hikotusta ... sivumerkkejä

isänpäivälahjaksi isä, joka ei juuri koskaan ollut himassa

Kieltämättä vähän kieroon katellu tässä oon Ahdetta: mitenkä sitä nyt niin oopperaa ja golfia kansakoulupohjalta! Ja sitten se 12 vuotta nuorempi Hilkka-rouva vielä siinä ohessa sähläämässä. Päälle pojan huitelut omissa huumemaailmoissaan. Semmoisessa valmiissa kliseepaketissa koko Ahteen perhe: kunhan koketeeraavat ja halusta pällistelevät kansan edessä.

Vaan ptrr-takasi! piti perua kaikki vanha kaunainen ennakkoluulo. Niin kuin Hilkkakin joutui perumaan ajattelunsa Matista, kun Matti eka Hesa-treffeillä heti oopperaillalliselle vei: 'keikaroi, keikaroi', ajatteli Hilu. Mutta ei.

Ensin meinailin, kirjan sisällysluettelo on tarkka ja pitkä joten siitä on helppo valita mieluisensa, että luen vain ne AKT:n jutut Hilkasta & Rädystä, sitten Veikkaus-kähmintäpotkujutut sekä silmäillen Matin nousun eduskunnan puhemieheksi ja pudottamisen valtakunnan kakkospaikalta. Ynnä viimeisen ryvettymisen: Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n vaaliavustuksen. Ja ilman muuta jätän väliin nuoruuden ja lapsuuden ajat Oulun tienoilla.

Mutta ei siinä niin käynyt.
Ensin äiti pehmitti minut: Matti kiittää työnraskaan raatanutta äitiään, joka nyt joulukuussa täyttää 90 vuotta, ojentaen ja omistaen kirjan hänelle lahjaksi.
Sitten koko alkusuku: tarvittiin vain muutama vilkaisu isän juoppouteen, tätien mielisairauteen sekä kurkistus suurperheen hataraan majaan Oulun Kellossa, niin vientiähän se oli. Luettava koko turhan paksu pakkaus.

Vaikka on sillä sähkö- ja puhemiehellä välillä peräti kummallista tittelinkipeyttäkin ilmassa leijumassa: "Jäähyväiskokouksessa minut nimitettiin Työväen Urheiluliiton kunniapuheenjohtajaksi. Se oli liikuttava hetki. Arvostan kunniapuheenjohtajuutta suuresti, varsinkin kun olen TUL:ssa toistaiseksi ainoa tämän tittelin kantaja." ja kohtakos seuraava Salibandyliitosta: "Samaisessa kokouksessa minusta tehtiin liiton ensimmäinen kunniapuheenjohtaja."
Miten joku voikin noin tunteella noin tyhjänpäiväisestä palkitsemisesta lähes ylpistyä! Tittelinkipeyttä? Pääatalomaisittain somasti todettuna: sen verran sitä herranpaskaa sittenkin tarttunut rattaisiin.

Silti kaiketikin: vakuutti Matti ainakin minut kiertelemättömällä kerronnallaan, periaatteessa ei näyttänyt parempaa, varsinkaan nuoruudestaan, kuin onkaan, vakuutti luotettavuudella kuin aikoinaan äitinsä, joka vanhimman pojan hoteisiin joutui jättämään sisarusparven työpäivien ajaksi. Jotenkin suo Matille maailmansa ja ylösnousunsa, ilman kademieltä - olkoon miten kuinka vain 'veistokoulupohjalta'.
Olisi tuo kyllä saanut jonkin syyn myös omille niskoilleen ottaa, eivät nyt kaikki sentään putipuhtaita paavoja voi olla!

Tässähän pian repeää ja rupeaa uskomaan politiikkaan ja poliitikkoihin, josko siellä muitakin, sittenkin, Matin kaltaisia! Rehti, vastuuntuntoinen, työteliäs ja luotettava kansalainen on Matti Ahde, 67, ei ollenkaan semmoinen ketku kuin toinen alan mies, sieltä Turkkusest. Sellainen vakaa kuva minulle ulkopuoliselle kirjasta jää, ja on jäänyt monelle Matin tunteneelle, niin ne monet tässä Matin elämänkulkukirjassa kertovat.
Kumotkaa, jos olen hakoteillä.

Matti Ahde - Timo Hakkarainen: Matti Ahde Sähkömies 459 s. WSOY 2013

*käyvät käräjiä marraskuussa 2013
---
Vakava sairaus 2017

Itäisen Suomen syrjäkunta on yksi amerikkalaisimmista: 75 % kunnan budjettirahoista on annettu yksityisen firman huolehdittavaksi. Eli kuntapalveluista tärkeimmät, terveydenhoito ja sosiaalitoimi, on jätetty bisnesmiesten hoteisiin; satumaisesti hoitavatkin, ei nin pienen pienintä valittamista palvelujen käyttäjillä. Kaikki sujuu kuin rasvattu. Viis siitä vaikka Attendo välttelee veroja ja kiikuttaa voittorahansa veroparatiiseihin, sillä eihän täällä kummaisia veronmaksajia ole muutenkaan - vähäiset rovot joutavatkin ulkomaille.
Opetustoimi on sentään vielä kunnan omalla kontolla. (Pistäsköhän firman pystyyn...)

Lisää uskoa bisnespyörittelyyn tuovat tänään nuo kuvan henkilöt.

Arvokas tilaisuus on samalla myös kunnanjohtajan läksiäisjuhla: On Yrjö Erosen eläköitymisen aika. Eros-Yki on työnsä tehnyt ja poistuu näyttämöltä joviaalina persoonana. Eipä juuri pahaa sanaa kylillä miehestä kuule - vastanapa pitkään kuntaa hallinneelle Ilkka Simanaiselle.

Saanen sivusta onnitella älykästä luokkakaveria eli toivotan pitkää ikää ja täysinäistä omaa elämää Cityssä, nyt kun aikaa jää muuhunkin kuin muiden asioiden hoitamiseen.
Voi hyvin!

- Yhäkö Ryssissä rämmit? tuntuu jo joku kyllästyneenä kyselevän. Ikään kuin jostain kartettavasta tarttuvasta taudista, kurkkumädästä, punataudista, olisi kysymys. Toista se on jos New Yorkiin lentelet Koivuniemen lailla.
Mukavapa olisi Paula nähdä vaikka Talikkalan markkinoilla, mutta ei: liian lähellä, liian lähellä.

Poispäin viimein mekin tulossa olemme, enää käynti Viipurissa. Pyöreässä tornissa tempaistaan amaretot sekä katumummolta pöytäluuta, kuulemma oma tekemä (vaikka kädensijassa kirjaimet China kuten autossa luemme). Mummoja lukuun ottamatta tori on autio ja tyhjä, käsirysyajat, pakkomyynti ja tuputus tällä torilla ovat menneisyyttä. Eikä Talikkalan torillakaan pakkomyyntiä ole: kaikessa rauhassa saat katsella kojuissa vaatetavaraa tai hankkia liepuskaa. Taikka mistäs tiedät miten väärä vitosesi on kunhan palautusruplaasi taas autossa kääntelet.

Ja ettei Leninittä tämäkään päivä kulahtaisi, nousemme sata metriä ylöspäin torilta ja eikös löydy yksi V.I:n piilopaikoista, Latukan talo, Ulitsa Rubezhnaja 15. Tässä hän luki, tässä hän kirjoitti, tässä hän peseytyi, tässä nukkui ... niin niin ja kävi syvällisiä keskusteluja isäntäväen kanssa.

Tiedetään, tiedetään, alkaa sisuskunta huudella. Paljon on aina paljon. Pihalla päästelee jo ihan omiaan: - Katso, Martti Servon patsas!
Ynnä muuta epäsopivaa.

On aika Karusellin kautta kiepsahtaa kohti Svetogorskia ja kotomaata. Emme laula, kuten ennen muinoin, rajan paremmalla puolella: "Suloisessa Su-o-me-s-samme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme laulun laaja kotimaa."

Tässä kaikki tällä erää Pietarin tieltä. Menkää ihmeessä tutustelemaan yhteen maailman kauneimmista metropoleista, missä stadilainenkin on täysi landepaukku isommissa ympyröissä, viiden miljoonan ihmisen seassa.
Ja ihan tuossa yltöhollilla, täältä katsellen lähempänä kuin Hesa!

Että oven taakseko sitä viimeksi jäimme.
Käydään toki sisään Smolnaan peremmälle, sen pyhimpään, Leninin työhuoneeseen, koska ei nuo kuvan aseelliset portsaritkaan ole enää estämässä ja turvatarkastukset sekä passinnäytöt ovat onnistuneesti takana. Hymyilemätön mies tosin koko ajan selän takana kytiksellä, ettei vain kukaan kuvaa tyhjää kaksisataametristä käytävää; yhtä ilmeetön ja vihainen on kuin entisaikojen mummot Moskova-hotellin kerroksissa.

Tänne siis livahtivat katutarkastuksilta hammassärkyä potevaksi mummoksi heittäytynyt Lenin ja juopunutta miestä mallaava Leninin henkivartija Eino Rahja Liteinin sillan yli ja Spalernajaa pitkin Smolnaan aloittamaan vallankumouksen.
Lenin työskenteli täällä 124 päivää, lokakuusta 1917 maaliskuuhun 1918. Täällä kävi Suomen johto Svinhufvudin mukana Leniniltä belsepuup bolshevikkijohtajien allekirjoitukset itsenäisyysjulistukseen.

Ja nyt me muut nyt täällä vapaina ja itsenäisinä suomalaisina sitten palloilemme.
Sen kuin Lenin-sedän tuhkakuppeja, kassakaappeja, Pravdoja, asiapapereita tutkikaamme.

Että kyllä täällä havinaa riittää.

siinäpä taas nikottelemista kerrakseen!

Nikottelemista ainakin niille, meille, ennakkoluuloisille jotka mieluummin vanhaa rataa kuljemme kuin otamme vastaan 'vihulaisen' viestejä.

Siinäpä seisoimme Pietarissa vallankumouksen päämajan eteisessä turvatarkastuksessa passi kourassa lauantaisena ehtoona lokakuussa. Olemme lokakuun vallankumouksen tarkastusmatkalla melko täsmälleen alkuperäisenä päivänä 25.10. Vuosiluku 1917 vain on eri - ja kumousinto.

Turvatarkastuksessa passi kourassa! keskellä kaupunkia johonkin kumman rakennukseen päästäksemme.
Eikö siis mikään ollutkaan muuttunut kapitalismiin siirtymisen tai, no jaa, sosialismin unohtamisen jälkeen?
Tiukka kontrolli päällä. Oli pomona tsaari tai kommunisti, vai onko kaupunginjohtaja jotain muuta - uusrikas, oligarkki kenties? Hänhän Smolnassa työtänsä tekee kaksisataisen upottavan punamattometrin päässä. Käytävä on pitkä siis, ja näitä pitkiä käytäviä on monessa kerroksessa. Punapomo Kirovin ampumishuoneessa sijaitsee nykyjohtajan työpiste.
Jos suurudenhulluus Dubaissa kohdistuu vertikaalisti taivaita kohti, niin täällä levennellään horisontaalisti. Oi ihminen - niin kauas toveri Diogeneesta loitontunut! Tynnyrin ala ympärilläsi ei ole koskaan riittävä.

Mutta sisään siitä pälyilemästä, viisauksia viljelemästä, nyt kun kontrolli on pelinsä pelannut, vaarattomaksi tämän sakin todennut. Nyt lupa on käydä peremmälle.
Kaupunginjohtajalta, opas käy hiirualisena kysymässä, ei lupaa heru tulla kuikuilemaan tappohuoneeseen. Siispä kuljemme muita käytäviä, vaikkei toki omia polkuja sentään. Vaan mikä ettei: onhan näitä mitä jäljillä lampsia.
Näemme upean salin jossa Pietarin kaupunginhallitus kokoontuu. Näemme Nadežda Krupskajan Vladimirin vaimon makuuhuoneen ja vaellamme käytäviä pitkin, kunnes pysähdymme ja hätkähdämme:
Tässä se on! Vladimir Iljitš Leninin (1870-1924) työhuoneen ovi.

Jos perille pääsy Leninillä oli vaikeaa, niin kestipä se meilläkin. Leninhän joutui tekeytymään ties miksi luutamummoksi ja hammasvaivaiseksi humalaiseksi päästäkseen henkivartijansa, Eino Rahjan, väellä ja voimalla ja oveluudella ylipäätään tuona lokakuun iltana etsintäporukoiden ohitse Smolnaan vallankumouksen aloitusnappia painaltamaan.

sarjassa Kuka nyt tätäkin lehteä lukisi!

Brasilialaiset ovat saaneet tarpeekseen: vaikka pitää maksaa 40 % veroja, silti ei mikään yhteiskunnallinen palvelu pelaa. Joku nielee välistä.
Pomot, pomot. Niinpä tietenkin.
Johtajat kahmivat sillä aikaa kun kansa sambaten keskittyy viihteeseen, siihen jalkapalloon, sillä porukat turruttavat päänsä niin etteivät tajua ympäröivää todellisuutta.
Parempi kai kuitenkin jalkapallolla kuin viinalla. Väkeähän meillä Suomessa varoiteltiin pitämään näppinsä irti väkiviinasta jo 1903 Työväenpuolueen Forssan kokouksessa, jotteivät portsut pääsisi selän takana juonittelemaan; nyt vissiin pitäisi kieltää viihdyttävät tv-kanavat ja videopelit, jotta kataisten juonet paljastuisivat.
Kansan nauttiessa kännissä viihteestä wahlrooseilla on aikaa sumplia asiat mallilleen. Heureka! Heu!
Vaan nyt Brasseissa tuonkaltainen poliittinen peli on pelattu: kuukausitolkulla jatkuvat mielenosoitukset ovat yllättäneet valtaapitävät ja ensihätään uudistuksiksi on luvattu metrolippujen korotusten lykkäämistä, opetukseen satsaamista öljytuloista, presidentti Dilma Rousseff haluaisi hetipian tuoda maahan 10 000 lääkäriä Espanjasta ja Portugalista.
Uudet presidentinvaalit ovat ensi vuonna, päättäjien on oltava varovaisia elämänhallinnassa. Kuvernöörikään ei enää oikein tohdi tuosta noin vaan lennättää helikopterilla koiraansa huvilalleen - yksityislennolla.

Mistä moista verestä tietoa meikäläisellä?
Kandee lukee lehtee jota just muut ei viiti: Kehitys-Utveckling 3/2013. Eikä maksa kotiin tilattuna latin latia.

kun mainitsee nimen OTTO WILLE

Siihen enää Kuusista tarvitse lisätä. Siinä poljennassa korvien irtileikkaaminen on synneistä pienimpiä.
Käsittelyssä tässä vasta ilmestynyt Paasilinna-kustantamon Antero Uiton kirjoittama 400-sivuinen dokumenttikirja Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen.
Melkoinen äijä, vähävartinen muttei vähä-älyinen - kuin Napoleon. Varsinainen Takapiru, joka kulki oma nahka edellä ja joka viis välitti lähimmäistensäkään (Esa-poika/Aino-vaimo) hengestä, saati kilpailevien puoluetovereiden. Uitto on kartoittanut tarkoin Kuusisen liikkeet koti-Keuruulta Neuvosto-Venäjän vallan huipulle, saattelee uurnassa aina Kremlin muuriin saakka. Poliittinen kummajainen, joka selvisi hengissä läpi Leninin tuulten ja Stalinin tuiskujen istuen politbyroossa, säilyttäen maineensa Hrustsevin päiviin asti, jolloin saapui luonnollinen kuolema Moskovaan. Kuolema tuli kuin tilauksesta, armahti 83-vuotiaan puoluepukarin sopivasti vuonna 1964, kuukautta ennen Hrustsevin syrjäyttämistä, ennen kuin koittivat taas kovemmat ajat Neuvostoliitossa.
Itse en niinkään kiinnostuneena seuraile hänen politiikkaansa, valtansa etenemistä enkä vallan käyttöä kuin varjossa kulkevaa ihmiselämän inhimillistä puolta, sitä, millainen mies tämä OWK arjessa oli?
Ainoa mies hän oli siinä valtapoppoossa, joka harrasti ja oli innostunut estetiikasta, taiteista ylipäätään, muiden johtomiesten seisoessa realisminsavessa nivusiaan myöten. Otto Wille pelasi shakkia, runoili, säveltelikin, oli musiikkimiehiä, kuin myös naisten-: "Hänen filosofiansa mukaan korkealle kehittynyt mies tarvitsi useita naisia: yhden tai kahden asemasta neljä tai viisi oli miellyttävämpää eikä niin vaarallista."
Niinpä perhe-elämä oli mitä oli kiireisellä miehellä, ikinä ei ollut ikävä kotiin. Helsingissäkin luvatta oleskellessaan, toista vuotta myyräntehtäviä suorittaessaan, kului vuosi ennen kuin otti yhteyttä Saimaan ja nelilapsiseen perheeseensä. Eikä Moskovassa valtaa pitäessään lotkauttanut korvaansakaan vaimonsa Ainon - kolmasko tämä oli? - pelastamiseksi vankilasta. Mitäpä Ainosta, koska siinä rinnalla eleli 30 vuotta nuorempi vaimo Marina Amiragova.
Siis: Suurmiehiä tässäkin suhteessa!

Antero Uitto on koonnut mielenkiintoisen tosi dokumentin tosi korkealle päässeestä alunperin suomalaisesta miehestä, sittemmin Neuvostoliiton kansalaisesta, jolla ei ollut koskaan pääsyä takaisin Suomeen, ei käymäänkään. Otto Wille Kuusisen tarina jos mikä on selviytymistarina, varsinainen realitysarja, tapahtumakas; nämä Viidakonvaltiaat ja muut haltiaat, mitä näitä nyt Selviytyjiä telkussa onkaan, ovat lasten leikkiä OWK:n, kumman miehen, elämäntarinan rinnalla.
"Pahimpana aikana Kuusinen oli jopa itsekin odottanut omaa mahdollista pidätystään. Hän oli varautunut äkkilähdön varalta siten, että oli laittanut ikkunan väliin voipaperiin käärittynä voileipiä sekä siistiin järjestykseen alusvaatteet, villasukat ja villapaidan."

jos henkikin katkolla

kuva RIP
"Sekasorto tulee, tai Suomen kuolema", kirjoittaa Joel Lehtonen 14.10.1918 Sylvia Avellanille kun ensin on selvitellyt: "Viattomia on tyhmien talonpoikien annettu tappaa; ruoka-asioista ei ole pidetty järjestystä, vaan sen sijaan hommattu kuningasta, jollaisen aika tosiaan on jo mennyt! Nykyiset kansat eivät loisia tarvitse."

1918-kapinan aikana Joel pelkää omaisuutensa menettämistä lunastamislain vuoksi: mikä on 30 hehtaarin Inhan (Putkinotkon) tilan kohtalo Savonlinnan liepeillä, entä Hörnebergin huvilan kohtalo Huopalahdessa?
Joel yrittää myydä Putkinotkonsa, mutta ostajia ei ymmärrettävästi löydy, laiska velipuoli Ales, tuleva Juutas Käkriäinen, pesueensa kanssa voi jatkaa asumistaan, so. sotkemistaan tilalla.
Eletään tuskallisia sekasorron aikoja. Joel kuljetuttaa jopa elävän sikansa laivalla Savonlinnasta Helsinkiin jottei talvella nälkä yllättäisi häntä ja Lydiaa.

On mielenkiintoista lukea aitoa, tyylittelemätöntä, spontaania tekstiä näissä Joelin Sylvialle, toisen miehen vaimolle, lähettämissään tunnustuskirjeissä, jotka Pekka Tarkka sittemmin kokosi kirjaksi Putkinotkon herra Kirjeitä 1907-1920. Tyylitellymmät tekstit kirjeiden päättymisvuoden ajoilta ovatkin sitten luettavissa novellikokoelmissa Kerran kesällä 1917, Kuolleet omenapuut 1918 sekä romaanissa Putkinotko 1920.

Vielä muutama kirje jää lukematta, onneksi - harmittavasti ja valitettavasti enää vain 13. Yhden blogin väärti. (ed.)

11.11.1918, kirje 320, Joel ohjeistaa Silviaa: "Kuule: jos alkaa käydä pahoin, varaa itsellesi joitakin pillereitä; tunnethan lääkärejä. Punaiset Venäjän Karjalassa kuuluvat olleen nykyään ihan perkeleellisiä: he ovat tappaneet jäsen jäseneltä paloittelemalla! Ei edes silmiä puhkaisemalla."