Olen kuullut on kaupunki tuolla. Sinne!
Itsenäisyyspäivän viettoon!
Kun ei Tampereelle kerta passannut pressan kutsua.
"...mihin rappiotilaan valkosuomalaishallinto on puolessatoista vuodessa saattanut tämän kukoistavan kulttuurikaupungin, tasavaltamme pääkaupungin: sieltä on hävitetty kulttuurin muistomerkit ja kaikki parhaimmat rakennukset, tehtaat ja muut tuotantolaitokset, runneltu kaupungin kauniit kadut ja puistot. Valkosuomalaiset ovat hävittäneet kaikki eikä mitään rakentaneet. [Ennen] oli muutamia teattereita ja filharmonian iso konserttipalatsi, yliopisto ja muita ylempiä oppilaitoksia, mainio pioneerilasten palatsi, kymmeniä kouluja ja kirjastoja, paljon klubeja ja monia hyviä kauppapuoteja. Nyt (v.1943) on kaupungissa yksi kinoteatteri mannerheimiläisiä varten, 4 kauppapuotia, 6 keskitysleiriä ja iso tyttöpaikka - siinä kaikki, mitä katsotaan tarvittava 'uuden järjestyksen' valkosuomalaisten edustajain 'kulttuuritarpeiden' tyydyttämiseksi."
Antero Uitto: Suomensyöjä. Paasilinna 2013. / O. W. Kuusinen: Suomi ilman naamiota 1943.
Siis minne? Vastaukset ennen kotiinpaluuta, miel. - kiitos!
Tauon aikana on aikaa kurkistaa kirjalliseen Joulukalenteriin tästä.
Kuopion torilla. Putkinotko pussissa, vaikka loheksi vielä luulin. Vihreän teltan luona. Kovia karkkeja lautasella. Ystävällisiä ihmisiä ympärillä. Keitähän nämä? Keitähän nämä? Oli hoettava, kuin mummo joka näkyjä näki.
- Tapani Tölli, sanoo yksi mies ja antaa kättä. - Jukka Talo, sanon ja annan kättä.
Vie aikaa ennen kuin annan. Ei tahdo muovipussia kantava käsi pujottautua siimoiksi venyneiden sankojen puristuksesta irti.
- Anteeksi kun tuo lohi rimpuilee, pyytelen. - Oot käyny kirjaostoksilla, sanoo Tapani Tölli, jonka nyt tunnistan entiseksi kuntaministeriksi ja samalla vähän häpeänkin kun huomaan että kirjahan se muovin läpi näkyy eikä lohi. Lohihan vietiin jo peräkonttiin. - Putkinotkon sain tuosta antikvaarista kahellatoista eurolla, tai kympin se sitten otti.
Tapani kyselemään että missä se liike että hänkin käy. Siihen tuli joku vaalea nainen, oisko se sitten ollut se Elsi Katainen, juttuun mukaan ja muitakin niin päästiin liukenemaan pois. Pentikäisen väistin ja muitakin hujoppeja kuin Tanja rinteessä keppejä.
Vossikkakyytiä ois ollu tarjolla hallin kulmalla ja puuroa kulman takana.
- EU-ehdokkaita olivat, selvisi hotellin netistä. Kuopiossa koko kepu koolla asian tiimoilta, julisti Suomenmaa.
Kotona katsoin sitten teksti-tv:stä että Sipiläkin olisi ollut paikalla, olisi Juhankin kättä saanut, jos olisi älynnyt.
Vähän ankeelta tuntu kun tyydyin Tapanin kouraan.
isänpäivälahjaksi isä, joka ei juuri koskaan ollut himassa
Kieltämättä vähän kieroon katellu tässä oon Ahdetta: mitenkä sitä nyt niin oopperaa ja golfia kansakoulupohjalta! Ja sitten se 12 vuotta nuorempi Hilkka-rouva vielä siinä ohessa sähläämässä. Päälle pojan huitelut omissa huumemaailmoissaan. Semmoisessa valmiissa kliseepaketissa koko Ahteen perhe: kunhan koketeeraavat ja halusta pällistelevät kansan edessä.
Vaan ptrr-takasi! piti perua kaikki vanha kaunainen ennakkoluulo. Niin kuin Hilkkakin joutui perumaan ajattelunsa Matista, kun Matti eka Hesa-treffeillä heti oopperaillalliselle vei: 'keikaroi, keikaroi', ajatteli Hilu. Mutta ei.
Ensin meinailin, kirjan sisällysluettelo on tarkka ja pitkä joten siitä on helppo valita mieluisensa, että luen vain ne AKT:n jutut Hilkasta & Rädystä, sitten Veikkaus-kähmintäpotkujutut sekä silmäillen Matin nousun eduskunnan puhemieheksi ja pudottamisen valtakunnan kakkospaikalta. Ynnä viimeisen ryvettymisen: Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n vaaliavustuksen. Ja ilman muuta jätän väliin nuoruuden ja lapsuuden ajat Oulun tienoilla.
Mutta ei siinä niin käynyt.
Ensin äiti pehmitti minut: Matti kiittää työnraskaan raatanutta äitiään, joka nyt joulukuussa täyttää 90 vuotta, ojentaen ja omistaen kirjan hänelle lahjaksi.
Sitten koko alkusuku: tarvittiin vain muutama vilkaisu isän juoppouteen, tätien mielisairauteen sekä kurkistus suurperheen hataraan majaan Oulun Kellossa, niin vientiähän se oli. Luettava koko turhan paksu pakkaus.
Vaikka on sillä sähkö- ja puhemiehellä välillä peräti kummallista tittelinkipeyttäkin ilmassa leijumassa: "Jäähyväiskokouksessa minut nimitettiin Työväen Urheiluliiton kunniapuheenjohtajaksi. Se oli liikuttava hetki. Arvostan kunniapuheenjohtajuutta suuresti, varsinkin kun olen TUL:ssa toistaiseksi ainoa tämän tittelin kantaja." ja kohtakos seuraava Salibandyliitosta: "Samaisessa kokouksessa minusta tehtiin liiton ensimmäinen kunniapuheenjohtaja."
Miten joku voikin noin tunteella noin tyhjänpäiväisestä palkitsemisesta lähes ylpistyä! Tittelinkipeyttä? Pääatalomaisittain somasti todettuna: sen verran sitä herranpaskaa sittenkin tarttunut rattaisiin.
Silti kaiketikin: vakuutti Matti ainakin minut kiertelemättömällä kerronnallaan, periaatteessa ei näyttänyt parempaa, varsinkaan nuoruudestaan, kuin onkaan, vakuutti luotettavuudella kuin aikoinaan äitinsä, joka vanhimman pojan hoteisiin joutui jättämään sisarusparven työpäivien ajaksi. Jotenkin suo Matille maailmansa ja ylösnousunsa, ilman kademieltä - olkoon miten kuinka vain 'veistokoulupohjalta'.
Olisi tuo kyllä saanut jonkin syyn myös omille niskoilleen ottaa, eivät nyt kaikki sentään putipuhtaita paavoja voi olla!
Tässähän pian repeää ja rupeaa uskomaan politiikkaan ja poliitikkoihin, josko siellä muitakin, sittenkin, Matin kaltaisia! Rehti, vastuuntuntoinen, työteliäs ja luotettava kansalainen on Matti Ahde, 67, ei ollenkaan semmoinen ketku kuin toinen alan mies, sieltä Turkkusest. Sellainen vakaa kuva minulle ulkopuoliselle kirjasta jää, ja on jäänyt monelle Matin tunteneelle, niin ne monet tässä Matin elämänkulkukirjassa kertovat.
Kumotkaa, jos olen hakoteillä.
Matti Ahde - Timo Hakkarainen: Matti AhdeSähkömies 459 s. WSOY 2013
Siihen enää Kuusista tarvitse lisätä. Siinä poljennassa korvien irtileikkaaminen on synneistä pienimpiä.
Käsittelyssä tässä vasta ilmestynyt Paasilinna-kustantamon Antero Uiton kirjoittama 400-sivuinen dokumenttikirja Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen.
Melkoinen äijä, vähävartinen muttei vähä-älyinen - kuin Napoleon. Varsinainen Takapiru, joka kulki oma nahka edellä ja joka viis välitti lähimmäistensäkään (Esa-poika/Aino-vaimo) hengestä, saati kilpailevien puoluetovereiden. Uitto on kartoittanut tarkoin Kuusisen liikkeet koti-Keuruulta Neuvosto-Venäjän vallan huipulle, saattelee uurnassa aina Kremlin muuriin saakka. Poliittinen kummajainen, joka selvisi hengissä läpi Leninin tuulten ja Stalinin tuiskujen istuen politbyroossa, säilyttäen maineensa Hrustsevin päiviin asti, jolloin saapui luonnollinen kuolema Moskovaan. Kuolema tuli kuin tilauksesta, armahti 83-vuotiaan puoluepukarin sopivasti vuonna 1964, kuukautta ennen Hrustsevin syrjäyttämistä, ennen kuin koittivat taas kovemmat ajat Neuvostoliitossa.
Itse en niinkään kiinnostuneena seuraile hänen politiikkaansa, valtansa etenemistä enkä vallan käyttöä kuin varjossa kulkevaa ihmiselämän inhimillistä puolta, sitä, millainen mies tämä OWK arjessa oli?
Ainoa mies hän oli siinä valtapoppoossa, joka harrasti ja oli innostunut estetiikasta, taiteista ylipäätään, muiden johtomiesten seisoessa realisminsavessa nivusiaan myöten. Otto Wille pelasi shakkia, runoili, säveltelikin, oli musiikkimiehiä, kuin myös naisten-: "Hänen filosofiansa mukaan korkealle kehittynyt mies tarvitsi useita naisia: yhden tai kahden asemasta neljä tai viisi oli miellyttävämpää eikä niin vaarallista."
Niinpä perhe-elämä oli mitä oli kiireisellä miehellä, ikinä ei ollut ikävä kotiin. Helsingissäkin luvatta oleskellessaan, toista vuotta myyräntehtäviä suorittaessaan, kului vuosi ennen kuin otti yhteyttä Saimaan ja nelilapsiseen perheeseensä. Eikä Moskovassa valtaa pitäessään lotkauttanut korvaansakaan vaimonsa Ainon - kolmasko tämä oli? - pelastamiseksi vankilasta. Mitäpä Ainosta, koska siinä rinnalla eleli 30 vuotta nuorempi vaimo Marina Amiragova.
Siis: Suurmiehiä tässäkin suhteessa!
Antero Uitto on koonnut mielenkiintoisen tosi dokumentin tosi korkealle päässeestä alunperin suomalaisesta miehestä, sittemmin Neuvostoliiton kansalaisesta, jolla ei ollut koskaan pääsyä takaisin Suomeen, ei käymäänkään. Otto Wille Kuusisen tarina jos mikä on selviytymistarina, varsinainen realitysarja, tapahtumakas; nämä Viidakonvaltiaat ja muut haltiaat, mitä näitä nyt Selviytyjiä telkussa onkaan, ovat lasten leikkiä OWK:n, kumman miehen, elämäntarinan rinnalla. "Pahimpana aikana Kuusinen oli jopa itsekin odottanut omaa mahdollista pidätystään. Hän oli varautunut äkkilähdön varalta siten, että oli laittanut ikkunan väliin voipaperiin käärittynä voileipiä sekä siistiin järjestykseen alusvaatteet, villasukat ja villapaidan."
