hikotusta ... sivumerkkejä

Nyt on hätä kädessä. Kolme ihmistä kadoksissa.
HS-Aulis on deadlinessa pian ja nuo neljä naamaa yhä tunnistamatta.
Helppiä!

Mummohan se, pienen pojan aarre verraton.
Kukapa muu!

Pääsiäiskokkoa katsellessamme katselimme myös pikkuisen pojan taistelua tulta vastaan:
- Etkö jo ala romahtaa senkin! tuhahteli Veeti ja viskeli vesseli kauempaa kapuloita tulikekoon.

- Siinä meni aarrekartta, huolestuttiin kun ukki muovipullon tulinieluun heitti.
- Pullopostia siinä.

Pieni mies vähän hätkähti. Valittikin, ettei koskaan ollut pullopostia eikä aarrekarttaa löytänyt.

Mutta eipä mitään.
Siinä touhutessaan sitten välähti:
- Ei kun oon kerran.
- Millon?
- Sillon kun synnyin.
- Mitenkä niin?
- Sain tään mummon.

Se lähti suoraan sydämestä.

Niin lausui yhdenäkinyllättäin pikkinen poika, hellyttävästi, ja jatkoi risusavottaansa jotta pääsiäiskokko kunnolla romahtaisi ja liekit taas leimahtaisivat ja heijastuisivat kahta säkenöivempinä vasta päivällä vapautuneen järven jäisistä hileistä.

Kannonnokkaa haki mummo.
Istuutui sulattelemaan saamaansa parhainta mahdollista arvosanaa, parhaalta mahdolliselta arvosananantajalta.
Siinä sitä sulattelemista piisaa - pääsiäisen ylikin.

Rajamuodollisuudet Taivaisiin:
passiin lätkäistään verinen leima.

Voimassaoloajaksi viisumiin:
IKUISUUS.

***********
*****
****
***
**
*

20 ja 14 tai 14 ja 20
Siinä raikuilun vuoden 2014 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa ja pitää lipsahtaakin.
(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)

Ärtymys, jopa kärsimys, on pitkästä aikaa tavoittanut työhuolista vapaan elämänrellestäjän. Johtuneeko sitten piinaviikosta vai mistä, sillä elämmehän pääsiäisen aluspäiviä eli kärsimysviikkoa, jolloin jopa Paratiisiin haiskahtavat maailman pahat tuulenhenkäykset.

Onni Rentnerin, tuon huolettoman paratiisieläjän tapaamme nyt allapäin pahoilla mielin, missä tilassa hän harvinaisen harvoin on ollut työelämän jätettyään.
Suuri huoli tuntuukin ravistelevan, murhe musta - suru puserossa olevan, kuten sanonta kuuluu - tahrineen miehen mielen. Habitus harmaana yhtenä köykkynä tuossa avatun läppärinsä edessä.

Kokeilkaamme varovasti lähestyä miestä, joka istua kyyhöttää pitkällä tuvan penkillä, johon alastalolaisiakin mahtuisi tiukkaan ottaen istumaan puolenkymmentä, jos piippunsa valinnutta Härkäniemeä ei siihen laskettaisi leveää takapäätään tunkemaan.
Siispä puutumme peliin, kauempaa kysäisemme:

- Hei hei mistäs moinen alakulo?

Vaan heti emme vastausta saa, emmehän toki odotakaan - emmehän?
Havahtuu Onni kyllä uuteen outoon ääneen: - Omatuntoko vai mikä trulli se inahdellee??? miettinee mies tuvan pöydän pintaa tuijotellessaan.
Sitten terhakoituu, mustaa arpakuutiota sormien välissä pyöritellen vastakysymyksen tekee, huutaa suorastaan:
- Että nin MITÄ?

Vaikenemme, emme provosoi enempää. Jäämme jatkoa odottamaan, vaivaan, alakuloon vastausta saamaan. Tilapäistä lienee.
Siksi vihaiselta vaikuttaa, vähän kuin Rautakorpi kesken pelin erätauolla häviötilannetta kommentoidessaan; jotta parempi jättää onneton Onnimme omaan liemeensä pyörimään. Toistaiseksi. Kunnes enin tunnekuohu on ohi.
Palatkaamme huomenna kepillä jäätä kokeilemaan, josko selitys murheen murtamalta irtoaisi.
Pysykäämme kuulolla ja kanavalla.

Jatketaas näiden näkyväisten sarjaa: toissa päivänä kai Mörkö-Nalle, eilen Kuhmon Jussi, tänään Lieksan Atik Kuopiosta.
Stadin kundi. Tataari. HJK.
Ei mikään huuhaa enää, vaikka mielikuva, vahva, sellainen.

Vanhemmiten sitä oppii ja viisastuu - ei sille mitään maha! - vaikka kuinka pyristelisi, vastaan haraisi.
Elämään.
Taiteilijakin.
Joka maalannut maaleja, kirjoittanut kirjoja, näyttänyt taitonsa jos taidottomuutensakin.
Kertoo Nybergissä: - Lahden Kyykän kannattajat huusivat: Atik tietää ei oo Lahden voittanutta.
Pilkkaa. Viittasivat alkoholisoituvan tähden kosteaan elämään.

Vuosi sitten vappuna Atik kirjoitti blogiinsa:

"Raittiina 23 peräkkäinen vappu. Työläisten ja suomalaisen työn juhla. Työttömänä. Pelkään, että tila on lohduton. --- Pelkään kuollakseni retkahtamista, lentämistä ja kuolemaa. Sen te arvasittekin."

Edessä 24. viinaton vappu ja Lieksassa työtä ammattikoululaisten parissa. Seestyy.

Selviytymistarina, ilmeisen onnistunut.

Jussi Parviaiselta. Loppu lähellä.
Ei älkää lopettako lukemista, vaikka Jussi Parviaisesta on kysymys: Älkää!
Yritin lohduttaa. Hylkii. Ei ota kommenttia vastaan täällä, jossa kirjoittaa sydäntä särkevästi. Ensin ajattelin että sensaatiohakuisesti, mutta ei: kyllä Jussi on nyt tosissaan poislähtemässä tästä maailmasta. Ei feikkaa.

Koska:
1) Omat lapset hylkivät tai ovat tylyjä.
2) Työntarjoaminen on turhaa, eivät edes vastaa kun soittaa.

Oma rakas lapsikin on siirtynyt työnantajan puolelle ja on yhtä tyly, oikeastaan vielä tyrmäävämpi sanoessaan:

”En tiedä, mutta Mika on minun kaverini.”

Mika on Myllyaho, Kansallisteatterin johtaja, josta omalle Emmi-tyttärelle on tullut paljon tärkeämpi kuin isästä: "...voiko oma rakas tyttäreni sanoa minulle noin…ja että kokeeko Emmi enää edes olevansa minun tyttäreni..."

Willensaunaan tai jonnekin Kansallisteatterin näyttämölle Jussi on suunnitellut Gogolin Mielipuolen päiväkirjan toteutettavaksi. [Kai Jussi tietää että Tarmo Mannihan sen on jo aikoinaan tehnyt, eikä sitä parempaa voi kukaan enää?] Turhaan. Mika ei vastaa soittopyyntöihin ja Emmi-tytär ei tiedä miksi, kun ei viitsi edes kysyä vaikka päivittäin näkee Mikan. Emmi on menetetty, samoin Janne ja Peppi, vain Onni on hetkittän läsnä. Lapset menetetty.
Ja:
"Ilman lapsiani en ole aikonut elää..."
Lukekaan lisää:

HV
Hj

Oksettaa! Yököttää! Tuo hippiäinen, rotta mikä rotta.
Muistatko Kühnhackelin, sen Ierikan sakun jonka Höyry-Häyrinen selosti makasiinirotaksi?
Pitkällä mailalla ronkki ja rynnimällä napsi kiekon itelleen toisten nenän eestä - ja joka ainua kerta! Närhenmunat näytti suomalaisille, paskat haistatti. Tää paska tekee nyt saman. Ja jo pärstältään yhtä luihu. Nuo kuulus P-Koreaan eikä yhteiseen pöytään.
Vaan minkäs noille mahat!

Voihan tapljuu!

tuus
Lennu

On tainnu Lennulta jäähä lääkkeet ottamatta, tai sitten sillä ei oo ollu vara!
Kenet lie nyt luuppinsa alle pominu kun noin kovasti pauhaa? Kunhan ei ois vasaralla sormeensa lyöny - ja siitä tuo mahoton parku.

Noin ne neuvoivat rakennusalan silloiset huippuasiantuntijat peittämään muovilla villan ja terveen hirsiseinän. Lattian vielä kaksinverroin kamalammin.
Niin teimme ja vuorasimme, nyt pian pelolla revitään kaikki auki: onko home löytänyt kotinsa ihmisen huushollista.

Melkoinen revohka edessä, särkemässä ikirauhaa.

Remontti, ainakin kymmenen vuotta suunniteltu, nytkähtänyt jo rajusti konkretian puolelle: otettu ensiaskel, so. hankittu Into Kustannukselta kirja -
Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse.

Itsevaisto toimii?

Kunhan tulevat remonttimiehet ja sovitaan ehdot niin liitteeksi sopimusasiakirjojen joukkoon laitetaan tuo romaani, ja jos tiukille ottaa, niin onpahan miehillä esittää lupadokumentti toimintansa todisteeksi, miksi joukosta yksi uupuu.

Tänä iltana: "Jope on juuri poistunut studiosta." - Vai mitenkä se meni?
Näyttämöltä.
Estradilta.
Carelia-salista.
- No niinhän se meni.

Kumma jäbä: astelee tuohon ihan niin kun suoraan kadulta yhtenä meistä, vaatteista piittaamatta sen kummemmin että on ne, eikä kengätkään kiillä kuin Kari Tapiolla. Enemmän on Juicea pelissä jos repertuaarissakin.
Melskaa aikansa ja sanoo että eiköhän käyvvä välillä kahveilla. Jaakko Tepon poika, Iljako?, tulee siihen ja moikkaa ja Jopekos ilahtuu, huomaa sitten Juakon ihtesä istumassa ylempänä.

Kahvitauolla lampsii muina miehinä myyntipöydän tuntumaan, missä vaimo myy jopea, ja kirjoittelee muutaman nimmarin; oma poika leikkii appiukon? kanssa siinä jaloissa.
Ollaan viiskytävuotiskiertueella, sen kummemmin korreilematta.

Siinäpä se idis onkin: ei sen kummempana muita!

- Lähetääs loppusettilöille.

Nyt on laulun aika, eka jakso menikin junassa sun muissa kolkuttajissa: Soinia, Saulia, Kekkosta, Manua, Tarljaa - TiilikaisPekkaa putkiradiosta. Kaikkea. Oisko ollu Frederikki eka vai toisella puoliskolla, vaan sitä ei saattanu laulajana matkia, vaan puhujana joka sokeltaa epäselevemmin kuin kukkaa. Mutta Jope sen epäselevensi kirkkaasti.
Eli just!

Melekonen patu mieheksi tämä Jope. On on. Yks meistä, sano: tuolta kävelee verhon takkaa, siis ihan kuin ois vahingossa ovesta eksyny ja huomaa että ei helekutissa teitähän on, mistäs te nyt siihen, ja esittääkkö jottai pitäs, matkia ja imitoijja. Kuosmasen Sakkea suorana huutona, Elevistäkkii tippa.
"...miehkun muutin Lapista niin Loiri muutti sinne,.. muuten se muuan Lapin äijä ol justhiisa suanu viijenkymmenen tuuman television, tämmönen 110 cm, sen kokoshiahan ne kaihk järjesthänsä olevat, istu vessan pöntölle ja alako sitten akalleen kummastelha, jotta mistä näitä tulloo, niin mitä? kysyä kimitti akka, no näitä senttejä sano ukko ja kahto jalakovällii..."

Siitä taas soitolle. Loiri tietysti bravurina.

Vaikka sillä paljon on jo ommaa, ei tarvihteis muita siihen, tiätkö, voihan rähmää eikä nuita muita PakarisEsoja, välttämäti ees muutakun mausteina.

Tietysti ei se sillä tavalla oo yks meistä: kolometkympit myö maksettiin, ja se piäs ilimasin sissään.
Vaan ei tuo harmittanu, päinvastoin.
Ansainnu on euronsa: ei se helepolla lähe, vaikka siltä miten tuntus: =

Kuningas saa aina toteuttaa tarpeensa.
Onhan näitä kingejä, jos jonkinlaisia, kuka milläkin nimikkeellä, ollut ja on.

Katsotaas missä sekalaisessa järjestyksessä mieleen laukkaavat, hevostelevat, mielensä mukaan elämöimään tunkemassa - aina vaan ja yhä uudestaan mölyämässä, unohtumattomissa:

Gaddafi näkyy tulevan ekana teltastaan, Hussein, Saddam, tokana - kuolleita raatoja jo kumpikin vaikka tuossa yhä elävät;
sitten tämä korean pullukkapoika, mikä paha Uni se nyt onkaan, pullana kielen päällä kolmantena;

neljäntenä Nikolai
Ceausescu totta kai Jelena-pirunsa kanssa, jouluna lasittuinein pelkosilmin parvekkeella:
- M I T Ä stä!! pirua, eivätkö ne tottelekaan enää, kansa;

Bokassa, se pikkumies ylisuuressa uniformussaan rinikkarinnoin, Keski-Afrikasta, sieltä mistä marakatit kerran, ja samassa rytäkässä kannibaali Idi, Amin Ugandasta, vasaralla tapattaja, pugilisti Elis Askin kaveri - ja näiden hirmujen kuvat meillä Ilovaaran koulun opettajainhuoneen seinällä raameissa roikkumassa talonmies Pikkaraisen rinnalla, kun ei Halosta huolittu!

Kavalkadi jatkuu, jatkuu, ilman googleakin jatkuu tämä sortin sakki. Loputtomiin: Napot, Hitlerit, Stalinit vielä läpikäymättä, tämän uusimman jononjatkon kanssa. Tsaarit, Iivana Julmat, Pietari Suuret.
Menemättä keskiaikaan, Englantiin. Ollenkaan Ranskaa koskematta, alkuperäisheimoihin kajoamatta antiikkia kohti, pysähtyy ajatuksen kulku Neroon, Julius Caesariin.
Mutta mitäs nyt!
Ketäs nyt sieltä marssia piipertää, yhä pienempää kihoa: kaupunginjohtajaa, kunnanhallituksen puheenjohtajaa, valtuutettua, lautakuntaa ... jos ilkeäisi niin nimeltä mainitsisi, vaan olkoot, sen verran vähäiset.

Hupsuja, huimia riittää! Ja millä oikeudella?
Suuren luulon oikeudella. Sen. Juuri sen.**

Ei siedä jatkaa loputonta luetteloa pitemmälle, topattakoon jo!
Luokkakuvan viereltä ottaa Davidin, tämän Kilven Bathseban siis, ja sieltähän kaiken oikeutus löytyy**. Ennen kuin jatkaa sitä, katsoo luokkakuvaa ja siinähän lukion poikarivien edessä istuu pienenä hentona varsinainen diksujen diksu, joka tapatti pojankolleilta oman tahdon, teki pojista lampaita: Elli, rehtori - varsinainen Rex!

** Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi täyttymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä kuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun minä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie suljetaan.