Blogasin aiemmin perversioiden muuttumisesta. Osa aiemmin pervoina pitämistämme taipumuksista katsotaan nyt ihan normaaleiksi inhimillisiksi ominaisuuksiksi.
Paitsi eläimiinsekaantuminen.
Eläimiin sekaantujien jahtaaminen ja vainoaminen sai huippunsa 1700-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Sitä pidettiin kuolemansyntinä, verrannollisena henkirikoksiin. Aiheesta väitöskirjan tehneen Teemu Keskisarjan mukaan nykyään eläimiinsekaantumista pidetään kuvottavan ja naurettavan välimaastoon sijoittuvana marginaaliyksilöiden sukupuolikäyttäytymisenä. Sen kriminalisointi päättyi 1970.
Kolmesataa vuotta sitten zoofilia oli rikos jumalaa, luontoa ja kruunua vastaan.
”Historiallisena aikana erilaiset sivilisaatiot ovat tuominneet teon suunnilleen yhtä yksimielisesti kuin homofilian tai sukurutsan. Suvaittua tai edes siedettyä alakulttuuria ei liene kristityssä maailmassa kehittynyt. Ylimuistoisen iljetyksen kriminalisoi kirjallisesti Vanha Testamentti. Mooseksen laki tuomitsee eläimeensekaantumisen kauhistuttavana ja kuolemalla rangaistavana tekona.”
Synti luontoa vastaan tarkoitti teologien mielestä eläimiinsekaantumista, homoseksuaalisuutta, masturbaatiota ja heteroseksuaalista kanssakäymistä luonnottomissa asennoissa.
Näistä kolme viimeistä silloista luonnonvastaisuutta ovat nyt ihan normikäytöstä.
Suomen eduskunnan viimetalviset kiistat homoavioliiton sallimisesta saavat uusia sävyjä. Joidenkin konservatiivien argumentit pohjautuvat valistuksen ajan arvoihin.
Kun ensi kesänä teet picnicin Suomenlinnaan, muista eläimiinsekaantujia. Toisin kuin Ruotsissa Suomessa heitä armahdettiin lieventävien asianhaarojen vuoksi todella usein. Rangaistuksena saattoi olla ruoskiminen, sakot tai jopa vuosia kestävä pakkotyö linnoituksilla.
Keihin noitavainot kohdistuvat nyt?
Teemu Keskisarja: ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa”. Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa. Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan väikkäri marraskuu 2006.