KYSYMYS: En oikein osaa jäsennellä ajatuksiani. Aloitan siitä että elämäni on täydellistä. Minulla hyvä mies. Aivan ihanat lapset. Talo, koira ja upea piha. Näennäisesti kaikki kunnossa.
Mutta kun ajan kotiin töistä. Ahdistun. Toimin kuin autopilotilla. Teen ne asiat jotka pitää tehdä mutta en elä. Mieheni ahdistaa minua, huomasin jokupäivä että en edes ikävöi häntä kotiin.
Taustalla on siis suoraan 16 vuotiaasta aloitettu seurustelu joka on nyt kestänyt 14-vuotta. Naimisissa siitä kuusi. En ole koskaan tehnyt mitään yksin. En itsenäistynyt. Mieheni on hoitanut kaiken, rahat, talousasiat, talon, autot. Minä vain olen kulkenut mukana.
Tuntuu kuin eläisin jonkun muun elämää. Koti ei näytä minulta vaan siltä miltä sen kuuluisi näyttää. En ole enää varma pidänkö omakotitaloista edes. Olen jotenkin hukassa. Olen jo miettinyt puolivuotta eroa, omaa asuntoa ja olemista yksin.
Olenko valmis heittämään 14-vuotta roskiin vain oman päähänpistoni takia. En vain enää tunnista itseäni. Eilen itkin koko päivän ja tänään liitto tuntuu turvalliselta. Menen kuin myrskyssä.. Ja alan väsyä tähän.. Enkä tiedä mikä on oikea vastaus..
Hyvä vaimo
VASTAUS: Aloitit kertomalla, että elämäsi on täydellistä. Jäin miettimään tätä määritelmää. Olet ilmeisesti saavuttanut monia tavoittelemiasi asioita, mutta voikohan täydellisyyttä saavuttaakaan...? Itse ajattelen, että elämään mahtuu monenlaista vaihetta, myötä- ja vastamäkeä sekä tasaisempaakin aikaa. Täydellisyyttä voi kokea hetkittäin, mutta harvalle se on pysyvä olotila. Eikä tarvitsekaan olla. Jos emme olisi ajoittain tyytymättömiä elämäämme tai kaipaisi siihen jotain uutta, jäisi ehkä jotain tärkeää kokematta. On tärkeää, että meillä on toiveita ja unelmia, joita kohti mennä. Kaikki toiveet ja unelmat eivät ehkä toteudu ja ne saattavat muuttaa muotoaan elämän varrella. Mutta juuri tässä piilee mielestäni elämän suola ja sokeri: emme ole koskaan valmiita, elämä ei ole koskaan valmis.
Kirjoitit, että sinulla on hyvä mies, ihanat lapset, talo, koira ja upea piha. Näennäisesti kerrot kaiken olevan kunnossa, mutta silti jotain puuttuu. Teet asioita, joita "pitää" tehdä, mutta et koe eläväsi omaa elämääsi. Kuulostaa siltä, että olet jonkinlaisessa (ikä?)kriisissä. Mietit omaa identiteettiäsi: kuka minä oikein olen, mitä haluan? Pohdit elämäsi tähänastisia valintoja etkä taida oikein tietää, mitä haluat tulevaisuudelta. Tämä sinun olisi kuitenkin tärkeää selvittää. Vain sinä voit elää sinun elämääsi. Olet miettinyt puolisen vuotta eroa, mutta se aiheuttaa sinussa ilmeisen ristiriitaisia tunteita. Ristiriidan kanssa eläminen on rankkaa, mutta samalla se viestii siitä, että olet ehkä luopumassa (ainakin ajatuksen tasolla) jostakin itsellesi tärkeästä ja arvokkaasta.
Kirjoitit, ettet ole tehnyt koskaan mitään yksin, itsenäistynyt. Eroajatus on kuitenkin kovin itsenäinen ajatus. Tutki sitä rauhassa, anna sille aikaa. Oletko valmis luopumaan elämänkumppanistasi, lastesi isästä ja (ydin)perheestä? Vai voisitkohan löytää itsenäisyyttä myös perheesi ja kotisi sisältä? Kirjoitit, että miehesi on hoitanut kaiken. Mitäpä jos alkaisit ottamaan enemmän vastuuta kodin asioista? Leikkaisit vaikkapa nurmikon, pesisit auton tai maksaisit laskuja? Voisiko se vähentää ulkopuolisuuden tunnettasi? Mitä muuta tarvitsisit, jotta voisit kokea eläväsi enemmän omaa elämääsi?
Nimimerkkisi "Hyvä vaimo" sai minut myös mietteliääksi. Minkälainen olet kun olet hyvä vaimo? Entä hyvä äiti? Hyvä tytär? Hyvä naapuri? Hyvä ystävä? Entä minkälainen olet kun olet hyvä ystävä itsellesi?! Meillä on elämässä monia rooleja ja varsinkin elämän niinkutsuittuina ruuhkavuosina (kun lapset ovat pieniä), saatamme uupua näiden roolien ristipaineessa. Silloin kannattaa tarkistaa, mikä on itselle tärkeää ja luovuttamatonta, ja mistä taas voi hellittää. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, riittävän hyvä riittää.
Jos ristiriitainen olosi jatkuu pidempään, suosittelen sinua hankkimaan keskusteluapua esimerkiksi terveysasemalta, työterveyshuollosta, seurakunnasta tai yksityiseltä terapeutilta.
KYSYMYS: Koettuani jo paljon en olisi uskonut vielä kerran törmääväni nykyiseen päänsärkyyni, pettämisestä toipumiseen. Olen 54-vuotias nainen, eronnut kaksikymmentä vuotta sitten, kasvatin kaksi lastani yksinhuoltajana ja tapasin heidän aikuistuttuaan nykyisen elämänkumppanini kolme vuotta sitten. Jonkun kerran olin seurustellut eroni jälkeen, mutta totta puhuen halusin keskittyä lapsiini ja koin tiiviimmät suhteet enintään lisärasitteena. Eroni jälkeen myös seikkailin, ilomielin, paikkailin itsetuntoani ikuiseksi aiotun liiton kariuduttua.
Vanha totuus toimi kolme vuotta sitten: nähdessäni nykyiseni ensimmäisen kerran, tiesin välittömästi, että tämän kanssa haluan viettää loppuelämäni. Seurustelu käynnistyi vauhdilla, vaikka asuimme eri paikkakunnilla. Kysyin jo ensimmäisenä yhteisenä iltanamme, onko hän jo selvittänyt mielestäni kohtalaisen tuoreen, silloin vain kaksi vuotta vanhan avioeronsa jälkimainingit. Väitti selvittäneensä, mitä rohkenin hieman mielessäni epäillä, sillä erosta toipuminen ja uuden elämän rakentelu vie paljon enemmän aikaa kuin eroavat aavistavatkaan.
Meillä oli kaikin puolin mukavaa. Tapasimme usein, molemmat näkivät vaivaa tapaamisten järjestelyissä. Vuosi ja kymmenen kuukautta alun jälkeen ihmettelin, kun en häntä yllättäin tavoittanut. Seuraavana päivänä hän ahdistuneena tunnusti olleensa yötä jonkun toisen naisen luona. Tuntuu pahalta, mies sanoi. Vetäydyin, jonkin verran, en kokonaan. Elämän kolhuja kokeneena tiedän, että eron jälkeen seuraa yleensä oman itsetunnon kohennusvaihe, joskus täysin lyhytnäköisinkin konstein. Hän sanoi, että jos olisin kokonaan vetäytynyt, hän olisi tehnyt kaikkensa saadakseen minut takaisin, etsinyt minut vaikka maailman ääristä.
Kahden kuukauden kuluttua putosi isompi pommi: yhteisen baari-iltamme jälkeen, ehkä alkoholin vapauttamana ja lopulta myös tuntoihinsa tulleena hän kertoi jälleen viettäneensä yön toisen naisen, mutta eri naisen kanssa kuin aiemmin. Siitä alkoi vyyhti purkautua. Seurustelumme alkuaikoina hän olikin aktiivisesti hakenut myös muuta seuraa, netin deittipalstoilta, ja onnistunutkin löytämään neljä muuta lisäkseni! Aika aktiivinen äijä, siis. Tosin näistä neljästä kahta hän oli harvakseltaan tavannut.
Tietysti putosimme aikamoiseen kriisiin. Puhuimme, yöt, päivät. Se, mistä rohkenen antaa meille pisteitä, oli asioiden käsittelytapa: vaikka molemmat itkivät, emme antaneet vihalle valtaa. Hän kertoi olleensa täysi typerys, pilanneensa kauniin tarinamme, koki menettäneensä itsekunnioituksensa pelillään. Koki olleensa sekaisin kuin seinäkello eronsa jälkeen, eron, jota oli seurannut lyhyt rakastuminen ja pikainen muuttaminen yhteen naisen kanssa - eikä tämäkään tarina ollut toiminut. Koska hänen kolme lastaan asuvat ao naisten paikkakunnilla, ilmainen majapaikka oli myös houkutellut.
Miehen menneisyys selittää minulle paljon. Hän oli kaksi kertaa jättänyt kaiken naisen takia ja tullut varsin kovakouraisesti hylätyksi. Ensin hän ryhtyi yhtiökumppaniksi vaimonsa yritykseen. Vaimo paljastui - tämän tiedän - kohtalaisen kovaksi peluriksi, ja avioliittoon kuuluivat jatkuva uhkailu pettämisellä, jätetyt, muttei loppuunviedyt avioerohakemukset, miehen harrastusten ja sukulaissuhteiden väheksyntä jne. Toinen, jo aiemmin mainitsemani tarina, alkoi pian eron jälkeen ja loppui myös varsin pian. Ehkä hän alitajuisesti halusi testata minua, meidän tarinaamme. Testi oli kyllä kovanpuoleinen, mutta sen läpäisimme.
Vaikka olin kuin haavoittunut eläin, järkevä osa minusta saattoi ymmärtää kuvion. Mies pelasi korttia naisilla - ei ehkä jaksanut uskoa siihen, että meidän sinänsä onnellinen tarinamme kantaisi, vaan halusi pitää naisreserviä varalla. Kunnes omatunto voitti, kunnes hän omien sanojensa mukaan tajusi rakastavansa minua, ja häpesi käytöstään. Sanoi, ettei hän ole osannut ajatella juuri mitään, ei tajuta mitä moinen saa aikaan. - Nämä "toiset naiset" eivät tienneet toisistaan, minusta kylläkin - arvelen, että olivat odottaneet tarinamme päättyvän. Heidän haavoittumisestaan en tiedä, en tunteistaan - eikä minun tarvitsekaan.
Mies on luonteeltaan hyvin perhekeskeinen, kunnollinen ja hyvä, sen tiedän jo aiemmasta. Olemme koko ajan olleet paljon tekemisissä toistemme lasten ja muun suvun ja ystäviemme kanssa, jotka olemme aikuisina sekoilun selvittelyltä säästäneet.
Asioiden valkenemisen jälkeen minulla ei ole ollut mitään syytä epäillä häntä mistään. Päin vastoin: olen saanut osakseni niin hyvää kohtelua kuin nainen ylipäätänsä voi saada. No, niin oli toki aiemminkin. Raadollinen ja paradoksaalinen totuus on, että olisin heittänyt hänet pellolle silloin aiemmin - jos olisin tiennyt. Asioiden valjettua rakkaus oli syventynyt jo niin, että halusin antaa anteeksi. Kukapa meistä olisi täydellinen. Oman eroni jälkeen olin sekoillut aika lailla samalla tavalla - tosin kenellekään pokaamalleni miehelle en ollut väittänyt hänen olevan ainoa. Minusta ei ole lyömään lyötyä.
Annoin anteeksi. Jokunen aika sitten hän pyysi minua vaimokseen, enkä epäröinyt sanoa kyllä.
Ongelmani on kuitenkin se, että minä, joka olen luonnoltani iloisista iloisin ja jalat maassa -tyyppi, poden tavan takaa backlashejä. Isku oli iso. Näen painajaisia, apeudun. Tavan takaa, en koko ajan. Olen keskustellut koetusta parhaan ystäväni kanssa, ja tietenkin kumppanini kanssa, joka on todellakin hyvin jaksanut nyt aiheetonta murehtimistani. Pitihän minun kysyä, olivatko naiset kauniimpia tai muuten parempia kuin minä. Eivät olleet, kuului vastaus. Seksi, arki, yhdessäolo, keskinäinen tuki, kiinnostus kummankin vaativaa työtä kohtaan, ystävien tapaaminen, omaisista huolehtiminen ovat sujuneet koko tarinamme ajan, kriisistä huolimatta, mielestäni erinomaisesti, sillä luonteiltamme, ulkonäöltämme, elämänkokemuksiltamme sovimme toisillemme, minkä olen kuullut myös ystäviemme suusta. Haluan elää tämän miehen kanssa.
Mikä siis auttaisi minua lopullisesti toipumaan? Asioiden paljastumisesta on vasta vajaa vuosi. Olen harrastanut meditaatiota, minulla on syvä kristillinen vakaumus, ja yllätyksekseni, ilman että olisin toivonut, myös kumppanini on liittynyt kirkkoon. Urheilen paljon, olen työhöni ja elämääni tyytyväinen. Silti välistä tuntuu kuin viime kesän jysäykset kaikuisivat yhä liikaa mielessäni, olen välistä apea, aloitekyvytön ja tunnen itseni yhä välistä typeräksi, huijatuksi, ja ne muutamat oudoiksi jääneet jutut tarinamme alkuvuodelta pamahtavat mieleen kuin ydinpommit.
VASTAUS: Kiitos pitkästä kirjeestäsi. Se valottaa, mitä kaikkea olette yhdessä käyneet läpi, ja ennen kaikkea – millainen prosessi on ollut sinun kannaltasi. Kirjettäsi lukiessa tulee olo, että olet antanut miehellesi lahjan: hän on saanut jakaa oman kipeän tarinansa kanssasi ja tullut siinä hoidetuksi. Olet ymmärtänyt hänen toimintaansa, varmasti myös välillä oman itsesi unohtaen.
Nyt kun miehesi on toipunut, alkavat sinun tunteesi nousta pintaan. Se on sinänsä aivan luonnollista. Se, että olet yrittänyt ymmärtää miehesi tekoja, ei poista sitä, että olet samalla tullut syvästi loukatuksi ja petetyksi hänen taholtaan. Kirjeesi lopussa kuvaat petetyksi tulleen tunteita. Niitä sinä et pääse karkuun, eikä niitä kannatakaan kieltää. Et voi elää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka ehkä haluaisitkin. Tunteet ovat ajattomia, ne on tärkeää tunnistaa, kokea sellaisina kuin ne ovat ja tarvittaessa sanoa ääneen. Vain sillä tavalla ne vähitellen muuttuvat oikean kokoisiksi ja löydät tien takaisin omaan iloiseen itseesi.
Nyt on sinun vuorosi saada mieheltäsi sitä, mitä sinä tarvitset: aikaa, ymmärrystä, lohdutusta näiden tunteittesi keskellä. Samaa mitä sinä annoit hänelle kun pettäminen paljastui. Ansaitset yhä uudelleen kuulla, että sinä olet hänelle se tärkein, kaunein ja rakkain maailmassa. Sillä tavalla luottamuksesi häneen vahvistuu ja syvenee. Sanotaan, että luottamus on helppo menettää, mutta vaikea saavuttaa takaisin. Pettäminen – olkoon sen syy sitten mikä hyvänsä - kouraisee syvältä petetyn omanarvontuntoa. Siitä voi kyllä selvitä yhdessä, mutta se vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä, molemmilta osapuolilta.
Kysyt, mikä auttaisi sinua lopullisesti toipumaan miehesi pettämisestä. Vastaus taitaa löytyä keskinäisen suhteenne hoitamisesta ja vahvistamisesta. Kerrot, että oman eron jälkeisen elämäsi kautta voit ymmärtää miehesi tekoja. Ehkäpä miehesi voi ymmärtää tunteitasi oman hylätyksi tulemisen kokemustensa kautta. Mahtoiko hän silloin käydä läpi samantapaisia tunteita kuin sinä nyt? Mitä samanlaista ja mitä erilaista tuntemuksissanne on?
Teidän parisuhteenne on ainutlaatuinen. Kuten kuvaat, siinä on paljon sellaista hyvää, mitä molemmat olette kaivanneet ja arvostatte. Teistä kahdesta riippuu, millaiseksi se muotoutuu. Tehkää siitä teidän näköisenne, sellainen, missä molempien on hyvä olla omana itsenään.
Tälle matkalle toivotan teille viisautta ja rohkeutta.
KYSYMYS: Tapasin viime lokakuussa netissä kivan, vuotta vanhemman miehen. Itse olen 24. Asumme eri paikkakunnilla, mutta meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja työskennelläänkin vielä molemmat samalla alalla. Viime marraskuusta lähtien ollaan nähty viikon/ 2 viikon välein, sen mukaan miten 3-vuorotyö antaa periksi. Mies tulee useammin tänne, koska hänellä on oma auto ja se onkin ollut hänelle alusta asti ihan okei. Koko ajan mies on ollut ujo ja heti alusta asti tehnyt selväksi että on hieman sitoutumiskammoinen, koska edellisestä suhteesta tuli turpaan. Ja on myös tuonut ilmi, että hänen on vaikea puhua tunteistaan. Aluksi se ei haitannut, mutta nyt kun suhde on mennyt eteenpäin ja itse alan olla rakastunut, on miehen tunteet alkaneet epäilyttää. Erosin itse kuuden vuoden suhteen jälkeen toukokuussa 2014 ja silloin ero tuli mulle kyllä ihan puskista. Sen takia olen aika epävarma itsestäni ja pelkään jätetyksi tulemista. Tuskaani lisää se, että mies työskentelee naisvaltaisella alalla ja hänellä on paljon naispuolisia ystäviä ja osan kanssa pitää yhteyttäkin usein. Hän onneksi puhuu heistä välillä, mikä taas rauhoittaa mun myrskyävää oloa.
Nyt otin rohkeasti itseäni niskasta kiinni ja päätin, että suhteen tilanteesta on puhuttava ja päätin tehdä sen tekstiviestien välityksellä, jotta mieskin uskaltaa puhua. Vastaukseksi sain ettei hän tiedä mitä haluaa. Tykkää musta ja mun kanssa olemisesta, mutta ei osaa sanoa kuinka paljon. Ja että se ettei tiedä mitä haluaa kuulostaa paljon pahemmalta kuin mitä se onkaan.
Vastaus selittää kaiken, kaikki mun aikaisemmat epäilykset ja oudot tunteet sai vastauksen. Nyt kuitenkaan en oikein tiedä mitä tehdä? Ymmärsin viesteistä ettei tässä eroamassa olla, mutta en osaa päättää pitäisikö mun jatkaa yhteydenpitoa normaalisti vai antaa miehen olla rauhassa ja antaa hänen ottaa yhteyttä minuun sitten kun siltä tuntuu? Olenko typerä kun en ole valmis jättämään suhdetta tähän vaan haluan vielä katsoa mitä tästä tulee?
Nonnis
VASTAUS: Pohdit, mitä tehdä suhteelle, jossa on paljon hyvää ja toimivaa, mutta joka tekee sinut kuitenkin epävarmaksi sen jatkamisen suhteen. Kuvaat seurustelukumppaniasi sitoutumispelkoiseksi, joka ilmenee siten, ettei hän juuri puhu tunteistaan sinua kohtaan. Itse taas kärsit jätetyksi tulemisen pelosta liittyen aikaisempiin kokemuksiisi. Se on tehnyt sinut epävarmaksi ja araksi ottamaan asiaa puheeksi kumppanisi kanssa.
Vaikuttaa siltä, että kumppanisi omista kokemuksistaan johtuen helposti vetäytyy läheisyydestä eikä tuo esiin sen enempää myönteisiä kuin ristiriitaisiakaan tunteitaan sinua kohtaan. Mahtaako suhteenne herättää hänessä vanhat pelot: entä jos tässäkin suhteessa käy samalla tavalla? Sinä taasen näytät tunnistavan itsessäsi mahdollisuuden takertua toiseen, koska jätetyksi tuleminen pelottaa – onhan sinulla karu kokemus siitä takanasi. Siksi toimit varovasti tekstiviestien välityksellä saadaksesi selville, mitä kumppanisi oikein haluaa.
Kumppanisi vastasi kyselyysi, ettei hän oikein tiedä, mitä haluaa. Tiedätkö sinä mitä haluat? Oletteko kertoneet toisillenne, mitä toivotte elämältä ja parisuhteelta? Kohtaavatko toiveenne siinä määrin, että teillä olisi mahdollisuus rakentaa yhteistä elämää ja toimivaa parisuhdetta? Pystyttekö rehellisesti kertomaan omista tunteistanne – niistä hankalistakin – toisillenne? Samalla muistaen, että aikaisemmat kokemuksemme vaikuttavat siihen, miten helppoa tai haastavaa on oppia luottamaan toiseen. Luottamus syvenee vain siten, että uskaltaa ottaa riskin ja luottaa toiseen – vaikka pelottaisikin.
Parisuhteessa on aika tavallista, että toinen osapuoli on se vetäytyvämpi, jolloin toinen helposti takertuu. Tämän seurauksena vetäytyvämpi menee yhä kauemmaksi, ja takertuva yrittää saada häntä kiinni. Kierre on valmis. Sen sijaan, että molemmat saavat tarvitsemaansa – läheisyyttä ja välittämistä – pari menee yhä kauemmas toisistaan ja molemmilla on paha olla. Teidän yhtenä haasteenanne taitaa olla, miten vältätte tällaisen kierteen syntymisen välillenne. Hyvä keino siihen on puhua kaikesta mieltä ilahduttavasta ja painavasta, unelmista ja haaveista. Parasta olisi, jos tuollainen keskusteluhetki syntyisi pakottamatta ja luonnostaan.
Olette tunteneet vasta vajaan vuoden. Ehkä tarvitsette vielä aikaa sen löytämiseen, mitä oikeasti haluatte. Tutustukaa rauhassa toisiinne!
KYSYMYS: Olen tässä jo kauan miettinyt että mikä miestäni vaivaa kun suuttuessaan huutaa ja raivoaa ja nipistelee minua ja ottaa rajusti kiinni mutta ei lyö koska on sanonut ettei lyö naisia itsellä on voimat ihan loppu ja olen miettinyt ongelmaan ratkaisua koska yhdessä haluaisin kuitenkin pysyä. Mies myöntää että ongelma on mutta ei tiedä mikä peruskoulussa kuulemma on käynyt testeissä mutta ei selvinnyt mitään. Olis kiva tietää onko jtn ilmaista tai ei kauhean kallista terapeuttia vai pitääkö lääkärille varata aika?
Vieras-92
VASTAUS: Kiitos viestistäsi hyvä kysyjä! Menen muitta mutkitta asiaan. Kysyt ensin ”mikä miestäni vaivaa”. Vastaus näyttäisi aika ilmeiseltä: miestäsi vaivaa kyvyttömyys asialliseen käytökseen ja tunteiden ilmaisuun. En tiedä oletko mahtanut miettiä, voisiko teidän tapauksessanne kyse olla väkivallasta. Miehesi tuntuu asian äärellä askarrelleen, kun hän on halunnut alleviivata, että naista en lyö. Väkivalta on monenlaista: henkistä (esim. huuto ja raivoaminen), fyysistä (esim. nipistely ja rajusti kiinni ottaminen), taloudellista, seksuaalista ja uskonnollista. Vaikka viestisi oli suppea, näyttäisi sen perusteella suhteessanne olevan ainakin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Väkivaltaisessa suhteessa eläminen on uuvuttavaa, en ihmettele että koet voimiesi olevan loppu. Usein väkivallan kohteet kokevat henkisen väkivallan raivoamisen, haukkumisen, vähättelyn, uhkailut yms kaikkein rasittavimmaksi osaksi väkivaltaa. Väkivallalla on myös taipumus pahentua jatkuessaan. Kun yksi kynnys on ylitetty, seuraava ylittyy helpommin.
Väkivallalla on taipumus murentaa uhrinsa vähä vähältä. On tavallista, että uhrin itsetunto heikkenee ja vähitellen jopa todellisuudentaju alkaa muuttua häilyväksi: mikä on totta ja mikä ei; mikä on sopivaa ja mikä ei!? Uhrit myös tottuvat väkivaltaan ja usein alkavat vähätellä sitä. Uhreille tavallista on pyrkimys yrittää ehkäistä väkivaltaa rajoittamalla itseään ja toimintaansa esim. vaikenemalla, teeskentelemällä iloista tai seksuaalisesti halukasta, rajoittamalla menemisiään ja ystäväpiiriään, tukemalla kumppaniaan väärissä ja vahingollisissakin hankkeissa vain riitaa välttääkseen jne… Netissä on paljon tietoa lähisuhde- ja perheväkivallasta. Voit halutessasi googlata aiheen tiimoilta. Turvakotiliitto tarjoaa tietoa, tukea ja tarvittaessa mahdollisuuden hakeutua suojaan omalla alueella. Tärkeintä on, että pidät huolta omasta ja mahdollisten lasten tai muiden haavoittuvassa asemassa olevien turvallisuudesta. Pidän tärkeänä, että tilanteeseenne tulee muutos. Turvakotiliitto tarjoaa palveluita kaikille väkivallan osapuolille, myös tekijälle.
Miehesi muutoksen ja toipumisen kannalta on keskeisintä, että hän ottaa täyden vastuun käyttäytymisestään ja harjoittamastaan väkivallasta. Parisuhteen hoitaminen on mahdollista silloin, kun väkivaltainen osapuoli ottaa vastuun teoistaan ja on valmis muuttamaan käyttäytymistään. Mitä paremmin tekijän ja uhrin kertomukset vastaavat toisiaan sitä todennäköisempää on, että parihoitaminen onnistuu. En pidä parihoitamista mielekkäänä tai edes turvallisena, mikäli samanaikaisesti väkivalta jatkuu. Sanot viestissäsi, että miehesi myöntää, että ”ongelma on”. Pidän tätä erittäin positiivisena merkkinä – kunhan ongelma ei ole sinä. Käyttäytymisen taustalla on monenlaisia yksilöllisiä tekijöitä tunteita, kokemuksia ja ajattelumalleja. Tässä yhteydessä en voi edes arvuutella mikä motivoi miehesi käytöstä. Sen tutkiminen jää hänelle itselle. Toivon, että siitä voisi syntyä hänelle rikastuttava kokemus.
Olisi hyvä, jos voisit saada tukea ja kuuntelevia korvia itsellesi. Ketkä kaikki tietävät tilanteestanne? Onko sinulla sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat tukea ja auttaa sinua? Usein tieto, että muut tietävät, hillitsee väkivaltaista käytöstä. Yksin jääminen vaikeaan ja raskaaseen tilanteeseen on myrkkyä. Jos puhuminen läheisille on mahdotonta voit puhua asiasta esim. terveyskeskuksessa, tai ottaa yhteyttä nettiturvakotiin tai Naisten Linjaan. Osa toipumista on myös sen miettiminen, kuinka minusta tuli väkivallan kohde ja mitä voin tehdä, että tilanne ei toistuisi, vaan voimaantuisin ja kasvaisin itseni rakastamisessa ja kunnioittamisessa. Koska sinä olet sen arvoinen!!
Ehdotan, että ensimmäisenä otat yhteyttä turvakotiin tai Naisten Linjaan ja pohdit ammattilaisen kanssa yksilöllistä tilannettasi ja mitä sen ratkaisemiseksi on tehtävissä. Heillä on myös paremmin tietoa oman alueesi palveluista. Vasta sen jälkeen kannattaa miettiä seuraavia siirtoja. Samalla iloitsen tästä yhteydenotostasi, sillä se on tärkeä askel tilanteen muuttumiseksi. Sinä et ole ansainnut huonoa tai väkivaltaista kohtelua – ei kukaan ansaitse. Sinä et tee tässä poikkeusta. Jokainen on arvokas ja merkityksellinen universumin luomus, sinäkin. Toivon, että voit nähdä tuon hohtavan tähden, kun seuraavan kerran katsot peiliin.
KYSYMYS: Kaikkihan tietävät sanonnan, että jos mies on kiinnostunut naisesta, hän kyllä ehtii nähdä ja järjestää aikaa tapaamiselle.
Olen 27-vuotias ja tapaillut kevään ajan viisi vuotta vanhempaa miestä, joka on kaikin tavoin ihana. Meillä on yhdessä hauskaa ja molemmilla on tunteita, minulla enemmän kuin hänellä. Jossain vaiheessa yhteydenpitomme väheni jonkin verran ja mies sanoi, ettei hän oikein jaksa viestitellä ja että se kyllästyttää. Nyt hän sanoi, ettei tiedä haluaako jatkaa tapailua.
Ongelma on, ettei miehellä ole aikaa tapailulle. Hän on eronnut kahden pienen lapsen isä. Kuulemma elämä on aika kaaoksessa ja tuntuu hankalalta yrittää järjestää kaiken lisäksi aikaa myös minun tapaamiselleni. Minulla ei ole lapsia, joten en ihan ole osannut samaistua hänen tilanteeseensa ja tiedän, että olen saattanut olla ehkä aika vaativakin näkemisen suhteen (en ole esimerkiksi tajunnut, että tokihan hän haluaa varmasti viettää aikaa ihan yksinäänkin, kun on vapaata lapsista). Miehen sanojen mukaan meidän tapailumme on alkanut tuntua velvollisuudelta. Että minä olen ikään kuin yksi suoritettava asia lisää, joka pitää mahduttaa aikatauluihin. Luotan kyllä mieheen enkä epäile että syy olisikin toinen nainen.
Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä. Tiedän, että miestä ”ei kiinnosta” tai siis että hän haluaa keskittyä elämässään ensin lapsiin ja työhön, enkä itsekään ole valmis mihinkään vakavampaan. Tiedän, että minä olen hänen tärkeysjärjestyksessään vasta lasten ja töiden jälkeen. Mutta koen, että meidän välillämme on kuitenkin vahvaa kemiaa aina silloin kuin ehditään nähdä.
Onko mitään järkeä odottaa ja antaa miehen hengähtää ja katsoa mitä tapahtuu? Tuntuu, että tämä mies olisi kaiken odottelun arvoinen. Järki sanoo että siirry eteenpäin, mutta sydän sanoo, että tämä mies olisi juuri se! Ettei tätä tunnetta ja ”yhteyttä” kannattaisi heittää hukkaankaan. Olenko idiootti, jos annan miehelle nyt aikaa selvitellä elämäänsä ja katsoa, sovinko minä siihen jotenkin?
Taas rakastunut
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitat järjen ja tunteen ristiriidasta. Korvasi kuulevat miehen ilmaisevan selvin sanoin, ettei hän ole innostunut jatkamaan tapailua kanssasi, mutta sydämesi ei halua sitä uskoa.
Tilanne on kannaltasi harmillinen. Löysit miehen, joka tuntuisi juuri sopivalta sinulle. Hänen elämäntilanteensa ei vaan tällä hetkellä ole parisuhteelle otollinen. Joku sanoikin, että yksi tärkeä osa suhteen alkamisessa on ajoitus. Sinun kohdallasi ajoitus olisi juuri nyt sopiva, mutta valitettavasti miehen kohdalla näin ei ole. Voin kuvitella sinun tuntevan monenlaisia ristiriitaisiakin tunteita: rakkautta, toiveikkuutta, pettymystä, surua, epätietoisuutta ym.
Mietit, kannattaisiko sinun jäädä odottamaan miestä, eli sitä, että hän saisi elämänsä järjestykseen, paneutuisi riittävän pitkään lapsiin ja työhönsä ja löytäisi sen jälkeen aikaa ja halua parisuhteeseen, vai kannattaisiko sinun siirtyä eteenpäin omassa elämässäsi. Mitähän nämä vaihtoehdot sinulle käytännössä tarkoittaisivat? Miten eläisit, jos päätät jäädä odottamaan? Pysyisit tulevina vuosina kotona kaikki illat, tapaisit vain naispuolisia ystäviäsi, haavelisit itseksesi...? Entä jos päätät siirtyä eteenpäin? Kirjaudut Tinderiin tms, alat deittailla, liikut ulkona ja ihmisten keskellä mahdollisimman paljon...? Vai jotain aivan muuta?
Entä jos et miettisikään elämääsi tämän yhden etkä kenenkään muunkaan miehen mukaan, vaan sen mukaan mitä itse haluat ja tarvitset. Kaipaatko elämääsi rauhoittumista, hiljaisuutta, tilaa omille ajatuksillesi, aikaa selvitellä tunteitasi? Vai kaipaatko enemmän seuraa, menemistä ja tekemistä jne? Suositten, ettet sido onnellisuuttasi tämän miehen varaan. Elä elämääsi kaikilla eri osa-alueilla niin täyspainoisesti kuin mahdollista. Jos hän sitten joskus mahdollisesti vuosien kuluttua haluaa palata suhteeseen kanssasi, hän kyllä järjestää sille tilaa ja aikaa elämässään, ihan niin kuin itsekin heti viestin alussa totesit. Älä pysäytä omaa elämääsi siksi aikaa. Olet paljon enemmän arvoinen kuin olla jollekin velvollisuus muiden suoritettavien asioiden joukossa. Arvosta itse itseäsi ja nauti elämästäsi. Tulet vielä löytämään sen miehen, joka rakastaa sinua aidosti ja haluaa jakaa elämänsä kanssasi.
Älä tyydy murusiin. Ansaitset enemmän. Olet sen arvoinen.
KYSYMYS: Siitä on pitkä aika kun tänne viimeksi kirjoittelin ja onneksi nyt pahin on ohi. Nyt on ilmennyt uusi ongelma ja se on, että rajojen vetäminen ei tunnu enää onnistuvan. Suhteen alussa rajat toimi suhteellisen hyvin, mutta mitä pitemmälle suhde eteni ja tunteet kasvoi sitä enemmän aloin joustamaan yhä enemmän ja enemmän ja antamaan helpommin anteeksi huomaamattani. Ensin se alkoi naisen taholta pieninä valheina tai lupausten rikkomisina. Täysin mitättömillä oikeastaan kuten tuleekin muutaman minuutin myöhässä sovitusta ajasta tai kävi kahvilla kaverin kanssa vaikka väitti, että piti käydä mummon luona puita hakkaamaassa. Sitten alkoi kunnon valehtelu ja lupausten rikkominen yms. Luonnollisesti tästä tuli riitaa. Välillä joustin ja välillä en ja usein kun en joustanutkaan niin riita kasvoi ja lopulta aloin joustamaan ihan vain jotta rauha säilyisi. Nyt nämä pahimmat tilanteet on takanapäin ja yritämme uutta alkua puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt, että aloin joustamaan asioissa liikaa ehkä sen takia, koska nainen on herkkä ja tunteellinen, hänellä on huono itsetunto ja hän ei kestä kritiikkiä ja itkee hyvin helposti herkkyytensä takia. Hän ei aina kestä edes rakentavaa jos se kohdistuu hänen tekemisiinsä vaikka ne olisivat olleet vääriä. Saatan joutua pitkään selittämään ja perustelemaan omaa näkökantaani, että hän rauhoittuu ja suostuu edes yrittämään ymmärtää. Ehkä myös rakkauteni sokaisi minut pitkäksi aikaa ja olin sillon liian lepsu. Olen miettinyt onko minun kunnioitukseni kadonnut suhteessamme sen takia, koska olen niin pitkään joustanut ja ollut anteeksiantavainen ja hän on saanut tehdä vähän mitä mielii. Esimerkkejä:
1. Olemme kaukosuhteessa ja meidän piti hiihtoloman jälkeen tavataa vähintään kerran joku viikonloppu ennen, kuin hän valmistuu koulusta (tällä viikolla 28.5. Oli työssäoppimassa kotipaikkakunnallaan), mutta ei onnistunut mitenkään. Oli hautajaiset joihin hänen äitinsä pakotti hänet mukaan kuvajaaksi, piti tavata ystävä jota näkee kerran vuodessa, oli kaksi riita jotka minä halusin sopia kasvokkain, mutta hän ei suostunut niiden takia tulemaan, työssäoppimispaikan tehtävät tuli tielle, mutta aikaa oli sitten käydä kavereiden kanssa kahvilla yms.
2. Edellä mainittu liittyy tähän. Alkuperäinen suunnitelma oli, että hän olisi tullut sunnuntai iltana luokseni ja olisi ollut luonani ja olisimme viettäneet ne päivät aikaa yhdessä, keskiviikkona hän olisi palannut asuntolaan ja viettänyt aikaa asuntolassa olevien kavereittensa kanssa ja torstaina hän olisi lähtenyt kotiin. Tämä suunnitelma muuttui kun koulu ilmoitti, että heillä ei olekkaan maanantaina ja tiistaina koulua. Nainen oli kertonut äidilleen tästä heti, että hänellä alkaa vasta keskiviikkona koulu. Minä sain tietää vasta aivan viimetipassa. Tämä johti siihen, että naisen äiti oli jo keksinyt sunnuntaille ja maanantaille ohjelmaa naiselle joten alkuperäinen suunnitelma ei onnistunut mitenkään. Edelleen en tiedä miksi hän kertoi äidilleen kun olisi voinut noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa eikä hän itsekkään osaa sanoa miksi. Hänellä olisi ollut vapaata ja hän olisi voinut leikkiä vaikka kissojen kanssa joita minulla on kolme ja joista hän itsekkin pitää ja minä olisin työpäivän jälkeen tullut kotiin ja olisimme voineet viettää aikaa yhdessä. Tämä yhteinen viikko sunnuntai-tiistai oli sovittu jo tammikuussa sellaiseksi, että vietämme sen yhdessä, mutta hän omalla toiminnallaan esti sen ja tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jokin muu muka estää tapaamasta.
3. Sovittujakin asioita venytettiin ja välillä venytetään edelleen vaikka se onkin vähentynyt. Esimerkiksi jos on sovittu, että näemme skypessä klo: 19:00 niin hän saattaa esimerkiksi jäädä kaverin kanssa kahville vielä pariksi tunniksi ja hänen reaktionsa asiaan on "Hupsis. Jäin suustani kiinni. Anteeksi. Ei kai haittaa? Ethän suuttunut?". Tähän reagoin alussa suuttumuksella ja yritin puhua asiasta, mutta nainen alkoi käyttää korttia "Enkö saa tavata kavereitani". En keksinyt tähän mitään kunnollista vastausta paitsi, että lupauksia pitäisi noudattaa ja, että tietysti hän saa tavata kavereitaan ja enhän minä sitä kiellä ja hänen vastauksensa oli aina "No tuntuu siltä". Lopulta luovutin ja aloin vain joustamaan ja pyytämään anteeksi sitä jos hermostuin.
4. Nykyisin jos sanon, että jokin asia ei käy tai en tykkää jostain mitä hän sanoi minulle niin hän ei aina edes pyydä anteeksi vaikka olisi satuttanut minua. Asia kääntyy niin, että minä pyydän anteeksi sitä, että pahoitin hänen mielensä asialla josta halusin keskustella.
Meillä oli pari päivää sitten yksi pieni riita väärinymmärryksestä johtuen ja huomautin hänelle silloin tuosta anteeksipyytämisestä. Silloin hän pyysi anteeksi kun suuttui minulle turhasta. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että minun täytyy joustaa kaikessa ja se pitää todella paljon paikkansa. Jos en jousta tai myönny naisen tahtoon niin hän suuttuu ja saattaa alkaa pitämään muutaman päivän kestävää mykkäkouluakin. Samoin hän pakenee tai yrittää paeta jos keskustelemme jostain kipeästä aiheesta mikä on monesti hänen itsensä aiheuttamaa. Yleensä kuulen "En halua olla tässä (skypessä)", "En halua puhua", "Menen nukkumaan", "En osaa ajatella", "En rauhoitu", "En kuuntele" yms. Kipeistä asioista puhumisen aloitan aina minä ja pyrin puhumaan niistä, mutta hän monesti pakenee niitä, suuttuu niistä tai aloittaa mykkäkoulun tai sekä että. Jälleen minä pyydän anteeksi kun suututin hänet/sain hänelle pahan mielen.
Tiivistettynä: Jos yritän vetää rajoja nykyisin niin hän suuttuu, saattaa aloittaa päiviä kestävän mykkäkoulun jonka avulla tavallaan pakottaa minut puhumaan ensin ja pyytämään anteeksi omaa käytöstäni vaikka olisin ollut ihan asiallinen ja hänen se pitäisi pyytää anteeksi. Hän muuttaa suunnitelmia ja lupauksia oman päänsä mukaan ja ilmoittaa minulle vasta viimetipassa kun niitä on lähes mahdoton alkaa uudelleen muuttamaan. Hän pyytelee niitä anteeksi, mutta tästä on tullut rutiini hänelle, että hän tekee miten tahtoo. Hän sanoo ettei tee sitä tahallaan ja pyytää aina anteeksi, mutta ei hän näytä tekevän mitään sen eteenkään ettei näin kävisi. Miten voisin palauttaa tilanteen siihen millainen se suhteen alussa oli, että minäkin pystyin vaikuttamaan suhteeseen ja tilanteisiin ja olin se ns. isäntä. Nyt tuntuu, että nainen on ottanut "miehen paikan". En pysty enää vetämään rajoja, koska hän ottaa niistä nokkiinsa eikä anna minun tehdä niin.
Miten minun pitäisi toimia jotta voisin jälleen olla hänelle jämpti ja mies joka pystyy laittamaan hänelle myös rajoja ilman, että hän ottaa sen negatiivisesti ja suuttuu? Miten keikauttaa vaakakupit takaisin siihen asentoon missä ne olivat, että kumpikin sai vaikuttaa, mutta minä olin miehenä mies ja nainen naisena? Miten palauttaa entinen kunnioitus ja arvostus? Suhteen alussa hän ei suuttunut rajojen vetämisestä ja piti suurimmaksi osaksi lupauksistaan kiinni enkä minäkään ollut ns. "hihnassa vedettävä".
Epävarma nuorimies 23v.
VASTAUS: Aloitat viestisi kertomalla, että ”pahin” on takanapäin, mutta nyt suhteessanne on ilmennyt uusia vaikeuksia rajoista. Toiveikkuutta tilanteessa voisi herättää se, että olette mitä ilmeisemmin onnistuneet selvittämään aikaisemmin keskinäisiä vaikeuksianne yhdessä. Miksei myös nyt tässä uudessakin tilanteessa.
Olet viestisi perusteella kokenut vahvasti, ettei naisystäväsi pidä yhteisistä sopimuksista kiinni ja ettei hän kerro oikein avoimesti tekemisistään ja hän on valehdellut sinulle. Tällainen tilanne varmasti herättää monenlaisia tunteita: ehkä epäilet sitä, oletteko molemmat sitoutuneet vastavuoroisella tavalla suhteeseenne. Ja mikä on puolison asioiden tärkeysjärjestys.
Kirjoituksesi perusteella olet tuonut esille naisystävällesi, että toivoisit hänen pitävän sovituista asioista paremmin kiinni ja muutenkin panostavan enemmän suhteeseenne ja yhteiseen aikaan. Viestisi perusteella käy kuitenkin niin, että keskinäisistä keskusteluistanne seuraa väsyttäviä riitoja eikä tilanteeseen tule muutosta parempaan. Nyt olet yrittänyt joustaa ja olla välittämättä omista tunteistasi, jotta sopu ja rauha säilyisi välillänne. Kaikesta päätellen tämä toimintamalli ei sinun kannalta ole oikein toimiva. Koet, ettet oikein voi vaikuttaa siihen, mitä suhteessanne tapahtuu ja haluisit saada takaisin ”isännän” paikan.
Ehkä kannattaa vielä miettiä sitä, ratkeaisivatko esille tuomasi kysymykset sillä, että molemmat löytäisivät ikään kuin sukupuolelleen tyypilliset roolit suhteessanne. Pienellä varauksella suhtautuisin myös siihen ajatukseen, että ns. ruuvin kiristäminen toisi toivottavaa tulosta eli se, että olisit jotenkin jämptimpi asettamaan rajoja naisystävällesi.
Jäin miettimään sitä, oletko avoimesti puhunut niistä tunteista, jotka nousevat pintaa kun naisystäväsi ei sinun näkökulmasta toimi sovitulla tavalla? Kirjoitit, että toivot kunnioituksen ja arvostuksen tunteen palautuvan suhteeseenne. Kertooko tämä ymmärrettävä toive siitä, että koet itsesi tällä hetkellä varsin riittämättömäksi ja jotenkin huonoksi naisystäväsi silmissä? Ettet ole hänestä niin kiinnostava, jotta hän olisi valmiimpi satsaamaan enemmän sinuun?
Käykö nyt helposti niin, että monet tunteesi (joita voi olla vaikeaa ihan heti tavoittaa, esim. epävarmuus) tulevat esille tavalla, jonka naisystäväsi kokee kritiikkinä ja arvosteluna häntä kohtaan? Kirjoitit, että naisystäväsi on herkkä, tunteellinen ja että hänellä on huono itsetunto ja siksi hän ei voi oikein kuulla toiveitasi ja ajatuksiasi. Itseäni jäi kiinnostamaan, mitä kaikkea naisystäväsi herkkyys, tunteellisuus ja huono itsetunto oikeastaan hänelle itselleen tarkoittavat? Käyttäisikö hän edellä mainittuja sanoja kuvaamaan itseään vai joitakin muita sanoja?
Kerroit, että kun tuot vaikeita asioita esille, niin naisystäväsi monesti poistuu tilanteesta (”en halua olla tässä”, ”en halua puhua”). Mitä välillänne on tapahtunut keskustelussa ennen kuin hän poistuu tilanteesta - toistuuko jokin sama kuvio? Missä tunnesävyssä keskusteluja käydään ja miten kuulette toistenne sanomiset (esim. tulenko kritisoiduksi, tulenko vähätellyksi tms.).
Mitä luulet, että sinä voisit tehdä toisin, että naisystävälläsi olisi helpompaa puhua vaikeista ja tunteita herättävistä asioista ja olla poistumatta paikalta?
Sellainenkin asia tuli mieleen vielä kirjoituksestasi, kuinka helposti alamme miettimään parisuhteissamme sitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kuka teki oikein ja kuka väärin. Veikkaan, että aika monet tavoittavat tällaisen tavan ajatella suhteessaan, jos ovat rehellisiä. Mutta jos tavoittelemme suhteissamme ”minun” ja ”sinun” sijasta ”meitä”, niin ns. voitot ja tappiot ovat myös yhteisiä.
KYSYMYS: Vaimoni petti minua 1,5 vuotta sitten ja teko seuraa minua joka ikinen päivä vieläkin. Mietin mitä kaikkea vaimolla olisi vielä kerrottavana tapahtuneesta ja salaileeko hän vielä jotain tapahtunutta?
Elämme edelleen yhdessä lastemme kanssa. Vaimo on päässyt aika hyvin yli teostaan jota on katunut alusta asti kun jäi kiinni. Vaimo on ollut pettynyt ja hieman masentunutkin siitä mitä teki. Luottamusta en ole saanut takaisin ja anteeksi en ole voinut vieläkään antaa. Voinkokaan koskaan? Tämä on ollut tuskallinen taival edetä ja on edelleen.
Mitä pitäisi tehdä, että voisin jatkaa elämääni siten ettei joka päivä tarvitsisi miettiä tapahtunutta? Nyt tuntuu, että olisi ollut helpompaa heti alussa lähteä pois ja erota. Tuhota kaikki hääkuvat, vaatteet, kengät yms tavarat millä olin hemmotellut vaimoani. Minun on paha olla edelleen tapahtuneen seurauksena. Onko mitään enään tehtävissä? On meillä kuitenkin yhteisiä juttuja kuten kahviloissa ja syömässä käyntejä. Mutta jokin puuttuu.
Petetty mies 42 v.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Toivottavasti osaan antaa sinulle joitakin uusia näkökulmia tilanteeseesi.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi nimimerkkisi valintaan. Se kertoo kysymyksesi sisällöstä, mutta jäin miettimään, kuvastaako se myös identiteettiäsi tällä hetkellä. Se, että oma puoliso pettää, on aina iso juttu ja kirpaisee varmasti jokaista, mutta kirjeestäsi tulee sellainen olo kuin aika olisi pysähtynyt silloin 1,5 v sitten. Oma mielesi ei ikään kuin pääse eteenpäin vaan pyörittää edelleen samoja kysymyksiä kuin heti silloin pettämisen tultua ilmi.
Kuulostaa hyvältä parisuhteenne kannalta, että vaimosi on osoittanut katumusta ja ilmeisesti pyytänyt sitä anteeksi. Se, että hän on ollut pettynyt itseensä ja masentunut, kertoo, että pettäminen on vastoin hänen arvojaan. Hän on varmasti kärsinyt teostaan paljon ja maksanut kalliit oppirahat kokemuksestaan. Ja mikä tärkeintä, hän on halunnut jatkaa sinun kanssasi ja näin ollen valinnut sinut uudelleen. Se on aina upea juttu.
Luottamus on iso teema, joka luonnollisesti nousee aina tapetille pettämisen jälkeen. Luottamus on kuin lasiesine, joka särkyy herkästi, yksikin kunnon kolaus riittää. Sen kokoonliimaaminen taas on hankalampaa ja hidasta hommaa. Parisuhteessa se kuitenkin on mahdollista. Tuskin mikään suhde selviää niin, ettei jompikumpi (tai molemmat) joskus jotain virhettä tekisi. Tärkeää on tietysti myöntää, että on toiminut väärin puolisoaan kohtaan, olla pahoillaan ja katua sitä.
Luottamuksen palautumisessa molemmilla puolisoilla on oma osuutensa. Sen, joka on teollaan luottamuksen rikkonut, tulee katumuksen lisäksi jatkossa kaikin keinoin pyrkiä olemaan luotettava ja toisen luottamuksen arvoinen. Se näkyy nimenomaan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Sanat ja lupaukset ovat tyhjiä ilman konkretiaa. Tähän tarvitaan myös aikaa ja kestävyyttä.
Petetyllä osapuolella on myös oma osuutensa luottamuksen jälleenrakennustalkoissa. Hänen tehtävänsä on ensiksikin päättää, haluaako olla niissä mukana, onko valmis pyrkimään anteeksiantoon ja suhteen korjaamiseen. Näkeekö hän suhteella vielä tulevaisuutta, haluaako jatkaa yhdessä? Tässä kohdin hän joutuu valitsemaan suuntansa: ero vai yhdessä yrittäminen. Kun hän on päättänyt haluavansa jatkaa suhteessa, hänen tehtävänsä on yrittää luottaa. Jos vain toinen tekee kaikkensa tilanteen korjaamiseksi ja toinen vetää jatkuvasti mattoa hänen altaan epäilemällä ja osoittamalla epäluottamusta, ennuste ei ole kovin hyvä. Niin tässä kuin muissakin kohdin parisuhde on kahden kauppa. Yksin kukaan ei voi sitä ylläpitää eikä pelastaa.
Kerroit, että sinun on vaikeaa antaa anteeksi vaimollesi. Se onkin joskus pitkä prosessi. Tärkeä kysymys siinä on, haluatko antaa anteeksi. Voisit miettiä, mikä vaimosi teossa oli pahinta. Mikä siinä loukkasi sinua kaikkein eniten? Voi olla, että sitä pohtimalla pääsisit kiinni johonkin tärkeään. Kerrot, että sinun on edelleen puolentoista vuoden jälkeen paha olla ja mietit asiaa päivittäin. On mahdollista, että vaimosi pettäminen on osunut johonkin erityiseen kohtaan sinussa ja sinun elämäntarinassasi. Voi olla, että tämä tapahtuma on nostanut ainakin tunnetasolla pintaan jotain kipeää. Onko omassa historiassasi tapahtynyt kenties jotain samankaltaista joskus? Onko joku muukin, johon olet luottanut, pettänyt luottamuksesi?
Mietin jostain syystä myös sitä, että onko mahdollista, että syyllistät jotenkin itseäsi tapahtuneesta ja rankaiset itseäsi muistelemalla sitä jatkuvasti, antamatta itsellesi lupaa unohtaa. Jos tunnistat tällaista, voisitko antaa jo itsellesi anteeksi? Kukaan meistä ei ole täydellinen ihminen eikä puoliso. Kaikki teemme virheitä ja tyhmyyksiä joskus, vaikka haluaisimmekin olla hyviä. Toivoisin sinulle armollisuutta sekä vaimoasi että itseäsi kohtaan. Hän on jo valinnut sinut uudelleen. Mikäli rakastat häntä edelleen, valitse sinäkin hänet ja anna teille mahdollisuus olla onnellisia yhdessä.
Mikäli omat pohdinnat ja yhteiset keskustelut eivät tunnu vievän tarpeeksi eteenpäin, kannattaa käyttää hyödyksi ammattilaisen apu. Hyviä parisuhdeterapeutteja löytyy [url=www.evl.fi/perheneuvonta]kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista[/url] tai Suomen pariterapiayhdistyksen kautta.
KYSYMYS: Tapasin v. 2014 alussa miehen jonka kanssa käytännössä alettiin seurustelemaan aivan samantien. Olimme molemmat jo yli 30-vuotiaita, ja "villit vuodet" takana. Itse olin eronnut muutama vuosi aiemmin erittäin vaikeasta, väkivaltaisesta, alistavasta suhteesta jossa mies lisäksi vielä petti, suhteessa sinnittelin edellämainituista huolimatta melkein 7 vuotta. Vieläkään tuo exäni ei ole lopettanut piinaamistani, vaikka on itse jo uudessa suhteessa.
Ihastuin tosi tulisesti tähän uuteen mieheen. Hän on huomaavainen, kiltti, aito, avoin, tunteellinen; kaikkea mitä exäni ei ollut. Hän teki heti selväksi että haluaa tulevaisuuden kanssani ja alkoi puhua nopeasti yhteenmuutosta ja yhteisen asunnon ostosta. Koin tämän hiukan ahdistavana, mutta myönnyin silllä mies oli niin ihana kaikin puolin (ja on siis edelleen). Mies ei painostanut varsinaisesti mutta vei asioita eteenpäin niin että muutimme pian yhteen, vain n. 8 kk ensitapaamisen jälkeen. Kuten kerroin, minua alistettiin ja määräiltiin vahvasti aiemmassa parisuhteessa joten en ehkä osannut riittävästi tuoda omia pelkojani esille vaan annoin miehen toiveiden määrätä.
Ostimme talon joka on aivan ihana ja mieskin osoittautunut kokoajan paremmaksi. Emme riitele ja mies huomioi minua. Mutta ahdistukseni on aivan suunnaton: Minua ärsyttää (on ärsyttänyt jo monta kk) lähes kaikki miehen ominaisuudet. Seksi on lopahtanut, koska minua ei vaan enää kiinnosta. Ne piirteet joissa mieheen ihastuin alunperin, tuntuvat todella ärsyttäviltä. Mies haluaa olla kanssani kokoajan, koska sanoo että nauttii seurastani niin paljon. Itse kaipaisin vapautta ja itsenäisyyttä, mutta kun olen koittanut asiasta varovasti puhua (olen todella huono puhumaan tunteistani koska exän kanssa tuli turpaan automaattisesti jos oli erimieltä) jolloin tuntuu että mies menee ihan lukkoon ja alkaa syyttää itseään. Mustasukkaisuutta en miehessä ole tavannut aiemmin, paitsi nyt: Hämmästyin kun tulevana viikonloppuna miehellä on menoa ja minä sanoin lähteväni tapaamaan ystäviäni, hän innokkaasti yritti ympäripuhua minua etten lähtisi. Ehkä etäisyyteni on saanut hänen hälyytyskellot soimaan).
En haluaisi luopua miehestä, haluaisin olla hänelle hyvä ja haluaisin tietää miten ihmeessä pääsisin eroon näistä naurettavista ahdistuksen piirteistä, eihän ole mitään järkeä ahdistua ja ärsyyntyä toisen kävelytyylistä, puhetyylistä, tavasta vastata jopa puhelimeen (!).
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Sitä lukiessani ajattelin, että olet ihan itsekin päässyt kiinni niihin tekijöihin jotka vaikuttavat sinuun ja tämänhetkiseen suhteeseenne.
Kerrot että taustassasi on vaikea, väkivaltainen, alistava suhde, joka osin muistuttaa vieläkin itsestään. Nykyisen miehesi kanssa muutitte nopeasti yhteen, hänen toivomuksestaan. Sanot, että et osannut tuoda esille omia pelkojasi, vaan annoit tämänkin miehen toiveiden määrätä.
Nyt elät parisuhteessa, jossa kuvaat miestäsi monin hyvin adjektiivein. Kuitenkin, kaikesta hyvästä huolimatta, olet suunnattoman ahdistunut, ja ärsyyntynyt mieheesi.
Kerrot, että ette riitele. Kuitenkin sanot, että lähes kaikki miehessä ärsyttää sinua. Hän haluaa olla kanssasi koko ajan ja sinä kaipaisit vapautta ja itsenäisyyttä. Hän yritti ylipuhua sinua olemaan menemättä tapaamaan ystäviäsi vaikka hänellä itsellään oli menoa. Viestistäsi kuulen ärtymyksesi ja sen, että olet eri mieltä hänen kanssaan mielessäsi. Mutta etkö tuo tätä ärtymystäsi esille hänelle? Jos et, niin miksi et? Mitä pelkäät tapahtuvat jos toisit sen esille, riitelisit? Olisiko se mahdollista tässä suhteessa? Tietääkö hän edes, että olet eri mieltä ja ärsyyntynyt? Onko niin, että kaikki ärtymys, viha kasaantuu sisällesi ja hän näkee vain vetäytymisesi ja hän reagoi siihen?
Minulle tuli viestistäsi mieleeni surullinen mielikuva kultaisesta häkistä. Elät taas eräällä tavalla vangittuna, nyt vain toisenlaisissa puitteissa. En tiedä kuka tämän häkin on rakentanut. Ehkä te kaksi yhdessä. Olennaista tässä kohtaa on se, voiko tuon häkin purkaa? Mitä se tarkoittaisi kummallekin teistä ja miten se tehdään?
Rakkaus ja halu voivat elää vain silloin kun parisuhteessa on riittävästi vapautta. Ilman vapautta ne vähitellen tukehtuvat ja kuolevat. Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, niin ärtymys ja viha eivät välttämättä ole huonoja asioita parisuhteessa. Monissa parisuhteissa, joissa ei lainkaan riidellä on ongelmia mm. seksin kanssa. Sanot, että olet huono puhumaan tunteistasi koska aiemmassa suhteessa tuli aina turpaan. Kerrot nykyisessä suhteessasi miehesi menevän lukkoon ja alkavan syyttää itseään. Kumpikin tarkoittaa viime kädessä samaa eli sitä, että sinä alistat omat tarpeesi muiden tarpeille, omalla kustannuksellasi. Jos ihmisen ei ole mahdollista puolustaa omia tarpeitaan, on vaarassa, että hän vähitellen masentuu ja/tai katkeroituu.
Sanot viestisi lopussa, että et halua luopua miehestäsi, haluaisit olla hänelle hyvä. Minä ohjaisin sinua etsimään, tekemään ja puolustamaan niitä asioita, joita sinä haluat. Olemaan itsellesi hyvä. Olet useiden vuosien ajan, mahdollisesti jopa jo lapsuudessasi, tottunut laittamaan omia tarpeitasi sivuun Siksi ehdotan, että etsit itsellesi jonkun ihmisen, esimerkiksi Kirkon perheneuvonnasta, joka voisi auttaa sinua löytämään omaa ääntäsi. Kun sinä alat löytää omaa ääntäsi, miehesi joutuu väistämättä tutustumaan uuteen puoleen sinussa. Se edellyttää sitä, että myös hän joutuu tutkimaan itseään ja omaa tapaansa olla suhteessa. Parhaimmillaan tästä prosessista kuitenkin seuraa uudenlainen parisuhde jossa kummakin on hyvä olla.
Kaikkea hyvää Sinulle toivottaen perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä n. 20 vuotta mieheni kanssa. menimme naimisiin n.4 vuotta sitten, ja meille syntyi monien vuosien odotuksen jälkeen poika.
Minusta tuli aluksi ylihuolehtiva ja kaikkeen puuttuva sekä tarkoin neuvolan ohjeita seuraava epäilevä äiti. Nyt olen päässyt siitä ainakin osittain eroon. N. vuosi syntymän jälkeen sain poliisilta viestin jossa minun epäillään vieneen työpaikaltani n. 25000 euroa. Minulla ei ole asiasta mitään tietoa. Mutta tämän jälkeen tämä suht onnellinen avioliitto on ajautunut sellaiseen kriisiin, jossa minä latelen totuuksia miehelleni ja hän ei minulle vastaa. Lapsen kuullen olemme välttäneet tappelua ja pyrimme hoitamaan häntä kuitenkin mahdollisuuksien mukaan hyvin.
Tämä poliisi asia on edelleen kesken ja olemme viittä vailla eroamassa. Itse en enää jaksa edes yrittää, jos hän haluaa olla hiljaa ja puhumatta, niin olkoon. Hän ei muutenkaan tunnu enää välittävän minusta. Mitä tehdä?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa kerrot kahdesta isosta asiasta, jotka ovat vaikuttaneet parisuhteeseenne.
Ensinnäkin teille syntyi lapsi. On hienoa, että huomaat nyt sen, miten lapsen saaminen, vuosien odotuksen ja pettymysten jälkeen vaikutti sinuun. Se teki sinusta ylihuolehtivan, kaikkeen puuttuvan, tarkan ja epäilevän äidin. Käyttäytymisesi on monin tavoin ymmärrettävää. On hienoa, että olet nyt pystynyt muuttamaan sitä. Valitettavasti se on osaltaan vaikuttanut yhteiseen parisuhteeseenne ja mieheesi? Oletteko pystyneet puhumaan asiasta? Onko hän kertonut, miten hän koki nuo ajat, lapsettomuuden, lapsen saamisen ja sinun reagoinnin? Oletko ottanut omalta osaltasi vastuuta tilanteesta ja pyytänyt käyttäytymistäsi anteeksi mieheltäsi? Vai onko tapahtunut jäänyt käsittelemättä, väliinne?
Sitten tapahtui yllättäen toinen iso asia, tilanteessa, jossa teillä oli pieni lapsi ja olitte jo valmiiksi monin tavoin uuden tilanteen kuormittamia. On todella järkyttävää joutua syytetyksi rikoksesta, jota ei ole tehnyt. Miten tämä asia, jonka on täytynyt kuormittaa sinua todella paljon, on vaikuttanut sinuun ja käyttäytymiseesi? Entä miten miehesi on suhtautunut asiaan? Koetko, että miehesi on ollut sinun puolellasi, tukenut sinua? Vai tuliko tämäkin asia väliinne?
Sanot, että latelet totuuksia miehellesi. Mitä mahdat tällä tarkoittaa? Mitä ovat nuo totuudet? Joka tapauksessa ymmärrän viestistäsi, että miehesi on reagoinut tapahtuneeseen vetäytymällä, lakkaamalla puhumisen, hiljaisuudella. Tämä on ymmärrettävää ja itse asiassa hyvinkin tavallinen tapa, erityisesti miehille, reagoida tilanteessa, jossa he kokevat itsensä syytetyiksi ja keinottomiksi. Itse asiassa tavallisin asia, mitä miehet kuvaavat pariterapiatilanteissa on, että kaikki mitä he sanovat tai tekevät vie asioita vain huonompaan suuntaan ja siksi on helpompaa lakata yrittämästä, vetäytyä. Mutta kun puoliso vetäytyy, niin se ymmärrettävästi tulkitaan niin, että hän ei enää välitä minusta, meistä. Näin sinäkin olet miehesi käyttäytymisen kokenut.
Teillä on pitkä yhteinen historia ja vihdoin kauan kaivattu yhteinen lapsi. On surullista, että olette joutuneet näin kauas toisistanne, kumpikin suremaan tapahtuneita yksin, erillään toisistanne. Miten saisitte vihellettyä tämän kielteisen kehän välillänne poikki? Pysyisitkö lähestymään miestäsi rauhan lippua heilutellen? Sano hänelle, että haluaisit jutella hänen kanssaan siitä, mitä teille parina on tapahtunut. Yritä pysyä rauhallisena vaikka hän ei heti olisi valmis puhumaan. Yritä houkutella häntä sovittelevana, hyvällä. Ehdota, että varaisitte kahdenkeskistä aikaa juttelulle, mieluummin niin, että lapsi ei ole paikalla. Sano, että haluat kuulla hänen ajatuksiaan ja tunnelmiaan. Älä syytä. Puhu mieluummin itsestäsi, omista tunnelmistasi ja tunteistasi, kuin hänestä. Viestistäsi luen huolesi ja hätäsi teistä ja yhteisestä suhteestanne. Kerro siitä hänelle. Kerro mitä tarvitset häneltä. Kysy mieheltäsi mitä hän kaipaa sinulta. Kysy hänen ajatuksiaan siitä miten voisitte mennä tilanteessa eteenpäin, uudenlaiseen suuntaan. Saattaa hyvin olla, että yksi keskustelu ei auta. Saattaa myös olla, että meinaatte joutua entisenlaisiin kielteisiin keskusteluihin. Älkää kuitenkaan luovuttako. Todetkaa, että nyt tämä meinaa mennä taas huonosti mutta yritetään uudestaan toisella kerralla.
Tällaisia ajatuksia viestisi toi mieleeni. Toivottavasti ne voisivat aukaista jotain uusia polkuja. Toivotan sinulle voimia tilanteeseenne!
KYSYMYS: Olen seurustellut yli vuoden poikaystäväni kanssa ja tarvitsisin neuvoa.
Alkuun hän tuntui täydelliseltä. En löytänyt mitään vikoja. Oli suloista kun hän saattoi ikävöidä minua vain koska emme nähneet päivään, saattoi jopa itkeä sen takia. Poikaystäväni melkein kaikki kaverit ovat naispuolisia ja hän viettää heidän kanssaan paljon aikaa ja kommentoivat toistensa kuviin jne. Mutta asia ei minua haitannut, koska tiedostin asian jo ennen seurusteluamme.
2kk jälkeen huomasin, että hän on todella herkkä. Loukkaantuu helposti.
Kun olisin halunnut olla ulkona hänen ja kavereidemme kanssa, hän aina halusi mennä heille. Enkä viittinyt melkein ikinä sanoa ei, koska tiesin, että hän loukkaantuisi. Niinpä tein pari kuukautta asiat juuri niinkuin hän halusi. Sen jälkeen kyllästyin ja tajusin että minullakin saa olla oma mielipide ja saan tehdä asioita jotka tekevät minut iloiseksi. Aina kun minua ärsytti jokin mitä hän teki, en sanonut mitään. Jos minua ärsytti, että hän vei naisia heille, en sanonut asiasta. Meidän piti nähdä ulkona kerran, ja hän toi exänsä sinne. Asia tietysti ärsytti, mutta olin silti hiljaa. Siitä alkoi meidän riitely. Hän suuttui joka kerta, kun asiat eivät menneetkään niinkuin hän halusi. Olimme seurustelleet n. 4kk silloin. Riitely ei kuitenkaan ollut jokapäiväistä, mutta se oli silti todella rasittavaa ja vei voimia.
Minulla on ollut vakava masennus useita vuosia, ja poikaystäväni on tästä tietoinen. Hänellä taas on ADHD.
Kesän alussa otin minipillerit käyttöön.
Kesällä sukulaiseni yritti itsemurhaa, joten masennukseni paheni, ja olin melkein koko kesän sisällä. Ulos lähteminen tuntui todella vaikealta ja tarvitsin vain aikaa yksin. Poikaystävä loukkaantui usein kun en viettänyt hänen kanssaan aikaa. Tuntui että en saanut tarvittavaa tukea kun olisin tarvinnut. Mutta ymmärrän sen hyvin, koska en välttämättä itsekkään tietäisi mitä sanoa siinä tilanteessa. Kesällä kinastelimme jonkin verran, mutta meillä oli kuitenkin hauska kesä.
Syksyllä otin ehkäisykapselin.
Olin viikon ulkomailla ja siellä ollessani poikaystäväni kertoi nukkuneensa 2 naispuolisen kaverinsa vieressä lomamatkan aikana. Tiedän, ettei hän ollut tehnyt mitään, eikä hän pystyisi edes olla sanomatta, koska hänelle tulee huono omatunto todella helposti. Tietysti suutuin kun hän oli nukkunut heidän vieressään. Emme puhuneet koko viikkoon ja ajattelin jo että eroaisimme. Selvitimme kuitenkin asiat, mutta asia häiritsi minua kuitenkin. Riidan aikana poikaystäväni sanoi, että voi lopettaa jopa alkoholin käytön takiani. Koska oli molemmissa tilanteissa humaltunut. En kuitenkaan pyytänyt häntä lopettamaan alkoholin käyttöä.
Asia painoi minua todella paljon ja reissun jälkeen emme tehneet muuta kuin riidelleet jatkuvasti. Hänen mielestään olin hänelle tyly, omasta mielestäni en ollut. Mutta voi taas johtua siitä koska hän loukkaantui helposti. Useita kertoja humaltuneena hän saattoi rikkoa jotain ja oli poliisien kanssa tekemisissä ja se ärsytti minua suunnattomasti. Pian aloimme saada jo sen ''riitelevän parin'' roolin.
Alkusyksyn vietimme kuitenkin paljon aikaa yhdessä. Olin heillä jatkuvasti. Mutta jossain vaiheessa hänelle riitti, koska halusi nähdä useammin kavereita. Se oli ihan okei, mutta olihan se outoa kun ei yht'äkkiä enään nähtykkään niin usein. Masennus oli edelleen paha, enkä taaskaan voinut mennä ulos. Olin koko syksyn kotona. Kaverit eivät pitäneet yhteyttä. Ja MINÄ aloin saamaan sen ''laiskan'' roolin. Vaikka kyse oli masennuksesta. Aina kun riitelemme, hän sanoo että en jaksa tehdä ikinä mitään muuta kuin maata kotona. Syynä on masennus. Ja hän ei ymmärrä sitä. Syksyllä halusin, että hän lopettaisi juomisen, koska aina kun hän oli juomassa riitelimme ja hän rikkoi jotain. Hän ei suostunut lopettamaan alkoholin käyttöä, vaikka alkusyksystä sanoi voivansa sen lopettaa. Joten sanoin, että minäkin olen juomatta sitten sen ajan. Olimme 2-3 kk juomatta. Toki itseäni ärsytti, että en voinut juoda alkoholia sen takia, että HÄNELLÄ oli ongelmia alkoholin käytön kanssa.
Kun vuosi vaihtui aloin käymään enemmän ulkona. Yökyläilimme paljon toistemme luona. Mutta en silti ollut poikaystäväni kanssa ulkona, aina vain meillä tai heillä.
Hän kertoi myös, että oli eräs viikonloppu nukkunut hänen naispuolisen ystävänsä vieressä.
TAAS. Sanoin hänelle, että en halua hänen pitävän enään häneen yhteyttä.
Mies suuttui hieman, mutta lopulta katkaisi välit hänen kanssaan. Nainen oli vielä ihminen jonka tiesin ja kerran puhuimme juuri siitä kun kerroin, että minua ärsyttää kun poikaystäväni on nukkunut muiden naisten vieressä jne, ja hän kovasti vaikutti ymmärtävän ja oli samaa mieltä, ja HÄN oli kuitenkin se joka meni sitten myöhemmin poikaystäväni viereen nukkumaan.
Ja aina kun menimme yhdessä ulos kavereidemme kanssa, hän heitti minusta vitsejä, jotka loukkasivat minua. Hän puhui riidoistamme, niinkuin minä olisin niihin aina syypää. Minua ärsyttää poikaystäväni aikaansaamattomuus, hän ei itse tee mitään, vaan kaikki pitää tehdä hänelle. Hän ei edes itse tee työhakemuksia, vaan hänen äitinsä kirjoittaa ne. Hänen äitinsä tekee kaikki hänen puolestaan, vaikka on kyseessä jo aikuinen ihminen.
Sängyssä hän ajattelee vain omia tarpeitansa, eikä yhtään minun. Siitäkin olen sanonut, mutta ei mitään muutosta.
Vähän aikaa sitten, hän kertoi riidellessämme, että hänellä on asperger.
Luin tästä ja huomasin että hänessä on melkein kaikki samat piirteet.
Se selitti myös sen miksi hän ei ymmärrä tunnetilojani enkä saa minkäänlaista tukea.
En tiedä miten voimme lopettaa riitelyn, en tiedä miten saisimme suhteestamme taas terveen. Tuntuu kuin hän olisi pikkulapsi. Hän on todella vaikea persoona.
En tiedä miten voin pärjätä miehen kanssa, joka ei ymmärrä tunteitani. Vaikka itken, hän ei välttämättä tajua, että olen surullinen. Hänellä ei ole minkäänlaista empatiakykyä. Nykyisin hän välttelee minun kanssa olemista. Aina kun näemme, me riitelemme, JOKA kerta.
Tarvitsen neuvoja miten voin pärjätä ADHD Asperger henkilön kanssa. Miten voimme lopettaa riitelyn. Olen ihan loppu.
VASTAUS: Kiitos pitkästä kirjeestäsi. Jo se viestii minulle siitä, että olet pohtinut paljon parisuhdettasi ja motivoitunut parantamaan sitä. Jäin kuitenkin miettimään, kuinka valmis kumppanisi on tekemään töitä yhteisen hyvänne eteen. Parisuhde on aina kahden kauppa (ja kolmannen korvapuusti, kuten sanonta kuuluu). Ilman yhteistä tahtoa ei parisuhdetta voi rakentaa. Haastaisin sinut miettimään, millä ehdoilla olet itse valmis jatkamaan parisuhdetta? Entä mihin et voi enää suostua?
Kirjoitit, että alkuun poikaystäväsi vaikutti täydelliseltä. Näin yleensä rakastumisvaiheessa tapahtuu, että katselemme uutta kumppaniamme ikään kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Ajan kuluessa kumppanissa alkaa kuitenkin näkemään myös vähemmän suotuisia piirteitä eli kuvamme hänestä tulee realistisemmaksi. Kuluneen vuoden aikana kuvaan on tullut mukaan myös poikaystäväsi päihteiden käyttöä, tavaroiden rikkomista ja poliisin kanssa asioimista. Nämä piirteet eivät valitettavasti yleensä itsestään korjaannu ellei asianosainen ota itse vastuuta teoistaan ja hae apua.
Kirjoitit myötäilleesi pari ensimmäistä kuukautta kumppanisi mielipidettä ja mukautuneesi hänen tahtoonsa. Minkähän takia teit niin? Myöhemmin, kun aloit ilmaista omaa mielipidettäsi, on alkanut yhä enemmän voimia kuluttava riitely. Ajattelen niin, että riitely ei sinänsä ole pahasta. Ratkaisevaa on, kuinka riidellään ja kuinka riita pystytään sopimaan. Rakentavassa riitelyssä molemmin puolinen kunnioitus säilyy erimielisyyksistä huolimatta. Tärkeää on myös molemmin puolinen joustavuus sekä kyky kompromissiin. Riidan jälkeen olisi tärkeää tehdä sovinto, ettei riita ikään kuin "jää päälle". Jatkuva riitely syö voimavaroja ja nakertaa vähitellen itsetuntoa.
Yksi keskeinen riidan aiheenne on ollut poikaystäväsi naisystävät. Jokaisessa parisuhteessa on omat sääntönsä siitä, mikä on sallittua ja mikä taas ei. Kun olet ilmeisen selkeästi ilmaissut poikaystävällesi, ettet halua hänen nukkuvan toisten naisten kanssa, niin mielestäni hänen tulisi kunnioittaa tätä pyyntöä. Oletteko keskustelleet siitä, kuinka hän suhtautuisi, jos sinä vastaavasti nukkuisit toisen miehen kanssa?
Kirjoitit kärsiväsi itse masennuksesta ja poikaystäväsi taas ADHD:stä sekä Aspergeristä. En voi näiden tietojen perusteella ottaa sen enempää kantaa näihin diagnooseihin tai siihen, kuinka nämä heijastuvat parisuhteeseenne. Minusta olisi tärkeää, että teillä molemmilla olisi omat hoitokontaktinne (niin kuin ehkä onkin?) ja voisitte näissä kontakteissa käsitellä oireitanne myös parisuhdenäkökulmasta.
Minua kosketti erityisesti kun kirjoitit, ettei mies ymmärrä tunteitasi. Vaikka itket, hän ei välttämättä ymmärrä suruasi. Tämä lienee merkki empatiakyvyn rajallisuudesta, niin kuin itsekin arvelit. Kyky empatiaan on kuitenkin parisuhteessa kovin tärkeää. Ilman sitä ei toiselta voi saada tunnetukea. Parisuhteesta huolimatta voi siis tunnetasolla jäädä kovin yksin. Yksinäisyys parisuhteessa voi olla hyvin raastavaa. Joskus aito yksin olo (ilman parisuhdetta) voi sen jälkeen olla helpottavaa ja voimia antavaa. Tunnetukea voi silloin herkemmin etsiä ja sitä kautta myös saada myös muilta ihmisiltä; ystäviltä, sukulaisilta tai vaikkapa terapeutilta. Niin vaikeaa kuin parisuhteen lopettaminen usein onkin, voi se pidemmän päälle olla myös eheyttävää.
Kysyit, miten voisitte lopettaa riitelyn ja miten saisitte suhteestanne taas terveen. Tässä tilanteessa ja näiden antamiesi tietojen valossa en valitettavasti näe parisuhde-ennustettanne kovin hyvänä. Kirjoitit olevasi aivan loppu ja parisuhteenne kuulostaakin kovin kuluttavalta. Minusta olisi tärkeää, että keskittyisit nyt omaan jaksamiseesi ja jättäisit parisuhdeasiat ainakin vähäksi aikaa tauolle. Jos sinulla ei ole vielä terapiakontaktia, niin suosittelen sinua etsimään sellaisen esimerkiksi terveysaseman, opiskelijahuollon tai työterveyshuollon kautta.
Tärkeää on säilyttää empatiakyky itseään kohtaan; olla hyvä itselle. Sinä ansaitset sen!
