Dia's diaries

Luin eilen illalla ja tänään aamulla affirmaatiokortteja. Niissä oli kauniita maisemia sekä yksityiskohtia luonnosta taustalla, ja etualalla oli positiivisia mieltäylentäviä viestejä.

Olen tyytyväinen elämääni. Voin vaikuttaa sen kulkuun, suuntaan ja laatuun itse. Voin hyvin ja ohjaan omaa kohtaloani. Päätän itse asioistani.

Hallitsen aikaa, joka minulla on käytössä. Osaan suunnitella ajankäyttöäni, teen tarvittavat asiat ajoissa ja varaan riittävästi puskuriaikaa, jotta ehdit tehdä kaiken rauhassa.

Viestit koskivat eri elämänalueita ja asioita: töitä, vapaa-aikaa. harrastuksia, sosiaalisia kontakteja. stressinhallintaa, ajankäyttöä, uskaltamista, kehittymistä, muutoksia...

Monet sanat olivat juuri niin mukavia, leppoisia, rohkaisevia ja ystävällisiä kuin ystäville suunnatuissa viesteissä käytettävät sanat yleensä ovat.

Pohdin, että toisinaan ihmiset ovat hyvinkin julmia itselleen eivätkä aina huomaa sitä. Itseään vähätellään, tekemisiään arvostellaan ja haukutaan. Mitä muuta siitä muodostuu, ellei negatiivisuuden noidankehä?

Sanoissa on voimaa, joka on valjastettavissa ja voi toimia vahvana pohjana elämän rikastamiselle.

Asenne ratkaisee.

Positiivarit.fi-ote:

Meistä tulee sitä mitä me ajattelemme ja on täysin selvää, että ihminen, jolla on konkreettinen tavoite mielessään, tulee saavuttamaan sen, koska juuri sitä hän ajattelee joka päivä ja se jos mikä varmistaa myönteisten ajatusten ylivallan. Se kääntää vastoinkäymiset mahdollisuuksiksi ja epäonnistumiset hyödynnettäviksi kokemuksiksi.

Näinpä.

Tiedän ihmisiä, jotka listaavat sitä, mitä eivät (enää) halua. Pyörittäessään näitä asioita mielessään he todennäköisesti löytävät juuri nämä samat asiat elämästään uudestaan ja uudestaan.

Kannattaa unelmoida, suunnitella, toivo, haaveilla - ja pikkuhiljaa muodostaa vahvempaa pohjaa näiden ajatusten toteuttamiselle. Sillä tavalla unelmistaan voi tehdä totta.

Jokaisen tapaamansa ihmisen kautta tai avulla voi oppia jotain, joko maailmasta, ihmisestä, itsestään tai kaikista näistä.

Nyt on ollut taas pari päivää intensiivistä oppimista.

Väsyttää.

Kaipuu lapsuuteen ja sen mutkattomuuteen on taas alkanut.

Pidän sietämistä turhana, jopa vahingollisena ja typeränä valintana, jos se liittyy korjattavissa olevaan asiaan.

Miksi sietää kipua, jos tarjolla on lääkekuuri tai lääkärin vastaanotto? Miksi selitellä sietämistään selvästi keksityillä tai paikkansapitämättömillä rationalisoinneilla?

Koska ihminen pelkää: muiden reaktiota, omaa riittämättömyyttään, epäonnistumista (ja siksihän on fiksua olla edes yrittämättä) jne.

Yllättävän moni sietää epämiellyttäviä tai itselleen sopimattomia asioita päivästä toiseen yrittämättä vaikuttaa niihin, ja huomaamattaan pyörii yhä syvenevässä noidenkehäurassa.

Vaikkei ole mikään pakko.

Kyseessä on aika usein pelon ja itseluottamuksen puutteen sanelema valinta.

Valita voisi fiksumminkin.

Kiitän itseäni siitä, että lakkasin sietämästä.