hikotusta ... sivumerkkejä

Kolme kovinta suoritusta - hytkähdyttävintä, sykähdyttävintä, huvittavinta tai miten vaan Sotshin kisoissa tähän mennessä tässä:

1. KERTUN tuuletus - jo ennen suoritusta! Lähdössä kolmannelle viestiosuudelle naisten 4 x 5 km. Mikä ilon purkaus: pian pääsen näyttämään että kyllä täältä pesee yhteiseen pesään!
Ilmankos hopeat naisille irtosivat.

***

2. KAJ'n hitto - syvältä lähtenyt parahdus. Sai Alpo Suhonen jauhot suuhun kommentoidessaan vierellä, että nyt jomman kumman maali tekisi poikaa naisten lätkäpelissä Suomi - Kanada.

"Hyi hitto! - kyllä minä ainakin toivon että Suomi sen tekisi!"

***

3. JANNEN mitali - mikä se kaulalla vain roikkuu?
Kysyy haastattelija joukkuemäen jälkeen, mitä jäi käteen kisoista.

"Ei jääny muuta kuin akkreditointikortti kaulaan roikkumaan."

Hirtehistäkin välillä urheilu on, jos hauskaakin. Huomaamme.

Ovat ne oikeasti herttaisia, saati sitten kun ukki, mikä hassu sana, auto täynnä niitä pihaan ilmestyi.

Aikansa ukki mylkkyää autonsa kimpussa, ovia availee ja kurkottelee, irrottelee köysiä ja lopulta peräkanaa painelevat rappuja kohti.
Topi ja Tuuli haalareissaan ja ukki - vielä tuo sana jotenkin huvittaa, sillä eihän tuosta kauan kun vasta kun... - pusakko päällä paljain harmain päin.

Aivan ulko-ovelle oli ihan pakko vastaan mennä, harviaisvieraita.

- Terve! Olipa mukava kun tulitte.

Kerrankaan ei yhtään liioittelua matkassa.

- Viiden minuutin päästä oisitte ollu myöhässä.
- Hiiholle meette?
- Ois menty vaan ennättää tuonne. No on teitä!

Ukkia hymyilyttää.

- Ja yks jäi vielä autoon, Tyyni, sanoo harmaahapsi ja osoittelee etupenkkiä päin.

Mitäs. Mehuiltiin, silitettiin Lempit, shakkilaudan nappulat läpikäytiin ja kuolleet kollegat kertailtiin, elävistäkin moni aika huonossa käveessä jo.

Kummallinen tuo aika ja sen kulku. Ja kummallinen kun me vielä jotenkuten tolpillaan, jopa hyvässä kondiksessa tällä haavaa: sadat kilsat hiihtoa, lentopalloa, koripalloa, punnerrusta, venytystä heti aamutuimaan. Mitä nyt kolesteroli toisella mättää ja toisella sydän innostuu, mutta niillehän on keinonsa: tabletin puolikasta ja ruokavaliota ja ...

Vaan nuo lapset, niin terveitä ja mukavia, eivät joutavia riehu jos eivät ujostelekaan joutavia.

Poislähtöhötäkässä meinaa sattua virhe, kun ukki pujottaa Topia haalariin:
- Meinaa mennä takaperin.
- Lompakko etupuolelle, lisään.
- Niin ja sehän ois katastrofi!

Topi katsoo että mitä ne höpisevät.
- Tiijätkös mikä se lompakko on?
Pikkumies puistelee päätään kummissaan.

- Tuulipa saattaa tietää.
- Rahapussi, vastaa Tuuli heti.
Nyt Topikin ymmärtää ja naurahtaa.

Sitten muuta kuin heit ja moit! ja sama marssi peräkanaa autolle, jossa pienin jo heräilee, vaan ei kiukkua sekään. Hymyilee.
Hymy herkässä itse kullakin.

Että osaa olla hentoista, herkkää.
Eikä aina noita maailmalta puskevia uutisia.

- Voin kirjoittaa, kuinka piispan harvakarvaiset pallit heiluvat raskaasti kirkonkellojen lailla, sanoo Pasi Kauniston Ranskassa asuva kirjailijatytär Milja ja ilmeisesti kirjoittaa noin jommassakummassa kirjassaan Synnintekijä tai Kalmistossa.
Ihan pitäisi lukea ja tutkia jos löytyis pallit niin kuin Jallu, joka geokätkeilee jossakin saman lehden sivulla.

Apu-lehteä 6 2014 tässä kääntelen, sitä ennen Einiä ilmestynyttä, tuota jota pulskassa kunnossa oleva Kivisen Mikko koristaa ja vissiin jakaa taas näkkileipäsyöntivihjeitä.
No enpä sitäkään viitsi lukea, enempää kuin raitistunutta Kaunistoakaan.

Mutta sitten tärppää.
Tuossa on asiaa ja näitä paikalla pöydän takaa nähneenä allekirjoitan ja -viivaan jokaisen sanan toimittaja Vera Miettisen jutusta Avuttomana oikeudessa.

Ollaan oikeussalissa.

--- iäkäs nainen astuu saliin. Jokainen askel näyttää vaativan ponnisteluja. Rollaattori kolisee kapealla käytävällä tuoleihin ja pöytien jalkoihin. Yksi salissa olevista nousee ja auttaa uhrin istumaan. Jokainen näkee sen, minkä myös oikeus toteaa tuomiossaan: joillakin uhreilla on viitteitä toimintakyvyn heikkenemisestä.

Kuuden vanhuksen 'kääntäjällä', törkeistä varkauksista epäillyllä, nainen, on valtion varoilla maksettu asianajaja**, uhreilla, kaikki yli 70-vuotiaita, ei puolustajia ole, koska ovat sen verran varoissaan etteivät saa julkista oikeusavustajaa, eivätkä ole ymmärtäneet omilla varoillaan asianajaa hankkia, koska kukaan ei ole huomannut neuvoa että ken on henkisen toiminnan häiriintymisen tai heikentyneen terveydentilan vuoksi kykenemätön valvomaan etuaan, voi tuomioistuin määrätä asianomistajalle edunvalvojan oikeudenkäyntiä varten.
Niinpä aika heitteillä ovat vanhukset käräjäsalissa, vaikka kuinka syyttäjäkin heltyy auttamaan ja tuomari selittämään.

Tuomio
- ehdollinen 1 v 3 kk vankeusrangaistus
- korvaukset 730 euroa
- oikeudenkäyntikulut valtion kassasta (mm. asianajaja 2900 €)

Siinäpähän saavat taas heilua piispan pallit vaikkapa Einin diskotahtiin.
Meno jatkuu.

** (jos kk-käyttövarat ovat alle 600 €,
oikeusapu on ilmainen;
jos yli 1300 € ei oikeussapua myönnetä)

HV
Hj

-Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! kukkui Kunnas kun Suomen naiset neljännen maalin Käkikello-maata vastaan verkkoon heitti.

Voi HELVETIA!
tuon hörökorvan kanssa. Ja että Haapasalon Villekin sortui sen kelekkaan! Nyt sillä tavoitteena saada yks hurja kommentaattoriksi: Palanderin Kalle - ois kuulemma sitten kaks kaljua kukkoa tunkiolla.
Kaj-setä selostaa läpertää kuin Pikku Kakkosen katselijoille.

ETTÄ JÄÄKIEKKOSELOSTAJA! Onneksi sentään vain nais.

Kunnioittavasti
tuus
Lennart Järvi

*******************************

No jopasta! Ja HUIKEETA! päälle.
Eli
juuurikin niin - vai miten se muotisanonta menee?
Oottehan huomanneet, miten urheilussa kaikkien huulilla on nyt tuo huikee ja kuittaus juurikin niin.

Mutta Lennun kanssa oon juurikin silti t ä y s i n eri mieltä: just noin - rupattelemalla, äänen muuntelulla, tempon vaihtelulla - on selostajan lätkämatsia selostettava. Ei huutamalla, rääkymällä eikä tauottomalla pulpatuksella että nyt on kiekko maalin takana ja nyt ristisyöttö kulmaan ja nyt kiekko maalivahdin hanskassa, nyt ...
Ikään kuin katsoja sokea idiootti olisi.

Antero Mertaranta tietysti on poikkeus, koska hän on se jäällä paukkuva lätkä, jota kaikki jahtaavat ja takovat - sitten keväällä MM-Valko-Venäjällä: saat ölähdellä!

PALKINTOPALLILLA
amerikkalaisen rallin soidessa voittajalle (pienessä hämmingissä - puolin ja toisin)

AI AI
ENNII!
sennii mennii
- niin näppee niin noppee!

Häppee ei hoppee
Sotsissa
- lökäpöksylöissä & pöyheessä rlotsissa.

20 ja 14 tai 14 ja 20
Siinä raikuilun vuoden 2014 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa ja pitää lipsahtaakin.
(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perssuomalaista pre-postelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)

Siinäpä kuva jota olen tuijotellut pari viikkoa ja miettinyt jokaisen ammutun arkisen kulun: millainen perhe; mikä työ; miten nyt puoskien käy ...
397 surmapäätöstä yhdessä päivässä oli ennätys. 10 000 'ammutaan paikalla'-teloitusta. 'Ja millähän oikeudella?' hakee Antero Jyränki vastausta kirjassaan Kansa kahta, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa?

Vaikka puistatti pentuna punaiset Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa kun ne ampuivat sen ruotsisuomea solkkaavan kartanopatruunan ja kippasivat kuin kaltatun sian sillalta virtaan ja vaikka se Rukkasenhaukkuja nauratti, oli itsestään selvää että punikit pahoja olivat, lahtarit hyviä.

Vaan sittemmin uuden tiedon karttuessa ja vanhan keiton kypsyessä ei kaikki niin punavalkoista ole ollutkaan.
Ja taas siihen soppaan on ripoteltava lisämausteeksi käpykaartia ja valtiovaltaa. Nyt tosin jo toisesta sodasta. Eli Tapio Koivukari on läpikäytyään monenlaista asiakirjaa aseistakieltäytyjistä koonnut romaaniksi Käpykaartilaiset, Johnny Kniga kustannus 2013.

Muutaman varsinaissuomalaisen kylänmiehen kantti ei enää kestä lähteä talvisodan jälkeen jatkosotaan, joten askeleet vievät metsään - vuosiksi:

"Kukaan ei sanonut mitään, kun Einari asteli vaivihkaa loitommalle, joku suojeluskuntatalolle kiiruhtava katsoi häneen ja kysyi, oliko väärä suunta. Einari vastasi, että piti käydä yksi velka maksamassa. --- --- Kappaleen matkaa kirkonkylältä loitonnuttuaan Takavainion Einari harppasi maantienojan yli ja katosi metsään."

Siinä sitten järjestyy työmaata virkavallalle ja nimismies RuubenTammivaaralle, jonka oma henkilökohtainen elämäkään ei reilassa ole ja kaksoiselämän eläminen käy pitemmän päälle hermoille.

Lähimetsissä pyörivät ja maakorsussa makailevat niin Takavainion Einari kuin Viitasen Kustaa ja muutama muu jermu. Ruokahuollon ja puhtauden on toimittava, niinpä monen kotiväki joutuu samaan liemeen mukaan. Ja kun ruoka loppuu, alkaa se vaihe jossa on astuttava varkauksien teille.

Kirjan loppuun liitteeksi Koivukari on laittanut mielenkiintoisen Suomen Kansan Vapaudenliiton Partisaanisodan keskuksen asiakirjan: Hävitysohjesääntö N:o 2. Talonpoikaistoa ja maaseutua varten. Asiakirjassa jaetaan monenlaisia sabotaasineuvoja ruokahuollon vaikeuttamiseksi ja niilläkin keinoin sodan lyhentämiseksi: kaikenlainen jarrutus ja viivyttely työnteossa, siemenviljojen tuhoaminen, tuholaiseläinten tuominen, perunakellarien ovien auki jättäminen, puima- ja niittokoneiden rikkominen, puiden naulaaminen, lyhytsulkujen aiheuttaminen sähkönjakeluun jne.

Teologian maisteri Tapio Koivukari, s.1959, on aikaisemmin kirjoittanut merellisistä ympyröistä, saaristoelämästä, joka minulle, Volter Kilven ylistäjälle, on jäänyt Mestarin rinnalla toiseksi ja ulkokullaiseksi, mutta nyt tämä romaani käpykaartilaisten elinpiiristä iski kyllä Saaristolaissaaga-trilogian aloittamaa Luodetuulenmaata enemmän.
Kelpo romaani.

Niin mistäkö sen tietää?
No siitä kun sen ihmisiä jää ikävä.

Uuno Unto oli pienenä, vaan taiteilijanimenä tyylikkäämpi: Unto Mononen.
37-vuotiaana kuoli pahasti alkoholisoiduttuaan oman käden kautta.

Tyylikkäästi myös 100-vuotias Savonlinnan Teatteri asian lopun hoitaa - kuten teatterit aina: ei siinä veressä loiskita - kuten elokuvissa, lähes aina. Jo siksikin teatterissa on hygienisempaa ja pelottomampaa istua.
Ja live on aina live!
Ei siitä mihinkään pääse; livettömyyden takia en viitsi enää presidentin uuden vuoden puheitakaan kuunnella, koska suora, mitä tahansa saattaa tapahtua, kontakti puuttuu esittäjän ja katsojan väliltä. Puhukoon Sauli seinille.

Kunnon keikkamuusikon kanssa siinä keikkamuusikkojen elämää keskellä päivää katsoimme ja kuuntelimme, ja mielenkiinnolla seurasin musiikin ulkopuolisena miten musiikin sisäpuolinen esitettyyn suhtautuu:

- Just tuommosta se oli ja lopuksi puolitoista tuntia tanssia! Tosin minun aikana alkoholin käyttö oli jo vähäisempää, mutta jutut ja juonteet samanlaisia, semmoisia joissa tavallista elämää ei pidetty minään.

Semmoinen lopputulema keikkamuusikon suusta tuli. Ja uskottava oli.

Tunteella elämistä, kai toisten tunteilla myös - 'viattomien' kuulijoiden.

Melkoinen nappisuoritus siis taitavilta teatterilaisilta jälleen, ammattilaisia ovat alallaan, ja Savonlinnassahan on aina laulaa osattu. Jos rymytäkin. Näytelmän jälkeen satamatorin toisella puolella olevaa Joel Lehtosen patsasta näytin ja sanoin että tuolla se Leinon Eikkakin aikoinaan kännissä remuyön jäljiltä makasi ja tiukkaa teki että saivat hoipertelevan runoilijan oopperaan avauspuhetta pitämään.

Rydmanin Karille tiedoksi: nyt se taitava taitava oppilaasi, se joka kesällä kerran näytteli Marianvaaran kesäteatterissa Kaavilla loistavasti Putkinotkon Juutas Käkriäisen vaimon Rosinan osan, näytteli nyt persoonallaan Unto Monosen morsmaikun ja vaimon osan: Helka Periaho.
Savonlinnan teatteriin on kiinnitetty tuo persoonallinen jopa karismaattinen näyttelijä(tär).

Eivätkä ihan tumpeloita olleet muutkaan roolisuorittajat, vaikka joillekin kliseiset tumpun osat oli esitettäväksi määrätty: sekin juontaja, ja entä ne balettipojat, Unton taksikuskista puhumattakaan!
Sekään ei haitannut vaikka havaittiin että kätensä menettäneen miehen puuttuva käsi oli ensin vasen ja vähän myöhemmin oikea.

Unto itse on rautaa, siis Unton roolittaja Matti Ruuska on, Unton tulkki. Perin kummallista, millaisia elämän reppanoita sieltä Somerolta tulee, baddingejä jo ennen Baddingiä. Pehmeitä haaveilijoita, jotka eivät avittamatta saa edes lapasen peukaloa suustaan. Tunne ennen käytännöllisyyttä. No, M A Nummisella taitaa sentään olla asiat toisin päin.

Eikä Unton rinnalla Jari Pylväinen Olavi Virtana kalvennut, vetäisi Hopeisen kuunkin mukiinmenevästi ja Kärjen Topina oli kuin narsisti Topi kuunaan. Mehän nautimme itkien ja nauraen mukana.

Eipä tässä voi lopuksi muuta kuin taputtaa ja kehua porukat uudelleen lavalle ja jakaa kunniaa myös lavastajan, Jarmo Hirvonen, oivalluksille.
Komiat päivätanssit, vaikka kuolema läsnä!

On taas aika osallistua SM-kilpailuihin; ja koska Citystä on kysymys täytyy täsmentää: SM tarkoittaa ihan oikeasti lyhennyksen ikiaikojen merkitystä - Suomen mestaruus.

Miesten supersuurpujottelun voittaa Ligety tai Svindal. Naisten syöksylaskun paras on Höfl-Riesch.

Tietenkin. Freestylen kumpareet pomppii parhaiten Dufour-Lapointen siskoksista Justine. Lumilautailun kourut menevät Baisamylle ja Clarkin Kellylle.
Vaan kuka voittaa naisten ja miesten 5000 m pikaluistelussa? Ennen kaikkea naisten, koska miesten onkin saletti: Kramer vastaan Kramer.
Mutta kuka kumma nainen?

Moiseen pulmaan on jämähtänyt Onni von und zu Rentnerimme, joka tupansa pöydälle on levittänyt kaiken maailman tuloskirjat ja listat menneiltä ajoilta päätelläkseen kuis huomisen Sotshin olympialaisissa käy, kutka kultaiset mitalit kaulalleen kahmaisevat.
Siis siitä tässä on kysymys, vuosittaisesta Suomen urheilutietäjien mestaruuskisasta, ei sen vähäisemmästä.

Jotkut ampumahiihdon voittajat on helppo tietää Mäkäräistä, Domrachevaa ja Ole Einaria kun sinne tyrkyttää niin johan osuu, hiihtopuolella Juhaugia ja Björgeniä. Mutta mutta se naisten pikaluistelun 5000 m onkin jo toinen juttu, kun Kaija Mustonen tai Paula-Irmeli Halonen ei kelpaa ja uusista nimistä ei harmainta aavistusta. Kaukalopikaluistelun, naisten, voittotulos sentään on haarukoitavissa, voittajakin olisi mutta aikaa ainoastaan kysytään, niin sen Onni pyöräyttää tosta noin vaan paperille: 40,644
Mutta naisten viidentonnin voittaja!
Martina SABLIKOVA. Tämä TÄMÄ!
----- Trénink skluzu (jediný stadión rychlobruslařské olympijské vítězky Martiny Sáblíkové, který má k České republice k dispozici...) -----

Silmät killillään Onnimme poikamiesaikoinaan katseli Paula-Irmelin luistelua mustavalkotelkusta ja ennen kaikkea useampaan kertaan on kerrannut Ronttosauruksesta Huovis-Veikon kertomusta Jääkiitäjä* ja Ilja Nastasen kanssa tuijotellut naisluistelijan leveää kyykkyperää.

Kuten yllättäen havainnoimme: ei Onni aivan aniiton mies taida sittenkään olla, sillähän on säpinää aivoissa!
Toivotamme onnea ja menestystä olympiaveikkauksesessa ja Suomen mestaruutta urheilutiedon kisassa.
Pidämme peukaloa. Mutta: emme pure.

Unto? Martikais-Unto. Lyseon poikia kielilinjalta. Niiltä hyviltä ajoilta jolloin tytöt pysyivät Tipulassaan, kadun toisella puolen vilkuiltavina.

Kyllähän minä nämä polvijärveläiset etevät muistan: Vehviläinen, Sorsa, Silvennoinen, Kuikka Matias ja Hietalan Eero. Mitä heistä lienee tullut, kuinka elämä mennyt?
Unton kanssahan istuttiin sittemmin vielä ylemmissä opinahjoissa jonkin aikaa, historian luennoilla, kunnes mies katosi. Novgorodit, Moskovat opintoretkillä ajeltiin ja Unton äänen sen täytyi olla, kun jo parinkolmen päivän Neuvostoliiton matkailun jälkeen linja-auton takapenkiltä ääni totuutta nautituista ruuista etsiskeli: - Puolueeni yrittää myrkyttää minut.
Siis ei mikään vakavikko mieheksi.

Unton lehtijuttuja idästä, karjalaisuudesta, ortodoksisuudesta, luostareista olen toki lueskellut.
Nyt tämä kokonainen kirja: Unto Martikainen Särkyneiden toiveiden kuja. Hai 2013.217 s.

Romaaniksi ensin ajattelin, vaan enemmän tarina, pitkä reportaasi, ellei peräti sosiologinen tutkielma, se on, aivan niin kuin takakansi kertoo: "Tämä on selviytymistarina."
Liikutaan herkällä alueella, liikutaan mielen sairastumistiellä - valosta varjoon ja takaisin.

Ake, nuori mies, hapuilee elämän myrskyissä ja 'veneen keikahdettua' löytyy parannuspaikka Kontiolahdelta: "Lopullinen pysähdyspaikka on suuri, valkoiseksi rapattu sairaala noin kolmenkymmentä kilometriä pohjoiseen Joensuun kaupungista. Psykiatrinen sairaala tulisi olemaan Aken tilapäinen olinpaikka seuraavat kahdeksan kuukautta."

Tarina alkaa tulopäivästä, jolloin pakaraan pumpataan rauhoittavat aineet ja päättyy sukuselvittelyjen, opiskeluhapuilujen, työpaikkavaihtamisten, naisseikkailujen jälkeen rautateille vakituiseen toimeen ja viimein kauniiksi lopuksi herkkään hetkeen Pielisjoen rantatiellä:

Siru ojentaa sen hymyillen ja sanoo: - Tässä pienessä rasiassa voit säilyttää aina mukanasi niitä lääkenappeja, joita tarvitset.

Ake on löytänyt kumppanin, joka ymmärtää ja jolle ei tarvitse näytellä eikä peitellä, joka 'rakastaa häntä sellaisena kuin hän on, omana itsenään'.

Herkkää hyppivää tekstiä Unto tuottaa. Kyllä siinä kyydissä mielellään mielen vierellä mukana keikkuu - parasta koko ajan toivoen, herkän sielun koossa pysymistä.

romantillinenkin kertomus
ruovikosta ja kaislikon kuhinasta jalat siteissä

Tulihan se lopulta. Toinen sieltä sisältä asettuen suksiensa siteisiin.
Onni R johdatteli urmakkana sänkiä pitkin hiljokseen kohti järven rantaa; tuskin vilkaistenkaan latoa metsän rajassa - sentään likellä kahtakymmentä taas vilkkuivat mittarin miinukset.
Järven jäälle ensimmäistä kertaa uskaltautuivat tänä talvena, vaikka Ieva vielä epäröi jään kantavuutta.
- No hitto kun autolla jo Kolille jäätietä ajavat, niin etkö tuota! oli Onni tuhahtanut tapojensa vastaisesti.

Niin uskaltautuivatpa. Ja luistelukos luonnistui nyt vähässä lumessa!
Onni oli enemmän haarukkamiehiä, jolta wassut ja mogrenit lähtivät tosta noin vaan!
Toinen pertsalla paineli yhtä nopsaan. Eikä siinä kauan kotkoteltu kun jo oltiin Hyytsaaren väärässä päässä valmiina saarta kiertämään. Eli oltiin siellä petollisen salmen puolella, siellä jonne joskus aikojen takana osuuskaupan johtaja, pyöreänpainava pieni mies, oli moottorikelkallaan ajanut viimeisen kerran.

Nyt ollaan varovaisempia, jos kevyempiäkin, ja saaren syrjään siirrytään, varmuuden vuoksi. Varmuuden vuoksipa hyvinkin, so. ruovikon halki ja siitä ...
... humps! ... mikä nyt ...tul´...
- Sukset kastuu, elä tule! huutaa Onni, parahtaa kuin Potkukelkka.

Vaan ei hätää - syvälle ei vie. Lumikerroksen alle ainoastaan uppoaa ja vain suksien paksuus vettä lumen alla, jään päällä pysyy. Ei henki katkolla, lähelläkään.

- No niinpäs on. Litisee! kuuluu ääni ruovikosta, kaislikossa kuhisee: - Umpijäässä sukset! Tässä.
- Sitäs tulit niin lähellä ... keväällä vielä ymmärtäisi veden jäällä muttei helmikuussa ...

- Nyt on tammikuu. - Tais jäädä saari kiertämättä, viereen humpsahtanut ilmoittaa.
Vinoilleeko, virnuilleeko - vaan jos niin niin tuskin Onni siitä välittää, nokkiinsa ottaa jos nyt Toinen vähän pahansuopa.

Aurinko paistaa, taivaanrantaa punertaa.
Jaappanin koneet taivaita tavoittelevat, untuvapäästönsä korkeuksiin kaartavat, maapallon pyöreyden näyttävät.

On tuulla tuiverrellut näemmä selän takaa, tuntevat, kun kääntyvät takaisin päin. Vaan eipä kulje muutenkaan.
Irrottavat suksensa jaloistaan, hankaavat hinkkaavat ainakin vartin ennen kuin umpijäähän karahtaneet pohjat taas kiiltelevät. Huomaavatkohan edes kuinka kaunista on - huurresaareet täplinä edessä ja kaikki muu, liikkumattomuus ...

Sopuilevat jo kohta, sulavat.
Seuraa anteeksianto.
Pian naurattaakin.
- Tää on olas tää ura tässä, näyttää Onni E.
- Ristikoista tiedän kyllä, Olá! pyrskähtää siihen Onni E:n I - se Toinen.