hikotusta ... sivumerkkejä

Nää ne saavat riidan aikaan paljon helpommin kuin ämeriäkkyläiset, nämäpä tuhmajärveläiset, yksin Katri Helenastaan: nimetäkö Kauppakatu, nimiharvinaisuus, Katri Helenan raitiksi vai jättääkö ennalleen? Jättivät niin eivät sotkeudu postit ja muut muihin paikkakuntien Kauppakujien kanssa.

Siinä mäellä pällistellessä tuntuu, mennentullen, ihan pahalta, vähän samalta kun näytelmässä: lakkautetaan, lakkautetaan - pellolle potkastaan. Kuukauden sisällä tässä mäellä on lopetettu tuo paikallislehti, tuo ravintola ja nyt viikolla tämä huoltoasema: ei apua edes näistä ohihuristelevista venäläisistä.

Näytelmästäpä näytelmästä tässä palaillaan ja palautellaan, ihmetellään kovin mikä totta mikä tarua - siitä jossa haikaillaan takaisin Pohjois-Karjalaan ja lauletaan kaikki muutkin hyvät Gösta Sundqvistin biisit, ne Leevit Leavingseineen.
Mitä kuuluu Marja-Leena, Kyllikki, Vasara ja nauloja yms.

Nämä kitarapojat
noita siinä yleisön edessä näppäilevät:

Ja nämä näyttelevät:

- Semmosta karheeta, sanoo kaikenkokenut katselija minussa, ja pyöritellen jatkaa: - Uskaliaita ovat olleet kun näin vaativaan musiikkispektaakkeliin ovat uskaltaneet näppinsä pistää.
Vaan oudon karheehan oli säveltäjä itsekin, sopivaa koettaa saavuttaa kohde monelta hollilta.

Teuvo ja paperitaivas on Tohmajärven Kesäteatterin tämän kesän teatterikappaleen virallinen nimi, ja modernisoitu juoni kuuluu: Kannattava paperitehdas lakautetaan jotta pörssikurssi nousisi ja töhnä täyttäisi omistajien lompsat. Viis ihmisistä, noista työnraskaan raatajista!
Killinajatuksethan siinä näyttämöllä jos katsomossakin velloivat. Ja kuten sanottu uudelleen tuolla Kemienmäellä, missä ne lakkautetut liikkeet.

ps
Oli se Sonninen loppujen lopuksi oiva karju ja tietenkin se eroottinen tanssija Kylli melkoinen kana. Naisjohtaja Laura-Jenna Jurvasessa kukkoa yllinkyllin. Kelvollisia kaikki. Myös se nuori luontoystävä. Ja äänentoistoon kun totutteli ja tottui niin ihan rattoisa iltapuhde, sen reilun kahdentuhannen katsojan väärti, jonka Vesa-Matti arveli kesän katsojasaldoksi muodostuvan.

Ei epäilystäkään: jos parikymmentä pirpanaa eturivin patjoilla mukana elää ja touhuaa parit tunnit, niin.
Niin turha siihen on aikuisen mennä mitään sönkkäämään näytelmän esillepanosta.
Onnistunut se on - ja sillä siisti!

Pojannapero karkaa, koska äiskä ei hyväksy ei kissaa ei koiraa kotiin. Elää kesän uudessa kylässä vanhassa talossa kissain koiran, lehmän ja naakan kanssa.
Just, just se, se poika on Uspenskin Fedja-setä, nyt framilla Sinkkolan kotieläinpihalla Joensuun kaupungin liepeillä.
Ja kuten yllä pienin katselijapopula osoitti: vauhtia, huumoria ja jopa vaarallisia tilanteita riitti riittämiin. Pitkästymiselle ei kolmenkymmenen asteen helteessä sijaa ollut.

Vanhempi katselija katseli enemmän noita edessä alhaalla eläytyviä lapsia kuin itse pääeläimiä taikka päähenkilöitä, joista postikantaja Petshkin, Heikkisen Teemu, nielaisi kelpo osan. Vanhemman katselijan korvissa soi koko ajan Mannin Tarmon ääni ja tarinointi -70-luvun ajoilta, jolloin Tare maalaili mahtavin vedoin Fedja-sedän tarinaa radiossa; traktorin ääni varmaan eniten korvissa säksätti.

Jos näistä hyvistä joku olisi pitänyt eka palkintokorokkeelle nostaa, niin Naakan, Haatajan Tuan, hän sinne olisi tästä esityksestä nostanut, sen verran Uspenskin Eduard oli tälle osaa kirjoittanut ja ohjaaja-Rantala Sinkkolassa oivaltanut ja hionut niin ettei mustasta hahmosta kuitenkaan peloketta tehnyt vaan inhimillisen mitalirohmun, joka kenties olisi pärjännyt viime torstain Eliittikisoissa tuossa kivenheiton päässä, Evilän lennolle nyt ainakin, jopa Keskisalon Jukalle esteissä kampoihin laittanut.

Mustin esittäjää, Tuovisen Iiroa, kävi sääliksi kuumuuden kanssa karvaturrina taistelu, hengissä selvisi onneksi kun välillä hurtta limpparia lipitti.
Fedja-sedän, Jalkasen Eijan, sympaattisuus oli omaa luokkaansa, hyvä veto Fedjalta katsomossa kiertely, tuttavuuden hierominen lasten kanssa ennen esityksen alkua. Matroskin, Eskelisen Elsi, oli veikeä ja tomera yhtäaikaa.

Siis vanhempi katsojakin viihtyi, vaan sitten puoliajan jälkeen rupesi paljot mehut ja vedenjuonnit ulospyrkimään, hätä käteen.
Siihen hätään olisi ollut järjestäjien apu lähellä: vierellä istuja näytti kylttiä, mutta arkaillen sinne oli mentävä - se kun näkyi sekä katsomoon että näyttämölle saakka =

Evakot kulkivat. Editsemme valuivat kohti uusia seutuja. Meillä oli viettää kaunein lämpimin kesäilta, evakkoja kylmi.
Paljon niitä oli kulkemaan saatu, paljon oli meitäkin katselemassa.

Tehokas alku. Kieltämättä.

Siitä sitten kohti kunnalliskotia. Punainen verho auki ja johan ruplatusta riitti, kun kunniamummot parastaan pistivät. No just ne karikatyyrit. Kuvitelkaa kaikki nuo rollaajat, uteliaat ja äkämykset. Ruotimummot.
Näiden joukkoon asettuu lempeä karjalaisnainen hiomaan haavojaan ja noita mummoja siinä samalla.

Ollaan Kyllikki Mäntylän näytelmässä Opri.
Jatkanko juonta, vai käynkö näyttelijöiden kimppuun?

Mitästä juonesta! Hyvin siinä käy ja hauskaakin on kun tulevat ne kärrihurjat, huru-ukot siihen leikkimielin ja kovinkin mummo sulaa. Eikä näyttelijöistäkään pahaa sanaa, parastaan pistävät ja hyviä ovat, vallan mainioita, varsinkin nuo huimat mummot, talttumattomat. Ja ilmetty Jaakko Tepon ääni ja sama puhheen vetovoima tuolla Renki Jussilla. Kuuntelisi pitempäänkin. Siinä missä noita mummoja, ja ite Oprihan ei ammattilaisesta eroa.
Nimiäkö?
Pannaan vain ohjaajan, koska tunnetuin kaikista, Hannu Virolainen, se Karjalan kunnaiden pyhä henki, pappi Antto. Toiset löytyvät täältä: linkki. No pahus - eivätpäs löytyneet Kyösti Härkönen, Marja-Leena Gröhn, Leena Tolvanen, Katri-Helena Sorsa, Riitta Outinen jne.
Olis sietäny löytyä!

Kesäteatterissa siis taas. Liperi, Roukalahti, Lappalais-veljesten kylä.
Näissä on viehätyksensä ja oma livejännityksensä, sillä koskaan ei voi tietää josko jotain odottamatonta tapahtuisi. Ollaan koko ajan odottavalla kannalla, varpaisillaan. Väliaikakahvit, makkarat ja kaikki tuoksut.
Mieluummin täällä verevän kielenkäytön opissa vaikka joka ilta kuin kotona katsomassa telkun ulkolaisia.

Tuossa lie pointti löydettynä!

Opri eilen, tänään Yksinäisten sydänten kerhoon, toissa iltana Lemmenjuomaa juoda litkiteltiin.

On kesä ja kesäteatterikärpänen koko ajan surraamassa korvan juuressa.
Pitäskö tuo tappaa? Raahtisko.

Enpä tähän hätään keksi parempaakaan illanviettotapaa kuin istua kauniin kesäillan keskellä virran kainalossa ja pari tuntia elää kunnon seurassa, esittävän taiteilijan vietävänä.
Sopiva kourallinen, alle linja-autolastillinen, meitä istua nakotti katsomossa eläytymässä tuohon nykäsenmatin taikka donjuanin taikka rubenoskarauervaaran onttoon Olavin osaan. Naistenmiehen monologiin, kipuiluun, naisseikkailujen raastaviin jälkipoltteluihin.
Ja kas kas! - johan oli vihdoin ymmärrystä ja näkemystä miten elämä miestä hioo ja tasoittaa kuin santapaperi puuta.

Tänne pitää vartavasten autonnokka usuttaa, ei Enon kesäteatteriin Paukkajaan vahingossa joudu, kun Paskapurolta ja Häihänniemen tienhaarastakin on vielä matkaa huitkotva.
Intiiminä ja intensiivisenä säilyi vire Rahkeen virran partaalla koko kaksituntisen. Ja hyvä niin kun ihan sitä tehen oli tänne tultu.

Rempseätä meininkiä ja ystävällistä, kaikenkaikkiaankin kahveineen pullineen. Ja mikä helpotus ja vapautus: esityksen alussa soi haitari eikä mahat ravalle pelottelevaa uhkausta ja heristelyä kuvauskielloista ja kännyköistä, ei mainintaakaan. Ammattiteatterista kun kumminkin kyse.

Haitari syrjään ja naisiin!
Pekka Rädyssä on charmia ja karismaa ja hurmurin otetta niin paljon ettei epäilystäkään niistä päällekäyvistä naisista, jotka nyt jälkikäteen siihen näyttämölle yhtä aikaa tasajalkaa tuppautuvat pirstomaan Olavin oloa ja mielentilaa.
- Eikö ne vois kertalaakilla tulla, kuuluu kulkurijätkän toive.
Ei tarvitsisi koko ajan menneiden muijien, ämmäpataljoonan kanssa tapella eikä tiliä tehdä.
Viehkoa porukkaa sieltä, Gasellia, Pihlajanmarjaa, Annikkia, mielensopukoista kaivautumassa, juttusille pyrkimässä, ja ennen kaikkea se ison talon, Mattilan Kyllikki. Sen romanssin oli tylyttänyt alkuunsa talon Mahtava Isäntä.

Entä jos vielä kirjeellä, neljän vuoden jälkeen kuitenkin kopaisisi ...
Kannatti.

Niin se meni se juoni. Paljon Linnakosken Tulipunaista kukkaa sovitettuna (Tuija Vuolle / Erkki Wessman) Pekka Rädylle Olavina dialogioitavaksi äidin, isän, isännän, oman pojan ja koko naisparven kanssa.

Komea suoritus Pekalta. Ei siihen nuita muita, muiden suita näyttämölle kaivannutkaan. No Kyllikki omana itsenään, toisena siihen näyttämölle olisi voinut tulla. Sen olisi sietänyt.

Taputettiin taiteilija framille useampaan kertaan. Suli ja valahti vahaksi. Omana Pekkana pani puhumaan:
- 'Annat vain kaiken' niin se Virénin Lasse neuvoi minua, nyt 31 maratonin miestä. Sama se näyttämöllä. Tämän enempään en tänä iltana olisi pystynyt.

Haitarinsoittoa, laulua, tanssia, murhetta alinta, iloa ylintä esillä - ja koko ajan täysillä.
Vieläkö enempää!
- Siksikin tämä, kertoili Pekka, - oli merkittävä hetki taitelijalle, kun oma tyttö perheineen istuu seurassanne. Ja tuo Turus-Hessu!, jonka Imppa minut julkisuuteen nosti.
- Oma teatteri, omalla maalla. Ja jouluna 60 v. Niin mikäs tässä. Iso Kiitos. Kaikille.

Niin jutusteli, kehumatta, Pekka Räty, näyttelijätaiteilija, ensin Olavina - ja niinä muina - parituntisen hikoiltuaan.
Kommee suoritus, kertakaikkiaan!

Vähän Tour de Francen makua. 700 kilometriä tervavenesoutua aikaan 20 d 26 min. Kustavista Hailuotoon. Kahden miehen voimin. Fiktiivisten Aimon ja Köpin, joista Köpi on Juha ja Juha siis faktaa. Eli tuo matka oikeasti soudettu on.

- Vahva lukuelämys! Noinhan ne ammattilukijat tahtovat lausua helmen löydettyään. Ja Kääriäis-Sepi vielä lisäisi: - Hyvin vahva.
Saman sanon minäkin. Ja vähän niin kuin toisella suupielellä ja huumormielellä lisään kuten Ruuskasen Antti ennen Lontoon olympialaisia:- Nyt vuan ennee herkistellään niin kun ne Urheilijat tuppoovat sanommaan.
Tilitellään ja selaillaan kerraten, mentaalisesti.

Juha Hurme, 59, Paimiosta jämptissä opettajaperheessä varttunut kirjailija-teatterimies on Hullun jälkeen kirjoittanut viisaan kulttuurikirjan, sekä henkisen että ruumiillisen: Nyljetyt ajatukset Teos 2014, 487 s.
Aimo ja Köpi soutavat, patikoivat, hyppäävät kympistä veteen aina tornin nähtyään, ja ennen muuta keskustelevat syvällisiä taiteilijoiden luovista saavutuksista lähinnä kirjallisuudessa ja myös musiikissa.
Voimissaan ovat miehet, ei vielä merkkiäkään Hurmeen manuusta: fyysisesti ponnistelematon rapautuu myös henkisesti, väistämättä.
Psykoosista selvinnyt - jättämällä oma-aloitteisesti lääkityksen pois - kirjailija Hurme kirjoittaa psykoosista selviämisestään Köpin sanoin:

- Ei sellaisesta voi palautua. - Jonnekin se ihmistä vie. Niin kuin tämä souturetki meitä. Emme mekään ole tämän jälkeen ennallamme. Mutta on Hurme kuitenkin toimintakykyinen ja yhteiskuntakelpoinen. Ei tarvitse pakkopaitaa ja kykenee hankkimaan niukan elantonsa. Voiko enempää vaatia?

Itse luin kirjaa kaksikymmentä päivää*, samassa päivätahdissa etenin kuin soutajatkin tarkkaan kuunnellen ja alleviivaten lukuisista repliikeistä antoisimmat. Niitähän riitti niin, ettei tuota kirjajärkälettä enää kukaan toinen voi lukea häiriintymättä.

Oli jännä palata kirjoihin ja kirjailijoihin, joita soutuvelloset läpikäyvät kolmiviikkoisen soutupurjehduksen aikana ja joista lähes kaikki joskus olen puhkilukenut ja jotka syvän lähtemättömän, pysyvän jätöksen ovat mielentilaan kakkineet: Dantesta Huoviseen, Mukasta Dostojevskiin, Gogolista Runebergiin, Beckettistä Kiveen, Kafkasta ... - sekä ennen kaikkea kaikesta Volter Kilpeen!

Musiikkiinkin yritin tarrautua, irti saada jotakin, vaikka se kenttä ja genre outo ja vieraaksi jäänyt onkin. Musiikkisoutupätkät sain purjehdittua nopeammin kuin nuo soutajat, jotka hekin - kumma kyllä! - silloin tällöin virittivät purjeen tervaveneen vientiä helpottamaan.

Tuota pientä purjelusmuilua en niin paheksu, mutta sitä paheksun etteivät soutajat vahingossakaan kelpuuttaneet mukaan itäsuomalaisia suuria kielenkäyttäjiä Lehtosta, Turusta, eivätkä pohjoisempaa poikaa Päätaloa, joka sentään merimaihin Ouluun tuon tuostaan nuoruudessaan palaili ja palasteli.

Kirja päättyy 15-sivuiseen Hakemistoon, mistä voinee päätellä ettei Nyljetyt ajatukset romaani ole, vaikka tunnetäyteinen onkin. Jos ei tietokirjakaan, joka on tunkuun tietoa täynnä.
Mutta oli mikä oli, niin kova on Hurmeen saavutus, laaja ja vaikuttava kuin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma tai samakaliberinen Heidi Liehun Perhosten valtakunta aikanaan.

*lukupäiväkirja

Nyt on Perhonen tapettu, nyt ei enää hätä, vaan hyvä mieli.

Siellä se liiteli ja huuteli katetulla linnan pihalla kahdentuhannen katsojan edessä. Itku ilon jälkeen, niinhän se ihmisen elämässä menee, niin tuon ihmisperhosenkin. Tämä perhonen oli geisha, Madama Buttefly, 15 v., jota amerikkalainen laivastoupseeri Pinkerton piti, voi sanoa, pilkkanaan, jalkkiksenaan, nykyisin paheksuttavana pikkuvaimonaan, lolitana, miltei pedofiliaa hipoen. Mies aikamies, nainen tyttö. Menivät kyllä naimisiin, mies tarpeeksi saatuaan häippäsi mantereelleen. Tuli sitten toki noutamaan kolmen vuoden kuluttua poikansa, uuden vaimon kanssa, merten taa. Muttei se nyt aivan kivuttomasti käynytkään. Upseeri ja herrasmies kun oli, hän huomasi Madaman aidon polttavan kaipuun, palavan rakkauden ja tuskan. Murheessa ja tuskassa kieriskeli sitten aikansa, kunnes kovettui ja lähti poika mukanaan Amerikkaan.

Kuis Perhoselle kävi?
Kursiivi sen kertoo tuolla alussa - oman käden kautta lähti.

Siinä tarina ja sen mausteina ne laulut, kulissit ja muut hiippailijat. Puccinin Giacomon musa, joka jatkui ja jatkui: ei mitään kolmen minuutin iskelmää perä perää. Toiselle sadalle nousi esiintyjien luku kuoroineen soittajineen.

Jotta paljonkos tuosta satasen piletistä yhdelle jää jaettavaksi. Linnavuokrat ja kaikki.

Oli komeata kuultavaa, tosin tapahtumaköyhää katsottavaa ennen kuin päästiin loppupuolen huipentumiin. Luulisi nyt alkupuolen miehen ja naisen välisestä seurustelustakin irtoavan jotain säpinää esitettäväksi vaikka huru mycket! Vaan eipä. Siellä nyhjäsivät näyttämön vasemmalla laidalla italiaksi laulellen, siellä voimapaikalla, siellä kaukana jossakin niin etteivät oikean laidan katsojat lähikontaktiin päässeet. Eivät kyllä toisessa eivätkä kolmannessakaan näytöksessä.

Sitä en tiedä, soiko tenorin ääni puhtaana, johtiko kapellimestari karvalleen viulut balanssiin, lauloiko Perhonen, Helena Juntunen, karvalleen oikeassa tempossa; mitä kömpelyyksiä lie sattunutkin, mutta kyllä kelpasi kuunnella, katsella. Mielessä ilman muuta myös tuo Perhosen lapsi, jaksoipa urheasti huutamatta - toisin kuin nuo toiset - iltamyöhään poika lavalla tepastella.

Valveilla piti miljöö katselijansa.
Vasta kotimatkalla alkoi omaa suuta repiä vähän samaan malliin kuin laulajilla lavalla.

Tänään mentävä silti olisi vaikka

Isompi Tietäjä möyryää:
- alkupuoli oli jopa kammottavaa kuultavaa
- loppupuolella hän joutui hieman pinnistämään
- soinninväri oli kaunis, mutta ydintä puuttui
- tuntui ensin hosuvalta ja sitten vähän pliisulta
- soinnista puuttui pohjaa ja intensiteettiä
Sirén/HS

Pienempi tietäjä ei jää pekka pahemmaksi:
- lavalla ei tapahdu yhtään mitään
- vaikutelma on lähinnä levoton
- edes kuoro ei tule ohjaajan avuksi, sillä P ei ole säveltänyt sille mitään
Jääskeläinen/Karjalainen

Hittolainen ja 85 euron piletti taskussa ja tuo naarasperhonen lentelee taas tänä iltana Olavinlinnassa klo 19.
Surmaa itsensä, ja jättää kylmän viileästi jälkeensä oman pienokaisensa - siksikö kun hulttiomies, tuo Suuri Rakkaus on hyljännyt hänet?
Siinä kysymys katsottavaksi ja kuunneltavaksi,
vaan sittenkin:

Repiskö lipun vai meniskö sinne kitumaan?
Kas siinä vasta kysymysten kyssä!

Sorry kun heti tähän toisen Kummolan perräään taas tupsahin! Vaan kun oli pakko, oli viimeinen esitys* niillä joten kiire saaha arvosanat.

Edellisen kerran samassa rakennuksessa** kävimme kolmisenkymmentä vuotta sitten, silloin siellä esiintyi tissityttö, jonka ylävartaloa peitti ainoastaan nahkainen koppalakki; tytön tehtävänä oli tarjota yleisölle juovuttavia juomia. Silloin yleisö koostui pääasiassa miespuolisista.

Nyt oli toisin: yleisössä oli miehiäkin, kuten minä, vaan enemmistö ei ollut. Sillä nyt mitään väliä, sillä pääasia oli siinä edessä ja nyt nautittiin juovuttavien virvokkeiden sijasta kunnon menosta ja meiningistä.
Liikuttiin pintamuotilehden toimituksessa, missä oli liikettä riittämiin: enemmän valhetta kuin totta.

Olivat siellä
Alpo, rehellisyyden perikuva, jolle kompromisseys oli tuntematon käsite, misseys ylipäätään kaikkine keinotekoisine botoksoineen, luonnottomuus on luonnottomuutta, piste;
Petteri, realismin perikuva, jonka tehtävänä oli saada tuo Alpo älyämään realiteetit (ja älysihän Alpo loppuhuipennuksessa: ei voi hypätä auton/junan alle ensimmäisen kerroksen ikkunasta);
Oskar, Akseli, Kalle, kukin omine kotkotuksineen, tosi hyvin oman roolinsa omaksuneena;
Selja, kokotti, kaiken sotkun lähde, ensin kaikkien rakastamana, sitten kaikkien sylkemänä;
Elli, ressukka, joka ei ollutkaan ressukka (ölöhuutaja, minusta kaikkein mahtavin tyyppi, niin sivupersoona kuin olikin);
Armi, Ludmila ja Pää(llikkö).

Jos ei noista farssia saa, niin mistä sitten!
Saavat, saavat. Nuoret Voimat. Jopa vanhempi herras ylimmällä takapenkillä hyrähteli vaimonsa kanssa tuontuostaan. Nuoruuden energiaa, olipa kuinkakin ylimitoitettua, on AINA hauska katsella - rentoa ravaatittomuutta: palaa mieli jopa niihin nahkakoppalakkiaikoihin!

Vaikka täytyy sanoa, muttei suinkaan väheksyä, ettei tällä mitään tekemistä Moliérin Ihmisvihaajaan saati Saiturin kanssa ole.
Mutta varmaan niin pitikin olla ettei ole!

Hyvä Alpo Iiro Kettunen! Hyvä Elli Heli Parviainen! Hjuva venaalaiset soomenmurtajat, Kortelainen, ja Heinonenko? Hyvä kaikki, koko Joensuun Ylioppilasteatteri. Kaikki hyvä loppuu aikanaan - uuteen laidunkauteen siitä latautumaan rynnätkää!

*esitys = JoYT: Ihmisvihaaja - käsis Emmi Kiiskinen ja Tiina Lampén. 29.5.2014
**rakennus = entinen asemaravintola, nyk. Teatteri Satama

Jostain syystä millään ei ole näytelmän otsikko tarttunut mieleen - jokin lapsille tarkoitettu - vaikka syksystä asti olen sitä tankannut. Aivan mummona ajattelin:
- Tää on lapsile!
Niin kuuluivat mummon ensisanat kun enkelipatsaan synttäripaketista oli auki repinyt.

Vaikka ei ollut, vaan oli aikuisille, se enkeli, keräilysarjaa, aitoa annekaboukea.

Eikä ollut tämäkään kipale lapsille, eikä se ollut näytelmäkään, vaan esitys, lauluilta, venäläisen musiikin ilta itärajalla, Suomen puolella, missä selvisi sekin että Elo juoksuhaudoissa ei mikään suomalainen biisi ole vaan on venäläisen Dubrianskin sävellys.

Varsinainen esitys. Hyvä esitys. Mukaansatempaava lauluilta.
Railakas kalinka, etten sanoisi, kun pojat kilvan kiskoivat, vaikutusta tekivät lavan ainoaan naiseen, Minna Maaria Virtaseen.
Haitaristi Tarkkonen vei voiton kitaristi Rantatalon nenän edestä; sitä paitsi Artolla oli kovempi ja kimakampi ylärekisteri kuin Petterillä. Mutta Petterillä oli koko kaksituntisen rupeaman paras esitys kumminkin. Se loppulaulu: Vysotskyn Valhe ja totuus. Ei kalvennut ede VV:lle itselleen, ei sitten yhtään, karheuskin oli paikalla läsnä valheen vilistellessä kultapöksyissä totuutta karkuun.

Erittäin voimakasta ravia!
Ei ihme kun jossain vaiheessa iltaa soittaja katseli läätävää kitarasormeaan tovin ja tuumasi: "Tässä se ammattilaisen ja amatöörisoittajan ero on: - Tällä vois sytyttää vaikka tupakan!"

Neljäntenä Joensuun kaupunginteatterin maakuntamatkalla syrjäiseen Riäkkylän kuntaan oli otettu mukaan Tuukka Jukola joka soitteli komeron kokoista selloa, välillä oven karmeja koputellen, välillä uskaliaasti näiden riehahtelevien 'pääpirujen' sekaan tullen ja laulellen hentoja laulujaan: ikään kuin ilmoittaen että näinkin huomaamattomasti voi slaavilaisia lauluja vaikuttavasti laulella.

Entä se Minna Maaria - mitä pitemmälle ilta ehti sen paremmin hänet omaksensa otti, vaikka alussa vähän vieroksutti tai ainakin vierastutti.

Kuntaako tässä pitäisi kaiken kukkuraksi kiittää, kun tämmöisen paukun 140-vuotissynttärilahjaksi asukkailleen ilmaiseksi tarjosi? No siihen en sentään vielä sula, vaan kiitän näyttelijöiden loistotyötä:

'Huikeeta' kuuluu urheilutermi - ainakin ennakko-odotuksiin nähden.

Tänä iltana: "Jope on juuri poistunut studiosta." - Vai mitenkä se meni?
Näyttämöltä.
Estradilta.
Carelia-salista.
- No niinhän se meni.

Kumma jäbä: astelee tuohon ihan niin kun suoraan kadulta yhtenä meistä, vaatteista piittaamatta sen kummemmin että on ne, eikä kengätkään kiillä kuin Kari Tapiolla. Enemmän on Juicea pelissä jos repertuaarissakin.
Melskaa aikansa ja sanoo että eiköhän käyvvä välillä kahveilla. Jaakko Tepon poika, Iljako?, tulee siihen ja moikkaa ja Jopekos ilahtuu, huomaa sitten Juakon ihtesä istumassa ylempänä.

Kahvitauolla lampsii muina miehinä myyntipöydän tuntumaan, missä vaimo myy jopea, ja kirjoittelee muutaman nimmarin; oma poika leikkii appiukon? kanssa siinä jaloissa.
Ollaan viiskytävuotiskiertueella, sen kummemmin korreilematta.

Siinäpä se idis onkin: ei sen kummempana muita!

- Lähetääs loppusettilöille.

Nyt on laulun aika, eka jakso menikin junassa sun muissa kolkuttajissa: Soinia, Saulia, Kekkosta, Manua, Tarljaa - TiilikaisPekkaa putkiradiosta. Kaikkea. Oisko ollu Frederikki eka vai toisella puoliskolla, vaan sitä ei saattanu laulajana matkia, vaan puhujana joka sokeltaa epäselevemmin kuin kukkaa. Mutta Jope sen epäselevensi kirkkaasti.
Eli just!

Melekonen patu mieheksi tämä Jope. On on. Yks meistä, sano: tuolta kävelee verhon takkaa, siis ihan kuin ois vahingossa ovesta eksyny ja huomaa että ei helekutissa teitähän on, mistäs te nyt siihen, ja esittääkkö jottai pitäs, matkia ja imitoijja. Kuosmasen Sakkea suorana huutona, Elevistäkkii tippa.
"...miehkun muutin Lapista niin Loiri muutti sinne,.. muuten se muuan Lapin äijä ol justhiisa suanu viijenkymmenen tuuman television, tämmönen 110 cm, sen kokoshiahan ne kaihk järjesthänsä olevat, istu vessan pöntölle ja alako sitten akalleen kummastelha, jotta mistä näitä tulloo, niin mitä? kysyä kimitti akka, no näitä senttejä sano ukko ja kahto jalakovällii..."

Siitä taas soitolle. Loiri tietysti bravurina.

Vaikka sillä paljon on jo ommaa, ei tarvihteis muita siihen, tiätkö, voihan rähmää eikä nuita muita PakarisEsoja, välttämäti ees muutakun mausteina.

Tietysti ei se sillä tavalla oo yks meistä: kolometkympit myö maksettiin, ja se piäs ilimasin sissään.
Vaan ei tuo harmittanu, päinvastoin.
Ansainnu on euronsa: ei se helepolla lähe, vaikka siltä miten tuntus: =