hikotusta ... sivumerkkejä

Kolmen päivän matka on periaatteessa yhden päivän matka. Ensimmäisen istut autossa. Toisen viivähdät perillä. Kolmantena aamuvarhain lähdet kotimatkalle.
Huijausta: matka muka 3 vrk!

Paitsi Venäjän Karjalassa kun matkustat, silloin 3-vrk -matka on 3 vrk. Siis bernstainilaiskoivistolaisittain: Liike on pääasia, ei päämäärä. Aina tällä matkalla.

Sen verran kaihoa pöläyttää matkailijan mieliin jo pelkkä Venäjän tullkontrol tiukkoine tuijotuksineen ja tarkkoine papereineen.
Ja entä se leiman lätkäytys passiin!
Sykähdyttää, kun muistaa kirjattomankarjattoman Haaparannan sillan ylityksen. Vain Valko-Venäjälle ja P-Koreaan menon täytyy olla tarkempaa, vaikka ei sinne USAankaan niin vain kävellä.

Ja sitten villinä vilinänä mennen tullen ne isiemme ajoilta säilyneet maisemat, koskemattomat rakennukset, raivaamattomat metsät, rakentamattomat Laatokan rannat: olis täällä kapitalistilla töitä, kääris Luakkonen hihansa, hierois Nalle känsäisiä käsiään ...

- Asiaan, tuntuu vaativan takainen.

Niin ne naiset. Ne kaksi naista, silti vierellä istujaa - korvapuustinantajaa? - unohtamatta.
Toinen jo tavattiinkin, se Petroskoin tulikääryle, se Carmen; ei siitä sen enempää. Vaan se toinen, se T o i n e n! Se museon nainen. Siinä oli jotakin unohtumatonta.
Harminpala kun jäi kuva ottamatta; kerrankin pitäisi fraasi kutinsa, tietäisi luoti paikkansa: Foto ois kiva yllätys!

Ai ai, se Museon Nainen: Mitkä pohkeet ja reidet! Mikä ote kahareisin! Siinä klapi lentelee kun tämä nainen kirvestä kääntelee.
Siellä se Karjalan taidemuseon seinällä on, sinne se ainakin jäi roikkumaan tämä verevä halkoja hakkaava nainen, josta jäi kuva ottamatta, jopa vaikuttavampana kuin Carmen, Kaikki hänestä rakentuvaan näyttelyyn. Nimettömäksikin jäi tämä upean roteva Ämmä isolla ämmällä.

Saispa semmosen seinälleen! Sais ees fotona.

Unohdetaan Carmen ja ooppera, koska ei aina voi olla sunnuntai. [lat.huom. eivätkä kaikki voi olla eläkkeellä]
Astumme neljännesmiljoonan asukkaan kaupunkiin pois Musiikkiteatterista. Jalat Petroskoin kaduille.
Tämän kaupungin on perustanut Pietari Suuri ammuskaupungiksi, täällä ruuti keksittäisiin uudelleen ja kanuunoita riittäisi.

No ei mennä sentään noin pitkälle, koska silloin jos milloin jalat irtoaisivat taas maasta.

Kerrotaan ihan tavallisesti.
Ripustetaan oikein ryhmäkuvakin todisteeksi alle.

Venäläinen kylämaisema on kuin vanhanaikainen maisemakortti, lumen kuorruttamana hämyisän viehättävä; tosin mieleen kylmäväreilee ’en kyllä sittenkään haluaisi noissa mökeissä asua’ Kaalamot, Läskelät ohittaessamme.
On sinne Ääniselle vaan matkaa, kolmetsadat kilsat vielä Niiralan rajalta. Ei teissä nykyisin moittimista ole. [lat.huom. jos ei meissäkään]
(- no onpas se latoja nyt vitsikkäällä päällä, ei tiedä miten vakavaksi juttu on muuttumassa -)

Pysähdymme Murheen ristille, Lemetin mottitaistelupaikalle.
Pentti tietävämpänä kertokoon:
”Murheen ristin päähahmot ovat venäläinen ja suomalainen äti, jotka halaavat toisiaan – surren kaatuneita miehiään ja poikiaan. Kuoleman laakso vei reilut 10 000 venäläistä ja yli 1000 suomalaista ”tuonilmaisiin” joulu-tammikuussa 1939-40”

Perillä pimeyden laskeuduttua kylpee valoissa tai ’seilaa’ uljas uusi laivamainen Onegon, hotellimme, Äänisen tyrskyihin mieluillen. Se saa kaikki tähdet, sittemmin myös aamiaisen osalta.

Palkittu journalisti Anatoli Tsygankov kertoo Karjalan lehdistön surkeasta kielitilasta: Karjalan Sanomat surkastuu, Karelia-lehti supistuu kahdesti vuodessa ilmestyväksi, tai no joo kahdesti suomen ja kahdesti karjalan kielellä ilmestyväksi. Väki venäjää puhuu, niin eipä siinä Karjalan tasavallan päämies Aleksanteri Hudilainenkaan paljoa voi.
– Hengenmenoa tai perheuhkaa pelkäämättä nykyään sanoa saa sanottavansa, kertoo Tolja, joka on käynyt pitkäkestoista taistelua oligarkian temppuiluja vastaan.

Suomen itsenäisyyspäivä on päätöksessään vihulaisen valtakunnassa.
Ovat ne ajat muuttuneet. Ovat ovat. Nyt ymmärrettäväksi käy jo sekin että naapuriin on muuttanut venäläinen, ostanut omakseen sotaveteraanin talon. Veteraani on siirretty palvelukotiin palveltavaksi, onneksi suht muistamattomassa tilassa, sillä saattaisi vähän kirpaista jos vanha mies tietäsi että hänen puolustamansa koti on kaupattu vastapelureille.
Ja nyt nukkumaan - спокойной ночи! - jottei nyt aivan levottomaksi luiskahtaisi.

Aamulla matkamme jatkuu: huomennahan se Carmenkin vasta sähähteli - niinhän se meni ...

Äänisen aallot ja Carmen.
Kaksi kovaa: toinen niin tuulinen, kylmä ja kalsea; toinen niin tulinen, polttavan kuuma.
Pelottavia arvaamattomuudessaan.

Toinen ärjyy ja tuivertaa, puistelee rannalla vaeltajaa, työntää sen holotnansa, nahkaa värisyttävän, pinnan alle menevän, uppoaa luihin ja ytimiin. Toinen kiljuu ja hehkuu kuin hellankoukku, tulta ja tappuraa kipinöi.
Niin.
Toinen on järvi ja toinen - mustalaisnainen.

Ainahan järven kanssa pärjäillään; mutta miten, miten kummassa tuon leiskuvan naisen?
Ei hätää: kuolema kaiken silittää. Kunhan nyt aikansa temppuilee, miesten kanssa konstailee, ongelmoi: Poimiako matador vai korpral?
Kas, kas, miten helppo nakki: Escamillossa miestä enemmän kuin jossakin sotamiehessä, totta maar ja tietenkin - oman kylän poika nyt mitään!

Ääninen lyö aaltojaan vapaana ja villinä yli joulun, se sen verran nöyrä sentään että tietää jäätyvänsä tammikuussa herätäkseen sitten taas vapuksi entistä ehompana. Mikäs sen on!

Vaan entä tämä mustalaisnainen, tämä jumalaisen upea Carmen, tupakkatehtaansikarinvääntäjä - palava, polttava kuin hehkuva savuke. Mites sen?
No, mites nyt savukkeelle käy!
Hehkuu, savuaa aikansa pian kylmetäkseen. Sammuu se tulikuuminkin. Ihminen kun on ja kun lähtee, lähtee lopullisesti, ei herää henki uudelleen vapuksi.
Tarvitaan pettynyt sulhasmies, tämä korpraali, joka saa sormukset silmilleen, koska on se Escamillo, punaisen liinan heiluttaja.
On aika korpraalin pistää tikari morsiamen rintaan. Ja siinä se sitten on - Elämä. Voi tätä elämää!

Hah! Librettoni kelvatkoon, koska noin sen koin.

Olihan siellä muutakin, siellä isiemme Äänisessä, siis Petroskoissa.
Seisoi tämä kumma Kuusinen, Otto Wille, patsaaksi jäykistyneenä tuijotellen pian jäätyvään järveen, joka puhaltaa silmille mitä ilkeimmän viiman. Oikein Otto Willelle, tälle Karjalan kuninkaalle; sitäs meni Suomea syömään, paha palkkansa saakoon. Seisoo siellä Äänisen rannalla toinenkin Iso, Pietari Suuri, tsaari, Petroskoin perustaja, samaa mouruavaa vettä katselemassa, kivipatsaana hänkin.
Kyllä heilläkin vielä ihailijansa, siksi siellä tuiskussa seisovat.
Sen kuin. Patsastelkoot.

Me ihailemme enemmän Carmenia, vai Bizetäkö pitäisi? Ja kaupunkia kesällä. Sehän on kaunis kuin Carmen silloin.
Menkää siis kesällä Petroskoihin, ja purjehtikaa samalla reissulla Kižin kirkkosaarelle tietenkin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla.
Sinne!
Itsenäisyyspäivän viettoon!
Kun ei Tampereelle kerta passannut pressan kutsua.

"...mihin rappiotilaan valkosuomalaishallinto on puolessatoista vuodessa saattanut tämän kukoistavan kulttuurikaupungin, tasavaltamme pääkaupungin: sieltä on hävitetty kulttuurin muistomerkit ja kaikki parhaimmat rakennukset, tehtaat ja muut tuotantolaitokset, runneltu kaupungin kauniit kadut ja puistot. Valkosuomalaiset ovat hävittäneet kaikki eikä mitään rakentaneet. [Ennen] oli muutamia teattereita ja filharmonian iso konserttipalatsi, yliopisto ja muita ylempiä oppilaitoksia, mainio pioneerilasten palatsi, kymmeniä kouluja ja kirjastoja, paljon klubeja ja monia hyviä kauppapuoteja. Nyt (v.1943) on kaupungissa yksi kinoteatteri mannerheimiläisiä varten, 4 kauppapuotia, 6 keskitysleiriä ja iso tyttöpaikka - siinä kaikki, mitä katsotaan tarvittava 'uuden järjestyksen' valkosuomalaisten edustajain 'kulttuuritarpeiden' tyydyttämiseksi."

Antero Uitto: Suomensyöjä. Paasilinna 2013. / O. W. Kuusinen: Suomi ilman naamiota 1943.

Siis minne?
Vastaukset ennen kotiinpaluuta, miel. - kiitos!
Tauon aikana on aikaa kurkistaa kirjalliseen Joulukalenteriin tästä.

- Yhäkö Ryssissä rämmit? tuntuu jo joku kyllästyneenä kyselevän. Ikään kuin jostain kartettavasta tarttuvasta taudista, kurkkumädästä, punataudista, olisi kysymys. Toista se on jos New Yorkiin lentelet Koivuniemen lailla.
Mukavapa olisi Paula nähdä vaikka Talikkalan markkinoilla, mutta ei: liian lähellä, liian lähellä.

Poispäin viimein mekin tulossa olemme, enää käynti Viipurissa. Pyöreässä tornissa tempaistaan amaretot sekä katumummolta pöytäluuta, kuulemma oma tekemä (vaikka kädensijassa kirjaimet China kuten autossa luemme). Mummoja lukuun ottamatta tori on autio ja tyhjä, käsirysyajat, pakkomyynti ja tuputus tällä torilla ovat menneisyyttä. Eikä Talikkalan torillakaan pakkomyyntiä ole: kaikessa rauhassa saat katsella kojuissa vaatetavaraa tai hankkia liepuskaa. Taikka mistäs tiedät miten väärä vitosesi on kunhan palautusruplaasi taas autossa kääntelet.

Ja ettei Leninittä tämäkään päivä kulahtaisi, nousemme sata metriä ylöspäin torilta ja eikös löydy yksi V.I:n piilopaikoista, Latukan talo, Ulitsa Rubezhnaja 15. Tässä hän luki, tässä hän kirjoitti, tässä hän peseytyi, tässä nukkui ... niin niin ja kävi syvällisiä keskusteluja isäntäväen kanssa.

Tiedetään, tiedetään, alkaa sisuskunta huudella. Paljon on aina paljon. Pihalla päästelee jo ihan omiaan: - Katso, Martti Servon patsas!
Ynnä muuta epäsopivaa.

On aika Karusellin kautta kiepsahtaa kohti Svetogorskia ja kotomaata. Emme laula, kuten ennen muinoin, rajan paremmalla puolella: "Suloisessa Su-o-me-s-samme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme laulun laaja kotimaa."

Tässä kaikki tällä erää Pietarin tieltä. Menkää ihmeessä tutustelemaan yhteen maailman kauneimmista metropoleista, missä stadilainenkin on täysi landepaukku isommissa ympyröissä, viiden miljoonan ihmisen seassa.
Ja ihan tuossa yltöhollilla, täältä katsellen lähempänä kuin Hesa!

Että oven taakseko sitä viimeksi jäimme.
Käydään toki sisään Smolnaan peremmälle, sen pyhimpään, Leninin työhuoneeseen, koska ei nuo kuvan aseelliset portsaritkaan ole enää estämässä ja turvatarkastukset sekä passinnäytöt ovat onnistuneesti takana. Hymyilemätön mies tosin koko ajan selän takana kytiksellä, ettei vain kukaan kuvaa tyhjää kaksisataametristä käytävää; yhtä ilmeetön ja vihainen on kuin entisaikojen mummot Moskova-hotellin kerroksissa.

Tänne siis livahtivat katutarkastuksilta hammassärkyä potevaksi mummoksi heittäytynyt Lenin ja juopunutta miestä mallaava Leninin henkivartija Eino Rahja Liteinin sillan yli ja Spalernajaa pitkin Smolnaan aloittamaan vallankumouksen.
Lenin työskenteli täällä 124 päivää, lokakuusta 1917 maaliskuuhun 1918. Täällä kävi Suomen johto Svinhufvudin mukana Leniniltä belsepuup bolshevikkijohtajien allekirjoitukset itsenäisyysjulistukseen.

Ja nyt me muut nyt täällä vapaina ja itsenäisinä suomalaisina sitten palloilemme.
Sen kuin Lenin-sedän tuhkakuppeja, kassakaappeja, Pravdoja, asiapapereita tutkikaamme.

Että kyllä täällä havinaa riittää.

siinäpä taas nikottelemista kerrakseen!

Nikottelemista ainakin niille, meille, ennakkoluuloisille jotka mieluummin vanhaa rataa kuljemme kuin otamme vastaan 'vihulaisen' viestejä.

Siinäpä seisoimme Pietarissa vallankumouksen päämajan eteisessä turvatarkastuksessa passi kourassa lauantaisena ehtoona lokakuussa. Olemme lokakuun vallankumouksen tarkastusmatkalla melko täsmälleen alkuperäisenä päivänä 25.10. Vuosiluku 1917 vain on eri - ja kumousinto.

Turvatarkastuksessa passi kourassa! keskellä kaupunkia johonkin kumman rakennukseen päästäksemme.
Eikö siis mikään ollutkaan muuttunut kapitalismiin siirtymisen tai, no jaa, sosialismin unohtamisen jälkeen?
Tiukka kontrolli päällä. Oli pomona tsaari tai kommunisti, vai onko kaupunginjohtaja jotain muuta - uusrikas, oligarkki kenties? Hänhän Smolnassa työtänsä tekee kaksisataisen upottavan punamattometrin päässä. Käytävä on pitkä siis, ja näitä pitkiä käytäviä on monessa kerroksessa. Punapomo Kirovin ampumishuoneessa sijaitsee nykyjohtajan työpiste.
Jos suurudenhulluus Dubaissa kohdistuu vertikaalisti taivaita kohti, niin täällä levennellään horisontaalisti. Oi ihminen - niin kauas toveri Diogeneesta loitontunut! Tynnyrin ala ympärilläsi ei ole koskaan riittävä.

Mutta sisään siitä pälyilemästä, viisauksia viljelemästä, nyt kun kontrolli on pelinsä pelannut, vaarattomaksi tämän sakin todennut. Nyt lupa on käydä peremmälle.
Kaupunginjohtajalta, opas käy hiirualisena kysymässä, ei lupaa heru tulla kuikuilemaan tappohuoneeseen. Siispä kuljemme muita käytäviä, vaikkei toki omia polkuja sentään. Vaan mikä ettei: onhan näitä mitä jäljillä lampsia.
Näemme upean salin jossa Pietarin kaupunginhallitus kokoontuu. Näemme Nadežda Krupskajan Vladimirin vaimon makuuhuoneen ja vaellamme käytäviä pitkin, kunnes pysähdymme ja hätkähdämme:
Tässä se on! Vladimir Iljitš Leninin (1870-1924) työhuoneen ovi.

Jos perille pääsy Leninillä oli vaikeaa, niin kestipä se meilläkin. Leninhän joutui tekeytymään ties miksi luutamummoksi ja hammasvaivaiseksi humalaiseksi päästäkseen henkivartijansa, Eino Rahjan, väellä ja voimalla ja oveluudella ylipäätään tuona lokakuun iltana etsintäporukoiden ohitse Smolnaan vallankumouksen aloitusnappia painaltamaan.

Pietari on kaunis ja kallis kuin mikä!

No suomenhintainen vain, turha liioitella: ruplanollat tepposta tekevät euroilijalle, ja kai myös vanhat sukkahousu-purukumiajat laskentoa sotkemassa.

Ennen kuin Neva ryhtyy ojentelemaan siltojaan taivasta kohti, ja on aika laivojen, rientäkäämme!
Vaikka meillä ei kiirettä vähäisintäkään, kuten kaikilla noilla muilla tuhansilla ja tuhansilla tässä viiden miljoonan ihmisen pesässä.
Vai siirtyisimmekö sittenkin, vetäytyisimme porttikongiin katselemaan, emme loikkaisikaan hihnalle liukumaan, muiden mukana etenemään?

Ei me emme tuohon tohinaan ryhdy.

Mehän olemme oikealla puolella Nevaa; nuo muutko muka sitten väärällä rannalla - Nevski Prospektilta pois kuka minnekin kopistelemassa?
Luku loputon on ihmisten määrä, eivät nuo kaikki millään voi ehtiä sinne minne mielivät ja aie on.
Se on mahdotonta!

Vai sadettako vain pelkäävät, koska kuka nyt muuten, ihan oikeasti, Nevskiltä haluaisi kotikoloihinsa kiiruhtaa!

Sillä täällähän on kaikki: Ruma ja Kaunis rinnakkain.

Elämisen vaara läsnä.
Erehdypä oikaisemaan jalkasi väärään aikaan autojen vilinään kadun yli mennäksesi, voit oikaista viimeisen kerran. Eikä tuokaan savukettaan sytyttelevä nahkatakki aivan vaarattomalta näytä tai... No anna olla, katsele noiden vaeltavien kasvoja, niissähän on koko elämä näytillä: silmät surua täysi, toisella iloa, suu supussa, toisella hymy herkässä, jännitys tuolla kuvastuu kasvoilla, tuolla mielen apeus.
Talojen kauneus kuvaamaton.
Rahankiiltoa. Sadetta - rahasadetta? Kiito ja riento eri luokkaa kuin aikansa raahustavilla gogolilaisilla, kiillosta puhumattakaan.
Silti ilmassa tuoksuu grande littérature.

Pannaas pilperoiset muutamaks päiväks pussiin ja noustaan bussiin, josko Svetogorskin tullissa olisivat niin suopeita jotta päästäisivät pienen Suomen edustajan mahtavammille maille rytyyttelemään; kuoppia kiertäen Tali-Ihantalan kautta tällä kertaa, yllätys yllätys, kärrätään itsemme Leningradiin.
Nöyrää kun leikkii niin kyllä onnistuu, ainakin ennen onnisti jos propuskat vain täsmällisesti oli täytetyt rahavaroineen kaikkineen ilmoitetut ja ennen kaikkea merkitty vankka rasti ruutuun: ei ammuksia mukana.
Se on lokakuun vallankumouksen aika nyt: 25.10.1917, juliaanisen kalenterin mukaan elettynä; marraskuun puolelle menisi meidän gregoriaanisellamme.
Isä Lenin pisti pippalot pystyyn 96 vuotta sitten, nyt lähdetään joukolla nuuhkaisemaan, leijuuko Smolnassa yhä mahorkan tuoksu taikka ruudin käry.

ja ihan ite!

Vaikka juuri olin kertomassa innoissani miten kiivettiin Pariisissa Eiffel-torniin ylimpään platformiin ja ajeltiin laivasella aitoandreina Seinen siltojen alitse, Louvressa Mona Lisaa tuijotettiin, Napoleonin sarkofagin Aunuksen karjalaista kiveä kopisteltiin.

Niin ei mitään vaikutusta, ei pienen pienintäkään!

Vaan annapa olla kun ohimennen mainitsin että tulomatkalla lentokentältä poikkastiin siellä Bulevardilla ja sitten Mannerheimintien päässä usutettiin menopeli kohti Karjalan vaaroja, niin muuta ei tarvittu.
- Ajoit Helsingin halki autolla! karjaisi kollega, vähää vaille jottei loksauttanut leukaluitansa sijoiltaan.
Sekös oli hänen mielestään jotain mahtavaa ja veret seisauttavaa kääriäistä, Mona Lisankin hymyn hyydyttävää.
- Ajoit ITE Helsingin läpi! Ite Helsing...
Jätin kollegan siihen opettajainhuoneeseen nikottelemaan, päätänsä pudistelemaan, sanoja nieleskelemään ja poistuin tunninpitoon, missä oppilaat sentään osasivat pistää palaset paikoilleen.
No taas päivitettiin ajo - onnittelukäynnillä kun läheinen 70 täyttelee.