Dia's diaries

Mä koin niin teinihetken tänään lounaalla. Oltiin työkavereiden kanssa syömässä vakiopaikassa, missä syö myös kolmenkymmenen lähistöllä sijaitsevan yrityksen henkilökunta.

Vasta pöydästä noustuani huomasin takanani olevassa pöydässä syötävän suloisen nuoren miehen, arviolta ikää oli +/- 2 v vrt. itseeni. Mies tuijotti mua ja hymyili, samoin teki hänen vieressään istuneet kaksi muuta.

Mä hämmennyin. Saatoin jopa hiukan punastua ja hymyilin ns. automaattisesti takaisin. Sitten käänsin äkkiä selkäni heille ja vedin takin ylleni. Lähtiessäni ovesta ulos käännyin katsomaan, ja mies tuijotti mua edelleen, ja hymyili edelleen.

Seuraavaksi aloin miettiä, miksi miehet hymyilivät, ettei vaan mulla ois muutenkin lyhyt hame noussut vielä ylemmäs tjsp.

Seuraavaksi alkoi vituttaa, etten tajunnut mennä esittäytymään. Olen tänään jotenkin hidas.

Argh. Oli kyllä virkistävää kokea jotain niin kaukaiseen menneisyyteen unohtuneeksi luulemaani.

Antiikkikauppa. Yritän siirtää sivummalle isoa ruokapöytää saadakseni esiin kaksi tuolia sen alta. Mahdan olla hassu näky korkosaappaissa ja hameessa ähkiessäni siinä kuin paraskin I-don't-need-a-man-to-make-it-happen -pätijä, kun vierestä kuuluu "Do you need help?" ja ilmiselvästi vahva käsipari nostaa pöydän ilmaan, jotta saan tuolit sen alta. Kauniit tummat silmät tapittavat hetken, kun hymyilen hämmennyksissäni leveästi ja kiitän avusta.

Jotenkin rakastin sitä hetkeä, kun mulle tarjottiin apua noin tyylikkäästi, asiallisesti ja taitavasti - ilman minkäänlaista hyödynyritystä, nimittäin hetken päästä sama auttaja jutteli helliä kauempana (selkä meihin päin) seisoneelle tyttöystävälleen.

Mulla on vieläkin tapahtuneesta hyvä mieli. En osaa sanoa tarkemmin, miksi. Ehkä se oli tehokas muistutus siitä, ettei aina tarvitse olla DIY-nainen - ja siitä, ettei korkosaapaista ole ainakaan haittaa, ei edes huonekalushoppailussa.

Voe vidu miten elämätöntä porukkaa voikin olla. Valta ja myös "valta" tekevät ihmisistä entistä tyhmempiä.

Eilen klo 22 jälkeen jätin auton pihaan sellaiseen paikkaan, jonka aurausauto oli puhdistanut lumesta. Paikka sijaitsi kadunvarressa ja auto mahtui siihen niin, ettei todellakaan tukkinut tietä mitenkään päin. Kesäisin siihen ei autoa jätetä, koska siinä on nurmikko. Nyt on kuitenkin joulukuu (tiedoksi niille, joilla on dementia).

Klo 23:30 auton ikkunaan oli ilmestynyt lappu:
HALOO! Siirrä autosi välittömästi pois
Hallituksen jäsen!

Käsialasta päätellen kyseessä on mummo. Ekan sanan perusteella tämä jäsen (mieleen tuli aika nopeasti ruumiinjäsen -> kyrpä) luuli puhuvansa puhelimessa, ja hallituksen jäsen on varmaan mummojen keskuudessa kova juttu, kun sen perään piti laittaa huutomerkki, vaikka edellisen lauseen perästä oli unohtunut piste. Oli varmaan kiire laittaa tittelinsä/asemansa ja huutomerkki perään. :D

Ihanaa, naapurissani asuun kyttääjiä.

Postitoimisto. Yksi pakkauspöytä, jossa on teippiteline, sakset ja vaaka, ja kaksi pienempää tasoa, joissa on kirjoitusalustat ja kyniä.

Nainen kirjoittaa postikorttiin osoitetta pakkauspöydällä eikä siirry, vaikka pakkaamaan tuleva henkilö pyytää häntä vapauttamaan pakkauspöydän.

Postitoimisto. Jonotuslappuautomaatti. Yksi ihminen jonossa lappu kädessä. Kaksi ihmistä tulevat sisään, ohittavat jonottajan ja automaatin ja menevät suoraan tiskille kyselemään asioitaan. Mikä ikävintä, postihenkilökunta palvelee heitä ns. jonon ohi. Se tuskin opettaa heitä ottamaan sen v***n lapun seuraavallakaan kerralla.

Kauppa. Kassa. Noin viisivuotias poika katsoo, kun äitinsä pakkaa ruokaostoksia, ottaa sitten pinaattilettupaketin ja alkaa hakata sillä seuraavan asiakkaan ostoksia, jotka ovat tietysti hauraita pehmeitä leivoksia.

Joinakin päivinä mun tekee mieli lyödä ihmisiä. Todella, todella kovaa.

Muuten kaikki meni nappiin, mutta aamupalajugurtti oli homeessa. :(

Tänään, taas kerran, kuten eilenkin, tuli käytyä asioita läpi. Ei mitään mullistavaa, samaa peruskauraa, joka oli päässyt unohtumaan muiden, näennäisesti tärkeämpien asioiden alle.

Parhaiten kai ajatukset kiteytyy tähän: truth hurts. Onneks(en)i kipu on mulle kasvun paikka eli lopulta positiivinen asia.

Mä tiedän tasan tarkkaan, mitä teen.
Tai siis niinhän mä ainakin luulen.
Itse asiassa olen ihan pihalla.

Ihmissuhteet on toisinaan aika haastavia, vaikka miten paljon soveltaisi järkeä. Ehkä jätän asian hyllylle taas parempaa päivää odottelemaan. Turha sitä on palloitella, kolisee vaan entistä enemmän päässä.

Ah, vapaus häämöttää. Hiukan ennen vuodenvaihdetta alkaa onni. Piti sitten käväistä samassa loukussa kahdesti toteamassa, ettei rahakaan tee onnelliseksi.

Tilanne 1. Kaupassa.

Myyjä pitää toisessa kädessään suurta vaatepinoa ja vapaalla kädellä kerää ohimennessään tyhjiä hengareita tangoista. Vanhempi mies pysäyttää myyjän ja näyttää kädellään kauluspaitaosastoa, jonka vieressä on villapaitoja: "Tuossa on yksi villapaita kauluspaitojen seassa. Siinä, näetkö?" Myyjä vastaa: "Näen" ja jatkaa työtään.

Tilanne 2. Kaupassa.

Myyjä järjestelee lasitavaraa hyllyihin, kun nuori nainen pysähtyy viereen ja osoittaen vieressä olevaa vaateosastoa kysyy: "Onko tämä miestenosasto?" Myyjä vastaa: "Kyllä, se on miestenvaateosasto." Nuori nainen repäisee yhtä takkia esiin ja tiuskaisee: "No, tämäpä onkin naisten takki!" ja marssii pois.

Mikä ihmisiä vaivaa? Tullaanko kauppaan ostosten sijasta jututtamaan myyjiä ja purkamaan heihin pahaa oloaan vai mikä on?

Loggauduin cityyn, luin hetken viime vuodelta nostettua ketjua ja loggaudun ihan just ulos. Tää mesta on ihan perseestä nykyään.