Olen 26-vuotias nainen, naimisissa ulkomaalaisen 32-vuotiaan miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta, johon on sisältynyt paljon kriisejä: työttömyyttä, mieheni muutto Suomeen ja vaikea sopeutuminen ja näistä vaikeuksista puhjennut masennus. Viime vuosiin on mahtunut ihania hetkiä, lämpöä, hellyyttä, hassuttelua ja rakkautta -- mutta niistä huolimatta lähes koko alkutaivaltamme ovat varjostaneet nämä suuret ongelmat.
Nyt mustimmat pilvet alkavat väistyä ja tilanne tasoittua. Olemme oppineet paljon toisistamme ja mieheni on tehnyt paljon töitä sopeutuakseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tilanne näyttäisi siltä, että olemme päässeet pahimman yli ja nyt saamme nauttia arjesta, jossa osaamme käsitellä ongelmiammekin paremmin. Mutta sitten omaa sisintäni alkoi kalvaa ja huomasin, että toisin kuin naimisiin mennessämme ajattelin, haluaisin mieheni kanssa lapsia. Haluaisin perheen. Mieheni taas on aina ollut varma, ettei halua, ikinä.
Ajatukseni liittyvät varmasti osin myös siihen, että olen suhteen alussa tukahduttanut omia tunteitani ja tarpeitani usein miehen hyväksi ja kun hän samalla paini masennuksen kourissa, joka ilmeni usein syytöksinä minua kohtaan. Olen 1,5 vuoden ajan terapian avustuksella käsitellyt omia tukahdutettuja tunteitani, rakentanut omanarvontuntoani ja selvitellyt sitä, miksi tunteista puhuminen on minulle niin vaikeaa ja miten ottaa oma tilani myös parisuhteessa. Terapian yksi vaihe on nyt saatettu päätökseen ja minun on tarkoitus kokeilla omia siipiäni tuntojeni kanssa. Olen siksi tunnustellut paljon omia tunteitani ja antanut tilaa ajatuksilleni, mistä tämä lapsihaavekin on sitten pulpahtanut esiin. Suhdetta edeltävää aikaa muistellessani muistan aina halunneeni lapsia. En tästä syystä edes oikein ymmärrä, miten mieheni tavatessani olen niin vahvasti ollut lapsettomuuden kannalla. Luultavasti ennemmin siksi, että olin ollut vuosia ilman minkäänlaista seurustelusuhdetta enkä uskonut avioliittoa ja lapsia osakseni tulevan.
Olemme keskustelleet asiasta paljon, rauhallisesti ja toistemme kannat täysin ymmärtäen. Hyväksyn mieheni mielipiteen asiasta ja hänen perhetaustansa tuntien se vaikuttaa luonnolliselta. Mieheni suhde vanhempiinsa on ollut hyvin vaikea ja on sitä yhä. Hänelle lapsuus ja vanhemmuus näyttäytyvät todella negatiivisina asioihina, joihin sisältyy vain stressiä ja huolta, eikä juuri mitään hyvää. Hän ymmärtää kuitenkin myös minun kantani, joka olen kotoisin perheestä, jossa vanhemmat todella rakastivat olla vanhempia minulle ja sisaruksilleni, vielä eronsa jälkeenkin, ja suhteemme ovat yhä lämpimät. Olen tyytyväinen keskusteluyhteyteemme, mutta aihe itsessään ahdistaa. Juuri kun kaikki alkoi olla paremmin, tuli minulle eteen este, jossa ei tunnu olevan kompromissia.
Pitäisikö minun jäädä vielä ja katsoa, miten tilanne kehittyy? Vai erota, sillä niin kävisi lapsiasian takia varmasti ennemmin tai myöhemmin? Voiko asiantuntijalle puhumisesta olla apua, vaikka olemme jo onnistuneet puhumaan asiasta rauhallisesti keskenämmekin? Ja kuinka voin tehdä sen lopullisen päätöksen, että jätän mieheni, kun en kuitenkaan tiedä tulevasta?
Suhteessa on muitakin vaikeuksia ja ongelmia (enimmäkseen tunteista puhumiseen ja ajankäyttöön liittyviä), minkä takia varmasti eroa mietinkin. Mieheni sopeutuminen Suomeen on myös ollut äärimmäisen hankalaa, emmekä luultavasti olisi jäämässä tänne, jos hänen kanssaan yhteiselämää jatkan. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että ulkomaille muuttaminen auttaisi häntä, ja toista samanlaista vaikeaa masennuksen riivaamaa maahanmuuttokokemusta en jaksaisi kokea -- varsinkin, kun tällä kertaa myös minä tarvitsisin tukea, ei pelkästään hän. Jos kaikki olisi aivan täydellistä, uskoisin olevan helpompaa tyytyä ihanaan elämään ihan kaksistaan. Mutta nyt tulevaisuus vaikuttaa kaksin jo valmiiksi olevan täynnä haasteita ja luopumista, en usko suhteen kestävän jos luovun vielä lapsihaaveistakin. Mieleni on mietteistä raskas.
Nainen, 26v
Hei
Kerrot suhteestasi, jossa näet paljon hyvää ja tärkeää, mutta myös suuria haasteita. Melkein koko yhdessäolonne ajan olette eläneet miehesi vieraaseen maahan sopeutumisen ja masennuksen ympärillä. Nyt kun tilanne on hänen kannaltaan parempi, on sinulle tullut tilaa miettiä suhteenne asioita myös omalta kannaltasi. Huomaat, että sinulla on haaveita, jotka eivät käy yksiin miehesi ajatusten kanssa, suurimpana niistä toive lapsista.
Suhteen alussa ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä yhteiset lapset. Silloin on "vain me kaksi", johon ei kolmatta vielä mahdu. Se on tärkeä vaihe parisuhteessa, silloin luodaan perustaa yhteiselle tulevaisuudelle, kun tankataan toisen läheisyydestä. Nyt kun olette olleet jo useamman vuoden yhdessä, tulee väistämättä eteen kysymys, saanko minä olla minä tässä suhteessa, tulenko hyväksytyksi toisen taholta omine tarpeineni ja toiveineni. Olet pohtinut omia tunteitasi terapiassa ja alat nyt olla paremmin selvillä siitä, kuka olet sekä mitä haluat elämältä ja parisuhteelta. Onko käynyt niin, että olosuhteiden sanelemana miehesi tarpeille on suhteessanne ollut enemmän tilaa jo alusta asti? Nyt olette uuden haasteen edessä, kun on sinun vuorosi tuoda omat toiveesi esille. Mahtuvatko ne osaksi suhdettanne? Tuletko riittävästi kuulluksi ja nähdyksi miehesi taholta? Kerrot, että ymmärrätte täysin toistenne näkökannat. Kuitenkin yhteiset keskustelunne jättävät sinut ahdistuneeksi, koska niiden lopputuloksena sinä koet joutuvasi luopumaan niin paljosta. Kerrot, että suhteessanne on paljon muitakin ongelmia kuin eriävä käsitys yhteisistä lapsista. Oletteko pystyneet puhumaan näistäkin asioista kaikessa rauhassa? Oletteko riidelleet ja jos olette, miten se on sujunut? Onko riita päättynyt molempien kannalta riittävään kompromissiin?
Pariterapia osaavan terapeutin johdolla voisi auttaa teitä pohtimaan suhdettanne. Siellä voisi käsitellä kipeitä asioita, kuten miehesi ikävää kokemusta kasvuperheestään. Sinun kokemuksesi on päinvastainen, ehkä se voi auttaa miestäsi näkemään, että elämä voi mennä toisinkin. Ikävät varhaiset kokemukset eivät välttämättä toistu elämässämme. Muutoksen eteen on kuitenkin tehtävä töitä. On opeteltava puhumaan tunteista, on voitava sopia ajankäytöstä molempia tyydyttävällä tavalla. Tärkeää on myös opetella riitelemään rakentavasti. Molempien on tultava toista puolitiehen vastaan: mitä se tarkoittaisi suhteenne haastavien kysymysten kohdalla? Vaikka teillä on hyvä keskusteluyhteys, sitä voi aina parantaa ja kolmannen osapuolen mukana olo voi auttaa teitä näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja ratkaisemaan suhteenne solmukohtia. Pariterapiassa tulee yhdessä arvioiduksi myös se, mikä on suhteenne tulevaisuus.
Parien kanssa työskentelyyn erikoistuneita terapeutteja löydätte joko yksityiseltä puolelta tai esimerkiksi lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Toivon sinulle voimia ja viisautta toimia myös itsesi huomioon ottaen
Perheneuvoja Pirkko
