Olen 29-vuotias sinkkunainen. Taidan olla tavallista herkempi. Onko normaalia, että minua alkaa itkettämään jos mies koskettaa minua? En voi sille mitään, ja tämä tapahtuu silloin, jos koen miehen läheisyyden ihanaksi. Kerran eräs mies pelästyi tai hämmentyi reaktiotani ja käveli ulos, kun tämä tilanne oli johtamassa muuten petipuuhiin. Minulle itku on normaalia, mutta joillekin se saattaa olla hämmentävää.
Miesten reaktion pelkäämistä enemmän minua kiinnostaa tietää, miksi minua alkaa itkettää läheisyyden hetkinä?
Parisuhdehistoriastani mainittakoon sen verran, että minulla on kaksi vuoden suhdetta takana, sekä lukuisia lyhyempiä säätöjä, joissa olen myös paljolti hakenut seksin kautta rakkautta. Nainen, 29
Kiitos puhuttelevasta kysymyksestäsi.
Pohdit, miksi sinua alkaa itkettää läheisyyden hetkinä. Mainitset myös viestisi lopuksi, että sinulla on kaksi vuoden kestänyttä aiempaa suhdetta sekä lukuisia lyhyempiä "säätöjä", joissa olet paljolti hakenut seksin kautta rakkautta. Voisiko tuo viimeinen virkkeesi sisältää jotain vihjeitä kysymyksesi vastaukseen? Ajattelisin, että olet vähintäänkin oikeilla jäljillä.
Fyysinen läheisyys, koskettaminen, hyväilyt, sylissä pitäminen aktivoivat myös lasta meissä. Ne ovat aikuisten maailmassa tilanteita jossa voimme heittäytyä hetkeksi olemaan myös lapsia. Ne saattavat nostaa meissä esiin monenlaisia tunteita, joilla voi olla juuret omassa taustassamme, historiassamme. Puhut itkusta, joka tulee silloin kun koet miehen läheisyyden ihanaksi. Minkälaista tuo itku on? Tuntuuko se hyvälle vai huonolle? Onko se enemmän ahdistunutta, surullista vai onnellista itkua? Onko niin, että itku on ongelma sinulle vai onko ongelma pikemmin se, että kumppanit pelästyvät tai hämmentyvät siitä? Huomaan, että kysymyksesi herättää minussa monia kysymyksiä. Kun vastaat mielessäsi kysymyksiini, toivon, että se voisi johdattaa sinua itkusi lähteelle.
Miksiköhän olet hakenut rakkautta seksin kautta? Se saa minut miettimän, että onko sinua riittävästi rakastettu, pidetty sylissä ja hyvänä, kun olit pieni. Aktivoituuko toisen ihanassa kosketuksessa joku kaipauksesi? Joskus toisen ihmisen hellä ja hyvä kosketus saattaa aktivoida meissä surun ja kaipauksen siitä, että meitä ei ole aiemmin riittävästi rakastettu. Toisen ihmisen fyysinen kosketus ja läheisyys voivat myös muistuttaa meitä yksinäisyydestämme. Saatamme myös kaivata menetettyä rakkautta, esimerkiksi vanhempaa, jonka sylissä oli turvallista ja hyvä olla. Itkun lähteitä voi olla lukuisia.
Turvallisessa parisuhteessa meidän on mahdollista saada läheisyyttä ja hoivaa, josta ehkä olemme jääneet omassa taustassamme paitsi. Siksi tuntuu hyvältä ajatus, että voisi rauhassa itkeä kaipauksiaan tai surujaan kumppaninsa läheisyydessä. Se on haavojamme korjaavaa. Toisaalta parisuhteen seksuaalisuus ja läheisyys ei voi olla vain seksuaalisen läheisyyden kautta rakkauden, hyväksytyksi tulemisen ja turvallisuuden tankkausta. Olisi hyvä, jos oppisimme paremmin tuntemaan itseämme ja sitä, mitä kumppaniltamme kaipaamme ja tarvitsemme. Silloin meidän on helpompi kertoa tarpeistamme ja oppia pyytämään niitä myös muuta kautta. Jos kumppani ei tiedä miksi itket, se on ilman muuta hänelle vähintään yhtä hämmentävää kuin sinulle itsellesi. Siksi kysymyksesi itkusi lähteestä on tärkeä. Vastaukseni sisälsi paljon kysymyksiä. Toivottavasti ne kuitenkin auttavat sinua eteenpäin.
Toivon, että löydät itsellesi kumppanin, jolle voit turvallisesti näyttää ja kertoa tunteitasi ja jonka ihanassa läheisyydessä saisit rauhassa myös itkeä.
Olin pari vuotta sitten ensimmäisessä vakavassa parisuhteessa. Päätimme muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, että molemmat kävisivät sukupuolitautitesteissä, jotta voisimme jättää kondomin käytön pois.
Itse kävin testeissä ja olin silloin terve. Kuitenkin muutaman kuukauden jälkeen minulle tuli oireita ja menin uudelleen lääkärin vastaanotolle, joka totesi minulla olevan papilloomavirus. Kun otin asian esille silloisen poikaystäväni kanssa, hän kertoi, ettei ollut koskaan käynnyt testeissä.
Menetin luottamuksen lisäksi oman terveyteni.
Olen hoitanut oireita ja toisinaan, kuten nyt, oireita ei ole ollut. Mikään ei kuitenkaan koskaan kerro, että virus olisi minusta täysin poistunut.
Nyt olen tavannut uuden miehen, jolle olen kyllä kertonut sairaudestani ja käytämme kondomia ehkäisyvälineenä (tiedostan kyllä, ettei kondomikaan suojaa papilloomavirukselta täysin). Siksi minun on vaikea nauttia seksuaalisuudesta hänen kanssaan, kun jokainen kerta pelkään tartuttavani häneen viruksen. Nainen, 21
HPV eli ihmisen papilloomavirus on yleisin sukupuoliteitse leviävä virus. Se voi tarttua yhdynnässä, jossa ei ole käytetty kondomia, suuseksissä tai käsien välityksellä. Käsien kautta tarttuminen edellyttää sitä, että kädellä kosketetaan ihoaluetta, jossa on kondyloomia ja sen jälkeen kosketetaan välittömästi toisen henkilön sukupuolielimiä. Myös henkilö, joka ei tiedä kantavansa virusta voi tartuttaa sitä eteenpäin.
Yleensä HPV poistuu elimistöstä omia aikojaan. Osalla naisista HPV-tartunta aiheuttaa papa-näytteessä näkyviä solumuutoksia. Näistä muutoksista suurin osa häviää; elimistö itse poistaa viruksen ja sen aiheuttamat vauriot.
Papilloomavirukset ovat hyvin yleisiä. Virustyyppejä on kymmeniä, ja lähes jokainen seksiä harrastanut on jossakin elämänsä vaiheessa saanut virustartunnan. Suurin osa viruksista on täysin oireettomia ja menevät ohi itsellään. Papilloomavirusinfektioista 80-90 % paranee spontaanisti ihmisen oman immuunivasteen kehittymisen myötä kahden vuoden seurannassa.
Näitä faktatietoja olet varmasti saanut lääkäriltä tai lukenut asiasta esimerkiksi Väestöliiton nettisivuilta. Siksi ei tässä näistä lääketieteellisistä asioista sen enempää.
Et esittänyt mitään varsinaista kysymystä, mutta kerroit, että pelkäät tartuttavasi viruksen kumppaniisi, ja siksi sinun on vaikea nauttia seksistä.
Pelko on toisaalta hyödyllinen tunne, mutta toisaalta haitallinen ja tarpeeton. Pelko on hyödyllinen, koska se varoittaa vaaroista ja siten suojelee elämää. Huono puoli pelon tunteessa on, että se voi rajoittaa elämää tarpeettomasti ja estää normaalin elämän ja siitä nauttimisen.
Sinun tilanteessasi pelko on hyödyllinen, koska se saa teidät käyttämään kondomia yhdynnässä, ja sinut ilmeisesti käymään lääkärissä ja säännöllisissä papa-testeissä. Lisäksi olet rohkeasti kertonut asiasta miesystävällesi, ja hän siis tietää siitä. Olet siis toiminut oikein ja tehnyt kaiken, mitä on tehtävissä.
Haitallista pelko on siinä mielessä, että et pysty kunnolla nauttimaan seksistä. Olet kuitenkin toiminut oikein ja tehnyt kaiken mitä voit. Siksi sanoisin, että voit hyvillä mielin ottaa pelosta vain tämän hyödyllisen puolen ja nauttia aivan normaalista elämästä, myös seksistä ja rakastelusta täysin siemauksin. Arvaan, ettei tämä ole helppoa, mutta anna itsellesi lupa siihen. Perheneuvoja Heikki
Seurusteluni päättyi vastikään todella rumasti jo puolen vuoden jälkeen. Tämä minua muutaman vuoden vanhempi mies on saanut itsetuntoni romahtamaan täydellisesti! Hän on haukkunut minua vaikka millä sanoilla ja valehdellut minulle vaikka kuinka paljon ja epäilen, että on valehdellut enemmänkin..
Tai ainakaan en ole enää voinut luottaa hänen sanansa. Lisäksi elämässäni on tapahtunut muutenkin aika paljon lähipiirissäni ja olen pyytänyt, josko tämä herra-henkilö olisi voinut auttaa minut pahimpien ahdistusten yli.. Lupasi, mutta yhdessä viettämämme yöt johtivat läpeensä siihen, että harrastimme jälleen maanjärisyttävää seksiä ja näin pienen valonpilkahduksen taas elämässäni.. Illalla mies vannoi rakkauttaan ja aamuisin mies tapasi tehdä katoamistemput ja kohdella minua kuin roskaa (kuten ei vastaa puhelimeen tai pidä lupauksiaan, on myös antanut ymmärtää, että hänellä olisi jo uusi kumppani yms.) Miten pääsen tästä rakkaudesta yli? Olo on hirvittävä. Nainen 23
Hei,
Olet kokenut pahan pettymyksen. Pitäisikin olla todella hyvä itsetunto, että tuollainen kohtelu ei tuntuisi missään. Sellaista tuskin on kenelläkään.
Mikä sitten on rakkautta? On mahdotonta lähteä arvailemaan tämän miehen käyttäytymisen syitä ja taustoja. Ehkä sinulla on omat aavistuksesi. Aikakaan hänestä ei ollut tukemaan sinua niissä raskaissa asioissa, joita lähipiirissäsi on tapahtunut. Sinulla oli odotuksia, joihin hän ei pystynyt vastaamaan, tai sitten hän ei edes halunnut samaa kuin sinä. Mene ja tiedä.
Ilmeisesti seksi teillä ainakin oli nautittavaa molemmin puolin. Olisiko se sitten sitä, mitä kumppanisi halusi? Ehkä hän ei halunnutkaan seurustelua siinä mielessä, jossa sinä sitä halusit tai asian ymmärsit. Voin helposti kuvitella, että olosi on hirvittävä.
Mietit miten pääset tästä yli? Onko sinulla ketään ihmistä, joka oikeasti tukee sinua niissä asioissa, joissa tarvitset tukea? Siis todellisia ystäviä. Oletko voinut puhua tästä päättyneestä suhteesta kenellekään? Ehkä voit päästä nopeammin yli pettymyksestä, jos ajattelet, että halusitte niin eri asioita, että suhde ei voinut jatkua. Tässä tapauksessa rakkaus ei tarkoittanut teille molemmille samaa.
Sinun ei myöskään pidä syyttää itseäsi siitä, että lähdit suhteeseen, joka ei tehnyt sinulle hyvää. Eihän sitä koskaan voi tietää, jos ei uskalla edes yrittää. Totuus paljastuu aikanaan. Tässä tapauksessa jo melko nopeasti. Ehkä hyvä niin. Perheneuvoja Heikki
Olemme olleet naimisissa kohta viisi vuotta. Elämämme ja parisuhteemme on melko seesteistä kohta kolmen lapsen kanssa. Riitelemme erittäin harvoin. Kun riitelemme, on se aina mykkäkoulua kummankin suunnasta. Yleensä riita kuivuu kasaan muutaman päivän odottelun jälkeen. Minua häiritsee, että emme käsittele asioita loppuun ja keskustele asiaa loppuun. Olen ajatellut, että meidän pitäisi ruveta käymään perheterapeutilla vielä kun kaikki on hyvin. Siellä voisimme ehkä oppia myös riitelemään ja puhumaan. Mistä minun kannattaisi aloittaa terapeutin etsiminen? Mies 28
Hei,
Olette vaativassa elämäntilanteessa, jossa varmasti aika ajoin tulee myös erimielisyyksiä. Molemmilla on asioissa oma mielipide, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Ihmiset suhtautuvat erimielisyyksiin eri tavoin. Teidän tapanne näyttää olevan riitelyn välttely ja vetäytyminen omiin oloihin. Silloin erimielisyys jää helposti käsittelemättä ja molemmille tulee turhautunut olo.
Riiteleminen on taitolaji, jota on hyvä harjoitella. Millä tavalla muuten teidän kasvuperheissänne käsiteltiin erimielisyyksiä; miten vanhemmat / aikuiset riitelivät keskenään ja miten he puuttuivat teidän sisarusten keskinäiseen riitelyyn? Toimitteko nyt omassa suhteessanne samoin vai eri tavalla? Miten te molemmat toivoisitte erimielisyyksiä käsiteltävän?
Miten sitten tuoda oma mielipide esiin ja kuulla samalla, mitä sanottavaa toisella on? Parisuhteen vuorovaikutustaidoista ja rakentavasta riitelystä löytyy tietoa netistä, esimerkiksi osoitteista: www.vaestoliitto/parisuhde/ ja www.katajary.fi. Jälkimmäisestä osoitteesta löytyy tietoa myös parisuhdekursseista, joissa vuorovaikutustaitoja ohjatusti opetellaan.
Terapeutin etsimisen voit aloittaa seuraavista paikoista: Kirkon ylläpitämät perheasiain neuvottelukeskukset tarjoavat maksuttomia terapiapalveluja. Googleta: Kirkon perheneuvonta, niin löydät yhteystiedot teitä lähinnä olevaan keskukseen. Kunnalliset palvelut kannattaa tarkistaa paikkakuntasi verkkosivuilta (esim. perheneuvola- ja mielenterveyspalvelut). Myös yksityiseltä puolelta löytyy pari- ja perheterapeutteja, heidänkin yhteystietonsa löydät ehkä parhaiten netistä.
Toivottavasti pääsette näillä tiedoilla avun lähteille, Perheneuvoja Pirkko
Olen tilanteessa, johon en ikinä olisi osannut kuvitella päätyväni.
Olen seurustellut mieheni kanssa omasta lukioajastani lähtien, siis koko aikuisikäni. Naimisissa olemme olleet kahdeksan vuotta, ja meillä on neljävuotias lapsi. Yhteiseen aikaan on mahtunut paljon. Esimerkiksi vaikea masennukseni ja lapsuuteni käsittelyä psykoterapiassa ja onnettomuus, jossa melkein kuolin, läheisten kuolemia ynnä muuta. Kaikista näistä on jo vuosia ja kaikesta on selvitty yhdessä, mikä on hitsannut meitä yhteen. Luulin niin. Olemme olleet läheisiä ja rakastaneetkin. Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut, ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa. Tiedän, ettei mieheni voi kuvitella vieläkään, että voisimme koskaan päätyä eroon.
Parin viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut etsiä itseäni ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olen miettinyt, kuka minä olen, mistä onni tulee, läsnäoloa ja niin edelleen ja lukenut aiheesta paljon ja suuriakin oivalluksia on tullut. Tämä etsintä on muuttanut näkemyksiäni elämästä paljon. Tuntuu, että koko tapa katsoa maailmaa on muuttunut.
Miehelläni ei ole kiinnostusta näihin asioihin, enkä voi vaatia häneltä sitä. Tuntuu, että emme vain kohtaa toisiamme. Aloin seurustella hänen kanssa ehkä siksi, että hän oli saatavilla ja että hain turvaa tai isähahmoa ja sitä, että hän tekisi minut ehjäksi ja on hyvä ja kiltti. Olin onnellinen, että kelpasin jollekulle. Nyt kun nuo tarpeet ovat oikeastaan lakanneet etsintäni myötä, huomaan, etten tunne häntä kohtaan enää rakastavaisten välistä rakkautta tai intohimoa (enkä ole ehkä koskaan tuntenut).
On meillä silti ollut kivaa. Kunnioitan ja pidän hänestä kyllä, mutta kiitollisuudenvelka siitä, että hän on kannatellut minua vaikeina aikoina ei oikein riitä syyksi pysyä yhdessä. Ei meillä silti ole oikein edes riitoja, ei voi sanoa, että menisi erityisen huonosti tai että hänessä olisi ihmisenä jotain vikaa. En vain enää viihdy tässä enkä oikein tunne vetoa esimerkiksi seksiin hänen kanssaan vaikka yritän. Tilannetta on jatkunut jo jonkin aikaa, ja olen kyllä yrittänyt puhua aiheesta.
Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies. En kuvitellut, että minulle voisi käydä näin. Olimme ensin hyviä ystäviä, ja meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kaikki alkoi mahtavilla keskusteluilla elämästä, mutta vähitellen rakastuimme toisiimme. Tavalla, jonka en tiennyt olevan mahdollista. En ole koskaan ennen kokenut tällaista yhteyttä tai intohimoa enkä tiennyt, että sellaista on. On myös syvä ystävyys, jonka uskon jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka tämä sivusuhde ei koskaan johtaisi yhteiseen arkeen, tuntuu vähän, että olen nähnyt liikaa voidakseni jäädä nykyisen mieheni luo. Nyt kun tiedän mikä on mahdollista... tuntuu, etten enää voi katsoa miestäni silmiin ja unohtaa mitä tiedän kokeneeni toisen kanssa. En valinnut enkä suunnitellut tätä. Mieheni ei tiedä tästä suhteesta, mutta riski on koko ajan olemassa.
En oikein edes haluaisi yrittää nykyisen mieheni kanssa, sillä näen, että olemme olleet alunperinkin ehkä liian erilaiset ja ehkä yhdessä vääristä syistä. Lapsi tietysti mietityttää, miten hän selviäisi erosta...?
Tavallaan itsestäni tuntuu, etten vain voi enää jatkaa. Silti mietin sitäkin, pitäisikö lapsen takia yrittää ja voisiko jostain löytyä se intohimokin, jota ei oikein koskaan ole ollut... Ja kun mies on kiltti ja hyvä ja rakastaa, tuntuu toisaalta väärältä häntä kohtaan lähteä. Itse uskon selviäväni hyvin, jos ero tulee, mutta en suhtaudu asiaan kevyesti. Maailmankatsomukseni on sellainen, etten usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi. Siitä seuraa aina jotain uutta. Mietin että auttaisiko, jos päätän katsella tilannetta vielä vaikka puoli vuotta tai jotain, mutta toisaalta välillä tuntuu, etten pysty siihen ja ettei pitkittäminen auta. Jos eroaisimme, mieheni voisi löytää jonkun kivan naisen, jonka kanssa myös hänellä voisi olla parempi olla kuin kanssani. Erossa pelottaa lähinnä se, kuinka vaikeaa se olisi miehen ja lapsen kannalta. Tuntuu, että tavallaan teen jo tämän avioliiton päättymisen surutyötä, joten voiko sitä enää pelastaa?
Olisin kovin iloinen, jos joku voi auttaa. Vaikka esittää jotain näkökulmia, joita en ole huomannut... Kiitos! Nainen 36
Kiitos yhteydenotostasi!
Viestisi herätti minussa monenlaista pohdintaa. Kirjoitit aluksi, että olet nyt tilanteessa, johon et olisi osannut kuvitella päätyväsi. Aloit aikoinasi seurustelemaan turvallisen, kiltin ja hyvän miehen kanssa, mutta nyt kaipaisit tältä mieheltä jotakin muuta. Myöhemmin kirjeessäsi kerroit, että elämääsi asteli yllättäen uusi mies - kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jäin miettimään, kuinka paljon koet voivasi itse vaikuttaa elämäsi tapahtumiin. Edelsikö jonkinlainen tyytymättömyys sekä kuvaamasi itsenäistymisen kaipuu rakastumistasi toiseen mieheen, toisin sanoen oliko uudella ihmissuhteella kuitenkin jonkinlainen tilaus?
Kuvasit varsin lämpimästi suhdetta aviomieheesi ja minulle välittyi kuva, että teillä on (ollut) varsin toimiva parisuhde. Kirjoitit raskaista elämänkokemuksista, joista olette yhdessä selvinneet. "Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa." Parin viimeisen vuoden aikana olet kuitenkin alkanut etsiä itseäsi ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olet tutkinut isoja elämänkysymyksiä ja muuttunut. Tällä hetkellä koet, ettette miehesi kanssa kohtaa toisianne. Olet pohtinut paljon sitä, miksi alun perin rakastuit juuri häneen ja minkälaisiin tarpeisiisi hän silloin vastasi. Kaipaat rakastumisen tunnetta ja intohimoa, joita et tavoita nykyisessä avioliitossasi. Tilanne on kiistämättä vaikea! Yhtäältä koet olevasi sitoutunut perheeseesi, toisaalta koet vetoa johonkin uuteen.
Pitkään parisuhteeseen kuuluu väistämättä vaiheita, jolloin toinen tai molemmat puolisot kokevat etääntymistä toisistaan. Perheneuvontatyössä olen monesti kuitenkin huomannut, että tämän vaiheen läpi on mahdollista päästä (esimerkiksi pariterapian avulla) ja silloin parisuhde voi lujittua entistäkin vahvemmaksi. Tärkeää on antaa tilaa molempien yksilöllisille tarpeille, samalla kun vaalitaan sitä hyvää, mitä parisuhteessa jo on. Oletko Sinä valmis vielä tekemään töitä parisuhteesi puolesta vai oletko jo luovuttanut? Olet työstänyt eroajatuksia ja pohtinut, mitä ero tarkoittaisi itsellesi, miehellesi ja lapsellesi. Koska emme voi kulkea elämässä kuin yhtä polkua kerrallaan, uudet vaihtoehtoiset polut sisältävät aina sekä mahdollisuuden että riskin. Kerroit maailmankatsomuksesi olevan sellainen, ettet usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi vaan jotakin uutta syntyy aina. Pidä tästä positiivisuudestasi kiinni!
Kirjoitit sivusuhteestasi ja ennenkokemattomasta yhteydestä ja intohimosta. Kirjoitit myös syvästä ystävyydestä, jonka uskot jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. En voi näiden tietojen perustella ottaa kantaa tämän suhteen mahdollisuuksiin, mutta kokemukseni mukaan sivusuhteissa on aina riskinsä. Näetkö julkisen parisuhteen mahdollisuuksia tämän miehen kanssa? Entä hän? Jos suhteenne ei olisi enää salainen, muuttuisiko se jotenkin? Miten? Jäin myös miettimään, kuinka paljon tämä suhde ehkä vaikuttaa eropohdintoihisi. Jos et olisi tavannut tätä uutta miestä, näkisitkö avioliittosi tilan nyt samalla tavoin? Entä jos et olisi tavannut tätä kyseistä miestä, olisitko kenties voinut rakastua johonkin toiseen?
Kokonaistilanteesi hahmottamiseksi olisi tärkeää selvittää, mikä liittyy omaan henkilökohtaiseen kasvuprosessiisi, mikä pitkän parisuhteen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja mikä on sivusuhteesi merkitys tässä kokonaisuudessa. Kerroit käyneesi aikanaan psykoterapiassa ja uskonkin Sinulla olevan sellaista oivalluskykyä, että hyötyisit terapeuttisista keskusteluista myös nykyisessä elämäntilanteessasi. Toivon Sinulle kaikkea hyvää! Anna itsellesi aikaa kypsytellä rauhassa loppuelämääsi koskevia päätöksiä!
Olen mielestäni ollut onnellisesti avioliitossa jo 13 vuotta ja meillä on kolme lasta. Kaikki sujuu tasaisen tappavasti: töihin, lapset kouluun ja päiväkotiin. Harrastusten pariin illalla, ruokaa, nukkumaan, seksiä sopivasti. Noin vuosi sitten työporukassa tuli pussailtua työkaverin kanssa pienissä sievissä ja tuota pussailua on jatkunut tasaisen tappavasti aina tilaisuuden tullen ilman alkoholiakin. Lisäksi viestittelyä.
Tuo työkaveri, muuten 13 vuotta minua nuorempi, on ihana suutelija ja rakastunut kuulemma minuun. Minua hänessä ilmeisesti viehättää tuo spontaanisuus, nuoruus ja se että hän osaa kehua minua ja minun ulkomuotoa ja kroppaa. Olen itse huono keskustelija ja tunteiden näyttäjä. En osaa pukea tätä sanoiksi, mutta tiedän että tämän pitäis loppua ennenkuin tapahtuu jotain muutakin. Onko tämä vaihdevuosia? Ikuista rakkauden kaipuuta?
Miten mies voi osata puhua naiselle noin. Hän ei todellakaan siis ole mikään `häntäheikki`. Oma mies ei osaa kehua ja kehut tulevat aina muilta miehiltä. Tämäkin tuntuu jo pettämiseltä, vaikka seksiä en ole kenenkään muun kanssa harrastanut. Miten eteenpäin? Taloudellisesti meillä menee erittäin hyvin, on autot, talot, mökki, osakkeita. Ero? Ei, kaikki menis jakoon.
Miestäni kiinnostaa ihan erilaiset asiat, kuten metsästys, mökkeily, lukeminen. Minua urheileminen ainakin viisi kertaa viikossa.. Tämän takana on 24 kilon laihdutus ja 2-tyypin diabetes. Onko mieheni liian kiltti? Hän tämän laihtumisen ja liikuntainnostuksen on mahdollistanut hoitamalla lapset, kun olen pois. Lisäksi hän päästää minut laulamaan karaokea ja niin edelleen. Just lauantaina mieskaverini sanoi, että kuinka miehesi pystyy päästämään sut ulos tuon näköisenä, seksikkäänä, kauniina. Eikö han ole mustasukkainen? Hän ainakin lähtis mukaan. Miten lähteä, kun toisen pitää olla lasten kanssa. Nainen 44
Hei,
Kerrot olevasi onnellisesti naimisissa - ja samalla rakastunut toiseen mieheen. Olet syystäkin hämmentynyt. Mitä tämä on? Mitä rakkaus lopulta on? Onko se oikea vihdoinkin astunut näyttämölle - vai onko rakkautta se arkinen elämä, mitä miehesi ja lastesi kanssa elät? Vai löytyisikö se todellinen rakkaus jostain tästä väliltä? Miten se sitten on elämässäsi yhdistettävissä? Tarvitaanko ero ja toinen suhde, vai voisiko nykyinen parisuhteesi löytää uutta potkua, niin että tarpeesi tulisivat paremmin huomioiduiksi? Entä mitkä mahtavat olla miehesi tarpeet, joita hän ei - ehkä kiltteyttään - tule ainakaan oma-aloitteisesti kertoneeksi? Onko niin, että teidän kummankaan ei ole helppo ilmaista syvimpiä tunteita toisillenne?
Tilanteesi on monelle tuttu. Olet valinnan edessä. Tunteittesi myllerryksessä pohdit tilannettasi myös järkevästi ja monelta kannalta. Miehesi mahdollistaa sinulle paljon sellaista, mikä muuten ei onnistuisi. Toisaalta kaipaat häneltä jotain sellaista, mitä salasuhteestasi saat. Juuri nyt on ennenkaikkea sinun itsesi mutta myös läheistesi kannalta tärkeää ratkaista, annatko salasuhteen mennä pidemmälle vai lopetatko sen tähän.
Kaksoiselämää et kauan jaksa, kuten annat viestissäsi ymmärtää. Sinun kannattaa miettiä, mitä ero merkitsisi sinulle, miehellesi, teidän yhteisille lapsillenne? Olisiko uudella suhteella tulevaisuutta? Päädyt sitten eroon tai salasuhteen lopettamiseen, joudut työstämään luopumisen surua.
Olisiko nyt kahdenkeskisen puhumisen paikka oman puolison kanssa? Arjen pyörityksessä sellaista ei ole aina helppo järjestää, mutta se vaiva kannattaa. Jos kahdenkesken puhuminen ei ota onnistuakseen, hakekaa ulkopuolista apua. Parisuhteeseen erikoistuneita asiantuntijoita löydätte sekä yksityiseltä puolelta että lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Olemme yrittäneet rakentaa parisuhdetta kumppanini kanssa pian viisi vuotta. Olemme 47-vuotiaita, molemmilla on yksi lapsi aiemmasta liitosta, ja perusasiat on kunnossa.
Suurin haasteemme on kumppanini kyvyttömyys tuntea selkeitä tunteita. Hän "rakastaa minua tavallaan", mutta ilmeisesti tunne ei ole kovin voimakas. Olemme käyneet läpi useita on/off-kausia molempien aloitteesta. Jotenkin aina palaamme yhteen. Perusodotuksemme suhteelta on hyvin erilainen. Minä haluan avoimuutta, yhteiset pelisäännöt, tunteen sitoutumisesta. Kumppanini haluaa paljon yksityisyyttä; hänellä on paljon entisiä kumppaneita ystävinä ja myös uusia naispuolisia ystäviä, joiden kanssa hän viettää paljon aikaa. Hän loukkaantuu, jos kysyn hänen menemisistään. Hän myös selkeästi kertoo pieniä epätotuuksia toisiin naisiin liittyen. Jos kyselen näistä ihan ystävällisesti, olemme taas off-tilassa, koska hän kokee kysymykseni mustasukkaisuudeksi.
Olemme umpikujassa. Minä rakastan kumppaniani ja varmaan sen takia siedän myös paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi sietää. Kumppanini haluaa taas teiden eroavan, koska hän ahdistuu "mustasukkaisuudestani". Onko meillä mitään toivoa? Nainen 47
Hei,
Kerrot parisuhteestasi, jossa on toimivuutta mutta myös paljon tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Sinun kannaltasi hankalinta tuntuu olevan se, ettei kumppanisi halua sitoutua suhteeseenne samalla tavalla kuin sinä. Sanot rakastavasi kumppaniasi ja samalla epäilet hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Mihin aikoinaan hänessä ihastuit? Mitä hänessä rakastat? Millaista käytöstä olet valmis hänen puoleltaan sietämään ja missä kulkee rajasi?
Pohtiessasi suhteenne jatkuvuutta sinun on tärkeää selvittää itsellesi, mitä suhteelta haluat ja mihin olet itse valmis. Riittääkö sinulle kumppanisi sitoutumisen aste? Oletko valmis elämään sen kanssa, että hänellä on paljon ystäviä, naispuolisiakin, joista sinä et juuri saa tietoa? Oletko omasta mielestäsi mustasukkainen, kuten kumppanisi sinut kokee, vai onko tarpeesi tietää hänen menemisistään sitä mitä itse koet parisuhteeseen kuuluvaksi?
Vanha totuus on, että kumppaniasi et voi muuttaa, mutta omaa suhtautumistasi häneen voit. Kuuntele itseäsi tarkkaan. Millaiseen muutokseen tunnet kutsua? Kuuntele sydämesi ääntä ja toimi sen mukaan.
Toivotan sinulle viisautta tällä matkalla, Pirkko perheneuvoja
Olen ajautunut vaikeaan parisuhde- ja perhetilanteeseen. Minulla on kaksi pientä lasta miehen kanssa, joka on minulle kovin rakas. Arki on kuitenkin yksinäistä usein ja rankkaa minulle. Asumme eri osoitteissa ihan lähellä toisiamme ja mies käy iltaisin pari tuntia luonamme. Suostuin tähän alun perin, hän ei koskaan luvannutkaan muuttaa yhteen ja lapset olivat minun haluamiani, hän suostui rakkaudesta minuun kai, vaikka onkin minua 15 vuotta vanhempi ja olisi jo toivonut "vähän helpompaa arkea". Miehellä on teini-ikäiset pojat joita hän tapaa joka toinen viikonloppu luonaan. Joka toisen viikonlopun hän on meidän kanssamme, mutta viime aikoina sekin yhteinen aika on jäänyt hänen työreissujensa vuoksi.
Mies on luova uratyyppi ja kaipaa paljon omaa tilaa, ärtyy helposti ja haukkuu minua usein. Olen voinut pitkään huonosti tässä, olen sanonut monta kertaa hänelle tarvitsevani hellyyttä, läheisyyttä ja erotiikkaa paljon enemmän. Tuntuu, että joudumme tyytymään tosi vähään, olen ollut ahdistunut ja masentunut. Toisaalta meillä on myös hyviä hetkiä lasten kanssa ja kahdestaan, paljon juteltavaa ja samanlaiset arvot, kiinnostukset ja maku. Hän on suuri rakkauteni, ja lasteni isä, mutta pohdin eroa jatkuvasti, koska koen eläväni liian kylmässä suhteessa. Hän on mikä on, tuskin muuttuu, ei vaan pysty antamaan ja varoo kolhuja, viileän kuoren pitää yllään.
Olen käynyt psykologilla, perheneuvolassa, perheneuvojilla. Mikään taho ei ole pystynyt auttamaan. Olen tosi kiinni hänessä, ja pohdin elänkö vain omaa elämääni lapsista huolehtien ja iloiten. Mies saa tulla lapsia tapaamaan aina kun voi ja voimme säilyttää parisuhteen näinkin? Toinen vaihtoehto on ero, mutta minulla ei tunnu olevan voimia siihen, koska toivon käännettä parempaan. Eroa pohdin kuitenkin usein ja siitä olemme puhuneetkin, koska takana on ollut hyvin riitaisa kausi. Nyt menee paremmin, mutta jaksamiseni on silti koetuksella, mutta mielenkiintoinen työkuvio ja ystävät antavat voimia. Mitä voisin tehdä? Lähteminen on hyvin vaikeaa? Nainen 35
Hyvä kysyjä!
Kiitos yhteydenotostasi. Kuvaat vaikeaa pari- ja perhetilannetta, jonka oletan jatkuneen jo jonkun aikaa. Kuvailet ristiriitaa tunteittesi kanssa: Yhtäältä mies on suuri rakkautesi, toisaalta kaipaat enemmän hellyyttä, rakkautta, erotiikkaa, mutta jäätkin hoitamaan arjen yksin ja tulet haukutuksi. Kerrot, että teillä on sopimus, johon alun perin suostuit, mutta joka on ajanoloon käynyt liian raskaaksi. Ymmärsinkö oikein, että mies ei ole halukas tarkistamaan sopimustanne? Oletko yrittänyt?
Kerrot, että olet käynyt psykologilla, perheneuvolassa ja perheneuvojilla, mutta mikään taho ei ole pystynyt auttamaan. Jään miettimään, millaista apua olet kaivannut? Mitä odotit? Mihin petyit?
Minulta kysyt: "Mitä voisin tehdä? Lähteminen on hyvin vaikeaa?" ja "mies saa tulla lapsia tapaamaan aina kun voi ja voimme säilyttää parisuhteen näinkin?" Mielestäni molemmat kysymykset ilmentävät vaikeutta valita eron ja jäämisen välillä. Sen päätöksen voit tehdä vain sinä itse. Kyse on sinun ainutkertaisesta ja arvokkaasta elämästä. Sinulla on oikeus ja velvollisuus tehdä sitä koskevat päätökset. Muut ihmiset voivat tukea sinua etsiessäsi ratkaisua ja toteuttaessasi sitä, mutta ratkaisun teet sinä itse.
Tiedän, että valinnan teko voi olla yhtä tuskaa ja molemmat vaihtoehdot voivat tuntua pelottaville. Joskus rohkeuden keräämien voi kestää vuosia. Samalla se on kasvuprosessi, jossa itsestä luultavasti löytyy uusia puolia. Prosessissa joutuu ehkä tekemään tuttavuutta omien pelkojen, epävarmuuksien ja vaillinaisuuksien kanssa, siksi on hyvä, jos sitä matkaa saa tehdä turvallisen ihmisen seurassa. Sellainen turva voi olla ystävä, sukulaiset tai ammattilainen. On myös ihan ok olla keskeneräinen, me kaikki olemme. Olen saanut seurata monta kertaa, kuinka pelkojen, huolien ja epävarmuuden takaa alkaa vähitellen hahmottua voimavaroja, rohkeutta ja hyvää elämää.
Mitä ikinä valitset, toivon sinulle rohkeutta ja sisukkuutta muokata elämästäsi sellaista, josta voit nauttia. Toivottavasti etsit ja löydät tukea sille matkalle. Voin vakuuttaa, että et olisi ensimmäinen asiakas, joka tulee ammattiauttajan luo etsimään voimaa tehdä valintoja kahden ei niin kovin houkuttelevan vaihtoehdon välillä. Joskus olen nähnyt suunnatonta vihaa, katkeruutta ja pettymystä sen edessä, että ihminen on lopulta yksin maailmassa tekemässä valintojaan. Sellaisen pettymyksen ja pelon edessä voin auttajana tuntea vain hellyyttä sitä (sisäistä) pientä tyttöä/poikaa kohtaan, joka on liian aikaisin jäänyt yksin selviytymään liian vaikeiden asioiden kanssa.
Voimia ja rohkeutta sinulle toivottaen Perheneuvoja Iiris
Kysyisin, että mitä voisimme mieheni kanssa tehdä, kun suhde mielestäni rakoilee aika paljon. Tilanteemme lyhykäisyydessään on siis tämä: esikoisemme syntyi 2008 ja aloimme rakentamaan taloa 2010. Syksyllä 2010 toinen lapsemme ilmoitti tulemisestaan.
Raksavuosi+raskaus+esikoinen olivat melko haastava yhtälö. Viimein pääsimme muuttamaan taloon, toisen lapsen syntymään oli aikaa reilun kuukauden verran, kun esikoisemme kuoli yllättäen. Surua olemme kyllä käsitelleet terapiassa ja käymme siellä edelleenkin, mutta tämä parisuhde; meillä on melko paljon riitoja, aika raivokkaitakin. Oli jo ennen tätä kuolemantapausta.
Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt todella paljon eroamista. Vauvavuosi suremisen kanssa on ollut todella raskas ja siihen myös väsymys raksavuodesta. Emme tee yhdessä juuri mitään ja tuntuu ettei meillä ole siihen oikein haluakaan. Surun vihaa puramme kaiketi toisiimme ja sekin näyttäytyy riitelynä. Seksielämä on myös niukkaa.
Olen katsellut parisuhdeterapeutteja, mutta ne ovat melko kalliita. Voisimmeko tehdä kotona jotakin ratkaisevaa? Minusta myös tuntuu, että puolisoni ei näe suhteemme ongelmia tai pidä niitä vakavina. Pitäisikö vain luovuttaa, kun ei ole voimavaroja? Haluaisin, että parisuhteemme olisi kannatinkivi tässä muuten niin kamalassa tilanteessa, mutta usein tuntuu, että olisi ihan sama, jos jatkaisi yksin. Tässä siis lyhykäisyydessään tilanteemme. Kiitos vastauksesta! Nainen 28
Hei,
Kertomasi perusteella en ihmettele, että olet väsynyt ja elämä tuntuu kaikin puolin raskaalta. Elätte elämän ruuhkavuosia. Kaiken keskellä olette kohdanneet suruista suurimman, oman lapsen yllättävän menetyksen. Tarvitsette paljon aikaa surun työstämiseen. Terapiassa voitte puhua menetyksestänne ja yhdessä surra lastanne.
Suru ei voi olla vaikuttamatta parisuhteeseenne. Kerrot riidoistanne, jotka ovat jatkuneet jo pitkään. Kuvaat riitoja sattuvasti surun vihaksi. Suru voi purkautua vihaksi ja riidoiksi välillenne reaktiona elämän epäoikeudenmukaisuuteen. Riidoissa kokemus itsestä toiselle rakkaana ihmisenä luonnollisesti kärsii - tulee tunne, etten ole toiselle tärkeä.
Koet, ettei puolisosi pidä suhteenne ongelmia vakavina, mutta itse mietit jopa eroa ratkaisuna tilanteeseen. Oletko kertonut hänelle, millaiset kysymykset sinua suhteessanne askarruttavat ja vastaavasti kysynyt, mitä puolisosi ajattelee? Tärkeää on myös kertoa, mikä suhteessanne tuntuu kummankin mielestä toimivalta.
Kysyt, mitä itse voisitte tehdä parisuhteenne parantamiseksi. Entä jos kääntäisitte riitanne kaipauksen kielelle, mitä kertoisitte toisillenne? Mitä pyytäisitte toisiltanne, mitä toivoisitte? Mahtaisiko riitojen takana olla salainen toive siitä, että toinen ottaisi syliin, lohduttaisi ja pitäisi hyvänä, kantaisi kun itse ei jaksa? Tätähän sinä taidat toivoa parisuhteeltasi; mahtaisiko miehelläsi olla samansuuntainen toive? Entä jos kysyisit häneltä, mitä hän suhteeltanne odottaa? Ja kertoisit myös omat odotuksesi? Saattaa olla, että läheisyyden ja seksinkin voisi ottaa samalla puheeksi. Voisitte ehkä yhdessä muistella, millaista seksi oli suhteenne alussa? Entä raskausaikanasi ja kun lapsenne syntyivät? Entä kun teitä kohtasi raskas suru? Ehkäpä voisitte keskustella myös siitä, millaisesta läheisyydestä kumpikin nauttii.
Pariterapiasta olisi teille hyötyä meneillään olevan terapian jatkoksi. Ottakaa asia puheeksi terapeuttinne kanssa ja tehkää teille toimiva hoitosuunnitelma. Perheneuvoja Pirkko
Olemme olleet tyttöystäväni kanssa useamman vuoden yhdessä. Yhteiselomme alkoi eikä edes mielestäni ehditty tutustumaan ja pian muutinkin hänen luokseen (samassa kaupungissa), mutta täysin eri puolelle. Jo suhteen alkuvaiheessa huomasin kumppanini sanovan minulle, mitä minun tulisi tehdä ja mitä saan tehdä, missä pitäisi olla silloin ja .. ja...
Aloin itsekin olemaan hämmästyksissäni ja niin olin hänen kanssaan päivittäin, sillä en halunnut satuttaa häntä menemisilläni. Kaverini alkoivat ihmetellä, kun minua ei näkynyt ja muutenkin suhtautumiseni kavereihini hiukan muuttui, sillä tyttöystäväni hiukan arvosteli heitä muun muassa laiskuudesta. Kavereista kiteytin muutaman ystävän keitä näin.
Niin minusta tuli laiskempi, enkä ollut oikein vastaanottavainen tyttöystävääni kohtaan. Hänen ehdotuksensa tuntuivat tylsiltä, enkä tuntenut oloani hyväksi kavereideni seurassa ollessa. Sulkeuduin hiukan enkä tehnyt enää niin paljon asioita, joita halusin tehdä. En tuntenut oloa omaksi itsekseni. Purin turhautunutta oloani moittimalla kumppaniani tyhmistä asioista ja puhuin hänelle rumasti. Kielsin häntä myös typerissä asioissa, joihin minun ei edes pitäisi puuttua. (Hän teki sitä myös minulle.) Käyttäydynkö alitajuisesti häntä vastaan?
Tällä hetkellä tuntuu kuin suhde olisi yhtä riitaa, (osittain pidän päässäni typeriä asioita, joita tyttöystäväni sanoi minulle taipaleemme alussa). Minun taas tekee mieli nykyään käydä kotona vain nukkumassa, joten tyttöystäväni joutuu jäämään yksin kotiin (varmaankin potemaan huonoa oloa), kun lähden ulos/kavereille. Pyydän häntä myös mukaan ja jos en pyydä, siitä tulee riita. Tyttöystävälläni ei mielestäni ole montaa ystävää mihin mennä. Hän on minua viisi vuotta nuorempi, eikä hänen tee mieli mennä myöskään kauheasti töidensä jälkeen?
Olen ehdottanut terapeutille menemistä sekä olen puhunut myös erosta. Voimani alkavat olla lopussa, enkä tiedä mitä tehdä. Olen osittain menettänyt haluni elää, sekä seurustella... myös elämäni arvot ovat muuttuneet. Pahinta vielä on se, että tyttöystäväni sai vakavan sairauden, tuntee kipuja ja masentuneisuutta. Enkä osaa nyt lohduttaa häntä, sillä olen itse myös hiukan masentunut tähän suhteeseen.
Olen nyt alkanut tuntea niin, että olemme täysin eri ihmisiä, emmekä kuulu yhteen. Mitä meidän tulisi tehdä? Kiitos että sain kertoa raapaisun pinnasta. Mies 28
Kiitos viestistäsi. Minusta se ei ollut lainkaan sekava vaan kuvasit siinä hyvin koskettavasti tilannettanne ja sitä, miten sinä sen näet. Viestisi perusteella minulle tuli myös tunne, että sinä olet ihminen, joka yrittää kovasti ottaa huomioon toisen tunteita ja pystyy oikein hyvin eläytymään toiseen ihmiseen. Onko niin, että osittain juuri siksi olet joutunut nykyiseen tilanteeseen? Olet kuunnellut muita niin paljon, että olet unohtanut huomioida ja kuunnella itseäsi ja omia toiveitasi.
Kerrot kirjeessäsi, että muutitte nopeasti yhteen (halusitko sinä muuttaa?), kumppanisi alkoi esittää sinulle toiveitaan ja ajatuksiaan siitä, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä, kenen kanssa sinun on soveliasta olla, ja niin edelleen. Tämä kaikki sai sinut hämmennyksiin. Et halunnut satuttaa häntä muun muassa menemisilläsi, joten asia toisensa jälkeen mukauduit hänen toiveisiinsa, sulkeuduit. Siitä seurasi vähitellen, että "en tuntenut oloani omaksi itsekseni". Koska ihmisillä kuitenkin on voimakas tarve pysyä omana itsenään, aloit toimia niin kuin ihmiset usein toimivat vastaavanlaisessa tilanteessa: Aloit suojautua kumppaniltasi sulkeutumalla, vetäytymällä, moittimalla. Kuten itse sen kuvasit: käyttäydyit alitajuisesti häntä vastaan. Se oli sinun tapasi protestoida ja säilyttää edes rippeitä omasta itsestäsi. Huono puoli on se, mitä puhuttelevasti kuvaatkin: voimasi ovat lopussa, olet menettänyt elämänhaluasi.
On hyvä kun pysähdyit kysymään, mitä pitää tehdä. Lyhyesti vastaukseni on, että sinun pitää löytää itsesi takaisin. Sinun pitää pysäyttää tuo kielteinen kehä välillänne, jossa teidän kummankin on varmasti paha olla. Voisitko sanoa tyttöystävällesi ystävällisesti mutta päättäväisesti, että sinä olet lopussa, väsynyt ja että et halua enää jatkaa näin vaan asioiden on muututtava. Voi olla, että hän reagoi sanomiseesi vastustamalla. Yritä silti pysyä päättäväisenä. Paras tapa tulla kuulluksi ei yleensä ole huutaminen ja suuttuminen vaan se, että olemme päättäväisiä ja uskomme itse itseämme. Silloin emme myöskään reagoi niin vahvasti toisen käyttäytymiseen ja sanomiseen.
Ikävä kuulla, että tyttöystävälläsi on vakava sairaus ja ymmärrän hyvin, että se lisää tilanteen ristiriitaisuutta sinulle. Sairaus ei kuitenkaan anna meille mitään lisäoikeutta kontrolloida tai määritellä toista ihmistä. Olisiko sinun mahdollista ajatella niin, että se, että alat päättäväisesti asettamaan rajoja ja et anna tyttöystävän määritellä itseäsi ja elämääsi, on viime kädessä myös tyttöystäväsi etu. Tällöin hän joutuu myös kasvamaan ja kohtaamaan itseään, omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.
Onko niin, että tuo kokemasi viestin sekavuus on enempi sitä sekavuutta omassa mielessäsi. On hyvä idea etsiä ulkopuolista apua, jonka avulla on usein helpompi jäsentää tilannetta, ajatuksia ja tunteita. Ajattelisin, että tässä tilanteessa, ainakin alkuvaiheessa, voisi olla hyvä, että menisit keskustelemaan yksin.
Toivotan sinulle onnea ja voimia itsesi ja omaan elämääsi takaisin löytämisessä! Perheneuvoja Helena
