KYSYMYS: Olemme tuore aviopari ja suhteemme on kariutunut. Meillä on kokoajan riitaa jostain, eikä kumpikaan näe juurikaan omia kavereitaan. Molemmat ovat työttömänä, joten istumme päivät kahdestaan kotona. Mies jäi muutama kuukausi häiden jälkeen kiinni pettämisestä ja tämän jälkeen on vaimo harkinnut omaa asuntoa ja avioeroa. Oman asunnon saamista hankaloittaa kuitenkin luottotietojen menetys. Kumpikaan ei juuri tiedä mitä haluaa, haluaako yrittää vielä ja mennä terapiaan vai lähteä omilleen? Vaimolla on todettu masennus vuosia sitten ja tämä pahentaa asioita kuten päivittäistä riitelyä
Ota Suhdeklinikka seurantaan Facebookissa!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä aviopari. Kiitos viestistänne! Kirjoitatte tuoreesta avioliitostanne, joka on kariutunut. Viestistänne tulee esille, miten moni asia on vaikuttanut avioliittonne vaikeuksiin. Näitä ovat esimerkiksi riitely, ajan puuttuminen kaverisuhteista, työttömyys, uskottomuus ja masennus. Olette harkinneet avioeroa, mutta luottotietojen menetys hankaloittaa oman asunnon saamista. Viestinne perusteella on vaikea sanoa, mikä kaikki on vaikuttanut mihinkin.
Vaikuttaa siltä, että olette joutuneet ikään kuin noidankehään, jossa monet ongelmat ruokkivat toisiaan. Ehkä juuri tästä syystä ette myöskään itse tiedä, mitä haluaisitte. Rohkaisen teitä hakemaan ulkopuolista apua ongelmiinne esimerkiksi oman lähialueenne seurakunnasta tai perheasianneuvottelukeskuksesta. Ulkopuolisen auttajan näkökulma voisi auttaa teitä ulos noidankehästä.
Mikään kirjoittamistanne ongelmista ei mielestäni ole kuitenkaan ylitsepääsemätön. Päinvastoin. Se, että olette lähteneet etsimään apua suhdeklinikan työntekijöiltä kertoo mielestäni vähintäänkin orastavasta toivosta. Elämänkaaren eri vaiheissa olevat avioparit ovat löytäneet ratkaisuja ongelmiinsa ratkaisemalla ongelman kerrallaan. Haastan teitä pohtimaan, mihin haasteeseen tarttuisitte ensin?
KYSYMYS: Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut avopuolisoni kanssa nyt 6 vuotta. Puolitoista vuotta sitten hän jäi kiinni yhden illan suhteesta. Saman vuoden lopulla sairas isäni kuoli, tuli hautajaiset, paperityöt, kävin koulussa ja toteutin laajaa ja vaativaa projektia. Puolen vuoden ajan elämä oli pelkkää selviytymistä; koulusta kotiin, sänkyyn turvaan ja jotakin sarjaa eetteriin, jotta saisi ajatukset muualle. Aamulla ylösnoustessa ensimmäinen ajatus oli elämän lopettaminen siihen paikkaan. Minulla on taustalla ennestään masennusta ja viiltelyä.
Pettämisen käsittely jäi puolitiehen koska minulla ei ollut voimia ja puoliso halusi vain unohtaa. Minäkin halusin ja haluaisin yhä unohtaa, mutten pysty. Tiedän että kertoessaan pettämisestään hän on valehdellut minulle ja jättänyt paljon kertomatta, ajasta, paikasta, paikalla olleista ihmisistä, jotka myös tietävät tapahtuneen. Tämä kalvaa minua. Tiedän hänen myös pitäneen yhteyttä muihin naisiin, "ystäviin", joita minä en koskaan tavannut. Nyt hän on nämä yhteydenpidot lopettanut (toivottavasti) ja muutoinkin vakuuttaa olevansa muuttunut.
Minä en vain saa luottamusta takaisin. Haluaisin ajatella perheen perustamista, häitä ja lapsiakin joskus, mutta nyt nuo kaikki ajatukset satuttavat ja tekevät minut vihaiseksi. Miten voin kuvitella rakentavani tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka hallinnoi elämän kriisitilanteita syrjähypyllä? Miehen, johon en saa haluamaani keskusteluyhteyttä, vaikka olen yrittänyt. Paljon hän on muuttunut kuuden vuoden kuluessa, mutten tiedä onko se tarpeeksi. Tuntuu, että mies on syrjähypyllään vienyt minulta kokonaan uskon itseeni, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
Miksi sitten valitan vielä? Arki sujuu hyvin ja tasapainoisesti. Olen panostanut suhteeseen paljon, alusta asti olen ajatellut että selvitän kaikki karikot, kunnes joudun nostamaan käteni ylös ja sanomaan, etten enää osaa. Mieheni on kiltti ja hellä, uskon hänen aidosti välittävän minusta. Tahtoisin sanoa että rakastan häntä, mutta en enää tiedä onko se sittenkin vain syvää kiintymystä ja tottumusta. En koskaan ole ollut kenenkään toisen kanssa, en rakastu tai luota helposti ja tämä kriisi on vetänyt minut vain entistä pahemmin lukkoon. En päästä ketään lähelle enää sitäkään vähää. Itsetuntoni on täysin mennyt ja kaikkien kriisien mukanaan tuoman stressin takia en ole jaksanut hoitaa ystävyyssuhteitani, joten ystäviä ei oikeastaan ole.
Kai päällimmäinen kysymys minulla on, mitä teen? Kannattaako minun enää kaivaa mennyttä pettämistä uudelleen käsittelyyn, vai onko nyt aika sanoa, että täytyy erota? En haluaisi erota, mutta… Voiko jossain olla joku parempi? Ja miten voin avata itseäni uusille ihmisille, jotta löytäisin uskoa siihen, että minuakin voi joku aidosti rakastaa? Miten voisin antaa mahdollisuuden uudelle rakkaudelle, kun en halua antaa vanhankaan enää palata? Voinko päästä eteenpäin, jos saan pettämisen täydellisesti käsiteltyä, vai tuoko se vain uutta tuskaa mukanaan, kun puoliso myöntää valheensa?
Mistä löydän tukea, kun tunnen olevani niin yksin?
[i]Varjo, 24
VASTAUS:[/i] Hyvä ystävä, kirjeestäsi välittyi hyvin tämänhetkinen yksinäisyytesi, turvattomuutesi ja epätietoisuutesi siitä miten lähteä ratkaisemaan kertomiasi asioita. Olet jo aloittanut matkan kirjoittamalla niitä kirjeeseesi.
Kirjoittaminen on usein hyvä tapa alkaa jäsentämään elämäänsä.
Kerrot, että puolitoista vuotta sitten sait tietää avopuolisosi yhden illan suhteesta. Asian käsitteleminen jäi kesken. Sen jälkeen isäsi kuoli ja jouduit selviytymään voimiesi äärirajoilla. Tuolloin ajatuksissasi oli jopa elämäsi lopettaminen. Nyt, kun noista tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, olet alkanut tarkastelemaan tapahtuneita. Luen kirjeestäsi myös, että tämä tapahtuneiden ja sen miettiminen mitä oikein haluaa ja tarvitsee, liittyy myös siihen, että suuntaat katseesi tulevaisuuteen, siihen, millaista elämää sinä haluaisit elää ja kenen kanssa.
On erittäin tärkeä kysymys pohtia sitä, että onko nykyisessä parisuhteessasi sellaiset perusteet, joiden varaan voisit rakentaa tulevaisuuttasi, perustaa perheen, saada lapsia. Monet ihmiset alkavat tarkastella parisuhdettaan tarkemmin kun nämä teemat alkavat tulla ajankohtaisemmiksi. Tällöin myös yleensä nousee tärkeäksi kriteeriksi turvallisuus. Kerrot kirjeessäsi myös, että olette olleet yhdessä 6 vuotta. Olet siis ollut vasta 18-vuotias yhteen mennessänne. Kerrot myös että avopuolisosi on ensimmäinen suhteesi.
Voisiko olla niin, että tapahtuneet asiat ovat sysänneet sinussa liikkeelle laajemminkin jonkinlaisen itsenäistymisprosessin. Vaikka tällaiset prosessit aiheuttavatkin usein hämmennystä ja jopa kaaosta ihmisen mieleen niin ne ovat kuitenkin usein tärkeitä vaiheita ihmisen elämässä. Niissä ihminen ikään kuin uudelleen kalibroi itsensä seuraaviin elämänvaiheisiin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna epätietoisuus ja kaaos eivät välttämättä ole huonoja asioita.
Mutta yksinäisyys taas on huono asia. Se lisää usein kelpaamattomuuden tunteita ja vaikuttaa kielteisesti minäkuvaamme. Yksinäisyyden tunne aktivoi aivoissamme samoja kohtia kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys tekee meidät huonolla tavalla riippuvaisiksi ja altistaa meitä sille, että emme pysty pitämään hyvällä tavalla kiinni omista rajoistamme. On tärkeää, että ympärillämme on muita ihmisiä ja että elämämme ei ole vain yhden ihmisen varassa. Se on hyväksi sekä ihmiselle itselleen että parisuhteelle. Jos meillä ei ole kumppanimme lisäksi muita ihmissuhteita on vaara, että parisuhteesta tulee liian tiivis. Tämä saattaa joskus altistaa myös uskottomuudelle. Uskottomuuden avulla yritetään tuoda ilmaa suhteeseen. Ilmaahan siinä tulee mutta valitettavasti ei kovin hyvänlaatuista. Ihmiset ympärillämme auttavat meitä myös peilaamaan itseämme eri kulmista. Yhden ihmissuhteen kautta näemme helposti liian yksipuolisen kuvan itsestämme, puhumattakaan siitä, että olemme ihan yksin.
Kerrot, että et saa haluamaasi keskusteluyhteyttä mieheesi. Koet, että pettämiseen liittyvät asiat ovat yhä epäselviä ja niihin liittyy mahdollisesti vielä valehtelua. Tästä näkökulmasta on hyvin ymmärrettävää, että et pysty jättämään asiaa taakse, unohtamaan. Käsittelemättömät pettymykset jäävät helposti vaikuttamaan parisuhteen taustalle ja saattavat myös aktivoitua myöhemmissä elämäntilanteissa uudelleen. Mikäli päädytte jatkamaan yhdessä, on tärkeää, että kyseiseen vaiheeseen liittyvät asiat tulevat jollain tapaa yhdessä puhutuiksi.
Jäin kovasti miettimään kirjeesi lopussa esittämiäsi hyviä kysymyksiä. Kannattaako kaivaa mennyttä pettämistä esille? Olisiko parempi sanoa, että erotaan? Miten voin avata itseäni uusille ihmisille ja mahdollisesti uudelle rakkaudelle? Mistä löydän tukea kun tunnen olevani niin yksin?
Suosittelen sinulle lämpimästi, että lähdet hakemaan itsellesi ulkopuolista tukea. Esimerkiksi kirkon perheneuvonta voisi olla tällainen paikka. Ikäsi puolesta saatat päästä myös johonkin nuorille suunnattuun hoitotahoon, erityisesti jos olet opiskelija. Etsi netistä paikkakuntasi tukea tarjoavia palveluja. Kerrot, että taustaasi liittyy myös masennusta ja viiltelyä. Ovatko tähän liittyvät asiat jääneet myös käsittelemättä?
Avun etsiminen saattaa aluksi olla vaivalloista, mutta kun oikea paikka löytyy, sieltä sinun on mahdollista saada tukea jonka avulla löydät itse omia vastauksia noihin esittämiisi kysymyksiin. Sinä osaat kuvata ja eritellä asioita hyvin joten sen perusteella voisin ennustaa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää kadottamaasi uskoa itseesi, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
KYSYMYS: Taustallani on erilaista hyväksikäyttöä, jonka olen vasta ihan viime aikoina tajunnut. En tarkoita suoranaisesti esim. raiskausta, vaan hyväuskoisen nuoren (alaikäisen) naisen vedättämistä erilaisiin intiimeihin tilanteisiin. Olin 11-vuotias, kun silloinen opettajani
kommentoi epäsuorasti kehittyneisyyttäni. En tiedä, onko siitä vai mistä tullut minulle sellainen olo, että nainen on esine, jota voidaan käyttää ja kohdella miten sattuu, ja täten antautunut erilaisiin tilanteisiin, jotka todennäköisesti ovat syöneet itsetuntoani. Olen myöhemmin kahdessa työpaikassani tullut kiusatuksi. Ikään kuin olisin antanut kaiken
tapahtua, ikään kuin minussa olisi joku vika, että juuri minua saa kohdella huonosti.
Seurustelin joitakin kertoja, kunnes löysin nykyisen mieheni. Menin aikaisin naimisiin (sukuni on sen sortin uskovaisia, että avoliitto ei käynyt päinsä) ja olen pääosin onnellinen puolisoni kanssa. Olen käynyt läpi masennuksia, jotka ovat vaikuttaneet parisuhteeseen aika paljonkin. Petin aikoinaan puolisoani, päädyin sänkyyn asti, mutta en nauttinut siitä yhtään. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun seksi ei tunnu kivalle, ei puolison eikä vieraan ihmisen kanssa.
Nykyisellään tykkään seksistä silloin, kun sitä harvakseltaan minun aloitteestani on. Puolisoni on tuttu ja turvallinen, tietää mistä minä tykkään. Olen kuitenkin aina jotenkin passiivinen. Jotenkin tuntuu, ettei minulla ole mistä antaa. Toki tiedän, että tämä liittyy osittain masennukseen, mutta on hämmentävää, kun koen, ettei seksi ole kunnolla vastavuoroista. Vai ajattelenko taas, että minun pitäisi tehdä jotain, että kelpaisin? Mies on aika avoimesti kertonut fantasioistaan ja mieltymyksistään. Minä inhoan korkokenkiä ja sukkahousuja, joista hän syttyy.
Miehen mielestä meillä ei mene hyvin. Hän ei aio jättää minua, mutta kertoo aika ajoin, että hän on turhautunut elämään kanssani. En kuitenkaan masentuneena jaksa panostaa suhteeseen niin paljon kuin olisi tarvetta. Yritän kuitenkin tsempata, kuunnella, kiittää ja kehua, olla vieressä, taputtaa, halata, silittää. Hoidan kodia, pesen autoa. Opettelen pyytämään apua, opettelen puhumaan asioiden sijaan tunteistani ja toiveistani. Mutta se on vaikeaa. Ehdotin jossakin vaiheessa pariterapiaa tms. mutta mies ei halua setviä asioitamme ulkopuolisten ihmisten kanssa. Pyrin käyttämään enemmän aikaani hänen kanssaan, menemään välillä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tekemällä uusia asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Toki lapsiperheessä ei ole paljoa aikuisten keskistä aikaa, mutta koetamme olla kekseliäitä.
Olen taas alkanut ahmia salaa kaikenlaisia herkkuja. Opettelin viime vuonna erilaisia rentoutuskeinoja, joilla sain ahdistuksen hallintaan, mutta nyt ne eivät enää riitä vaan tilalle on tullut esim. tuo pakkosyöminen. Tästä en ole vielä saanut puhuttua lääkärilleni. Jotenkin hävettää.
Tiedän, että masennuksesta toipuminen kestää pitkään (onnekseni minulla on hyvät hoitosuhteet ja vertaistukea, en todellakaan ole mielialaongelmieni kanssa yksin, mutta parisuhteesta ja sen ongelmista on vaikea puhua nenäkkäin), mutta silti haluaisin löytää joitakin keinoja vakuuttaa mies siitä, että minä olen ihan mukava ja fiksu ihminen. Haluaisin kuulla, että hän kertoisi, että haluaa olla jatkossakin minun kanssani. Kun itse olen kuitenkin sitoutunut tähän suhteeseen, ja perheeni on minulle tärkeintä, mitä maailmassa on.
Mitähän minun pitäisi tehdä?
Elisa, 37 v.
VASTAUS: Kerroit, että sinulla on hyvät hoitosuhteet ja että saat apua masennukseesi. On tärkeää, että puhut kaikista asioita lääkärillesi, myös pakkosyömisestä. Ei siinä ole mitään hävettävää. Jokainenhan kehittää jonkin tavan purkaa ahdistustaan; syöminen, juominen, juokseminen.... Mikä tahansa, mikä jonkin verran tuntuu auttavan. Varmaankin terapiassa olette miettineet myös erilaisen hyväksikäytön vaikutusta elämääsi ja avioliittoosi, erityisesti seksuaalisuuden alueella. Kuka tahansa voi tulla hyväksikäytetyksi ja kiusatuksi. Kukaan ei sitä halua. Oli väkivallan, hyväksikäytön tai kiusaamisen aste mikä tahansa, niin tekijä on aina siitä vastuussa, ei kohde.
Ehkä sinun pitäisi seksin osalta vielä tarkemmin miettiä, mitä sinä itse haluat. On mahdollisuus haluta, jos voi myös olla haluamatta. Miehesi on kertonut omista fantasioistaan ja kertomasi mukaan hän myös tietää, mistä sinä pidät. Kannattaa silti miettiä omia rajoja: mikä on sinulle mahdollista. Eihän kukaan voi täyttää kaikkia toisen toiveita. Toisaalta parisuhteessa on kysymys myös siitä, että tekee jotain vain siksi, tai enimmäkseen siksi, että se on toiselle tärkeää. Mutta jokaisella on olemassa raja: mihin asti voin joustaa ja olla toiselle mieliksi. Se raja pitää asettaa jokaisen itse, tai muuten tulee hyväksikäytetyksi tavalla tai toisella.
Kerroit kuinka paljon panostat suhteeseenne: kuuntelet, kiität, kehut, huomioit, osoitat hellyyttä, olet lähellä, hoidat kotia, peset auton. Olet opetellut puhumaan tunteistasi. Menet oman mukavuusalueesi ulkopuolelle tehdäksesi niitä asioita, mitkä ovat puolisollesi tärkeitä. Kuitenkin toisaalta kirjoitat, ettet jaksa panostaa suhteeseen niin paljon kuin olisi tarvetta. Minusta panostuksesi on melkoinen! Mitä voisit vielä tehdä enemmän?
Kerro sinä puolisolle, mitä häneltä tarvitset? Mitä tarvitset ja haluat seksiin liittyen? Mitä et halua? Mitä haluaisit häneltä kuulla? Mistä tietäisit, että puolisosi on yhtä sitoutunut suhteeseen kuin sinä?
Olen 26-vuotias nainen, naimisissa ulkomaalaisen 32-vuotiaan miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta, johon on sisältynyt paljon kriisejä: työttömyyttä, mieheni muutto Suomeen ja vaikea sopeutuminen ja näistä vaikeuksista puhjennut masennus. Viime vuosiin on mahtunut ihania hetkiä, lämpöä, hellyyttä, hassuttelua ja rakkautta -- mutta niistä huolimatta lähes koko alkutaivaltamme ovat varjostaneet nämä suuret ongelmat.
Nyt mustimmat pilvet alkavat väistyä ja tilanne tasoittua. Olemme oppineet paljon toisistamme ja mieheni on tehnyt paljon töitä sopeutuakseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tilanne näyttäisi siltä, että olemme päässeet pahimman yli ja nyt saamme nauttia arjesta, jossa osaamme käsitellä ongelmiammekin paremmin. Mutta sitten omaa sisintäni alkoi kalvaa ja huomasin, että toisin kuin naimisiin mennessämme ajattelin, haluaisin mieheni kanssa lapsia. Haluaisin perheen. Mieheni taas on aina ollut varma, ettei halua, ikinä.
Ajatukseni liittyvät varmasti osin myös siihen, että olen suhteen alussa tukahduttanut omia tunteitani ja tarpeitani usein miehen hyväksi ja kun hän samalla paini masennuksen kourissa, joka ilmeni usein syytöksinä minua kohtaan. Olen 1,5 vuoden ajan terapian avustuksella käsitellyt omia tukahdutettuja tunteitani, rakentanut omanarvontuntoani ja selvitellyt sitä, miksi tunteista puhuminen on minulle niin vaikeaa ja miten ottaa oma tilani myös parisuhteessa. Terapian yksi vaihe on nyt saatettu päätökseen ja minun on tarkoitus kokeilla omia siipiäni tuntojeni kanssa. Olen siksi tunnustellut paljon omia tunteitani ja antanut tilaa ajatuksilleni, mistä tämä lapsihaavekin on sitten pulpahtanut esiin. Suhdetta edeltävää aikaa muistellessani muistan aina halunneeni lapsia. En tästä syystä edes oikein ymmärrä, miten mieheni tavatessani olen niin vahvasti ollut lapsettomuuden kannalla. Luultavasti ennemmin siksi, että olin ollut vuosia ilman minkäänlaista seurustelusuhdetta enkä uskonut avioliittoa ja lapsia osakseni tulevan.
Olemme keskustelleet asiasta paljon, rauhallisesti ja toistemme kannat täysin ymmärtäen. Hyväksyn mieheni mielipiteen asiasta ja hänen perhetaustansa tuntien se vaikuttaa luonnolliselta. Mieheni suhde vanhempiinsa on ollut hyvin vaikea ja on sitä yhä. Hänelle lapsuus ja vanhemmuus näyttäytyvät todella negatiivisina asioihina, joihin sisältyy vain stressiä ja huolta, eikä juuri mitään hyvää. Hän ymmärtää kuitenkin myös minun kantani, joka olen kotoisin perheestä, jossa vanhemmat todella rakastivat olla vanhempia minulle ja sisaruksilleni, vielä eronsa jälkeenkin, ja suhteemme ovat yhä lämpimät. Olen tyytyväinen keskusteluyhteyteemme, mutta aihe itsessään ahdistaa. Juuri kun kaikki alkoi olla paremmin, tuli minulle eteen este, jossa ei tunnu olevan kompromissia.
Pitäisikö minun jäädä vielä ja katsoa, miten tilanne kehittyy? Vai erota, sillä niin kävisi lapsiasian takia varmasti ennemmin tai myöhemmin? Voiko asiantuntijalle puhumisesta olla apua, vaikka olemme jo onnistuneet puhumaan asiasta rauhallisesti keskenämmekin? Ja kuinka voin tehdä sen lopullisen päätöksen, että jätän mieheni, kun en kuitenkaan tiedä tulevasta?
Suhteessa on muitakin vaikeuksia ja ongelmia (enimmäkseen tunteista puhumiseen ja ajankäyttöön liittyviä), minkä takia varmasti eroa mietinkin. Mieheni sopeutuminen Suomeen on myös ollut äärimmäisen hankalaa, emmekä luultavasti olisi jäämässä tänne, jos hänen kanssaan yhteiselämää jatkan. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että ulkomaille muuttaminen auttaisi häntä, ja toista samanlaista vaikeaa masennuksen riivaamaa maahanmuuttokokemusta en jaksaisi kokea -- varsinkin, kun tällä kertaa myös minä tarvitsisin tukea, ei pelkästään hän. Jos kaikki olisi aivan täydellistä, uskoisin olevan helpompaa tyytyä ihanaan elämään ihan kaksistaan. Mutta nyt tulevaisuus vaikuttaa kaksin jo valmiiksi olevan täynnä haasteita ja luopumista, en usko suhteen kestävän jos luovun vielä lapsihaaveistakin. Mieleni on mietteistä raskas.
Nainen, 26v
Hei
Kerrot suhteestasi, jossa näet paljon hyvää ja tärkeää, mutta myös suuria haasteita. Melkein koko yhdessäolonne ajan olette eläneet miehesi vieraaseen maahan sopeutumisen ja masennuksen ympärillä. Nyt kun tilanne on hänen kannaltaan parempi, on sinulle tullut tilaa miettiä suhteenne asioita myös omalta kannaltasi. Huomaat, että sinulla on haaveita, jotka eivät käy yksiin miehesi ajatusten kanssa, suurimpana niistä toive lapsista.
Suhteen alussa ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä yhteiset lapset. Silloin on "vain me kaksi", johon ei kolmatta vielä mahdu. Se on tärkeä vaihe parisuhteessa, silloin luodaan perustaa yhteiselle tulevaisuudelle, kun tankataan toisen läheisyydestä. Nyt kun olette olleet jo useamman vuoden yhdessä, tulee väistämättä eteen kysymys, saanko minä olla minä tässä suhteessa, tulenko hyväksytyksi toisen taholta omine tarpeineni ja toiveineni. Olet pohtinut omia tunteitasi terapiassa ja alat nyt olla paremmin selvillä siitä, kuka olet sekä mitä haluat elämältä ja parisuhteelta. Onko käynyt niin, että olosuhteiden sanelemana miehesi tarpeille on suhteessanne ollut enemmän tilaa jo alusta asti? Nyt olette uuden haasteen edessä, kun on sinun vuorosi tuoda omat toiveesi esille. Mahtuvatko ne osaksi suhdettanne? Tuletko riittävästi kuulluksi ja nähdyksi miehesi taholta? Kerrot, että ymmärrätte täysin toistenne näkökannat. Kuitenkin yhteiset keskustelunne jättävät sinut ahdistuneeksi, koska niiden lopputuloksena sinä koet joutuvasi luopumaan niin paljosta. Kerrot, että suhteessanne on paljon muitakin ongelmia kuin eriävä käsitys yhteisistä lapsista. Oletteko pystyneet puhumaan näistäkin asioista kaikessa rauhassa? Oletteko riidelleet ja jos olette, miten se on sujunut? Onko riita päättynyt molempien kannalta riittävään kompromissiin?
Pariterapia osaavan terapeutin johdolla voisi auttaa teitä pohtimaan suhdettanne. Siellä voisi käsitellä kipeitä asioita, kuten miehesi ikävää kokemusta kasvuperheestään. Sinun kokemuksesi on päinvastainen, ehkä se voi auttaa miestäsi näkemään, että elämä voi mennä toisinkin. Ikävät varhaiset kokemukset eivät välttämättä toistu elämässämme. Muutoksen eteen on kuitenkin tehtävä töitä. On opeteltava puhumaan tunteista, on voitava sopia ajankäytöstä molempia tyydyttävällä tavalla. Tärkeää on myös opetella riitelemään rakentavasti. Molempien on tultava toista puolitiehen vastaan: mitä se tarkoittaisi suhteenne haastavien kysymysten kohdalla? Vaikka teillä on hyvä keskusteluyhteys, sitä voi aina parantaa ja kolmannen osapuolen mukana olo voi auttaa teitä näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja ratkaisemaan suhteenne solmukohtia. Pariterapiassa tulee yhdessä arvioiduksi myös se, mikä on suhteenne tulevaisuus.
Parien kanssa työskentelyyn erikoistuneita terapeutteja löydätte joko yksityiseltä puolelta tai esimerkiksi lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Toivon sinulle voimia ja viisautta toimia myös itsesi huomioon ottaen
