Noin ne neuvoivat rakennusalan silloiset huippuasiantuntijat peittämään muovilla villan ja terveen hirsiseinän. Lattian vielä kaksinverroin kamalammin.
Niin teimme ja vuorasimme, nyt pian pelolla revitään kaikki auki: onko home löytänyt kotinsa ihmisen huushollista.
Melkoinen revohka edessä, särkemässä ikirauhaa.
Remontti, ainakin kymmenen vuotta suunniteltu, nytkähtänyt jo rajusti konkretian puolelle: otettu ensiaskel, so. hankittu Into Kustannukselta kirja - Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
Itsevaisto toimii?
Kunhan tulevat remonttimiehet ja sovitaan ehdot niin liitteeksi sopimusasiakirjojen joukkoon laitetaan tuo romaani, ja jos tiukille ottaa, niin onpahan miehillä esittää lupadokumentti toimintansa todisteeksi, miksi joukosta yksi uupuu.
Eilen soi tuolla Tuvan puolella, korsussa?, Jouluyö Juhlayö saksaksi, Stille Nacht, ja aiheutti sotavangeille lisää kipua ja kidutusta. Tänään tuo sama soi ranskaksi, Sainte Nuit, seurueelle, jolle vammaisten veljesten isä kertoo pojistaan Mathiuesta ja Thomasista, ja heidän toilailuistaan.
Vaikutus on ambivalentti, kaksinainen - nauraako vai itkeä.
Kyllä se naurun puolelle kääntyy, musta huumori ei ole pilkkaa vaan jaksamista kaiken kattavan kuorman vetojuhtana.
Onpahan opus, kun isä oikein veistää ja vetelee syvimmät sävelensä kirjekirjaan!
Sydämellistä, joidenkin nirppojen mielestä loukkaavaa, niiden yliempaattisten, jotka eivät jokapäiväisessä arjessa asiaa kohtaa ja teoriassa niin oikeassa ovat.
Mutta kyllä se kuitenkin niin on että sanoa saa, kun kuitenkin aikuisten oikeasti rakastaa.
-Teillähän on pää heinää täynnä!
"Se on ainoa todella pätevä diagnoosi, joka heistä on koskaan lausuttu. Josée oli oikeassa, heillä oli pää täynnä heinää. Lääkärit eivät koskaan huomanneet sitä."
Poikien isä, ranskalainen elokuvientekijä Jean-Louis Fournier, on vakuuttunut kirjasessaan Isi, mihin mennään? että nuo rakastavan lastenhoitajan sanat osuvat naulankantaan.
- Heinät latoon, täsmentäisin vielä.
Tunnen asian ja sen arkuuden ja sen miten syvältä kouraisevaa elämä vammaisten lasten seurassa on olla, työn kautta tunsin ja olen tuntenut yhä jo irrottautuneena heistä. Mikäpä oli vasta oman oppilaan viisikymppisille mennessä, kun syvimmät yhteydet jo entimuinoin kauniina kesäpäivänä ongella rakenneltiin ja yhdessä höpsittiin, vaikka molemmilla oli loma eikä mitään velvollisuutta yhdessä olla.
- Kyllä ne hupsuks meitä luulis, jos oisivat kuulleet nää meijjän jutut, sottaili se apukoulun yläasteelainen pohanhujoppi kesäisen päivän päätteksi kun onkivavat olkapäillä lammelta palasimme - heinää matopurkin päällä. Suojana, jotteivat madotkaan kuumuuteen kuolisi.
Ai niin: vaan tämä Siltalan kustantamon Fournierin Isi mihin mennään? -pikkukirja, 126 s., on ISO kirja! Se teidän on ehdottomasti luettava.
Niin tiedätte missä mennään.
Joskus kiikun et kaakun että kumpaanko kuuluu, mutta kyllä tämä tänne Cityyn enemmän kuin Tuvan pöydälle.
Turhan räväkkää tekstiä sinne siihen rauhaan.
Tässähän on perheväkivaltaa ja nykyaikaista Snowdenin paljastamaa tiedustelupalvelutoimintaa, tai no joo: enemmän kuitenkin ddr:läistä touhua, paikalleen jämähtänyttä kotiurkintaa ja epätoivoista valvontayritystä.
Kidutetaan lasta suurin piirtein samalla lailla kuin IS:n uutisessa.
Hakataan vaimo ennen ja jälkeen aktin, kimppakivaa ei tehdä, mutta anoppi siinä sivussa hoidellaan päästä varpaisiin.
Ylen kaoottista meininkiä. Töhryistä totta.
Nyt se on kuitenkin tehty!
Luettu läpi - läpiä päähän? Saatettu päätökseen tuo vuodesta 1994 yöpöytää koristanut kirja: Pertti PällijeffOutoja leikkejä.
Pesen käteni ja Pilatuksena huokaan: - Viaton olen minä tämän jne. Panen sen poistoihin. Halukkaille lahjaksi annan.
On siinä silti jotain, kai. Koska Hesarikin on sen aikoinaan noteerannut, Karonen.
Mutta silti ei ihme että esikoiskirjailija on esikoiskirjailijaksi silloin jäänyt – niin paljon on ollut aikaansa edellä!
Unto? Martikais-Unto. Lyseon poikia kielilinjalta. Niiltä hyviltä ajoilta jolloin tytöt pysyivät Tipulassaan, kadun toisella puolen vilkuiltavina.
Kyllähän minä nämä polvijärveläiset etevät muistan: Vehviläinen, Sorsa, Silvennoinen, Kuikka Matias ja Hietalan Eero. Mitä heistä lienee tullut, kuinka elämä mennyt?
Unton kanssahan istuttiin sittemmin vielä ylemmissä opinahjoissa jonkin aikaa, historian luennoilla, kunnes mies katosi. Novgorodit, Moskovat opintoretkillä ajeltiin ja Unton äänen sen täytyi olla, kun jo parinkolmen päivän Neuvostoliiton matkailun jälkeen linja-auton takapenkiltä ääni totuutta nautituista ruuista etsiskeli: - Puolueeni yrittää myrkyttää minut.
Siis ei mikään vakavikko mieheksi.
Unton lehtijuttuja idästä, karjalaisuudesta, ortodoksisuudesta, luostareista olen toki lueskellut.
Nyt tämä kokonainen kirja: Unto MartikainenSärkyneiden toiveiden kuja. Hai 2013.217 s.
Romaaniksi ensin ajattelin, vaan enemmän tarina, pitkä reportaasi, ellei peräti sosiologinen tutkielma, se on, aivan niin kuin takakansi kertoo: "Tämä on selviytymistarina."
Liikutaan herkällä alueella, liikutaan mielen sairastumistiellä - valosta varjoon ja takaisin.
Ake, nuori mies, hapuilee elämän myrskyissä ja 'veneen keikahdettua' löytyy parannuspaikka Kontiolahdelta: "Lopullinen pysähdyspaikka on suuri, valkoiseksi rapattu sairaala noin kolmenkymmentä kilometriä pohjoiseen Joensuun kaupungista. Psykiatrinen sairaala tulisi olemaan Aken tilapäinen olinpaikka seuraavat kahdeksan kuukautta."
Tarina alkaa tulopäivästä, jolloin pakaraan pumpataan rauhoittavat aineet ja päättyy sukuselvittelyjen, opiskeluhapuilujen, työpaikkavaihtamisten, naisseikkailujen jälkeen rautateille vakituiseen toimeen ja viimein kauniiksi lopuksi herkkään hetkeen Pielisjoen rantatiellä:
Siru ojentaa sen hymyillen ja sanoo: - Tässä pienessä rasiassa voit säilyttää aina mukanasi niitä lääkenappeja, joita tarvitset.
Ake on löytänyt kumppanin, joka ymmärtää ja jolle ei tarvitse näytellä eikä peitellä, joka 'rakastaa häntä sellaisena kuin hän on, omana itsenään'.
Herkkää hyppivää tekstiä Unto tuottaa. Kyllä siinä kyydissä mielellään mielen vierellä mukana keikkuu - parasta koko ajan toivoen, herkän sielun koossa pysymistä.
Pysytäänpä linjoilla. Eli vanhain kirjain kimpussa.
Ämeriäkkylän kirjastosta Jussin tyrkyttämän hiihtoniilokirjan lisäksi myydään muitakin menokirjoja polkuhintaan. Vaan tämä vanha elämäntaivalkirja ei ole sieltä: Jouko LehtonenPannaan Ritolaksi. Weiilin+Göös, 1974.
Täälläpäin teki taannoin papinhommia kirjan toimittaneen niminen sydämellinen pappi, joka näemmä, googlausten jälkeen, osoittautuu, uhkarohkeasti sanottuna, kirjan takapiruksi tai siis tekijäksi. Siis saatiinpa taas uusi nimi kuuluisien ämeriäkkyläisten galleriaan sen Esa P:n, Värttinä Sarin & Marin sekä Reino L:n rinnalle - Jouko Lehtonen. Muilla ei puistopystöä tosin vielä ole kuin Esalla.
Peräseinäjoen susi Ville Ritola (1896-1982) palasi vuonna 1971 eläkepäiviksi Suomeen Amerikoista, minne 17-vuotiaana oli mennyt sisarussarjan perästä kun Frank-veli lupasi töitä riittävän. Monenlaisia töitä riittikin: elämäntyö tuli tehtyä pääasiassa rakennuksilla, jos monissa muissakin töissä. Paavo Nurmi kunnosti sitten Lauttasaaresta kaksion ja Ville Lisansa kanssa jätti Manhattanin taakseen ja palasi mitalit matkassa kotimaahan.
Noita olympiamitaleja Pariisista ja Amsterdamista oli kertynyt kaikkiaan 8: 5 kultaa ja 3 hopeaa. Mitalit hän sitten lahjoitti palkintokaappiin kotikuntansa Peräseinäjoen Kansalaiskoululle.
Juoksusankari hän oli ja peloton voimanpesä, joka joutui monenlaisiin mittelöihin, mutta kuudesta ryöstöstä huolimatta henki säilyi. Kertoo hän siitä laivatappelustakin, jota Suomessa puitiin aikoinaan kovasti kun olympiaporukka oli palaamassa Amsterdamin kisoista.
Jo silloin - huom! blogipotun otsikko - näyttävät lehdet liioitelleen: muka pahempi kuin Oolannin sota!
Laivalla juhlittiin, Pekkala vietiin putkaan ja Ville teljettiin hyttiin. Siinä koko homma. Kapteeni moitiskeli aamulla, etteikö Ritola tunne merilakia.
- Hitto, minä vastasin, - minä tunnen kaikki lait kun olen selvinpäin, mutta juovuksisssa minä en tunne mitään lakia.
Napakan vastauksen kuultuaan asia oli sillä selvä ja kapteenille kuitattu.
Lehtosen kirja on lyhyt ja sieltä täältä harova ja haravoiva, mutta eläväinen. Tarkempaa tietoa voi kaivaa 500-sivuisesta elämäkertajärkäleestä, jonka tekijä on Ossi Viita: Suden hetkiä, Amerikansuomalainen olympiavoittaja Ville Ritola.
Otetaan korven mies, joka ei ole lähikaupunkia kauempaa käynyt, tuommoinen kätkäläis- tahi harvukka-aholaismainen eläjä, jonka älykkyydestä ei epäilystä saati sanavalmiudesta ja lennätetään mies ihmisten ilmoille.
Tosi tarina eikä mikään romaani siitä muodostuu.
Olipa riemastuttavaa lukea sellainen kirja pakkaspäivän ratoksi.
Vanha kirja, ei enää myynnissä, tuskin saatavillakaan, mutta kuulkaas ja lukekaas jos käsiin osuu.
Petsamon Pekka luonnonvarainen pieneläjä, Mustonen, Tuupovaarasta on kirjoitettu kansiin -55 heti reissulta palattua; Riku Sarkola: Tuupovaarasta Tukholmaan - Petsamon Pekan ihmeellinen matka, WSOY 1955.
Ensin tavataan sivusta-adjutantin kanssa Joensuun kaupungin tarjoamalla illallisella ("Näreikön kauttako näitä on kuljetettu?" kysyy Pekka kun joutavien heinien seasta kunnon syötävää lautaselle noukkii.) kaupunginjohtaja Juntunen sekä kansanedustaja Hallberg. Pekka saa tehtäväksi toimittaa terveiset pääkaupungin vastaavalle eli ylipormestari Eero Rydmanille ja muille pampuille. Lupaa viedä. Ja vie - höystöjen kanssa.
Lennetään Helsinkiin. Ilmojen halki kuin lintu. Siinä sitä onkin, ettei vaan putoa mötkähtäisi. Eduskunnassa tavataan puhemies Vaakerholmi kuin myös ulkoministeri Kekkonen. Hotellissa ei yöllä uni oikein tartu kun mietityttää että miten se leivänpaistaja, eikä minkään pumpulileivän, pärjäilee alokkaiden kanssa siellä Tuupovaaran hoitoalueella, ja autojen ralli sotkee unen. Jotta hittoako ne yölläkin rallaavat!
Lento Tukholmaan. Lentäminen on jo rutiinia, vaan se kaupunki se vasta suuri on! Ja kaikilla ulvova kiire. Kuninkaanlinnassa käydään, mutta kuningasta ei sentään tavata, paitsi kaupungilla kulkueessa myöhemmin ohimennen.
Suomen suurlähettiläältä toki aikaa liikenee; siinäpä vasta höylintuntuinen herra onkin. Tuopa Rippenperi, oikea aatelismies. "Ei olekaan luonnonvarainen petsamolainen aikaisemmin ollut nokitusten uatelismiehen kanssa, joten täytyy tunnustaa, että jos kaikki uateliset ovat noin pitkiä komeita miehiä kuin te, niin jopa on uljasta joukkokuntaa."
Sillä minä vaan tämän kirjan tähän otin, kun en oikein jaksa ymmärtää miksi aina esitellään uutuuksia, kun vanhuuksissa on leegio parempia ja antavampia.
Vaikka osaavat ne huijata nekin.
Kirjan mustavalkokuvat, 41, sentään ihan realistisia, vaan katelkaapa kantta: melekonen Pertti Ylermi on kanteen taitettu.
Kaikenlaista dokumenttia, jos fiktiotakin, on tullut luettua turtumuksiin saakka, vaan aina sieltä jokin yksityiskohta pääsee hätkähdyttämään. Niin kuin nyt tämä Aino Kuusisen muistuma kirjassaan Jumala syöksee enkelinsä (Otava 1972) Vorkutan vankileiriltään Jäämeren kylmyydestä.
Jos joku kaatui heikkoudesta eikä jaksanut enää nousta, hänet ammuttiin muitta mutkitta. Entä miten kävi ruumiiden? Niitä käytettiin puutavaran vähyyden vuoksi ratapölkkyinä, sillä niin kaukana pohjoisessa ei ole puita eikä siis puutavaraa. Kun maa oli jäätynyt talvella kovaksi, kestivät nuo ihmisluilla tuetut raiteet suurtakin liikennettä.
Kesällä tämä rataosa täytyi "panna viralta". Mutta talvella taas ajaa hurauteltiin. Kuten eräs veturinkuljettajana toiminut vanki kertoo ja kuvailee, miten 'voi ajaa pelkäämättä, jäätynyt tundra vain rasahtelee veturin alla'.
Totta totisesti: moneksi on ihmisestä - elävänä ja kuolleena.
"Kansakoulu pohjalta, kirjaimia laitan tällee jonnoo,
kielioppikii on hepreoo, sen jo huonompikin honnoo.
Opettajat kouluissa, siälistä luokalta kai piästi,
niin se oli parempi, he hermojansa sillä ehkä siästi."
Suutari pysyköön lestissään, sanovat, mutta sanovathan ne myös että suutari se suuri viisas. Joten antaapa vaan ajatusten lennellä. Räätäleillä tunnetusti sama sävel.
Miten lienee muurarien laita?
Ainakin meidän muurar- Lassilla, Hypönniemestä, saattaa pysähtyä liike kesken ja tiili kouraan juuttua kun oikea ajatus lähtee liikkeelle, että eikös se niin oo jotta ...
Joulun jälkipäivinä on tässä ollut aikaa itse kullakin säädyllä virua sängyllä ja ajatella suuria, lueskella toisten vielä suurempia ajatuksia. Pukinkonttiin oli pantu semmoinenkin kirja kuin Muurin juurelta. Ettäkö jokin rosvokirja? Johan tuossa nyt uteliasuus heräsi, vaikken dekkareita suurin surminkaan käsiini ota.
Savonlinnan mies, Rappar-Risto, on koonnut elämäntarinaansa koviin kansiin ja antaa tulla tupsahdellen, tömpsäytellen ja peräkkäin pitkänä letkana. Muutaman runon kun luki niin pian jo rytmiin pääsi ja viis välitti, niin kuin nuo nirppanokkahaavikot, yhdyssanojen erillisyydestä tahikka muista kielen kotkotuksista. Mitä noista: niillä ite elämän kansa mittää virkoo!
Miestä tuntematta voin kirjan välittämänä hahmottaa tekijän elinympyrät: vaimo on, kukkamekossa parhaimmillaan, ollut jo lipo kolmekymmentä vuotta, kaksi poikaa, kaljupiä, työ maistaa, viinaa ei enää, otettu kyllä aikanaan lajin verran, mutta nyt on korkki kiinni pysynyt paritkymmenet vuodet ja, ennen kaikkea, Luoja on.
Jo noilla ja noista nyt yhden kirjan kirjoittaa! Kun Päätalo kirjoitti samoista aineksista 26.
Itseironiaa löytyy enemmän kuin pöyhkeyttä - ja se on hyvän merkki. Jaakko Teppoa enemmän kuin Runebergiä, mikä sekin hyvän ITE-taiteilijan merkki! Rosoisuus siis, rapatessa roiskunta.
Pistetäänpäs loppuun käyttöohje: Nirppanokat - välttäkkee tätä kirjoo; Tavan immeiset - Pus Kii!
Ihan pääsemättömissä tään mörön kanssa.
Se tuli kuin tulikin, ei ollut kelvannut edes rosvoille.
Sen verran mielenkiintoista tekstiä Otto Wille tuottaa jotta ihan sormissa polttaa - pakkohan tätä on lukea.
Eipä Veikko Vennamon sanaisen ilotulituksen oppi-isää tarvitse kauempaa hakeaa: kyllä Kuusisen sana samaan malliin on räiskynyt jo ennen Vennamoa.
Ja eilistä Päivärinnan vetämää a-talkia katsellessa selviää, että Kuusisen ko. propagandakirjanen vuodelta 1944 Suomi ilman naamiota käy suoraan Kiakkovieraiden, näiden itsenäisyyspäivänä mieltä osoittaneiden ja mellastaneiden, oppikirjaksi, vaikka naamioituneina Tampereella esiintyivätkin.
Juti-naamarimies riisuu maskinsa telkussa ja puhuu kuin suoraan Kuusisen kirjasesta, s. 7:
"Suomen hallitseva rahavalta on lukumäärältään verrattain pieni ryhmä työtätekevien joukkojen pahimpia riistäjiä ja sortajia, taantumuksellinen kuppikunta, joka ei olisi milloinkaan pystynyt pitämään valtaa käsissään ilman ulkopuolista tukea ja erikoista vakivaltakoneistoa maan sisällä."
Jotenkin noita haluaa ymmärtää enemmän kuin näitä, jotka sanovat että 'eihän noin voi edes ajatella' niin kuin Holkeri aikoinaan ihmetteli Linkolaa.
Etteikö muka voi e d e s ajatella !
Kai nyt sentään.
Olipahan sitten mieltä mitä tahansa, yhtyipä tai oli yhtymättä moiseen hulinaan.
Tilasin Antikvaarin kautta kirjan. Kuusinen O: Suomi ilman naamiota, painos: 1944, Nidottu, kansikuva, kunto: K3, hinta: 25 e
Kohta tuli vastaus:
Kiitos tilauksesta!
+
Kauppiaan tiedote:
Liikkeessäni on käynyt varkaita, jotka veivät kirpputorille kirjojani. Osa niistä lienee myös Antikvaarissa olevia kirjoja. Valitettavasti en pysty selvittämään, mitä kirjoja minulta puuttuu, joten joutunen tuolloin tällöin tilausta vastaanottaessani kertomaan kirjan puuttuvan.
Ostin isälleni jokunen vuosi sitten Arvo Poika Tuomisen " Sirpin ja vasaran alla" ja " Kremlin kellot" (kajahtaa). Pitihän ne itsekin lukea. Korvissa muuten soi Alla venäläisen kuun.
hikkaj 12.12.2013 08:26 me
nää on politiikkauskovien mielestä vaarallisia teoksia: ei kepilläkään kosketa!
Miksikähän?
Eihän nää kirjat mittää tauteja ole jotka tarttuvat ja saastuttavat oman uskon. Päinvastoin: jonkin uuden idiksen voivat antaa ja näköalaruuvia löysyttää, mikä monen kepulaisenkin kohalla ois paikallaan. d
