hikotusta ... sivumerkkejä

Kello on 19.02. Auto on haettu väärältä parkkipaikalta Kiisun pihaan. Ovet lukittu. Liput ostettu. Ohjaaja Smolander ulkoroihupatansa hämmentänyt. On sisäänastumisen aika, pimeyteen, savuun betoniseinien sisuksiin.
Esitteestä luettu: 'Esitys ei ole esteetön.'
Tunnustus 1: En ole lukenut Karamazovin veljeksiä.
Tunnustus 2: En aiokaan lukea Karamazovin veljeksiä.

Ei siksi että Paavo Väyrynen on Dostojevskinsa lukenut, vieläpä ennätysajassa, vaan siksi että SOS eli Se On Siinä: Outokummussa!
Eli
Suomen taiteellinen metsäteatteri teki kaiken selväksi ja veti ainakin sileäksi - ja viimeisen päälle viiden tunnin esityksellään kolkoissa puitteissa hylätyn kaivoksen uumenissa.

Mikä meno! Mikä veto! Mikä lento!
Vaikka koko päivän pelottikin: asettua nyt viideksi tunniksi aloilleen tuijottamaan irstaan elostelijaisän ja hänen kolmen nyrjähtäneen aikamiespoikansa välien selvittelyä. Viiden tunnin ajaksi! Kun samaan aikaan olisi voinut katsoa JoMa-Sotkamo-huippuottelua paikan päällä ja Usain Boltin Lontoon satasta telkusta.

Kannatti, kannatti - ehdottomasti kannatti!

JoMahan pelaa pitkin syksyä ja Boltia ei pysäytä mikään, rahanahneudessaan pyrähtää vielä monta pyrähdystä. Bolt saa satasen juoksustaan monta satasta (min. 300 000 €), metsäteatterilaiset eivät rahasta näyttele - ottavat sisään vain jämptit 40 katselijaa - vaikka rahasta näyttelevätkin.
Elostelija isä-Fjodorilla nimittäin sitä ruplaa riittää! Ja kun ruplaa riittää niin sen tavoittelijoitakin riittää, eli henki siinä katkolla on. Kuolema käy, mutta: kuka pojista on murhaaja, vai onko se äpärälapsi, ovela Smerdjakov?

Tunnustus 3: Isän murhaaja on Dimitri - kenttäoikeus painostaa tunnustamaan.

Taitaa niin olla: D on isänsä kuva. Hurjimus.
Mitä paneutumista niin isältä kuin pojalta osaansa, vasta arkussa hiljenevät nämä Yön sudet Eetu Känkänen ja Matti Pajulahti.

Siinäpähän istumme katsomossa, ja emme istu. Välillä vaihdamme paikkaa, kapuamme yhä ylemmä torniin, välillä laskeudumme maan tasalle, välillä aterioimme, syömme soppaa, välillä juomme vohvelikahvit. Ryyppykin rohkeimmille tarjotaan ja Gruşenkalta yksi onnellinen sai suudelman, kiitos Essi Kosola. Nam!
Olemme intiimisti näytelmässä liki koko ajan.

Ihmismieliä on monenlaisia, jotain hyvääkin kaikissa kaikitenkin. Eiköhän se siinä ole Dostojevskin sanoma ja näyttelijöiden.

Kello on puoliyö melko tasan, hämärissä on auton löytämistä parkkipaikalta, tervapata on sammunut, tuulilasikin on kostea - vaiko silmät ...

Lomakohdevihje.

Kesäteatterit tietenkin, varma valinta, meille joilla ei enää ole jukujukuikäisiä lapsia.
Mutta miksi tyytyä vähempään, kun voi saada enemmän!

Pohjois-Karjalassa päin pyöriville matkailijoille on tarjolla varsinainen aarre liki Joensuuta Ohvanan mäeltä vasemmalle. Siellä on kulttuuritalo, joka tarjoaa ammattimaista teatteria läpi vuoden entisessä koulurakennuksessa.
Kylmän ja sateisen kesän kunniaksi on sopivasti juuri nyt menossa musikaali
Singin' in the Rain

Saara Saastamoinen
kimittävänä pöljäblondina, mykkäfilmidiiva Lina Lamontina on kiusallisenhäkellyttävä. Että osaakin risoa - katsojaa penkissä - koko tyyppi! Onneksi lopussa saa nokilleen Lina, mutta toki kaikki sympatiat jäävät Saaralle.
Bravo! Bravo!

Miljöö Ohvanan mäellä on mitä maalaisin, atmosfääri mitä kotoisin! Sivistys on saapunut luonnon keskelle: peltoa, metsää, pajukkoa ympärillä ulkona ja viimeisen päälle ammattitaitoa sisällä. On siinä ihan oikeesti nielemistä ja uskomista, hei!
Jos kurkkimistakin niskojen takaa täpötäydessä koulusalissa, kun Moilanen, Salokangas, Sarkkinen, Ursin panevat parastaan.

Mutta uskottava on, menkää aistimaan!
Ette pety.
Eikä homma tähän pääty. Syksymällä on tulossa monenlaista laulua ja musikaalia ja revyytä: ainakin La-Lai-La musiikkinäytelmä Laila Kinnusesta on pistettävä korvan taakse.

Erittäin hienoa työtä tehdään Ohvanassa vailla minkäänlaista valtion, kunnan tai minkään instanssiin apurahoitusta.
Tällä teatterilla on muuten komealta kalskahtava nimi: The LittleBigMusic, ristiriitainen, totta kai sekin, kun toimipaikkana on Ohvanan kulttuuritalo.

Uskaliasta, ennakkoluulotonta, kannatettavaa!

**********

- Sydämentahdistajia älkää kytkekö pois päältä, muut kojeet on suljettava.

Tuosta lähti liikkeelle näytelmä, joka oli kuin matikka: koko ajan käsistä karkaamassa. Toisaalta tuo varoitus oli hyvä, sillä siinä selvisi tulevan puolitoistatuntisen vakavuusaste. Tragikomiikkaa tuleman piti.
Heti tiesi että katsoja voi taiteilla naurulla ja putoilla naurun vierelle.

Kolme vanhan liiton orkan jäsentä ja yksi uudempi monroe käyvät läpi oman The Everlast Bänd -yhtyeen menestymätöntä historiaa - ronskein puhein, tietysti. Naislaulusolisti, hymyilee minkä naamioltaan pystyy poikaraukoille, hymähtelee ja säälittelee; kaukaisuuden Idols-voittaja muuten tämä naissolisti Simone Päiväperhonen, ajoilta jolloin niitä kisoja ei vielä järjestettykään.

Istumme Joensuun kaupunginteatterin näytelmässä Orkesteri, jonka on ohjannut teatterinjohtaja Vihtori Rämä Okko Leon kässäristä. Molemmat ovat olemassa, vaikka jälkimmäistä nimeä vähän epäilin orkesterin yhdeksi hahmoksi Jasen, Hallan, Ranen ja Timin kylkiäiseksi. Olemme heti kättelyssä päässeet backstagelle, nuuhkimaan orkesterin 'poikain' verhontakaisia juttuja, kinaa ja syyttelyä - yhteishengen nostatusta siis sen karskin kielen kera. Värikkään verhon takana olemme kaikin: koska tahansa saattaa esirippu aueta ja olemme suosion huipulla tv-kameroiden ristitulessa! Mistäpä sen tietää.

Puolitoista tuntia puhetta ilman väliaikaa - on näillä vankka rutiini, pistipä ne mihin virkaan hyvänsä, näillä teatterin staroilla Jämsén, Heimo, Heikkilä. Paavilainen, se suurisuu pitkäletti monroe ui sulavasti messiin. Paketoituneena Päiväperhosena Virtanen paketoi pelin.

On siinä ulottuvuutta, nokko - ja orkesterin poikien kulahtaneen elämän kuvaus ns. kohillaan, mitä nyt orkesterin pojilta olen kuullut.
Pois lähtiessä partnerille tosin tosissani toimitan jotta: - Saattaa enin into ja hymy hyytyä sellaiselta joka ei ole ennen teatterissa pistäytynyt.

kilibailut
Rämän potkut
http://yle.fi/uutiset/taiteilijapiireissa_poyristellaan_joensuun_teatterinjohtajan_potkuja/7960906

28.2.2015 06:32
'voksi, sir
aikaisin aamulla, suurella asemalla - tässä: venäläistä naista kahtomaan menossa...'

Eilen vastailin Vox Populin kommenttiin Hiihtäjiä ##tuttaa jättäen kommentoijalle lukijan tarvitseman oman tilan johtopäätökselle. Semmoinenhan on hyvän kirjoituksen ensimmäinen vaatimus: päättelykyvylle tilanjättäminen.
Lienee huomannut että: se menee Kajaanin kaupunginteatteriin katsomaan Anna Kareninia.

Eikä mitään ilolintua kopeloimaan säädyttömästi rajan taakse. Tai niihin Peep-luoliin joissa typykät käyvät polvilla istumassa ja hieroutumassa ja joille on työnnettävä taaloja vähän joka rakoseen.

Kyllä kyllä, kyllä tämä Kajaanin nainenkin katsojien kimppuun kävi, mutta toki säädyllisesti - vaikkakin vauhdikkaasti. Ryntäsi varoittelematta tostanoinvaan ovien takaan kimpsuineen ja kampsuineen katsomoon kyselemään että mikä meininki? mikäfiilis? mikä menossa? mitämurjotatte? onko ollut hauskaa? yms.
Riehaantui.
Palasi sitten näyttämölle ja vaati että kertokaa, sanokaa totuus hänestä! Onko ollut liian ylväs, hienohelma, pateettinen, vai mitä? - Liian pienet hinkit vai?

Siinäpä sitä olikin katsojilla puremista jos nielemistä. Nikottelemistakin.

Ensin oli menty ihan suurin piirtein normaalisti tolstoilaisessa hengessä rakkausdraamaa kaikkine tuskineen läpi: kreivi Vronskiin, Antti Hovilainen, rakastumista, rakkaudenkaipuuta, Levinin, Mika Silvennoinen, maantuskaa, elämän tarkoitusta ... aivan tosissaan etsitty melkein kissainkoirain kera varjokuvin, kuolemat, sairaudet, toki pientä iloakin koettu. Paljon liikutusta joka tapauksessa. Tunneskaalan jokaisella portailla käyty, enemmän tietenkin tuskan ja ikävän puolella.

Niin.
Yhdenäkinyllättäen
lentääkin katsomoon tuo sama Anna Karenina, Eeva Aitta, kuin Kassi-Alma, Marja-Leena Sukula, ja Suhina- Lempi, Mai-Brit Heljo, kertalaakilla muuttuneena.

Oli siinä - hyväksymistä.

Mutta hyvin se onnistui kun esimakua oli jo saatu näyttämölle heitetyistä rakkaustuskakirjeliidokeista sekä ennen kaikkea Annan vähemmän rakkaan aviomiehen Aleksei Aleksandrovitšin manifestaatiossa. Ohjaajan, Hanna Kirjavainen, ratkaisu oli ollut oiva: A. A. Karenin oli pelkkä keppihevonen, jolla vain takki ja lakki ja jota muut näyttelmän henkilöt kuljettivat. Mies vailla lihaa ja verta, niin kuin oikeastikin, tunteeton.

Kovaa kamaa - ja musiikki syvältä sykähdyttävää ortodoksiaa.

Die Fahne hoch!
Näinä EU-aikoina itsenäisyyspäivän kunniaksi aloittakaamme kansainvälisesti, vaan ei Kansainvälisellä, tervehdyksellä ja onnen toivotuksella. Ennen asiaa.

Eipä siinä ollut ukoilla paljon virkaa, jos ei niin virtaakaan. Nuo sydämen sisällä olevat rönsyilevät naiset tämän teatterin tekivät.
Kenties olivat oikein voimavirtaan kytkettyinä?
Ja jos miehet mielin kielin korrektisti yrittivät ollakin, niin naiset eivät - akat, en paremmin loihe lasumahan.

Hella Wuolijoen naisten kimpussa tässä; Hella siinä missä Minna Canthkin on kangennut vahvoja naisia esiin, nyt Harmaalahden kartanoon, joka vielä tämän päivää sijaitsee Enossa. Maan mainiotunnelmainen Louhiteatteri esittää näytelmää, josta voisi sanoa vaikkapa 'vertaansa vailla'.
Paitsi noiden rehevien naisten takia, myös hirsiseinäisen esitysmiljöön ja kotoisan sydämellisesti kutsutuksi tulemisen tunnun vuoksi; kahviakin tarjoiltiin väliajalla personkuppikaupalla.

Semmoinen satakunta vierasta oli halvalla hintaa, vaan ei halpahintaisina, kutsuttu näille kalaaseille vieraiksi mukaan selvittelemään Harmaalahden kiemuroita, kun Laamanni rouvineen palaa sukukartanon isännäksi, parinkymmenen vuoden jälkeen.

Yllätyksen poikanen odottaa palaajaa: piika Justiinan kanssa aikanaan muhinoitu Olavi.

Tiedon siirto laamannittarelle tapahtuu ruustinnan supinasuulla.
Hitto minkä raivarin tämä saa! Siitä on oksat pois.
Mahtavaan roolisuoritukseen yltää Minna Keränen-Kultanen. Siinä kurvaillaan välillä farssin puolella, vaikka vakavasta lehtolapsiasiasta onkin kysymys.

Senaattorska Harmelius on sisäolento, jonka perintöä tässä käsitellään. Vasta nyt miehensä kuoleman jälkeen on erakoituneen rouvan aika inhimillistyä. Kutkuttavasti inhimillistyykin Tuija Hirvonen-Puhakan kuorissa.
Ja se kolmas vahva nainen on itse Justiina, jonka ote pitää ja jonka Miia Keränen pitää taidolla linjassaan.
Neljäskin nainen on heikkoudessaan vahva, tämäpä ulkokullattu ruustinna, Saara Väänänen, joka vetää osansa niin että mieli tekee vieläkin huokaista, jotta 'Piru hänet periköön'.

Miehistä ei tässä sen enempää, ihan mukiinmeneviä olivat; miehet kestäkööt naisten aiheellisen ylistyksen.

Ja otsikosta: Katsomossa istui etupenkissä muuan äänekkäästi nauraa rähähtelevä kainalosauva-Pesonen, hänen johdollaan viimeistään vakavampikin osasi nauraa oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan - kunhan ei vain olisi ollut maksettu ja kutsuttu niin kuin Uutisvuodossa on tapana. Ei häirinnyt. Sopi jotensakin hyvin fiilariin.

Vaiko niinku autokauppias tai pappi, Vera Räsänen & Marja-Sisko Aalto, sukupuolta vaihtaneet transseksuaalit.

Nummisuutarin Esko ainakin aluksi Joensuun kaupunginteatterin näyttämöllä siltä vaikutti. Olivat näet istuttaneet Eskon osaan naisen, ja mekös sydänyhdistyksen konservatiivikatsojat olimme saada sydänlaakin moisesta, aluksi. Nitropurkki kiersi ringissä ja irvisteltiin vain, noin suurinpiirtein sanottuna, ennen kuin totuimme, ja lopulta hyväksyimme, koska niinhän tämä maailma on muutoksessa, niin oma kuin ympäröivä, että menköön ja niin muuttukoon!

Mikäs me olemme jarruttelemaan, tautiset sydäntautiset.

Olisimme valmiit tulemaan linja-autolastissa vaikka näyttäisivät Frankensteinin hirviön, senkin uhalla jotta poispalatessa linja-autossa saattaisi matkustajien pääluku olla vähäinen, ja Tikkamäen sairaalan kardiologinen osasto tupaten täynnä. Sen verran teatterifriikkejä olemme.

No hevosenleikki sikseen. Jättäkäämme takit linja-autoon ja käykäämme teatterikipaleen kimppuun!

Moderni versio, kieltämättä, tämä Nummisuutarit-kansanooppera, johon libreton ja sävellykset on tehnyt Joensuun lyseon läpikäynyt Kaj Chydenius.

Ensimmäinen puoliaika meni totutellessa kovaan menoon ja hurjaan tanssinhuiskintaan. Olimmehan odottaneet näkevämme Eskon keppi ja eväspussi olkapäillä kävelemässä pitkin pist'aitakujosia Mikko Vilkastuksen saattelemana kohti suurta rakkautta ja naimiskauppaa, sitä Kreetaa-ihanaista.

"Oishan nuo suaneet ies poikapuolen Eskoks hommata."

Liekö ollut Matin-Pirkko vai kuka joka sillä tavalla väliajalla tokaisi.

Toinen puolikas sulatti porukan.
Totuimme ideaan ja sukupuolettomuuteen, sillä samapa tuo: samoja ihmisiä - mies tai nainen - hitonko väliä sillä! Maailman murheet, ilot ja surut yhteismitallisia kumminkin.

Ja energia joka näyttelijöistä pursusi, tarttui lavalta katsomoon. Nauratti aivan, tuonkin yläkuvan jouhikonsoittaja-Teemu-pojan goottihevaripunkkariäiti, massiivinen basso mustahuuli-Maasilta, Markku.
Puhumattakaan itse Eskosta, Laura Hänninen, eikä Eskon Martta-äitikään, Maria Sarkkinen, ihan taustakaluksi pimentoon jäänyt, vaikka Topias-isä, Niilo Savolainen, valovoimallisena persoonana etualalla pyörikin.

Totta puhuen: tällä hetkellä päällimmäisenä pyörii lukkarin, Rantasalo, railakka pyörällä ajo verhoista verhoihin halki näyttämön.

Alastonta olisi kaupan.

- Heh!

Onni Rentner naurahtaa mailiboxinsa avattuaan ja jatkaa hykertelyään.

Tuossa nyt mitä uutta paratiisilaiselle, niin se on tulkittava. Luonnollinen olotila. Ainoa mikä tuossa mättää on ajankohta: Itsenäisyyspäivän aattona.
- Eiköhän vilulla pane.

Näkee kohta että oululaisia ovat. Kaipa ne pohjoisen immeiset tarkenevat. Tarkeneehan tuo Suomussalmen Hiljainen kansakin.
- Taikka eikun niillähän on vaatteet sään mukaan, muistaa sitten Onni.

Huomaa tosin kun lukujansa jatkaa, että sisätiloissa tanssahtelevat:
"Riisuttuna nähdään Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2014 kello 19."

"Teoksessa siirrytään heti suoraan asiaan", niin jatkuu maili.

- Ei hitossa nyt sentään! Vaikka Turkan ex-pajalla ollaankin, alkaa vastustella Onni.
Rauhoittuu kun lukee edelleen: "eli riisutaan roolit, käyttäytymismallit ja vaatteet ja ryhdytään tutustumaan itse ihmiseen kaiken yhteiskunnan kasaaman sälän alla."

Latistuu, into silmin nähden laimenee.
Silti päättää mennä, pyöräyttää päivämäärän allakkaan.

- Joutaahan tuonne kun ei se Sauli siihen toiseen puolialastomuusnäytelmään kumminkaan kutsu. Siihen joka muistuttaa hupiudessaan sitä Kelan pellon porukkaa.
- Ja peruupahan jos kutsuu.

Nehän mainostivat jossain vaiheessa, että joka kotiin olisi syytä hankkia Dolby Surround -äänentoistojärjestelmä.
Meillä vieraili sellainen vastaava järjestelmä, ikään kuin näytillä, tässä päivänä muutamana.
Siis sellainen nelikanavainen DS, jossa on 'normaaliin stereosignaaliin matriisikoodattu neljän kanavan sisältö'.

Kyllä ne velloset aivan selvästi ko. kotiteatteria ja siitä irtoavaa mölyä vastasivat, sillä ainakin ääni täytti hyvinkin DS-ehdon: 'vasemman ja oikean kanavan sisältäessä saman signaalin ääni toistetaan keskikanavasta, ja vaiheiden ollessa vastakkainen takakanavasta'.

Ääntä nimittäin tuli sieltä sun täältä ja silloin myös keskikanavasta kun isompi kaiutin heittäytyi keskilattialle ja pienempi kaiutin istui isomman kaiuttimen päälle. Ja kysyi: - Pielatenko?
Se signaali olisi varmaan lopulta päässyt ulos takakanavasta, jos lupa olisi hellinnyt.

Kieltämättä tyylikkäitä kaiuttimia olivat siinä keskilattialle asettauduttuaan, kumpikin. Erokokokaan ei haitannut silmää, vaikka toinen, vaaleampi, Naakko-kaiutin, oli jonkin verran pienempi, sillä ainakin yhtä tehokas oli ääneltään kuin suurempi ja lempeämpi-ääninen Heke.

Ehkä ainoa särö kokonaisuudessa oli siinä, ettei se pienempi kaiutin pystynyt ärrää ei ässää vielä puhtaasti toistamaan, ainakaan ei saatu viritetyksi sitä niin tarkasti sille taajuudelle. Mutta toisaalta mukavapa tuo oli kuulla ja kuunnella söpöä kysyvää ääntä:

"Mittä kitta? Empi-itta?"

Kyllä ne ainakin puoli tuntia jaksoivat siinä matolla leikkiä lyödä ja temmeltää. Yhtä kesäteatterikipaletta vastasivat. Hyvinkin. Jollei peräti oopperaa, sieltä Olavinlinnan kupeelta kun lähtöisin ovat!
Nuorta energiaa pursuavaa, niin kuin on tapana sanoa, kun kunnon vimmaista nuorten voimain teatteria katsotaan, kuten Tsehovin Kolmea sisarta tai tuota Enon Vanja-enoa, taikka tätä alakuvan Shakespearen Myrskyä.

Hitosti hyvää! I know! I know!
I Do! I Do!
olisi Ohvanassa ja EM-yleisurheilu Zürichissä.

Mikä tahansa muu urheilulaji jos olisi, olisi valinta helppo: Ohvanaan! Ohvanan kulttuuritalolle.
Vaan urheilulajeista perinteisin ja sykähdyttävin nappaa nyt voiton.

Harmi kun samoille illoille, samoille apajille sattuvat ja tuo kotikatsomokin vaatii vielä oman sipistelynsä.

Nämä ammattilaisten Maarianvaaran kesäteatteri, - ks.- Ohvanan ohjelma- ja konserttipaja, LBM, muiden muassa ovat kultajyväsiä ripoteltuina pitkin Suomen korpia. Ja näitä onneksi on. Harmi vaan kun näistä Helsingin kehärajoitteiset kulttuuripiirit eivät mitään tiedä eivätkä halua tietää, ainoastaan Mannerheimintien Musiikkitalo, Ooppera jne. ovat jotain, ja tietenkin maan ulkopuoliset: Nykissä Metropolitan (jonka ohi olen ajanut), Wiener Staatsoper (rapuilla seissyt), Deutsche Oper Berl... (ohi maraa juossut).
Ansioistaan tietty - nekin.

Mutta oli miten oli, nyt mennään urheiluehdoin tämä viikko!

Keskisalo on taiteilija, siinä missä laulajat kuunaan, taiteilijoita myös Pitkämäki, Eriksson kera Ruuskasen Antin lottuutuksen. Ja se se vasta taidetta on se Jukan harkittu juoksujen jälkeinen puhe: kuunnelkaas - sitä terävää, ovelaa ironianalyysiä!
Ky...yllä meillä päin jo kenkiä käytetään ... ilmoitteli kun kengännauhat kesken kisan aukesivat. Yms.
Ei nyt sentään Pohjois-Karjalakaan niin kaukana sivistyksestä ole, etteikö meillä kenkiä, sano.

Kiireviikko siis edessä, näinköhän Paratiisista tulee poistuttua!

Vajaan parin tunnin päästä koko ruljanssi käynnistyy, ihan jo vapisuttaa ja värisyttää; 10-ottelun seuraaminen on nannaa ja heti sen satanen edessä klo 11.11.:

Pitkästä aikaa vaihteluksi oli iso ilo istua yöllä yhdeltätoista oikeiden osaajien seurassa, jotka tuolla alhaalla akkaa jos ukkoakin esittivät. Ammatikseen kuukausipalkalla sitä tekevät, teatteria, vaikkei kenelläkään sitä FIAa nimen perässä.

Kilpakosinta viimeisen päälle menossa, Kilpakosijat loppuhuipennusta, tai oikeastaan lörähdystä - lopussa näet akat eivät yhtään kiinnosta! - vaille. Niin isä kuin poikakin ja päälle Jussi Leskinen ovat tavoitelleet samaa Saastamoisen leskeä koko illan kaikkine koukeroineen ja rippikouluineen, humaloineen. Vaan nyt on herätty siihen totuuteen että Leskis-Jussille Kaisa Saastamoinen kuuluu - ja pulinat pois!
Sikasen isä ja poika ovat hävinneet rasittavan pelin.
Ja nyt kuulemma olisi taas kiikaroitavissa joku leskeksi jäänyt ...

Itse Maiju Lassila on käynyt aina pelin välissä pukkaamassa tarinaansa eteenpäin, jottei homma paikalleen jämähtäisi eli jää siihen junnaamaan, mistä häntä aina eliitti syyttää. Tavallaan kuolleista on herännyt Algot Untola kun tietää että hänet on ammuttu sosialistina matkalla vankeuteen Suomenlinnaan 1918.
Ja nythän on 2014, ja on elokuinen lämmin vähäitikkainen sametti-ilta Kaavilla Maarianvaaran kesäteatterissa, ylimmällä penkkirivillä. Mikäs istuessa kaikkien näiden ihmisten kanssa, kaikilla meillä vielä henki tallella.
Tämä on juuri sitä Juha Hurmeen eeppistä teatteria, jossa näyttelijät näyttelevät ja näyttävät näyttelevänsä, siis syvästi paneutuvat rooliinsa olematta silti koko ajan sen vankina, roolihahmoonsa etäisyyttä pitäen.
Siis - katsokaas yleisö: näinkin näille henkilölle voi käydä.

Mainio suoritus. Kaikilta.

Räsänen Erkki, tangokuninkuus ei häiritse tippaakaan, kun mies potaltaa akkain perässä - housuissa tai housuitta (no ninhän ne iskelmätähdet tuppaavat Seiskan mukaan tekemään, heh!). Ja kaiken päälle mies on näytelmän musiikin luova voima, Pielisen yö ei huono.
Mahlamäki Anneli, voi helekatti mikä piste sen lukemattoman iin päälle! Niin rippioppilaana kuin yhdenäkin sukupuolta vaihdettuaan - transuttuaan? - Maiju Lassila-Algot Untolana koko tarinan muka-kirjoittajana, kaikkivaltiaana yhteennivojana.
Lukkaria, Sikasen poikaa ja kaiken 'pahan' alkua Saastamoisen leskeä unohtamatta. Ja haitaristi koko ajan tiiviisti mukana eläen; ei käynyt niin kuin Tohmajärvellä missä soittajapojat välillä toisiaan kuikuilivat.
Siinä ei säriseviä mikkejä tarvittu!
Erityisen hienoa oli liike, koreografiaksi kutsuttu, hienostunuttakin eikä pelkkää töytäilyä.

Harmi kun ette voi Maarianvaaran kiertävän ammattikesäteatterin Lassila-trilogian päättävää Kilpakosijat-esitystä enää tämän koommin nähdä, paitsi tänään vielä yhen kerran - tai jos ette sitten kotiinne tilaa.
Olisi viihdytty - ilman sitä Nuutisen tulishowtakin.