Suhdeklinikka

KYSYMYS: Kysyisin ystäväni puolesta kysymyksen. Hän kokee olevansa 45-v. miehenä elämänsä käännekohdassa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä, mitä vielä tahtoo elämältään. Ongelma on 10 vuotta kestänyt, onnellinen avioliitto, jossa asioista keskustellaan.

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi liittyen ystäväsi vaikeaan kysymykseen parisuhteessa. Kuten mainitsit ystäväsi elää käännekohtaa elämässään, tuo vaihe 40-50 ikävuosien välillä on ihmisille juurikin elämän ja oman itsen arvioimisen aikaa. Elämän rajallisuus alkaa avautua ihmiselämän ollessa yli puolen välin. Mitä vielä elämässä haluaa, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei ole mahdollista, sen joutuu suremaan menetyksenä.

Ymmärrän hyvin huolesi ystäväsi puolesta. Miten vaikea ystäväsi tilanne onkaan valintatilanteessa elämän tärkeimpien asioiden kanssa: onnellinen parisuhde vai toive lapsesta. Toive omasta biologisesta lapsesta voi olla erittäin vahva ja luonnollinen kaipuu. Jäin miettimään, miten lapsitoive on mahtanut olla heillä esillä aiemmin suhteen aikana? Vai onko kyseessä asia, joka on noussut esille juuri viime vuosina? Miten mies on aiemmin itse suhtautunut asiaan?

Kerrot, että pariskunnalla on onnellinen liitto, joka on kestänyt jo kymmenen vuotta. Hyvä parisuhde on kallisarvoinen asia ja mietin, voivatko he pysähtyä lapsiasian äärelle vielä rauhassa yhdessäkin? Kuvaat, että ystäväsi liitto on keskusteleva ja seesteinen. Ehkäpä siinä on vieläkin tilaa miettiä mitä kaikkea lapsikysymykseen liittyy: pelkoja ja toiveita, ja mitä mahdolliset valinnat voivat tuoda mukanaan.

Kerroit, että nainen ei halua lasta ja pelkäisi että jäisi kuitenkin yksin vastuuseen lapsen kasvattamisesta. Onko siis kuitenkaan kyseessä se, ettei nainen haluaisi lasta vaan että nainen ei haluaisi olla yksin vastuussa lapsen kasvatuksesta? Ja nainen voisi pelätä mitä lapsi toisi mukanaan heidän elämäänsä? Voisin kuvitella, että lasten kanssa työskennellessään naisella on realistinen kuva siitä, miten haastavaa ja vaativaa lasten hoitaminen on. Naisella on tuntuma siihen, että yksinään vastuussa oleminen olisi hänelle liian rankkaa. Tämä kuulostaa tärkeältä omien voimavarojen ja jaksamisen kuulostelulta. On lupa sanoa ei. Luulen, että monelle suomalaisnaisellekin ajatus pelkästä kotiäitiydestä lasten kouluun menoon saakka voisi olla liian rankkaa. Mikä olisi miehen mielikuvissa hänen oma roolinsa lapsen kasvatuksessa ja perheen arjen jakamisessa? Minkälainen käsitys ja kuva miehellä on lapsen saamisesta ja hoitamisesta? Onko hän voinut seurata lapsiperheiden elämää ja tietää realistisesti, millaisia haasteita lapsi tuo mukanaan suhteeseen? Perheneuvojan näkökulmasta naisen huoli ei ole turha, sillä suurin osa asiakkaistamme on lapsiperheitä, joissa vanhemmuuden ja parisuhteen yhteensovittaminen on haastavaa (jopa Suomessa, jossa tukijärjestelmiä on tarjolla). Ystäväsi hyvä suhde joutuisi lapsen saamisen myötä uudenlaiseen kasvuhaasteeseen ja kriisiin, eikä se voisi jatkua samanlaisena ”seesteisenä” suhteena. Onko naisen valinta olla haluamatta lasta yritys suojella heidän hyvää parisuhdetta?

Toisaalta lapsen saaminen voi herättää syvempiäkin pelkoja, jos esimerkiksi oma lapsuus on ollut vaikea. Voisiko tällaisia pelkoja olla myös naisen ajatusten taustalla?

Et maininnut tekstissäsi miten ystäväsi on vastannut naisen huoleen? Onko hän miettinyt ja kertonut omalta osaltaan, miten olisi läsnä ja jakamassa vastuuta? Vai ajatteleeko hän, että ”perinteinen” tapa on ainoa vaihtoehto? Mutta tarvitseeko elämän mennä perinteiden mukaisesti? Voisiko tällaisella parilla, jolla on hyvä keskusteluyhteys olla mahdollisuus toteuttaa vanhemmuus omalla tavallaan? Perinteet muuttuvat ja voivat muuttua, jos ihmiset alkavat valita toisin. Olisiko heidän mahdollista elää omanlaistaan elämää ja luoda yhteinen jaettu vanhemmuus (ja tukiverkko), joka sopisi molemmille?

Mikäli naisen kanta pysyy samana, on ystävälläsi vaikea valintatilanne puntaroitavana. Arvostaako sitä hyvää, mitä elämässä jo on vai onko toive lapsesta niin suuri, että on valmis eroamaan toiveen toteutumiseksi? Kummassakin vaihtoehdossa ystäväsi menettää jotakin arvokasta ja korvaamatonta. On tärkeää tietää mitä suree, jos joutuu sanomaan hyvästit jollekin tärkeälle ja rakkaalle asialle tai haaveelle elämässään.

Jos ystäväsi joutuisi hyväksymään naisen ratkaisun ja luopumaan lapsihaaveestaan, niin miten se vaikuttaisi hänen suhtautumiseen vaimoonsa? Pystyisikö hän työstämään ja hyväksymään naisen valinnan, ilman että se katkeroittaisi häntä? Voisiko hän surra menetyksen kantamatta kaunaa vaimolle ja ottamaan vastuun omasta valinnastaan elää lapsettomassa suhteessa? Ja vaalia sitä hyvää, jota heillä on?

Minkälaisista haaveista ja toiveista hän joutuisi luopumaan, jos hänestä ei voisi tulla isää? Mistä hän kokisi silloin jäävänsä paitsi? Miten hän mahtaisi kokea itsensä ja elämänsä lapsettomana miehenä?

Yhtenä näkökulmana haluaisin tuoda esille sen, että vanhemmuutta, uuden elämän luomista ja huolenpitämistä voi toteuttaa muutenkin kuin olemalla isä ja äiti. Voisi kuvitella, että ystäväsi vaimo voi työssään lasten kanssa kokea ja todentaa omaa äidillistä puoltaan kasvattamalla lapsia. Voisiko ystäväsi ajatella ja löytää itselleenkin tapoja toteuttaa vanhemmuutta ja olla turvallinen isähahmo joillekin lapsille? Suomessa tällaista toimintaa on järjestetty esimerkiksi yksinhuoltajaäitien lapsille, joilta puuttuu suhde turvalliseen aikuiseen mieheen (lisäksi tukiperhetoiminta, sijaisperhe, kummius, jne., aina on olemassa lapsia, jotka kaipaavat aikuisen läsnäoloa). Tällainen suhde voi olla lapsen kasvun ja kehityksen kannalta erittäin tärkeä.

Jos ystävällesi toive omasta biologisesta lapsesta nousee tärkeämmäksi ja hän eroaa – mitä hän menettäisi vaimossaan? Mitä hän joutuisi suremaan yhteisen hyvän liiton päättymisessä?

Ero on askel tuntemattomaan. Ei ole itsestään selvää löytää itselleen hyvä puoliso ja rakentaa hyvä suhde. Lapsen saaminen ei ole myöskään itsestään selvää. Se voi olla polku, joka tuo eteen uusia yllätyksiä ja haasteita. En halua näillä maalailla pelkokuvia vaan muistuttaa elämään kuuluvasta hallitsemattomuuden ja yllätyksellisyyden elementistä.

Toivon ystävällesi viisautta kuulostella itseä ja tehdä hänelle itselleen hyvät valinnat, joiden kanssa voi elää onnellista ja hyvää elämää jatkossakin. Toivon myös voimia surra ja hyväksyä elämän rajallisuus, joka tuo luopumisia eteen meille kaikille.

Perheneuvoja Maarit

KYSYMYS: Olen erittäin psykologisesti mieltä askarruttavan asian edessä, ja haluaisin kuulla kommentteja siihen. Tapasin mieheni runsas 2v sitten, tapailimme ensimmäisen vuoden tiiviisti ja sovimmekin melko alussa ettemme tapaile muita. Jo tutustuessamme mietin miksi niin superkomea ja hyväkäytöksinen, huomaavainen, positiivinen, keskustelutaitoinen ja sympaattinen bisnesmies on sinkku. Sellainen joka naisen unelma. Se jotenkin herätti epäilyjä jatkuvasti, ja se että hän oli välillä hieman ailahtelevainen. Hänellä pitkä suhde takana ja siitä myös lapsi. Ekan vuoden olinkin todella varuillani, joten etenimme hyvin rauhassa ja tutustuimme kunnolla. Toisen vuoden alkaessa aloimme seurustella vakavasti, muutimme yhteiseen asuntoon, mietimme taloa, lapsia, naimisiinmenoa. Suhteemme oli muodostunut täydelliseksi! Hän oli jopa ottanut tyttäreni kuin omaksi lapsekseen. Meillä aina synkannut kaikki, samalla aaltopituudella oltu ja niin onnellisina odotimme loppuelämäämme yhdessä. Seurustelumme alussa ekat puoli vuotta hän suorastaan vaati luottamusta, että olemme loppuelämämme yhdessä, ei enää muita, hän on suhteessamme 200%sesti. Että minun pitää luottaa. Puhuimme asioista hyvin syvällisesti, koska halusin olla varma hänestä. Hän vaati myös 7v tyttäreni luottamusta. Aloin pikkuhiljaa luottaa ja mietinkin aina mikä onni minua oli potkaissut! Tuollainen mies tullut elämääni ja rakastamme toisiamme niin palavasti. Lupauduimme viettämään loppuelämämme yhdessä. Olin maailman onnellisin.

Minulla meni täysin usko/luotto ihmisiin. En luota varmaan enää ikinä kehenkään. Kaiken lisäksi hän haluaisi vielä korjata välit ja asiat. Ehkä yrittää puhtaalta pöydältä uudelleen. Aivan järkyttävää.

D'amour, 30

VASTAUS: Viestisi luettuani ajattelin, että halumme ja tarpeemme rakastaa on joskus niin suuri, että se tekee sokeaksi rakkautemme kohteelle. Jatkamme rakastamisesta, vaikka unelmamme loittonee yhä kauemmaksi todellisuudesta. Sinäkin sanot, että rakastit ja rakastat edelleen häntä syvästi. Mitä hänessä rakastat? Mikä siitä on totta ja mikä toivetta? Vain huonoissa elokuvissa pahikset ovat vain pahoja. Tosielämässä ihmisestä löytyy aina muitakin puolia. Me haluamme uskoa hyvään, joskus silloinkin kun sitä on kovin vähän näkyvissä. Mutta ne ei-hyvät puolet ihmisessä ovat vähintään yhtä totta. Halu luottaa ja uskoa hyvään on kuitenkin myös hyvä asia. Ilman sitä olisimme epäileviä ja meidän olisi vaikea liittyä muihin ihmisiin.

Jos tuo kaikki mitä viestissäsi kuvasit, olisi ollut elokuvaa, niin katsojat olisivat jo alun pienistä merkeistä, katseista, sanoista, eleistä lukeneet vaaran merkkejä. Tässä ei ehkä käy hyvin. Sinäkin luit niitä. Sanoit, että oli asioita, jotka herättivät epäilyn. Joka naisen unelma. Täydellinen parisuhde. Koko elämä yhdessä. Liian hyvää ollakseen totta. Mutta kun meissä on vahvana halu ja tarve rakastaa, niin me emme halua uskoa vaaran merkkejä, joita ulkopuolisen on joskus helpompi nähdä. Kunnes meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa ja uskoa.

Miehen käyttäytyminen, kuvaamiesi asioiden perusteella arvioituna, kuulosti kyllä hyvin huolestuttavalta. En puutu siihen sen enempää, sillä tässä kohdassa olennaisempi kysymys sinun kannaltasi on, että miten pääset yli, eteenpäin. Odotatko hänelle edelleen lasta? Jos odotat, niin se tarkoittaa sitä, että sinun on todennäköisesti tavalla tai toisella löydettävä tapa olla yhteydessä hänen kanssaan lapsen asioihin liittyen. Kun on tullut petetyksi, menettänyt luottamuksen toiseen ihmiseen ja hänen kykyynsä rehellisyyteen, niin yhteydenpito ei tule olemaan helppoa. Saatat tarvita ulkopuolisen ihmisen tukea ja ikään kuin toiset objektiiviset silmät, jotka auttavat sinua selviämään eteen tulevista tilanteista.

Sanot, että sinulla meni luotto ihmisiin täydellisesti. Et luota enää ikinä keneenkään. En yhtään ihmettele. Silti ajattelen, että meissä ihmisissä on vahvana halu ja tarve rakastaa, löytää joku johon voi luottaa ja jonka kanssa on turvassa. Tämä on eteenpäin vievä voima. Ja onneksi suurin osa ihmisistä on luottamuksen arvoisia. Toivon, että sinun on jossain kohtaa mahdollista kohdata tällainen ihminen.

Kaikkea hyvää syksyysi,
perheneuvoja Helena

KYSYMYS: Olemme olleet pitkään naimisissa, yli 30 vuotta. Meillä on kolme täysi-ikäistä lasta, joista nuorin asuu vielä kotona. Olemme eläneet hyvin perhekeskeistä elämää, pitkälti lasten kanssa ja arki on kulunut arkisissa asioissa. Jotenkin pikkuhiljaa varmaan omat tunteeni miestä kohtaan on hiipuneet. Totuus on varmaan paljastunut sitä myötä kun lapset ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja olisi vihdoin aikaa tehdä jotain kahdenkesken. Nyt sitten huomaa, että ei ole oikein mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja keskustelukin hyvin pintapuolista. Olen itse asiaa valtavasti miettinyt, syitä sille miten olemme tällaiseen tilanteeseen ajautuneet. Näiden pohdintojen myötä olen myös oivaltanut, että kyllä monet asiat, jotka tänä päivänä ovat minulle tyytymättömyyttä aiheuttavia, ovat olleet olemassa koko ajan. Niihin ei vain ole ehtinyt kiinnittää huomiota arjen pyörityksessä.
 Mieheni on ollut hyvä isä ja yhteinen aika perheen kanssa on aina mukavaa. Omat tunteeni vain ovat täysin kuolleet. Seksiä emme ole harrastaneet enää yli vuoteen ja kaikki muukin läheisyys on loppunut. Olemme asiasta kerran puhuneet ja silloin keskustelimme erostakin. Silloin päätimme kuitenkin katsoa jos tilanne jotenkin paranisi.

Olen myös harkinnut parisuhdeneuvontaan menemistä, mutta en tiedä onko siitä apua, kun en usko että pystyn omaa suhtautumistani miestäni kohtaan enää muuttamaan. Jotenkin hän on menettänyt minun kunnioitukseni joka tuntuu pahalta. Haluaisin nyt kuulla, millaisia ajatuksia tilanteemme jossain ulkopuoisessa herättää.

Ero mielessä

VASTAUS: Kiitos yhteydenotostasi, jossa mietit pitkän parisuhteesi elvytysmahdollisuuksia. Kerrot, että olette olleet naimisissa yli 30 vuotta eläen hyvin perhekeskeistä elämää. Arki on pyörinyt lasten ympärillä. Nyt kun heistä enää nuorimmainen asuu kotona, olet huomannut tunteittesi miestäsi kohtaan hiipuneen, jopa kuolleen. Teillä ei kokemuksesi mukaan ole yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja elämäntapanne ovat erilaisia. Koet myös ettet pysty kunnioittamaan miestäsi ja epäilet, että parisuhdeneuvonta ei enää voisi muuttaa suhtautumistasi häneen.

Olet pohtinut elämäntilannettasi ja parisuhdettasi paljon. Tuntuu hyvältä, että vahvoista tuntemuksistasi huolimatta löydät myös hyviä asioita puolisostasi. Arvostat häntä isänä ja koet perheen yhteisen ajan mukavaksi. Kirjeestäsi saa sen vaikutelman, että yhteiset keskustelut parisuhteestanne ovat jääneet kovin vähäiseksi. Onko puolisosi yhtä tyytymätön tilanteeseen kuin sinä? Kerrot, että olette kerran puhuneet suhteenne seksittömyydestä ja myös erosta. Seksin loppuminen on usein selkeä merkki parisuhteen tilasta. Keskustelussa päädyitte katsomaan jos tilanne paranisi. Mietin sovitteko silloin kuinka tilanne voisi parantua? Päätittekö esimerkiksi tehdä jotain yhdessä? Parisuhde harvemmin voi parantua, jos osapuolet eivät vietä yhteistä aikaa. Kuten totesit, nyt, lasten ollessa isoja, teillä on aikaa toisillenne. Olisiko kuitenkin jotain mikä voisi kiinnostaa teitä molempia? Mitä olette ennen, parisuhteenne hyvinä aikoina ja ennen lapsia, tehneet yhdessä? Mietin myös syitä puolisosi kaljanjuonnille tv:n edessä. Millainen hänen elämäntilanteensa on? Onko hän tyytyväinen elämäänsä? Ja ennen kaikkea, olisiko puolisosi valmis keskustelemaan kanssasi tilanteesta ja motivoitunut työskentelemään suhteenne eteen?

Eroaminen ei tunnu helpolta ratkaisulta ja sitä se ei tietysti olekaan näin pitkän yhteisen taipaleen jälkeen. Ilman perusteellisia keskusteluja ei ole järkevää tehdä elämää koskevia isoja päätöksiä. Jos pääsette kunnon keskusteluun voit yllättyä puolisosi tuntemuksista ja ajatuksista ja saada häneen jonkinlaisen yhteyden myös tunnetasolla. Yleensä ulkopuolinen apu on tarpeen pitkään jumiutuneessa tilanteessa. Suosittelen teille ehdottomasti keskustelua joko keskenänne, tai jos se ei onnistu, pariterapiassa. Pariterapeuttista apua voitte saada ilmaiseksi perheasiain neuvottelukeskuksista tai maksua vastaan yksityisiltä pariterapeuteilta.

Toivon sinulle ja puolisollesi hedelmällisiä keskusteluja ja niiden avulla helpotusta tilanteeseen!

Perheneuvoja Nina

KYSYMYS: Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa melkein viisi kuukautta jo. Alussa meillä meni kaikki todella hyvin ja ihanasti, mutta pari kuukautta sitten alkoi ilmenemään todella kovaa mustasukkaisuutta hänen puoleltaan. Hän on todella mustasukkainen poikapuolisista ystävistäni, olen jo muutamaan ystävääni joutunut katkaisemaan välit todistaakseni että rakastan poikaystävääni ja näyttääkseni että hän on minulle se tärkein. Hän pyytää minua usein kertomaan miksi rakastan häntä ja miksi haluan olla hänen kanssaan. Hän ei koskaan halua, että menemme juhlimaan erikseen, koska hän pelkää minun löytävän jonkun paremman.

VASTAUS: Kiitos mustasukkaisuutta käsittelevästä viestistäsi. Olette olleet poikaystäväsi kanssa yhdessä viisi kuukautta. Viimeisen parin kuukauden aikana poikaystäväsi taholta on alkanut ilmenemään mustasukkaisuutta, joka ilmenee epäilyinä, syytöksinä, rajoittamisena, kontrollointina ja suuttumisena.

Nuo kaikki ovat mustasukkaisuuden oireita, mutta jatkuvina ja erityisesti ilman aihetta toistuessaan, ne voidaan määritellä myös henkiseksi väkivallaksi. Kerrot, että olet monin tavoin yrittänyt vakuuttaa hänelle rakkauttasi ja rauhoittaa hänen epäilyjään. Viestisi lopussa sanot ”En keksi enää mitään mitä voisin tehdä tai sanoa kun mustasukkaisuutta alkaa ilmenemään”. Kuulostaa siltä, että olet yrittänyt kaikkesi ja on myös helppo uskoa, että olet uupunut vakuutteluihin ja loputtomiin keskusteluihin. Tuohon kysymykseesi vastaan, että mustasukkaisuus on hyvin usein mustasukkaiseen ihmiseen, hänen epävarmuuksiinsa ja taustoihinsa liittyvä ongelma. Puolison on oikeastaan mahdotonta poistaa mustasukkaisuutta. Monet alkavat eri tavoin tarkkailemaan ja rajoittamaan omaa toimintaansa, jotta se ei herättäisi puolison mustasukkaisuutta. Tämä rajoittaa ja kapeuttaa parisuhdetta sekä siinä elävien ihmisten elämää. Se saattaa johtaa siihen, että parisuhde tuntuu hyvältä vain silloin kun pari on toistensa kanssa kahden kesken. Kaikki tilanteet, joissa on ulkopuolisia ihmisiä paikalla aiheuttavat jännitteitä ja ristiriitoja. Ikävin asia on se, että rajoittaminen ja elämän kapeuttaminen eivät poista mustasukkaisuusongelmaa. Parisuhde ja rakkaus eivät voi pysyä elävänä ilman vapautta.

Onko olemassa jotain keinoa miten mustasukkaisuuden saisi katoamaan”. Oikeastaan ainoa ihminen joka voi tehdä ongelmalle jotain, on mustasukkainen ihminen itse. Joskus mustasukkaisuus saattaa lieventyä kun ihminen kypsyy, saa lisää itsevarmuutta ja alkaa luottamaan parisuhteensa pysyvyyteen. Joskus taas mustasukkaisuusongelma ei vähene suhteen vakiinnuttuakaan vaan päinvastoin kasvaa, pahenee sekä johtaa parisuhteessa henkiseen ja jopa fyysiseen väkivaltaan. Keskeinen asia on, että mustasukkainen ihminen ymmärtää, että kyse on hänen vaikeudestaan eikä syytä reagoimisestaan puolisoaan ja vaadi tätä käyttäytymään omista epävarmuuksistaan käsin. Mikäli mustasukkaisuus jatkuu ja erityisesti jos se toistuu seuraavissakin suhteissa, ihmisen olisi syytä hakea siihen apua ammattiauttajilta.

Sinulle, mustasukkaisen poikaystävän puolisolle haluaisin sanoa, että riittää, että kerrot hänelle, että rakastat häntä ja toivot teille yhteistä tulevaisuutta. En tiedä voimmeko luvata toiselle, että emme koskaan jätä koska emme voi olla varmoja minkälaiseksi suhde ja tulevaisuus muodostuvat. Suhteenne on vielä kovin nuori. Toivon, että et kapeuta omaa elämääsi, rajoita asioita joita haluat tehdä ja ihmisiä joita haluat tavata. Se, että alat elämään hänen epävarmuuksiensa sanelemaa elämää, ei ole hyväksi kummallekaan teistä. Kerrot, että poikaystäväsi on mustasukkainen erityisesti poikapuolisista ystävistäsi. Ihmiset suhtautuvat eri tavoin kumppaninsa eri sukupuolta oleviin ystäviin. Monille ne ovat vähän vaikea, epävarmuutta herättävä asia, erityisesti suhteen alussa. Tilannetta helpottaa joskus jos myös kumppani voi tutustua näihin ystäviin ja tapaatte heitä myös yhdessä hänen kanssaan. Viestistäsi välittyy hyvin se, että rakastat poikaystävääsi. Sekin, että kirjoitit tänne kysyäksesi apua, kertoo minulle, että suhteenne on sinulle tärkeä. Tämän kaiken pitäisi välittyä myös hänelle ja riittää. Ja joskus on niin, että suurikaan rakkaus ei riitä syyksi pysyä yhdessä, jos suhde saa meidät kärsimään ja voimaan huonosti. Toivon, että pidät kiinni myös itsestäsi.

Kaikkea hyvää sinulle ja teille!
perheneuvoja Helena

KYSYMYS: Minä, nainen 51 v ja mies 47 v, tutustuimme facebookissa joulukuussa. Mies kertoi kiinnostuneensa minusta jo vuodenvaihteessa; katselleensa että voisin sopia kumppaniksi monella tavalla. Treffeille hän pyysi minua helmikuun lopulla mutta miehen työkiireiden takia se lykkääntyi pitkäksi aikaa mikä oli sikälikin hyvä että itse olin alkuvuodesta tapaillut miestä jonka kanssa suhde oli täysin mahdoton ja sen ruma jälkipuinti kesti parisen kuukautta.

Miten oppisin luottamaan, miten voisin uskoa että kaikki puhuu sen puolesta että hän tahtoo jatkaa, ettei ole kohtaloon kirjoitettu että minut taas jätetään? Että nyt on vain työstä ja kaikesta sosiaalisesta väsynyt mies joka haluaa levätä maaseudun hiljaisuudessa ja palaa luokseni takaisin?

Nenep

VASTAUS: Olet tavannut hyvän miehen, jonka kanssa seurustelu on lähtenyt käyntiin rauhallisesti ja tilaa antavasti, kuten molempien toive on ollut. Olet tutustunut miehen elämänpiiriin ja hänen ystäviinsä ja tullut hyvin vastaanotetuksi. Yhteiselo on mukavaa ja normaalin oloista. Nyt olet yllättynyt omista hylätyksi tulemisen peloistasi. Sinulla oli taannoin suhde, jossa tulit yllättäen jätetyksi, vaikka olit luullut kaiken olevan hyvin.

Minusta tuo, mitä kerrot sinun ja nykyisen kumppanisi suhteesta vaikuttaa toimivalta, kunnioittavalta ja vastavuoroiselta. Vaikuttaa siis siltä, kuten sanotkin, että pelot nousevat aiemman pettymyksesi pohjalta eikä niillä ole tekemistä nykyisen miesystäväsi kanssa. Tärkeätä olisikin miettiä, miten onnistuisit pitämään huolesi aisoissa niin, että ne eivät pääse kuormittamaan sitä hyvää, jota teillä on.

Yksi voimavara lähtee omasta itsetunnostasi. Mieti omia vahvuuksiasi ja voimavarojasi. Kirjeesi vaikuttaa tasapainoisen, elämäniloisen ja tulevaisuuteen avoimesti suhtautuvan naisen kirjoittamalta. Vaikutat kumppanilta, josta kannattaa pitää kiinni. Sinunlaisiasi ei kasva joka oksalla. Miksi edes kuvittelisit, ettei suhde kanssasi riittäisi rakastamallesi miehelle? Vaikka yksi eksä lähti ikävästi, se ei ole mikään ennusmerkki siitä, että sama tulisi toistumaan. Pikemminkin ajattelisin päin vastoin. Kohdallesi osui yksi huono valinta, kiintiöpettymys, jonka jälkeen on todennäköistä, että nykyinen kumppanisi on juuri niin luotettava kuin sinäkin olet. Iloitse itsestäsi ja suhteestasi!

Voisit myös kiittää ja onnitella itseäsi siitä, että olet rohjennut ottaa riskin ja lähteä tähän suhteeseen. Et ole antanut tuon aiemman pettymyksen viedä luottamustasi hyvään parisuhdetulevaisuuteen. Elämä on heittäytymistä. Emme voi rakentaa valintojamme sataprosenttisesti varman päälle. Silloin emme uskaltaisi valita mitään emmekä ottaa askeltakaan.

Pelot iskevät yksin ollessasi - sehän on pelkojen tapa. Voisit miettiä keinoja, joilla rauhoitat itseäsi. Pelon alkaessa nostaa päätään, muistuta itseäsi siitä, että se on vain senhetkinen tunne. Tunne tulee, on vallalla ja häviää sitten vaihtuakseen toiseen tunteeseen. Älä pelkää pelkoa. Se ei merkitse, että jotain pahaa oikeasti tapahtuisi. Tee pelon kurkistellessa jotakin sellaista, joka vaatii täyden keskittymisesi ja vie ajatuksesi muualle. Siten pääset tilanteesta yli. Ehkä soitat jollekin ystävälle, katsot elokuvan, lähdet ulkoilemaan, kuuntelet voimalaulujasi soittolistalta, jonka laadit huolellisesti tällaisia hetkiä varten, luet... Jos pelko yrittää iskeä uudelleen, tee taas aktiivisesti jotakin. Huomaat, että sinä voit hallita pelkoa eikä se sinua. Voit valita kuinka paljon aikaa annat pelolle. Käytä sen kanssa seurustelemiseen vaikka viisi minuuttia, ravistele se sitten voimalla ja konkreettisesti pois harteiltasi ja tee muuta. Kun pelko huomaa, että kykenet hallitsemaan sitä, se alkaa askel askeleelta luikkia kauemmas.

Parasta vahvistusta on suhteenne itsessään. Olemalla avoimia omia itsejänne rakennatte koko ajan vahvistuvaa perustaa. Voitte yhdessä miettiä sitäkin, mitä voitte tehdä huoltesi hälventämiseksi. Onko miehen mahdollista jollakin luontevalla tavalla auttaa sinua tuntemaan olosi turvalliseksi? Älä kuitenkaan päästä itseäsi pelon manipuloimana takertumaan mieheen vaan toimi, kuten tähänkin asti antaen hänelle - ja itsellesi - levollisesti oma tilansa.

Iloista ja valoisaa loppukesää!
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen 26-vuotias nainen, intohimoinen, menevä, nauravainen, toiset todella huomioonottava ja tiedän että ihmiset kunnioittavat ja pitävät minusta. Itsevarma, määrätietoinen... Ei, ei enää.. Nykyään olen surullinen varjo entisestä. Sain aikamoisia uutispommeja puolen vuoden sisään ja asunnonmenetyksen myötä selvisi myös että puolisoni on pettänyt minua. Romahdin sijoiltani ja vaikka mies väittää ettei ole erehtynyt kuin kerran humalapäissään.. Se kerta tapahtui vuosipäivänämme romanttisen illallisen ja kalliin kaulakorun jälkeen, kun olin reilu ja päästin hänet juhlimaan kaveriensa kanssa vaikka oli "päivämme". Hän päätyi pettämään minua kaverinsa tyttöystävän kanssa ja jäi siitä minulle kiinni 8kk takaperin vahingossa kun hänen entinen ystävänsä avautui asiasta.

Tarvitsen selviytymisoppaan.

Lamaantunut

VASTAUS: Kuvaat itseäsi elämänhaluiseksi, empaattiseksi, pidetyksi ja itsevarmaksi naiseksi. Nyt kuitenkin puolen vuoden sisällä olet saanut uutisia, jotka ovat saaneet perusturvallisuutesi järkkymään ja elämänhalusi katoamaan. Yksi uutinen on puolisosi kiinni jääminen pettämisestä. Kuvaat käsitelleesi uskottomuutta pari kuukautta ja yrittäneesi jatkaa suhdetta tästä solmusta huolimatta. Kauhukuvat ja pakkoajatukset palaavat mieleesi kuitenkin jatkuvasti. Sinun on myös vaikea kuvailla kuinka musertunut todellisuudessa olet. Kyselet nyt opasta, että selviäisit tilanteesta. Tässä on jo ensimmäinen toivon merkki, kun nyt sait aikaiseksi tämän kysymyksen. Olet jo alkanut selvittää näitä solmuja. Hyvä alku!

Kokemuksesi on ollut traumaattinen ja kuvailemasi perusteella kuulostaa siltä, että tarvitsisit nyt jonkinlaisen hengähdystauon. Mikä auttaisi sinua pois koiran roolista, jossa et halua elää? Joillakin auttaa etäisyyden ottaminen tai jokin muu tauko, jonka aikana saisit mietittyä tilannettasi. Joskus jonkinlainen etäisyys auttaa näkemään. Kuvaat miten sinulla on ollut voimia vaikka mihin. Eivät ne voimat ole kokonaan kadonneet. Nyt naurusi ja valtasi päättää elämästäsi ovat jääneet musertuneen olosi alle. Postista saa kuvan, että olet pidetty ihminen ja sinulla on ystäviä. Selviytymisoppaassa voisi olla oma luku ystävistä ja läheisistäkin. Heistä voi olla paljon tukea ja heidän seurassaan vietetty aika voi virkistää, vaikka ei parisuhteen ristiriitoja heidän kanssa jakaisikaan.

Lamaantuneisuus ja aloitekyvyttömyys viittaavat pitkään jatkuneeseen ahdistuneeseen oloon ja voivat olla masennuksenkin merkkejä. Työssäkin huomaat jo voimattomuutta. Voisitko hakeutua työterveyteen kertomaan tilanteestasi? Sitä kautta voi myös saada apua. Olet kokenut paljon ahdistusta ja surua ja kuulostat eläväsi jatkuvassa pelossa. Näiden tunteiden käsittelyyn on mahdollista saada tukea.

Sitten on erikseen mietittävä onko sinulla voimia keskustella puolisosi kanssa lamaantuneesta ja ahdistuneesta olostasi ja siitä miten nyt parisuhteenne voi? Asiat eivät selvästikään ole lähteneet kohentumaan tällä tavalla ja tilanteen jatkuessa näissä tunnelmissa. Puolisosi kuvaa halunsa olla kanssasi, mutta kuvaa olevansa kännipäissään erilainen ja hakevansa muilta naisilta seuraa. Nämä eivät ole asioita, joita tarvitsee hyväksyä. Kyse on miehen päätöksistä.

Pohdit myös suhteenne tulevaisuutta. Uskottomuudesta ja muista parisuhteen kriiseistä on mahdollisuus selvitä. Mitä selviäminen on kohdallasi? Onko se uudenlainen ote tässä parisuhteessa vai tästä suhteesta irti päästäminen? Jatkaaksesi tarvitsisit nyt miehestäsi aidon keskustelukumppanin. Huomaat kyllä, onko hänellä tahtoa ja halua muuttua. Puolen vuoden sisään tuli monta pommia. Mitä pitäisi nyt tapahtua, että seuraavan puolen vuoden jälkeen sinulla olisi parempi olla?

perheneuvoja Markku

KYSYMYS: En edes tiedä mistä aloittaa.. Elämä tuntuu olevan nykyään yksi vuoristorata.

Meidän arkielämämme toimii erittäin hyvin, pystymme puhumaan asioista ja teemme sitä erittäin usein. Myös seksielämämme on erinomainen. Vain tämä yksi osa on itseäni valloittava en voi päästä siitä yli. Mitä pitäisi tehdä, olisiko parempi vain jatkaa elämää erikseen. Olisikohan tähän tilanteesseen kenelläkään mitään viisaita sanoja?

Ihmetellen eteenpäin

VASTAUS: Olipa ikävää lukea kirjettäsi. Olet löytänyt suuren rakkauden ja jättänyt tutun elämän taaksesi voidaksesi elää hänen kanssaan vieraassa kulttuurissa. Jo pelkästään muutto ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin vievät paljon voimia. Silloin erityisesti kaipaa lähimpien ihmisten tukea.

Ilmeisesti suhteenne toimiikin monelta osin tuen ja läheisyyden lähteenä, mutta luottamus ei kuulosta olevan parhaalla mallilla. Jo pelkästään se, että sinulle tulee ylitsepääsemätön tarve lukea hänen yksityisiä viestejään, kertoo siitä, että suhteessanne ei ole kaikki kunnossa.

Miehesi ei kunnioita suhteenne rajoja, eli sitä, minkä olette yhdessä sopineet olevan sopivaa. Ikään kuin hän ei pohjimmiltaan ymmärtäisi, mikä sinua loukkaan hänen viestittelyssään muiden naisten kanssa. Olet varmaan yrittänyt sitä hänelle selvittää. Hän sanoo ymmärtävänsä, mutta ymmärrys ei pysy hänen mielessään. Tai sitten hän ymmärtää kyllä sinun tunteesi, mutta ei voi itselleen mitään. Oma tiedostamaton tarve pitää yhteyttä monien naisten kanssa voittaa hänen sinua kohtaan tuntemansa myötätunnon. Ihminen on usein myös itselleen arvoitus. Silloin, kun huomaa omien selittämättömien yllykkeiden tuottavan tuskaa läheisille, olisi hyvä hakea apua oman mielensä selvittelyyn.

Myös sinä olet rikkonut rajoja, hänen yksityisyytensä rajaa, lukemalla hänen viestejään. Mikä sai sinut tekemään niin ensimmäisellä kerralla? Epäilys, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka arki toimiikin? Luottamus ei ehkä ole suhteessa parhaimmillaan, kun tällainen tulee mieleen. Miehesi väittää sinua mustasukkaiseksi. Oletko aikaisemmissa suhteissasi kokenut jotain samaa? Vai onko vasta tämä suhde herättänyt sinussa epäilevän puolen? On aivan ymmärrettävää olla mustasukkainen, kun pelkää menettävänsä rakkaan ihmisen. Onkohan tämä pelko sinulle tuttua? Joskus me päädymme elämässä uudestaan ja uudestaan samoihin asetelmiin kunnes tunnistamme ongelman ja löydämme jonkin uuden ratkaisun.

Huomaatko, että tämä suhde olisi yhdessä viettämänne vuoden aikana muuttanut sinua? Mieti silloin tarkoin, haluatko tämän kaltaisen muutoksen jatkuvan. Läheisessä suhteessa eläminen muokkaa meitä jokaista. Olisi toivottavaa, että muutos vapauttaisi potentiaaliamme, ei sitoisi sitä lisääntyvällä ahdistuksella. Elämää ei voi rakentaa epärealistiselle odotukselle, että toinen muuttuisi. Kuulostaa siltä, että sinä olet antanut hänelle monta mahdollisuutta ja toivonut parasta. Kerrot, että rakastat häntä. Rakastatko itseäsi kylliksi suojautuaksesi yhä uusilta pettymyksiltä ja loukkauksilta. On hyvin raastavaa ja mieltä kuluttavaa epäillä koko ajan, mitä toinen tekee, kun ette ole yhdessä. Voisitko kuvitella tulevaisuuttasi tällaisessa elämässä?

Kirjeestäsi sain kuvan, että olet rohkea ja itsenäinen nainen. Olethan muuttanut uuteen kulttuuriin ja saanut sieltä nopeasti työtä. Toivottavasti olet löytänyt myös ystäviä ja muuta tukiverkostoa. Heitä nyt tarvitsisit kipeästi. Todellisuudentaju katoaa helposti yksin asioita miettiessäsi etenkin, kun joudut suhteuttamaan asioita vieraaseen kulttuuriin ja toisenlaiseen tapaan ajatella.

Toivon, että löydät lähellesi ihmisiä, jotka arvostavat sinua ja tunteitasi ja auttavat sinua luottamaan itseesi ja elämään!

Parhain terveisin,
perheneuvoja Anne

KYSYMYS: Olemme reilu kolmikymppinen avopari, joka on ollut yhdessä noin 10 vuotta. Koko tämän ajan suhteeseen on mahtunut todella hyviä aikoja ja sitten todella huonoja aikoja, vuorotellen, säännöllisissä sykleissä. Olemme käyneet muutaman kerran pariterapiassa ja saaneet neuvoja, mutta emme ole osanneet vaikuttaa käytökseemme niin, että tilanne olisi merkittävästi muuttunut. Riitamme ovat "rumia", henkisesti, ja ne pyyhkivät pois paljon hyvää. Anteeksiantaminen ja pyytäminen on vaikeaa. Mielessäni on jo pitkään ollut eroajatuksia, mutta mies on halunnut yrittää - ja olemme taas puhuneet, ja sopineet, ja tehneet sääntöjä - mutta emme ole saaneet muutosta aikaiseksi. Riidat alkavat usein pienestä - mies leiskahtaa nopeasti ja suutahtaessaan loukkaa minua helposti mitätöimällä, nimittelemällä, kiroilemalla jne. Itse alan huutaa (ja myös oma kielenkäyttöni on vuosien mittaan muuttunut ala-arvoiseksi) ja huutaminen taas loukkaa miestä. Koen usein, että minua ei arvosteta ilman, että jotenkin "ansaitsen" arvostuksen, miehen sanat satuttavat myös niin, että en osaa itsekään aina arvostaa häntä. Näiden riitojen takia myös seksi on vähentynyt suhteessa merkittävästi (en halua seksiä juurikaan), mikä ahdistaa erityisesti miestä. Välillä olen aivan valmis luovuttamaan.

Voiko suhteella olla tulevaisuutta? Voimmeko ikinä oppia riitelemään loukkaamatta ja säilyttää arvostuksen ilmapiirin vallitsevana suhteessamme? Onko jo aika myöntää, että olemme yrittäneet kaikkemme, mutta epäonnistuneet ja emme ole oikeat toisillemmet? Olisimmeko onnellisempia ilman toisiamme? Kumpikin meistä osaa asua myös itsekseen, eli kyse ei ole siitäkään, että pelkäisimme olla yksin.

Yhdessä vai erikseen?

VASTAUS:Kuvailet kirjeessäsi parisuhdettasi kahdessa erilaisessa valossa. Toinen on todella hyvää valoa ja toisessa kaikki näyttää huonolta ja tuhoavalta. Hyvää tarkoittavat neuvot ja säännöt pahojen päivien varalle eivät ole teitä auttaneet. En sitä yhtään ihmettele, parisuhteen riidoissa kynnetään yleensä niin syvällä tunnemaailmassa, että ajattelukyky sumenee fiksuimmiltakin.

Isot aivot hyötyvät neuvoista, mutta ajattelevat aivot kytkeytyvät heti pois päältä, kun elämän tärkein suhde on uhattuna. Suhde itseen ja suhde rakkaaseen. Näiden kahden edestähän tekin taistelette, eikö niin?

Minusta oli kiinnostavaa, kuinka kuvasit hyvien ja huonojen aikojen vaihtelua. Mikäköhän saa ilmapiirin kylmenemään teidän välillänne? Tunnistatteko sitä hetkeä, kun alamäki alkaa taas? Mikä sen saa aikaan? Välillänne tapahtuu jotain, todennäköisesti huomaamattanne. Joku syvävirta kuohahtaa, vanha mörkö nostaa päätään. Ja olette taas kaiken kamalan keskellä, kerta kerralta toivottomampana. Ja toivottomuus saa teidät myös reagoimaan voimakkaammin. Eikö niin? Tunnistatteko, mikä on se kipeä kohta, joka saa reagoimaan?

Molemmat ehkä koette, että toinen ei arvosta, ja se loukkaa. Tulette vihaiseksi, sanotte ilkeitä asioita ja loukkaannutte lisää. Kierre on valmis. Mutta mitä tapahtuu pinnan alla? Voisitte ihan rauhassa miettiä, mitä teidän sisällänne tapahtuu silloin, kun koette, että tuo rakkain ihminen ei näe minua arvokkaana, hän halveksii ja mitätöi. Kun niin kaipaisitte juuri hänen hyväksyvää katsettaan ja ihailuaan. Pettymys, riittämättömyyden tunne, huonouden tunne, hyljätty olo, voimaton… nämä ovat joitain oloja, joita joku toinen voisi tuntea. Teillä on omat elämänkokemuksenne, joiden valossa tilannetta tulkitsette.

Onko mahdollista, että kaikkien pahojen olojen alla on jokin pettymys, jotain mitä niin kovasti kaipaisitte toisiltanne, mutta juuri silloin ette sitä saa. Ette saa, koska juuri silloin toinen on oman kipunsa ja pettymyksensä vallassa niin, että ei pysty ajattelemaan muuta kuin omaa selviämistään. Olette jumissa, josta kumpikaan ei pääse ulos yksin. Samalla tuntuu, että toinen on syypää tilanteeseen. Pahanolon keskellä on todella vaikea nähdä, kuinka minä itse vaikutan toiseen.

Tunnen suurta myötätuntoa, kun ajattelen sitä hätää, joka teillä on riidan keskellä. Äsken niin rakas ja läheinen ihminen näyttää muuttuneen viholliseksi, joka pitää tuhota, jos haluaa itse pysyä hengissä!

Jotenkin te jumistanne aina selviätte. Suurin vaurioin, ja ymmärtämättä, mitä tapahtui, mutta kerrot, että välillä taas teillä on todella mukavaa ja pystytte luottamaan tosiinne. Mitä silloin tapahtuu, kun luottamus löytyy? Kuinka onnistutte palauttamaan yhteyden? Silloin ehkä saatte, kuin vahingossa, toiselta sellaisen viestin, jota olette kaivanneet. Kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuu aina paljon sellaista, mitä mieli ei ehdi rekisteröidä, pinnan alla.
Välillä on hyvä pysähtyä tarkkaamaan, mitä minussa tapahtuu ja kuuntelemaan, mitä toisen sisällä on menossa.

On selvää, että jokaisen tuhoavan riidan jälkeen toipuminen on vaikeampaa, kun on taas tullut satutetuksi kipeimmällä mahdollisella tavalla. Anteeksianto on vaikeaa, jos ei oikein ymmärrä, mitä minun tulisi pyytää/antaa anteeksi. Suuttumista? - Tunteille ei voi mitään. Huutamista? - Mutta kun sinäkin huusit.

Koette todennäköisesti molemmat samanlaista voimattomuutta riidan viedessä mennessään kuin tulvavirta. On vaikea ottaa vastuuta omasta osuudesta, jos kokee olevansa vain virran heiteltävänä. Vihan ja loukkaantumisen tunteille ette voi mitään, mutta se mitä teet, kun suutut, on sinun vastuullasi. Siinä on se kohta, johon voit vaikuttaa. Ota siitä hetkestä kiinni, riippumatta mitä toinen tekee. SE on hänen vastuullaan. Yhdessä te joko voitatte tai häviätte. Te taistelette yhteistä vihollista vastaan. Vihollinen on se riita, ei kumppani.

Toivon, että näistä ajatuksista on teille apua, miettiessänne olisiko hyvä jatkaa yhdessä vai erikseen. On hyvä muistaa, että rakkaus on nippu monenlaisia tunteita, ei vain niitä ihania ja mukavia. Viha kuuluu myös rakkauteen. Jos paljon rakastaa niin paljon myös vihaa, koska toinen on niin tärkeä.

Lämpimin terveisin
Perheneuvoja Anne

KYSYMYS: Olen 38-vuotias nainen ja seurustellut pari vuotta nykyisen kumppanini kanssa. Rakastan ja arvostan miesystävääni paljon: hän on empaattinen, hellä ja kärsivällinen ihminen, joka pystyy aidosti huomioimaan toisten tarpeet. Yhdessäolomme on pääasiassa helppoa ja mukavaa, nauramme paljon, puhumme paljon, harrastamme yhdessä ja nautimme kotoilusta.

Lähes alusta asti minua on kuitenkin mietityttänyt miesystäväni vaikeus tehdä aloitteita ja ilmaista omia mielipiteitään. Hän myötäilee lähes kaikessa minun ajatuksiani, ja sopeutuu aina minun ehdotuksiini. Tavallisessa arjessa tämä piirre ei aina tule esille, sillä arjen rutiinit sujuvat meiltä mainiosti, eikä meillä ilmeisesti olisi missään tapauksessa suuria erimielisyyksiä esim. siivoamisen suhteen. Ongelmaksi ovat muodostuneet kuitenkin esimerkiksi loma-ajat, joita olisi mukava suunnitella yhdessä. Miesystäväni ei yksinkertaisesti pysty kertomaan mitä haluaisi lomalla mieluiten tehdä (vaikka tietenkin yritämme aina lomaa ennen keskustella aiheesta). Myös pienetkin yllättävät tilanteet saattavat yhdessä ollessamme lamauttaa kumppanini täysin; hän ei kykene toimimaan tilanteissa joissa häneltä vaadittaisiin improvisointia tai ennakkosuunnitelmasta poikkeavia ideoita. Yleensä minä päädynkin tekemään päätökset lomien suhteen ja ratkomaan yllättävät tilanteet, jotka siis eivät ole välttämättä ollenkaan suuria vaan kyse voi olla vaikkapa siitä, että kaupassa ei ole jotain ostoslistalla olevaa tuotetta.

Olemme puhuneet asiasta keskenämme paljon, koska minä kärsin asetelmasta, jossa koen että vain minun tahdollani ja tunteillani on merkitystä suhteessamme. On yksinäistä ja aika lohdutontakin tajuta, että pienet ja suuremmatkin ratkaisut ovat jo tähän mennessä jääneet minun vastuulleni. Tiedän olevani melko voimakastahtoinen ihminen, ja siksi olen alusta alkaen pyrkinyt kysymään kumppanini mielipiteitä ja tarpeita usein ja lähes joka asiassa - tuloksetta. Välillä olen yrittänyt olla itse vähemmän aktiivinen ja antaa siten tilaa hänelle, mutta tilanne on ja pysyy samana. En yksinkertaisesti enää tiedä millä muulla tavalla voisin häntä rohkaista tuomaan esiin omia ajatuksiaan ja halujaan. En halua olla suhteen dominoiva osapuoli, mutta olen sellaiseksi päätynyt. Loogista kyllä, myös riitely miesystäväni kanssa on mahdotonta. Jos minä suutun, saan huutaa ja riehua yksikseni sillä välin kun kumppanini pahoittelee tilannetta ja pyrkii rauhoittamaan minua. Olen siis meidän suhteessamme ainoa, joka ilmaisee aggressiota ja vihaa.

Miesystäväni ei myönnä kärsivänsä tilanteesta, mutta tunnistaa kyllä nykyään halunsa miellyttää minua ja vaikeutensa olla suhteessamme näkyvä. Hän kertoo haluavansa varmistua minun tahdostani ja tunnetilastani aina ennen kuin tekee mitään, koska pitää ajatuksiani ja ideoitani ylivertaisia verrattuna hänen omiinsa (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa). Tämä taas on johtanut minut pohtimaan mikä suhteessamme ylipäätään on lähtöisin hänestä: kun kumppanini vakuuttaa rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani, onko lopulta kyse vain hänen tarpeestaan olla minulle mieliksi?

Haluaisin tietää miltä tilanteemme kuulostaa ammattilaisen korvin, ja mitä vaihtoehtoja meillä voisi olla suhteen rakentamiseksi tasapuolisempaan suuntaan? Vai ovatko lähtökohtamme liian kaukana toisistaan?

Yksin kaksin

VASTAUS: Hyvä Yksin kaksin,kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestäsi. Kerrot ehkä monen mielestä yllättävästä ongelmasta: suhteessanne vain sinun tahdollasi ja tunteillasi on merkitystä, miehesi mukautuu ja miellyttää ja jättää päätösvallan sinulle. Viihdytte hyvin yhdessä eikä teillä ole suuria erimielisyyksiä. Moni saattaisi ajatella olevansa tyytyväinen, jos saisi tällaisen suhteen. En kuitenkaan yhtään ihmettele, kun kerrot, että olet yksinäinen, kun et tiedä, onko suhteen toisessa päässä ketään kotona. Kerrot epävarmuudesta, rakastaako miehesi oikeasti sinua vai haluaako hän vain miellyttää ja täyttää sinun tarpeitasi. Vaistoat, että kaikki ei ole kunnossa näin yksipuolisen harmonian keskellä.

Olet saanut suuremman päätösvallan suhteessanne. Vallan mukanaan tuoma vastuu tuntuu raskaalta kantaa yksin. Miehesi haluaa varmistua sinun tahdostasi ja sopeutuu mielellään siihen. Aivan kuin hän olisi oppinut, että joku toinen tietää aina paremmin ja että voi tulla hyljätyksi, jos ei onnistu ennakoimaan toisen tunteita. Tällaiset asiat me usein opimme lapsena ensimmäisissä suhteissamme. Lapsi on täysin riippuvainen hoitajastaan ja on selviytymisen kannalta välttämätöntä oppia säätelemään omia tarpeitaan ympäristön toiveiden mukaisesti. Kerrot, että toisaalta miehesi ei osaa ilmaista toiveitaan ja reagoida spontaanisti, toisaalta hän on empaattinen, hellä ja huomioiva. Kolikolla on aina kaksi puolta.

Kuulostaa hyvältä, että olette kumpikin tunnistaneet jonkinlaisen epätasapainon suhteessanne ja pystytte siitä puhumaan. Näin tilanne ei pääse kehittymään puhumattomaksi möykyksi ja epämääräiseksi pahanolon aiheuttajaksi. Miehesi tunnistaa vaikeutensa olla näkyvä ja kuuluva suhteessanne ja sinä tunnistat olevasi voimakastahtoinen ja ilmeisesti ihan mielelläsi teet päätöksiä, tiettyyn rajaan asti. Pohdit mahdatteko te olla liian kaukana toisistanne, mutta minusta kuulostaa, että olette lähtökohtaisesti hyvin toisianne täydentäviä. Erilaisuus on rakastumisen taustalla useammin kuin samankaltaisuus.
Teidän erilainen tapanne olla suhteessa mahdollistaa molemmille jonkun vanhan toistumisen. Miltä tämä kuulostaa? Voisiko olla, että sinä olet puolestasi tottunut kantamaan vastuuta jo pienenä? Ja ottamaan tilanteita hallintaan, kun joku muu ei ole sitä tehnyt? Lapset ovat hyviä vaistoamaan, mitä heiltä odotetaan ja edellytetään usein ihan huomaamatta. Lapsuuden selviytymiskeinosta tulee sitten myöhemmin totuttuja tapoja olla suhteessa. Niin lapsi kuin aikuinenkin pyrkii maksimoimaan turvallisuutensa suhteessa rakkaisiin ihmisiin.

Kuulostaa siltä, että tällä hetkellä työnjako suhteessanne on jyrkkä - toinen kantaa vastuun, toinen joustaa ja mukautuu. Yhdessä kasvamalla molemmilla voisi olla mahdollisuus löytää toisen avulla omia piilossa olevia puolia, pehmeyttä ja lujuutta, kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä. Suhteessa kasvaminen vaatii sen, että molemmat haluavat nähdä kasvamisen vaivan. Oman kärsimyksen tunnistaminen on siinä hyvä alku.

Toisaalta minulle tulee mieleen kysyä, oletko sinä valmis ottamaan muutoksen riskin suhteessanne? Jos miehesi alkaisi tahtomaan vahvemmin, arki muuttuisi myrskyisämmäksi. Kaksi erillistä ihmistä haluaa väistämättä eri asioita. Mukautumisen sijaan teidän täytyisi alkaa neuvottelemaan. Eikä sekään ole aina helppoa. Oman tahdon vahvistumisen myötä lisääntyy myös kyky pitää puolensa. Jämäkkyys on myönteistä aggressiivisuutta. Muutos vaatisi rohkeutta teiltä molemmilta.

Voisitte miehesi kanssa yhdessä pohtia, onko tämä tapa olla suhteessa teille tuttua aikaisemmista suhteista? Millaista on ollut lapsena ja nuorena ilmaista omaa tahtoa? Tai vihaisuutta? Miten vanhemmat tai sisarukset ovat reagoineet? Onko jonkun tärkeän aikuisen rakkaus ja hyväksyntä ollut ehdollista? Millaisia kokemuksia teillä on aikaisemmissa ystävyys- tai parisuhteissa? Hyväksytyksi ja hyljätyksi tulemisen kokemukset menevät herkille alueille. Me kannamme mukanamme paljon sellaista, mitä emme heti itsekään tunnista. Siksi näistä asioista puhuminen vaatii paljon luottamusta ja toinen toisensa kunnioitusta. Kuulostaa, että te arvostatte toisianne, viihdytte toistenne seurassa ja olette aidosti kiinnostuneita toistenne ajatuksista. Se on hyvä pohja tuleville keskusteluille, itseen ja toiseen tutustumiselle. Ja sehän viekin koko loppuelämän! Hyvää löytöretkeilyä teille molemmille!

Perheneuvoja Anne

KYSYMYS: Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 2,5 vuotta. Alussa etenimme melko nopeasti, olimme tapailleet pari kuukautta, kun mies pikkuhiljaa muutti luokseni. Nopea alku ei kuitenkaan tuntunut pahalta, päinvastoin olemme aina tulleet todella hyvin toimeen. Olimme asuneet yhdessä reilu puoli vuotta, kun mies yhtenä iltana sanoi haluavansa erota. Juteltuamme asiasta päädyimme siihen, että muutamme erilleen, mutta jatkamme suhdetta. Miehelle ongelma oli oman tilan puute (asuimme yksiössä). Sen jälkeen juttelimme silloin tällöin vakavasti suhteestamme, jotta kumpikin tietäisi, missä mennään. Kummallakin oli hyvä olla.

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Rakkaussuhteen päättyminen on aina surullista. Erityisen surullista se on silloin, jos vain toinen haluaa lopettaa suhteen. Ei ole helppoa tulla jätetyksi ja elää sen tuskan kanssa. Voimia siis sinulle! Mutta lupaan, että ajan myötä suru ja tuska helpottavat.

Kirjoitat, että poikaystäväsi haluaisi säilyttää ystävyyden välillänne vaikka seurustelu päättyykin. Mietit kuitenkin, pystytkö itse siihen kun sinulla on voimakkaita tunteita häntä kohtaan. Voikin olla niin, että erotilanteessa on hyvä pitää ainakin jonkin aikaa etäisyyttä ja antaa omalle surulle tilaa. Suruprosessiin liittyy usein myös muita vaikeita tunteita kuten hätää, pelkoa ja vihaa. Niillekin tunteille kannattaa antaa tilaa. Onko sinulla ystäviä tai sukulaisia, joiden kanssa voit keskustella? Tai kaipaisitko ehkä ammatillista keskusteluapua? Yksin ollessasi voit purkaa tunteitasi esimerkiksi kirjoittamisen, musiikin tai jonkun muun sinulle luontevan tekemisen kautta. Rakkaussuhteen jälkeinen ystävyyssuhde on toki (myöhemmin) mahdollista, mutta vain, jos molemmat ovat siihen valmiita ja hyväksyvät rakkaussuhteen päättymisen.

Suosittelen sinua tutustumaan Bruce Fisherin kirjaan Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Kirjassa käsitellään eroprosessiin liittyviä vaikeita tunteita, mutta sen sanoma on lohdullinen ja toivoa antava.

Kaikkea hyvää sinulle!

Perheneuvoja Kaisa