KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa 20v. Meillä on neljä yhteistä lasta joista ensimmäinen jo omillaan opiskelemassa. Kotona 3 tytärtä. Vuosien saatossa suhde vaimooni muuttunut ja olemme erkaantuneet toisistamme. Noin 4 vuotta sitten olimme tilanteessa että hän oli luonut suhteen mieheen ja tapaili häntä. Hänen sanojensa mukaan sänkyyn ei menty. Tuolloin tein selväksi että toisesta vastaavasta virheestä seuraa ero. Toinen kerta tuli nyt.
Viime kesästä tilanne muuttui oleellisesti vaimostani tuli hyvin etäinen, kylmä ja hyökkäävä. Vajaa kuukausi sitten hän ilmoitti ettei halua jatkaa avioliittoamme. Sitten hän oli yön poissa ja sen jälkeen tilanne muuttui huonosta pahaan. Tänään erilaisten vaiheiden jälkeen hän lopultakin tunnusti että hänellä on ollut suhde eronneeseen mieheen jo pidemmän aikaa ja että hän oli viettänyt yön kyseisen miehen luona. Olemme tienristeyksessä ja kysyisin neuvoa miten tästä eteenpäin. Vieläkö kannattaa yrittää vai onko aika luovuttaa?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Teillä on takana pitkä liitto, 20 vuotta, ja paljon yhteistä historiaa. Koko sen ajan olette eläneet perhe-elämää neljän eri-ikäisen lapsen kanssa. Kerroit, että olette vuosien saatossa vieraantuneet ja etääntyneet toisistanne. Niin helposti tapahtuu, kun perheen pyörittäminen ja lasten tarpeet vievät huomion. Miehen ja naisen välinen suhde jää vanhemmuuden jalkoihin. Mietin, miten sinä olen pärjännyt sen asian kanssa. Oletko kaivannut vaimoasi naisena vierellesi ja lähellesi? Miten olet kaipuutasi hänelle ilmaissut?
Mieleeni tulee kertomasi perusteella, että vaimosi on ehkä jossain vaiheessa väsynyt olemaan pääsääntöisesti äiti ja halunnut tuntea itsensä naiseksi jälleen. Onkohan hän silloin lähestynyt sinua miehenä isän roolin takana? Mietin, miten hän on mahtanut sen tehdä ja onko se tavoittanut sinut. Jostain syystä, jota emme nyt tiedä, vaimosi on lähtenyt hakemaan huomiota ja vahvistusta naiseudelleen kodin ulkopuolelta. Kun ensimmäinen kerta silloin neljä vuotta sitten paljastui, oli liitossanne tuhannen taalan paikka. Kriisihän on aina paitsi uhka, myös mahdollisuus johonkin uuteen. Siksi minua kiinnostaa, miten toimitte silloin. Ilmeisesti totesitte molemmat, että ette halua menettää toisianne ja haluatte jatkaa yhdessä. Millaista teillä oli silloin? Oliko suhteenne sen jälkeen entistä läheisempi ja lämpimämpi? Jos näin oli, mitä tapahtui välissä olleiden vuosien aikana? Pääsikö arjen harmaus taas sammuttamaan syttyneen kipinän?
Se, että vaimosi alkoi muuttua kylmäksi, kertoo minulle, että hän alkoi ottaa etäisyyttä sinuun. Hän on todennäköisesti pohtinut eron mahdollisuutta jo jonkun aikaa. Eroaminen vanhasta tutusta on vaikeaa ja monesti ristiriitaistakin. Lähtijä alkaa usein käyttäytyä vihamielisesti puolisoaan kohtaan. On helpompaa lähteä, kun on vihainen. Se suojaa mieltä muistamasta kaikkea sitä hyvää, jonka takia on kuitenkin jatkanut näin pitkään yhdessä.
Olette todellakin tienristeyksessä, kuten kirjoitit. Nyt on tärkeä kohta teidän molempien miettiä, mitä elämältänne haluatte. Kuinka paljon rakkautta toista kohtaan on vielä jäljellä? Onko sitä vielä sen verran, että hiillokseen puhaltamalla voisi sytyttää uudelleen lämpöä ja hehkua? Jotta liitto voisi jatkua, toivoa ja tahtoa yrittää tulee olla molemmilla. Jos syyt pysyä yhdessä ovat tottumus tai syyllisyys ja häpeä mahdollisesta erosta, ovatko ne riittäviä?
Jos molemmat olette valmiita ja halukkaita vielä jatkamaan yhdessä, pidän tärkeänä, että käytte nyt suhteenne perinpohjaisesti läpi. Mitkä kaikki asiat ovat saaneet teidät etääntymään? Millaisia pettymyksiä ja loukkaantumisia olette kohdanneet? Millä eri tavoilla olette yrittäneet ratkaista parisuhteenne ongelmia? Mitä kumpikin toivotte ja tarvitsette? Pystyykö vaimosi antamaan sinulle riittävästi sitä, mitä tarvitset ja pystytkö sinä antamaan hänelle, mitä hän tarvitsee? Mihin asioihin on syytä tulla muutosta? Millaisena haluaisitte parisuhteenne jatkuvan? Jos näitä asioita tuntuu vaikealta käydä läpi kahden kesken, suosittelen lämpimästi hakeutumaan pariterapeutin vastaanotolle. Pariterapian ja avoimen keskustelun kautta teillä on mahdollisuus oppia uutta itsestänne ja toisistanne.
Mikäli taas vaimosi pysyy eropäätöksessään, on tärkeää ettette anna omien katkeruuksienne haitata lastenne elämää, vaan pysytte kypsinä aikuisina ja turvallisina vanhempina edelleen.
Toivon sinulle voimia ja kestävyyttä kriisin keskelle.
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa jo lähes neljäkymmentä vuotta. Suhdetta ovat rasittaneet toiset suhteet ja niistä puhumattomuus. Taustana on mieheni adoptiolapsuus, minulla isän alkoholiongelma, ero isästä kun olin vain kuusivuotias (hän kuoli, kun olin yksitoistavuotias). Joskus tuntuu, että elämä on pahaa unta. Ehkä se on sitä meille molemmille.
Koska menimme nuorina naimiisin, piti aloittaa elämä turvallisista lähtökohdista käsin, mikäli ymmärrän.Olimme vain lapsia, jotka rakastuivat toisiinsa. Meillä on lapsia on kaksi ja he elävät jo omaa, onnelllista elämäänsä. Meillä on hyvä olla, mutta tunteista emme pysty puhumaan. Minä yritän, mutta mieheni on kuin hiljainen puu. En voi ymmärtää häntä mitenkään. Hän sanoo, että hänellä on kaikki hyvin. Hyväniin, mutta minulla ei ole kaikki hyvin. Olen onneton ja surullinen.
Lohtuna ovat lapset ja lapsenlapset, jotka tuovat jo paljon rakkautta. Mutta silti kaipaan mieheni rakkautta, missä se on?
VASTAUS: Kerroit kirjeessäsi että teillä puolisosi kanssa "on hyvä olla". Ihan kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Välillä koet että elämäsi on kuin pahaa unta. Koet ettei puolisosi osaa puhua tunteistaan eikä kaikkia kipeitä asioita menneisyydestä ole voitu käsitellä. Kaipaat miehesi rakkautta.
Kun kerroit puolisosi adoptiolapsuudesta ja oman isäsi alkoholiongelmista ja varhaisesta kuolemasta, ymmärsin että olet pohtinut ehkä enemmänkin omaa elämääsi ja puolisosi elämää sekä taustojanne. Usein onkin niin että monet nykypäivän asiat juontuvat kaukaa menneisyydestä, jopa lapsuudesta. Ehkä puolisosi ei ole lapsena oppinut ilmaisemaan tunteitaan ja omia tarpeitaan? Ehkä häntä ei ole kuultu eikä huomattu? Nämä ja monet muut asiat selviävät jos löydätte keskusteluyhteyden ja rohkenette kohdata myös kipeät asiat yhteiseltä taipaleeltanne. Uskottomuus satuttaa ja loukkaa. Luottamus on vaikeaa rakentaa uudelleen - mutta mahdotonta se ei ole. Uskottomuuden tuottaman kivun ja häpeän takia asiasta voi olla vaikea puhua. Vuosien jälkeen sen esille nostaminen voi tuntua vanhojen haavojen auki repimiseltä. Voisiko asiasta puhuminen kuitenkin palauttaa yhteyden ja luottamuksen välillenne?
Mietin vielä tuota puolisosi puhumattomuutta. Kuinka kauan sitä on jatkunut? Onko se leimannut suhdettanne alusta lähtien vai kehittynyt vuosien varrella? Onko se suora seuraus uskottomuudesta?
Omista tunteista puhuminen ei aina ole helppoa. Sitä voi kuitenkin opetella. Turvallisessa ilmapiirissä omien tunteiden sanoittaminen on helpompaa. Ja kun tunteilla on nimi, ne on helpompi kohdata ja työstää.
Millä tavoin olette osoittaneet toisillenne rakkautta? Kun muistelet yhteistä elämäänne, miten olette ilmaisseet välittämisenne ja toisen merkittävyyden itselle? Joku ilmaisee rakkautensa sanoin, toinen teoin. Oletteko puhuneet siitä, miten itse pyritte ilmaisemaan toiselle että hän on tärkeä? Jos puolisosi ei enää ilmaise välittämistään sinulle, olisi hyvä että voisit avoimesti puhua hänelle toiveistasi.
Olen iloinen että sinulla on lapset ja lapsenlapset, jotka tuovat iloa, läheisyyttä ja rakkautta elämääsi! Toivon sydämestäsi että vielä löytäisitte puolisosi kanssa toisenne. Voisitteko ehkä lähteä yhdessä keskustelemaan avioliitostanne perheneuvojan kanssa? Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata solmuja jotka tuntuvat mahdottomilta avata.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa kymmenisen vuotta yhdessä ja meillä on pienet lapset. Lasten saannin myötä suhteemme arkipäiväistyi, totta kai. Samoihin aikoihin miehelläni oli työelämässä pahoja vastoinkäymisiä, jotka johtivat vaikeaan henkilökohtaiseen kriisiin. Hoidin kotona pieniä lapsiamme ja tunsin miten etäännymme mieheni kanssa.
Mieheni mieliala oli ärtyisä, hän oli enimmäkseen huonolla tuulella eikä halunnut viettää aikaa kanssani. Olin huolissani, kehotin miestäni hankkimaan kriisiinsä keskusteluapua ja yritin puhua hänen kanssaan perheen ja parisuhteen asioista. Keskusteluhteys minun kanssani oli olematon. Olin paljon yksin lasten kanssa ja huolissani mieheni hyvinvoinnista. Ajattelin hänen olevan pahasti masentunut tai muuta. Suhteemme onnetonta tilannetta oli kestänyt yli vuoden kun sain houkuteltua mieheni parisuhdeterapiaan. Keskustelut kotona johtivat aina riitaan ja mieheni oli kylmä ja tyly minua kohtaan.
Terapiassa mieheni ei juuri halunnut puhua, mutta kotona tilanne alkoi hieman muuttua. Aloimme pikku hiljaa lähentyä toisiamme ja luulin kaiken kääntyvän hyväksi, kunnes mieheni tunnusti, että hän on pettänyt minua.
Uskottomuus oli alkanut vuotta aikaisemmin ja mieheni mukaan hän oli itse lopettanut suhteen. Mieheni oli todella katuvainen, itkikin. Hän sanoi, ettei olisi halunnut kertoa minulle koskaan, mutta ei voinut elää valheessa. Hän halusi jatkaa yhdessä ja annoin siihen mahdollisuuden. Suhteemme on sen jälkeen muuttunut paremmaksi.
Miehestäni näkee, että hän katuu todella ja haluaa hyvittää tekonsa. Emme jatkaneet parisuhdeterapiaa uskottomuuden paljastumisen jälkeen, olisin itse kaivannut apua, mutta asiasta puhuminen ulkopuolisen kanssa oli miehelleni liian vaikeaa. Kahden kesken olemme tapahtuneesta puhuneet paljon. Tästä on kulunut nyt aikaa vuosi. Asiat ovat periaatteessa parempaan päin, en vaan saa uskottomuutta mielestäni. Ajattelen asiaa joka päivä. Haluaisin antaa anteeksi, mutta en tiedä miten sellaista asiaa voi todella sydämessään antaa anteeksi. Koen myös, että vaikka parisuhteemme voi taas paremmin kuin ennen, niin uskottomuus on haavoittanut avioliittoamme syvästi. Vihkivalojen rikkominen tuntuu minusta aivan lohduttomalta.
Kuinka voin jättää asian taakseni, antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä eteenpäin?
VASTAUS: Olette onnistuneet monessa asiassa. Ylititte ison kynnyksen ja lähditte pariterapiaan. Onnistuitte parantamaan suhdettanne. Sen jälkeen, kun suhde alkoi tuntua paremmalta, mies halusi luurangot pois kaapista, ja tunnusti uskottomuuden. Sinä annoit hänelle ja teille uuden mahdollisuuden. Sen jälkeen asiat ovat edelleen menneet parempaan suuntaan. Onnittelen teitä näistä asioista!
Mutta sitten kysymykseesi: kuinka voit jättää miehen uskottomuuden taakse, antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä? Ensinnäkin: Anteeksiantaminen ei ole samaa kuin unohtaminen. Joitakin asioita ei voi unohtaa koskaan. Anteeksiantaminen ei ole myöskään hyväksymistä: sinun ei tarvitse hyväksyä miehesi tekoja. Anteeksiantaminen on enemmän: se on toisen ihmisen tekojen taakse katsomista. Se on sitä, että vaikka et hyväksy miehesi uskottomuutta, hyväksyt kuitenkin sen, että hän ei ole täydellinen. Voitko hyväksyä sen tosiasian, että hän on tehnyt pahan virheen. Hän on loukannut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla.
Pitkässä parisuhteessa joutuu antamaan anteeksi monia asioita, koska tavalla tai toisella molemmat tulevat loukanneeksi toista tahallaan tai vahingossa. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vaikeaa, itsessä ja toisessa. Väärien tekojen takana on kuitenkin ihminen, joka on paljon muutakin kuin yksittäiset väärät ja vahingolliset teot.
Anteeksiantaminen tällaisessa asiassa ei yleensä tapahdu kerralla, vaan se on pitkä prosessi. Pikkuhiljaa voi oppia näkemään toisessa muutakin, kun pahan teon. Itsellekin on annettava aikaa. Harmi, että miehesi ei suostunut käsittelemään uskottomuutta terapiassa, kolmannen henkilön läsnä ollessa. Minusta hän olisi ollut sen Sinulle velkaa.
Uskottomuus on sitä, että parisuhteeseen otetaan kolmas. Joskus ihminen tarvitsee sitä tietoisesti tai tiedostamatta. Tuo kolmas voi olla muutakin kuin ihminen: se voi olla työ, harrastus, alkoholi, pelaaminen, nettiyhteisöt…. Mikä tahansa, mikä saa toisen tuntemaan, että nyt minä jään toiseksi, joku kolmas on tullut väliimme. Silloin kun tuo kolmas on ihminen, jonka kanssa on intiimi fyysinen tai henkinen suhde, loukkaavuus on paljon suurempaa. Kukaan ei voi vaatia sinua antamaan anteeksi ja jatkamaan yhdessä. Valinnan oikeus ja vapaus on sinulla. Mielestäni olet tehnyt hyvän valinnan, kun olet päättänyt, että haluat antaa anteeksi ja haluat nähdä uuden mahdollisuuden. Eroaminen ei ole siinä mielessä hyvä ratkaisu, että se ei millään tavoin poista tapahtunutta. Vaikka eroaisitte, tulisit aina muistamaan, miksi se tapahtui. Yhdessä jatkaessanne sen sijaan saatte mahdollisuuden korjata suhdettanne paremmaksi ja osoittaa keskinäistä arvostusta. Se voi olla niin sanottu korjaava kokemus. Silloin tärkeintä on se, että haluaa antaa anteeksi ja haluaa luottaa. Vaikka ei vielä pystyisikään.
Uskottomuuden jälkeen ei ehkä pitäisi niinkään miettiä yhdessä jatkamista vaan kokonaan uutta alkua. Kirjoitit vihkivalojen rikkomisesta, kuinka pahalta se tuntuu. Vihkivalan ja lupaukset voi uudistaa. Asian käsittely pariterapiassa ei ole vieläkään myöhäistä. Voitte aloittaa yhdessä uuden parisuhteen. Aivan kuin uuden luvun kirjassa. Siinä ole uskottomuutta eikä pettämistä, koska menneisyys on vain harjoittelua, ja virheet ovat oppimista varten.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias. En enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Olemme olleet mieheni kanssa 6 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Nuorempi on 1,5 vuotta ja hänen kanssaan on ollut aika haastavaa kun nukkuminen on jäänyt melko vähälle. Parisuhteeseen ei olla jaksettu kauheesti panostaa. Mieheni ei kylläkään hirveesti ennenkään panostanut kahdenkeskiseen aikaan. Olen ajatellut että tämä on nyt tammöinen vaihe elämässä ja kyllä tästä selvitään kun hyväksytään että nyt keskitytään selviämään lasten ja raha-asioiden haastavuuden kanssa.
Nyt en kuitenkaan jaksa enää. Me ei keskustella mistään asioista eikä muutenkaan yhteistä tekemistä löydy. Olen aiemmin yrittänyt keskustella, mutta mieheni kohautta hartioitaan tai alkaa puhumaan ihan muusta. Enää en jaksa yrittää avautua. Olo tulee vaan pahemmaksi kun kuvittelee että nyt keskustellaan jostakin. Mieheni kysyy kyllä mitä minulle kuuluu, mutta voin vastata että huonoa ja että huonosti on mennyt jo pidemmän aikaa, mutta hän vastaa yleensä vain harmi tai jotain vastaavaa. Ei kysy mistä johtuu eikä varsinkaan yritä helpottaa oloani.
Raha-asiat on pitkään ahdistanut ja niistä joka kuukausi mieheni voivottelee kun ikinä ei oo rahaa mihinkään. Meillä on todella tiukkaa taloudellisesti, mutta laskujeni mukaan meidän pitäisi pärjätä. Aina kuitenkin vähintään viimeinen viikko eletään muutamalla kympillä. Olen yrittänyt tehdä budjettia ja laskea ja puolisoni kanssa käydä menoja ja sopia kuluista, mutta mikään ei ikinä onnistu. En osaa sanoa mistä se johtuu. En syytä täysin miestäni asiasta, mutta hän ei ole mitenkään oma-aloitteisesti valmis tekemään mitään taloudellisen tilanteemme parantamiseksi. Valittaa vain. Itseäni stressaa raha-asiat todella paljon.
Lapsemme aloitti päiväkodin viikko sitten kun minun piti palata töihin ja se on ollut minulle todella raskasta. En saa mitään ymmärrystä tai tukea pahaan olooni. Ihan kuin puhuisi seinille kun kertoo miten ahdistavaa on jättää itkevä lapsi hoitoon. Oma ongelmani on etten helposti avaudu tunteistani mutta ei yhtään helpota jos toinen ei reagoi mitenkään vaikka kerron että on paha olla. Olemme tästä asiasta keskustelleet aiemmin, mutta mitään ei tapahdu. Hän vaikuttaa onnelliselta suhteessamme. Kunhan vain saa seksiä silloin tällöin ja aamuisin ja iltaisin halin ja sanotaan rakastavamme toista. Mikä tuntuu kovin vaikealta nykyisin.
Olen pelännyt tätä hetkeä milloin en enää jaksa itse sanoa asioista vaan annan vain olla. Nyt sellainen hetki on ja pelottaa mitä nyt teen..
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja hyvä kun jaoit tilannettasi kanssani.
Viestisi perusteella minulle syntyi kuva, että olette kaksi hieman saman tyyppistä henkilöä, joille omista tunteista ja kokemuksista avautumine ei ole ihan luontevaa. Jostain historianne varrelta olette tuollaisen mallin oppineet ja ehkä se aluksi tuntui kotoiselle. Nyt kun tilanteet ovat kärjistyneet ja stressitekijöitä alkaa kertyä alatte reagoida tilanteeseen eri tavalla.
Sinä tuot esiin pettymystä, turhaumista ja suhteenne hankalia asioita. Miehesi välttelee edelleen "avautumista" ja vetäytyy ja voivottelee.
Tästä on saattanut syntyä kierre, jossa mitä enemmän sinä tuot vaikeuksia tai pettymystä esiin sitä voimallisemmin miehesi vetäytyy ja/tai käy toivottomaksi.
Jos yllä esitetty pitää jossain määrin paikkansa sinun käsityksesi mukaan, niin lue eteenpäin. Jos kuvaukseni ei osunut kohdalleen, niin alla oleva on lähinnä viihdelukemistoa sinulle. Ehkäpä voit sitten lähettää uusintakysymyksen palveluumme tai pyytää jotakuta toista vastaajaamme kertomaan oman näkemyksensä.
Kysymys: Mitä tekisin, kun tekisi mieli vaan antaa olla (ja luovuttaa)?
Koen, että kysymys koskee toivoa ja rohkeutta. Kun on yrittänyt moneen otteeseen ja usein tai aina pettynyt usko ja toivo alkavat kuolla. Kysyy paljon rohkeutta ja sitoutumista uskaltaa vielä yrittää saada positiivinen vastaus tarpeeseensa. Asiaa ei varmaankaan tee helpommaksi se, että jo lähtökohdissaan omista tarpeista, toiveista ja tunteista puhumien on vaikeaa. Mutta toisaalta se voi olla juuri se silta mitä pitkin pääsee toisen luo, nimittäin yhteinen ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa on puhua tunteista ja tarpeista.
Koen, että tämä yhteydenotto tänne meille, on teko toivon ja rohkeuden puolesta. Silloin, kun oikein on ottanut selkäänsä, jokainen kaipaa tukea ja lohdutusta. Tänään katselin lyhyen eläinfilmin, jossa tappelussa hävinnyt simpanssi ulisi ja huusi pettymystään ja tappiotaan. Sen lohdutti toinen simpanssi, joka kävi halaamaan sitä ja pysyi siinä kunnes toisen paha olo helpotti – tässä suhteessa me ihmiset emme poikkea karvaisemmista serkuistamme. Hädän ja pettymyksen hetkellä tarvitsemme kaveria. Yritän nyt pikkuisen olla sinulle virtuaalikaveri ja halia sinua kirjallisesti niin, että uskallat vielä yrittää.
En vain oikein tiedä, mikä olisi sinulle sitä parasta rohkaisua ja lämpimintä tukea. Ammattilaisen tuki kun tahtoo täällä netissä olla aika paperinmakuista ja bitteihin kietoutunutta neuvontaa ja rohkaisua.
Ehdotukset
Kerrot, että olet yrittänyt puhua vaikeista asioista miehesi kanssa, mutta laihoin tuloksin. Ei liene kovin järkevää ehdottaa, että yritä vielä. Mutta paljoa muuta en osaa, kun en oikein näe vaihtoehtoja puhumiselle ja pyytämiselle. Mutta kun siinä juuri on ensimmäinen vaikeus: toinen ei reagoi. Yritän ehdotella sinulle joitain konsteja, joita voisit yrittää:
Mitä jos kertoisit miten tärkeästä asiasta sinulle nyt on kyse? Kertoisit miten vaikea sinun on tällaista tilannetta enää kauempaa sietää ja jaksaa ja että haluat siihen muutoksen joko yksin tai hänen kanssaan. (En siis suosittele pysymään iän kaiken toimimattomassa suhteessa. Yrittää kuitenkin kannattaa.)
Mitä tapahtuisi, jos suoraan kertoisit, mitä tarvitset ja toivot? Voisitko kertoa miehellesi millaisia vastauksia toivot mieheltäsi, kun kerrot hänelle vaikka murheistasi? Luulen, että asia auttaisi, jos voisit olla mahdollisimman konkreettinen tyyliin: Toivon, että kysyt minulta mikä oloni on tehnyt pahaksi tai halaat tms. Toivon, että istut viereeni etkä lähde pois ennekuin olen saanut kertoa asiani loppuun. (Joskus näennäisen välinpitämättömyyden tms taustalla voi olla epätietoisuus mitä voisi tehdä, kun toisella on paha olo. Joskus taustalla voi olla pelko, ettei osaa tehdä mitään tai kokemus omasta keinottomuudesta ja avuttomuudesta tilanteessa.)
Mitä jos kysyisit häneltä, mikä saa hänet reagoimaan vaikenemalla tai siirtämällä keskustelun muuhun silloin, kun sinulla on paha olla? Mitä sinun paha olosi hänessä herättää tai mitä hänessä alkaa tapahtua, kun puheeksi tulevat perheen talousvaikeudet? Kokeko hän voivansa olla sellainen mies ja puoliso kun hän haluaisi? Ja jos ei, niin mikä estää?
Paria pykälää haastavampi on vaihtoehto, jota itse käytän usein esim. asiakkaitteni kanssa, mutta myös joskus läheisteni kanssa. Kutsun sitä tässä ja nyt –metodiksi. Kun toinen reagoi, tekee, sanoo, jättää sanomatta tms jotain kerron heti miltä se minusta juuri nyt tuntuu tai mitä minussa herää.
Esimerkiksi:
Kerron omasta pahasta olostani toiselle, mutta toinen räplää kännykkäänsä eikä vastaa mitään.
Minä: Musta tuntuu, että jään ihan yksin, kun et vastaa mitään. Samalla tulee olo, että en ole sinulle kovin tärkeä, kun minusta näyttää, että keskityt ennen kaikkea kännykkääsi.
Tästä voi lähteä hedelmällinen keskustelu, kun toinen saa tietoa siitä, mitä sinussa tapahtuu kussakin hetkessä ja mitä heidän toimintansa aiheuttaa sinussa. Vaikeaa tämä on siksi, että tämä ei tahdo toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo vihainen, vaan se pitää aloittaa hyvissä ajoin, kun vielä pysyy tolkku päässä. Lisäksi se on vaikeaa, kun pitää oikeasti huomata miltä kussakin hetkessä tuntuu. Ja tunteet totisesti vaihtuvat nopeasti. Oman vaikeuskertoimensa asettaa vielä se tapa, jolla tuntemukset olisi syytä ilmaista. Kaikenlainen syyttely ja hyökkäämien kannattaa tässä kohdassa unohtaa. Vielä kun ottaa huomioon, että et "helposti avaudu" tunteistasi tämä vaihtoehto voi tarvita jonkin verran harjoittelua. (Voin sanoa, että se on ammattilaisellekin haastavaa, kaikista edellä mainituista syistä sekä siksi, että siinä laittaa itsensä alttiiksi haavoittumiselle jakamalla omista tunteistaan). Harjoittelun voisit kuitenkin aloittaa ryhtymällä tarkkailemaan omia tunteitasi. Voisit pysähtyä kuulostelemaan millaisia tunteita ja reaktiota sinussa alkaa tapahtua kussakin hetkessä.
Menkää pariterapiaan. Siellä voi löytyä keinoja päästä keskustelun alkuun ja varmuutta ja luottamusta tunteiden jakamiseen. Pariterapiaa on saatavilla paikkakunnasta riippuen kunnan järjestäminä, kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista ja yksityisesti. Yksityiseen pariterapiaan on mahdollista saada myös KELA-korvusta. Myös yksilöterapia voi auttaa. Netissä on väestöliiton sivuilla treeniohjelma parisuhteen parantamiseksi.
Lopuksi
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon rohkeutta. Joskus käy niin, että tulee vesiperä hyvistä yrityksistä huolimatta. Sille ei voi mitään, sillä parisuhde on kahden kauppa, jossa yksin voi tehdä vain puolet matkasta. Joskus taas omat voimat eivät riitä perille saakka. Olisi hirveän hyvä, jos voisit löytää läheltäsi tsemppareita matkallesi. Onko sinulla kavereita, nettituttuja, sukulaisia, jotka voisivat kannustaa sinua eteenpäin ja kannatella sinua silloin, kun on vaikeaa? Tiedän, että odotat tätä puolisoltasi, mutta tässä kohtaa matkaa voisi myös kavereiden tuki olla avuksi. Ammattilaiset voivat myös toimia tukena.
KYSYMYS: Menin mieheni kanssa naimisiin vuoden alussa, lyhyen n. puolen vuoden tuttavuuden jälkeen. Suhteen alusta saakka meillä oli kovia riitoja, mutta mielestäni sellaisista asioista, joilla ei oikeasti ollut merkitystä - tai että niillä haettiin yhteisen elämän muotoja ja tapoja.
Pääsiäisen aikaan mieheni kävi ensimmäisen kerran minuun käsiksi humalassa. Tein rikosilmoituksen, jonka jälkeen hän kävi lyömättömällä linjalla ja kävimme yhdessä sovittelussa. Lyömättömän linjan käynnit mies lopetti muutaman kerran jälkeen, koska hänen mielestään siellä vain kyseltiin, kuinka v...mäinen vaimo minä olen. Saimme kuitenkin asian jotenkin käsiteltyä ja jatkoimme eteenpäin. Mielestäni meillä oli kaikki ainekset jatkaa, koska selvinpäin mies on mitä kiltein, auttavaisin ja hellin enkä todellakaan haluaisi erota.
Mainitun tapahtuman jälkeen väkivalta on toistunut "pienessä" mittakaavassa - tönimistä, haukkumista, pahimmillaan mustelmia ja raapimisen jälkiä. Pahinta kuitenkin on silmittömät raivonkohtaukset, jotka saavat alkunsa esim. pyynnöstäni, että haluan katsoa jonkin tv-ohjelman loppuun. Suhteen alkuaikoina hän vielä pyysi riitojamme anteeksi omalta osaltaan, mutta nykyisin hän ei suostu puhumaan niistä lainkaan ja suuttuu, jos minä otan asian puheeksi. Hänen käytöksensä on oikeutettua, koska minä olen niin v..mäinen.
Mies on myös alkanut enenevässä määrässä kontrolloimaan minua ja toistuvasti saan kuulla, kuinka minulla on toisia miehiä. Hankausta tuottaa äskettäin uudelleen aloittamani kuntosali- ja lenkkeilyharrastus. Lisäksi omien lasteni ja heidän perheidensä tai ystävieni tapaaminen aiheuttaa ainakin rivien välistä ilkeilyä. Jokaisen tekstiviestin ja puhelun hän haluaa tietää, kuka siellä oli. Hän itse raportoi kaikki tekemisensä ja menemisensä minulle, joka on aika ahdistavaa, koska tiedän hänen odottavan sitä samaa minulta.
Olen itse vastuullisessa asemassa työelämässä ja ansaitsen selvästi enemmän kuin hän. Työpäivien pituus ja palkkani on myös ajoittain ongelmana.
Luulen, että taustalla on ainakin osittain hänen vaikea lapsuutensa ja tunne siitä, ettei hän ole hyväksytty ja arvokas. En kuitenkaan koskaan osaa asettaa sanojani hänelle oikein, kun haluaisin tukea häntä. Alan myös väsyä siihen, että minun pitää tukea ja kannatella häntä, kun aikanaan kuvittelin rakastuneeni mieheen, jolla on terve itsetunto. Kaipaisin myös joskus ymmärrystä siihen, että itsekin voin olla väsynyt työpäivän jälkeen, vaikka en hänen tapaansa fyysistä työtä teekään. Hän itse tekee kaksivuorotyötä ja tuntuu, että minun pitäisi aina jaksaa valvoa hänen rytminsä mukaan, olla valmis seksiin ja ajoittaa kaikki harrastukseni sille ajalla, kun hän on työssä.
Välillä jopa epäilen, että hän pysyy liitossa, koska tämä on hänelle taloudellisesti edullisempaa ja esim. matkustamme paljon yhdessä, millä hän myös kehuskelee töissä.
Olen itse kolmannessa liitossani ja kynnys erota on korkea. Ajattelin, että tässä olisi ollut kaikki ainekset hyvään yhteiseen loppuelämään, mutta en myöskään haluaisi koko ajan varoa ja pelätä omassa kodissani.
VASTAUS: Valitettavasti tämä viestisi on niitä, joihin minun on helppo vastata. Tietynrajan kohdalla väkivalta on helppo kysymys. Minun miestäni väkivallassa on olemassa rajoja, joita ei saa ylittää. Kuvauksesi perusteella ajattelen, että teillä se raja on ylittynyt ja ylittyy edelleen. Se mitä rajan ylityksistä seuraa on sitten toinen juttu. Oikeastaan sitä jään kohdallasi miettimään.
Kertomasi perusteella saan kuvan, että teillä on ainakin fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja ehkäpä myös taloudellista väkivaltaa. Väkivaltaa on elämässä, siitä emme kai pääse mihinkään. Mutta jokainen voi itse vaikuttaa omaan suhtautumiseensa siihen. Miten selität itsellesi, että teidän suhteessanne on väkivaltaa ja se saa toistua erilaisissa muodoissaan? Kysymykseni ei ollut syytös tai moite, mutta jään pohtimaan millaisen selityksen annat sille, mitä teidän suhteessanne tapahtuu ja miksi sitä siedät toistuvasti?
Kerrot, että olette olleet sovittelussa, mutta se on ollut lähes tuloksetonta arkenne kannalta. Pidän hienona, että ryhdyit toimiin ensimmäisen fyysisen väkivaltaepisodin jälkeen. Miehesi ei kuitenkaan sitoutunut väkivallattomuuteen ja lopetti hoitonsa kesken Lyömättömässä Linjassa. Teen itse aktiivisesti yhteistyötä Espoon Lyömättömän Linjan kanssa ja kokemukseni heidän toiminnastaan ovat hyvin positiivisia, enkä tunnista miehesi kuvaamaa toimintatapaa heidän toiminnastaan. Koetko, että miehesi ottaa vastuun käyttämästään fyysisestä ja henkisestä väkivallasta (sinun tarpeiden mitätöiminen ja niistä suuttuminen, rajoittaminen, tarkkailu, haukkuminen, kohtuuton raivoaminen, oman väkivaltaisen käytöksen oikeuttaminen sinun vittumaisuudella). Mitä arvelet tulevaisuudessa tapahtuvan, mikäli hän ei edelleenkään ota vastuuta toimistaan? Tutkimuksista tiedetään, että väkivallalla on voimakas taipumus raaistua kierros kierrokselta.
Halaisin olla herättelemässä sinun omaa itsesuojeluvaistoasi. Väkivallalla on taipumus hiertää uhrin itsetunto murusiksi ja väkivaltaan myös tottuu. Se mikä toista pelottaisi ja saisi juoksemaan kiljuen karkuun, ei jonkin ajan kuluttua, väkivallan keskellä eläneelle, ole enää paljon mitään. Miten sinun kohdallasi? Vieläkö osaat pelätä ja miten pelon tunnettasi kohtelet? Kuunteletko sen neuvoja, vai ohitatko sen? Kenenkään ei kuulu elää väkivallan kohteena. Mieti, mitä sinä haluat. Miten sinua saa kohdella?
Kerrot olevasi kolmannessa avioliitossasi ja kynnys erota on korkea. Ymmärrän. Väkivalta ei välttämältä tarkoita eroa, vaikka usein niin käykin. Ei myöskään ole häpeä kompastua ja tehdä virheitä toistuvastikin. Me ihmiset teemme niin. Surullista sen sijaan olisi, jos et pitäisi itsestäsi ja läheisistäsi huolta tai kunnioittasi omaa arvoasi ja oikeuttasi tulla kohdelluksi hyvin. Mietin miten sinun käy, jos jatkat elämistä suhteessa, jossa tulet kohdelluksi uudelleen ja uudelleen huonosti ja ruhjoen? Tiedän, että monet väkivaltaiset ihmiset voivat olla myös todella mukavia ja aidosti ihania ihmisiä. Yleensä heidän käytöksensä on myös jostain näkökulmasta ymmärrettävää. Pohdin vaan, maksatko liian kovaa hintaa niistä hyvistä hetkistä, jotka sinulla ja miehelläsi on? Mietin oletko jostain oppinut sellaisen mallin, että saamasi hyvä tulee aina hintalapun kanssa? Ja mitä luulet, tulevatko katkerat kokemuksenne heittämään ajanoloon varjonsa myös hyviin hetkiinne?
Silläkin uhalla, että kuulostan syyllistävälle, pohdin, mitä lapsesi ajattelevat siitä, että heidän äitinsä tulee toistuvasti pahoinpidellyksi, solvatuksi tai hyväksikäytetyksi? Mitä he tietävät ja minkä osan he kuvittelevat? Vaikka he olisivat jo isojakin, mitä he ajattelevat, mitä tunteita heillä mahtaa liittyä siihen? Pelkäävätkö he jotakin? Oletko koskaan keskustellut asiasta heidän kanssaan? Ketkä kaikki tässä kuviossa saavat sellaista tukea, jota he tarvitsevat? Saatko sinä? Tarvitsisiko lapsesi?
Vaikka en tunne sinua, vakaumukseni on se, että kaikki ihmiset ovat omilla ehdoillaan hyviä ja kunnioitettavia. Toivon siis, että sinä voisit suoda itsellesi sen kohtelun, jonka arvoinen olet. Väkivallan ollessa kyseessä, se voi käytännössä tarkoittaa tiukan rajan asettamista, ja vain sinä voit sen rajan vetää. Sinä et voi lopettaa miehesi väkivaltaa etkä ole siihen syyllinen. Vain hän itse voi ottaa toimistaan vastuun ja lopettaa väkivallan. Mutta sinä päätät, mitä siedät ja miten sinua saa kohdella.
En tiedä miten viestini päättäisin, niin paljon hyviä, kannustavia ja rohkaisevia ajatuksia haluaisin sinulle jakaa. Sinä olet niiden arvoinen. En tiedä missä asut, mutta jos sattuisit asumaan Espoossa, Lyömättömässä Linjassa on juuri alkamassa henkistä väkivaltaa kohdanneille naisille tarkoitettu ryhmä. Vertaistuki on usein parasta apua haavoittuneelle itsetunnolle ja murtuneelle tahdolle. Jos asut muualla, kannustaisin sinua hakeutumaan seuraan, jossa koet tulevasi kunnioitetuksi, tuetuksi ja kuulluksi. Usein ammattiavusta on myös hyötyä kuten turvakodista, naisten linjasta tai oman paikkakuntasi muista psykoterapiapalveluista. Useat perheasiain neuvottelukeskukset asettavat etusijalle väkivaltatapaukset. Niihin voi hakeutua myös yksin. Parihoitoa en lähtisi tässä vaiheessa suosittelemaan väkivallan ollessa osa elämäänne.
KYSYMYS: Kirjoittelin tänne jo toukokuussa, kun en saanut vaimoni pettämistä ja seurustelua pois mielestäni. Asian ilmitulosta on kulunut jo yli puoli vuotta ja asia pyörii mielessäni melkein päivittäin. Se ei vaan lähde mielestä vaikka kuinka yritän. Edelleen tuntuu pahalta ajatella sitä mitä vaimo minulle teki. En voi käsittää vieläkään miten sellainen on mahdollista. Voiko toinen ihminen eli vaimoni ihastua/rakastua toiseen mieheen välittämättä siitä mitä hänellä jo oli sillä hetkellä? Velaton talo, mies, lapset, työpaikat, yli 20 yhteistä vuotta takana. Eikö nuo asiat paina vaakakupissa minkään vertaa, kun kuvioihin tulee toinen mies?
Hoidimme suhdettamme mielestäni ihan hyvin, kävimme kahviloissa ja ravintoloissa syömässä useita kertoja kuukaudessa. Eli voiko ihminen ihastua ja rakastua toiseen ihmiseen välittämättä mistään tuollaisista asioista? Olemme edelleen yhdessä, välillä menee hyvin ja välillä taas ei. Tapahtunut vaivaa minua liikaa. Välillä alan vängällä kaivelemaan jotain mennyttä asiaa ja pahoitan mieleni. Vaimolta jos kysyn jotain, niin vaimo kokee sen hyökkäykseksi ja vetäytyy omaan turvaansa. Ja tämä toiminta ajaa meitä kauemmas toisistamme. Välillä on oikeinkin mukavaa yhdessä, käymme syömässä, kahviloissa ja jopa hotelleissa viettämässä öitä. Tällä tavoin oma mieleni rauhoittuu hetkeksi, kunnes niinkuin joku löisi minua päähän ja sanoisi Hei muista, että sun vaimo petti sua. Sitten taas pitää alkaa kaivelemaan menneitä.
Edelleenkään emme tahdo erota. Miten tästä selviää voittajaksi ja pystyy jättämään taakseen kaikki menneet ja näkemään tulevaan? Uskon, että meillä olisi vielä loistava tulevaisuus yhdessä. Anteeksi en ole vieläkään voinut antaa. Nyt tarvitsen potkun perseelle, että pääsen pois tästä itsesäälistä.
VASTAUS: Kysymyksessäsi on monta kohtaa johon tekee mieli tarttua.
Ensinnäkin, monessa kohdassa tunnut soimaavan itseäsi siitä, ettet ole vielä päässyt vaimosi uskottomuuden yli. Toivot, että pääsisit eteenpäin, voisit luottaa ja antaa anteeksi. Olet sitä mieltä, että itsesääli saa riittää ja sinua tulisi ”potkaista” eteenpäin. Tunnut ajattelevan, että olet jollain tavalla heikko, kun et ole puolessa vuodessa kyennyt ”ryhdistäytymään” ja jatkamaan avioliittoa, kuten ennenkin.
Toinen puoli kirjeestä kertoo hieman toisenlaista tarinaa. Siinä kyselet, miksi vaimo ylipäänsä on pettänyt sinua. Ihmettelet sitä, miten on mahdollista, että joku asettaa vaakalaudalle yli 20-vuotisen yhteisen elämän, vaikka kaiken tulisi olla kunnossa. Myönnät, että asian ajatteleminen tuntuu pahalta ja ainakaan minulle ei välity oloa, että olisit löytänyt mitään syitä, tai saanut selityksiä, tapahtuneelle.
Ehkä itsekin huomaat, että näiden kahden puolen välillä on melkoinen ristiriita. Toinen puolesi olisi halukas jo unohtamaan ja jatkamaan yhteistä liittoa, toinen taas haluasi vielä vastauksia, ja kaiken kaikkiaan haluaisi tietää, miksi näin kävi. Voisitko miettiä sitä miksi sinulla on niin kiire päästä asioiden yli? Miksi tapahtunut pitäisi unohtaa niin nopeasti?
Vaimosi uskottomuus on haavoittanut sinua, se on tullut yllättävänä tapahtumana keskelle avioliittoanne. Haavat eivät yleensä parane laiminlyömällä kipua ja tulehdusta, niitä täytyy yleensä hoitaa.
Hoidolla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että pysähtyisitte yhdessä asian ääreen. Se vaatii keskusteluja, ehkä ”menneisyyden kaivelua”, se aiheuttaa varmasti molemmissa teissä kipua ja tuskallisia tunteita. Joskus vaan kipeät kysymykset on kysyttävä ja toisen on niihin vastattava. Voihan olla, että vaimosikin haluaisi puhua ja kertoa asioista omalta kannaltaan. Silloin sinun täytyy puolestasi olla valmis kuuntelemaan ja kuulemaan mahdollisesti jotain, mitä et ole tullut ajatelleeksikaan. Voit myös kertoa vaimollesi, että tarkoituksesi ei ole hyökätä häntä vastaan kysymyksilläsi, vaan pikemminkin lähestyä häntä ja yrittää ymmärtää asiaa.
On hienoa, että yritätte hoitaa suhdettanne viettämällä aikaa yhdessä ja tehden teille mieluisia asioista. Sitäkin tarvitaan. Mutta jos olette valinneet yhdessä sen, että haluatte jatkaa, ettekä erota, tulee teidän yhdessä myös tehdä työtä sen eteen.
Usein on niin, etteivät vaikeat tapahtumat ja niihin liittyvät ahdistavat tunteet unohdu vain niin, että niistä ei puhuta. Jos asiat jäävät käsittelemättä, ne ilmaantuvat kutsumattomina paikalle yllättäen, niin kuin kirjeessäsi kuvailet: ”...kunnes niin kuin joku löisi minua päähän ja sanoisi: Hei muista, että sun vaimo petti sua!”
Kerrot uskovasi, että teitä odottaa loistava tulevaisuus. Vaikuttaa siltä, että pelkäät pilaavasi sen, jos juutut vaikeuksiinne. Itse ajattelen, että loistavan tulevaisuuden voi pilata myös kiirehtimällä sinne, ohittamalla vaikeat asiat ja tunteet.
KYSYMYS: Olen 60+ -vuotias mies. Minulla on 1. avioliitosta 2 aikuista lasta (36v ja 32v tytöt). 1. avioliitto päättyi 1999. Sen jälkeen aloin uuteen suhteeseen, johon avioiduin myöhemmin.
Nykyinen vaimoni katkaisi lapsiini välit n. 2 v sitten. Perusteena oli se, että minä ja lapseni puhumme häntä häiritsevästi heidän lapsuuden ja minun, isänsä yhteisistä kokemuksista ja ajasta hänen kuullensa liikaa. Jota hänen mielestään olimme tehneet jo pitkään.
Asiat eivät ole korjaantuneet vaikka nyk. vaimoni on käynyt psykologin vastaanotolla 4 kertaa mm. tämän asian vuoksi.
Mitä tehdä?
VASTAUS: Kurjaa, että asiat ovat päässeet kuvaamaasi pisteeseen asti. Ihmissuhteet uusperheissä sisältävät joskus kipeitäkin solmuja. Yhteys uusperheen jäsenten kanssa voi vaatia joskus paljonkin työtä. Näin voi käydä myös silloin kun perheen lapset ovat jo aikuistuneet ja itsenäistyneet.
Kirjoitat että nykyinen vaimosi ei halua olla tekemisissä lastesi kanssa. Sanoit hänen kertoneen "kuulleensa liikaa". Mietin, tarkoittiko hän että sinun ja tytärtesi väliset keskustelut koskettelivat useimmiten aikaa, jolloin hän ei ollut vielä kuvioissa mukana? Vai tarkoittiko hän kuulleensa aiemmasta perheestäsi ja sen vaiheista yksityiskohtia, joita hän ei olisi halunnut kuulla? Vai tarkoittiko hän kenties kumpaakin? Niin tai näin, kertomasi perusteella voisi olettaa että vaimosi on kokenut keskusteluissa itsensä ulkopuoliseksi. Vaimosi on ehkä kokenut jäävänsä vaille sitä yhteyden tunnetta, jota sinä ja tyttäresi olette menneitä muistellessanne itse kokeneet. Muistatko, millä tavoin huomioitte vaimosi näkökulman noissa tilanteissa?
Joskus on niin, että puhuttaessa puolison aiemmista elämänvaiheista ja kenties aiemmasta puolisosta, ihmisen on vaikea kohdata ja käsitellä omia, aiheesta herääviä tunteitaan. Kielteiset tunteet, esimerkiksi mustasukkaisuus, on kuitenkin hyvä käydä läpi ja pohtia mistä ne syntyvät. Käsittelemättöminä ne voivat kuormittaa ihmissuhteita - sekä omia että läheisen ihmissuhteita. Kirjoittamasi perusteella sain käsityksen, että vaimosi oli jo pidemmän aikaa vaiennut kielteisistä tunteistaan, jotka syntyivät sinun ja lastesi keskusteluista. Kerroit että vaimosi on sittemmin halunnut käydä läpi omia tunteitaan ja kokemuksiaan myös ammattiauttajan tukemana. Kerroit ettei ainakaan muutamasta psykologilla käynnistä ole ollut apua. Näkökulma on nähtävästi ollut yksilöpsykologinen. Oletko ajatellut, että voisitte käydä läpi näitä kysymyksiä myös parisuhteenne näkökulmasta? Kirkon perheneuvonnassa käsitellään parisuhteen kipukohtia parisuhdeterapian keinoin. Perheneuvojilla on kokemusta myös uusperheiden problematiikasta, johon kysymyksesi selvästikin liittyy.
Mikäli solmut eivät aukea eikä yhteyttä vaimosi ja tyttäriesi välille enää löydy, on tärkeää että voit itse pitää yhteyttä tyttäriisi. Olet varmasti puhunut välirikon syistä tyttäriesi kanssa. On hyvä olla avoin ja suora kaikkiin suuntiin, mutta muistaa myös kuunnella ja kunnioittaa toisen kokemusta. Joskus on tarpeen antaa aikaa asioiden käsittelylle.
KYSYMYS: Hei. Mitä teen? Vaimo vääntää keskustelun riidaksi ja nalkuttaa sekä tarttuu pikkuasioihin. Väittää minua mustasukkaiseksi, vääristelee asioita, tuo sellaista esille mikä ei pidä paikkaansa. Olen jäänyt pois töistä 12 kuukautta sitten. Nyt minulle hoetaan: koita relata, koita relata. Minähän relaan, mutta se ei riitä.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitit varsin lyhyesti, mutta yritän hahmottaa tilannettanne sen perusteella.
Olet jäänyt pois työelämästä vuosi sitten. Läheiset kehottavat edelleen sinua relaamaan.
Läheisten pyrkimys on usein auttaa ja pitää huolta, mutta kuulostaa kuin kokisit sen rasittavana. He ilmeisesti ajattelevat, että olet väsynyt ja tarvitsisit lepoa ja rentoutumista.
Kerrot, että pyrit siihen itsekin, mutta jotenkin se ei riitä. Tarkoitatko, että tarvitsisit jotain enemmän tai jotain muuta? Suosittelen, että pysähdyt ihan rauhassa miettimään, mitä tarvitset voidaksesi paremmin ja millä tavoin voisit sitä saada. On tärkeää, että pidät huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi.
Teillä on vaimosi kanssa keskusteluyhteys, mutta kerrot, että tilanteet muuttuvat usein riidaksi. Vaimosi on myös mustasukkainen sinusta. Se on yleensä merkki siitä, että toinen on itselle tärkeä eikä häntä haluaisi menettää. Mustasukkaisuuteen auttaa usein se, että osoittaa omalle puolisolle huomiota ja ilmaisee, että hän on edelleen se tärkein.
Mietin mainitsemiasi pikkuasioita. Vuosien kokemus perheneuvonnan työntekijänä on opettanut minulle, että asiat, joita toinen pitää mitättöminä, voivat olla toiselle tärkeitä.
Voisiko olla teilläkin niin, että vaimosi tarttuu näihin ”pikkuasioihin”, koska hänelle ne ovat merkityksellisiä ja näin ollen suuria?
Nalkutus voi olla toiselta nimeltään toisto. Ihminen toistaa niitä asioita, joissa ei ole tullut kuulluksi aiemmilla kerroilla. Voisit kokeilla kertoa vaimollesi, että olet kuullut ja ymmärtänyt ne asiat, joista hän toistuvasti sinulle puhuu. Muutatko toimintaasi hänen toivomaansa suuntaan, on tietysti omassa harkinnassasi. Jos vaimosi pitää näitä asioita omalle ja/tai perheen hyvinvoinnille tärkeänä, hän epäilemättä jatkaa niistä muistuttamista toivoen, että muutos jonain päivänä tapahtuu.
Kysyt, mitä tehdä. Ehdotan, että ensiksikin pidät hyvää huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Toiseksi, välittävä puoliso on suuri lahja, jota kannattaa vaalia.
Suosittelen, että kiität häntä hänen huolenpidostaan ja pyrit mahdollisuuksien mukaan ottamaan hänen toiveensa huomioon. Sitä kannattaa ainakin kokeilla. Tyytyväisen vaimon rinnalla on miehenkin mukavampi olla.
Kaikkea hyvää sekä sinulle itsellesi että yhteiseen elämäänne!
KYSYMYS: Mistä ja mitenkä pääsisin alkuun purkamaan näitä avioliiton solmuja?
kerttu
VASTAUS: Kysyt, missä ja miten pääsisit purkamaan avioliiton solmuja.
Paikkakunnaltasi tai lähietäisyydeltä voisi löytyä yksityisiä pariterapeutteja. Niitä kannattaa katsella netistä. Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksissa on perheneuvojia, jotka ovat erikoistuneita parisuhteen kysymyksiin. Myös nämä yhteystiedot löytyvät netistä.
Asioita ei kannata jäädä pohtimaan turhan pitkään kaksin. Ulkopuolinen näkökulma avaa usein parisuhteen solmuja ja tietä eteenpäin.
Toivon, että löydätte teille sopivan keskustelupaikan.
QUESTION: Please, I had soo bad feeling every i am soo sad every crying alone really I feel soo depressed. I lived with my wife over 12 years for some resaon my left home now over 1,5 month. I try call her send her sorry, real is I really I loved her so much. Please do you have any help or suggestions what I do?.. Regards.
ANSWER: I am sorry for what you wrote. You loved your wife and she left you after 12 years relation. You do not tell a word what she has told about the reason. Was she unhappy but you did not know it? What was missing in your relation, when she wanted something else? Or were there something too difficult in your relation that it was too hard to live together? I do not have answers to these guestions, you do have, I guess.
But you are unhappy just now, you cry and feel lonely. You are almost desperate. Do you have any friend to whom you could share your feelings and who could listen to you, understand you and support you? During this kind of time we need friends.
You have called your wife and said sorry. Did you tell her what are you sorry for. Did you ask her what is the change she expects that she could come back?
God bless you. I pray for you. Hope the sun will shine some day.
