KYSYMYS: Olen harkinnut eroa toistuvasti, sillä mieheni kanssa meillä on mennyt jo pitkään huonosti. Välillä on parempia jaksoja ja sitten alkaa taas riitely ja suuttumukset. Riitojen jälkeen monesti selvittelemme asiat ja sanomme, että kyllä me pärjäämme ja kyllä pystymme yhdessä.
Olen kuitenkin siinä pisteessä, etten enää usko siihen, koska pienistäkin asiosta syntyy tappelu. Mieheni suuttuu koska hänestä tuntuu, että minä olen se joka meillä ongelmat tekee ja oravanpyörä jatkuu. Tuntuu, että helpoin tie olisi lähteä koko suhteesta pois, mutta meillä on kaksi ihanaa lasta ja heidän takiaan jaksan tätä touhua. Kuitenkin olen usein surullinen, tunnen itseni luokatuksi ja halveksunnan kohteeksi. Sitten on myös se, etten pidä siitä kun lapsemme näkevät meidän riittelevän.
Haluan saada tämä toimimaan mutta tuntuu, etten osaa. Onko mitään hyviä neuvoja?
VASTAUS: Surullinen tarina. Samalla kovin tuttu ja totta niin monelle.
Mitä tapahtuukaan kun kaksi ihmistä, jotka ovat halunneet mennä yhteen ja perustaa perheen, huomaavatkin olevansa tilanteessa, jossa yhteinen elämä tuottaa toistuvia riitoja, surua, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Eihän näin pitänyt käydä. Emme me tällaista elämää halunneet. En minä ole näin ikävä ihminen kuin millaiseksi olen tässä suhteessa muuttunut. Sinäkin olit joskus toisenlainen. Mihin kadotimme toisemme, itsemme? Miten pääsemme pois oravanpyörästä, uuvuttavasta kielteisestä vuorovaikutuskehästä, johon joudumme kerta toisensa jälkeen?
Eroamallako?
Toisin kun sanot, niin ero ei välttämättä ole läheskään aina helpoin vaihtoehto, erityisesti kun perheessä on lapsia. Mutta ero on hyvin käytetty vaihtoehto, johon ihmiset päätyvät erityisesti kun eivät löydä muuta ulospääsyä ahdistavasta tilanteesta. Kuitenkaan suuri osa ihmisistä ei oikeasti haluaisi päättää parisuhdettaan. He ovat vain näköalattomia eivätkä löydä muuta tapaa ratkaista ahdistavaa tilannettaan. Lapset eivät yleensä riitä syyksi pysyä yhdessä, hinnalla millä hyvänsä. Lapset kuitenkin ovat hyvä syy parin pysähtyä miettimään mitä meille tapahtui, mihin yhteinen hyvä katosi, voimmeko vielä löytää toistemme luokse. Yleensä kuvaamasi kaltainen tilanne ei pääty itsestään vaan parin on oikeasti pysähdyttävä miettimään suhdettaan, toisiaan ja itseään. Ei ole helppoa kahdestaan saada omaan parisuhteeseen sellaista perspektiiviä mikä mahdollistaisi parisuhteen tarkastelemisen kauempaa, niin että siihen löytyisi uusia näkökulmia. Se mahdollistuu helpommin jonkun kolmannen osapuolen kanssa pariterapiassa, parisuhdekursseilla.
Jäin miettimään sitä kun sanoit, että sinä olet teillä ”se joka ongelmat tekee”. Parisuhteessa on hyvin tärkeää ymmärtää, että molemmat osapuolet vaikuttavat omalla käyttäytymisellään, tekemisellään ja/tai tekemättä jättämisellä parisuhteeseensa ja puolisoonsa. On joskus hyvin vaikea tunnistaa ja ymmärtää mikä on minun osuuttani ja miltä minun käyttäytyminen tuntuu puolisostani.
Kirjeessäsi kuulosti hyvältä, toivoa antavalta, että kerrot teillä olevan välillä parempia jaksoja ja että riitojen jälkeen selvittelette asiat. Ette ole siis kadottaneet toisianne kokonaan ja pystytte myös tavoittelemaan toisianne riidan jälkeen. Hiillos ei ole kokonaan sammunut ja siihen yhdessä puhaltamalla on mahdollista synnyttää uutta lämpöä, yhteyttä.
Kannustaisin sinua hakemaan teille apua esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta. Pyydä, että miehesi tulisi mukaasi. Mutta jos hän ei ole vielä valmis lähtemään juttelemaan ulkopuolisen kanssa niin mene yksin. Joskus yhteys toiseen löytyy sitä kautta kun löytää paremman yhteyden itseensä.
Toivotan teille hyvää matkaa kohti toisianne! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen alle nelikymppinen nainen ja olen naimisissa samanikäisen miehen kanssa. Meillä on yhteinen kohta koulun aloittava lapsi. Tapasimme kuusi ja puoli vuotta sitten vähän yli kolmekymppisinä ja molemmilla oli pitkä sinkku-aika takana. Ehdimme tapailla muutaman kuukauden ajan kunnes olin jo raskaana. Muutimme yhteen ja raskausaika sujui mukavasti.
Meillä molemmilla oli jo kauan ollut ”haku” päällä. Totesimme, että voimme tämän ikäisinä ja paljon kokeneena olla yllätyksellisestä lapsen tulosta onnellisia ja katsoa yhdessä tulevaisuuteen. Olimme molemmat hyvässä uratilanteessa ja talousvaikeuksista ei tarvinnut murehtia. Nyt meillä on talonpuolikas ja asuntolaina.
Olen aina ollut päävastuullinen kodista ja lapsen hoidosta ja olen säätänyt työaikojani sen mukaisesti. Urani on tämän takia jäissä, mutta olen kuitenkin pitänyt työpaikastani kiinni.
Mieheni on samanaikaisesti ollut pää-ansaitsijan roolissa ja maksanut suurimmat menot, kuten asuntolainan, lomamatkat ja vakuutukset. Olen onnellinen siitä, että olen saanut viettää aikaa lapsemme kanssa, vaikka olen voinut samalla tehdä töitä. Tällä hetkellä työskentelen osa-aikaisesti, jotta pystyisin hoitamaan kodin, viemään lapsemme harrastuksiin jne. Mieheni tekee erittäin pitkää päivää ja on aina tehnyt (7:00 - 19:30, plus työmatkat, harrastukset ja asiakas-illat).
Koska asumme kaupungin ulkopuolella, työmatkoihin menee tunti per suunta. Emme siis näe toisiamme aamuisin ja iltaisinkin hyvin lyhyesti.
Olen käytännössä arkisin yksinhuoltaja.
Olemme tutustuneet toisiimme vasta lapsen tulon aikana ja jälkeen.
Menimme toisin sanoen yhteen ja naimisiin jossain määrin ”sika säkissä”. Otimme tietoisen riskin, koska odotimme lasta ja tykkäsimme toisistamme. Se ei ollut suurta intohimoa kuitenkaan, eikä repivää kaipausta. Meillä ei myöskään oikeastaan juuri ole ollut kahden keskistä aikaa, emme juuri koskaan käy kahdestaan ulkona syömässä, elokuvissa, konsertissa tms. Mieheni on rauhallinen, pikkutarkka, pedantti, työkeskeinen ja sovinnainen. Minä taas olen temperamenttinen, suurpiirteinen, vilkas ja epäsovinnainen. Meillä on suhteellisen erilaiset intressit... Itse haluan harrastaa, matkustaa ja elämyksiä, mieheni laittaisi rahaa mieluummin säästöön tai kiinteään tavaraan.
Riitelemme suhteellisen paljon arjen asioista, työnjaosta, rahan käytöstä, kuka päättää isot investoinnit, minne matkustamme (mummolaan vai jonnekin vain perheen kesken) ja erityisesti siitä, että olen aina yksin eikä hän jaa arkea kanssani. Esimerkiksi kahvin keittäminen aamulla on hänelle ylivoimainen tehtävä. Painostuksen jälkeen sain hänet sentään laittamaan lapsellemme eväät valmiiksi. Olen usein pahalla tuulella ja syyllistyn naisen klassiseen virheeseen, nalkuttamiseen, koska olen tyytymätön. Mutta mihin?
Seksi oli aluksi hyvää, tosin en itse saanut koskaan orgasmia suhteemme alussa, mutta muuten nautin seksistämme. Myöhemmin sain orgasmin välillä, kun ”otin ohjat käsiin”. Yleensä orgasmi kuitenkin jää saamatta. Emme juurikaan harrasta seksiä enää. Kaipaan kuitenkin hulluna intohimoa. Mieheni ei sytytä minua. Mieheni kärsii siitä, ettei minun tee häntä mieli. Olen samanaikaisesti ollut jo pitkään ihastunut ex-kollegaani, jota ajattelen jatkuvasti, välillä jopa päivittäin.
Ihastun helposti muihin miehiin, himoitsen heitä ja haaveilen salasuhteesta. En ole toteuttanut haaveitani, mutta näen niistä usein unta. Kaipaan toisen miehen kosketusta, intohimoa ja vapautusta velvollisuuksien kahleista. Välitän kuitenkin miehestäni ja meillä on lapsi, joten en ole ajatellut mitään konkreettista muutosta tilanteeseen, kuten eroa. Kuitenkin minusta tuntuu, että elän itsepetoksessa. Lisäksi olen mustasukkainen miehestäni sekä vihainen ja pettynyt, koska sain tietää hänen olleen illallisella ja illanvietossa toisen naisen kanssa yhdellä työmatkalla sekä käyneen bordellissa muilla työmatkoillaan. Asia oksettaa ja suututtaa, mutta samalla itse ajattelen muita miehiä. Itsekästä, eikö?
Miksi en halua miestäni? Miten pääsen yli ylpeydestäni ja annan anteeksi hänen ”pettämisensä”, voinko ylipäänsä jatkaa avioliittoa miehen kanssa, jota en fyysisesti halua ja jota mielessäni petän. Voinko löytää halun takaisin? Tarvitseeko intohimoa edes tässä vaiheessa avioliittoa odottaa, onko se realistisista vai riittäisikö hellyys ja välittäminen? Mitä voin itse ja mieheni kanssa tehdä toisin ja korjata?
Odotanko ja haluanko liikaa?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi; olipa paljon asiaa yhdessä kysymyksessä. Arvaan, että olet pohtinut ja pyöritellyt asioita jo pitkään. Olisi monia yksityiskohtia, joihin voisin tarttua, mutta luulen että yksi asia nousee muita tärkeämmäksi.
Yhteyden puute. Ihan konkreettisestikin, yhteisen ajan puute. Mutta syvällisemmin ajateltuna, se leimaa koko yhteistä elämäänne. Kahdenkeskisyyttä on suhteessanne ollut kovin vähän. Tulit nopeasti raskaaksi tapaamisenne jälkeen, sen lisäksi olette olleet hyvin työorientoituneita.
Ajattelen, että kahdenkeskisyydessä rakennetaan se psyykkinen ja fyysinen yhteys, joka kannattelee silloinkin, kun on muuten elämässä haasteellisempaa. Esimerkiksi tällainen aika, voi olla se kun perheeseen tulee lapsi, joka vie paljon vanhempien aikaa, ja vanhempien omat tarpeet jäävät taka-alalle.
Tuntuu siltä, että suhteen rakennustyö on jäänyt pahasti kesken. Hyvä esimerkki siitä on se, kuinka kuvailet seksielämäänne. Kirjoitat, että alkuun seksielämänne sujui hyvin, mutta on sittemmin muodostunut ongelmallisemmaksi. Keskinäiseen fyysiseen yhteyteen on tullut väliin haluamisen ongelmat, mustasukkaisuus, salasuhteista haaveilu. Kaikki ne kertovat siitä, että se yhteys , jota alunperin ihastumisen aikana tunsitte ei ole päässyt rakentumaan tarpeeksi.
Eikä se ole oikeastaan ihmekään. Tarvitsette kipeästi yhteistä aikaa, yhdessäoloa ja keskustelua, että voisitte taas nauttia toisistanne seksuaalisesti. Muuten käy niin, että te kaksi edustatte toisillenne velvollisuuksia ja arkea, ja kaikki muut mahdolliset todelliset ja kuvitellut kumppanit intohimoa ja seksuaalisuutta, tai niin kuin kirjoitat "vapautusta velvollisuuden kahleista."
Kysyit, voitko löytää halun miestäsi kohtaan uudelleen. Voit varmasti, mutta ensin täytyy löytää jotakin muuta. Teidän täytyy aloittaa uudestaan parisuhde, joka on hautautunut kaikkien kiireiden ja aikataulujen alle.
Kysyit riittääkö välittäminen ja hellyys. Minusta ne riittävät oikein hyvin siihen alkuun, jonka te molemmat tarvitsette.
Kysyit, odotatko ja haluatko liikaa. En ajattele niin. Ajattelen, että meillä jokaisella on oikeus haluta rakkautta ja meillä on oikeus odottaa sen tapahtuvan parisuhteessamme. Sinulla on siis siihen oikeus, mutta niin on miehelläsikin. Oikeus, mutta myös mahdollisuus.
KYSYMYS: Olen 25-vuotias nainen. Olemme seurustelleet mieheni kanssa neljä vuotta, josta puolitoista vuotta naimisissa. Alusta alkaen olemme riidelleet paljon. Toisaalta kun on mennyt hyvin, senkin olemme näyttäneet selvästi. Avioliiton aikana riidat ovat pahentuneet: tosi fyysisiä riitoja, haukkumista, halveksumista, puhumattomuutta.
Viime kesä toi tullessaan muutoksia kun muutimme aivan eri puolelle Suomea töideni perässä. Alku sujui hyvin, kai jotenkin ajattelimme, että muutokset olisivat uusi alku myös suhteellemme. Pian asiat muuttuivat kuitenkin yhtä huonoon tilanteeseen kuin aiemminkin. Lisäksi mieheni sai kuulla saavansa töitä toiselta paikkakunnalta. Suunnittelimme elämäämme sen mukaan, että elämme viikot erillämme ja viikonloppuisin mies ajaa tänne kotiimme. Kuitenkin hetki ennen töidensä alkamista mies lähti reissuun ilmoittamatta tarkemmin suunnitelmistaan, minne menee ja milloin tulee.
Hänestä ei kuulunut mitään. Sitten noin viikon jälkeen eräänä päivänä kun tulin töistä, mies oli muuttoauton kanssa tullut paikalle ja tyhjännyt kodista kaiken itselleen kuuluvaksi luokitelleen: toisinsanoen kaiken elektoniikan koko talosta pyykinpesukoneineen, mikroineen, tv:neen ja tietokoneineen. Myös lamput hävisivät katosta. Allekirjoitimme eropaperit emmekä olleet tekemisissä.
Yritin tosin aluksi ottaa yhteyttä mieheen, mutta turhaan. Kävin jo mielessäni läpi eroposessia. Kahden kuukauden kuluttua mies alkoi ottaa yhteyttä ja tuli nöyrällä mielellä käymään. Hän teki paljon voittaakseen minut takaisin. Kun näin lopulta kävi, tuntuu nyt että arki on muuttunut jälleen pelkäksi riitelyksi.
Riitelemme suurimman osan viikonlopuista, kun näemme ja nykyään myös suurimman osan arkiviikoista, vaikka emme töiden takia näekään. Vuorovaikutus välillämme on kankeaa. Apua tuntuu olevan vaikea saada yhdessä koska asumme viikot erillään ja perheneuvonnassakin ajat ajoittuvat viikolle. Tämänhetkinen tilanne tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Pohdin jälleen paljon eroa. En tiedä mitä tulisi tehdä. Väkivaltaa ei kuitenkaan ole asumuseron jälkeen ollut.. Epätoivoinen, 25
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että yhteinen elämänne on ollut vaihtelevaa ja suurelta osin myrskyistä koko suhteenne ajan. Erityisen huolestuttavaa on mainitsemasi fyysinen käsiksi käyminen. Positiivista on se, että väkivalta on viime aikoina pysynyt poissa. Onko se merkki hiukan paremman riitelytavan oppimisesta? Vaikuttaa siltä, että eron aikana miehesi - ja varmaan sinäkin - pohditte suhteenne hyviä ja huonoja puolia ja päädyitte sitten yrittämään yhdessä uudelleen. Teillä on nyt mahdollisuus kokeilla, saatteko suhteenne toimimaan.
Jokainen pari saa aikaan riitoja tai mykkäkouluja. Olennaista on kiinnittää huomiota riitelytapoihin. On tärkeätä oppia tunnistamaan omia tuntemuksiaan. Mistä huomaan, että kiukkuni menee kohta yli rajojen niin, että alan huutaa, loukata, haukkua tai jopa käydä käsiksi? Miltä minusta alkaa tuntua vähän ennen sitä? Tuossa tilanteessa sydämen syke kiihtyy, verenpaine kohoaa, adrenaliinia virtaa elimistöön ja hengitys tihenee. Koko keho alkaa jännittyä ja alkukantaisesti valmistautua taisteluun tai pakoon. Siinä olotilassa ei enää tule sanotuksi mitään järkevää. Kun oppii tunnistamaan tätä tapahtumasarjaa itsessään, pystyy riittävän aikaisin ottamaan aikalisän eli poistumaan toiseen huoneeseen tai ulos. Ulkona on syytä pysyä jonkin aikaa, jotta saa kunnolla rauhoitetuksi itsensä. Takaisin toisen luo voi palata sitten, kun on ehtinyt miettiä, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja miten. Jos riita alkaa leimahtaa uudelleen, tarvitaan uusi aikalisä.
On tärkeätä sopia etukäteen siitä, että kesken jäänyt asia puhutaan loppuun aikanaan, kummankin rauhoituttua. On myös selvää, että se, joka ottaa tilanteessa aikalisän, ei ole riidassa häviäjä eikä voittaja. Hän vain ottaa vastuun omista tunteistaan.
Syvemmällä tasolla on tarpeen miettiä, mikä teitä riitelyttää. Millaisia tunteita kummallakin on sisällään? Pettymyksiä, hylätyksi tulemisen pelkoa, mustasukkaisuutta, kaipausta toisen luo, huomion tarvetta...? Voisiko tunteitaan ja tarpeitaan ilmaista riitelemättä? Jotkut onnistuvat keskustelemaan tai ainakin aloittamaan keskusteluita sähköpostitse. Silloin kirjoittaja ehtii rauhassa miettiä, mitä haluaa sanoa, eikä lukijakaan purskauta heti ulos ensimmäistä reaktiotaan. Oli keskustelutapa mikä tahansa, ilmaiskaa myös myönteisiä asioita. Hyvä palaute kannustaa eikä lannista.
Olen päälle parikymppinen mies ja minulla on kolme vuotta nuorempi tyttöystävä. Olemme seurustelleet vuoden. En tuntenut häntä ennalta, aloimme tapailla säännöllisesti viime kesänä ja olemme olleet yhdessä siitä saakka. Kummallekin tämä on ensimmäinen parisuhde.
Ongelmana on riitely, sillä sitä ei ole? Tietenkin pieniä erimielisyyksiä, joista pääsemme aina lähes heti sopuun. Keväällä oli tilanne, että hän ei vastannut puhelimeen yms. Ja sanoi että tämä on ohi, ilman mitään syytä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se jatkui viikon, kun lopulta hän suostui puhumaan asiasta kahden kesken, puhuimme ja halasimme ja hän halusi vain olla minun kanssani. Seurustella, koska olen hänelle rakas ja ainoa mitä hänellä on.
Nyt tilanne on taas päällä. Hän ei suostu puhumaan mistään, ei edes kertomaan syytä, miksi haluaa jatkaa elämää ilman minua. Ei halua tavata, puhua puhelimessa tai olla yhteydessä millään muulla tavalla. Tähänkään "mielen muutokseen" ei liity kolmatta pyörää tai valehtelua.
Hänelle on tullut juuri isoja muutoksia elämään: työpaikka, oma kämppä, ajokortti yms. aikuisuuteen liittyvää. Lisäksi hänellä on ongelmia perheessä, kuten eroasiat.
Seksi on hyvää kummankin mielestä. Vietämme öitä yhdessä normaalin pariskunnan tavalla.
Mikä voi olla syynä? Kaverien dominointi? Oman ajan saaminen? Rajojen hakeminen?
Tilannetta edeltävällä viikolla hän kirjoitti minulle, kuinka kaipaa minua ja että olen ainoa mitä hänellä on. Kaipaa minua kyyneleet silmissä. Kaikki oli ihan normaalia, näimme koko ajan ja puhuimme puhelimessa. Mutta yhtäkkiä hän lakkasi pitämättä yhteyttä. Hän ei halua nähdä tai puhua erosta, jatkosta yms.
Nyt hän viettää aikaa kaveriensa kanssa. Hän on ottanut yhteyttä minuun ja vakuuttelee päätöstään, että ei ole enää mitään. Myöskin teksiviesteihin hän on vastannut, kun ilmoitin että en voi elää näin pahassa olossa enää. Minunkin pitää jatkaa elämää, jos näin kerran tilanne vaatii.
Olisiko pieni hiljaiselo hyvästä hetken? Tunnesotkun vallassa tarvisin neuvoa.
Kiitos jo etukäteen.
Mies, 22
Hei hyvä Kysyjä!
Kiitos viestistäsi kurjassa tilanteessasi.
Tyttöystäväsi on tehnyt, jostain meille tuntemattomasta syystä, päätöksen erota sinusta. Esität monenlaisia arvailuja hänen motiiveistaan, mutta varmoja voimme olla vain siitä, että hän on sanonut haluavansa lopettaa suhteenne eikä halua keskustella siitä. Ymmärsin viestistäsi, että sinä olet yrittänyt saada keskustelua aikaan. Olisi tietenkin reilua ja teidän molempien kannalta hyvä, jos hän suostuisi jotenkin avaamaan perustelujaan. Valitettavasti pyytämisen ja vetoamisen lisäksi sinulla taitaa olla aika vähän keinoja saada häntä avautumaan
aiheesta. Joskus siihen on tyytyminen. Kannattaa kuitenkin vielä yrittää ehdottaa keskustelua. Ehkä tilanteen hänelle tekisi helpommaksi, jos hän voisi vakuuttua, että et yritä painostaa tai syyttää häntä.
Hienoa, että pidät ongelmana riitojen puutetta. Se kertoo terveestä suhteesta omiin ja toisen tunteisiin. Riidat sinällään eivät ole merkki välirikosta, vaan siitä, että kyseessä on tärkeä asia. Riita on kuin huomiotussi: olemme tulleet kohtaan, joka on minulle tärkeä! Herkkä! Kuule minua tarkasti ja oikein!!
Riita ei ole ensisijassa se kohta, josta lähdetään eri suuntiin, vaan hetki, jolloin on mahdollisuus kohdata toinen uudesta näkökulmasta. On harmi teidän kannaltanne, että tyttöystäväsi ei halua antaa sinun nyt tutustua johonkin puoleen itsessään. Syytä emme voi tähän tietää, mutta usein sulkeutumisen syynä voi olla pelko ja pettymykset aikaisemmissa kohtaamistilanteissa.
Pyydät neuvoa tunnesotkun keskellä ja kyselet olisiko pieni hiljaiselo hyvästä hetken? Minun on mahdoton arvailla, mikä olisi hyväksi tyttöystävällesi, mutta yritän auttaa sinua miettimään, mikä olisi hyväksi sinulle.
Viestissäsi koetat ymmärtää tyttöystäväsi käytöstä monelta kulmalta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Et lähde syyttely- tai kiristämislinjalle, mistä isot propsit sinulle! Tuo osoittaa aikuismaista ja kypsää asennetta. Avaat hieman teidän välistä vuorovaikutusta ja sen puutetta. Tapaamisia, kiinnittymistä, fyysistä läheisyyttä ja toisen merkityksen korostamista on riittänyt, mutta riidat ja vaikeampien ja potentiaalisesti satuttavampien tunteiden avaaminen on ollut vähäistä tai puuttunut kokonaan. Siinä on varmaankin yksi miettimisen paikka, miten näin kävi? Mikä esti sinua/meitä avaamasta toinen toisillemme niitä kohtia, jotka ovat mahdollisia kivun paikkoja ja samalla niitä kohtia, joita suojellaksemme ja niiden tärkeyttä korostaaksemme synnytämme helposti riidan. Tai äärimmäisessä tapauksessa kätkemme nuo kipeät kohdat kokonaan niin, että emme edes suostu keskustelemaan saati riitelemään niistä. Entä mitä sinussa heräsi ja miten toimit, kun toinen puhui jostakin itselleen vaikeasta ja herkästä asiasta?
Keskusteluyhteyden puuttuessa tyttöystävääsi voit miettiä näitä omalta kannaltasi. Mitkä ovat olleet itsellesi sellaisia asioita, joiden jakaminen on tuntunut hankalalle? Minne itsessäsi, et haluaisi toisen pääsevän kurkkaamaan? Miten itse toimit, kun joku koskettaa sinun kipeää kohtaasi?
Nyt voisit turhautua: ethän sinä tätä kysynyt! Sinähän yritit ymmärtää tyttöystäväsi toimia ja nyt minä kehotan miettimään omia kipujasi. Ymmärtäisin, jos olit tyytymätön vastaukseeni ja kokisit, etten vastaa tarpeeseesi. Itse näen niin, että yhtäältä en voi arvailla toisen motiiveja kysymättä niitä häneltä itseltään. Toisaalta olen nähnyt, että avain toisen tunteiden ja toimien ymmärtämiseen löytyy AINA omien tunteiden ja reaktioiden ymmärtämisestä. Lisäksi, kun pohtii itseään ja omia reaktioitaan, hyöty jää itselle. Vatvomalla toisen motiiveja voi osua oikeaan, mutta yhtä hyvin voi mennä väärään. Kun tarkastelee itseään ei voi välttyä kasvulta ja kehitykseltä. Siitä on joka tapauksessa hyötyä sekä itselle että muille.
Pyydät apua tunnesotkun keskelle. Tunnesotkujen selvittämiseen pätee sama kun huoneen siivoamiseen. Siivousurakka on aloitettava jostakin ja edettävä seuraavan kohtaan kunnes huone on siisti. On melko sama mistä aloittaa, kunhan aloittaa. Huoneen ja tunteitaan voi siivota myös erilaisilla vauhdeilla. Jotkut siivoavat apinan raivolla, toiset käyvät kahvilla välillä ja jatkavat sitten taas. Lopputuloksen kannalta se on ihan sama. Lopulta työ on kuitenkin tehty. Neuvoisinkin sinua pysähtymään ensimmäisen tai minkä tahansa ajatuksen, tunteen, kokemuksen äärelle, joka sinua vaivaa. Tarkastele sitä, pyyhi siitä pölyt, korjaa rikki mennyt kulma ja laita lopulta se paikoilleen. Sitten seuraavan asian äärelle. Jos sormi menee suuhun, kysy muilta apua.
Apua voit pyytää tältä palstalta, ystäviltä, luotetuilta ihmisiltäsi tai ammattiauttajilta. Joskus kirjallisuuden lukeminen voi selventää jotakin. Parasta on, että koko työtä ei tarvitse saada kerralla valmiiksi eikä kaiken täydy mennä oikein. Riittää kun saat päähäsi sellaisen järjestyksen, jonka kanssa voit elää. Usein riittää, kun pistää yhden tai kaksi asiaa järjestykseen ja korjaa niiden pahimmat lommot. Elämä pitää lopusta huolen ja antaa sinulle varmasti tulevaisuudessa tilaisuuden järjestellä päätäsi vielä moneen kertaan. Valitettavasti monesti, ei aina, tuo pään järjestelyn tarve tulee esiin kipuna ja pahana olona. Toivon, että oppisit suhtautumaan tuohon kipuun merkkinä uudelleen järjestelyn tarpeesta.
Kysyt viestissäsi: olisiko nyt pienen hiljaiselon tarve. Jos hiljaiselo tarkoittaa oman pään tarkastelua ja etäisyyden ottoa tapahtuneisiin, niin voisin kannattaa sitä. Jos hiljaiselo merkitsee sitä, että antaa tyttöystävän nyt olla hetken rauhassa, en osaa sanoa. Vain tyttöystäväsi voi kertoa, mitä hän tarvitsee. Jotain ehkä voi päätellä hänen torjuvasta asenteestaan lähentymisyrityksiäsi kohtaan. Sitä voisin jossain määrin suositella, että etsi muuta mietittävää ja tuuletusta itsellesi. Tekemällä jotain muuta, mielellään jotain kivaa, saa usein
tarvitsemaansa etäisyyttä ja tuoreita ajatuksia.
Olen pahoillani, että vastaukseni liikkui paljon yleisellä tasolla. Kerroit sen verran niukasti omista tunteistasi ja omasta toiminnastasi, että en osannut olla henkilökohtaisempi. Toivottavasti tästä on sinulle jotain apua eteenpäin elämän mittaisella kasvun tiellä!
Olen noin kuusi kuukautta seurustellut hieman vanhemman naisen kanssa. Oli yhteisiä lomia, tavattiin sukua ja kaikin puolin kaikki oli mahtavaa. Meillä on tietyillä alueilla erilaiset maailmankatsomukset, mutta myös yhteistä on ja olen ilmaissut kiinnostukseni hänen harrastuksiaan kohtaan, koska olen aina halunut löytää jotain uutta elämästä. Omasta mielestäni erilaisuus voi olla myös parisuhteen suola.
Valitettavasti hänet aikoinaan todettiin sairastavan psykoottisia kohtauksia ja paniikkikohtauksia, joista hän kärsii edelleen. Olen aina tukenut ja ollut ymmärtäväinen; hänen halunsa ja tahtonsa ovat aina olleet ensisijaisia minulle ja olen myös parhaani mukaan ilmaissut tämän hänelle.
Nyt hän on ilmaissut - puhelimitse, koska ei halua tavata minua - että parisuhde ei hänen mielestään toimi ja että hänen tunteensa ovat viilentyneet. Kun kysyn miksi, hän sanoo, että "emme ole samalla aaltopituudella" ja että "en halua olla suhteessa, vain ollakseni suhteessa." Yhdeksi syyksi hän sanoo myös seksin, että "meillä on erilaiset seksuaaliset halut." Kun kysyin asiasta selvennystä, en sitä saa, vaan asiaa kiertävän vastauksen. Tämän lisäksi hän kuvailee minua ihmisenä persoonaksi, jota en tunnista, kun katson itseäni peiliin.
Olen valmis rakentamaan suhteen, olen valmis joustamaan kaikesta. Ennen kaikkea, olen valmis puhumaan ja selvittämään nykyiset huolet.
Mikä siis neuvoksi? Mies, 30
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Ymmärrettävästi olet hämmentynyt, kun puolisen vuotta kestänyt, lupaavasti alkanut suhde vaikuttaa olevan yksipuolisesti katkolla. Ehditte jo tutustua paitsi toisiinne, myös toistenne sukuihin ja siten liittyä toistenne elämiin pintaa syvemmältä.
Kun jompi kumpi alkaa pohtia suhteen lopettamista, yhteinen keskustelu asiasta olisi tarpeen. Sitä kautta selkiytyisi, mitä kumpikin suhteelta odottaa, mitä toiveita toista kohtaan on olemassa ja mitä pettymyksiä on koettu. Näin voisi parhaimmillaan muodostua jonkinlainen yhteinen käsitys siitä, mitä on tapahtunut. Vaikka keskustelun lopputulokseksi jäisi se, että ero tapahtuu toisen osapuolen päätöksellä, keskustelu auttaisi teitä käsittelemään tilannetta ja sinuakin vähitellen hyväksymään tapahtuneen. Sitä kautta kumpikin saisi itselleen arvokasta palautetta, jota voisi hyödyntää seuraavassa suhteessaan. Parasta olisi, jos voisitte keskustella kasvotuksin, mutta mikäli kumppanisi ei siihen suostu, kannattaisi ehkä soittaa vielä uudelleen ja kysyä tarkemmin.
Samalla aaltopituudella olemisella ja seksuaalisten halujen erilaisuudella voidaan tarkoittaa monenlaisia asioita. Jos kumppanisi kertoisi asioista suoremmin, sinulta voisi hälventyä joukko epämääräisiä kuvitelmia ja huolia.
Kumppanisi mielenterveydellisillä ongelmilla voi olla osuutta hänen (äkkinäiseen?) päätökseensä, mutta sitä ei häntä tuntematta voi kuin arvailla. Kerrot, että hänen kuvauksensa sinusta tuntuu itsellesi vieraalta. Onko lähipiirissäsi ihmisiä, joiden kanssa voit puhua tästä tilanteesta? Ystäväsi ja sukulaisesi voisivat toimia sinulle peilinä, joka kuvaa sinua monelta taholta peilaten sellaista kuvaa, jota voit itsekin paremmin tunnistaa. On tärkeätä, että et jää väärien tai yksipuolisten kuvausten vangiksi, vaan saat kokea itsesi riittävän hyväksi ihmiseksi, mieheksi, jolla on seuraavassa suhteessaan täydet mahdollisuudet onnistua. Voit miettiä, mitkä ovat parhaat puolesi parisuhteessa. Entä ne alueet, joissa haluaisit kehittyä? Millaisiin asioihin voisit kiinnittää huomiota valitessasi seurustelukumppania?
Jos naisystäväsi kanssa päädytte siihen, että suhteenne jatkuu vielä, näen, että teidän olisi tarpeen keskustella näistä samoista kysymyksistä ja miettiä yhdessä, minkä verran kumpikin voi korjata suuntaa. Kukaan ei voi muuttua toiseksi ihmiseksi, mutta toimintatavoissaan ja tunteidensa ja toiveidensa avoimessa ilmaisemisessa jokainen voi kehittyä.
Olemme olleet 14 vuotta yhdessä, meillä on yhteinen talolaina ja kuusivuotias poika. Viimeiset viisi vuotta on menty lähinnä lapsen takia. Suhde on väljähtänyt.
Miehen mielestä minä vain luon ongelmia. Mitä tässä voi tehdä? Lapsen takia on vaikea vain lähteä. Miten selviän? Mikä auttaisi? Monesti on mietitty, mutta ihmistä ei voi muuttaa. Nainen, 36
Kiitos kysymyksestäsi. Elätte tienhaarassa; jatkaako entiseen tapaan vai etsiäkö jotain uutta suuntaa suhteeseenne. Kerrot, että olette miettineet, mutta valmista vastausta ei ole löytynyt. Siksi varmaan kirjoitat.
Viimeiset viisi vuotta on ollut epätyydyttävää aikaa. Muistelkaa aikaa ennen lastanne; mitä hyvää siinä oli, mikä sai teidät viihtymään toistenne kanssa, mitä teitte yhdessä, miten huomioitte toisianne? Teillä on ollut paljon yhdistäviä tekijöitä, koska olette viihtyneet niinkin kauan yhdessä.
Lapsi muuttaa parisuhdetta. Tutkimusten mukaan parisuhteen onnellisuusaste muuttuu ensimmäisen lapsen syntymän myötä. Olette siis siinä suhteessa normaali pari. Tämän tietäminen toivottavasti motivoi parantamaan parisuhdetta ja tekemään työtä onnellisuuden eteen.
Lapsi on riittävä syy pysyä yhdessä ja parantaa parisuhdetta. Lapsi ansaitsee hyvän kodin. Toista ei voi muuttaa, toteat. Se on totta. Vain rakkaus ja hyvyys voivat sytyttää toisessa halua muuttua ja kuunnella toisen tarpeita. Itseämme ja omaa käytöstämme voimme muuttaa ja siinä voi olla koko muutoksen alku.
Rivien välistä luen, että haluaisit jatkaa parisuhdettanne ja saada sen paranemaan. Miehesi on ehkä vähemmän tyytymätön suhteeseenne, siksi hän sanoo, että vain sinä luot ongelmia. Mitä jos etsisit jonkun parisuhdetta ja sen parantamista käsittelevän kirjan. Voisitte lukea sitä yhdessä ja jutella, mitä itse voisitte tehdä suhteenne hyväksi. Kun hellitätte vaatimuksesta, että toisen on muututtava, ilmapiiri pehmenee. Saatatte nähdä jopa niitä hyvä asioita, mitä suhteessanne on.
Siispä viimeinen kysymys: Mitä sellaista hyvää on suhteessanne tällä hetkellä, minkä toivoisitte jatkuvan?
