Valheita, valheita

Palasin naistenhuoneesta pöytäämme Teerenpelin alakerrassa. Ensi-iltaan tulleen eurooppalaisen elokuvan juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Ihmettelin kuitenkin, miksi ystäväni selostaa sitä toiselle niin tarkasti.

Selvisi, että pöydässämme istuva henkilö oli juuri viettämässä elokuvailtaa. Tosiasiassa hän oli vieraillut ystävien luona, ja istui nyt kanssamme oluella. Ihan viatonta illanviettoa.

Ja silti piti valehdella kumppanille.

Valkoisia valheita. Miksi?

Liitossa oli ollut vähän vaikeat ajat. Oli erimielisyyttä erilaisista asioista. Väärinkäsityksiä, ongelmia ajankäytössä. Ikäviä tunnelmia. Emme menneet yksityiskohtiin.

Nyt kyseisen henkilön kumppani oli kuitenkin halunnut ilahduttaa rakastaan. Oli tullut aikaisin kotiin ja laittanut herkkuillallisen. Harmi vain, että toinen oli jo sopinut muuta. Hän ei raaskinut paljastaa illan ohjelmaa: päivällinen ystävän luona ja kaljoittelu kaupungilla. Suhteessa oli juuri alkanut parempi kausi.

Olin hämmentynyt. Miten ihmeessä leffailta olisi vähemmän loukkaava kuin todellinen illan ohjelma? Miksei toiselle aikuiselle ihmiselle voi vain sanoa, että sori, ihanan yllätyksen teit, mutta olen jo sopinut ystäväni kanssa muuta? Tai jos suhde todella on vaakalaudalla, miksei soita ystävälle ja kerro, ettei tänään sovi, pelastan parisuhdettani?

Hämmentävintä on, että olen ollut vastaavassa tilanteessa monta kertaa aiemminkin. Pienistä merkeistä huomaa, miten moni keksii omituisia selityksiä, valkoisia valheita, tai suoranaisesti kusettaa kumppaniaan. Joskus kaunistelijan tyylistä tajuaa, miten luonnolliseksi asiaksi jatkuva valehtelu on muodostunut.

Firman pikkujouluihin osallistuva henkilö puhuu puhelimessa baarin ulkopuolella ja kertoo kumppanilleen olevansa juuri moikkaamassa äitiään. Toinen väittää puolisolleen puhelimeen, ettei juuri nyt voi jatkaa keskustelua, koska pihvi tuotiin jo pöytään (vaikka tarjoilija vasta harkitsee menun tuomista).

Mihin näitä järjettömiltä tuntuvia sepityksiä tarvitaan?

Jos kysyn, saan selitykseksi erilaisia tarinoita kumppanin herkkyydestä, stressistä, huonosta itsetunnosta, mielipuolisesta mustasukkaisuudesta, kontrollinhalusta, sairaalloisesta uteliaisuudesta jne.

Onko suomalaisilla aikuisilla oikeasti niin huono itsetunto, että se hajoaa viattomaan totuuteen?

Parisuhteen pitäisi perustua (muussakin kuin ihannetilassa) molemminpuoliseen rehellisyyteen ja aikuismaiseen kommunikaatioon. Jos toisella on niin pahat traumat menneisyydestään, että hän käyttäytyy kuin mustasukkainen 5-vuotias aina kun kumppanilla on muita intressejä elämässään, mitä järkeä on yhteiselämässä?

Moni ei kestä kertoa totuutta pienelle lapselle. Tarinoidaan: ”Juu, mummi lentelee nyt taivaan isän luona ja vilkuttaa meille”, sen sijaan, että sanottaisiin niin kuin asia on: ”En tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, kukaan ei tiedä. Mutta meillä ei ole mitään hätää”.

Sama selitysten ja pienten valheiden verkko näyttää varjostavan parisuhteitakin. Vaimoa tai miestä kohdellaan pikkulapsena. ”Ei se haittaa, hän on onnellisempi kun ei tiedä” -ideologia on monen suhteen perusta.