Hei, olen 25-vuotias nainen. Olen ollut reilut kahdeksan vuotta parisuhteessa suunnilleen ikäiseni miehen kanssa ja viimeiset kolme vuotta olemme olleet naimisissa.
Kun tapasimme, olin psyykkisesti vielä aika kehittymätön. En oikein tiennyt mitä haluan ja siksi varmaan moraalistaan ja eettisistä periaatteistaan hyvinkin tiukka mieheni viehätti. Taisin todellisuudessa hakea jonkinlaista isähahmoa, tukea ja turvaa, jota minulla ei lapsuudessa ollut, isäni oli kovin poissaoleva (vaikka olikin kiltti, äidilleni en koskaan kokenut olevani yhtä tärkeä kuin veljeni, koin olevani väärää sukupuolta). Muutin (tai luulin muuttaneeni) oikeastaan kaiken itsessäni ollakseni mieheni ihannenainen. Koin hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä hän ei hyväksynyt ja yritin muuttua paremmaksi. Oikeasti monet asiat olivat ihan naurettavia ja turhanpäiväisiä (esim. kulmakarvoja ei saisi nyppiä tai naisten ei pitäisi olla kiinnostuneita tekniikasta ja urheilusta), mutta silloin ne olivat tosi isoja juttuja.
Kun ristiriidat oli saatu sovitettua eli käytännössä, kun minä olin muuttunut tarpeeksi, koimme alkuun molemmat olevamme tosi onnellisia yhdessä. En oikein tajunnut sitä silloin, mutta olin vain onnellinen, jos hänkin oli. Tuskin tajusin omia muita tunteitani yhtään sen paremmin silloin, nykyään kylläkin minua loukkaa se, miten hän kohteli minua.
Ajan mittaan kaikesta elämässäni tapahtuneesta aloin oireilla niin pahasti, että pääsin psykoterapiaan. Sen myötä olen pikkuhiljaa alkanut irrottautua miehestäni ja elää enemmän omaa elämääni. Olen alkanut olla taas sellainen mitä olin ennen tätä parisuhdetta, tosin lisäksi paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Olen tullut siihen tulokseen, että minä ja mieheni olemme oikeastaan tosi erilaisia. Minä olen positiivinen, hän negatiivinen (omasta mielestään realistinen). Minä olen innostunut uusista asioista, hän haluaisi aina tuttua ja turvallista. Minä olen intohimoinen ja iloinen, hän ei koe intohimoa eikä ilmaise mitään tunteita kovinkaan vahvasti. Nykyään usein huomaan mieheni reagoivan minun käytökseeni ja sanomisiini suorastaan jotenkin piilevästi moittien tai paheksuen ja se tuntuu tosi pahalta. Lisäksi hän on itse kovin sovinnainen ja miettii paljon mitä muut ihmiset ajattelevat, minä en niinkään välitä siitä mikä on tapana tai muodissa. Hän on usein sanonut, pahoitellen kylläkin, että joskus häpeää minua ja esimerkiksi pukeutumistapaani ja se tuntuu myös tosi pahalta varsinkin, kun siinä ei minusta ole millään järkevällä mittarilla mitattuna mitään vikaa.
Koen muutenkin tulevani torjutuksi myös mielenkiinnon kohteideni ja seksuaalisuuteni osalta. Miestäni eivät kiinnosta samat asiat kuin minua. En itsekään ole kiinnostunut hänen harrastuksistaan mutta yritän sentään olla hengessä mukana. Lisäksi olisin itse hyvinkin aktiivinen seksuaalisesti ja omasta mielestäni monen miehen unelma, utelias ja halukas kokeilemaan monia juttuja ja olemaan muutenkin hyvin aktiivinen. Minua turhauttaa tosi paljon mieheni haluttomuus, koen että olen ruma, vaikka tiedän olevani todella hyvännäköinen. Minulla on minun ja monen muun mielestä ihannevartalo, mutta mieheni ei silti tunnu syttyvän. Hän on hirveän työkeskeinen, ollut niin kauan kuin olemme olleet yhdessä, ja hän on alkanut uupua sen takia, mikä tietysti vaikuttaa seksuaaliseen aktiivisuuteen.
Kaiken kaikkiaan minua harmittaa tosi paljon se, että olen mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tein sen siksi, että halusin olla kaikin tavoin lähempänä häntä. Myös fyysinen läheisyys oli sitä mitä kaipasin, mieheni halusi odottaa avioliittoon ennen seksiä. Alkuaikoina koin, että hän halusi minua, mutta kun vihdoin olemme olleet naimisissa, hänen intohimonsa on vähentynyt tosi paljon.
Minulla on monin tavoin tosi hyvä mies, mutta en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, koska olen myös tosi onneton tässä tilanteessa, ollut jo usean vuoden ajan, enkä halua havaita vuosien päästä olevani yhä samassa tilanteessa. Useita kertoja olemme puhuneet näistä asioista, mutta mikään ei muutu. Enkä edes halua, että hänen intohimonsa ja halunsa olla kanssani on kiinni mistään puhumisesta. Jos se ei tule itsestään, ei se ole aitoa kuitenkaan. Haluaisin miehen joka olisi kaikilla elämän osa-alueilla positiivisempi ja intohimoisempi, mutta tuntuu hölmöltä ja tosi vaikealta ja peräti väärältä lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto sen takia. Mitä voin tehdä?
Nainen, 25
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Vaikuttaa siltä, että olette kasvaneet suhteessanne eri suuntiin. Tai ehkä paremminkin niin, että sinä olet tämän suhteen aikana kasvanut, kypsynyt, aikuistunut ja itsenäistynyt paljon oman terapiasi tukemana. Olet ollut suhteenne alkaessa vasta 17-vuotias, hyvin nuori ja vasta pikku hiljaa aikuistumassa. Ei siis ole ihme, että olet muuttunut melkoisesti siitä nuoresta tytöstä, joka olit. Ehkä miehesi on vanhempi.
Joka tapauksessa kuulostaa siltä, että hän on pysynyt peruspiirteiltään samanlaisena ihmisenä eikä myöskään kaipaa isompaa muutosta. Se, mikä vaikuttaa positiiviselta muutokselta sinussa: avautumisesi, itseluottamuksesi kasvu, vapautumisesi, itsesi ja seksuaalisuutesi löytyminen, tuntunee uhkaavalta hänestä. Kaipasit silloin nuorena tyttönä vahvaa isähahmoa, joka tietää, miten asioiden kuuluu olla ja miten elämää eletään. Nyt olet itse aikuinen ja riittävästi tasapainossa itsesi kanssa kysyäksesi itseltäsi, oman elämäsi parhaalta asiantuntijalta, miten juuri sinun elämääsi kuuluu elää, jotta se olisi riittävän hyvää. Tästä sinua voi onnitella! Olet kasvanut paljon.
Parisuhteessa kummallakin puolisolla pitäisi olla tilaa kasvaa ja muuttua, löytää itsestään uusia puolia. Parhaimmillaan puolisoiden välillä säilyy avoin ja läheinen suhde, jossa kummankin omaa tilaa kunnioitetaan ja vaalitaan sitä, mikä on yhteistä. Tuntuu siltä, että teidän suhteessanne keskusteleminen ei ole johtanut todelliseen ymmärtämiseen eikä muutokseen. Luulisin, että miehesikin on pettynyt. Mihinkähän kaikkeen seksuaalielämänne laimentuminen miehesi mielestä liittyy? Kaikkiaan ajattelen, että nyt pitäisi puhua kummankin tunteista ja niistä kätketyistäkin pettymyksistä ja toiveista, joita kummallakin on. Sanot, että et oikein usko, että puhuminen voisi sytyttää aitoa intohimoa, vaan intohimo on olemassa jos on. Voisiko ajatella, että asia ei ole näin yksiselitteinen. Jos päästään oikeasti puhumaan tunteista, peloista, toiveista ja pettymyksistä, sellainen avautuminen saattaa johtaa uudenlaiseen kohtaamiseen ja läheisyyteen, jossa seksuaalisuuskin voi roihahtaa uudelleen. En tietenkään voi tietää, olisiko sellainen mahdollista teidän välillänne. Jos avoin keskustelu ei tunnu kahden kesken aukeavan, hakeutukaa pariterapiaan.
Ilmeisesti teillä ei ole lapsia. Jos kävisi niin, että tienne lähtevät eri suuntiin, sellainen ratkaisu ei koskaan ole helppo, mutta toki helpompi kahden aikuisen välillä kuin lapsiperheessä. Tämä taitaa olla se kohta, jossa koko parisuhteen perusta kannattaa miettiä kunnolla. Sanot, että tuntuisi hullulta lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto. Onko tämä sellainen? Jotkut ottavat aikalisän ja muuttavat tilapäisesti erilleen selvitelläkseen tunteitaan. En tiedä, voisiko tällainen auttaa teitä.
Hyvää tulevaisuutta teille molemmille!
Päivi, perheneuvoja
