KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 25 vuotta. Minulla on alusta asti ollut sellainen tunne, että meidät oli tarkoitettu yhteen, olin nimittäin vannoutunut vanhapiika, vaikken ihan siihen ikään ehtinytkään ennen naimisiin menoa. Meillä on 3 lasta, josta 2 on aikuisia ja viimeinen hyvässä murrosiässä. Nyt minusta on jo pidempään tuntunut siltä, että olen lähes ilmaa miehelleni. Katse ja kosketus ovat minulle tärkeitä asioita, mutta ei miehelleni, ainakaan "ylimääräinen" koskettelu. Meillä ei riidellä, meillä mökötetään. Mykkäkoulua on jopa kuukausia, yksi viikko ei riitä. Ja tämmöinen on erittäin piinaavaa.
Olen saanut tutkiskella itseäni monet ajat ja toki minä olen aina se syyllinen, koska olen räväkkäsanainen. Kadun lähes aina sanomisiani ja olen monta kertaa pyytänyt anteeksi. Mies on sitä mieltä ettei anteeksipyyntö auta, jos ei pysty muuttamaan tapojaan. Eli olen umpikujassa. Myös muistini tekee tepposia ja mieheni ajattelee, että unohtelen tahallani. Sanomiseni eivät ole auttaneet.
Olen uskossa oleva ja niin monesti pyytänyt ja anonut apua, mutta en ole sitä ymmärtänyt ottaa vastaan. Mikä avuksi?
Koputa niin avataan
VASTAUS: Kerrot, että pitkästä liitostanne on jo jonkin aikaa puuttunut sellainen läheisyys ja hellyys, jota kaipaat voidaksesi tuntea itsesi rakastetuksi. Miehesi ei tunnu välittävän ylimääräisestä koskettelusta ja hyväksyvistä katseista, mikä sinulle taas olisi tärkeää tuon tunteen ylläpitäjänä.
Mietin, mitähän teille on mahtanut viime vuosina tapahtua. Tavoitatko mieleesi, milloin katseet ja kosketus alkoivat vähentyä? Oliko se molemminpuolista vai alkoiko toinen käyttäytyä uudella tavalla? Tapahtuiko elämässä jotain, joka ehkä vei voimavaroja keskinäisen suhteenne hoitamiselta? Tästä teidän olisi tärkeää puhua yhdessä.
Koet syyllisyyttä siitä, että olet tunteitasi ehkä paremmin ilmaisevana kertonut miehellesi, miltä hellyyden vähäisyys ja mököttäminen sinusta tuntuvat. Miksiköhän? Koetko syyllisyyttä räväkästä tavastasi sanoa näistä sinua vaivaavista asioista vai siitä, että yleensä avaat suusi niistä? Mitä mahdat pyytää mieheltäsi anteeksi? Sen ilmaisemista, että tilanteenne tuntuu sinusta pahalta, ei tarvitse pyytää anteeksi. Se on sinun tunteesi, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Sen sijaan on paikallaan pyytää anteeksi, jos ilmaisee tunteensa toista loukkaavalla tavalla. Kummastakohan sinun tapauksessasi on kysymys? Voit kokeilla sitä vaihtamalla mielessäsi rooleja miehesi kanssa: millaisia tunteita sinussa heräisi, jos miehesi puhuisi sinulle samalla tavoin kuin sinä hänelle.
Mietin myös, mikä mahtaa olla miehesi mykkäkoulun ja murjottamisen takana. Tunnut ajattelevan, että syy on sinussa ja käyttäytymisessäsi. Mutta parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Tiedätkö, mitä miehellesi oikeasti kuuluu? Onko hänellä työpaineita tai muuten stressiä elämässään, mikä voisi selittää hänen käyttäytymistään? Hän vaikuttaa ennemmin mököttävän kuin puhuvan ääneen vaikeista asioista.
Mikä sitten avuksi? Miten voisi tulla kuulluksi ja myös varmistaa, että aidosti kuulee toista? Mietipä ensiksi, mitä teille ”riidoissa” tapahtuu? Meneekö se aina saman kaavan mukaan? Ensin sinä räjähdät, kun et enää jaksa pitää asioita sisälläsi ja miehesi saa siitä aiheen mököttää, kun sinä et osaa käyttäytyä oikein. Olisikohan nyt syytä muuttaa toimintatapaa? Olennaisinta ei ole päästä eroon riidoista vaan oppia riitelemään oikein. Rakentavan riitelyn perussääntö on, että puhut minä-kieltä puhuessasi omista tunteistasi ja sinä-kieltä vain kuvatessasi toisen käyttäytymistä. Teidän tapauksessanne se voisi toimia vaikka tähän tapaan: ”Minusta tuntuu, ettet välitä minusta, kun kerron sinulle pahasta olostani etkä sinä vastaa minulle. Minulle tulee siitä yksinäinen ja surullinen olo. Mietin, mitä sinä mahdat tuntea ja ajatella.”
Rakentavasta riitelystä löytyy paljon tietoa netistä, sieltä kannattaa käydä vilkaisemassa. Toivon, että löydätte yhdessä uudenlaisen tavan puhua toisillenne ja kuunnella itseänne ja toista. Sitä kautta läheisyys ja hellyyskin pääsevät suhdettanne rikastuttamaan.
KYSYMYS: Muutama kuukausi sitten mieheni elämään ilmestyi toinen nainen sählyharrastuksen parista. Nainen ihastui mieheeni ja he rupesivat pitämään yhteyttä facebookissa ja tekstiviestitse. Alkuun salaa. Tämä sitten paljastui minulle kun luin salaa miehen viestejä, koska minua vaivasi se että hänellä on jotain salattavaa... Luottamus meni ja sen jälkeen on koitettu puhua, mutta mieheni vain lähentyy tän toisen naisen kanssa ja etääntyy minusta...
Rakkaus, läheisyys, yhdessäoleminen ja tekeminen on vähentynyt. Mieheni on myös kertonut olevan ihastunut tähän naiseen. Mieheni on käynyt muutaman kerran naisen luona, he pitävät toisiinsa yhteyttä päivittäin useasti. He ovat kuulemma sopineet että ovat vain ystäviä, koska minun ja mieheni on selvitettävä välit. Mutta niiden välinen yhteydenpito ei vähene... Olen aivan loppu enkä jaksaisi enää... Erostakin olemme puhuneet. 2012 meillä oli vastaavanlainen tilanne mutta silloin minulla oli toinen mies.. Asuin kuukauden muualla, mutta tulin takaisin ja jätin kaiken taakse enkä sen jälkeen ole pitänyt mieheen yhteyttä.
Elämäntilanteemme on muutoin sellainen että olemme mieheni kanssa seurustelleet vuodesta 2003, esikoisemme on 5-vuotias, naimisiin menimme 2013 ja nyt meille on vauva tulossa.
Mitä meidän pitäisi tehdä? En haluaisi erota... mutta mieheni ei edes tiedä mitä haluaa...
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja luottamuksestasi. Kuvaat tilannetta, joka minulle näyttäytyy aika isona ja monipuolisena, mutta myös hyvin stressaavana. Jotenkin teille näyttää käyvän niin, että jostain syystä päädytte rakastumaan/ihastumaan tms johonkuhun suhteenne ulkopuolella. Kun sinulla oli oma juttusi 2012 käsittelittekö asiaa yhdessä puolisosi kanssa? Keskustelitteko asiasta ja lisääntyikö molempien tietoisuus siitä, mitä kaikkea suhteessa oli menossa, mihin toinen mahdollisesti oli tyytymätön, mikä loukkasi, mitä itse ja toinen odottaa suhteelta? Ilmaisitteko tunteitanne niin, että koitte tulevanne ymmärretyiksi ja vastaanotetuiksi? Syntyikö sinulle käsitys, mikä johti sinut rakastumaan/ihastumaan/aloittamaan suhteen liittonne ulkopuolella, vai jäikö se hieman hämmentäväksi episodiksi elämässänne? Lisääntyikö läheisyys välillänne keskustelujen myötä vai kasvoiko etäisyys? Mikä merkitys avioitumisellanne oli aika nopeasti sivusuhteesi jälkeen?
Nyt jotakin on tapahtunut miehesi taholla. Onko sinulle selvinnyt, mitä hän tavoittelee uudessa suhteessa, jota ei ehkä koe saavansa nyt? Oletko voinut puhua siitä, mitä odotatte suhteeltanne ja miltä uuden lapsen syntymä tuntuu? Kaikki ovat isoja ja syvälle luotaavia kysymyksiä. Huoman itsekin vain kyseleväni lisää ja lisää. Miltä tuntuisi ajatus mennä keskustelemaan ja selvittelemään, mitä kaikkea teille kuuluu ja mitä elämältänne tahdotte? Voisiko olla mahdollista, että varaisitte ajan pari- tai perheterapeutilta, perheneuvolasta tai kirkon tai kaupungin perheneuvonnasta?
Lähestyvä synnytys ja ilmeisen ristiriitaiset tai haparoivat ajatuksenne voisivat saada paremmin hahmoa, jos voisitte pohtia niitä yhdessä kolmannen osapuolen kanssa. Jos se ei ole mahdollista, yrittäkää löytää keinoja pysähtyä tilanteenne äärelle ja keskustella siitä mitä teille kuuluu, mitä odotatte ja mitä kaipaatte. Millaiset odotukset itse kullakin on elämällenne ja mitä toisen lapsen syntymä teille merkitsee. Entä mikä pelottaa? Jos molemmat osapuolet eivät halua lähteä hakemaan ulkopuolista keskustelukumppania, usein sekin auttaa, että edes toinen käy selvittelemässä omaa ajatteluaan ja tunteitaan.
Toivotan teille voimia ja jaksamista haastavassa tilanteessa.
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 23 vuotta ja naimisissa kohta 20 vuotta. Suhde alkoi, kun olimme molemmat eronneet edellisistä liitostamme. Jo suhteen alussa meillä oli erilaisia näkemyksiä läheisyydestä ja hellyydestä. Minä olin eronnut lyhyestä liitosta ja uskoin täysin rakkauteen ja olisin halunnut näyttää ja saada ihailua, hellyyttä, läheisyyttä ym. Mies oli jätetty ja hän oli hyvin varovainen ja pidättyväinen tunteiden näyttämisessä. Hän kuitenkin halusi sitoutua ja halusi meidän menevän kihloihin melko nopeasti. Ajattelin, että hän oppii luottamaan minuun ja näyttää tunteitaan myöhemmin.
Menimme naimisiin ja vuosi häiden jälkeen syntyi ensimmäinen lapsi. Olin onnellinen, mutta tyytymätön siihen, että mies ei näyttänyt tunteitaan minua ja lastamme kohtaan. Lapsemme ollessa pieni, hoidin kotityöt ja lapsen hoitamisen lähes yksin. Mies teki pitkiä päiviä ja työmatkoja ja riitelimme usein kotitöistä ja lapsen hoitamisesta. Sain aina kuulla, että pari vuotta on tiukkaa ja sitten helpottaa. Nyt lapsemme on 17-vuotias ja edelleen hoidan kotityöt lähes yksin, lapsi kyllä auttaa ja osallistuu jonkin verran. Mies omistautuu työlleen ja heittäytyy kotiin tultuaan sohvalle torkkumaan ja telkkaria katsomaan. Välillä mainitsen hänelle, kuinka väsynyt olen kaiken hoitamiseen yksin, mutta hän ei suostu kuuntelemaan. Tunnen myös yksinäisyyttä suhteessamme, kun mies ei kuuntele minua eikä ota minua huomioon. Läheisyys on hävinnyt väliltämme ja riitelemme paljon. Meidän liitto on ollut lähes koko ajan hyvin riitaisa ja siitäkin olemme riidelleet. Minun mielestä hyvässä avioliitossa ei tarvitse riidellä koko ajan. Miehen mielestä se on täysin normaalia. Minä haluaisin sopia riidat heti ja mies ei. Hän saattaa pitää mykkäkoulua useitakin viikkoja eikä suostu koskaan pyytämään anteeksi. Aikaisemmin tein aina jossain vaiheessa sovinnon ja otin riidan syyt niskoilleni, jotta saisin tilanteen normaaliksi. Viime aikoina en ole enää jaksanut ja halunnut niin tehdä ja asiat ovat jääneet käsittelemättä. Minä koen tilanteesta suurta surua ja ahdistusta, miehen mielestä kaikki on hyvin.
Olemme käyneet pariterapiassa muutaman kerran noin vuosi sitten. Hetkeksi tilanne muuttui, mutta muutaman viikon jälkeen kaikki palasi samaan vanhaan kuvioon. Olen käynyt terapeutilla juttelemassa myös yksin. Hänen mielestään minun toimintatapojen muuttaminen ei yksin auta ja hänen mielestään mieheni käyttäytyminen on henkistä väkivaltaa. Nyt pohdin kovasti, pitäisikö erota ja rakentaa oma elämä ilman turhia odotuksia. Vai jäädä tähän liittoon, unohtaa omat toiveet ja tarpeet ja elää yhtä onnettomana ja surullisena kuin tähänkin asti. Tilanne on minun mielestä sietämätön ja vaikuttaa suuresti minun fyysiseen ja henkiseen terveyteen.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Luin kirjeestäsi, että olet nyt ikään kuin tien risteyksessä: pohdit jatkaako parisuhdetta vai erotako. Kerroit että olette olleet jo pitkään yhdessä, 23 vuotta. Muistelet suhteenne alkuvaiheita, sitä miten oletit että miehesi alkaisi näyttää tunteitaan myöhemmin opittuaan luottamaan sinuun edellisen suhteen kolhujen jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Muitakin pettymyksiä olet kokenut: koet yksinäisyyttä eikä miehesi tunnu haluavan kuunnella sinua eikä ota sinua huomioon. Myös parisuhteen riitaisuudesta teillä on eri näkökannat.
Haluan alkuun nostaa esille yhden asian, jonka kirjettäsi lukiessani panin merkille: kävitte jossain vaiheessa pariterapiassa ja se muutti asioita muutaman viikon ajaksi. Näkisin tässä pienen toivonkipinän. Voisiko olla mahdollista että koettaisitte vielä yhdessä saada avioliittoonne muutosta? Sen aikaan saaminen ei ole aina helppoa ja voi vaatia pitkäjänteistä työtä, mutta ennen kaikkea molempien sitoutumisen parisuhteen uudistamiseen. Vanhoihin kaavoihin on usein liiankin helppo huomaamattaan palata – vaikka ne olisivat tuhoisiakin, ne ovat kuitenkin tuttuja ja turvallisia. On tärkeää että kumpikin tiedostaa parisuhteen merkityksen sekä sen, että sille tulee antaa aikaa ja huomiota ja että sen eteen on tehtävä joskus kovastikin työtä. Yksinäisyys parisuhteessa sattuu kipeästi. Parisuhde, jossa molemmat voivat hyvin, on voimavara elämässä. ”Huono” parisuhde taas kuormittaa ja vaikuttaa kielteisesti myös muilla elämänalueilla. Olisiko teidän avioliittonne vielä pelastettavissa? Keskustelu on erittäin tärkeää yhteyden löytämiselle ja sen ylläpitämiselle. Rohkeus ilmaista tunteita, avata omia kokemuksiaan ja kuunnella toista ovat vuorovaikutustaitoja, joita voi harjoitella.
Kirjeesi viimeisistä virkkeistä luin, ettet oikein itsekään taida uskoa jaksavasi parisuhteessanne, jos kaikki jatkuu ennallaan. Asioiden laita tuntuu vaikuttavan vahvasti elämänlaatuusi. Siksi minusta on todella tärkeää tehdä juuri kuten olet tehnytkin: olet pysähtynyt ja alkanut miettiä vaihtoehtoja. Oletko ottanut asian puheeksi puolisosi kanssa? Oletteko pysähtyneet yhdessä punnitsemaan vaihtoehtoja: eroa ja yhdessä jatkamista? Jos jaat ajatuksiasi, eivät pohdintasi tule puolisollekaan yllätyksenä ja kumpikin ehtii prosessoida asiaa, mihin jatkosuunnitelmiin sitten päädyttekään. Avoimessa vuorovaikutuksessa piilee myös mahdollisuus uuden yhteyden löytymiselle.
Minusta näyttää että kaiken ennallaan jatkuminen ei ole sinulle vaihtoehto. Jonkin olisi muututtava. Olet alkanut ilmeisen vakavasti pohtia eroamista. Erokaan ei ole helppo vaihtoehto, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei oikein löydy. Kerrot käyneesi terapeutilla myös yksin. Ehkäpä se voisi olla yksi paikka pohtia eroa ja punnita kaikkea siihen liittyvää?
Ajattelen että olisi hyvä käydä pariterapiassa yhdessä puolisosi kanssa – siinäkin tapauksessa että päädytte eroon. Näin voisitte saada tukea ja apua tunteiden käsittelemiseen, keskinäiseen vuorovaikutukseenne ja kokonaisuuden työstämiseen.
KYSYMYS: Olen naimisissa ja tapasimme mieheni kanssa jo teini-iässä. Välitän hänestä paljon, mutta en tunne himoa häntä kohtaan. Nautin kyllä seksistä hänen kanssaan. Onko himon tunteet liikaa vaadittu pitkässä parisuhteessa? Pitääkö huolestua jos joskus tunnen seksuaalista kiinnostusta jotain toista miestä kohtaan?
Kissanainen, 33
VASTAUS: Pitkässä suhteessa tunteet vaihtelevat. Se on aivan normaalia. Erityisesti seksuaalinen vetovoima ja intohimo voi ajoittain osoittaa hiipumisen merkkejä. Joissakin parisuhteissa ei alun alkaenkaan ole voimakasta intohimoa, vaan suhde alkaa enemmänkin ystävyyden merkeissä. Joillakin intohimo on aluksi voimakasta, mutta tuntuu sitten tasoittuvan ja laantuvan. Monissa suhteissa seksuaalinen intohimo löytyy jossakin vaiheessa uudestaan. Mitään normaalia kaavaa ei ole, normaalia on vain se, että intohimoiset tunteet tulevat ja menevät.
Seksuaaliseen vetovoimaan ja haluamiseen voi toki myös vaikuttaa. Olet ehkä huomannut joitakin asioita, jotka edes jonkin verran tuntuvat herättävän kateissa olevaa intohimon tunnetta. Nämä asiat voivat liittyä sinuun itseesi, kumppaniisi tai olosuhteisiin. Näitä herättäviä asioita etsimällä ja niitä ruokkimalla voi intohimokin löytyä uudella tavalla. Tärkeää tässä on se, että nautit seksistä miehesi kanssa.
Entä seksuaalinen kiinnostus muita miehiä kohtaan? Pitääkö siitä huolestua? Ei tarvitse! Välität miehestäsi paljon. Välittäminen on ehkä rakkauden syvin muoto, koska siinä on vähiten itsekkyyttä. Koska välität, et tahallasi tee mitään sellaista, mikä loukkaisi häntä.
KYSYMYS: Elämäni meni pirstaleiksi...erosin avomiehestäni ...25 vuoden jälkeen...3 lasta josta jo 2 aikuista..elämä omalla kohdallani oli hektistä ennen eroa ..tein 2 työtä 4 vuoden ajan ...aamupäivät hoivapalvelussa..ja toinen iltapäivällä alkavana ..kävin kotona kääntymässä..ehkä tein ruuan valmiiksi..ja lähdin taas töihin..ravintola-alalle....yhteistä aikaa ei ollut miehen kanssa ..ei ollut loppuvaiheessa edes voimia..vaikka huomasin että mieheni kärsi..tilanteesta..mutta itse kun tulin töistä ..toki mieheni kuunteli ja oli hereillä ..haluten tietää päivästäni..ja josta hänelle myös kerroin ..mutta muistan että se oli yksipuolista..en välttämättä häntä kuunnellut tahi jos hän odotti sängyssä..josko se avopuoliso tulisi..uppoudun omiini, nautin viinilasillisen ja kävin netissä..ei ollut voimia muka muuhuunkaan..tai ajattelin itsekkäästi..14 tuntia töissä..oma aika nyt ja piste...ja lapsetkin joutuivat koetukselle..(mutta huomaan että heistä on kasvanut fiksuja ja ajattelevia nuoria/aikuisia.)....mutta haluan heittää varottavan esimerkin itsestäni...kaikki lähti taloudellisesta tarpeesta...silloin alussa..päätyö ei riittänyt tuntien takien ..oli pakko hankkia toinen työ korvaamaan ...sain toisen työn joka sopi minulle..hoivatyö joka toki palkitsi paljon..ihmiset oli pyyteettömiä ja kiitollisia minun palveluista..tuntui mukavalta...moni muu työ ei ole niin palkitsevaa kuin tässä..huomasin itsestäni muutoksia..työt jatkui...tuli kroonistuvaa nokkoihottumaa, parisuhdeongelmia, itse olin kireä kuin viulunkieli, en osannut nauttia ns. vapaista..piti tarttua muka aina johonkin nurkkaan..
kun mies joka on ollut aina tekevä ja osaava..ei osannut mielestäni kotihommia tehdä, syyttelyä, kylmyyttä..ja erkanin perhe-elämästäni...en nähnyt sitä kaikkea hyvää..mitä meillä jo oli..minä...nainen, joka oli synnyttänyt 3 lasta..ollut kotona vauva-ajat..järjestänyt arkea, huolehtinut vauvamuskarit, synttärit...rippijuhlia..innolla..muutuin totaalisesti ..aloitettua toisen työn...ero-ajatus alkoi todella..muka..itämään viime vuoden lopussa..(sitä ennenkin oli ollut jaksoja jossa oli ero mielessä).. olin ollut miehelleni kylmä, tunteeton ja etäisyyttävä hakeva..kaikki liikkeeni kuvasti sitä että olin varma mitä haluan..olen suorittaja..suoritin varmaan tätäkin liikettäni tällä tavoin....antaen ymmärtää että se on nyt näin..ja sitten..ennen.. lopullista lähtöäni yhteisestä kodistamme ..koimme yhteistä..pitkästä aikaan...juttelua todella syvällistä, seksiä, jota emme olleet harrastaneet tovin aikaan ja joka tuntui...ja minä tiesin että mieheni olisi valmis jatkamaan..mutta pistin kehiin semmoisen ihmiskimurantin jota vieläkin itse ...jopa häpeillen...ajattelen..oli muka joku ihastus..tässä iässä...ja joka johti yhden vaiheen jälkeen siihen että olin sitten ns. pauloissa ja koin ..olin jo kylläkin muuttanut omaan osoitteeni, mutta avomieheni kanssa..osittain sovittu yhteishengessä..että katsotaan ja otetaan etäisyyttä..jatketaan vielä näin..kun tunteita olikin..mulla..kin..ne heräsi ennen tätä ns. pettämistäkin..hyvin voimakkaasti..hänelle..mutta tilanne pääsi käsistä ja myönnän kyllä..itsestänikin..en pysty harrastamaan seksiä toisen kanssa ihan totaalisesti mutta muuten ..ja se pettymyksen määrä joka iski jälestä päin ja kyllä avomiehelleni heti myönsin tehneeni näin...ja se oli siinä...asiat lähti hänen kohdallaan tosi vauhdikkaasti liikkeelle..se viha ja petetyksen tunne..mikä hänellä tuli..oli voimakasta..piti sanoa summa mitä vailla..pankit, vakuutukset, irtisanomiset yhteiset..kaikki heti ..asiat meni ...olin auki..henkisesti..ja niin oli miehenikin..ei mitään yhteyttä kuin välttämöttömät...tunsi..että teen kuolemaa..
kävin edelleen töissä...12-14 h/pvä..joskus kaikki purkaantui työkavereiden läsnäollessa..tuli itkukohtauksia..ja mönnän miehenikin tukeneeni minua jossain vaiheessa prosessia...hän..joka oli ns. petetty ...antoi minulle voimia..mutta se oli ennen ..sitä...ja nyt..toista viikoa meni ..olin niin syvällä.. ja ajatus selviänkö..olen jo käynyt perhepsygologialla..se syyllisyys..ei jätä rauhaan..otin sitten mieheeni yhteyttä yksi aamupäivä...liittyen nuorimmaiseen...mutta oli ajatus..muutakin..kuulla hänen äänensä...ja se herätti...ja paljasti..ei se ole hänellekään ollut helppoa...ajatus ahdisti..että ollaan erottu..ja ..elämä on..kuin puolikasta...ja ollaan lähennetty...muutaman viikon aikana..toisillemme..mutta herää kysymys...kun tätä ihmistä..avomiestäni..haluan suojella...päästäänkö tästä yli ja mahdolisesti rakentamaan uutta pohjaa...ja minulla itsellä täysi muutos..olen sairaslomalla nyt jonkun aikaan..pystyisin rakentamaan jotain pohjaa arjelle.toisen työn lopettaminen..koska eihän elämä ole työtä...seuraavasta listasta seuraavaan..oma näkökenttäni supistui huomattavasti silloin kun ammensin työtä lisää..en jättänyt parisuhteelle aikaa..ja se herääminen..eron jälkeen..se vie kyllä jalat alta.....ihminen on aika pieni siinä myllerryksen joukossa..jos siitä koskaan selviää..ja toiveena itsellä olisi .,pelastaa tämä erottu parisuhde..mutta en ole ihan varma..koska tiedän toki..mies rakastaa edelleen minua..on sen sanonut..mutta onko se sama..että mies haluaa..yrittää uudelleen..pieni pelko vierellään??? ja 25 vuotta toki takana....
VASTAUS: Kiitos paljon kirjeestäsi. Sanoit, että yksi syy tilanteesi jakamiseen on olla varottavana esimerkkinä muille. Siksikin erityinen kiitos, että jaoit avoimesti tarinasi. Olet katsonut avautunein silmin elämääsi ja ratkaisujasi. Olet nähnyt ihmeteltävän tarkkaan, missä tienne lähti kuin huomaamatta väärille laduille. Ihailen rehellisyyttäsi ja avoimuuttasi. Et kaunistele valintojasi ja soimaat itseäsi välillä aika ankarasti.
Mennyttä ei voi pyyhkiä pois eikä tehtyä saa tekemättömäksi, mutta menneen kanssa voi päästä sovintoon, jos näkee ja myöntää virheensä, katuu ja pyytää anteeksi. Tässä on teidän mahollisuutenne tällä hetkellä. Olet ankara itsellesi, siksi toivon, että voisit antaa myös itsellesi anteeksi. Näen arvokkaana sen, että et puolustele etkä etsi syitä muissa, vaan kannat vastuun valinnoistasi.
Suhde uuteen ihmiseen paljasti sinulle todelliset tunteesi miestäsi kohtaan. Joskus epätyydyttävässä parisuhteessa elävä hakeutuu uuteen suhteeseen saadakseen syyn eroon. Sinun kohdallasi suhde paljasti, mitä perheesi merkitsee sinulle. Huomaat että 25 vuotta ei pyyhitä pois ja perheessä koettu moni hyvä asia nousee arvokkaana mieleesi.
Olisko tuumaustauko nyt paikallaan? Huomaan, että jo nyt olet pannut asioita uuteen järjestykseen, esim. olet valmis vähentämään työtäsi. Tietääkö miehesi sen, mitä olet kirjeesssäsi kirjoittanut? Kirjeen näyttäminen kertoisi hänelle, mitä todella ajattelet ja miten näet omat menneet valintasi. Kuulisit myös, mitä kertomasi herättää hänessä.
Teit nopeita ratkaisuja eron suuntaan. Nyt olisi viisasta edetä harkiten. Selvitä itsellesi, mitä sinä haluat, mitä sydämesi sanoo. Kuuntele myös järkeäsi, sillä vasta järki ja tunteet yhdessä muodostavat luotettavan kokonaisuuden.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kevään tuomaa uuden elämän sykettä, sehän näyttää olevan jo pienellä taimella.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä noin 10 vuotta. Meillä on kaksi pientä lasta. Jollain tasolla rakastan miestäni, mutta en ole rakastunut häneen. Mitään seksuaalisia haluja minulla ei ole ollut häntä kohtaan enää pitkään aikaan. Haen ja saan huomiota vierailta miehiltä, mutta suutelua pidemmälle en ole mennyt. Vielä.
En ole kiinnostunut hakemaan apua, kun olen sitä mieltä, ettei se auta. Miehen kanssa olemme puhuneet asioista ja avioerokin on ollut puheissa - hän ei sitä halua. Mietin asioita paljon ja luulen, että tähän tilanteeseen on tultu, koska molemmat raskaudet ja vauva-ajat olen ollut hyvin yksinäinen, ehkä jopa vähän masentunut. Mieheni vain jatkoi omaa elämäänsä vanhaan malliin ja minä koin, ettei häntä kiinnostanut, ei raskaudet tai vauvat. Raskaudet oli kuitenkin yhteisiä päätöksiä. Olen huono puhumaan asioista, vaikka minulla on hyviä ystäviä. Koen, että minun kuuluisi olla onnellinen, koska minulla on "kaikki"; perhe, talo, työ ja volvo pihassa. Miksi en olisi? Mies osallistuu nykyään paremmin, on lasten kanssa ja antaa minun harrastaa. Mutta en vain osaa olla onnellinen! Ajatus avioerosta tuntuu ulospääsyltä, mutta mietin, että ovatko syyt siihen "riittävät". Ei ole perheväkivaltaa tai päihdeongelmaa tai jotain oikeaa ongelmaa. En usko, että uusi parisuhde toisi onnea, haluaisin vain keskittyä lapsiin ja itseeni, en halua olla vaimo enää, vain äiti ja nainen.
Joskus mietin, että olenko tulossa hulluksi? Rakastinko miestäni oikeasti mennessämme naimisiin vai teinkö sen vain, koska avioliitto tuntui oikealta ratkaisulta siinä iässä ja halusin lapsia? Haluanko oikeasti olla hänen kanssaan loppuelämäni? En halua.
Onneton
VASTAUS: Kiitos mailista, jonka olet kirjoittanut harmaana hetkenä perhe-elämäsi keskeltä. Olet miettinyt paljon suhdettanne ja perhe-elämäänne. Tunnet tyytymättömyyttä nykytilaan. Haluaisit jotain muuta. Kertaat menneitä yhteisiä vaiheitanne. Löydät sieltä hyvää, mutta myös epätyydyttäviä asioita, joilla ehkä on yhteyttä nykyiseen tyytymättömyyteesi.
Joku vetovoima teillä on ollut toistenne puoleen, kun olette perheen perustaneet. Olette rakentaneet puitteiltaan hyvän perhe-elämän. Ulkoisesti kaikki on kohdallaan. Haluat olla äiti ja nainen. Naisellisuuttasi ruokkii muilta miehiltä saamasi huomio. Jäikö ensimmäisen ensimmäisen lapsen odotuksen ja saamisen jälkeen trauma siitä, kun miehesi ei ollutkaan mukana odotuksessa ja iloitsemassa kanssasi lapsesta? Olet jäänyt silloin liian yksin. Luonnollisesti odotit, että voisit jakaa tunteitasi ja ajatuksiasi ja että miehesi olisi ollut kiinnostunut voinnistasi ja olisistte voineet jakaa yhteisiä unelmia perhe-elämästänne. Kerrot, että olet huono puhumaan. Ehkä tuolloin nuorena kokemattomana äitinä kätkit sisällesi mielipahan ja pettymyksen.
Koskaan ei ole liian myöhäistä selvitellä menneisyyden haavoittumisia. Voistko ottaa vielä miehesi kanssa puheeksi nuo sinua kuormittavat muistot. Luulen, että miehesi olisi valmis kuuntelemaan ja kuulemaan, koska hän ei halua menettää sinua ja perhettään. Jospa hänen silmänsä avautuisivat ja saisit tarvitsemaasi ymmärrystä.
Kerrot, että miehesi osallistuu nykyään enemmän perhe-elämäänne etkä muutenkaan moiti häntä. Ajattelet, että avioerosta löytyisi ulospääsy epätyydyttävästä tilanteesta. Kun ajattelet eroa, mistä haluaisit eroon? Voisiko siitä/niistä asioista päästä eroon muuten kuin eroamalla? Puhumalla. Kuuntelemalla. Selittelemällä. Kertomalla, mitä toivot parisuhteelta. Kertokaa kumpikin toisillenne, millainen on mielestänne hyvä parisuhde. Voisitteko kumpikin tehdä työtä, niin että edes joitain mainitsemistanne teille tärkeistä asioista voisi lähteä kasvuun.
Teillä on kaksi kasvavaa lasta. He ovat riittävä syy, yrittää parantaa parisuhdetta. Olettehan sanattomasti luvanneet heille kodin, isän ja äidin silloin kun olette kutsuneet heitä tähän maailmaan.
Minulla on sellainen tunne, että teillä on vielä kaikki mahdollisuudet tallella voidaksenne tehdä paremman parisuhteen. Kuulosti hyvältä, että olette puhuneet. Jatkakaa sitä edelleen. Kuunnelkaa toistenne toiveita ja pettymyksiä. Ottakaa pieniä askeleita kohti toisianne.
KYSYMYS: Aloimme seurustella, kun nykyinen vaimoni oli 16-vuotias. Minä olen häntä 12 vuotta vanhempi. En edes yritä väittää, etteikö joku voisi perustellusti liittää suhteemme alkuvuosiin hyväksikäytön piirteitä, mutta vaikka suhde saikin alkunsa aikuisen miehen ja lapsenkasvoisen teinin kiimasta, se kuitenkin johti avioliittoon, kun vaimoni kosi minua 10 seurusteluvuoden jälkeen.
Vuosi avioliiton solmimisesta vaimoni petti. Siitä on nyt kaksi vuotta. Olemme viettäneet yhdessä siis yhteensä 13 vuotta. Suhde on ollut vakaa ja lämmin. Suuret kriisit ovat puuttuneet, läheisyyttä on piisannut, meillä on ollut myönteinen suhde toisiimme, seksi on ollut turvallista, tyydyttävää ja sitä on ollut paljon, käytännön elämän ongelmiin olemme löytäneet toimivia ja pysyviä ratkaisuja ja meillä on ollut yhteistä tekemistä. Tämä on ymmärtääkseni myös vaimoni käsitys suhteesta. Kyselemme harvakseltaan toisiltamme, mitäs meille kuuluu, ja hyvää kuulemma kuuluu tai ainakin kuului pettämiseen saakka.
Pettäminen oli yhden yön humalainen kohellus. Sen syyksi vaimoni kertoi voimakkaan humalan, turhautumisen ja yksinäisyyden. Hän on paljon matkustava yksityisyrittäjä. Hotelliöitä, välipäiviä, hyvin paljon ajamista ja hillittömiä vuosittaisia kilometrimääriä, muuttuvia aikatauluja ja ennustamattomuutta, yötöitä, sekava nukkumisrytmi ja paljon yksinäisyyttä. Vaimoni työhön kuuluu myös se, että hän saa huomattavan määrän huomiota. Täysin vieraatkin ihmiset saattavat tunnistaa hänet, joten satunnaisia kohtaamisia riittää.
Minulla ei ole perustetta epäillä vaimoni tarinaa. Mikään suhteessamme ei viitannut pitempiaikaiseen rinnakkaissuhteeseen ennen pettämistä, eikä mikään ole viitannut pettämisen jälkeen siihen, että vaimoni tahtoisi lähteä suhteestamme.
Ongelma on se, ettei vaimoni selviä pettämisestä henkisesti. Hän antaa sille aivan kohtuuttoman merkityksen. Hän yrittää kompensoida tekoaan mielistelyllä eikä pidä samalla tavalla kiinni oikeuksistaan kuin aikaisemmin. Ja yhä vieläkin hän sortuu käsittämättömiin lapsellisuuksiin, jotka kai kumpuavat itseinhosta. "Siksikö nollasit trippimittarin, että voit seurata pettäjävaimosi ajettuja pettämiskilometrejä?" "Miltä tuntuu tehdä ruokaa levyllä, jota pettäjävaimosi on käyttänyt? Tuleeko ruokaan pettämisen maku?" Vaimoni ei varsinaisesti pettämistä jankkaa. Aihe ei nouse esiin edes viikoittain, mutta se väijyy jatkuvasti taustalla. Olenkin huomannut, että minullakin alkaa pinna kiristyä.
Meillä on taustallamme kaunis tarina, ehjä ja jakava suhde ja kun kumpikin sekä sanojensa että käytöksensä perusteella tahtoo suhteessa jatkaa, niin en ymmärrä, mitä merkitystä on yhden yön sählingillä. Sattuihan se eivätkä haavat parannu hetkessä, mutta vaikka vaimoni teki virheen, niin silti hän on oma, tuttu vaimoni, jonka lähellä minun on turvallinen olla. Se on minulle valtavan tärkeää.
Oma lapsuuteni oli silmittömän turvaton ja kaaosmainen, kun taas vaimoni on saanut kasvaa perusonnellisen parisuhteen suojassa. Luulen että tällä on vaikutuksensa tulkintamalleihimme. Siinä missä vaimoni näkee pettämisessä häpeällisen poikkeaman, epäonnistumisen tai uhan, minä näen vain sellaista, joka edustaa minulle tavanomaista ihmisyyttä ja elämää. Minulle pettäminen parisuhteessa on odotuksenmukainen tapahtuma. Sellaisia ihmiset nyt vain ovat, he pettävät. Kaikki eivät petä, mutta kun pitkässä parisuhteessa elää, on hyvin mahdollista, että joko pettää itse tai joutuu petetyksi.
Ymmärtäisin tilanteen paremmin, jos vaimoni kriiseilisi elämästä yleisemmin, kaipaisi esimerkiksi takaisin pitkässä suhteessa menetettyjä nuoruuden menovuosiaan, mutta sellaisesta ei ole merkkejä, eikä hän kysyttäessäkään sellaisia haluja ilmaise.
Jos oletetaan, ettei vaimoni kriiseile elämästään yleisemmin vaan että hän oikeasti tahtoo jatkaa suhteessamme niin kuin hän sanoo ja niin kuin hänen käytöksensä perusteella vaikuttaa, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että vaikka hän teki virheen, niin minulle kännipano on niin merkityksetön haksahdus, ettei sen vuoksi kannata useita vuosia katumuselämää viettää. Puhua en enää jaksa yrittää, eikä läsnäoleva, kiireetön ja painostamaton kuunteleminenkaan auta. Parhaiten vaimoani näyttää rauhoittavan se, kun hänen typerehtiessään otan häntä kädestä kiinni enkä sano mitään. Kaikki puhe johtaa ainoastaan kiihtyviin reaktioihin.
Olen yrittänyt saada vaimoni puhumaan ammattiauttajan kanssa (ilman minua, ei siis pariterapiaa) tai vaikka kavereidensa kanssa, mutta ehdotukset ovat kaikuneet kuuroille korville.
Ihanainenhan tuo on ja minulle aivan hirveän rakas, mutta kieltämättä tekisi välillä mieli karjua, että kerää nyt j*******a itsesi ja lopeta tuo ongelmien rakentelu. Eipä tuollainen karjuminen vain taitaisi jumissa olevaa ihmistä auttaa. Ei olisi auttanut ainakaan minua vaikeina vuosinani.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi!
Olet varmaan oikeilla jäljillä siinä, että vaimosi voimakas syyllisyys yhden yön suhteesta, josta on jo kulunut aikaa, johtuu ehkä osaltaan siitä, että hänen perusturvallisessa elämässään kyseessä on iso särö. Hänen on vaikeata antaa tapahtunutta itselleen anteeksi ja päästä siitä yli, vaikka asia on puhuttu ja anteeksi pyydetty ja annettu. Sinulla puolestaan on sen verran kokemusta elämän rosoisuudesta, että asia asettuu mielessäsi toisenlaisiin mittasuhteisiin.
Kuulostaa siltä, että olette käsitelleet asiaa viisaasti ja hyvin. Toki voisi olla hyvä, jos vaimosi puhuisi tapahtuneesta jonkun ulkopuolisen auttajan kanssa kyetäkseen löytämään eheämmän ja positiivisemman minäkuvan. Ei hänen tarvitse nimetä itseään pettäjävaimoksi. Mitä muita puolia hänessä on? Millä kaikilla myönteisemmillä nimillä hän voisi itseään kutsua? Millä nimillä sinä häntä kutsut? Kenen suulla hän puhuu nimittäessään itseään niin rumasti? Kuka häntä tuomitsisi niin rajusti? Usein ne tavat, joilla suhtaudumme itseemme tulevat vaivihkaa jostain menneisyydestä. Mitä nyt äiti/isoäiti/isoisä/opettaja sanoisi, kun en ole osannut elää elämääni oikein? Kenet kaikki koen pettäneeni, kun en olekaan ollut se hyvä ihminen, jollaisena kaikki minua pitivät?
Entä kuka antaisi anteeksi? Keiden läheisteni silmissä olen edelleen ihan hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt tämän virheen? Minäkin haluaisin osaltani vakuuttaa vaimollesi, että hän on hyvä ihminen ja hyvä vaimo, joka on vain tehnyt kerran virheen. Kaikki me teemme elämässä virheitä ja pahoitamme rakkaimpiemme mieltä, mutta itselleen saa antaa anteeksi ja jatkaa uusin voimin eteenpäin.
Luulen, että olet itse keksinyt parhaan toimintatavan niihin tilanteisiin, joissa vaimosi alkaa pakonomaisesti syyttää itseään. Halaat, otat kädestä, pidät hyvänä ja olet hiljaa. Se vaikuttaa toimivan paremmin kuin sanat. Uskon, että ajan myötä nämä itsesyytöskohtaukset vähenevät ja laantuvat. Teillä on kuitenkin paljon hyvää yhteisessä elämässänne.
KYSYMYS: Olemme yli 30 vuotta yhdessä ollut aviopari. Menimme yhteen 17- ja 19-vuotiaina. Avioliittomme on ollut hyvin tiivis ja antoisa, lukuun ottamatta viimeistä kahta vuotta. Mieheni on ollut hyvä aviomies, olen pitänyt häntä uskollisena. Itse olen ollut uskollinen hänelle aina. Minua ei ole koskaan viehättänyt toiset miehet, sillä pidän kiinni avioliitonlupauksesta.
Mieheni käytös minua kohtaan muuttui noin kaksi vuotta sitten, epäilykseni alkoivat pettämisestä josta en ole saanut häneltä vieläkään ns. rehellistä vastausta. Hän vannoo, ettei ole pettänyt, uskon sen vielä, mutta kehonkieli kertoo muuta.
Tuon episodin jälkeen elämämme muuttui täysin. Hän ei ole se rakastava aviomies minua kohtaan, päinvastoin kohtelu on kylmää, alentavaa eikä kosketusta. Kun pyydän voitko halata, kysymys kuuluu onko pakko? Miehen lailla hän ei ole suudellut minua tai tuntenut vetoa minuun näinä kahden vuoden aikana. Pusut ovat niin kovia, kylmillä, kovilla huulilla, että en tunne niissä rakkautta enkä lämpöä. Seksi tapahtumien alussa oli sitä, että minun piti tyydyttää itseäni usean kuukauden ajan. Nyt tilanne on muuttunut siihen, että haluaisin enemmän mutta hän ei ole kiinnostunut vartalostani.
Yritän jotenkin paikata tilannetta, mutta en kelpaa. Viimeinen vastaus oli pyyntööni, että testaan onko hän ollut muiden kanssa.
Ymmärrän myös sen, että tämä tilanne on ollut suhteellemme raastavaa aikaa, mutta hän sanoo rakastavansa minua eikä halua erota. Mitä teen? Tunnen että aviopuolisona en saa sitä mitä odotan ja mitä sain aiemmin. Hänellä on klassinen lause, olet mustasukkainen ja sairas. Asia ei kuitenkaan ole niin, sillä en voi elää rakkaudettomassa avioliitossa.
Teini-ikäinen lapsi seuraa sivussa ja yrittää jollakin tavalla pitää molempien vanhempien puolia, vaikka hänelle olen sanonut useasti, että tämä on vanhempien asia. Itse olen yrittänyt mennyt lähelle, rakastaa ja näyttää rakkautta, mutta alan tuntea itseni riittämättömäksi. Mikä olisi paras tapa lähestyä tilannetta ja miestäni?
-kohta loppuu voimat-
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Vaikuttaa siltä, että tämä uskottomuusepäily on jumiuttanut suhteenne pyörimään vain tämän yhden asian ympärillä. On tapahtunut jotakin, joka on laittanut epäilyksesi liikkeelle. Miehesi on vakuuttanut, että epäilyssäsi ei ole perää. Sanot, että tällä hetkellä uskotkin, että mies ei ole ollut uskoton. Haavoja tämä prosessi on kuitenkin aiheuttanut molemmin puolin.
Voisikohan tilannetta lähestyä laajemmin? Mitä kumpikin teistä tarkoittaa uskottomuudella? Yhdyntää jonkun kolmannen osapuolen kanssa? Suutelemista, halailua tai muuta fyysistä läheisyyttä? Läheistä suhdetta, jossa liikkuu romanttisia ja eroottisia tunteita? Läheistä ystävyyssuhdetta, josta puoliso kokee jäävänsä ulkopuolelle? Yleisiä oikeita vastauksia uskottomuuden määrittelyyn ei ole olemassa. Millaiset ovat sinun ja miehesi suhteen rajat? Millainen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on teidän suhteessanne sallittua, millainen taas ei? Onko teillä samanlainen käsitys näistä rajoista?
Haastaisin teitä myös puhumaan omasta suhteestanne. Mikä siinä on hyvää ja toimivaa? Olette jakaneet yhdessä ison osan elämästänne. Teitä voi onnitella sitoutumisesta ja sitkeydestä! Joskus pitkässä suhteessa kuitenkin käy niin, että suhteen päivittäminen unohtuu. Kumpikin kuvittelee toisen haluavan samoja asioita kuin vuosia sitten, vaikka elämä on voinut muuttaa kumpaakin. On kasvettu ihmisinä ja opittu tuntemaan itseänsä paremmin. Saattaa myös olla niin, että vaikka isompia ongelmia ei olisi näyttänyt olevan, toisen pienet pettymykset ja toiveet ovat jääneet puolisolta kuulematta. Vähitellen sinänsä pienistä asioista on voinut alkaa kasvaa isompi möykky. Tuntuu, että puoliso ei ymmärrä eikä ota minua huomioon. En tule kuulluksi enkä nähdyksi sellaisena kuin olen. Toiveilleni ja tarpeilleni ei ole tilaa. Tällainen olo voi olla jommalla kummalla puolisoista tai molemmilla yhtä aikaa.
Miehesi kertoo rakastavansa sinua, mutta kehon kieli kertoo muusta. Loukkaantumisesta? Pettymyksestä? Sinäkin rakastat. Millaisia sanattomia viestejä sinä lähetät?
Yleensä paras tapa lähteä keskustelemaan vaikeista asioista on aloittaminen hyvän ja toimivan kautta. Mistä teidän suhteessanne iloitset? Mistä olet kiitollinen? Millaisina hetkinä jokin hyvä tunne puolisoasi kohtaan läikähtää sinussa? Pyri antamaan kaikki tämä hyvä palaute miehellesi silloin, kun aihetta on. Kysy häneltä muista asioista kuin uskottomuusepäilyistä. Ole aidosti kiinnostunut siitä, kuka ja millainen mies hän on tänä päivänä. Osoita huomiota kuin aikoinaan vastarakastuneena. Vaikuttaa siltä, että peli ei ole vielä menetetty!
KYSYMYS: Toiveena ja tavoitteena parisuhteen ja kumppanuuden toimivuuden parantaminen ja kehittäminen. Vaiheikas ja ajoittain stressaavankin aikuis- ja työelämävaihe elettynä – osin opittunakin, edessä senioriteetti, erilaisten luopumisten ja vanhuuden loppuelämä.
Selkeä ja vahva tarve saada keinoja, apua tai ohjausta paremmaksi kumppanuudeksi. Nykyisessä tilanteessamme olemme pahasti ikäviin asenteisiimme lukkiutuneessa kumppanuudessamme kyvyttömiä sopimaan asioiden selvittämisestä ja edelleen suhteen kehittämisestä rakentavaan sopimiseen. Kumppanini kohtaaminen nuoruudessa, seurustelun, pariutumisen, avioitumisen jne vaiheissa olin kiinnostunut nykyisestä puolisostani mahdollisena elämänkumppanina, innostumiseni lähemmästä tuttavuudesta johti maltillisen joutuisaan mieltymiseen ja ihastumiseen, sitten jopa jonkinlaiseen haltioitumiseen tulevista läheisyyden ihanteellisen rakentumisen ja lopullisen elämänmittaisen yhdessä onnellisena pysymisen mahdollisuuksista. Kaikki kuitenkin ilmeisessä alentuneen huomiokyvyn ja ymmärryksen tilassa – näin, nyt, elämänkokemuksen ymmärryksellä noita vaiheita arvioiden.
Sitten oman kotikiinteistön hankkimisen ja lasten syntymien jälkeen seurasivatkin intensiivisen työskentelyn ja ruuhkavuosien röykkiöiset sopeutumisen ja sovittautumisen riittämättömyyden tuskien aikaansaamat pettymykset ja keskinäiseen valtataisteluun sortuminen omien ensisijaisten intressiensä puolesta.
Omista intresseistään kiinnipitämisen ja jaksamistensa kanssa kamppaillessa jouduttiin eri suuntiin kasvamiseen ja kehittymiseen vailla yhteistä tilanne- ja tulevaisuusnäkemystä tai selviytymissuunnitelmaa, kun ilmeni ristiriitoja aiheuttavia eri suuntiin vetäviä - joskus repiviäkin velvollisuuksia ja intressejä.
Jo kauan sitten tapahtunut havahtuminen järjettömästä tilanteestamme ja suhteemme vihollismaisesta mielettömyydestä ei auttanut omatoimisista yrityksistä huolimatta palauttamaan lähentymistä – enemmänkin vain juuttumaan ikäviin asenteisiin ja mielen luomiin uhkakuviin niiden hautomine kielteisine asenteineen ja luuloineen.
Emme ole vieläkään löytäneet keinoja parempaan luonnikkaaseen kanssakäymiseen ja kumppanuuteen, tai läheisempään ja toisiamme tukevaan vanhenemiseen ja yhteisyytemme vastavuoroisuuksista sopimiseen.
Rakoileeko rakkaus? -kysymykseen voisin ensiksi vastakysyä: “Mitä se olisi itse kenellekin?” En kysy noin hankalia, mutta pyrin selvittämää seikkoja noiden käsitteiden yleisesti mielletyissä puitteissa jotenkin selkeämmin : yhteistä erotiikkaa, seksiä tai rakastelua ei ole edes aiheista keskusteluina, asenteet, halut ja tarpeet ilmenevät vain yksipuolisina. Huolenpitoa toisistamme ja palvelua toisillemme toteutamme lähes koskettamattomalla fyysisellä etäisyydellä. Eipä meillä ole varsinaisia yhteisiä iloja, tyydytyksiä tai harrastus kiintymyksiä, eikä merkittävää mielihyvää ja nautintoa toisistamme. Rooliset velvollisuudet toistemme hyväksi suoritamme tavanmukaisesti. Keskinäisestä kunnioituksesta en osaa arvioida objektiivisesti – ilmaisut ainakin vaikeasti arvioitavia elleivät jopa varottavina puutuvat tai ovat keskinäisesti tabuja. Ei meillä ole juuri enää edes kosketuksia tai mitään fyysistä läheisyyttä. Yhteisyyttä ja kumppanuutta selvittävistä ja kehittävistä asioista ei kyetä keskustelemaan. Vähäisistäkään asioista rauhallinen ja asiallinen keskustella on vaikeaa, asioiden selkeytyksistä sopimisesta puhumattakaan. Suhteemme ja kumppanuutemme on kummallinen nyppimisille ja asemiemme varmistelulle, ehkä piilojulkisestikin, perustuva peli.
Yhteisistä käytännöistä, säännöistä, tai edes ärsyttävistä seikoista ei kyetä keskustelemaan tai sopimaan. Toiveet asioiden ja keskinäisen toimeen tulemisen kohentamiseksi hiipuvat ikääntyessä ja uusien vaivojen lisääntyessä. Molempien omanlaistensa tavoitteiden romuttumisen pelot ovat vaarassa toteutua molemmin puolisesti pelkojen kasvun ja ajan hupenemisen edetessä. Yhteisyys ilmenee merkittävimmin vain jaksoittaisten yhdessä asumisen, yhteisten ruokailujen, lapsenlasten kanssa olemisen ja naapureiden ja tuttavien puitteissa. Sukulaisyhteydet, matkat, ostokset, autoilut ja yhteisen kotipiirin ulkopuoliset liikkumisemme yms lähes aina vuorotellen. Molemmilla on omat roolinsa ja reviirinsä! Tämä siis erityisesti kaihtamastani ‘rakkaus-käsitteestä’ ja sen ilmenemisestä suhteessamme.
Meillä avioparina ja -kumppaneina ei ole luonnollista läheisyyttä – vain avioliittoinstituution ulkoiset ja lainsäädännölliset puitteet, ilman tasavertaisuutta, tasa-arvoisuudesta puhumattakaan – luulen, näin ainakin minusta tuntuu tämä asenteiden vankeus olla sallimatta toiselle mitä ei itse osaa kuvitella tarvitsevansa – olisikohan asenteet näin?!
Arjen kumppanuuden onttous ja epäkohtien ja hankaluuksien väisteltävyys ahdistaa joskus sietokyvyn ja mielen arjessa ja velvollisuuksissa pysyttämisessä lähes epäonnistumisen rajoille! Merkittävin puutteeni lienee dramatiikkaan tottumaton asiakeskeisyys ja riitelykyvyttömyys, eritoten nyt, ikääntymisen korostamassa tunneherkistymisessäni ja oman tasapainoni varjelun tarpeessa?
Lapsuudenkodissani eivät aikuiset kiukutelleet, ärsyttäneet toisiaan eivätkä riidelleet keskenään, asiat sovittiin yhteisten hyväksyttävien periaatteiden mukaisesti enimmäksi yhteiseksi hyväksi. Olen työelämässä ja oman sukuni asioita selvitellessä ja järjestellessä tulevaisuuskelpoisiksi joutunut perehtymään sopimusjuridiikkaan, sovittelu-, ja neuvottelujärjestelmiin.
Ärsyyntymiskynnystäni alentaa turhalle tuntuvan valittamisen ja ruikutuksen kuuleminen, joskus jopa sanattomatkin tyytymättömyyden osoitukset, ilmapiirin ja tavallisten tehtävien asiaton ankeuttaminen sekä osallistumattomuus epäkohtien ja niiden syiden selvittämiseen ja poistamiseen sekä yhteisen hyvän mahdollisuuden lisäämisen väistely.
Masentava ja turhauttava asetelma!
YxÄijä 74v
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Ihan ensimmäiseksi minun on todettava, että surullisesta sisällöstään huolimatta viestisi oli hyvin miellyttävää ja kiinnostavaa luettavaa vivahteikkaan sanan käyttösi vuoksi. Osaat todella taitavasti ilmaista itseäsi ja kuvailla tilannetta hyvin elävästi.
Maalaat eteeni kuvan pitkästä avioliitosta, joka on alkanut suurin odotuksin ja lupauksin, mutta vuosien kuluessa nämä eivät olekaan täyttyneet, päinvastoin. Kuvaat parisuhdettanne ikään kuin taloksi, jonka hienojen ulkoseinien sisällä kaksi yksinäistä ihmistä palelee.
Ihailen sitä, että kaikesta kuvailemastasi vieraantumisesta huolimatta toiveenasi ja tavoitteenasi on parisuhteen ja kumppanuuden toimivuuden parantaminen ja kehittäminen.
Oletan, että sinulla siis kaikesta huolimatta on vielä ainakin hiukkanen uskoa ja toivoa paremmasta. Hyvä, se riittää! Ymmärrät pitkän liiton ja vanhan kumppanuuden edut. Toinen ihminen ja hänen tapansa, niin hyvät kuin ne toisenlaisetkin, ovat tuttuja ja tiedät, miten tulla toimeen. Pelkkä toisen kanssa jotenkin toimeen tuleminen ei sinulle kuitenkaan riitä. Toivot ja tavoittelet parempaa suhdetta ja antoisampaa yhteiselämää vaimosi kanssa tästä eteenpäin. Oikein hyvä!
Koska avioliitto on kahden kauppa, molemmilla puolisoilla on oma osuutensa niin suhteen toimiviin kuin toimimattomiin puoliin. Perheterapian oppeihin kuuluu kuitenkin väite, jonka mukaan yhdenkin perheenjäsenen muuttuminen järisyttää vallitsevaa tasapainoa siinä määrin, että se pakottaa myös muut muutokseen. Niinpä se, että sinä itse et enää tyydy vallitsevaan olotilaan, vaan olet lähtenyt hakemaan siihen muutosta, vaikuttaa väistämättä jossain kohdin myös vaimoosi.
Olennaista sinulle on nyt sekä asenne- että käyttäytymisen tason muutos. Kuvaat, että suhteenne on kummallinen nyppimisille ja asemien varmistelulle perustuva peli. Lakkaa sinä pelaamasta sitä. Faktahan on, että jos vanha strategia ei johda toivottuihin tuloksiin, sitä on syytä vaihtaa. Haastan sinua isoon muutokseen, mutta lupaan, että kannattaa kokeilla. Aloita siitä, että ajattelet vaimostasi kauniita ajatuksia. Näe kaikki hänen hyvät puolensa. Muistele niitä hetkiä, kun teillä on ollut mukavaa yhdessä. Huomaa kaikki ne tavat, joilla hän huolehtii sinusta ja hyvinvoinnistasi. Mieti, mitä kaikkea kaipaisit, jos hän yllättäen poistuisi elämästäsi. Ala asennoitua häneen kuin hän olisi sinulle rakas. Käännä katseesi pois hänen epätäydellisyyksistään ja anna negatiivisten ilmaisujen valua ohi, älä kiinnitä huomiotasi niihin.
Lopeta sinä omalta osaltasi nyppiminen ja muu negatiivinen käytös. Kiitä häntä aina, kun on aihetta. Tee joskus sellaisia asioita, joita hän toivoo ja niin kuin hän toivoo. Kuuntele häntä. Voi olla, että hänen valituksissaan on jotain ihan oikeaa sisältöä. Myös hänellä on paljon pettymystä ja loukkaantumisia sydämessään. Pyydä anteeksi niitä asioita, joissa olet toiminut väärin. Sitäkin voi pyytää anteeksi, että on aiheuttanut toiselle pahaa mieltä. Pyri itsekin antamaan hänelle anteeksi ne asiat, joilla hän on sinua satuttanut. Ehkä hän ei ole kaikkia niitä tarkoittanut. Ole itsellesikin armollinen menneiden suhteen. Kumpikin teistä on toiminut niin kuin niissä tilanteissa on ajatellut hyväksi olevan, itselle, perheelle tai jollekin muulle. Ihmiset tuskin koskaan tavoittelevat pahaa. Joskus emme vain osaa tai kykene toimimaan viisaammin. Onneksi niin kauan kuin on elämää, on vielä mahdollisuus muutokseen.
Vaimosi tulee varmasti ihmettelemään muuttumistasi. Se on ihan hyvä, se kertoo, että hän on huomannut sen. Aluksi hän on todennäköisesti ymmärrettävästi hämmentynyt. Muutos voi tuntua pelottavalta, olettehan jo niin pitkään pelanneet tuttua peliänne. Vanha ja tuttu, huonokin, on turvallisempaa kuin uusi ja erilainen. Älä kuitenkaan väsähdä vastoinkäymisiin, vaan jatka valitsemallasi linjalla. Kun näytät, että muutos on pysyvää, vaimosi on pakko asemoitua tilanteeseen jollain uudella tavalla.
Toivoit apua tai ohjausta paremman kumppanuuden saavuttamiseksi. Ohjeeni eivät ole helppoja eivätkä yksinkertaisia. Niiden lisäksi tarvitset sinnikkyyttä ja pitkämielisyyttä. Kun hankaluudet ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, niiden muuttaminen vie myös aikaa. Älä enää hukkaa aikaa, vaan aloita heti!
Rakkauden ja onnellisemman parisuhteen puolesta, kannustavin terveisin parisuhdevalmentajasi
KYSYMYS: Mieheni haluaa erota. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, joista 6 avioliitossa. Meillä on kaksi lasta: 4-vuotias ja 1,5-vuotias. Mieheni kertoo olleensa onneton noin 1,5 vuotta eli suurin piirtein siitä saakka, kun saimme toisen lapsemme. Hän on kokenut itsensä hylätyksi ja tarpeettomaksi sekä torjutuksi. Itse olen kokenut olevani onnellinen, vaikka välillä on ollut raskaampia päiviä. Välillä on kyllä tuntunut, että jotain suhteesta puuttuu mutta olen tyytynyt odottamaan parempaa päivää. Lasten lisäksi arkeamme haastaa kummankin vaativat työt, jotka ovat meille kyllä tärkeitä. Olen itse aloittanut uudessa työssä puolisen vuotta sitten ja ollut siitä hyvin onnellinen. Ehkä tämän vuoksi en ole niin kiinnittänyt huomiotani mieheni huonoon oloon.
Mielestäni suhteessamme on paljon tehtävissä yhteistä aikaa ja hellyyttä lisäämällä sekä muistamalla tunnustaa rakkautta toiseen. Olemme erokriisistä huolimatta läheisiä ja hyvissä väleissä. Meillä on hellyyttä ja oikeastaan olemme läheisempiä ja ainakin minä rakastuneempi mieheeni kuin aikoihin. Mieheni sanoo kuitenkin, ettei usko tämän läheisyyden säilyvän ja on siksi tehnyt päätöksensä. Hän on todella jääräpäinen, vaikka hänelläkin on vaikeaa nyt ja hän kärsii tilanteesta.
Asumme toistaiseksi yhdessä mutta mieheni etsii uutta asuntoa. Kyse on siis jonkilaisesta ero-klassikosta, kun pienten lasten vanhemmat ovat ajautuneet kriisiin. Mieheni kieltäytyi terapiasta, koska olen kuulemma joskus aiemmin kieltäytynyt siitä. En tuolloin ollut ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Mieheni ajattelee, että voisimme olla kumpikin onnelisia jonkun toisen kanssa. Itse en voisi kuvitella parempaa miestä, jos ei oteta huomioon tätä sitoutumisen ja tahdon puutetta.
Olen pohtinut johtuuko tämä siitä, että mieheni on ainoa lapsi ja ollut äitinsä silmäterä aikuisiälle asti. Hän on tottunut saamaan kaiken huomion. Toisaalta lapsemme ovat hänelle myös rakkaat, eikä hän ainakaan tietoisesti voisi ajatella jääneensä jostain paitsi heidän vuokseen.
Onko mitään tehtävissä? Miten voisin voittaa mieheni luottamuksen suhteen tulevaisuuteen?
VASTAUS: Olet hämmentynyt. Suhteenne on ajautunut kriisiin. Miehesi on kokenut olleensa jo pitkään onneton liitossanne. Sinä sen sijaan et jaa samaa tuntemusta, vaan koet olleesi pääosin onnellinen. Ihmettelet, mistä tämä ristiriita tulee. Miten te voitte kokea yhteisen elämänne niin eri tavalla?
Kirjettäsi lukiessa tulee olo, että olet kuitenkin aika tietoinen siitä, mitä teille on tapahtunut ja mitkä seikat ovat olleet vaikuttamassa suhteenne kriisiytymiseen. Lapset ja molempien työt ovat vieneet yhteistä aikaanne siinä määrin, että parisuhteen hoitaminen on jäänyt taka-alalle.
Parisuhteessa tärkeä vaihe on sen alun kahdenkeskisyys, jossa toista ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Se on kuin tankkausvaihe, jonka jälkeen on valmiimpi kohtaamaan sen väistämättömän tosiasian, että elämässä on muutakin kuin vain me kaksi. Parisuhteeseen tunkeutuva "kolmas" voi olla lapsi, työ, harrastus – mikä tahansa, mikä vähentää kahdenkeskistä aikaa. Tällainen vaihe kuuluu siis olennaisena osana parisuhteeseen ja se on aina kriisin paikka. Olemmeko tankanneet riittävästi toisiamme, että suhteemme kestää näiden "ulkopuolisten" läsnäolon?
Lapset tarpeineen aiheuttavat väistämättä tilanteen, jossa parisuhteelle ei jää aikaa niin kuin ennen. Lapsen syntyessä mies saattaa tuntea olonsa hylätyksi ja ulkopuoliseksi, kun nainen kiinnittää kaiken huomionsa uuden tulokkaan hyvinvointiin. Sinänsä luonnollinen ja normaali tilanne on parisuhteen kannalta ristiriitainen: nainen on onnellinen hoivatessaan lasta, samalla kun mies saa puolisoltaan vähemmän huomiota ja kokee jäävänsä tarpeineen syrjään.
Tunteet ovat ajattomia, ne saattavat putkahtaa kaukaa menneisyydestä, kun joku tämän hetken tilanne herättää ne eloon. Olisikohan miehellesi käynyt näin? Ainoana lapsena hän ei joutunut jakamaan äitiään sisarusten kanssa, mutta sinut hän "menetti" lapsille viimeistään silloin, kun nuorimmaisenne syntyi. Siitä hänellä alkoi voimistua hylätyksi, tarpeettomaksi ja torjutuksi tulemisen tunne.
Jokainen meistä käy läpi tavallaan ja ajallaan läpi niitä tunteita, jotka eivät ole aiemmin elämässämme tulleet riittävästi käsitellyiksi. Mahtaako miehesi nyt yrittää suojella itseään hylätyksi tulemiselta, kun hän ei uskalla luottaa, että tällä hetkellä sinänsä hyvä parisuhteenne tila jatkuisi myös tulevaisuudessa? Tuntuu vähemmän kipeältä vaihtoehdolta hylätä itse ennemmin kuin tulla uudestaan hylätyksi. Jokaisessa meissä elää myös unelma paratiisista: ehkä jossain on joku vain ja ainoastaan minua varten. Mutta paratiisiin ei ole paluuta – aina löytyy kolmansia, jotka rikkovat aika ajoin kahdenkeskisyyden.
Miehesi on osoittanut suurta rohkeutta, kun hän on uskaltanut kertoa tunteistaan sinulle. Samalla sinä olet saanut mahdollisuuden kertoa omistasi hänelle. Jatkakaa yhteistä jakamista, älkää yrittäkö tulkita toisianne. Miettikää, löytyykö tunteista yhteyksiä varhaisempiin kokemuksiin: onko elämässä joskus tuntunut samalta kuin nyt. Ehkäpä näin saatte purettua tunteitanne pala palalta ja luottamus toisiinne voi rakentua uudelleen. Joskus kolmannen läsnäolo voi tällaisessa tilanteessa auttaa antamaan riittävästi ulkopuolista näkökulmaa ja selvittämään suhteen solmuja.
Toivotan teille antoisaa matkaa tunteiden ajattomassa maailmassa.
