Lapsillaan terrorisoivat äidit

Vien ensimmäisen haarukallisen suuhuni helsinkiläisessä kasvisravintolassa. Jo ateriaa kootessani on lapsilauman äänimaisema sulostuttanut lounaspaikan ilmaa. Yhtäkkiä yksi mölisijöistä kirkuu suoraa huutoa. Vatsaani kouraisee. Ihana lounasnautinto.

Kohta äiti varmaan nostaa lapsen syliinsä ja saa tämän rauhoittumaan. Tai äiti kantaa kirkuvan lapsen ulos rauhoittumaan. Turha toivo. Karjunta jatkuu. Ja jatkuu. Kohta siihen liittyy empaattinen kohtalotoveri. Vilkuilen ympärilleni. Viisi äitiä juoruaa pöydässään tyly ilme kasvoillaan. Ravintola on tukittu lastenvaunuilla. Lapset huutavat. Kymmenet aikuiset lounasruokailijat yrittävät pitää naaman peruslukemilla ja jatkaa syömistä. Työpäivän rennoin hetki nostaa verenpaineen stressilukemiin.

Eniten ahdistaa pienen lapsen hätä. Vauva itkee, kukaan ei tee mitään.

Olen usein ihmetellyt monien suomalaisten suorastaan lapsivihamielistä asennetta. Mikseivät äidit saisi käydä lastensa kanssa ruokakaupassa päivällä? Miten vauvan imettäminen haittaa latten juomista kahvilassa? Miksei leikki-ikäinen voisi mennä tavalliseen ravintolaan päivälliselle ja tilata kalaa ja perunaa perheensä kanssa? Mistä kaikki ynseys ja ärtymys kumpuaa?

Lapsiperheet tekevät sen osittain ihan itse. Pikkulapsia viedään klassisen musiikin konserttiin, aikuisten leffoihin tai kahdeksan jälkeen illalla gourmet-ravintolaan, jossa naapuripöydän pariskunta viettää hääpäiväänsä satsaten puolen kuukauden palkkansa ravintolailtaan ja omien lastensa lastenvahdin palkkaan. Lastenvaunuja raahataan ravintolaan, vaikka lapsi osaisi jo kävellä sisään. (Ei kukaan ota polkupyöräänsä tai prätkäänsäkään mukaan sisätiloihin.)

Lapsille täytyy opettaa käytössääntöjä, mutta eniten opetusta näyttävät kaipaavan jotkut vanhemmat. Vauva saa itkeä yöllä vaikka kuinka paljon - omassa kodissaan - mutta ei niin pientä tarvitse itsekkäästi raahata ihan joka paikkaan. Elämä muuttuu, kun saa lapsia, ja sen kuuluu muuttua. Minäminäminä ei ole enää keskiössä, vaan aikuisen täytyy huolehtia lapsen tarpeista. Lapsi ei osaa tehdä sitä itse.

Ravintolassa ei tarvitse pitää performanssia lapsen itkun tai kakkavaipan aiheuttamasta ketutuksesta. Lapsen saannin työläitä puolia ei kuulu kostaa ventovieraille.

Kun vanhemmat huolehtivat siitä, ettei heidän perheensä aiheuta kohtuutonta häiriötä muulle väestölle, alkaa lapsiperheen ilmestyminen johonkin tilaan ilahduttaa muitakin. Lapsen likaisia kenkiä ei voi pitää sohvilla tai tuoleilla. Lapsi ei voi karjua muualla kuin kotonaan, tai hänet viedään takaisin kotiin. Lapselle ostetaan ravintolassa tai kahvilassa oma annos heti kun hän voi syödä ihmisten ruokaa, eli noin 1-vuotiaana. Omia eväitä voi syödä puistossa tai metsässä. Ravintolaan tai kahvilaan ei tuoda koko omaisuutta, johon muut joutuvat kompastelemaan. Vaipat vaihdetaan saniteettitiloissa. Jos ja kun lapset sotkevat aikuisia asiakkaita enemmän, oma vanhempi siivoaa suurimmat sotkut pois.

Tämä ei ole erityisen vaikeaa, eikä harvinaista. Useimmissa muissa maailman maissa ihmiset osaavat tämän luonnostaan. Toki useissa maissa suurin osa aikuisista suhtautuu vieraisiinkin lapsiin myönteisesti, osallistuen heidän viihdyttämiseensä esimerkiksi ravintolassa. Suomessa jo vieraalle lapselle hymyileminen aikaansaa joissakin vanhemmissa ällistyttävän kauhureaktion. Lapsi kaapataan kainaloon ja viedään turvaan ”uhkaajilta”. Suurin terroristi on egoistivanhempi itse.