KYSYMYS: Hei, elän tällä hetkellä monimutkaisia aikoja. Ajauduimme "ex" naiseni kanssa erilleen monestakin syystä vaikka mitää oikeaa syytä ei ollut (kasvukipuja ja itsemme kadottaminen). Parhaimillaan suhde oli UPEAA. Pitkään jahkailimme ja yhteydenotot toivat vaan kipua ja tuskaa ettei voi olla toisen vierellä. Emme kuitenkaan palanneet yhteen.
Löysin uuden muutama kk sitten. Nyt exäni nosti päätään ja ilmoitti että haluaisi panostamaan suhteeseen. Pelkää menettävänsä minut. Nyt en tiedä kuinka päin olisin? Uuden kanssa sujuu hyvin vaikka on asioita jotka ahdistavat. Kuitenkin yhteinen loma on varattu. Kaipaan ex:ääni ja mietin usein mutta mitään takuuta onnistumisesta ei ole. Ex tietää minulla olevan uusi. Nykyinen tietää eroni olleen vaikea mutta ei sitä että vanha suola janottaa. Pahimmassa tapauksessa kaikkien kolmen sydän menee rikki. Haluan olla rehellinen vaikka se pelottaa.. Luottaako sydämeen vai järkeen...
VASTAUS: Yritetäänpä purkaa monimutkaista tilannettasi. Suhde ex-naisesi kanssa on ollut parhaimmillaan upeaa isoilla kirjaimilla. Eron syiksi nimeät kasvukivut ja itsenne kadottamisen. Mitähän tarkoitat tuolla viime mainitulla? Elittekö niin tiiviisti ja läheisesti yhdessä, että kummankin oma yksilöllisyys, yksityisyys ja omat tarpeet eivät saaneet riittävästi tilaa? Yleensä suhteen alussa on symbioottinen vaihe, jossa me-kokemus on niin vahva, että yksilöllisyys voi tallautua sen jalkoihin. Olisiko eronne tapahtunut tuollaisessa suhteen kasvukohdassa, jossa olisi pitänyt antaa tilaa erillisyydelle ja itsenäisyydelle eli etsiä tasapainoa läheisyyden ja me-hengen sekä kahden omilla jaloillaan seisovan yksilön tarpeiden välille? Jos oli kyse jostakin tämän tyyppisestä prosessista, voisi kuvitella, että eron syyt nousivat elämään kuuluvista kasvukivuista. Ei siis ihme, että kumpikin teistä miettii tahollaan mahdollisuutta palata yhteen.
Olen kuulevinani kysymyksestäsi, että tunteesi exää kohtaan olisivat vahvemmat kuin nykyistä naisystävääsi kohtaan. Exän kanssa oli upeaa, nykyisen kanssa vain menee hyvin.
Kukaan ei tietenkään voi kertoa, kumpi suhde sinun kannattaisi valita. Kuten sanot, takuita ei ole. Parisuhde on ennen kaikkea tunnesuhde, joten sikäli ajattelen, että sydämen ääntä ei kannata sivuuttaa. En tiedä, mitä kaikkea tarkoitat tässä yhteydessä järjellä. Sitäkö, että kun uusi suhde menee ihan kivasti ja matka on varattu, tietä takaisin päin ei ole? Mielestäni järkevää olisi antaa itselleen riittävästi aikaa selvittää tunteensa. Vahvasti järkisyihin perustuvat suhteet ovat alttiita ulkopuolisille ihastuksille, jos ne eivät kykene vastaamaan kummankin puolison tunne-elämän tarpeisiin. Jos siis alat vahvasti kokea, että entinen suhde kutsuu enemmän - ja jos exä on samaa mieltä - teidän ehkä kannattaisi antaa suhteellenne uusi mahdollisuus ja kokeilla, miten paljon olette kasvaneet ihmisinä ja miten kestävää tunne välillänne on. Tämä valinta merkitsee kuitenkin sen tiedostamista ja hyväksymistä, että paluuta nykyiseen suhteeseesi tuskin on.
Millaiset tunteet sinulla on nykyistä naisystävääsi kohtaan? Rakastatko häntä? Onko hän itsessään sellainen persoona, jonka kanssa näkisit ihanan yhteisen tulevaisuuden, jos exä ei olisi noussut sekoittamaan päätäsi? Anna itsellesi aikaa kuulostella tunteitasi, mutta älä vedätä ketään. Kun päätät lähteä jompaankumpaan suuntaan, hyväksy se, että toinen vaihtoehto jää.
Itsetuntemusta ja viisaita askeleita! Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen. Minulla on 10vuotta kestäneestä parisuhteesta 8-vuotias lapsi. Olemme lapsen isän kanssa edelleen hyvissä väleissä. Suhteemme päättyi,koska emme kyenneet puhumaan vaikeista asioista, vaan ne lakaistiin maton alle ja niistä tuli isoja henkisiä möykkyjä. Olen ex-mieheni kanssa tekemissässä lähes päivittäin, niin yhteisen lapsemme kuin myös työhöni liittyvien asioiden takia. Ex-mieheni on suhteemme aikana auttanut minua työssäni yrittäjänä paljon ja auttaa edelleen. Ex-mieheni on mukava ihminen, tulee toimeen lasten kanssa sekä on kiltti.Parisuhdettamme me emme vaan saaneet enää toimimaan, olin aina surullinen ja pettynyt. Orastavassa kolmenkympinkriisissäni olisin vihdoin halunnut naimisiin, mutta riitelimme siitä aina avioehdon vuoksi. Mies kosi minua jo v.2007 ja olimme kihloissa 5vuotta, kihlaus päättyi vaikka yhteiselo jatkui. Toinen kiistakapula oli myös toinen lapsi, jonka olisin halunnut, mieheni ei enää ollut asiasta innostunut vaikka lapsemme ollessa pieni olisi halunnut lisää (kieltäydyin silloin työmäärään vedoten). Exäni on siis kaikinpuolin "täydellinen", hyvä isä ja kiltti (varakas)mies, mutta täysin kykenemätön konflikti tilanteiden ratkaisuun, hän ei koskaan "hoitanut suhdettamme", joten koin suhteemme raskaaksi ja epätyydyttäväksi.En kokenut saavani arvostusta suhteessani. Eroprosessimme kesti yli 2vuotta, lopullisesti tiemme erosivat viime kesänä.
Olen tapaillut nyt uutta miestä joitakin kuukausia. Alkuun(esimmäisellä tapaamisella) tämä mies ilmoitti ettei halua oletuksella mitään vakavaa, kuitenkin muutama kuukausi sitten, sanaharkan päätteeksi ilmoitti että kokee seurustelevansa kanssani.
Pidän uuden miehen huomaavaisuudesta sekä ulkonäöstä, mutta väkisinkin mietin onko meillä mitään mahdollisuuksia perhe-elämään. Nyxällä ei ole omia lapsia ja hänen suhteet ovat olleet lyhyitä, muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen. Pelkään ettei hän osaa sitoutua suhteeseen pidempiaikaisesti, eikä kestä nk."arkea". En myöskään ole vakuuttunut hänen suoritumisestaan perheen isänä, hänellä on etäiset, toki asialliset, välit lapseeni, eikä ota lapseeni mitään kontaktia (esim. juttele lapseni kanssa). Omasta mielestään hän tulee hyvin lasten kanssa toimeen, ja käyttäytyy kuulemma lapseni kanssa kuten muidenkin lasten kanssa.
Yhteinen aika nyxän kanssa on loistavaa, viihdyn hänen seurassa hyvin, näemme viikottain.
Silloin kun emme ole yhdessä, tulen epäilevälle tuulelle, olen ollut nuorempana mustasukkainen, mutta ex-mieheni suhteen en ole ollut koskaan mustasukkainen. En luota suhteen kestävyyteen nykyisen kanssa, koska hänellä on niin "rikkonainen" parisuhdetausta, hän on myös pettänyt joitakin edellisiä kumppaneitaan.Hän puhuu tauotta viimeisimmästä kumppanistaan, ja kehuu aina yhteistä aikaa tämän kanssa, koen rittämättömyyden tunteita tämän vuoksi.He erosivat koska naisella oli toinen mies.
Lisäksi nyxä käy baareissa, silloin kun emme ole yhdessä, pelkään että suhteen arkistuessa baarikäynnit tulevat myös osaksi meidän arkea. Suhteemme "lilluu" onnellisessa tyhjiössä, meillä on kaikki hyvin, mutta epäilen saanko tässä(kään) suhteessa "kaikkea", aikooko tämä(kään) mies viedä minua vihille ja mikä ehkä isoin kysymys, onko hänestä kuitenkaan isäksi?
Olen ehdoton ja vaativa persoona, elämäntapani on hyvin sitova ja kokonaisvaltainen, exmieheni kanssa elimme pääosin hyvää arkea.
Läheiseni epäilevät minun vain etsivän "rosvosektoria", pahaa poikaa, vastakohtaa kaikelle aiemmalle. Ja todella nyxä on sosiaaliekonomiselta asemaltaan huomattavasti hiekommissa kantimissa kuin exä. Heissä ei varsinaisesti ole yhtään mitään samaa. En uskalla heittäytyä suhteeseen, en uskalla rakastua.
Itse olen vakuuttunut että haluan vielä naimisiin ja lapsia, mutta taidan olla väärän ihmisen kanssa suhteessa?
Mii29v
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Oli ilo huomata, miten positiivisesti kerrot ex-miehestäsi. Surulliselta tuntui taas se, että pitkä liittonne päättyi eroon, vaikka siinä oli paljon myönteisiä elementtejä. Esimerkiksi hyvä arki ei monessakaan parisuhteessa ole mitenkään itsestäänselvyys. Erityisen tärkeää on kuitenkin, että olette ystävällisissä ja lämpimissä väleissä exäsi kanssa. Yhteinen toimiva ja sopuisa vanhemmuutenne ehkäisee lastanne psyykkisiltä haavoittumisilta.
Sinulla on uusi orastava rakkaussuhde. Kerrot viihtyväsi hänen seurassaan loistavasti. Samalla pohdit, onko yhteinen tulevaisuus mahdollinen ja realistinen. Kohtaavatko henkilökohtaiset tarpeenne ja toiveenne toisensa? Kuulostaa siltä, että nykyinen seurustelukumppanisi ei ole päässyt vielä täysin irti edellisestä suhteestaan. Onko sinulla ollut tarpeeksi aikaa työstää omaa eroasi? Oletko itse mielestäsi valmis sitoutumaan tuoreeseen parisuhteeseen kokonaisvaltaisesti?
Oletko puhunut epäilyksistäsi ja mieltäsi askarruttavista isoista kysymyksistä seurustelukumppanillesi? Avoimuus ja asioiden päivittäminen tässä kohtaa voisi helpottaa sekä selventää teidän molempien oloa. Varmaa on, että parisuhteessa toinen ei voi koskaan täyttää kaikkia tarpeitamme.
Läheisilläsi ja ystävilläsi on omanlaisensa mielipiteensä siitä, mikä on sinulle hyväksi. Se on kovin luonnollista. He toivovat sinun onneasi. Mutta kuuntele itseäsi rauhassa. Sinä tiedät parhaiten, mitä oikeasti tarvitset ja haluat, millä on aidosti merkitystä. Toivon, että et yrittäisi mennä aikaasi edelle. Asioilla on tapana järjestyä - näin uskon. Kun jaksat elää parisuhdettasi tässä hetkessä; tutustua, tunnustella, kysellä ja nauttia kiirehtimättä, niin silloin aika on puolellasi. Ja aika tuo myös vastauksen.
KYSYMYS: Mikä neuvoksi.. Mieheni eksä tuntuu olevan koko ajan niin kateellinen, että koen sen jo ahdistavaksi. Aluksi yritin olla neutraali eksää kohtaan, mutta hänen jatkuva vaatimuslista miestäni kohtaan käy välillä todella hermoilleni. Heillä on kolme yhteistä lasta joten eksästä on turha haaveilla pääsevänsä eroon. Aluksi lasten kanssa meni kaikki hyvin, mutta jostain syystä eksä syyllistää miestäni koko ajan siitä miten huono isä tämä on ja myös siitä että minä vaikutan jotenkin isän ja lasten väliseen ajankäyttöön ( mikä ei missään nimessä pidä paikkaansa)! Lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu ja loma aikoina. Silloin kun teemme lasten kanssa jotain "kivaa" on eksän pakko koko ajan laittaa viestiä tai soitella.
Olemme olleet mieheni kanssa reilu neljä vuotta yhdessä ja uusioperhekuvio ei ole aina ollut helppo, mutta rakastamme toisiamme todella syvästi. Haluan, että hänen lapset kokevat turvallisuuden tunnetta niin meillä, kuin kotonaan. Jostain syystä lapset kuitenkin välillä eivät millään tulisi meille ja kun kysymme syytä, eivät he osaa sitä sanoa.. Koemme mieheni kanssa että lapset ovat lojaaleja äidilleen, sillä eksä usein puhuu syyn johtuvan siitä että koti on aina koti ja lapsilla ei ole siellä teillä kavereita...
Ongelmat lasten tulemisten ja menemisten suhteen ovat kiristäneet paljon meidän kolmen aikuisen välejä.. Tuntuu että eksä ei voi pitää mistään sovitusta kiinni ja se johtikin siihen, että mieheni otti yhteyttä sosiaalityöntekijään, jotta lasten ja isän oikeuksista pidettäisiin kiinni..
Eksällä on uusi parisuhde josta hän antaa kukoistavan kuvan.. (me tietysti mieheni kanssa toivoisimme tämän uuden suhteen olevan sellainen tekijä, että eksä löytäisi tasapainon elämäänsä).. Aluksi mieheni saikin "rauhan" eksältään, mutta viime syksynä taas asiat pahenivat! MINÄ TULIN RASKAAKSI.. eli aloin odottamaan miehelleni meidän yhteistä ja samalla minun ensimmäistä lasta.. Päädyimme mieheni kanssa kertomaan hänen lapsilleen asiasta kun olin pitkästi yli raskausviikkojen 12. Mieheni lapset ovat kouluikäisiä, joten koimme että riittäsi kun kerromme asiasta heille ja keskustelimmekin miltä asia tuntuisi ja olemme keskustelleet siitä useamminkin. Esikoinen on ottanut asian "raskaimmin" ja kokenut että isällä ei ehkä ole aikaa hänelle (näin puhunut siis äidilleen) ja tietysti olen tuntenut siitä syyllisyyttä.
Tästä alkoikin kamala syyllistäminen eksän puolelta.. Minusta tuntuu niin pahalta mieheni puolesta, sillä tiedän että hänellä on kaikille lapsilleen aikaa.. No tämä ahdistava asia tässä on se, että lapset kertoivat meille heidän äidin (eli tämän eksän) olevan myös raskaana..! Miksi kaikki ne haukut ja syyllistämiset meitä kohtaan kun me saamme yhteisen lapsen!(joka on minun ENSIMMÄINEN ja ikääkin alkaa jo olemaan..) Jotenkin paistaa läpi, että eksällä oli kiire saada taas jotain sellaista mitä meillä on mieheni kanssa ja minusta tuntuu pahalta lasten puolesta, sillä olisin halunnut heidän sopeutuvan ensin tähän tilanteeseen.. Eksä on ollut tämän nykyisen miehensä kanssa alle vuoden, joten sekin tuntuu oudolta sillä miehelleni hän koko ajan vakuuttelee olevansa niin huolissaan lastensa hyvinvoinnista..
Toivon, että joskus tämä kilpailu eksän puolelta loppuu, enkä haluaisi kasvattaa omaa lastani tällaisessa ilmapiirissä..
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuvaat uusioperheen arkea ja hankalaa suhdetta exään, joka tuntuu sinun mielestä tekevän toistuvasti eräänlaisia rajanylityksiä vaatimuksillaan ja syyllistämisellään.
Jäin miettimään viestiäsi lukiessa, että miten tarkasti olette itse asiassa sopineet niistä säännöistä ja puitteista, joissa lapset elävät kahdessa osoitteessa - miten äiti voi olla esim. yhteydessä lapsiin silloin kun he ovat teillä. Tai mitkä ovat ne periaatteet, joilla lapsia kasvatetaan; onko niissä suuria eroja teidän ja exän kotona? Mikä tekee miehestäsi exän mielestä niin huonon isän? Mietin sitä, että toivooko exä, että lapset viettäisivät enemmän aikaa teidän luonanne, jos hän on huolestunut siitä, miten lapset ehtivät viettää aikaa isänsä kanssa. On tietysti epämiellyttävää, jos exä laittaa tarpeettomilta (ja ehkä kontrolloivilta) tuntuvia viestejä teidän viikonloppuna lapsille - viestissäsi jäi vähän epäselväksi kenelle exä soittelee ja lähettää viestejä.
Sanoit, että lapset eivät haluisi aina tulla teidän luokse ja miehenne kanssa ajattelette tämän johtuvan siitä, että lapset haluavat olla lojaaleja äidilleen - lasten kannalta ei ole hyvä tilanne, jos he joutuvat jotenkin valitsemaan puolensa isän ja äidin väliltä. Voin kuvitella, että helposti tuntee riittämättömyyttä, jos lapset eivät halua tulla tai miettii, että onko jokin teidän kodissa vialla kun lapset eivät ehkä viihdy? Lasten äidillä voi olla ihan hyvä pointti sikäli, että monesti lapset voivat kokea hankalaksi kahdessa kodissa asumisen, jos joutuvat vaihtamaan radikaalisti ympäristöä eivätkä voi pitää yhteyttä kavereihin viikonlopun aikana. Etenkin teini-ikäisille usein kaverit ovat niin tärkeitä, että vanhempain oikeudet voivat jäädä lasten ajatuksissa kavereiden jalkoihin.
Lapset tulevat saamaan kaksi uutta sisarusta lyhyessä ajassa ja tämä uusi tilanne vaatii varmasti kaikilta sopeutumista. Kerroit, että esikoinen oli huolissaan siitä, miten tulisi saamaan isältään jatkossa huomiota. Hän joutuu jo tällä hetkellä jakamaan isän huomion kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Mitäköhän erityistä liittyy esikoisen mielessä siihen, että nyt tulee uusi sisarus teidän perheeseen - mitä esikoinen tarvitsisi, että hän vakuuttuisi, että isän rakkautta riittää jatkossa hänellekin? Ovatko lapset olleet omien huoliensa lisäksi ehkä myös innostuneita tulevista sisaruksista?
Uusioperhearkeenne liittyy paljon soviteltavia asioita ja isojakin muutoksia lyhyessä ajassa (esim. kaksi lasta). Sinun ja miehesi välillä on paljon rakkautta ja halua olla yhdessä ja olette monesta haasteesta jo selvinneet, kuten tuot viestissäsi esille. On varmasti jatkossakin paljon asioita, joista pitää pystyä keskustelemaan ja pääsemään riittävään yhteisymmärrykseen. Jäin viestisi perusteella vielä miettimään sitä, mistä kaikesta teidän pitäisi keskustella exän kanssa sinun mielestäsi (jos laatisi esim. top viisi tärkeintä asiaa listan). Mikä olisi tavoitetila, johon sinun mielestä pitäisi päästä teidän uusioperhetilanteessa? Missä kohtaa asioita pitäisi vielä selkeyttää ja asettaa ehkä rajoja? Esim. mistä lapsia koskevista asioista sovitaan yhteisesti ja mitkä asiat perheessänne eivät kuulu mielestäsi exälle (ja toisinpäin, mitkä asiat exän elämässä ovat vain hänen asioitaan).
Tällaisia ajatuksia omaan mieleen tuli viestistäsi. perheneuvoja Juha
KYSYMYS: Olen reilut kaksi vuotta sitten muuttanut yhteen ihanan miehen kanssa 6 vuoden seurustelun jälkeen – samaan pakettiin kuuluivat säännöllisin hoitovuoroin myös hänen nyt lähes teini-ikäiset kaksi lastaan. Olin asunut ennen yhteen muuttoamme yksin 7 vuotta (toipuen samalla erosta narsistisesta miehestä) ja siksi empiväinen kun mies alkoi taloudellisista syistä puhua yhteen muutosta (ex-vaimo kosti vaatimalla elatusapua saatuaan tietää suhteestamme). Puhuimme kaikki mahdolliset tulevat ongelmaskenaariot rehellisesti halki ja harkittuani asiaa muutaman viikon myönnyin ja aloimme etsiä yhteistä kotia. Mies vakuutti, että asiat kyllä lutviutuvat ja että kaikki sopeutuvat uuteen tilanteeseen. Lapsetkin olivat jo kuulemma kyselleet miksemme muuta yhteen – voi miten söpöä! Nyt olen tilanteessa, jossa tulen hulluksi…..
En pysty rentoutumaan kodissamme. En ole enää tyytyväinen mihinkään – aina jokin kotona tai muissa ärsyttää, vaikka kuinka yritän jutella itselleni nätisti ”ei se mitään, kyllä se siitä, no mitä tuosta, anna jo olla” – mutta kun en pysty antamaan olla. Jollen koko ajan kapellimestaroi tätä ”orkesteria”, kaikki alkaa mennä yhä enemmän pieleen. Olen jo kokeillut todellakin antaa olla – sillä seurauksella että ajaudumme aina miehen kanssa megariitaan kaikesta siitä mikä on yhä tekemättä ja unohtunut – koska MINÄ en siitä huolehtinut (vaikka olisin asian huomannut ja muistanut, mutta se on sovittu jonkun muun tehtäväksi). Parisuhteemme voi hyvin ennen kuin muutimme yhteen, mutta nyt se on muuttunut kaveripohjaiseksi kodin ja lasten huoltoyhtiöksi. Ahdistus materialisoituu jo myös hyvin fyysisesti psykosomaattisina oireina, jotka ovat kutistaneet elinpiirini ja sosiaalisuuteni kodin, työpaikan ja wc:n väliseksi Bermudan kolmioksi.
Lasten hoitovuoron aikana ärsytykseni nousee aivan uusiin sfääreihin, kaksistaan miehen kanssa koen pärjääväni itseni kanssa. Minä koen pääongelmaksi sen, että lapset ovat hemmoteltu pilalle – mies ei tietenkään tätä vaihtoehtoa tunnusta. Hoitovuoromme on lapsille kuin huvipuistossa käynti – aina tulisi olla kivaa ja mielekästä tekemistä, syödään mitä lapset haluavat, lapset saavat tehdä tai olla tekemättä mitä haluavat eikä heiltä vaadita mitään. Mistään heitä ei saisi moittia tai huomauttaa, koska ”tulee paha mieli eikä sitten ehkä haluta enää tulla meille”. Ylipainoinen poika saa ahmia karkkipäivänä makeaa itsensä kipeäksi eikä yleensä ruoka-annosten koosta tai lyhyestä ruokailuvälistä saa hiiskuakaan. Jos mies haluaa viettää aikaa kanssani esim. televisiosta uutisia muutaman minuutin katsellen, poika huhuilee isäänsä tulemaan luokseen jonkin asian varjolla – ja mieshän pomppii kuin aropupu ympäri asuntoa. Toki ymmärrän, että lapset ovat tulleet isäänsä katsomaan ja haluavat viettää aikaa hänen kanssaan – mutta että koko ajan pitää olla pitämässä kädestä kiinni?
Kaikki tämä johtuu mielestäni siitä, että mies ei ota kotonamme lasten aikana pomon roolia, vaan haluaa minun olevan se ”paha äitipuoli” joka hoitaa ne ikävät kasvatusasiat ja komentelut. Olemme keskustelleet asiasta useammankin kerran (että mies on se pomo ja päättää asioista, ei lapset), mutta ei mene miehelle perille. Nyt olen ihan tietoisesti alkanut ottaa etäsyyttä sekä mieheen että lapsiin – varsinkin hoitovuorojemme aikana, minulle on helpompi niin. En lähde enää mukaan mihinkään yhteisiin sukulaisvierailuihin tai muihin aktiviteetteihin, vaan haluan nauttia sen pienen hengähdystauon kotona yksinoloa, sen lyhyen ajan pystyn rentoutumaan kun muita ei ole paikalla. Pieni henkireikä ovat myös omat harrastukseni kodin ulkopuolella enkä töissä pane pahakseni jos työpäivä venyy hoitovuoron aikana – ilta on silloin kotona lyhyempi.
Olen aivan loppu sekä fyysisesti (psykosomaattiset vatsaoireet) että henkisesti (jatkuva hermostuneisuus ja ärtyisyys, yleinen tyytymättömyys, nukun huonosti). Mieskin on tyytymätön, mutta siksi että minä olen aina ärtynyt – hän kyllä venyy ja kestää mitä vain, on kuulemma tottunut siihen. Mies tietää tunteistani ja hän kokee epäonnistuneensa tässä uusioperheyrityksessä, mutta haluaisi silti jatkaa yrittämistä – minä vain en enää kestä. Olen yrittänyt matkan varrella tyynnyttää mielenmyllerrystäni ja vatsaoireita kaikilla mahdollisilla keinoilla homeopatiasta kuituvalmisteisiin ja rentouttaviin hengitysharjoituksiin, laihoin tuloksin. Hormonaaliset asiat ovat kunnossa, joten vaihdevuosioireita tästä ei voi syyttää. Viimeinen oljenkorsi ovat rauhoittavat lääkkeet, mutta en ole enää varma onko tämä perhe-elämä sen arvoista, että lääkitsen itseni kestämään sitä?
Olenko liian itsekäs (vai itsenäinen) sietämään muita ihmisiä saman katon alla? Vai onko minulla joku pakko-oire, joka saa minut ahdistumaan siitä, ettei asiat ole niin kuin minä haluan? Vai olenko niitä erityisherkkiä, jotka kaipaavat rauhaa ja hiljaisuutta? Itselleni olen jo uskaltanut myöntää sen faktan, että kaikkein tyytyväisin olin elämääni silloin kun seurustelimme asuen erillään.
Onko ainut vaihtoehto takaisin erilleen muuttaminen? Pariterapiakin on käynyt mielessä, mutta jos mies ei useiden suorien ja rehellisten keskustelujemme jälkeenkään näe mikä mättää, auttaako sekään? Huolestuttaa miten uusi tilanne vaikuttaisi miehen lapsiin – syyttäisivätkö he itseään tapahtuneesta? Tai minähän se kuitenkin lopun kaiken olisin se syntipukki tähän mahalaskuun….
Ärrimurri, 48
VASTAUS: Nimimerkkisi on hauska, vaikka saakin vähän surullisen sävyn, kun sitä tarkemmin mietin. Kerrot nimimerkilläkin, että olet ärtynyt tilanteesta, jossa olet. Et haluaisi olla tyytymätön, ahdistunut ja äkäinen.
Jäin kirjeesi luettuani miettimään, ensin millainen mies sinulla on. Silmäilin postiasi uudestaan ja kuvaat häntä monella myönteisellä tavalla. Hän on ihana (ainakin tuntui siltä aluksi), hän pystyy keskustelemaan, hän sanoo venyvänsä ja kestävänsä tätä vaikeaa tilannetta, koska haluaa jatkaa yrittämistä. Jotakin arvokasta hän on sinussa löytänyt.
Samalla hän ei tunnu ottavan riittävän tiukkaa roolia suhteessa lapsiinsa ja hän haluaa miellyttää heitä liikaa. Joskus vanhemmat tuntevat jonkinlaista syyllisyyttä erostaan ja sen seurauksista lapsilleen. Omaakin ahdistustaan lievittääkseen he saattavat alkaa hemmotella lapsiaan. Tuntuu mukavalta tarjota lapsille elämyksiä ja kokemuksia ja heidän toivomiaan juttuja, koska tietää lasten myös kärsivän erosta. Jostakin hyvittelystä voi joskus olla kyse. En tiedä mitä kaikkea miehesi ajattelee, mutta se on tietenkin selvää, että elämä on ja se saakin olla pääsääntöisesti arkista ja tavallista. Aina ei todella voi tehdä niin kuin lapset toivoivat tai haluavat ja rajojen asettaminen on eron jälkeenkin aikuisten tehtävä. Silti saa välillä miellyttääkin toista ja toteuttaa lasten toiveita. Uusperheissä nämä kysymykset ovat aivan tavallisia.
Et kerro onko sinulla omia lapsia. Ehkä ei ole tai ainakaan he eivät kertomuksessasi näy. Tämä saattaa olla yksi asia, jota miehesi miettii. On kyse hänen biologisista lapsistaan. Uusperheen yksi ydin on teidän aikuisten välinen parisuhde, mutta toiset ytimet liittyvät hänen lapsiinsa. Suhde biologisiin lapsiin säilyy läpi elämän. Miten lähelle haluat lapsia ja miten miehesi haluaa nähdä sinun ja lastensa suhteen ja mitä lapset itse toivovat. Uusperheissä on monta tunnetta ja ajatusta yhtä aikaa vaikuttamassa.
Moni asia tuntuu nyt määrittyvän sen kautta, miten miehesi toimii lasten kanssa. Hänen ja lasten suhde on varmasti kaikkeen arkeen vaikuttava asia, silloin kun lapset ovet teidän luona. Toisaalta kaikki asiat ja tunteet lasten suhteen eivät välity sinulle miehen kautta. Sinulla on omakin suhde näihin lapsiin. Olet ottanut ”kapelimestarin” roolin ja välillä huomannut, että et haluaisi olla määräilijä ja ”paha äitipuoli.”
Arki uusperheessä vaatii tavallisesti aika paljon sen tutkimista, minkälaisesta perhekulttuurista kukin tulee. Mikä on ennen ollut sallittua ja mikä kiellettyä. Aivan alkuvaiheessa ei ole kovin hedelmällistä muokata nopeasti lasten arjen pelisääntöjä uusiksi. Ajan kuluessa tulee kuitenkin päästä keskusteluihin ja sopimuksiin siitä miten teidän kahden kodissa eletään. Sääntöjä voi muuttaa ja sopia uudestaan.
Lapset ovat tulossa teini-ikään ja sekin on tärkeää huomata. He ehkä tarvitsevat omaa rauhaa ja tilaa. He opettelevat aikuisten maailman pelisääntöjä ja miettivät itsenäistymistä. Teidän parisuhteen kannalta voi olla merkittävää sekin, että teini-ikäiset ovat ehkä muutaman vuoden kuluttua lähdössä itsenäisempään elämään. Kohta he ovat aikuisia. Lähitulevaisuuden käytännöistä ja elämästä on nyt hyvä puhua uudelleen.
Eiköhän tuokin ole ihan sallittua, että käytte välillä eri reissuilla ja sukulaisvierailuilla. Tärkeää on taas kuulla mitä kukin kaipaa. Lapsiakin on tärkeää kuulla ja kompromisseja tarvitaan. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan tahto ja toiveet voi aina toteutua.
Esität lopuksi tärkeältä tuntuvia kysymyksiä. Onko ainoa vaihtoehto erota? Oletko erityisherkkä? Voisiko pariterapia auttaa? Onko mitään keinoa saada mies näkemään tilanteenne vähän enemmän sinun kannaltasi? Toivon niin.
En usko ainoisiin vaihtoehtoihin. Erilleen muuttaminen tai jokin etäisyyden ottaminen on yksi vaihtoehto monien joukossa. Parisuhteessa on lähes aina niin, että on useita tapoja edetä. Pariterapia ja yhteiset keskustelut kuulostavat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Osaat pohtia asioita miehesi ja hänen lastenkin kannalta, vaikka oma olosi on nyt hyvin raskas ja ahdistunut. Mies kuulostaisi olevan valmis keskusteluihin. Yksi oleellinen teema saattaa olla tuo yhteisen elämän ja samalla erillisyyden teema. Mitä kaikkea voitte ja haluatte tehdä yhdessä? Miltä tuntuu tehdä joskus asioita erikseen ja tulla sitten taas yhteen nauttimaan toisen seurasta ja kumppanuudesta. Joskus uusperheen kompastukseksi tulevat nämä aikuisten erimielisyydet suhteessa lapsiin. Niitä kannattaa ja voi ratkoa uudelleen ja monella tavalla. Saattaahan olla, että miehesikin miettii, että miksi ei saa sinua näkemään asioita hänen tavallaan. Molempia tarvitaan uusiin keskusteluihin. Miten pääsette puhumaan siitä mitä molemmat tunnette, vähän uudella tavalla? Kaikkea hyvää näihin kevättalven keskusteluihin!
KYSYMYS: Erosin kaksi vuotta sitten 36 vuotta kestäneestä avioliitosta. Menin nuorena naimisiin itseäni 10 vuotta vanhemman hyvin koulutetun miehen kanssa. Alusta alkaen liittomme oli hyvin tiivis ja lasten synnyttyä koin usein olevani ikävällä tavalla kontrolloitu. Mieheni halusi osallistua kaikkeen perheen elämään ja olin siitä tietysti mielissäni koska ihanteenamme oli tasa-arvoinen perhe-elämä missä myös isä osallistuu lasten kasvatukseen ja kotitöihin. En tavannut omia ystäviäni avioliiton aikana. Tapasimme heitä aina yhdessä. Olin aina mukana kun tavattiin muita ihmisiä tai sukulaisia. Monesti meni niin etten lausunut sanaakaan koska mieheni huolehti puhumisen, silti minun piti olla läsnä. Miestäni ei saanut arvostella tai ei saanut suuttua koska siitä seurasi hyvin ikävä kohtaus jota piti sitten hyvitellä. Kahden kesken meillä oli silti monesti hauskaa ja olimme kiinnostuneita samoista asioista. Mieheni oli hyvin huolehtiva ja suorastaan holhoava. Kaikki oli hyvin jos olin tietyllä tavalla, emme riidelleet. Lopulta päätin erota koska koin yhdessä elämisen vuosi vuodelta ahdistavammaksi ja lapset oli saatu aikuisiksi. Koin että mieheni oli jollakin tavalla hyvin hallitseva ja ahdistava. Koin että en pysty suhteessa olemaan oma itseni. Alussa mieheni rukoili minua takaisin. Myöhemmin hän vihasi ja oli äärettömän katkera. Luonnollisesti hän hankki välittömästi uusia naissuhteita heti kun olin lähtenyt kotoa. Itse koin eron jälkeen että olen elossa.
Nyt hän on kertonut muuttuneensa kokonaan ja kaikki viha ja katkeruus on poissa. Hän sanoo rakastavansa minua ja että jättää naisystävänsä.
Minulla on eron jälkeen ollut yksinäistä. Koen etten kykene löytämään ketään miesystävää ja välillä kärsin läheisyyden puutteesta ja turvattomuudesta. Toki miespuolisia ystäviä on löytynyt.
Olin iloinen että mieheni kertoi muuttuneensa ja että voisimme olla normaaleissa hyvissä väleissä lastemme ja yhteisten hyvien kokemusten vuoksi.Tapailin häntä ja alussa olikin aivan huumaavan ihanaa, niin turvallista ja hyvää kotielämää. Sovimme että molemmilla on omat elämät. Asumme erillään.
Olisin halunnut puhua eron syistä ja niistä vihan ja katkeruuden tunteistakin. Mies ei halua. Hänen mielestään ero tuli siksi että hän hommasi uuden naisen ja minä olin mustasukkainen. Minun mielestä suhteemme oli symbioottinen ja siksi minun piti lähteä.
Minä tahtoisin elää tasavertaisessa suhteessa. Jostakin syystä tuntuu siltä että se on exän kanssa mahdotonta. Hän yhä edelleen ripustautuu minuun, puhuu minun suullani ja puolestani. Hän on jo ilmaissut olleensa loukkaantunut kun en soittanut muutamaan päivään. En halua soittaa joka päivä.
Minusta tuntuu että hän ei kunnioita minun rajojani. Että hän ei kunnioita toistenkaan rajoja. Miten saisin pidettyä omat rajani ja olisin tarpeeksi vahva. Hän on erittäin taitava verbaalisesti ja jään aina häviölle. Mutta muutaman kerran olen kuitenkin onnistunut puolustatumaan sanallisesti ja asiallisesti ja se on tehnyt hyvän mielen.
Haluaisin olla exän kanssa hyvissä väleissä. Haluaisin rakastaa häntä mutta en pysty koska en voi sanoa hänelle miten koen oloni hänen kanssaan.
Onko mahdollista palata vielä yhteen ja miten voisin toimia että se olisi mahdollista.
Nainen, 57
VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi! Siitä huomaa, että olet pohtinut entisen avioliittosi asioita pitkään ja rauhallisesti. Mietit hyviä ja huonoja puolia, joita molempia on ollut.
Parhaimmillaan teillä on ollut tiivis suhde, olette kiinnostuneita samoista asioista ja kahdenkeskinen elämä oli mukavaa. Koit kuitenkin, että miehen huolehtivuuden kääntöpuolena oli holhoavuus ja kontrollointi, joka vei sinulta oman tilan. Et tavannut omia ystäviäsi etkä voinut olla asioista eri mieltä miehen kanssa, koska riitaa piti välttää. Vaikuttaa siis siltä, että suhteenne pysyi koossa vuosikaudet sinun joustamisesi ja väistämisesi ansiosta. Lasten kasvettua erosit, mutta nyt mies toivoo suhteenne lähentymistä ja kertoo muuttuneensa.
Mitä, jos keskustelisitte tuosta muutoksesta? Mikä käynnisti miehen muutosprosessin? Millaisia muutoksia hän näkee omassa ajattelussaan ja toiminnassaan tapahtuneen? Millaisia tavoitteita hänellä on? Yhtä tärkeää on, että sinä kerrot omasta muutoksestasi, asioista, joista sait suhteenne aikana tarpeeksesi ja siitä, mihin suuntaan haluat kasvaa ihmisenä. On hyvä, että teillä kummallakin on omat asunnot, jotta sinä voit säilyttää oman vapautesi. Kerro miehelle, että haluat, että sinun rajojasi kunnioitetaan ja hankalistakin asioista puhutaan. Kahden ihmisen suhteessa täytyy olla tilaa molempien kokemuksille. Ex-miehesi koki, että hänen naissuhteensa ja sinun mustasukkaisuutesi olivat syy eroon. Sinä puolestaan koit suhteen symbioottiseksi - siis sellaiseksi, jossa ollaan niin vahvasti yhtä, me ja aina samaa mieltä - että tilaa erillisyydelle ja kahdelle itsenäiselle yksilölle ei ollut.
Kuulostaa siltä, että sinun erokertomuksesi kuvaa vuosien ajan olemassa olleita ilmiöitä, jotka kavensivat omaa tilaasi ja ahdistivat elämääsi, olkoonkin, että elämään mahtui myös hyviä asioita. Miehesi erokertomus tuntuu liikkuvan enemmän lähivuosien tapahtumissa eli itse erotilanteessa. Ei voi olla niin, että avioliittonne hyvistä puolista, vaikeuksista ja eroon johtaneista syistä on olemassa vain yksi tarina. Tarvitaan avointa keskustelua, jotta voitte kuunnella ja ymmärtää toistenne näkökulmia.
Ensimmäinen askel eteenpäin on siis se, että kaikista asioista saa ja voi puhua. Yhtä lailla on tärkeätä, että toisen puhuessa toinen kuuntelee ja yrittää ymmärtää ennen kuin kommentoi. Jos keskustelu silotellaan ja sammutetaan riidan pelossa, pettymykset ja loukkaantumiset jäävät kytemään. Menneiden kaiveleminen ei ole keskustelun olennaisin asia, mutta niistä on puhuttava siltä osin kuin ne elävät nykyhetkessä. Huomaat miehessäsi edelleen hallitsevia ja kontrolloivia piirteitä, sinun suullasi puhumista ja rajojesi rikkomista. Ne olivat eroon johtaneita asioita sinulle, joten miehen olisi tarpeen miettiä, miten hän pääsisi muutokseen niiden suhteen.
Kunnioitan miehesi muutospyrkimyksiä. Mahtaako hän hakea niihin tukea keneltäkään? Nuo kuvaamasi hankaluuksia aiheuttavat toimintatavat ovat kuuluneet hänen elämäänsä nuoruusvuosista asti, joten niistä irti päästäminen vaatii paljon työtä ja rohkeutta. Hänen tarvitsee oppia päästämään irti ja luottamaan siihen, että toinen ihminen pysyy hänen rinnallaan vapaaehtoisesti ja omasta halustaan, ei kontrolloituna. Miehesi voisi hyötyä keskusteluista ulkopuolisen auttajan kanssa.
Jos kouraisee kätensä täyteen hienoa hiekkaa ja puristaa kättä tiiviisti nyrkkiin, hiekka valuu ulos sormien välistä. Hiekka voi pysyä vain avoimella kämmenellä vapaasti pideltynä. Sama pätee ihmisiin. Vain vapaina voimme liittyä toisiimme.
Kerrot, että et pärjää miehelle verbaalisesti, mutta tekstiäsi lukiessa tuntuu, että osaat erinomaisesti sanottaa tunteita ja pohtia tilanteita. Ehkä sinun verbaalisuutesi on yksi niistä asioista, joille ei oikein ole ollut tilaa suhteessanne.
Toivon teille avoimia ja pelottomia keskusteluja. Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Kuinka paljon puolison lasta saa rakastaa? Millaisen suhteen häneen on lupa luoda?
Olen aivan pulassa ajatusteni kanssa, sillä tahtomattani ja tietämättäni olen mitä ilmeisemmin astunut lapsen äidin varpaille olemalla liikaa läsnä ja liian merkittävässä asemassa hänen lapselleen. Lapsen kanssa oleminen on minulle jo ammattini puolesta luontevaa ja välitöntä. En ota kantaa kasvatukseen tai vanhempien yhdessä luomiin pelisääntöihin, sillä lapsi on erinomainen osoitus siitä, että he tietävät mitä tekevät. Lasta on helppo rakastaa myös silloin, kun hän kokeilee ja koettelee. Arki on aidosti ihanaa ja siinä on turvallista näyttää ja käsitellä myös lapselle vaikeita asioita. Yhteiseloa on takana vuoden verran, eikä minulla ole mitään tekemistä vanhempien eron suhteen. Mitä läheisemmiksi me lapsen kanssa olemme tulleet, sitä enemmän saan kritiikkiä osakseni ja sitä ahdistuneemmaksi myös lapsi tulee. Ahdistus menee onneksi ohitse nopeasti kun suhtaudun lapseen normaalin lämpimästi ja ystävällisesti, annan tilaa ja aikaa. Lasta auttaa myös keskustelu isän kanssa siitä, että minusta saa tykätä vaikkei äiti tykkäisikään ja etten ole tehnyt äidille mitään pahaa.
Miten tilannetta kannattaa lähteä ratkaisemaan ja kuinka toimia lapsen lojaliteettiristiriidan suhteen? Otanko etäisyyttä lapseen vai voinko jatkaa suhteeni rakentamista lapsen tarpeita ja toiveita kunnioittaen? Onko minulla lupa pitää uusperhettä ydinperheenäni ja laskea lapsi täysvaltaiseksi osaksi sitä, vai onko jonkun jäätävä automaattisesti ulkopuolelle? Onko minulla lupa rakastaa?
Lapseton perheellinen, 28
VASTAUS: Kysyt kuinka paljon puolison lasta saa rakastaa, millaisen suhteen häneen voi luoda ja onko sinun lupa pitää uusperhettä ydinperheenäsi. Pelkäät astuneesi ex-puolison varpaille olemalla liikaa läsnä ja merkittävässä asemassa hänen lapselleen.
Kertomasi kuulostaa ongelmista huolimatta hyvältä verrattuna tarinoihin, joissa uudella puolisolla on vaikeuksia kiintyä puolison lapseen ja tuntea itseään osaksi perhettä. Kirjoituksesi perusteella olet mielestäni toiminut hienosti suhteessa lapseen. Olet onnistunut luomaan turvallisen ja rakastavan suhteen häneen vuodessa. Olet jaksanut myös hankalampaa arkea lapsen kanssa ja sietänyt hänen ahdistustaan suhteessa äidin vaikeuteen hyväksyä sinut osaksi hänen lapsensa elämää. Ammattisikin puolesta lasten kanssa oleminen on sinulle luontevaa, mutta et ole kuitenkaan lähtenyt sekaantumaan siihen kuinka biologiset vanhemmat lasta kasvattavat.
Uuden parisuhteen muodostaminen ja uuden ihmisen tuominen lapsen elämään on aina merkittävä vaihe selviytymisessä eron jälkeen. Jotkut vanhemmat ovat oikeasti tyytyväisiä siihen, että entinen puoliso on jatkanut elämäänsä löytämällä uuden rakkauden. Silloin erosta selviytymisen prosessi on jo pitkällä. Tavallisempaa kuitenkin on, että uuden puolison tulo lapsen elämään koetaan jollain tavalla epämiellyttäväksi tai jopa uhaksi. On luonnollista, että vanhemmasta tuntuu pahalta, että esimerkiksi pieni lapsi nukkuu ex-puolison ja uuden kumppanin välissä. Tai että ex-puoliso ja lapsi käyvät uuden puolison kanssa tutuissa ja tärkeissä paikoissa. Se voi olla kateutta, mustasukkaisuutta, pettymystä tai surua suhteessa omiin rikkoutuneisiin unelmiin parisuhteesta ja perheestä. Lapsen kiintyminen uuteen, mielikuvissa ehkä ”itseä parempaan” uuteen puolisoon tuntuu uhkaavalta. Hyvin harvoin uusi puoliso oikeasti on uhka kenenkään vanhemmuudelle. Vanhemman ja lapsen suhde on kovin ainutlaatuinen. Eron jälkeen itsetunto voi kuitenkin olla heikoilla, myös vanhempana ja kasvattajana.
Kirjoitat ”lasta auttaa myös keskustelu isän kanssa siitä, että minusta saa tykätä, vaikkei äiti tykkäisikään ja etten ole tehnyt äidille mitään pahaa.” Puolisosi ex-puoliso on ilmeisesti puhunut lapselleen tai jollekin läheiselleen lapsen kuullen pahaa sinusta. Yleensä lapset vaistoavat sanomattakin, että vanhemmalla on vaikeutta jonkin asian suhteen. Erokriisin aikana järkevä vanhemmuus on usein kateissa. Järjen tasolla ihmiset tietävät toimivansa väärin, mutta tunteiden ohjatessa toimintaa järki unohtuu. Kirjoituksestasi ei käy ilmi minkä ikäinen puolisosi lapsi on, mutta oletan hänen olevan melko pieni. On kovin ikävää, että lapsi ahdistuu siitä, että lähentyy sinua. Lapsen paras luonnollisesti on se, että hän saa vapaasti nauttia lähellään olevien ihmisten seurasta miettimättä, mitä joku ajattelee siitä, jos hän tykkää jostain aikuisesta. Jos hän ei voi äitinsä luona puhua mitään sinusta ja teidän uusperheenne yhteisistä tekemisistä, hän joutuu elämään kuin kahdessa eri maailmassa. Mietin voisiko lapselle jotenkin hänen ikätasonsa mukaisesti ilmaista, että hänen ei tarvitse kantaa vastuuta, huolta tai syyllisyyttä aikuisten väleistä?
Mietin ovatko lapsen vanhemmat keskenään keskustelleet sinun ja heidän lapsensa suhteesta? Onko lapsen äiti tietoinen, että sinä et ole ollut syynä heidän eroonsa? Joskus tästäkin asiasta voi jäädä väärinkäsityksiä tai epäluuloja. Jos keskustelua ei ole käyty ja se voisi miehesi mielestä olla mahdollinen, se on syytä tehdä hyvin pehmeästi toisen näkökulmaan eläytyen ilman mitään syyttelyä. Jos keskustelu ei ole mahdollinen tai sitä on jo yritetty, olisiko mahdollista että kirjoittaisit lapsen äidille asioita, joita kirjoitit tässä? Voisit kertoa, kuinka ihana lapsi heillä on ja kuinka et halua astua kenenkään varpaille vaan olla apuna ja tukena isän rinnalla.
Kysymykseesi siitä, voitko pitää tätä perhettä ydinperheenä, sanoisin että ydinperhe sanan varsinaisessa merkityksessä nykyinen perheesi ei ole. Puolisosi lapsella on äitinsä kautta perhe, vanhemmilla yhdessä lapsen kanssa ”eroperhe” ja teillä oma uusperheenne. Suhteesi lapseen ei ole koskaan samanlainen kuin biologisella äidillä, mutta se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi ryhtyä teidän perhekuviossanne ulkopuoliseksi. Uusperheen ”äitipuolena” toimiminen on joskus jatkuvaa tasapainottelua tilan antamisen ja läheisemmän läsnäolon välillä lasta kuunnellen ja biologisen äidin vanhemmuutta kunnioittaen. Tätä olet mielestäni hienosti jo tehnytkin. Anna tilanteelle aikaa asettua uomiinsa. Erosta selviytyminen on usein pitkä prosessi. Olet turvallinen ja tärkeä ihminen puolisosi lapselle ja olet itse saanut ”bonuslapsen”, jonka seurasta voit nauttia. Rakkautta lapsia kohtaan ei maailmassa ole koskaan liikaa. Uusperheissä se, että lapsella voi olla monta rakastavaa aikuista, on rikkaus! Toivottavasti puolisosi lapsen äiti oivaltaa sen hiljalleen.
KYSYMYS: Milloin saa rakastua, kun edellisestä suhteesta on vain vähän aikaa?
Olen pian 42-vuotias mies ja edellinen parisuhteeni (avioliitto) päättyi vain n. 2-3 kuukautta sitten. Exällä oli jo uusi mies, ennen kuin ehdin edes muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Tietoisuus exän uudesta suhteesta romahdutti minut täysin ja jouduinkin pitkälle sairauslomalle sen johdosta. Lääkärien, psykologin ja ystävien avulla olen päässyt jälleen jaloilleni. Olen käsitellyt kaiken mahdollisen edellisestä suhteestani ja "poistanut" sen kokonaan elämästäni. En tunne enää vihaa tai pettymystä jota minulle tuotettiin.
Menin pari kuukautta sitten eräälle nettideittisivulle ja siellä tapasin aivan ihanan ihmisen, joka ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Nyt kun olen tapaillut häntä noin kuukauden verran, niin tunteeni häntä kohtaan ovat valtavat ja tunnen jälleen sitä rakastumisen ihanuutta. Etenen edelleen varovasti, vaikka olenkin rakkauttani hänelle tunnustanut. Ei olla suunniteltu mitään suuria muutoksia elämiimme, muuta kuin että tapaillaan ja vain toisiamme. Ja koska molemmilla on lapsia, niin sekin pitää ottaa huomioon. Omasta mielestäni pitäisi pystyä jatkamaan elämää, eikä jäädä sohvan nurkkaan itkemään ja odottamaan. Tuskin kukaan kotoa tulee hakemaan.
Onko siis ok rakastua, vaikka edellisen suhteen päättymisestä onkin noin vähän aikaa? Eräille kavereilleni taitaa olla ongelmana, koska kokevat etten ole valmis ja pitäisi surra asiaa monta kuukautta, ellei jopa vuosia. Olen kuitenkin tunneihminen, niin miksi aina pitäisi ajatella järjellä?
VASTAUS: Onko ok rakastua vaikka edellisestä suhteesta on vain vähän aikaa? Vaikea kysymys, mutta tarkastellaanpa asiaa kuvaamastasi tilanteesta käsin. Sanoit, että jotkut kavereistasi mahdollisesti ovat sitä mieltä, että et ole vielä valmis, ja että pitäisi surra monta kuukautta, jopa vuosia. Mistäköhän kaverisi mahtavat olla huolissaan? Sillä kieltämättä minäkin huomasin viestiäsi lukiessani miettiväni, että miten tämä kaikki tapahtunut mahtuu 2-3 kuukauteen. Kerrot avioliittosi päättyneen 2-3 kuukautta sitten. Entisellä puolisollasi oli uusi suhde jo ennen kuin ehditte muuttaa erillenne. Tämä romahdutti sinut täysin ja jouduit pitkälle sairaslomalle. Olet toipunut lääkärien, psykologien ja ystävien avulla. Sanot, että olet käsitellyt kaiken mahdollisen edellisestä suhteestasi ja ”poistanut” sen kokonaan elämästäsi. Pari kuukautta sitten menit deittisivustolle, jossa tapasit kuukausi sitten ihanan ihmisen, jota kohtaan sinulla on valtavia tunteita. Olet rakastunut mutta pyritte etenemään varovasti.
Kertomasi saa minut miettimään onko mahdollista romahtaa erosta täydellisesti, toipua ja käsitellä kaikki mahdollinen entisestä suhteesta ja ”poistaa” se kokonaan elämästä, noin parin kuukauden ajanjaksolla. Minä ajattelisin, että se ei ole mahdollista. Ajattelen, että on lähes mahdotonta edes pidemmällä aikavälillä käsitellä ”kaikki mahdollinen” aiemmasta parisuhteesta. Puhumattakaan siitä, että ”poistaisimme” sen kokonaan elämästämme. Saattaa olla, että provosoin ja tahallani ymmärrän sinun sanomaasi vähän väärin. Mutta se, mitä haluan sanoa on, että toipuminen ei ole sitä, että käännämme selän, poistamme kaiken aiemmin kokemamme ja otamme tilalle uutta. Toipuminen on sitä, että me integroimme eli liitämme osaksi elämäntarinaamme aiemmin kokemamme sekä kannamme kokemaamme mukanamme ja liitämme uutta osaksi itseämme. Uusi limittyy aina vanhaan. Ei poista sitä. Tämä vaatii usein aikaa. Uusi rakkaus ei poista aiemmin kokemaamme rakkautta tai kärsimystä vaikka parhaimmillaan korjaa ja hoitaa meitä. Uuden rakkauden ja uusien parisuhteiden haaste usein onkin, miten ne kestävät sitä tosiasiaa, että ”vanha” on ollut ja on edelleen olemassa. Konkreettisimpana muistutuksena tästä ovat yleensä lapset aiemmista suhteista.
Monet rakastuvat ulkopuolisten ihmisten ja entisten kumppanien silmin ”sopimattoman” nopeasti eron jälkeen. Monissa ihmisissä on tuolloin toive ja alttius löytää elämäänsä uutta sekä varmistaa oma kelpaamisensa ja että ei jää yksin. On helppo ymmärtää, että tuntuu ihanalta kokea rakkautta eron ja vaikeiden tunteiden jälkeen. On myös helppoa ymmärtää ympärillä olevien ihmisten reaktiota, jotka katsovat tilannetta kauempaa, ilman eron ja rakastumisen tuomaa tunnemyrskyä.
Hyvä kun mainitsit lapset, sillä lasten on usein erotilanteessa vaikea pysyä mukana muutoksissa ja ratkaisuissa. Erossa lapset tarvitsisivat erityistä hoivaa ja huolenpitoa kokeakseen olevansa turvassa. Ahdistus ja suru mutta myös rakastuminen ja uusi parisuhde vievät paljon kapasiteettiä vanhemman mielestä. Vaarana on, että vanhemmalla ei ole näissä tilanteissa riittävästi tilaa ja herkkyyttä lapsen tarpeille. Jarruttaminen on erityisen tärkeää lasten takia.
Ei kai kukaan ulkopuolinen voi tietää mikä on oikea tapa ja tahti rakastua uudelleen eron jälkeen. Aika monet huomaavat alun huuman jälkeen, että tahti taisi sittenkin olla liian nopea. Ei näet riitä, että tahti sopii parille itselleen. Sen pitää sopia myös ympärillä oleville ihmisille -lapsille, sukulaisille ja ystäväpiirille. Muutoin uusi parisuhde jää liian irralliseksi saarekkeesi eikä asetu ympäristöön, jossa sen tulisi pystyä elämään. Tämä kuormittaa uutta rakkautta ja huonoimmillaan johtaa uuteen eroon. Siksikin kuulostaa hyvältä kun sanot, että etenette hitaasti.
Toivotan paljon onnea uuteen rakkauteesi! Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Poikaystäväni alkoi puhua hieman humalassa ihmisestä ketä hän vihaa suunnattomasti. Henkilö paljastui hänen ex-tyttöystäväkseen. Hän sanoi myös että katuu aikaa jolloin seurusteli hänen kanssaan ja olisi halunnut ennemmin viettää sitä vaikka minun kanssani, jos se olisi ollut mahdollista. Tämä keskustelu jäi kuitenkin kaivertamaan minua... Miten lähellä viha ja rakkaus ovat toisiaan?? Voiko hänellä olla vielä tunteita exäänsä kohtaan? Tämä henkilö(ex)on tullut jo aika monesti puheeksi seurustellessamme ja minua asia ei jaksaisi kiinnostaa :( en kestäisi toista suhdetta jossa poikaystävä on vielä kiinni exässä. Minua asia pelottaa koska minulle on kerran jo niin käynyt. Ovatkohan epäilyni turhia vai miksi asia epäilyttää?? Ensin vannoo rakkautta minulle, ja sitten keskustelu päättyy henkilöön, jota hän suunnattomasti vihaa...
VASTAUS: Hankalalta kuulostava tilanne. Poikaystäväsi on puhunut hieman humalaisessa tilassa vihamielisesti ex-tyttöystävästään ja tämä asia on jäänyt vaivaamaan sinua.
Kysyt, miten lähellä viha ja rakkaus ovat toisiaan. Yleisesti sanotaan, että viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä ja että rakkaudesta se hevonenkin potkii... Tosielämässä tämäkään asia ei ole toki näin mustavalkoinen. Parisuhteen päättyessä koemme usein ainakin vihaa, pettymystä, pelkoa, surua, ehkä katkeruuttakin. Ajan myötä nämä negatiivissävyiset tunteet yleensä kuitenkin vähintään laimenevat. Sanotaan, että erosta tietää toipuneensa silloin kun ex-puoliso ei herätä enää suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Onkohan niin, että ero on vielä poikaystävälläsi tunnetasolla jossakin määrin kesken?
Kirjoitat, ettet kestäisi enää toista suhdetta, jossa poikaystävä on vielä kiinni exässä. Ymmärrän tämän tunteesi täysin. Valitettavasti kuitenkin on niin, että meillä kaikilla on menneisyydessämme ex-suhteita ellei kyseessä ole ensimmäinen seurustelu. Nämä ex-suhteet saattavat ajoittain kummitella vielä kuukausien tai vuosienkin päästä erosta riippuen mm. siitä, kuinka pitkä ex-suhde on ollut, kuinka ero on tapahtunut ja kuinka siitä on selvitty. Sanonta "aika parantaa haavat" pätee tässäkin asiassa. Ja vaikka eroa olisi kuinka hyvin työstetty ja siitä päästy eteenpäin, saattaa uusi parisuhde nostaa ainakin aluksi vaikeita tunteita pintaan. Samalla kun kiintyy toiseen ihmiseen, voi pelätä läheisyyttä ja / tai sen menetystä. Voi siis olla, että poikaystäväsi on vielä niin vereslihalla edellisestä suhteestaan, että teidän suhteenne syveneminen muistuttaa häntä menneistä kokemuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, etteivätkö tunnekuohut voisi ajan myötä tasoittua ja ex-tyttöystävän "haamu" poistua vähitellen elämästänne. Tästä asiasta on hyvä keskustella kahden silloin kun alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Puhukaa avoimesti toiveistanne ja peloistanne. Suunnatkaa katseenne enemmän nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.
Kaikkea hyvää uudelle vuodelle toivottelee perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Olen 22-vuotias nainen, ja aloin juuri tapailla mukavaa miestä, joka kohtelee minua hyvin, ottaa huomioon ja osoittaa sekä teoilla että sanallisesti kiintymystään. Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa ottaa tuota hyvää vastaan, vaan pikemminkin ahdistun ja pohdin, milloin tämäkin juttu loppuu ja kuinka loppupeleissä en varmaankaan kelpaa tai pysty häneen luottamaan.
Edellinen suhteeni päättyi vuosi sitten, ja exäni käytti minua hyväkseen henkisesti (lupaili muttei pitänyt niitä, sanoi asioita mutta kielsi kaiken myöhemmin), rahallisesti (pyysi minua ostamaan jotain puolestaan, mutta lupauksista huolimatta ei koskaan maksanut takaisin) sekä jälkikäteen minusta tuntuu myös fyysisesti käytetyltä - seksi oli hänelle ylikorostuneen tärkeää. Erosimme aloitteestani, sillä voin niin huonosti etten voinut jatkaa, vaikka jostain käsittämättömästä syystä olinkin häneen edelleen hyvin kiintynyt.
Mikäli mahdollista, eron jälkeinen aika on kuitenkin tehnyt enemmän haavoja: exäni lähetteli kännissä viestejä vaikka kielsin ottamasta yhteyttä; hän ehdotti treffejä, seksisuhdetta ja yhteen palaamista, mutta ei kuitenkaan ollut valmis selvittämään asioita yhdessä tai terapiassa; yhdessä hetkessä hän kertoi että näki minut kaupungilla ja kehui kauniiksi, toisessa haukkui minut, ystäväni, perheeni, kaiken täysin ilman syytä. Epävakaa käytös aiheutti sen että jouduin terapiaan ja sain lääkityksen, sillä ahdistuin henkisesti ja oireilin fyysisestikin. Tämä vaihe kesti joulukuusta syyskuuhun, ja lienee sanomattakin selvää, että vaikka suhteemme päättyi jo vuosi sitten, erovaiheen ollessa noin pitkä, satuttava ja kivulias, tuntuu kuin koko homma olisi päätynyt vasta syyskuussa. Terapiassa sain koottua itseni taas toimintakykyiseksi, ja tapasin tämän nyt tapailemani miehen loppuvuodesta.
Uskallan kokea ihastumisen tunteita, mutta suhteen mennessä pidemmälle ahdistun; en osaa ottaa hänen hyvää käytöstään vastaan, lukkiudun kuoreeni, pohdin joka ilta, pitäisikö minun jättää hänet etten taas tule satutetuksi. Luottamukseni on aivan nollissa, vaikkei hän ole mitenkään ansainnut sitä. Tiedän, että taustasta pitää puhua jossain vaiheessa, mutta minua pelottaa paljastaa hänelle historiaani - tarina on aika rankka ja pelkään, että hänen tunteensa minua kohtaan muuttuvat. En siis osaa luottaa häneen, hänen tunteisiinsa tai hyviin aikomuksiinsa.
En halua että juttumme loppuu minun kipuiluihini edellisestä suhteesta; en halua että exäni vaikuttaa elämääni näin. Terapiani on loppunut jo, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen vielä nuori ja haluan pystyä vielä elämään terveessä parisuhteessa.
VASTAUS: Hyvä ystävä. Olet elänyt todella rankan vuoden. Vaikea seurustelu ja mieltäsi rikkova irrottautuminen ex-seurustelukumppanista. Onnittelen sinua määrätietoisuudesta lähtiessäsi sinua tuhoavasta suhteesta, kerrothan, että erotessannekin olit vielä kiintynyt ex-kumppaniisi. Tiesit kuitenkin, että suhde vahingoittaa sinua.
Kannat mukanasi aikaisemman sunteesi varjoa. Sinua käytettiin monella tasolla hyväksi ja nyt sinun on vaikea luottaa seurustelukumppanisi vilpittömyyteen. Kokemustesi vuoksi on varsin ymmärrettävää, että suojelet itseäsi ja olet varovainen antautumaan uuteen suhteeseen luottavaisesti. Mietit jopa suhteen lopettamista että et tulisi satutetuksi. Kuitenkaan et halua exäsi vaikuttavan sinun elämääsi. Siispä unohda mielestäsi suhteen lopettamisaikeet, sillä noihin ajatuksiin vaikuttaa exäsi halusitpa tai et.
Olet saanut terapiasta apua irrottautuessasi aikaisemmasta suhteesta. Nyt on aika irrottautua exän varjosta. Pelkäät kertoa seurustelukumppanillesi aikaisemmasta suhteestasi. Pelkäät, että kumppanisi tunteet sinua kohtaan muuttuisivat. Minä puolestani pelkään, että seurustelukumppanisi saattaa kummastella luottamuksen puutetta, jonka hän sinussa näkee. Hän saattaa tulkita varovaisuutesi niin, että sinä et rakasta häntä, koska hän ei tiedä varovaisuuteesi liittyviä taustatekijöitä.
Rohkaisen sinua kertomaan haavoittumisestasi edellisessä suhteessa ja kertomaan vaikeutesi luottaa. Silloin kumppanillasi on mahdollisuus tulita käytöksesi oikein. Jos hän rakastaa sinua, hän antaa luottamksellesi aikaa ja tilaa vahvistua. Oikea rakkaus ei koskaan hylkää kuullessaan totuuden. Suhteeseen vaikuttavat salaisuudet pikemminkin haittaavat suhdetta.
Olet nuori ja sinulla on kaikki mahdollisuudet saada hyvä ja terve seurustelusuhde, jota entinen ei varjosta. Totuus tekee vapaaksi ja uskon tuon lauseen käyvän toteen sinunkin kohdallasi. Onnea matkaan.
KYSYMYS: Olen nelikymppinen nainen ja asun avoliitossa. Olemme tunteneet toisemme yläasteikäisestä, ja törmännet aikuisina aina silloin tällöin toisiimme, mutta aina jompikumpi on ollut varattu. Vuosien tauon jälkeen tapasimme vuosi sitten ja salama rakastuimme. Kerron teille taustaa, jotta osaisitte vastata lopussa tulevaan kysymykseeni.
Avopuolisoni oli tutustunut nykyiseen entiseen vaimoonsa, netissä vuosia sitten ja nettitutustumisen jäljiltä avopuolisoni matkusti naisen kotimaahan. He menivät heti naimisiin ja uusi vaimo muutti Suomeen. Aika pian avioliiton solmimisen jälkeen uuden vaimon raivokas ja temppuileva luonne tuli esiin, mutta mies päätti pysyä liitossa, sillä aiempi liitto oli karahtanut kiville, eikä hän enää toivonut epäonnistumista vaan koko loppuelämän kestävää suhdetta. Lisäksi näitä vaimon kohtauksia seliteltiin milloin milläkin, sillä että on vaikea sopeutua uuteen maahan ja kulttuuriin jne.
Avopuolisollani oli lapsia jo edellisestä liitosta, ja hän ei välttämättä olisi halunnut lisää, mutta suostui yhteen lapseen, koska uusi vaimo sitä niin kovasti halusi. Vaimo ei ollut tyytyväinen miehessä mihinkään, vaan estottomasti haukkui tätä hänen itsensä kuullen, lapsille (sekä yhteisille että vanhemmille), miehen sukulaisille ja ystäville. Kenelle tahansa kuka vaan jaksoi kuunnella tai ei kehdannut pyytää tätä lopettamaan. Mieheni ystävät ovat erittäin hienoja ihmisiä, ja olivat ottaneet hänetkin avosylin vastaan ja tarjosivat ystävyyttä. Ex-vaimo osaa halutessaan olla erittäin hurmaava, mutta ei pysty ylläpitämään pitkiä ihmissuhteita. Aina suuttuu ja katkaisee kaikki välit, jos joku kehtaa esittää eriävän mielipiteen hänen kanssaan. Hän ei myöskään katso aikaa, paikkaa tai ketä on paikalla suuttuessaan, vaan järjestää todella suuria ja dramaattisia kohtauksia, miestäni kohtaan myös väkivaltaisia. Avopuolisoni yritti olla hänelle mieliksi ja teki kaikkensa, että vaimo olisi tyytyväinen ja jatkuva solvaaminen loppuisi. Aina hetken aikaa olikin hyvin vaimon saatua tahtonsa periksi, mutta aina tuli sitten jokin uusi tarve. Jos puolisoni ei halunnut tehdä mitä vaimo halusi, teki vaimo hänen elämästään jatkuvaa helvettiä siihen asti, että mies antoi periksi. Koko avioliiton ajan vaimo uhkaili avioerolla jos mieheni ei tehnyt kuten hän tahtoi. Lähettikin allekirjoitetun paperin kerran tai kaksi käräjäoikeuteen, mutta aina veti eron takaisin. Mieheni sanoi, että sitten kun hän kirjoittaa nimensä avioeropaperiin, niin sitten avioliitto on siinä. Siitä ei ole enää takaisin palaamista. Vaimo välillä uhkasi jättää lapset isälleen ja muuttaa itse takaisin kotimaahansa ja välillä vievänsä lapset mukanaan.
Puolisoilla oli myös eriävät mielipiteet lasten kasvatuksesta. Vaimo rankaisi fyysisesti ja oli muutenkin kovakourainen heti lapsen tullessa siihen ikään ettei ollut enää käsiteltävissä oleva vauva. Monille yhteisille ystäville vaimo myös ajan kanssa kertoi vihaavansa poikaansa, sillä ensinnäkin hän on poika ja toisekseen aivan isänsä kaltainen luonteeltaan ja sekä myös ulkonäöltään. Vaimo myös sai raivokohtauksia lapsille, jos nämä eivät toimineet hänen mielensä mukaan. Mies yritti olla lasten tuki ja turva ja suojelija, ja tämän vuoksi ei lähtenyt liitosta aiemmin, vaikka viimeiset vuodet he elivätkin samassa huushollissa omissa huoneissaan. Mieheni nukkui lukkojen takana, sillä pelkäsi puolisonsa joskus raivopäissään tulevan jopa tappamaan hänet.
Avioliiton aikana vaimo saattoi viettää useampia kuukausia kotimaassaan mieheni hoitaessa kodin ja lapset. Mieheni on myös aina maksanut perheen laskut ja lainanlyhennykset vaikka vaimolla on erittäin suurituloinen yritys, joka on rekisteröity ulkomaille. Silti koskaan mieheni ei eksänsä mielestä tehnyt mitään tarpeeksi eikä hyvin. Mieheni ei viihdy kapakoissa ja hän on aina todella sitoutunut parisuhteeseen, ei ole pelkoa pettämisestä ja viihtyy kotona tehden normiaskareita. Mutta toki tahtoo välillä käydä ystävien kanssa ulkona.
Nykyinen avopuolisoni oli keväällä allekirjoittanut avioeropaperit nykyisen entisen vaimon kanssa, mutta vaimo ei ollut vielä(kään) muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan, vaan kun hänen oli pitänyt muuttaa, hän oli pakannut matkalaukut ja lähtenyt kotimaahansa lasten kanssa lomalle kuukaudeksi. Matkan syyksi hän oli ensin kertonut miehelleni, lapsilleen ja kaikille muillekin sen, että entisen vaimon isä (eli lasten vaari) oli tehnyt itsemurhan koska lasten isä aiheutti sellaista tuskaa ja häpeää ja huolta vaimon isälle. Tämä tarina ei pitänyt paikkaansa, vaan tuo isoisä on vieläkin hyvinkin hengissä. Tullessaan takaisin hän ilmoitti miehelle, että hän on päättänyt, että heidän tulee jatkaa avioliittoa lasten vuoksi. Tämän ehdotuksen mies tyrmäsi ehdottomasti. Eksä menetti täysin hermonsa ja haukkui mieheni pataluhaksi ja uhkaili kostolla tavalla tai toisella. Pian tämän jälkeen mieheni yllätti minut tulemalla kylään lasten kanssa. Teimme ruokaa ja söimme yhdessä kun lasten äiti soitti ja halusi puhua puhelimessa pojan kanssa. Keskustelu käytiin vieraalla kielellä ja keskustelun jälkeen mieheni vielä otti luurin ja sanoi, että hän tuo lapset pian, ja että syömme vain loppuun. Kohta puhelin soi uudelleen, ja sama toistui. Miehen ja lasten ollessa lähdössä, lasten äiti syöksyi heidän avatessaan ulko-oven sisään, mutta mieheni onnistui pysäyttämään hänet tuulikaappiin. Minä pidin ovea vastaan toiselta puolelta. Hän ensin yritti minulle haukkua miestä, mutta pysyin hiljaa. Tämän jälkeen raivo kohdistui mieheen, ja julmettu sättiminen ja uhkailu alkoi. Lapset seisoivat pihalla neuvottomina ja näkivät ja kuulivat koko tilanteen. Eksä uhkaili mm. että kostaa miehelleni kaiken, ja että hän ei välitä vaikka häneltä itseltään menisi viimeinen penni kunhan miehelleni ei jäisi yhtään mitään eikä ketään. Vaimo muutti nopeasti pois yhteisestä kodista tämän jälkeen salaa vieden lapset mennessään.
He olivat perheasian neuvottelukeskuksessa neuvotelleet jo ennen vaimon muuttoa päästä sopuun lasten huoltajuudesta, tapaamisista, asumisesta jne. Mutta tuleva entinen vaimo ei tyytynyt mihinkään, vaan asiasta käytiin käräjäoikeuden istunto, ja lapset määrättiin asumaan äidilleen ja kotikuntamme lastensuojelu tekemään olosuhdeselvityksen molempien kotona. Sitten mieheni sai maistraatista kirjeen, jossa kerrottiin, että lasten uusi osoite on yli 100km päässä entisestä kodista. Entinen vaimo ei ilmestynyt olosuhdeselvityksen ensimmäiseen palaveriin ja sosiaalityöntekijän saadessa hänet kiinni, hän totesi ettei hänen tarvitse tulla sinne enää, sillä hän asuu muualla. Käräjäoikeus määräsi, että kotikuntamme lastensuojelu jatkaa selvitystä mieheni osalta, ja että äidin uuden kotikaupungin lastensuojelu tekee selvityksen äidin osalta. Koska ison kaupungin lastensuojelussa on ruuhkaa, venyi ja venyi tuo selvityksen teko, mutta myös sen tähden, että lasten äiti saattoi tulla palaveriin ja todeta ettei hyväksy hänelle varattua tulkkia ja pyysi toisen ja uuden ajan. Olosuhdeselvityksen aikana poika laittoi isälleen tekstaria, että äiti kuristi. Mieheni soitti pojalleen ja kyseli tilanteesta ja teki lastensuojeluilmoituksen. Toisen kerran tuli tekstari, että äiti potkaisi. Kouluterveydenhoitaja tutki pojan jalan, jossa oli messevä mustelma. Poika oli kertonut terkkarille, että äiti potkaisi kun hän ei tyhjentänyt riittävän nopeasti astianpesukonetta. Kouluterveydenhoitaja teki asiasta lastensuojeluilmoituksen. Poika oli kuitenkin lastensuojelun haastattelussa ja lääkärissä, molemmissa tapahtumissa äiti aivan vieressä, kertonut kaatuneensa isänsä luona viikonloppuna. Lastensuojelu tuli siihen tulokseen, että pojan tarina oli ulkoa opetellun kuuloinen ja epämääräinen, ja poliisi päätti, että poikaa tutkitaan Oikeuspsykiatrian laitoksessa. Yhden kerran äiti vei hänet sinne ja äitiä haastateltiin samaan aikaan eri huoneessa ja toisen kerran isä jolloin myös isää haastateltiin toisessa huoneessa. Nyt kuulimme, että tutkimuksen lopputuloksena on se, että kuristaminen ja potkiminen on tapahtunut, ja että äiti on käskenyt poikaa valehtelemaan tapauksesta. Tapaus on lähetetty syyttäjälle, mutta emme vielä tiedä miten asian kanssa käy. Käräjäoikeuden lopullinen istunto lasten asumisesta oli kuitenkin jo lokakuun alussa, eikä näitä tutkintamateriaaleja voitu silloin käyttää. Tuomari päätti, että vanhemmilla on yhteishuoltajuus, mutta lapset asuvat äitinsä luona. Päätös on maallikon tajuun aivan käsittämätön. Äiti on kuitenkin rikkonut joka ikistä väliaikaismääräyksen kohtaa ja lasten ja isän tapaamiset eivät ole toteutuneet määrätyllä tavalla. Enimmäkseen on, mutta silti on aina ollut jokin ”pieni” kiusa, esim. lapsilla oli harrastuksia silloin kun isän tapaamien alkoi, eikä tästä voitu ilmoittaa ajoissa. Ja toisekseen vaikka olisikin ilmoittanut, niin isän aikaa oli vain joka toinen viikonloppu ja myöhemmin kuin oli aiottu. Mutta tosiaan, jos ex-vaimo voi jotenkin lasten kautta tehdä kiusaa, hän myös tekee sen. Selvityksen aikana lapset kertoivat myös minulle, että äiti on käskenyt heitä valitsemaan äidin jos joku kysyy ja että kenellekään ei saa sanoa, että he rakastavat isää tai että haluavat elää isän kanssa. Oli uhannut muun muassa sillä, että silloin hän jättää heidät isälleen eivätkä lapset enää ikinä milloinkaan tule näkemään äitiään. Ja taas välillä ostanut heille ylenpalttisia lahjoja palkaksi mikäli olivat tehneet kuten hän oli käskenyt.
Hän on myös tehnyt kiusaa miehelleni heidän entisen yhteisen yrityksen kautta. Milloin on uhkailtu rikostutkinnalla ja milloin milläkin. Ex-vaimo on myös käynyt olosuhdeselvityksen aikana jatkuvasti tekemässä tutkimuspyyntöjä milloin mistäkin syystä poliisille. Hän on kautta aikojen väittänyt, että mieheni vanhemmat lapset ovat vaikutukseltaan haitallisia hänen lapsilleen ja että yksi heistä olisi hyväksikäyttänyt poikaansa, näyttänyt pornoa, käyttänyt huumeita. Vaikka mitä. Poliisi ei tutkinut mitään näistä syytöksistä. Ja vailla pohjaahan ne olivatkin. Mieheni vanhemmat lapset ovat oikein mukavia ja fiksuja lapsia, ja rakastavat pikkusisaruksiaan ehdottomasti.
Voisin kirjoittaa vaikka romaanin kaikesta siitä kiusasta mitä ex-vaimo on miehelleni tehnyt, mutta tässäkin on jo tarpeeksi varmaankin siihen, että saatte yleiskuvan. Itse olen elänyt avoliitossa narsistin kanssa, ja olen sitä mieltä, että mieheni entinen vaimo on narsisti tai ainakin omaa hyvin narsistisia piirteitä. Olkoonkin se kuinka muodikasta sanoa ihmisistä niin… Mutta uskoakseni tuo luonnekuvaus pätee. Lapset ovat kertoneet sanoneensa äidilleen, että he eivät viihdy uudessa kaupungissa vaan toivovat kovasti muuttoa edes kotikuntamme viereiseen kaupunkiin. Ovat sanoneet, että haluaisivat olla lähempänä isää ja vanhoja ystäviään. Mutta äiti ei kuuntele. Hänen mielestään on paras asua uudessa kaupungissa. Hänellä ei ole sinänsä mitään syytä asua siellä, sillä hän tekee töitä kotona.
Hän on useassa tekstiviestissä miehelleni kirjoittanut siitä, että hän ajattelee vain lasten parasta, ja että hän olisi valmis tekemään lasten eteen mitä tahansa, ja että ainoa asia mitä lapset haluavat, on että äiti ja isä asuvat yhdessä. Mieheni ei ole näihin kirjoituksiin kommentoinut mitenkään, vaikka muuhun tekstiviestiin olisikin kommentoinut/vastannut. Huoltajuusoikeudenkäynnin toisessa vaiheessa minäkin olin todistajana, ja ex-vaimo kuiskutteli asianajajansa korvaan koko sen ajan mitä hän kyseli minulta. Joten luulen, että nämä kysymykset olivat sellaisia mitä ex-vaimo halusi minulle esittää eikä niinkään mitä kysyttävää asianajajalla oli. Kysymyksiin kuului mm. että asunko avoliitossa sen ja sen kanssa? Oletteko kihloissa tai naimisissa? Miksi ette? Miltä tuntuu kun suhteellanne ei ole tulevaisuutta? Käykö teidän huonosti kun se ja se (entinen vaimo ja mieheni) palaavat yhteen?
Ex-vaimo myös pitkittämällä pitkittää ositusta. Jos ei muuta keksi, niin hän vaihtaa asianajajaa jolloin on peruste lykätä taas palaveria jotta uuden asianajajan menot saadaan sovitettua kalenteriin.
Nyt mieheni taas sai tekstiviestin jossa oli pojan kouluasiaa, mutta myös taas, että lapset toivovat vanhempien palaavan yhteen, ja että hän olisi siihen lasten vuoksi valmis. Mieheni vastasi tekstiviestiin kouluasian osalta, mutta ei kommentoinut taaskaan sanallakaan tuota yhteen paluuta.
Luotan mieheeni, ja koen että hän on todella ihana mies ja puoliso, hellä ja kiltti. Mutta välillä liiankin kiltti. Olemme juuri alkaneet käymään pariterapiassa, sillä tämä kulunut puoli toista vuotta on ollut todella raskas entisen vaimon aiheuttamien juttujen takia. Milloin pettää meidän suunnitelmat äkkinäisten aikataulumuutosten takia ja milloin mitäkin. Molemmilla on vielä pelkoja entisistä vaikeista suhteista ja haluamme, että meidän rakkautemme selviää. Tämän lisäksi molemmat olemme jatkuvasti huolissamme lasten henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista äitinsä luona ja se luonnollisesti kuormittaa meidän henkistä jaksamista. Meidän luonamme lapset saavat ilmaista tunteensa ja toiveensa vapaasti, kumpikaan meistä ei loukkaannut jos lapset joskus sanoisivatkin asioita jotka eivät ole meidän jommankumman mieleen. Lapset ovat kuitenkin avoimesti puhuneet siitä, että meidän luona on parempi olla ja kumpikaan ei tahdo vanhempien muuttavan yhteen. Kysyin kerran miksi, ja molemmat oli sitä mieltä, että isä oli silloin onneton ja kotona oli jatkuvasti riitaa. Tämän he ovat myös kertoneet avopuolisolleni. Minulla ja lapsilla on erittäin läheiset välit ja molemmin puolin on rakkautta ja lämpöä.
Itse olen sitä mieltä ollut jo kauan, että entinen vaimo tekee kaikkensa, että asiat ovat vaikeita ja hankalia avomiehelleni, ja että hän yrittää näin saada kiristettyä avopuolisoani palaamaan hänen kanssaan yhteen. Oikeudenistunnossa esitetyt kysymykset ja sen jälkeen tulleet tekstiviestit koskien ns. lasten toivetta vanhempien yhteen palaamisesta ovat vain vahvistaneet mielipidettäni.
Itse olen sitä mieltä, että mieheni kannattaisi vielä kerran erittäin painokkaasti ilmaista, että hän ei missään nimessä aio enää palata entisen vaimonsa kanssa yhteen, ei mistään syystä, ei edes lasten. Tai juurikin lasten vuoksi. Meidän kummankaan mielestä lasten ei ole hyvä nähdä sellaista parisuhdemallia mitä miehelläni oli entisen vaimonsa kanssa. Itse olen sitä mieltä, että koska nämä ex-vaimon kostot jatkuvat ja vielä vihanpurkaukset tulevat aaltoina, hän elättelee toivetta, että mieheni palaisi hänen kanssaan yhteen, ja kokee vihantunnetta ja pettymystä kuukaudesta toiseen kun näin ei käykään. Uskon, että hän on niin vihan sokaisema, että hän ei kykene näkemään totuutta ilman että se esitetään hänelle suoraan, vaan hän jää roikkumaan toivoon kun hän ei saa kieltävää vastausta. En usko, että entisen vaimon puolelta kyse on niinkään rakkaudesta, tuskin hän sellaista tunnetta osaa tunteakaan, vaan lähinnä siitä, että hänen kotimaassaan on suuri häpeä olla eronnut ja myöskin ylpeydestä ja siinä, että hän haluaa loppuun asti manipuloida miestäni, vaikka vain lasten kautta.
Mieheni mielestä hän on jo asiansa ilmaissut ottamalla avioeron ja käymällä katkeraa taistoa lasten asuinpaikasta entisen vaimonsa kanssa. Nyt hän vain toivoo, että yrittämällä olla positiivinen ja joustamalla entisen vaimon suhteen, lasten äiti jossain vaiheessa herää ja haistaa kahvin ja muuttaa toimintatapojaan ja lopettaa tuon iänikuisen kostamisen ja kiusanteon. Mieheni pelkää, että loukkaa entisestä vaimoaan jos hän sanoo ettei yhteen paluu tule missään nimessä kysymykseen, ja että asiat menisivät vain pahempaan suuntaan.
Mitä teidän mielestänne meidän tulisi tässä tilanteessa tehdä? Onko kummankaan näkemys lähelläkään oikeaa vai olisiko vielä jokin vaihtoehtoinen tie?
Ystävälläni on ollut vastaavanlainen tapaus, jossa hänen miehensä entinen vaimo on tehnyt vaikka mitä kiusaa lasten kautta, ja ei kyllä itseä huvittaisi kokea tuollaista kärsimystä vuodesta toiseen. Mieheni on kuitenkin niin ihana, että en halua missään nimessä hänestä luopua.
Narsistin uhrit
VASTAUS: Kiitos koskettavasta kirjeestäsi, jossa avasit kipeää ja haastavaa uusperhekuviotanne. Olipa hyvä, että kirjoitit kaiken tuon itsestäsi ulos! Uskon, että jo se auttaa sinua jäsentämään mielessäsi, mistä kaikesta tässä oikein on kysymys. Poimin vastaukseeni muutamia huomioita kirjeestäsi.
Kerrot miehesi ex-puolisosta ja hänen käyttäytymisestään lapsia ja teidän uusperhettänne kohtaan. Hänen toimintansa kertoo siitä, että hän ei ole valmis päästämään miehestäsi irti, vaan yrittää kaikin mahdollisin sitoa hänet itseensä. Hänen päällimmäinen motiivinsa ei suinkaan ole rakkaus ja toimiva parisuhde vaan kosto: häntä on loukattu jättämällä, niinpä hän on valmis tekemään kaikkensa, ettei jättäjä vain voisi unohtaa häntä.
Lapset ovat monin tavoin joutuneet äidin koston välikappaleeksi. Äiti manipuloi, kiristää, uhkailee ja kiusaa yrittäen saada tahtonsa läpi lasten kautta. Tällaista käytöstä kutsutaan vieraannuttamiseksi: se tarkoittaa, että toinen vanhempi pyrkii vaikuttamaan toisen vanhemman ja lasten väleihin häiritsevästi ja tuhoavasti. Lasten äidillä on kuvauksesi mukaan paljon tällaista käyttäytymistä. Vieraannuttaminen on väkivaltaa sekä lapsia että vieraannutettavaa vanhempaa kohtaan. Arvaamattomalla käyttäytymisellään äiti horjuttaa pahasti lasten turvallisuutta.
Lasten kanssa on tärkeää puhua – niin kuin kertomasi mukaan teettekin - ja oikaista väärät asiat: Lapsilla on oikeus omaan mielipiteeseen, he ansaitsevat tulla kuulluiksi. Lapset ovat isälle tärkeitä ja rakkaita, ja he saavat pitää isästä. He saavat myös pitää isän puolisosta. He saavat olla sitä mieltä, että heidän on parempi olla isän perheen luona, kun äidillä on niin paha olla. Ja vaikka äiti käyttäytyy huonosti, samaan ei aikuisena kannata lähteä mukaan. Ei, vaikka kuinka mieli tekisi.
Teillä on erilainen näkemys siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys. Se on luonnollista: sinä katsot tilannetta osittain ulkopuolisena ja näet paljon sellaista, mitä miehesi ei tässä myrskyn silmässä pystykään havaitsemaan.
Samantapaisesta manipuloivasta parisuhteesta pois lähteneenä sinulla on myös oma kokemus siitä, miltä tuntuu olla miehesi asemassa. Puolisosi on sitä mieltä, että hän on ilmoittanut erosta laittamalla nimen avioeropaperiin. Toisaalta hänen on vaikea ilmaista eron lopullisuutta entiselle puolisolleen ja siksi hän mieluummin vaikenee – pelosta, että jotain vielä pahempaa tapahtuisi, erityisesti lapsille.
Sinun ja miehesi suhteen kannalta ei ole olennaista se, näettekö asian täysin samalla tavalla. Sinähän olet tavallaan jo käynyt läpi sen, minkä kanssa miehesi tällä hetkellä kipuilee, ja olisit rohkeampi ilmaisemaan mielipiteitäsi kuin mihin puolisosi on valmis. Tärkeintä on, että voitte tukea toisianne, tapahtuipa mitä tahansa. Siksi on erittäin hyvä, että käytte pariterapiassa selvittelemässä ajatuksianne. Parasta, mitä tässä tilanteessa voitte tehdä, on vahvistaa keskinäistä suhdettanne. Se antaa voimia ottaa vastaan kaikki se, mitä tapahtuu ja on vielä tulossa. Kerrot, että käräjäoikeus on antanut päätöksensä lasten yhteishuoltajuudesta ja äidin lähivanhemmuudesta, mutta oikeusprosessi hänen lapsiin kohdistuvan väkivaltaisen käyttäytymisensä osalta on vielä kesken. Juuri tällä hetkellä tilanne on siis vielä ratkaisua vailla. Odottaminen siihen liittyvine pelkoineen ja uhkakuvineen on pahinta. Mutta tulee päivä, jolloin asiat muuttuvat, tavalla tai toisella.
Toivon sydämestäni, että tilanne ratkeaa kaikkien osapuolten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla
