinkertaisesti opetella elämään ongelmien kanssa.
Riidan ja väkivallan ero
”Riita ja väkivalta ovat eri asioita. Riitaan tarvitaan aina kaksi, joista kumpi tahansa voi antaa periksi tai joustaa. Riidan ja väkivallan erottaa toisistaan pelko. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa”, sanoo Kruus 20 vuoden kokemuksellaan väkivaltaisten miesten auttamisessa.
Riitelyn välttäjät
Jotkut parit kehuvat, etteivät koskaan riitele. Onko mahdollista olla aina samaa mieltä ja kivoissa tunnelmissa?
Kruusin mukaan riitelyn välttäminen on usein haitallisempaa kuin riitely.
”Mikä ei tule yhdessä puhutuksi, tulee jonkun kannettavaksi. Perhesalaisuudet saattavat olla myrkyllisiä, jopa vaarallisia”, Kruus varoittaa.
Puhe ei saa kuitenkaan olla mitään jatkuvaa painostusta.
”Vanhojen asioiden ottaminen esille yhä uudestaan on turhaa ja jopa vahingollista. Jos kumppani tietää jo mielipiteeni asiasta, jos on pyydetty ja annettu anteeksi, ja jos asian esille ottaminen ei todennäköisesti tuo mitään uutta, eikä rakenna suhdetta, niin miksi ottaisin asian taas puheeksi? Joidenkin asioiden pitää vaan antaa olla.”
Kruusin mukaan jotkut onnistuvat riitelemään niin sivistyneesti ja turvallisesti, etteivät itse määrittele dialogiaan riitelyksi.
”Ei ole mahdollista, että ollaan aina samaa mieltä. Jotkut parit osaavat vaan ratkaista riidat niin hyvin riitelemällä, ettei se tunnu riidalta”, Kruus valaisee.
Pullamössösukupolvea vai ei?
Vanhemmat ihmiset sanovat usein, että nuoret eroavat liian helposti, tai että ihmiset ovat tottuneet liian helppoon elämään, eivätkä siedä pettymyksiä, myöskään parisuhteessa.
Kruusilla on uusi näkökulma väitteeseen.
”Nykyajan nuoret aikuiset ovat joutuneet kokemaan enemmän pettymyksiä kuin vanhempi polvi. Esimerkiksi monen omat vanhemmat ovat eronneet. 50-luvulla naimisiin menneet ovat pysyneet hyvin naimisissa, mutta nuorten omat vanhemmat eivät. Nuorilla pareilla on taustallaan aiempaa enemmän pettymyksiä ja turvattomuutta”, Kruus kertoo.
Monia nuoria aikuisia voi riitely pelottaa.
”Monella on kokemusta siitä mihin tämmöinen riitaisuus voi johtaa. Riidan pitäisi olla turvallinen. Vaikka nyt riidellään, toinen ei lähde mihinkään. Monilla on sellainen kokemus omista vanhemmista, että riita johtaa eroon”, Kruus valaisee.
Kruusin mielestä moni pari ei huomaa, että oma käytös kotona on sellaista, ettei kenellekään tulisi mieleen toimia niin esimerkiksi työpaikalla. Töihin lähtiessä saatetaan yhtäkkiä huudella puolisolle ovenraosta jostain isosta asiasta perään. On selvää, että sellainen nostattaa kiukkua, eikä asiaa edes voida ratkaista silloin.
”Mitä siitä tulisi, jos töissäkin jostain isosta asiasta vaan heitettäisiin käytäväpuheena jotain kiireessä toiselle? Varatkaa isoille asioille aikaa ja sopiva paikka”, Kruus ohjeistaa.
Hyvän riidan ainekset:
1. Alkaa ja loppuu
2. Pehmeä aloitus
3. Minä-viestit
4. Suora tunteen ilmaisu
5. Monologista dialogiin
6. Aikalisä
”Hyvään riitelyyn ei liity väkivaltaa, eikä pelkoa. Hyvällä riidalla on alku ja loppu. Pyritään dialogiin, jossa tavoitteena ei ole saada toista muuttumaan, vaan dialogiin kuuluu toisen kuunteleminen ja mielenkiinto toisen näkemystä kohtaan. Ihminen on valmis oppimaan ja ymmärtämään jotain. Hyvässä riidassa ihminen suostuu siihen, että toinen voi vaikuttaa minuun ja mun mielipiteisiin”, Kruus sanoo.
Kruusin mukaan hyvään riitaan kuuluu suora tunteen ilmaisu. Mykkäkoulu on epäsuoraa tunteen ilmaisua. Hyvässä riidassa kumpikin voi joustaa ja molemmilla on kyky ja halu tehdä kompromissi.
”Jos riidan ainoa tavoite on saada toinen ajattelemaan samalla tavalla kuin minä, johtaa se helposti ivallisuuteen ja tuhoavaan käytökseen. Jos valmiiksi ajattelee, että minä tiedän, mikä on hyvää ja huonoa, oikein ja väärin, ei voi oppia mitään”, Kruus sanoo.
Kruus suosittelee pehmeää aloitusta ja minä-viestintää.
”Joittenkin parien kanssa tätä oikein harjoitellaan. Pehmeä aloitus ilman kritiikkiä on paljon helpompi ottaa vastaan. Toinen reagoi paljon positiivisemmin”, Kruus neuvoo.
”Koskaan sä et järjestä meille yhteistä aikaa!” -syytökseen ja kritiikkiin vastataan yleensä puolustautumalla tai vastahyökkäyksellä.
”Kyllähän mä silloin ja silloin järjestin. Koska ite järjestit mitään kivaa!” on tavallinen vastareaktio.
”Jos esittää asian niin, että voitaisko me järjestää semmonen kiva kahdenkeskinen hetki, kun oli silloin viimeksi niin kivaa, niin kumppanilla on ihan toisenlainen reaktio pyyntöön”, Kruus neuvoo.
Kruus vinkkaa mahdollisuuden käyttää aikalisää.
”Kiihtyneessä tilassa riita on harvoin rakentavaa. Aikalisä on yhdessä sovittu tapa rauhoittaa tilanne. Molempien tulee silloin kunnioittaa sitä. Aikalisän jälkeen molemmat kertovat vielä lyhyesti, mitä tapahtui ja miltä se tuntui”, Kruus selventää.
Nuoret tarvitsevat neuvontaa
”Viime aikoina ihan nuoret ovat löytäneet mahdollisuuden tulla pariterapiaan. Ennen tyypillinen eroava pari oli murrosikäisen tai kotoa pois muuttavan lapsen vanhemmat. Nyt ihan erotilastoissakin näkyy muutos. Eroa harkitsevat eniten pienten lasten vanhemmat”, Kruus sanoo.
Kruus harmittelee ensimmäistä lastaan odottaville suunnattujen perhevalmennusten säästöjä. Nuoria pitäisi valmentaa varautumaan arjen yllätyksiin. Kruusin mukaan jokaiselle ensimmäistä lastaan odottavalle vanhemmalle sopisi luento ”mitä parisuhteelle tapahtuu, kun naisesta ja miehestä tulee äiti ja isä”.
”Paljon on pienen lapsen vanhempia, jotka kaipaavat ihan käytännön ohjeita erilaisista asioista. Tarvitaan tietoa esimerkiksi siitä, mitä väsymys tekee ihmiselle”, Kruus kertoo.
”Nuorille tulee hätä, että itsessä on jokin vika. Tietyt heräävät tunteet ovat ihan tavallisia. Esimerkiksi isän ja äidin rooli tai yksinkertaisesti väsymys voi aiheuttaa sen, että seksi ei kiinnosta juuri nyt. Silti ei pitäisi unohtaa päivittäisiä hellyyden osoituksia. Jokainen pari joutuu vanhemmuuden myötä etsimään uudestaan keskinäistä läheisyyttä ja yhdessä olemisen tapaa”, Kruus lohduttaa.
Ihmisten olisi ehkä hyvä myös tiedostaa, että perhe-elämälle astetut toiveet ovat usein kohtuuttomat.
”Tunnetason odotukset ovat kasvaneet isoiksi. Enää ei riitä se, että me pärjätään ja kasvatetaan lapset. Ennen odotukset olivat käytännöllisempiä. Nyt tunnetason odotukset ovat niin latautuneita, ettei arjessa kestetä. Halutaan säilyttää tietty tunnetaso koko ajan, ei riitä, että puoliso on hyvä vanhempi.”
Kruusin mukaan parisuhteen perusristiriita täytyy joka tapauksessa saada sovittua.
”Jos on parisuhteessa, täytyy luopua jostakin. Jos haluaa elää yksin vapaana, voi hintana olla yksinäisyys.”
Onko pakko puhua?
”Joskus puhuminen ei enää tuo mitään uutta, tai ei rakenna suhdetta mitenkään. Jos toisen mielestä asiaa pitää vielä kuitenkin käsitellä, niin voidaan kysyä: mitä pitäisi tapahtua, että asia olisi mielestäsi loppuun käsitelty?”
Yhteys toiseen on parisuhteen perustarve. Mistä tulee yhteyden tunne? Kruus vastaa:
1. Puhumisesta, siitä että asiat voidaan jakaa verbaalisesti.
2. Tekemisestä yhdessä.
3. Fyysisestä läheisyydestä, kosketuksesta, hellyydestä ja seksistä.
”Yleensä yhteyden tunne tulee kaikista näistä. Jos henkilö kokee, että yhteys tulee ennen muuta verbaalisesta jakamisesta, niin silloin tämän ihmisen kannalta on pakko puhua, jotta voisi kokea yhteyttä”, Kruus selventää.
”Kommunikaatio parisuhteessa on enimmäkseen muuta kuin puhumista, ja hyvä niin. Mutta ristiriidat on selvitettävä puhumalla, koska se jättää vähiten tilaa väärille tulkinnoille.”
