Suhteet & seksi

Miten työttömyys vaikuttaa pariutumiseen, perheen perustamiseen ja perhe-elämään?

Suomalaisista vajaa kymmenes on työttömiä. Miesten työttömyysaste on hieman korkeampi kuin naisten. Naisista isompi osuus on työelämän ulkopuolella opiskelemassa tai hoitamassa lapsia.

Pikkulapsiperheen äitien työllisyystilanne ei ole kovin hyvä. Tilastokeskuksen mukaan yhä useampi äiti on työelämän ulkopuolella.

Isien työllisyysaste oli 2013 peräti 91 prosenttia, kun yhden tai kahden lapsen äideistä töissä oli 78 prosenttia ja vähintään kolmen lapsen äideistä vain 57 prosenttia.

Lapsettomien miesten työllisyysaste oli samaan aikaan 73 prosenttia. Lapsettomien naisten työllisyys on pysynyt suurin piirtein samalla tasolla, mutta äitien työllisyys on ollut laskusuunnassa. Onko perheen ja työn yhdistäminen tullut vaikeammaksi, vai mistä on kyse?

Miksi isät tekevät kaikista ahkerimmin töitä? Kannustaako perheen perustaminen miehiä töihin? Varmasti.

Ilmeisesti työssäkäyvien miesten on myös helpompi pariutua ja perustaa perhe. Hyvin koulutetut ja hyvässä työpaikassa olevat miehet ovat todennäköisimmin parisuhteessa ja tulevat yleensä myös isäksi.

Mitä tapahtuu, kun kumppani joutuu yhtäkkiä työttömäksi? Parisuhteessa työttömyys ei ole vain yksilön kriisi, vaan se vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin.

Perheen tulot laskevat, ja kumppaneiden suhde muuttuu. Monelle miehelle ja naiselle työ tuo muutakin kuin palkan: toimintaa, itsetuntoa, rytmiä ja järjestystä elämään, aseman, työsuhde-etuja, työkaverit ja erilaisia työpaikan rientoja.

Miten parit selviävät työttömyydestä? Tunteeko työttömän kumppani pelkoa, kiukkua, empatiaa vai kaikkia näitä?

Työttömäksi jäänyt tarvitsee tukea ja myötätuntoa. Tunteita ja turhautumisia kannattaa jakaa.

Jos työttömäksi joutunut alkaa reippaasti etsiä uusia työ- tai opiskelumahdollisuuksia, ja samalla imuroi asunnon, käy kaupassa ja laittaa ruoan, on perheen elättäjä usein ainakin aluksi ihan tyytyväinen ja kannustava.

Jos työtön masentuu ja vaipuu apatiaan, eikä tee yhteisen kodin eteen mitään toisen työpäivän aikana, alkavat ongelmat kasautua.

Onko väliä kumpi jää työttömäksi? Suhtautuvatko miehet ja naiset omaan työttömyytensä eri tavoin?

Kestäisitkö kumppanin työttömyyden? Miten pitkään sietäisit tilannetta? Kunnes kuolema erottaa, vai antaisitko työttömälle kumppanille tietyn ajan jälkeen kenkää?

Oletko koskaan rakastanut ihmistä, jolta et saa vastarakkautta?

Varmaan useimmilla ihmisillä on muistikuvia lapsuuden ja teini-iän ihastuksista, joille ei uskaltanut sanoa edes moi. Moni on rakastanut myös leffatähtiä, rock-staroja tai muita kaukaisia suuruuksia.

Miltä tuntuu rakastaa palavasti ja syvästi jotain lähellä olevaa ihmistä, joka ei koskaan tunne samoin sydämensä menettänyttä kohtaan?

Rakastettu voi olla joku entinen koulukaveri, ystäväpiiriin kuuluva tai työkaveri, tai pahimmassa tapauksessa ystävän tai sukulaisen kumppani. Rakastunut kuvittelee aluksi, että jossain vaiheessa toinen tajuaa, että kuulumme yhteen. Lopulta rakastuneelle selviää, ettei toinen tunne yhtään samoin.

Usein epätoivoisesti rakastunut ja neutraalina pysyvä kohde jopa jatkavat ystävinä. Kun rakastunut tajuaa, ettei toiveesta tule totta, hän yrittää elää omaa elämäänsä, ja ehkä kohtaa jonkun, jonka kanssa tuntee ihania tunteita, ja lopulta perustaa perheen. Epätoivoinen rakkaus ei ehkä koskaan kuole, mutta se hiipuu surumieliseksi muistoksi jostakin, mitä ei voinut saavuttaa.

Harvemmin kukaan saa elämässään ihan kaiken, mitä toivoo. Useimmat hyväksyvät asian jollakin tasolla ja jatkavat eteenpäin.

Jotkut eivät pääse tästä yli. He eivät pysty rakastumaan kehenkään toiseen, eivätkä nauti elämästä, vaikka jopa menisivät naimisiin toisen kanssa. Luin erään miehen kirjoituksen perhehelvetistään ”väärän” naisen kanssa. Miehellä oli voimakkaita tunteita toista naista kohtaan, ollut jo vuosia, mutta hän ei halunnut jättää perhettään, eikä hän itse asiassa ollut varma siitä, saisiko vastarakkautta elämänsä naiselta.

Osa epätoivoisen miehen saamista kommenteista oli uskomattoman julmia. Toki voidaan kysyä mahtaako toiseen rakastuneen miehen vaimo nauttia avioliitosta, ja miksi mies haluaa jatkaa suhteessa, vaikka rakastaa toista. Miestä pidettiin lapsellisena haihattelijana, egoistisikana ja petturina.

Eikö epätoivoinen rakkaus ole surullista? Pystyisitkö tuntemaan empatiaa koko elämänsä ilman vastarakkautta jäänyttä kohtaan? Vai onko tällainen tuntemus yhdestä ainoasta oikeasta vain kuolleiden runoilijoiden, keskenkasvuisten tai häiriintyneiden harhaa?

Vien ensimmäisen haarukallisen suuhuni helsinkiläisessä kasvisravintolassa. Jo ateriaa kootessani on lapsilauman äänimaisema sulostuttanut lounaspaikan ilmaa. Yhtäkkiä yksi mölisijöistä kirkuu suoraa huutoa. Vatsaani kouraisee. Ihana lounasnautinto.

Kohta äiti varmaan nostaa lapsen syliinsä ja saa tämän rauhoittumaan. Tai äiti kantaa kirkuvan lapsen ulos rauhoittumaan. Turha toivo. Karjunta jatkuu. Ja jatkuu. Kohta siihen liittyy empaattinen kohtalotoveri. Vilkuilen ympärilleni. Viisi äitiä juoruaa pöydässään tyly ilme kasvoillaan. Ravintola on tukittu lastenvaunuilla. Lapset huutavat. Kymmenet aikuiset lounasruokailijat yrittävät pitää naaman peruslukemilla ja jatkaa syömistä. Työpäivän rennoin hetki nostaa verenpaineen stressilukemiin.

Eniten ahdistaa pienen lapsen hätä. Vauva itkee, kukaan ei tee mitään.

Olen usein ihmetellyt monien suomalaisten suorastaan lapsivihamielistä asennetta. Mikseivät äidit saisi käydä lastensa kanssa ruokakaupassa päivällä? Miten vauvan imettäminen haittaa latten juomista kahvilassa? Miksei leikki-ikäinen voisi mennä tavalliseen ravintolaan päivälliselle ja tilata kalaa ja perunaa perheensä kanssa? Mistä kaikki ynseys ja ärtymys kumpuaa?

Lapsiperheet tekevät sen osittain ihan itse. Pikkulapsia viedään klassisen musiikin konserttiin, aikuisten leffoihin tai kahdeksan jälkeen illalla gourmet-ravintolaan, jossa naapuripöydän pariskunta viettää hääpäiväänsä satsaten puolen kuukauden palkkansa ravintolailtaan ja omien lastensa lastenvahdin palkkaan. Lastenvaunuja raahataan ravintolaan, vaikka lapsi osaisi jo kävellä sisään. (Ei kukaan ota polkupyöräänsä tai prätkäänsäkään mukaan sisätiloihin.)

Lapsille täytyy opettaa käytössääntöjä, mutta eniten opetusta näyttävät kaipaavan jotkut vanhemmat. Vauva saa itkeä yöllä vaikka kuinka paljon - omassa kodissaan - mutta ei niin pientä tarvitse itsekkäästi raahata ihan joka paikkaan. Elämä muuttuu, kun saa lapsia, ja sen kuuluu muuttua. Minäminäminä ei ole enää keskiössä, vaan aikuisen täytyy huolehtia lapsen tarpeista. Lapsi ei osaa tehdä sitä itse.

Ravintolassa ei tarvitse pitää performanssia lapsen itkun tai kakkavaipan aiheuttamasta ketutuksesta. Lapsen saannin työläitä puolia ei kuulu kostaa ventovieraille.

Kun vanhemmat huolehtivat siitä, ettei heidän perheensä aiheuta kohtuutonta häiriötä muulle väestölle, alkaa lapsiperheen ilmestyminen johonkin tilaan ilahduttaa muitakin. Lapsen likaisia kenkiä ei voi pitää sohvilla tai tuoleilla. Lapsi ei voi karjua muualla kuin kotonaan, tai hänet viedään takaisin kotiin. Lapselle ostetaan ravintolassa tai kahvilassa oma annos heti kun hän voi syödä ihmisten ruokaa, eli noin 1-vuotiaana. Omia eväitä voi syödä puistossa tai metsässä. Ravintolaan tai kahvilaan ei tuoda koko omaisuutta, johon muut joutuvat kompastelemaan. Vaipat vaihdetaan saniteettitiloissa. Jos ja kun lapset sotkevat aikuisia asiakkaita enemmän, oma vanhempi siivoaa suurimmat sotkut pois.

Tämä ei ole erityisen vaikeaa, eikä harvinaista. Useimmissa muissa maailman maissa ihmiset osaavat tämän luonnostaan. Toki useissa maissa suurin osa aikuisista suhtautuu vieraisiinkin lapsiin myönteisesti, osallistuen heidän viihdyttämiseensä esimerkiksi ravintolassa. Suomessa jo vieraalle lapselle hymyileminen aikaansaa joissakin vanhemmissa ällistyttävän kauhureaktion. Lapsi kaapataan kainaloon ja viedään turvaan ”uhkaajilta”. Suurin terroristi on egoistivanhempi itse.

Monen iältään aikuisen pariskunnan suhteeseen liittyy outoja piirteitä. Varsinkin ns. julkisuudessa tutut parit kertovat raivoisasta mustasukkaisuudesta, myrskyisistä eroista ja palaamisesta tiukkaan ruotuun oman kullan luo.

Oikeassa rakkaussuhteessa kaksi vapaata sielua kohtaa ja haluaa vapaaehtoisesti tehdä yhteisen pesän. Molemmat ovat vapaita tuntemaan mitä tuntevat, ja vapaita koska tahansa lähtemään. Tämä monen mielestä pelottavalta tuntuva suhde on kuitenkin perustuksiltaan vankempi kuin toisen sitomiseen ja kummallisiin sääntöihin perustuva riippuvuussuhde.

Ensi- ja turvakotien liitto ry:n ylläpitämä Nettiturvakoti-sivusto valottaa rakkauden ja riippuvuuden eroja avoimen ja suljetun järjestelmän dikotomialla. Rakkaus on avoin järjestelmä, jossa kaksi itsenäistä ihmistä vapaaehtoisesti haluaa rakastaa ja sitoutua suhteeseen. Rakkaudessa on tilaa myös omalle elämälle ja omille ystäville. Riippuvuussuhteessa ei siedetä toisen kasvua ja muutosta, eikä toisen omaa elämää parisuhteen ulkopuolella. Muu elämä halutaan tukahduttaa ja sulkea pois.

Jotta ihminen osaa ja uskaltaa rakastaa toista sitomatta häntä liikaa omista peloista nouseviin köysiin, on hänellä itsellään oltava riittävän hyvä perusturvallisuuden tunne ja kokemus siitä, että ihmissuhteisiin voi luottaa, ne kestävät. Kovia kokeneet, hylätyt ja kaltoin kohdellut lipeävät muita herkemmin riippuvuussuhteisiin. Rakkaudessa pakottaminen ei auta, eikä johda mihinkään hyvään.

Molemminpuoliset luottamuksen ja rakkauden osoitukset kasvattavat pikku hiljaa suhdetta yhä kestävämmäksi ja syvemmäksi. Mitään oikotietä onneen ei ole. Toki parinvalinnalla voi edesauttaa rakkaussuhteen muodostusta. Väkivaltaan ja mustasukkaisuuteen taipuvainen, omistava ja ripustautuva luonne ei ehkä taivu avoimen järjestelmän rakkaussuhteeseen kovin helposti. Jotkut ovat valmiita koettamaan omia kesytystaitojaan vaikeisiinkin tapauksiin.

Vertauskuvin ilmaistuna paras tapa kesyttää villi lintu on pitää lintulaudalla aina paljon ravintoa ja raikasta vettä. Villi lintu lentää välillä tiehensä, mutta palaa hyvälle laudalle yhä useammin. Lopulta villikin lentäjä on niin pulleaksi ja tyytyväiseksi ravittu, ettei sillä ole halua liihotella muille laudoille katsomaan muita tipuja. Oma pesä on paras paikka.