Suhteet & seksi

Tunnetko vetoa avuttomiin ihmisiin? Saavatko osaamattomuus, viattomuus ja alahuulen väpättäminen suojelunhalusi heräämään? Ajatteletko ehkä, että olisi ihanaa mennä pelastamaan joku!

Ritarin tai äidin odottajia on niin naisissa kuin miehissäkin.

Jotkut ovat kasvaneet ns. opittuun avuttomuuteen. Henkilö ei ehkä ole alun alkaen erityisen avuton, mutta on keksinyt avuttoman esittämisen hyväksi selviytymisstrategiaksi. Näin saa jonkun muun tekemään omat ikävät ja haastavat hommat tai hankalat päätökset.

Jos jokin menee vikaan, voi aina syyttää muita.

Lapsen kanssa paljon aikaa viettävä terve vanhempi oppii pienen tarpeet. Nyt sillä on nälkä, tuo on uni-itkua. Varmaan vauvalla on kuuma, kun noin huutaa pää punaisena. Joskus parku johtuu läheisyydenhalusta: ”haluan syliin”.

Aikuisessa suhteessa, eli esimerkiksi parisuhteessa, ei voi olettaa, että toinen tietää omat tarpeet. Nälkä, väsy, läheisyydenkaipuu tai muu tarve täytyy osoittaa toisin kuin lapsena. Ne on sanottava ääneen.

Yllättävän moni pettyy kumppaniin, jolta puuttuu kyky arvata toisen mieliteot.

(Nuorempia sukupolvia syytetään usein pehmeiksi ja uusavuttomiksi. Voi olla, että osa ihmisistä onkin tällaisia.

Toisaalta, mitä jos nuoret aikuiset ovatkin nykyään avuttoman vastakohtia? Kommunikaatiota on ainakin enemmän kuin aiemmin.

Ennen vanhaan oli myös paljon avuttomuutta, toisin kuin vanhojen jutuista voisi päätellä. Sukupuolten tehtävät olivat jaettuja ja tarkkaan rajattuja. Yllättäen leskeksi jäänyt lähes kuoli nälkään tai sai istua pimeässä, kun ei tiennyt, miten sulake vaihdetaan.

Monet nuoret aikuiset ovat monitaitoisia. Yhä harvempi enää miettii, onko tämä miesten vai naisten osaamisaluetta. Aina voi katsoa netistä.)

Urbaaneissa olosuhteissa avuttomuuden määritelmät on laitettu ylipäätään aivan uusiksi. Silti useimmat aikuiset huomaavat aika nopeastikin, jos toinen on vähän reppana.

Voiko avutonta hyysäävä ”koiranpentu-suhde” olla oikea parisuhde?

Heitä pulpahtelee joka paikassa: kumppaneina, vanhempina, ystävinä. Etenkin ennen suuria juhlapyhiä he ryöpsäyttelevät mahtavia lupauksia ja suunnitelmia viattomille uhreille.

Pienet lapset ovat erityisen haavoittuvia lupailijoiden edessä. Mennäänkö joskus jäätelölle? Vien sinut karting-autoilemaan. Ostan sinulle hienon lahjan. Pääset kohta meille yökylään.

Heti kun nämä kiireet hellittävät, kutsun sinut meille syömään. Joka vuosi sama laulu.

Mistä näitä tyhjän lupaajia tulee?

Kyse ei ole elämänhallintansa menettäneistä sekakäyttäjistä, vaan ihan tavallisista aikuisista, joilla menee elämässä kivasti. Mikä tekee ”kunnon ihmisestä” lupailijan?

Ei se mikään vahinkokaan ole. Normaalisti rehelliset ihmiset eivät paljoa lupaile. Lupailijat taas hölöttävät hysteerisenä lupauksiaan, vaikka sattumalta törmäisit heihin kauppakeskuksessa. Mikseivät sano vain ”Moi, mitä kuuluu?” ja ”Heippa!”?

On äärimmäisen noloa joutua kuulemaan samaa grillikutsua vuodesta toiseen.

Parisuhteessa lupailijat saattavat roikottaa toista löysässä hirressä vuosikausia. Ihanat lupaukset yhteisistä matkoista ja projekteista voi vielä antaa anteeksi, ehkä. Sen sijaan lupaus naimisiin menosta ja/ tai perheen perustamisesta voi pilata toisen loppuelämän.

Harva itkee saamatta jääneiden lasillisten perään vähemmän tärkeissä suhteissa.

Läheisemmissä ihmissuhteissa luottamuksen menettäminen ja kunnioituksen kadottaminen tuntuu pahalta.

Samalla katoaa yksi suurimmista iloista: haaveilu ajan viettämisestä rakkaan ihmisen seurassa. Kun luuli, että toinen oikeasti halusi olla kanssasi.

Hyvää joulua! Hellikää toisianne. Pitäkää lupauksenne. Luvatkaa vain itsellenne, jos on vaikeuksia pysyä suunnitelmissa.

Palasin naistenhuoneesta pöytäämme Teerenpelin alakerrassa. Ensi-iltaan tulleen eurooppalaisen elokuvan juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Ihmettelin kuitenkin, miksi ystäväni selostaa sitä toiselle niin tarkasti.

Selvisi, että pöydässämme istuva henkilö oli juuri viettämässä elokuvailtaa. Tosiasiassa hän oli vieraillut ystävien luona, ja istui nyt kanssamme oluella. Ihan viatonta illanviettoa.

Ja silti piti valehdella kumppanille.

Valkoisia valheita. Miksi?

Liitossa oli ollut vähän vaikeat ajat. Oli erimielisyyttä erilaisista asioista. Väärinkäsityksiä, ongelmia ajankäytössä. Ikäviä tunnelmia. Emme menneet yksityiskohtiin.

Nyt kyseisen henkilön kumppani oli kuitenkin halunnut ilahduttaa rakastaan. Oli tullut aikaisin kotiin ja laittanut herkkuillallisen. Harmi vain, että toinen oli jo sopinut muuta. Hän ei raaskinut paljastaa illan ohjelmaa: päivällinen ystävän luona ja kaljoittelu kaupungilla. Suhteessa oli juuri alkanut parempi kausi.

Olin hämmentynyt. Miten ihmeessä leffailta olisi vähemmän loukkaava kuin todellinen illan ohjelma? Miksei toiselle aikuiselle ihmiselle voi vain sanoa, että sori, ihanan yllätyksen teit, mutta olen jo sopinut ystäväni kanssa muuta? Tai jos suhde todella on vaakalaudalla, miksei soita ystävälle ja kerro, ettei tänään sovi, pelastan parisuhdettani?

Hämmentävintä on, että olen ollut vastaavassa tilanteessa monta kertaa aiemminkin. Pienistä merkeistä huomaa, miten moni keksii omituisia selityksiä, valkoisia valheita, tai suoranaisesti kusettaa kumppaniaan. Joskus kaunistelijan tyylistä tajuaa, miten luonnolliseksi asiaksi jatkuva valehtelu on muodostunut.

Firman pikkujouluihin osallistuva henkilö puhuu puhelimessa baarin ulkopuolella ja kertoo kumppanilleen olevansa juuri moikkaamassa äitiään. Toinen väittää puolisolleen puhelimeen, ettei juuri nyt voi jatkaa keskustelua, koska pihvi tuotiin jo pöytään (vaikka tarjoilija vasta harkitsee menun tuomista).

Mihin näitä järjettömiltä tuntuvia sepityksiä tarvitaan?

Jos kysyn, saan selitykseksi erilaisia tarinoita kumppanin herkkyydestä, stressistä, huonosta itsetunnosta, mielipuolisesta mustasukkaisuudesta, kontrollinhalusta, sairaalloisesta uteliaisuudesta jne.

Onko suomalaisilla aikuisilla oikeasti niin huono itsetunto, että se hajoaa viattomaan totuuteen?

Parisuhteen pitäisi perustua (muussakin kuin ihannetilassa) molemminpuoliseen rehellisyyteen ja aikuismaiseen kommunikaatioon. Jos toisella on niin pahat traumat menneisyydestään, että hän käyttäytyy kuin mustasukkainen 5-vuotias aina kun kumppanilla on muita intressejä elämässään, mitä järkeä on yhteiselämässä?

Moni ei kestä kertoa totuutta pienelle lapselle. Tarinoidaan: ”Juu, mummi lentelee nyt taivaan isän luona ja vilkuttaa meille”, sen sijaan, että sanottaisiin niin kuin asia on: ”En tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, kukaan ei tiedä. Mutta meillä ei ole mitään hätää”.

Sama selitysten ja pienten valheiden verkko näyttää varjostavan parisuhteitakin. Vaimoa tai miestä kohdellaan pikkulapsena. ”Ei se haittaa, hän on onnellisempi kun ei tiedä” -ideologia on monen suhteen perusta.

Aina kun kiusaamisteema otetaan esiin, seuraa kiusaamisen vähättelyä.

Toki jotkut ovat yliherkkiä. On ihmisiä, jotka herkästi kuvittelevat, että muut ovat heitä vastaan. Tällaisesta erilaisesta tavasta lukea ympäristön viestejä on jopa saatu näyttöä aivotutkimuksessa.

Mutta.

Mitä järkeä on vähätellä kiusaamista, kun Suomessa kiusataan kymmeniä ihmisiä hengiltä vuosittain? Jotkut tapetaan parisuhderääkkäämisen viimeisenä niittinä. Toiset päätyvät itsemurhaan, kun eivät enää kestä kiusaamista.

Joidenkin tutkimusten mukaan maassamme miljoona ihmistä on kokenut tulleensa kiusatuksi. Aika isolta ongelmalta vaikuttaa tässä valossa.

Kiusaajia on paljon. Kaarina Korhosen mukaan 10-30 prosenttia ihmisistä toimii kiusaajina sopivissa olosuhteissa. 50-80 prosenttia kulkee ryhmän mukana ja on osallisina. Vain 10-20 prosenttia ihmisistä kieltäytyy aktiivisesti osallistumasta kiusaamiseen! Eli reiluja ja rohkeita on aika vähän.

Kiusaamisen seurauksena ihmisen perusluottamus katoaa ja hän alkaa kärsiä itsetunto-ongelmista, univaikeuksista, masennuksesta ja unettomuudesta. Arvottomuus, ahdistus, hylätyksi tulemisen pelko, itsetuhoisuus, jatkuva tarve miellyttää, ”näkymättömänä” eläminen, ristiriitojen välttäminen ja uhriutuminen ovat muita tavallisia seuraamuksia kiusaamisesta.

Työyhteisökouluttaja ja eroauttaja Riitta Mykkänen-Hänninen esittää kiusatulle kolme ratkaisuvaihtoehtoa: lähteminen, sopeutuminen tai taisteleminen. Kaikki ratkaisut vaativat kiusattua reagoimaan. Yksikään vaihtoehto ei ole helppo.

Seija Winter kirjoittaa blogissaan näin: ”Kiusaajaa voi Korhosen (2009, 71–76) mukaan olla yllättäen vaikea tunnistaa. Kiusaajat eivät tunnista tai eivät ainakaan tunnusta olevansa kiusaajia. Kiusaamisesta nauttii noin 10–20 prosenttia ihmisistä. Tähän ryhmään kuuluu myös puhdasoppiset psykopaatit ja narsistisesti häiriintyneet. Tälle ryhmälle kiusaaminen kuuluu normaaliin elämään, he eivät koe kiusaamista miksikään varsinaiseksi kiusaamiseksi tai kielteiseksi asiaksi. Kiusaaminen on loppujen lopuksi aika lähellä täysin mielivaltaista pahuutta. Kiusaajat tekevät kaikkensa kieltääkseen ja peittääkseen tekonsa viimeiseen asti.”

Kiusaajan mukaan mitään ongelmaa ei ole. Melkoista empatian puutetta lähteä arvioimaan tilannetta puhtaasti omasta näkökulmasta. Kun en näe ongelmaa, sitä ei voi olla olemassa? Tai, koska nautin siitä, teen kaikkeni, että voin sitä jatkaa?

Riitta Mykkänen-Hänninen
Kaarina Korhonen: Kiusaajat kuriin. WSOY 2009.
http://blogit.jamk.fi/seinajoki/tag/tyopaikkakiusaaminen/

Kiusaamisesta puhutaan nykyään paljon. Koulukiusaamisen vastustamiseen on kehitetty erilaisia hankkeita ja toimintatapoja. Suomalaisilla työpaikoilla on väitetty esiintyvän kiusaamista enemmän kuin muissa vastaavissa länsimaissa.

Onko toisen kiusaaminen maan tapa? Parisuhteessakin kiusataan.

Työyhteisökouluttaja ja eronneita sparraava Riitta Mykkänen-Hänninen määrittelee kiusaamisen toistuvaksi, tietoiseksi ja aktiiviseksi kielteiseksi käytökseksi toista kohtaan.

Pohjoismaisissa tutkimuksissa kiusaamisen uhreiksi on laskettu henkilöt, jotka ovat kokeneet tulleensa kiusatuiksi vähintään puolen vuoden ajan, ja kun kiusaaminen on ollut jatkuvaa ja vähintään kerran viikossa toistuvaa.

Myös kertaluonteinen vakava tapahtuma voi olla kiusaamista.

Ja joskus voi myös kiusata tietämättään.

Kiusaaminen on aina subjektiivinen kokemus. Joskus ulkopuolinen hahmottaa sen selvästi, toisinaan ulkopuoliset eivät sitä huomaa, ja ajattelevat kiusatun olevan yliherkkä.

Kiusaaminen voi olla vain huonoa käytöstä tai pahimmillaan törkeää henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa.

Tahdittomuus, epäasiallinen käytös, häirintä, huumori, kiusoittelu, erimielisyys, riitely, juoruilu, mustamaalaus, savustus, boikotointi, eristäminen...kiusanteon muodot vaihtelevat. Kovanahkainen onnellinen ihminen ei vähästä hätkähdä. Kenet tahansa saadaan murtumaan, jos kiusanteko jatkuu, eikä tilanteesta pääse pois.

Lapsuudenperheen kulttuuri ja muut kokemukset vaikuttavat siihen, miten kiusaamisen kokee ja miten sitä vastaan osaa puolustautua.

Onko ollut avoin, erimielisyyksiä hyväksyvä ilmapiiri, vai onko vaiettu? Onko ollut väkivaltaa? Saiko omia rajoja puolustaa?

Kiusaaminen voi olla suoraa tai epäsuoraa. Kohdetta voidaan satuttaa vahingoittamalla hänen vuorovaikutussuhteitaan tai sulkemalla hänet pois joukosta. Tervehtimättä ja vastaamatta jättäminen ja toistuva vuorovaikutusnormien hienovarainen rikkominen syö pikku hiljaa toisen itseluottamusta.

Mykkänen-Hännisen mukaan kiusaamisessa on kyse valtasuhteista ja rajoista sekä vallan epätasapainosta. Halutaan määritellä toinen jollakin tavalla.

Parisuhteessa kiusaaja keskittyy usein vähättelyyn, alistamiseen, mitätöintiin, painostukseen, kontrolliin, epäilyyn ja mustasukkaisuuteen.

Myös määräily, rajoittaminen, syyllistäminen ja pakottaminen voivat kuulua repertuaariin. Jotkut kiusaavat itkemällä, heittäytymällä marttyyriksi tai uhkaamalla itsetuhoisuudella. Lasten kautta kumppanin kiusaaminen on myös yllättävän yleistä.

Kulttuurissamme vapaaehtoisesti valittu suhde sisältää ajatuksen lämmöstä, välittämisestä ja toisesta huolehtimisesta. Kiusaamisessa mikään näistä ei toteudu.

Kiusaaminen parisuhteessa onkin erityisen loukkaavaa. Jokainen haluaa tulla rakastetuksi. On vaikeaa tunnustaa, että ei saa rakkautta siltä henkilöltä, jolta sitä eniten odottaa.

Kiusaaminen aikuisten kesken, luento 16.3.2013: Riitta Mykkänen-Hänninen (työyhteisökouluttaja, työnohjaaja, eroauttaja)