hikotusta ... sivumerkkejä

Sarjassamme 'Kuka nyt X-lehteä lukisi' Onni Rentnerin lukuvuorossa on Sydän, jonka hän saa käsiinsä viisi kertaa vuodessa Sydänliiton parinkympin jäsenmaksun maksettuaan.
Terveellisin lehti mikä Onnille tulee. Vuorossa on vuoden viimeinen numero, eikä onneksi liiemmin joululla mässäillä, mistä Onni iloitsee.

Anna-Liisa on elänyt 10 vuotta uuden miespuolisen sydämensä kanssa; Kettusten, kauppiaspariskunnan, suonet tukossa; Nitron hinta nousi reippaasti; Marevanin käytöstä vastailee lääkäri Syvänne; Magnesiumin saanti näillä eväillä turvattu. Ruokajutut hän sivuuttaa, niin kokkisotien kyllästämä niin kyllästämä.
Kakkuna pohjalla: Elvi Avikainen, 87-v, yhä leipomossa töissä.
Passaa lukea tervaskannosta. Elvi antaa toivoa Onnillekin ettei tässä mittää hättää vielä.

Tuohan on huippumimmi tuo Elvi: yhä paiskii kymmentuntisia työpäiviä Helsingin Kalliossa! Työpäivä alkaa puoliseitsemältä ruistaikinan riivaamisella eli vaivaamisella. Leipominen käy kätevästi kaksin käsin kahta limppua kerralla muokkaamalla: tämä päivän kuntojumppaosuus kestää yhdeksän tienoille, jolloin Elvi siirtyy myyjän hommiin tiskin taa. Omat 'lapset' jatkavat muiden tuotteiden leipomista, kaikki hoituu käsin. Viideltä myymälä suljetaan. Viimeistään yhdeksältä on kellistyttävä nukkumaan jotta jaksaa taas viideltä virkkuna herätä. Elvi on terve, lääkkeitä ei tarvita. Kerran on ollut viikon saikulla. Eläkkeelle siirtymisestä ei puhettakaan: - Mitäpä minä yksin tekisin kotona kun mies on kuollut?

On näitä siis positiivisempiakin lehtiä ja ihmisiä, lukija-Onneille ilon antavia, kuin iltisten mielen myrkyttävät omahyväiset ailukset, nallet sun muut manteleiden napostelijat.

Itse kyllä Onni eniten ihmettelee Matti Simulan Kuoleman kuukausi -kolumnia ja sen Katri Helenaa, jotta näinköhän tuo ihan oikeasti on yhteydessä noihin vainajiinsa; pakkohan sen on olla, muutenhan sitä pidettäisiin ihan hupsahtaneena jos ei peräti hups...

Päätökseksi - jäynänneekö lukijaa? - Simula aprikoitsee: "Viestinvaihto henkimaailman kanssa tuntuu nokiasuomalaisen mielestä luontevalta, kodikkaalta."
Onnia ei ainakaan, kehno, nenästä vedä, koska Onnilla on vain lankapuhelin, Tshekkoslovakiasta aikoinaan tuomiseksi tuotu ja vankilassa toimintakykyiseksi yhdistelty.

ps
Onni on tänä iltana puurolla ei puurossa sydänyhdistyksensä pikkujoulussa - mantelin toivoo saavansa.

Ihan pääsemättömissä tään mörön kanssa.
Se tuli kuin tulikin, ei ollut kelvannut edes rosvoille.

Sen verran mielenkiintoista tekstiä Otto Wille tuottaa jotta ihan sormissa polttaa - pakkohan tätä on lukea.
Eipä Veikko Vennamon sanaisen ilotulituksen oppi-isää tarvitse kauempaa hakeaa: kyllä Kuusisen sana samaan malliin on räiskynyt jo ennen Vennamoa.

Ja eilistä Päivärinnan vetämää a-talkia katsellessa selviää, että Kuusisen ko. propagandakirjanen vuodelta 1944 Suomi ilman naamiota käy suoraan Kiakkovieraiden, näiden itsenäisyyspäivänä mieltä osoittaneiden ja mellastaneiden, oppikirjaksi, vaikka naamioituneina Tampereella esiintyivätkin.
Juti-naamarimies riisuu maskinsa telkussa ja puhuu kuin suoraan Kuusisen kirjasesta, s. 7:

"Suomen hallitseva rahavalta on lukumäärältään verrattain pieni ryhmä työtätekevien joukkojen pahimpia riistäjiä ja sortajia, taantumuksellinen kuppikunta, joka ei olisi milloinkaan pystynyt pitämään valtaa käsissään ilman ulkopuolista tukea ja erikoista vakivaltakoneistoa maan sisällä."

Jotenkin noita haluaa ymmärtää enemmän kuin näitä, jotka sanovat että 'eihän noin voi edes ajatella' niin kuin Holkeri aikoinaan ihmetteli Linkolaa.
Etteikö muka voi e d e s ajatella !
Kai nyt sentään.
Olipahan sitten mieltä mitä tahansa, yhtyipä tai oli yhtymättä moiseen hulinaan.

Tilasin Antikvaarin kautta kirjan.
Kuusinen O: Suomi ilman naamiota, painos: 1944, Nidottu, kansikuva, kunto: K3, hinta: 25 e

Kohta tuli vastaus:
Kiitos tilauksesta!
+
Kauppiaan tiedote:

Liikkeessäni on käynyt varkaita, jotka veivät kirpputorille kirjojani. Osa niistä lienee myös Antikvaarissa olevia kirjoja. Valitettavasti en pysty selvittämään, mitä kirjoja minulta puuttuu, joten joutunen tuolloin tällöin tilausta vastaanottaessani kertomaan kirjan puuttuvan.

Sivistyneitä rosvoja liikkeellä, vaiko lapualaisia, sinipaitoja, häjyjä, muiluttajia ...???

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Kirjoista
ylipäätään:
ps masaetti 11.12.2013 19:41

Ostin isälleni jokunen vuosi sitten Arvo Poika Tuomisen " Sirpin ja vasaran alla" ja " Kremlin kellot" (kajahtaa). Pitihän ne itsekin lukea. Korvissa muuten soi Alla venäläisen kuun.

hikkaj 12.12.2013 08:26 me

nää on politiikkauskovien mielestä vaarallisia teoksia: ei kepilläkään kosketa!
Miksikähän?
Eihän nää kirjat mittää tauteja ole jotka tarttuvat ja saastuttavat oman uskon. Päinvastoin: jonkin uuden idiksen voivat antaa ja näköalaruuvia löysyttää, mikä monen kepulaisenkin kohalla ois paikallaan. d

Kolmen päivän matka on periaatteessa yhden päivän matka. Ensimmäisen istut autossa. Toisen viivähdät perillä. Kolmantena aamuvarhain lähdet kotimatkalle.
Huijausta: matka muka 3 vrk!

Paitsi Venäjän Karjalassa kun matkustat, silloin 3-vrk -matka on 3 vrk. Siis bernstainilaiskoivistolaisittain: Liike on pääasia, ei päämäärä. Aina tällä matkalla.

Sen verran kaihoa pöläyttää matkailijan mieliin jo pelkkä Venäjän tullkontrol tiukkoine tuijotuksineen ja tarkkoine papereineen.
Ja entä se leiman lätkäytys passiin!
Sykähdyttää, kun muistaa kirjattomankarjattoman Haaparannan sillan ylityksen. Vain Valko-Venäjälle ja P-Koreaan menon täytyy olla tarkempaa, vaikka ei sinne USAankaan niin vain kävellä.

Ja sitten villinä vilinänä mennen tullen ne isiemme ajoilta säilyneet maisemat, koskemattomat rakennukset, raivaamattomat metsät, rakentamattomat Laatokan rannat: olis täällä kapitalistilla töitä, kääris Luakkonen hihansa, hierois Nalle känsäisiä käsiään ...

- Asiaan, tuntuu vaativan takainen.

Niin ne naiset. Ne kaksi naista, silti vierellä istujaa - korvapuustinantajaa? - unohtamatta.
Toinen jo tavattiinkin, se Petroskoin tulikääryle, se Carmen; ei siitä sen enempää. Vaan se toinen, se T o i n e n! Se museon nainen. Siinä oli jotakin unohtumatonta.
Harminpala kun jäi kuva ottamatta; kerrankin pitäisi fraasi kutinsa, tietäisi luoti paikkansa: Foto ois kiva yllätys!

Ai ai, se Museon Nainen: Mitkä pohkeet ja reidet! Mikä ote kahareisin! Siinä klapi lentelee kun tämä nainen kirvestä kääntelee.
Siellä se Karjalan taidemuseon seinällä on, sinne se ainakin jäi roikkumaan tämä verevä halkoja hakkaava nainen, josta jäi kuva ottamatta, jopa vaikuttavampana kuin Carmen, Kaikki hänestä rakentuvaan näyttelyyn. Nimettömäksikin jäi tämä upean roteva Ämmä isolla ämmällä.

Saispa semmosen seinälleen! Sais ees fotona.

Unohdetaan Carmen ja ooppera, koska ei aina voi olla sunnuntai. [lat.huom. eivätkä kaikki voi olla eläkkeellä]
Astumme neljännesmiljoonan asukkaan kaupunkiin pois Musiikkiteatterista. Jalat Petroskoin kaduille.
Tämän kaupungin on perustanut Pietari Suuri ammuskaupungiksi, täällä ruuti keksittäisiin uudelleen ja kanuunoita riittäisi.

No ei mennä sentään noin pitkälle, koska silloin jos milloin jalat irtoaisivat taas maasta.

Kerrotaan ihan tavallisesti.
Ripustetaan oikein ryhmäkuvakin todisteeksi alle.

Venäläinen kylämaisema on kuin vanhanaikainen maisemakortti, lumen kuorruttamana hämyisän viehättävä; tosin mieleen kylmäväreilee ’en kyllä sittenkään haluaisi noissa mökeissä asua’ Kaalamot, Läskelät ohittaessamme.
On sinne Ääniselle vaan matkaa, kolmetsadat kilsat vielä Niiralan rajalta. Ei teissä nykyisin moittimista ole. [lat.huom. jos ei meissäkään]
(- no onpas se latoja nyt vitsikkäällä päällä, ei tiedä miten vakavaksi juttu on muuttumassa -)

Pysähdymme Murheen ristille, Lemetin mottitaistelupaikalle.
Pentti tietävämpänä kertokoon:
”Murheen ristin päähahmot ovat venäläinen ja suomalainen äti, jotka halaavat toisiaan – surren kaatuneita miehiään ja poikiaan. Kuoleman laakso vei reilut 10 000 venäläistä ja yli 1000 suomalaista ”tuonilmaisiin” joulu-tammikuussa 1939-40”

Perillä pimeyden laskeuduttua kylpee valoissa tai ’seilaa’ uljas uusi laivamainen Onegon, hotellimme, Äänisen tyrskyihin mieluillen. Se saa kaikki tähdet, sittemmin myös aamiaisen osalta.

Palkittu journalisti Anatoli Tsygankov kertoo Karjalan lehdistön surkeasta kielitilasta: Karjalan Sanomat surkastuu, Karelia-lehti supistuu kahdesti vuodessa ilmestyväksi, tai no joo kahdesti suomen ja kahdesti karjalan kielellä ilmestyväksi. Väki venäjää puhuu, niin eipä siinä Karjalan tasavallan päämies Aleksanteri Hudilainenkaan paljoa voi.
– Hengenmenoa tai perheuhkaa pelkäämättä nykyään sanoa saa sanottavansa, kertoo Tolja, joka on käynyt pitkäkestoista taistelua oligarkian temppuiluja vastaan.

Suomen itsenäisyyspäivä on päätöksessään vihulaisen valtakunnassa.
Ovat ne ajat muuttuneet. Ovat ovat. Nyt ymmärrettäväksi käy jo sekin että naapuriin on muuttanut venäläinen, ostanut omakseen sotaveteraanin talon. Veteraani on siirretty palvelukotiin palveltavaksi, onneksi suht muistamattomassa tilassa, sillä saattaisi vähän kirpaista jos vanha mies tietäsi että hänen puolustamansa koti on kaupattu vastapelureille.
Ja nyt nukkumaan - спокойной ночи! - jottei nyt aivan levottomaksi luiskahtaisi.

Aamulla matkamme jatkuu: huomennahan se Carmenkin vasta sähähteli - niinhän se meni ...

Äänisen aallot ja Carmen.
Kaksi kovaa: toinen niin tuulinen, kylmä ja kalsea; toinen niin tulinen, polttavan kuuma.
Pelottavia arvaamattomuudessaan.

Toinen ärjyy ja tuivertaa, puistelee rannalla vaeltajaa, työntää sen holotnansa, nahkaa värisyttävän, pinnan alle menevän, uppoaa luihin ja ytimiin. Toinen kiljuu ja hehkuu kuin hellankoukku, tulta ja tappuraa kipinöi.
Niin.
Toinen on järvi ja toinen - mustalaisnainen.

Ainahan järven kanssa pärjäillään; mutta miten, miten kummassa tuon leiskuvan naisen?
Ei hätää: kuolema kaiken silittää. Kunhan nyt aikansa temppuilee, miesten kanssa konstailee, ongelmoi: Poimiako matador vai korpral?
Kas, kas, miten helppo nakki: Escamillossa miestä enemmän kuin jossakin sotamiehessä, totta maar ja tietenkin - oman kylän poika nyt mitään!

Ääninen lyö aaltojaan vapaana ja villinä yli joulun, se sen verran nöyrä sentään että tietää jäätyvänsä tammikuussa herätäkseen sitten taas vapuksi entistä ehompana. Mikäs sen on!

Vaan entä tämä mustalaisnainen, tämä jumalaisen upea Carmen, tupakkatehtaansikarinvääntäjä - palava, polttava kuin hehkuva savuke. Mites sen?
No, mites nyt savukkeelle käy!
Hehkuu, savuaa aikansa pian kylmetäkseen. Sammuu se tulikuuminkin. Ihminen kun on ja kun lähtee, lähtee lopullisesti, ei herää henki uudelleen vapuksi.
Tarvitaan pettynyt sulhasmies, tämä korpraali, joka saa sormukset silmilleen, koska on se Escamillo, punaisen liinan heiluttaja.
On aika korpraalin pistää tikari morsiamen rintaan. Ja siinä se sitten on - Elämä. Voi tätä elämää!

Hah! Librettoni kelvatkoon, koska noin sen koin.

Olihan siellä muutakin, siellä isiemme Äänisessä, siis Petroskoissa.
Seisoi tämä kumma Kuusinen, Otto Wille, patsaaksi jäykistyneenä tuijotellen pian jäätyvään järveen, joka puhaltaa silmille mitä ilkeimmän viiman. Oikein Otto Willelle, tälle Karjalan kuninkaalle; sitäs meni Suomea syömään, paha palkkansa saakoon. Seisoo siellä Äänisen rannalla toinenkin Iso, Pietari Suuri, tsaari, Petroskoin perustaja, samaa mouruavaa vettä katselemassa, kivipatsaana hänkin.
Kyllä heilläkin vielä ihailijansa, siksi siellä tuiskussa seisovat.
Sen kuin. Patsastelkoot.

Me ihailemme enemmän Carmenia, vai Bizetäkö pitäisi? Ja kaupunkia kesällä. Sehän on kaunis kuin Carmen silloin.
Menkää siis kesällä Petroskoihin, ja purjehtikaa samalla reissulla Kižin kirkkosaarelle tietenkin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla.
Sinne!
Itsenäisyyspäivän viettoon!
Kun ei Tampereelle kerta passannut pressan kutsua.

"...mihin rappiotilaan valkosuomalaishallinto on puolessatoista vuodessa saattanut tämän kukoistavan kulttuurikaupungin, tasavaltamme pääkaupungin: sieltä on hävitetty kulttuurin muistomerkit ja kaikki parhaimmat rakennukset, tehtaat ja muut tuotantolaitokset, runneltu kaupungin kauniit kadut ja puistot. Valkosuomalaiset ovat hävittäneet kaikki eikä mitään rakentaneet. [Ennen] oli muutamia teattereita ja filharmonian iso konserttipalatsi, yliopisto ja muita ylempiä oppilaitoksia, mainio pioneerilasten palatsi, kymmeniä kouluja ja kirjastoja, paljon klubeja ja monia hyviä kauppapuoteja. Nyt (v.1943) on kaupungissa yksi kinoteatteri mannerheimiläisiä varten, 4 kauppapuotia, 6 keskitysleiriä ja iso tyttöpaikka - siinä kaikki, mitä katsotaan tarvittava 'uuden järjestyksen' valkosuomalaisten edustajain 'kulttuuritarpeiden' tyydyttämiseksi."

Antero Uitto: Suomensyöjä. Paasilinna 2013. / O. W. Kuusinen: Suomi ilman naamiota 1943.

Siis minne?
Vastaukset ennen kotiinpaluuta, miel. - kiitos!
Tauon aikana on aikaa kurkistaa kirjalliseen Joulukalenteriin tästä.

Yökerho työpaikkana!

- Väkivalta työpaikalla on täysin tuomittavaa. Se on meidän lähtökohta.

Niin sanoo Jukurien hallituksen puheenjohtaja Jukka Toivakka Iltalehdessä 3.12. kommentoidessaan Länsi-Savon uutista, joka uutisoi Jukureiden valmentaja Pikkaraisen lyöneen Jukurien pelaajaa mikkeliläisessä yökerhossa viime viikonloppuna.

Jukureiden toinen työpiste onkin yökerhossa?

Oli miten oli: pois potkivat Pikkaraisen.

VAJAA TONNI ENÄÄ JÄLJELLÄ!
(989 km)
.
.

Karahtelevat suksenpohjat
ir-to kiviin.
*
Hiihtää rantatietä
ensilunta
PONNELLA
RIEMULLA et ONNELLA!
.
.
.

20 ja 13 tai 13 ja 20
Siinä raikuilun vuoden 2013 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa ja pitää lipsahtaakin.
(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)

Jopas napsahti, kuin näppi sinne, jouluun sopiva tarina, omaisuusnäytelmä Hämeestä, kaikkien tuntema, muttei kenenkään opiksi ottama. Niskavuori. Niskavuoripa hyvinkin.
Melkoisen tuiskun takana oli, mutta kannatti vaaroille puskeutua.

Jo ennen näytelmää tiesin miten vaarallinen näytelmä kirjana oli ollut.
Hella Wuolijoki oli matkustanut Niskavuoren naiset -kirja laukussa Moskovaan kesällä 1937 ja luovuttanut Juhani Tervapään nimellä kirjoittamansa lämpimäiskappaleen Otto Wille Kuusiselle, jolle, liukkaudestaan huolimatta, oli sittemmin kirjasta niin suuri riesa että sen takia ajautui Stalinin epäilyksen alle ja hengen lähtö oli lähellä: muka OWK brittien vakooja!

Taas ollaan Enossa, nyt tosin toisen näyttelijäporukan vetovoiman alla. Louhiteatteri esittää, jatkaa ansiokasta suomalaisten perusnäytelmien sarjaa, menossa on kolmas Niskavuori - ne Naiset, missä mukana myös Niskavuoren leipää ja Entäs nyt, Niskavuorta?.
Hieno esitys, tunnelatausta täynnä. Intiimi hirsisali ympärillä - ollaan oikeasti Niskavuoren salissa kuin myös koulun opettajattaren, sen hempukan huoneessa.

Mikä vaara olisi epäonnistua miltei pelkkään puheeseen perustuvassa esityksessä, varsinkin amatöörivoimin.
Mutta ei, valtoihinsa vetävät.
Hiirenhiljaa seuraa täysi sali, satayksitoista katsojaa, Aarnen, Juha Koljonen, rakkauden tilitystä maahan, rakkauden tunnustusta Ilonaa, Marja-Liisa Turunen, kohtaan Ilonalle ja muulle väelle. Martan, Tuula Tirronen, hohkavaa kylmyyttä ja ennen kaikkea Loviisan, Miia Keränen, tämän emäntien alkuemännän rauhallista, vakuuttavaa puhetta ja asioiden kohdalleen saattamista.
Onnistuvat, todella.
Hauskana lisänä se Sandran-hupakko, Minna Keränen-Kultanen, jottei liian vakavaksi luiskahtaisi niin kuin Oksasen Sofin näytelmät.
Myös musiikki on paikallaan, vaikka aluksi hämmästytti että mitä nykypelit Niskavuoren nurkassa tekevät.

Mahda ei mitään mutta kyllä nykyaikaa lähemmäksi mieli muutti ajan ja paikan sekä henkilöt siinä Niskavuorta herpaantumatta katsellessa: Vironperäähän tämä myös. Aarnessa Johannesta, tohtorismies lopulta hänkin, Martta ilmiselvä kopea Kaarina ja Ilona Kyllikistä käyvä.

Eikä turhaa joukkoa ollut sekään herraseurue joka Loviisan-päivillä Loviisan-päivinä kokoontui skoolaamaan. Hyvin osaansa eläytyivät niin opettajat pastorit apteekkarit kuin tohtoritkin, siinä missä pehtoorit ja sisäkötkin.

Kesäteattereita yhtään väheksymättä: louhiteatterilaisten esitys on kaukana kaukana kesäteatteritoiminnasta - sen tunnelmasta ja äksönistä. So. potaltamisesta!
Eli talviteatteria parhaimmillaan.
Talvella on aikaa miettiä syntyjä syviä ja joulun alla sitäkin enemmän: pistääkö tavaran ihmisen edelle ...