KYSYMYS: Mitä kirkko voisi tarjota meidän tilanteessamme?
Olemme yli kuusikymppisiä. Parisuhde on jatkunut 42 v., naimisissa 37 v. Meillä on aikuiset lapset, joilla on omat perheet. Lapsenlapsia on kaksi. Mielestäni vaikeuksia on ollut koko avioliiton ajan, mutta "sinnillä on menty". Kun tilanne taas kärjistyi, ehdotin avioeroa. Mieheni oli kuitenkin halukas vielä yrittämään ja ehdotti terapiaan menoa. Kävimme kerran terapeutilla, jonka valitsimme "umpimähkään" netistä. Käynnin jälkeen olimme yksimielisiä siitä, ettei hänen kanssaan kannata jatkaa. Vuorovaikutus terapeutin kanssa ei toiminut. Hänen suomen kielen taitonsa oli puutteellinen eikä hän pystynyt riittävästi kommunikoimaan kanssamme.
Minun suurin ongelmani on se, etten pysty luottamaan mieheeni. Hän taas on tyytymätön seksielämäämme. Hän kokee minut kylmäksi naiseksi. Olenkin frigidi.
VASTAUS: Teillä on pitkä yhteinen matka ja historia takananne. Se herättää minussa kunnioitusta. Vaikeuksista huolimatta ette ole luovuttaneet, vaikka sekin vaihtoehto ratkaisukeinona on tullut mieleesi. Kerrot kovin vähän siitä, mitä avioliittovuosiinne sisältyy; mitkä asiat ovat kriisiyttäneet parisuhdettanne vuosien varrella? Mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet luottamuksesi hiipumiseen? Seksuaaliset halut tai niiden poissaolo ovat sidoksissa usein parin keskinäiseen vuorovaikutukseen. Miten voi esimerkiksi haluta jos ei voi luottaa toiseen?
Kysyit, mitä kirkko voisi tarjota tilanteessanne? Ensimmäiseksi tulee mieleeni Kirkon perheasiain neuvottelukeskukset, joissa työskentelee pari- ja perheterapian ammattilaisia. Teitä lähin perheasiain neuvottelukeskus löytyy helposti netistä. Suosittelen soittamaan sinne ja kertomaan tilanteestanne. Teitä autetaan kyllä. Joskus sopivaa terapeuttia ei vain löydy heti ensimmäisellä kerralla. Ei siis kannata antaa periksi. Kataja ry on tehnyt vuosikalenterin erilaisista parisuhteeseen liittyvistä kursseista ja tapahtumista, joissa voi yhdessä toisten parien kanssa miettiä parisuhteen kiemuroita, selviytymiskeinoja ja vuorovaikutukseen liittyviä asioita. Rohkaisen myös tutkimaan oman seurakuntanne nettisivut. Monet seurakunnat järjestävät vuosittain tapahtumia ja ryhmiä sekä pareille että perheille.
Tilannettanne ajatellessani tuli mieleeni vielä Väestöliiton tarjoama nettiparisuhdekurssi, joka antaa mahdollisuuden yhdessä työskentelyyn kotona.
KYSYMYS: Olen eronnut pitkäaikaisesta avopuolisostani muutama kuukausi sitten. Meillä on eroprosessi vielä vähän kesken. Itse tunnen, että ero oli tähän hetkeen oikea ratkaisu. Seurustelimme lähes kymmenen vuotta. Välillämme oli jotain erityistä ja luulin, että emme eroaisi koskaan. Mutta tarpeeksi monen vastoinkäymisen vuoksi tahdoin erota. Tunteeni häneen ovat muuttuneet paljon, vaikka toki hän on minulle edelleen erittäin tärkeä ihminen. Kun tutustuimme, exäni oli vakavasti masentunut. Autoin häntä elämänilon etsimisessä ja vedin hänet ylös pohjalta ja annoin itsestäni kaiken hänelle. Siihen meni muutama vuosi. Kun hän sitten sai pikkuhiljaa elämäniloa takaisin ja alkoi elää, jäin minä osittain pois hänen elämästään. Yritin ymmärtää aluksi, että hän tarvitsee tilaa. Kuitenkin minusta tuntui, että olin yksin. Toisinaan jopa toivoin, että hän olisi sama ihminen kuin tutustuimme, vaikka en tietenkään halunnut, että hän masentuu.
Jäin usein yksin itkemään kotiin, kun hän lähti johonkin kavereidensa kanssa. Minä kävin töissä, maksoin lähes kaiken ja hoisin kodin. Ennen pystyimme puhumaan asioista, mutta nyt joku muuri oli tullut väliimme. Kului muutama vuosi ja minä vain jaksoin eteenpäin, vaikka välillä itsekin olin masentunut, enkä saanut siihen tarvittavaa tukea. Kesällä olin jo miettinyt, kuinka suhteemme oli mennyt tähän jamaan ja olin onneton. Olin useasti pyytänyt exääni muuttamaan käytöstään, mutta juuri mitään ei tapahtunut. Tapasin kesällä uuden tuttavuuden, josta on tullut minulle erittäin läheinen nyt eromme jälkeen. Vaikka emme tunteneet toisiamme, pystyin puhumaan hänelle lähes kaikesta. Kerroin kaikki minun ja exäni suhteen ongelmat ja pystyin käsittelemään asiat. Aiemmin olin vain yrittänyt exäni kanssa selviä asioita ja kun siitä ei mitään tullut, niin hyväksyi hiljaa asiat ja toivoin vain, että kyllä se vielä paremmaksi muuttuu.
Halusin siis erota mm. siksi, että menetin luottamuksen, olin loppu hoitamaan kaiken yksin, ex jäi kiinni pettämisestä pariinkin otteeseen ja tahdoin vihdoinkin elää ja saada asiani kuntoon. Minulla tuli vain yhtäkkiä mitta täyteen, kun pystyin käsittelemään kaiken sisälläni. Ilmoitin erosta ja se tuli järkytyksenä exälleni, sillä olen ollut hänelle itsestäänselvyys. Nyt olen eromme jälkeen tutustunut tähän uuteen tuttavuuteen paremmin ja hän on ollut tukenani ja auttanut minua paljon. Meistä voisi tulla jotain vakavampaakin, mutta minulla on siis vielä vähän exäni kanssa välit selvimättä. Ex on muuttunut osittain paljonkin, hoitaa kotiaskareita ja näyttää rakkauttaan minua kohtaan. Hän tahtoisi, että annan hänelle toisen mahdollisuuden. Minusta vain tuntuu, että en jaksa antaa elämästäni enää yhtään siihen, että hän korjaisi virheensä. Olen antanut siihen monta mahdollisuutta, mutta hän heräsi vasta kun lähdin kotoa.
Hän ei ole vieläkään täysin parantunut masennuksesta ja uhkailee itsensä satuttamisella. Itse haluaisin olla kavereita, mutta hän sanoo, että en tule näkemään enää ikinä häntä, jos en anna mahdollisuutta. En itsekään oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että olen tutustunut tähän ihanaan uuteen tuttavuuteen, vaikka enhän minä ole mitään väärää tehnyt, sillä olemme jo eronneet. Voiko luottamus palautua enää? Kannanko turhaan syyllisyyttä uudesta tuttavuudestani, jonka avulla olen vihdoin saanut nauraa pitkästä aikaa ja kokea kivoja asioita? Mitä jos ex tekeekin itselleen jotain, jos en anna mahdollisuutta? Tämä liitto oli ensimmäinen vakava suhteeni, enkä tiedä mikä on oikea tapa toimia..
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä ystävä, mieleeni tulee, että olet tällä hetkellä oman elämäsi tienristeyksessä, jossa katsot mennyttä matkaasi ja mietit tulevaa suuntaa. Älä pidä kiirettä, vaan pysähdy hetkeksi tähän risteykseen. Katsotaanpa ensin hieman taaksepäin: kerroit eronneesi hiljattain pitkäaikaisesta parisuhteesta. Yhteiseen matkaanne kuului monenlaisia vaiheita; myötä ja vastamäkiä. Exäsi kärsi vaihtelevista masennusjaksoista, mutta sinä jaksoit pitkään olla hänen apunaan ja tukenaan. Ajan myötä olit itsekin ajoittain masentunut, mutta et kokenut saavasi siihen vuorostasi tukea exältäsi. Lopulta halusit erota mm. luottamuksen menettämisen, yksinäisyyden ja exäsi toistuvan uskottomuuden vuoksi. Ymmärrän eropäätökseesi johtaneet tekijät hyvin, mutta onko niin, että itse koet vielä jonkinlaista syyllisyyttä eroratkaisustasi? En tiedä ikäänne, mutta luultavasti olette molemmat muuttuneet yhteisen matkanne varrella paljon. Ne tarpeet ja toiveet, joiden perusteella aikoinanne valitsitte toisenne kumppaneiksi, ovat ehkä muuttuneet (esimerkiksi hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen suhteen).
Muutama kuukausi sitten kerroit exälle eropäätöksestäsi. Olitte tulleet yhdelle elämän risteysasemista, jossa jokainen joutuu pohtimaan seuraavaa suuntaa. Käviköhän niin, että sinä jarrutit risteyksessä, mutta exäsi olisi halunnut jatkaa matkaa kanssasi entiseen tapaan? Kun toinen painaa jarrua ja toinen kaasua, tilanne jumiutuu. Nyt exäsi vaatii sinua antamaan hänelle vielä uuden mahdollisuuden, mutta itse olet epävarma. Kuuntele rauhassa tätä tunnetta ja mieti, mitä se sinulle kertoo. Mistä kaikesta halusit erota kun erosit exästäsi? Mitä kaipaat suhteestanne ja mitä et enää kaipaa? Minusta kuulostaa julmalta - suorastaan väkivaltaiselta - että exäsi uhkailee sinua itsensä vahingoittamisella. Hänen masennustaustansa tuntien olet ymmärrettävästi huolestunut tilanteesta, mutta exäsi on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään. Voit ohjata häntä hakemaan apua itselleen, mutta sinun tehtäväsi ei ole enää hoitaa häntä. Kuten kirjoitit, eroprosessinne on vielä kesken ja se vie oman aikansa. Tässä tilanteessa suosittelen, että käsittelette sitä molemmat tahoillanne, mahdollisesti ammattiauttajan luona. Jumiutuneesta tilanteesta täytyy pikkuhiljaa päästä eteenpäin ja jatkaa matkaa.
Mitä uuteen ihmissuhteeseesi tulee, niin suosittelen sinua etenemään hitaasti. Tärkeää on, että toivut nyt rauhassa itse erosta ja pidät hyvää huolta itsestäsi. Kysyit, kannatko turhaa syyllisyyttä uudesta ihmissuhteesta, jossa koet iloisia asioita (joita olet ehkä jo pitkään kaivannut elämääsi?). Minusta olisi tässä tilanteessa tärkeää erottaa pitkän suhteen päättyminen ja uuden aloittaminen toisistaan. Joskus uuden ihmisen löytäminen vauhdittaa ehkä jo pitkäänkin muhimassa ollutta eropäätöstä. Vaikka uusi ihminen ei olisikaan syynä eroon, saattaa se jätetyn osapuolen silmissä siltä vaikuttaa aiheuttaen jätetyssä katkeruutta ja jättäjässä syyllisyyttä. Uuden ihmissuhteen ennuste on sitä parempi, mitä selkeämmin vanha suhde on surtu ensin pois. Silloin on jälleen tilaa uudelle. Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, on tarkoitettu erotilanteen kartaksi ja kompassiksi. Suosittelen sinua tutustumaan siihen.
KYSYMYS: Pulmani koskee suhdetta, jonka ongelmana omasta näkökulmastani on suhteen "määrittelemättömyys" ja paikallaan polkeminen.
Tapasin miehen noin kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli eronnut edellisestä suhteestaan. Emme alkaneet seurustelemaan, sillä miehen tilanne oli täysin epäselvä. Tapailimme, mutta itse odotin enemmän, odotin parisuhdetta. Tämä aiheutti välillämme ristiriitoja, sillä odotuksemme olivat erilaiset. Erosimme ja lähdin etsimään itselleni jotakin toista ihmistä. Kuitenkin ikävä ajoi minut jälleen yhteen häneen kanssaan. Suostuin siihen, että vain tapailemme, sillä halusin hänet elämääni “millä ehdolla tahansa”.
Tapailua on kestänyt nyt noin vuoden, ja välimme ovat lähentyneet kovasti. Koen hänet läheiseksi ja monella tapaa suhteeni häneen tuntuu tunnetasolla seurustelulta. Kuitenkin näemme hyvin harvoin, emmekä jaa arkea millään tavalla. Hän myös ahdistuu, jos yritän puhua suhteen laadusta, eikä seurustelun kriteerit käytännön tasolla täyty. Olen myös hyvin epävarma, sillä en tiedä onko hän oikeasti minuun millään tapaa sitoutunut, vaikka itse koen hänet läheiseksi. Näen paljon vaivaa hänen vuokseen, suunnittelen menoja hänen aikatauluihin, yritän olla tukena. Hän myös tukee minua.
Ongelmani on, että en tiedä miten jatkaa. Epävarmuus hänen ajatuksistaan suhteestamme saa minut epäilemään, sitä käytänkö itse turhaa aikaani häneen. En ole ihan valmis vielä luovuttamaan, sillä hänessä on jotain upeaa, mutta en tiedä mitä muuta voin vielä tehdä? Hän ei kaikesta vaivannäöstä(suuresta sellaisesta) ja antamastani ajasta huolimatta ole valmis edes puhumaan suhteesta, saatikka sitten seurustelemaan. Mitä tehdä?
Nainen, 29
VASTAUS: Kiitos selkeästä kysymyksestäsi. Tilanteesi on sen sijaan kaikkea muuta kuin selkeä. Pohdintojasi värittävät epävarmuus ja voimakkaat ristiriidat. Yritän selkeyttää tilannettasi hiukan: 1) Olet kohdannut ihmisen, josta pidät, ja jonka koet läheiseksi 2) haluat seurustella hänen kanssaan ja vakiintua 3) näet paljon vaivaa, että yhteisolonne toteutuisi. 4) hän ei halua seurustella kanssasi 5) hän kokee puheet seurustelusta ja tulevaisuudesta ahdistavaksi.
Huomaat varmasti, kuinka erilaiset näkökulmat sinulla ja vastaavasti ”kumppanillasi” ovat. Hän on ilmeisimmin tyytyväinen siihen, että suhteenne on toistaiseksi määrittelemätön. Toisin kuin sinä, joka koet että suhteenne polkee paikallaan. Itse asiassa teit itse saman havainnon aiemmin, ja siksi suhteenne silloin siihen päättyikin. Nyt olette tavallaan taaskin siinä kohdassa ja se ajatus, että olet hänen kanssaan ”ehdoilla millä tahansa”, ei enää riitäkään.
Ei ole helppoa irrottautua ihmisestä, josta on tullut läheinen ja rakas. Kirjoitat, että hänessä on upea puoli ja sinun on vaikea luovuttaa hänestä. On hienoa, että kykenet kiinnittymään siihen hyvään, mitä hänessä on. Samalla sinun tulisi nähdä myös se, että hänessä on puolia, jotka haavoittavat sinua. On tavallaan hyvin loukkaavaa, ettei hän, kaikesta huolimatta, pystykään sitoutumaan sinuun. Siksi sinulle tuleekin varmasti tunne ajan haaskauksesta ja turhautumisesta. Sinun täytyy asettaa nämä kaksi asiaan vaakakuppiin, ja tarkastella kumpi painaa enemmän: hienot hetket hänen kanssaan vai alituinen pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne, kun hän ei ole valmis seurustelemaan kanssasi samalla vakavuudella, kuin sinä hänen kanssaan.
Kuten sanottu, luopuminen sattuu, mutta luopuminen voi myös johdattaa uuteen tilanteeseen ja uusiin mahdollisuuksiin. Mihin ratkaisuun päädytkin, toivotan sinulle rohkeutta!
KYSYMYS: Olen 47-vuotias nainen ja seurustelin lähes 8 vuotta. Mies on minua kolme vuotta nuorempi. Minut jätettiin vastikään. Suhde oli alusta alkaen voimakkaita tunteita sekä ylä- ja alamäkeä. Miehellä on diagnosoitu n. 15v sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Aluksi en edes osannut ajatella mitä kaikkea tulee tuon sairauden mukana. Kaikkea tuli.
Minut jätettiin noin kaksi kertaa vuodessa, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Yleensä minuun liittyvästi. Mutta halusi sitten aina kuitenkin palata yhteen, tai minä halusin palata yhteen. Mies ei syö vakituisesti lääkkeitä, vaikka hänellä on takana yksi laitoshoitojakso, ennen kuin aloimme seurustelemaan. Hyvinä aikoina hän ei koe niitä tarvitsevansa ja huonoina ei ymmärrä tarvitsevansa niitä.
Emme ole asuneet yhdessä missään vaiheessa. Mutta asumme (yhä) samassa rivitalossa. suhteen alussa etsimme yhteistä kotia, muttasopivaa ei tuntunut löytyvän.
Minua on petetty, minua on lyöty, minulle on valehdeltu, minua on käytetty hyväksi taloudellisesti yms. Ns. terveinä kausina mies oli mitä ihanin kumppani, huomioi, helli, piti lähellä, rakasti 110%.
Kesällä 2014 mies kosi ja kihlauduimme. Olimme onnellisia. Tai niin luulin. Miehellä on myös paha alkoholiongelma, käy töissä, mutta juo vapailla paljon.
Hänellä on tapana juoda monta päivää putkeen, jolloin emme tapaa, koska en voi sitä sietää. Itse olen ns. normaalikäyttäjä.
Miehellä on myös erikoinen suhde exäänsä, lastensa äitiin. alusta alkaen exä yritti erottaa meitä, oli vikittelemässä miestä. Mies ei koskaan mennyt sänkyyn exänsä kanssa (tai näin sanoo), mutta näissä känni-masennus-mörökölli päivinä otti tähän yhteyttä, istuivat kapakassa, oli exän luona yötä minulta salaa jne. Tästä riitelimme usein,en voi sietää exää, enkä tallaista käytöstä. Olen itsekin eronnut lapseni isästä, eikä meillä ole tuollaista peliä.
Olen äkkipikainen ja paha suustani kun suutun. Haukun ja sätin armottomasti, ja nyt mies jätti minut tämän piirteeni takia. Olen kuulemma pirttihirmu. kadun ja pyydän sanojani aina anteeksi.
Nyt minut siis taas jätettiin, taas oli istunut exän kanssa kapakassa. Minua ei tavannut 4 päivään, kun menin luoksensa, huomasin ettei sormusta ole enää sormessa. Kertoi että kaikki on ohi.
En vaan pääse asian yli, olen lamaantunut ja mietin ja vahdin häntä epätoivoisesti. Kyttään autoa pihassa.
Miten pääsen asian yli? Miten saisin hänelle apua ongelmiin? Vai olisiko vain parasta antaa hänen olla? Mistä riippuvaisuus exään johtuu? Sanoo ettei rakasta tätä.
Kapustarinta
VASTAUS: Kiitos viestistäsi!
Käytät osuvasti nimimerkkiä Kapustarinta, joka on kahlaajiin kuuluva lintu. Vaikuttaa siltä, että olet joutunut kahlaamaan vaikeassa ja kuormittavassa elämäntilanteessa. Kerrot 8-vuotisesta suhteesta, jossa on ollut ylä- ja alamäkeä, mikä välittyy hyvin viestistäsi. Liität suhteenne vaiheita entisen miehesi sairauteen, joka on epäilemättä vaikuttanut monin tavoin seurusteluunne.
Kiinnostun kuitenkin ensisijaisesti siitä, mikä sinut on saanut asettumaan vaikeaan parisuhteeseen kahdeksaksi vuodeksi? Kirjoitatkin viestisi lopussa, että sinun on vaikea päästä suhteenne yli. Olet lamaantunut ja tarkkailet entistä miestäsi. Minulle tulee vaikutelma, että entinen miehesi on sinulle tärkeä, mikä tekee irrottautumisesta vaikeaa. Miehesi merkitys sinulle tulee sitäkin kautta esille, että mietit, miten voisit saada apua hänelle. Rohkaisisin sinua kuitenkin ennen kaikkea huolehtimaan itsestäsi ja arvostamaan tässä kohtaa itseäsi. Valitettavasti et voi kantaa vastuuta kenenkään toisen puolesta. Entisellä miehelläsi on omat syynsä ja ainutlaatuinen elämänhistoria, jonka vuoksi hän on esimerkiksi kiinni entisessä puolisossaan.
Onko sinulla läheisiä, jotka voisivat tukea sinua erotilanteessa? Voisit myös hakea keskusteluapua lähialueesi seurakunnasta tai esimerkiksi perheasianneuvottelukeskuksesta. Ulkopuolisen keskusteluavun kautta voisi jäsentyä enemmän, mikä sinut on johtanut vaikeaan elämäntilanteeseesi.
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä avopuolisoni kanssa 23 vuotta, 2 lasta. Nyt puolisoni oli kertonut ystävälleni että tunteet minua kohtaan ovat muuttuneet, suhde muuttunut arkipäiväiseksi, vain ystävyystasolle. Puolisoni oli pelännyt minun voimakasta reaktiotani, siksi kertonut ystävälleni, ei minulle. Kolmatta osapuolta ei ole kuvioissa. Ollaan keskusteltu asioista. Helmikuussa perheterapia alkaa. Puolisoni itse tilasi ajan keskusteltuamme asiasta. Tunteita hänellä kohtaani kuulemma on. Itse rakastan avopuolisoani, ymmärrän että suhde muuttuuu kun aikaa kuluu. Yhä vielä tunnen välillä sykähdyttävän tunteen rinnassani kun puolisoa ajattelen. Ero olisi karmea isku minulle. Puolisoni haluaisi saada sen wau-tunteen vielä takaisin, hän sanoi näin.
Muuttuisiko tuo suhde kenties arkisempaan suuntaan kun keski- ikäistymme? Onhan 23 vuotta pitkä aikakin. Ymmärrän toki että suhteen ylläpito vaatii huoltoa. Olen valmis tekemään kaikkeni. Emme juurikaan harrasta yhdessä mitään, ainoastaan talomme kunnostusta välillä. Puolisoni on varsin taitava, enkö ole osannutkaan kiittää häntä siitä riittävästi, pienetkin teot ja sanat vaikuttanevat asiaan. Enköhän osaa oikein tuoda esiin tuntojani. Apuva!
Onneton 45v.
VASTAUS: Hyvä Onneton, kiitos viestistäsi! Olette olleet avopuolisosi kanssa 23 vuotta yhdessä, mikä on pitkä aika. Teillä on kaksi lasta. Et kuitenkaan kirjoita siitä, minkä ikäisiä lapsenne ovat. Asuvatko he kotona? Toisinaan lasten kotoa muuttaminen haastaa myös vanhempia arvioimaan suhdettaan uudestaan.
Kirjoitat joka tapauksessa ymmärtäväsi, että parisuhde muuttuu vuosien kuluessa. Viestistäsi välittyy, että puolisosi on vaikeampi hyväksyä parisuhteenne muuttumista. Hän kaipaa arkipäiväisyyden ja ystävyytenne lisäksi myös jotakin muuta, mitä kuvaat wau-tunteen kaipuuna. Pidän puolisosi kaipausta ymmärrettävänä ja perin inhimillisenä. Myös sinussa elää tuo sama kaipaus, johon viittaat tunnistamalla sykähdyttävän tunteen rinnassasi, kun ajattelet puolisoasi. Parhaimmillaan parisuhteessa onkin tilaa sekä yhteydelle että erillisyydelle. Yhteyteen voi liittyä esimerkiksi emotionaalista mutta myös fyysistä läheisyyttä, johon kuuluu seksuaalisuus. Erillisyys merkitsee puolestaan puolison erilaisuuden kunnioittamista ja oman tilan antamista. Parisuhteen yksi keskeinen koetinkivi on siinä, miten puolisot voivat säilyttää vuosien vieriessä kosketuksen kumpaankin puoleen: yhteyteen ja erillisyyteen. Voisiko suhteenne arkipäiväistymisen taustalla olla erillisyyttä edustavien asioiden vahvistuminen? Jos näin olisi, silloin teidän olisi hyvä vahvistaa kaikkea sitä, mikä rakentaa yhteyttä välillänne.
Kirjoitat merkittävästä yhteydestä välillänne: Pystytte keskustelemaan myös suhteenne arkipäiväistymisestä, mitä pidän hyvin arvokkaana. Perheterapian aloittaminen kertoo siitä, miten sitoutuneita olette toisiinne. Uskon, että voitte saada perheterapiasta näkökulmia siihen, miten voisitte luoda arkielämän keskelle niitä hetkiä, jotka synnyttävät välillenne lämpöä, läheisyyttä ja yhä edelleen yhteyttä.
Kirjoitat, että yhteiselle tekemiselle ei ole suhteessanne tilaa. Haastan teitä miettimään, mitä kaikkea voisitte tehdä yhdessä. Ehkä voisitte muistella myös suhteenne alkuvaihetta. Mitä kaikkea teitte tuolloin yhdessä? Millaista elämänne oli ennen lastenne syntymää? Mihin ihastuitte alun perin toisissanne? Voisitteko ihan konkreettisesti käydä paikoissa, joissa olette olleet suhteenne alkuaikoina? Olisiko jopa paikallaan, että varaisitte kalenterista joka viikko aikaa, jolloin omistautuisitte pelkästään toisillenne?
Kirjoitat, että mahdollinen ero olisi kamala isku sinulle. Oletteko keskustelleet yhdessä, mitä eronne merkitsisi teille kummallekin? Väistämättä se vaikuttaisi teihin molempiin. Olette olleet joka tapauksessa yhdessä 23 vuotta. Mikä teidät on pitänyt yhdessä juuri tämän ajan? Aavistan, että välillänne on arkipäiväisyyden ja ystävyyden lisäksi rakkautta. Viestistäsi välittyy kuva, että teillä on paljon onnistumisen edellytyksiä selvitä parisuhteenne muuttumisen kanssa.
KYSYMYS: Mieheni haluaa erota. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, joista 6 avioliitossa. Meillä on kaksi lasta: 4-vuotias ja 1,5-vuotias. Mieheni kertoo olleensa onneton noin 1,5 vuotta eli suurin piirtein siitä saakka, kun saimme toisen lapsemme. Hän on kokenut itsensä hylätyksi ja tarpeettomaksi sekä torjutuksi. Itse olen kokenut olevani onnellinen, vaikka välillä on ollut raskaampia päiviä. Välillä on kyllä tuntunut, että jotain suhteesta puuttuu mutta olen tyytynyt odottamaan parempaa päivää. Lasten lisäksi arkeamme haastaa kummankin vaativat työt, jotka ovat meille kyllä tärkeitä. Olen itse aloittanut uudessa työssä puolisen vuotta sitten ja ollut siitä hyvin onnellinen. Ehkä tämän vuoksi en ole niin kiinnittänyt huomiotani mieheni huonoon oloon.
Mielestäni suhteessamme on paljon tehtävissä yhteistä aikaa ja hellyyttä lisäämällä sekä muistamalla tunnustaa rakkautta toiseen. Olemme erokriisistä huolimatta läheisiä ja hyvissä väleissä. Meillä on hellyyttä ja oikeastaan olemme läheisempiä ja ainakin minä rakastuneempi mieheeni kuin aikoihin. Mieheni sanoo kuitenkin, ettei usko tämän läheisyyden säilyvän ja on siksi tehnyt päätöksensä. Hän on todella jääräpäinen, vaikka hänelläkin on vaikeaa nyt ja hän kärsii tilanteesta.
Asumme toistaiseksi yhdessä mutta mieheni etsii uutta asuntoa. Kyse on siis jonkilaisesta ero-klassikosta, kun pienten lasten vanhemmat ovat ajautuneet kriisiin. Mieheni kieltäytyi terapiasta, koska olen kuulemma joskus aiemmin kieltäytynyt siitä. En tuolloin ollut ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Mieheni ajattelee, että voisimme olla kumpikin onnelisia jonkun toisen kanssa. Itse en voisi kuvitella parempaa miestä, jos ei oteta huomioon tätä sitoutumisen ja tahdon puutetta.
Olen pohtinut johtuuko tämä siitä, että mieheni on ainoa lapsi ja ollut äitinsä silmäterä aikuisiälle asti. Hän on tottunut saamaan kaiken huomion. Toisaalta lapsemme ovat hänelle myös rakkaat, eikä hän ainakaan tietoisesti voisi ajatella jääneensä jostain paitsi heidän vuokseen.
Onko mitään tehtävissä? Miten voisin voittaa mieheni luottamuksen suhteen tulevaisuuteen?
VASTAUS: Olet hämmentynyt. Suhteenne on ajautunut kriisiin. Miehesi on kokenut olleensa jo pitkään onneton liitossanne. Sinä sen sijaan et jaa samaa tuntemusta, vaan koet olleesi pääosin onnellinen. Ihmettelet, mistä tämä ristiriita tulee. Miten te voitte kokea yhteisen elämänne niin eri tavalla?
Kirjettäsi lukiessa tulee olo, että olet kuitenkin aika tietoinen siitä, mitä teille on tapahtunut ja mitkä seikat ovat olleet vaikuttamassa suhteenne kriisiytymiseen. Lapset ja molempien työt ovat vieneet yhteistä aikaanne siinä määrin, että parisuhteen hoitaminen on jäänyt taka-alalle.
Parisuhteessa tärkeä vaihe on sen alun kahdenkeskisyys, jossa toista ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Se on kuin tankkausvaihe, jonka jälkeen on valmiimpi kohtaamaan sen väistämättömän tosiasian, että elämässä on muutakin kuin vain me kaksi. Parisuhteeseen tunkeutuva "kolmas" voi olla lapsi, työ, harrastus – mikä tahansa, mikä vähentää kahdenkeskistä aikaa. Tällainen vaihe kuuluu siis olennaisena osana parisuhteeseen ja se on aina kriisin paikka. Olemmeko tankanneet riittävästi toisiamme, että suhteemme kestää näiden "ulkopuolisten" läsnäolon?
Lapset tarpeineen aiheuttavat väistämättä tilanteen, jossa parisuhteelle ei jää aikaa niin kuin ennen. Lapsen syntyessä mies saattaa tuntea olonsa hylätyksi ja ulkopuoliseksi, kun nainen kiinnittää kaiken huomionsa uuden tulokkaan hyvinvointiin. Sinänsä luonnollinen ja normaali tilanne on parisuhteen kannalta ristiriitainen: nainen on onnellinen hoivatessaan lasta, samalla kun mies saa puolisoltaan vähemmän huomiota ja kokee jäävänsä tarpeineen syrjään.
Tunteet ovat ajattomia, ne saattavat putkahtaa kaukaa menneisyydestä, kun joku tämän hetken tilanne herättää ne eloon. Olisikohan miehellesi käynyt näin? Ainoana lapsena hän ei joutunut jakamaan äitiään sisarusten kanssa, mutta sinut hän "menetti" lapsille viimeistään silloin, kun nuorimmaisenne syntyi. Siitä hänellä alkoi voimistua hylätyksi, tarpeettomaksi ja torjutuksi tulemisen tunne.
Jokainen meistä käy läpi tavallaan ja ajallaan läpi niitä tunteita, jotka eivät ole aiemmin elämässämme tulleet riittävästi käsitellyiksi. Mahtaako miehesi nyt yrittää suojella itseään hylätyksi tulemiselta, kun hän ei uskalla luottaa, että tällä hetkellä sinänsä hyvä parisuhteenne tila jatkuisi myös tulevaisuudessa? Tuntuu vähemmän kipeältä vaihtoehdolta hylätä itse ennemmin kuin tulla uudestaan hylätyksi. Jokaisessa meissä elää myös unelma paratiisista: ehkä jossain on joku vain ja ainoastaan minua varten. Mutta paratiisiin ei ole paluuta – aina löytyy kolmansia, jotka rikkovat aika ajoin kahdenkeskisyyden.
Miehesi on osoittanut suurta rohkeutta, kun hän on uskaltanut kertoa tunteistaan sinulle. Samalla sinä olet saanut mahdollisuuden kertoa omistasi hänelle. Jatkakaa yhteistä jakamista, älkää yrittäkö tulkita toisianne. Miettikää, löytyykö tunteista yhteyksiä varhaisempiin kokemuksiin: onko elämässä joskus tuntunut samalta kuin nyt. Ehkäpä näin saatte purettua tunteitanne pala palalta ja luottamus toisiinne voi rakentua uudelleen. Joskus kolmannen läsnäolo voi tällaisessa tilanteessa auttaa antamaan riittävästi ulkopuolista näkökulmaa ja selvittämään suhteen solmuja.
Toivotan teille antoisaa matkaa tunteiden ajattomassa maailmassa.
KYSYMYS: Tarvitsisin nyt vähän neuvoja. Olemme aviomieheni kanssa eronneet syyskuun lopulla ja minä muutin tyttömme (2011 syntynyt) kanssa toiseen osoitteeseen. Meillä oli rivitaloasunto yhdessä ja tyttö siis päiväkodissa kodin lähellä. Päätin erotessa, että otan uuden asunnonkin sitten lähettyviltä, niin tytön ei tarvitse vaihtaa päiväkotia. Juuri elokuussa vaihtui päiväkoti sen vuoksi, että täytti 3 vuotta ja piti siirtyä isompien ryhmään MUTTA…. Itse olisin halunnut muuttaa työpaikan ja omien sukulaisten lähelle, sillä nykyisessä asuinpaikassani ei ole minulla mitään tukiverkkoa ja välimatkat ovat pitkiä.
En myöskään omista ajokorttia enkä autoa, niin kulkeminen nykyisestä kotipaikasta töihin ja muualle on todella raskasta ja hankalaa… ja ei niin turvallistakaa näin talven tullessa. Minä kerran jo tyttöni kanssa kaaduin pyörällä kun oli liukasta. Olin häntä viemässä päiväkotiin aamulla silloin…. Itselläni venähti selkä ja oli molemmat polvet auki. Onneksi tytölle ei käynyt kuinkaan, mutta sen kaatumisen jälkeen aloin miettimään, että onko mitään järkeä asua niin kaukana kaikesta kun se ihan hirveästi vaikeuttaa elämää. TOTTAKAI lapsen etu ja onni on minulle tärkeintä, mutta onko sekään lapsen edun mukaista, että äiti on stressaantunut pitkistä välimatkoista, turvaverkot on pitkän matkan päässä?
Omilla vanhemmillanikaan ei ole autoa eikä myöskään siskoillani eli vaikka välimatkaa on vain 5-6 kilometriä, niin kyllä on TODELLA hankalaa kulkeminen ja suurimman osan ajasta olen siis vain ihan yksikseni lapsen kanssa. Bussit kulkevat todella huonosti ja esim. viikonloppuisin ei pääse minnekään, jos on huono sää ja jatkossa kun ei enää pikkuneitiä voi laittaa pyörän kyytiin niin mitä sitten?
Jos muuttaisin lähemmäs työpaikkaa, kaikki olisi lähellä (asunto olisi keskustan läheisyydessä ja lähellä omia vanhempiani ja siskojani)…. MUTTA siinä sitten tulisi vastaan päiväkodin vaihto ja muutama kaveri jäisi taakse. Ja kun erokin on vasta tapahtunut niin tuleeko liikaa muutoksia kerralla? Vai olisiko vaan parempi nyt tässä vaiheessa tuo muutto hoitaa niin ei joka välissä tapahdu uusia asioita?
Muutto joka tapauksessa siis on edessä, mutta jäädessäni nykyiseen paikkaan ajattelin, että muuttaisimme vasta ensi kesänä… Mutta onko sitten taas lapsi vielä enemmän kiintynyt kavereihin ja päiväkodin henkilökuntaan ja tekeekö pitkät välimatkat yms. hallaa kaikelle? Minulla tosiaan on siis kaksi siskoa ja toisella siskollani on saman ikäinen tyttö kuin meidän tyttömme. Olin ajatellut, että muuttaisimme lähelle siskoani niin silloin tytöt saisivat toisistaan leikkikaverin. He muutenkin viihtyvät hyvin yhdessä, mutta eipä paljon pääse näkemään, kun välimatkaa on. Siskollanikaan kun ei ole ajokorttia ja kahden lapsen kanssa ei pyörälläkään pääse.
Eroasiat on menneet sinänsä hyvin ja hyvissä väleissä olemme miehen kanssa. Lapsikin on suht. hyvin eron ottanut eikä ole ollut ongelmia. Tapaamiset tosin on myös yksi asia mikä mietityttää….
Tuntuu, että nykyinen järjestelymme vähän ”hämmentää” tyttöä. Eli minä aina aamulla vien tytön päiväkotiin, mutta isä hakee (ma-to). Lapsi on isän luona tunnin verran ja minä haen sitten lapsen sieltä kun pääsen töistä (tämäkin siis siksi kun välimatkaa työn ja kodin/päiväkodin välillä on paljon ja pyörällä/kävellen kulkeminen vie aikaa). Ja sitten olisi tarkoitus joka toinen viikonloppu olla isänsä luona, mutta tähän neiti ei ole vielä suostunut eli on syyskuusta lähtien ollut kaikki yöt minun luonani. Jotenkin tuntuu, että tyttö on hieman sekaisin kun on kolmessa eri paikassa päivän aikana (koti, päiväkoti, isän luona ja taas koti).
Olisiko parempi olla selkeämpi järjestely eli että tyttö olisi joka toinen viikonloppu isällään ja vaikka yhden arkipäivän viikossa eikä niin, että joka päivä on joka paikassa? Mutta siis totta kai tytön aikataululla eli en häntä yökylään isälleen vie ennen kuin hän itse haluaa. Olen nyt ihan sekaisin näiden asioiden kanssa, kun en tiedä mikä ratkaisu olisi parasta kaikille. En tahtoisi aiheuttaa lapselle mitään kauheita murheita elämänmuutoksilla.
Tiedän, että kaikkeen tottuu ja se ottaa oman aikansa, mutta kaipaisin nyt vain jonkun neuvoa tässä tilanteessa… Mitä pitäisi tehdä?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Siinä mietit, miten olisi viisasta järjestää eron jälkeinen elämä. Halaut ehdottomasti lapsen parasta ja hänen takiaan olet valmis venymään jaksamisesi äärirajoille. Kirjeesi on ilmausta siitä, että nykyinen järjestelmä ei toimi. Ajattelit jaksavasi sinnitellä päivähoidon, työpaikan ja kotisi välisten matkojen kanssa kevääseen asti. Nyt tuntuu kuitenkin, että voimat ovat vähissä.
Haluaisit asua lähempänä vanhempiasi ja siskojasi. He ovat sinun tukiverkostoasi, mutta huonojen kulkuyhteyksien takia et pysty tapaamaan heitä. Näyttäisi siltä, että arkesi helpottuisi, jos asuisit lähempänä sukulaisiasi ja työpaikkaasi. Silloin lapsi joutuisi vaihtamaan hoitopaikkaa. Olet halunnut lapselle mahdollisimman vähän muutoksia eron jälkeen. Siinä olet ajatellut lapsen parasta, mutta jos arki alkaa olla ylivoimainen hoitaa ilman muutoksia, silloin tilannetta on harkittava uudelleen. Kolmivuotias on joustava kiintymään uusiin kavereihin ja sisaresi lapset edustavat hänelle pysyviä kavereita, jos heitä vain olisi mahdollisuus tavata useammin. Hoitohenkilkunnan vaihtuminen on aina hankalampi juttu.
Kuitenkaan onneton tai rättiväsynyt äiti ei kuulosta hyvältä, jos muitakin vaihtoehtoja on olemassa.
Isän tapaamiset ovat muotoutuneet olosuhteiden pakosta sirpaleisiksi. Tunti neljänä päivänä viikossa päivähoidon jälkeen ja sitten kotiin voi olla lapselle stressaavaa. Silmäni jäivät kiinni lauseeseen, jossa sanoit, että tähän asti neiti ei ole suostunut jäämään isän luo yöksi. Eron jälkeen on tärkeää, että tapaamissopimuksista pidetään kiinni. Lapselta ei kysellä, haluaako hän mennä isän luo. Se on asia, jonka aikuiset päättävät. Lapselle voi sanoa, että nyt alkaa sinun ja isän viikonloppu. Jos hän soittaa haluttomuutta, voidaan todeta, että näin on sovittu.
Säännöllisyys tapaamisissa alusta asti luo lapsen mieleen struktuurin ja vakauttaa hänen muuttunutta arkeaan. Kertomastasi päätellen isä välittää lapsestaan, siksi tapaamisten suhteen saa olla huoleton. Itsekin tiedät, että eron jälkeen suhteen vaaliminen molempiin vanhempiin on olennaisen tärkeää. Isän ja lapsen suhde vahvistuu heikosti lyhyissä tunnin tapaamisissa.
En voi antaa sinulle suoraa neuvoa, mitä tehdä. Huomaat, etä joku muutos on välttämätön, että jaksaisit. Kirjeestäsi tulee lämmin olo siitä, että lapsellasi on hänen parastaan ajattelevat vanhemmat ja että hänestä pidetään hyvää huolta. Uudessa tilanteessa olet epävarma ja etsit parasta ratkaisua. Vähitellen se tulee löytymään ja uusi arki löytää uomansa, jotka ovat kaikille parhaat mahdolliset.
Toivon sinun kykenevän tekemään päätöksiä, jotka ovat hyviä kaikille, myös sinulle itsellesi.
KYSYMYS: Olen 18-vuotias nuori nainen, jonka parisuhde päättyi äkillisesti äskettäin. Ehdimme seurustella melkein kaksi kuukautta eli siis todella vähän aikaa. Ikää poikaystävällä oli 19. Ryhdyimme suhteeseen ehkä turhankin nopeasti, parin tapaamiskerran jälkeen. Ihastuin häneen kyllä heti, kuten hän minuun. Hän oli minun toinen poikaystäväni, minä hänen ensimmäinen tyttöystävä. Suhteemme on ollut ihanaa, intohimoista ja upeaa, mutta ongelmiakin on ollut jonkun verran.
Minulla oli alussa vaikeuksia luottaa, koska ensimmäinen suhteeni päättyi kesällä valehteluun, minun syyttelyyn ja sain kuulla erosta toisen kautta. Emme tunteneet kunnolla nykyisen poikaystäväni kanssa, mikä vaikutti varmaan myös alun hetkellisiin luottamusvaikeuksiin ja epävarmuuteen. Hän loukkaantui aina, kun purkauduin hetkellisistä luottamusongelmistani. Uskoin kyllä, että opin luottamaan enemmän, mitä enemmän suhde vahvistuu ja kuukauden jälkeen luottamukseni onkin vahvistunut, eikä sen suhteen ongelmia ole enää ollut. Olen myös kerran saanut mustasukkaisuuskohtauksen ja on ollut muutaman kerran asioita, jotka on mietityttänyt ja niistä on sitten puhuttu. Tuntuu, että nuo kaikki olisivat vain vahvistaneet suhdettamme.
Mutta olin todella väärässä, sillä ilmeisesti suhteemme oli todella heikolla pohjalla. Riitelimme kunnolla vähän aikaa sitten Facebookissa ja asiat kärjistyivät liikaa. Yritin sanoa ensin nätisti asiasta, mutta poikaystävä hermostui ja sitten minäkin. Asia yltyi riidaksi. Kun aloin rauhoitella ja pyytää anteeksi, poikaystävä sanoi, ettei tämä tunnu oikealta ja parempi vain lopettaa juttu tähän. Koitin vielä pyytää, että selvitetään asiat ja sovitaan, mutta hän päätti jättää minut.
Minua on muutamia kertoja vähän rasittanut poikaystävän kaverit ja en oikein ole varma, pidänkö heistä, mutta olen päättänyt myös yrittää hyväksyä heidät täysin. Riidan aiheena oli siis poikaystävän kaverit, aloitin nätisti sanomalla että ne häiritsevät minua, mutta koitan hyväksyä asian. Olen ehkä myös ollut vähän kateellinen hänelle kavereistaan, koska en ole itse jaksanut panostaa kaverisuhteisiin viime aikoina niin täysiä. Olen kärsinyt burnoutista tässä syksyllä, vaikka toki kaverini ovat minullekin tärkeitä. Ja totta kai arvostan hänen kavereitaan. Asiat vain kärjistyivät riidan aikana ja tuli sanottua juttuja, joita ei tarkoittanut, kun tunteet oli pinnassa.
Myönnän, että olin itsekin inhottava, mutta kyllä hänkin sanoi loukkaavia asioita. Olisin ollut valmis itse oppimaan kyseisestä riidasta. Olemme puhuneet yhteisestä tulevaisuudesta paljon ja hän on jatkuvasti vakuuttanut olevansa sitoutunut ja kestävänsä myös isot vaikeudet. Näköjään hän ei kestänyt, kun pystyi tuosta noin vain jättämään minut Facebookissa ja menemään seuraavana päivänä Tinderiin. Ehdotin tapaamista vielä kerran, mutta hän suhtautui siihen aika vastahakoisesti ja sanoi, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa.
Tuntuu todella pahalta ja älyttömältä, että hän jätti minut tuolla tavalla ja heitti hukkaan kaiken sen hyvän ja ihanan mikä meillä oli ekan kunnon riidan päätteeksi, eikä edes suostu puhumaan asiasta. Ymmärrän, että en itsekään ollut enkeli riidan aikana, mutta olisi tämänkin asian voinut sopia tai edes yrittää selvittää. Riidan aikana kumpikaan ei kuitenkaan haukkunut toista millään lailla ja se ei ollut mielestäni mikään paha riita edes. Poikaystävä on kyllä todella herkkänahkainen ja ei ole käsitääkseni tottunut riitelemiseen. Mietin, välittikö hän minusta oikeasti kun jätti minut raukkamaisesti Facebookissa ja oliko hänen tunteensa edes vahvoja.
Syytän myös itseäni tästä, vaikka toisaalta fakta on myös se, että eka kunnon riita olisi ollut edessä enemmin tai myöhemmin ja suhde olisi todennäköisesti kaatunut siihen. Mietin myös, että ilman tuota riitaa kaikki olisi nyt hyvin, mutta toisaalta olisiko suhde kestänyt pidemmän päälle, jos se jo kaatuu tällaiseen asiaan. Olen todella pettynyt häneen ja myös shokissa, että se päättyi näin yllättäen ja noin tökeröllä tavalla. Emme ole olleet yhteyksissä nyt pariin päivään ollenkaan. Ja korostan vielä, että suhteeseen on kuulunut myös paljon hyvää ja mahtavaa, olemme kokeneet yhteyttä toisiimme ja kaikki muu on tuntunut loksahtavan paikiilleen. Olemme nähneet usein ja pitäneet joka päivä yhteyttä. Sen takia ihmettelenkin tätä eroa, varsinkin kun pari päivää ennen tätä riitaa oltiin tavattu ja kaikki oli silloin ollut niin onnellista.
Voiko asiaa enää korjata mitenkään? Olenko syyllinen tähän asiaan ja oikeuttaako riita jättämään minut Facebookissa? Onko poikaystävän käytös normaalia suhteessa? Kiitoksia jo etukäteen vastauksesta!
Pieni auringonkukkanen, 18
VASTAUS: Sinulle, pieni auringonkukkanen.
Kiitos kirjeestä, jonka kirjoitit äkillisen hämmennyksen keskeltä. Olet ymmälläsi ja melkein poissa tolaltasi kun hyvin alkanut seurustelusuhteenne yhtäkkiä kaatui ensimmäiseen kunnon riitaan. Aikaisemmista erimielisyyksistä olitte selvinneet. Kerroit vaikeudestasi luottaa, mutta olet vähitellen alkanut toipua aikaisemman suhteen haavoista luottamusken alueella.
Olette kumpikin nuoria ettekä ole vielä harjaantuneet käsittelemään erimielisyyksiä. Poikaystäväsi ratkaisu oli paeta hankalaa tilannetta lopettamalla suhde. Hänen neuvottomuuttaan kuvaa se, että hän ei ole suostunut keskustelemaan jälkeenpäin asiasta.
Toteat, että sinäkään et ollut enkeli sananvaihdon aikana. Kumpikin menetitte malttinne riidassa. Toisaalta kuulostaa hyvältä, että ette haukkuneet toisianne. Ilmeisesti osaatte kuitenkin asiallisen puhumisen taidon. Kysyt voiko asiaa enää korjata mitenkään. Suhteenne oli nuori ja riidastanne on kulunut lyhyt aika.
Kun pöly on laskeutunut, voi teillä olla mahdollisuus ottaa keskustelu uusiksi. Omalta osaltasi voit muitella, mikä oli sinun osuutesi siihen, että erimielisyyden käsittely ei ollut rakentavaa. Mitä nyt tekisit toisin, jos saisit aloittaa keskustelun alusta? Kuunnelkaa toisianne ja kertokaa vuoron perään, mitä alunperin halusitte toisillenne sanoa. Vaikka elämme some-aikaa, suhteen selvittelemisessä ja mahdollisesti lopettamisessa on kasvokkain keskustelu aina reiluin tapa toimia.
Olipa suhteenne tulevaisuus mikä tahansa, mainitsemasi riita on hyvä selvittää. Selvittämättömillä asioilla on taipumus jäädä vaivaamaan tavalla tai toisella. Vaikka lopputulos olisi eroaminen, keskeneräisten asioiden läpi käyminen vaikuttaa siihen, että uuteen suhteeseen saa lähteä ilman edellisen suhteen taakkaa.
Toivon sinulle/teille rakentavaa keskustelua. Jospa saisitte halun ja kyvyn aloittaa alusta tästä selkkauksesta jotain oppineena.
KYSYMYS: Olen eronnut miehestäni yli vuosi sitten, mutta en tunnu pääsevän erosta irti. Ero tapahtui mieheni aloitteesta ja yllättäen. Hän oli jo kuulemma pitkään miettinyt eroa.
Suhteemme ei aikanaan kestänyt muutamaa vuotta kauempaa, mutta oli omasta mielestäni onnellinen. Luulin ko. ihmisen pysyvän vierelläni loppuun asti.
Eron jälkeen hän on lähestynyt minua useita kertoja ilmoittaen ettei voi elää ilman minua ja haluavansa yrittää vielä. Olen aina heltynyt, koska itse rakastan miestä. Kuitenkin nuo yritykset hiipuvat nopeasti ja päättyvät. Muutaman kuukauden päästä alkaa taas sama ruljanssi. En luota mieheen enää paljoakaan.
Hän on hyvä ihminen, mutta hyvin eksyksissä sen kanssa mitä minusta haluaa. Itse oireilen jonkin verran hänelle ja yritän puhua ongelmista, mutta tuntuu että hän aina hermostuu eikä halua puhua, koska keskustelu saa hänet epämukavaksi.
Olen ehdottanut hänelle yksilöterapiaa, meille pariterapiaa jne. Mitä pitäisi nyt tehdä? Olen väsynyt olemaan tiskirättinä. Voisin kestää nämä ajat jos tietäisin, että tarinalla on onnellinen loppu. Kuitenkin se haave alkaa olla kauempana ja kauempana.
VASTAUS: Kiitos tärkeää aihetta käsittelevästä kysymyksestäsi. Tärkeää sikäli, että osa eroavista pareista elää juuri kuvaamasi kaltaisessa tilanteessa. Tällöin toinen puolisoista haluaa eroa, mutta on hyvin ristiriitainen tämän haluamisensa suhteen. Yleensä molemmat puolisot näkevät myös paljon hyvää parisuhteessaan ja usein he myös kuvaavat, että he ovat olleet monella tapaa tärkeitä toisilleen. Toiselle osapuolelle eropuheet tulevat usein järkytyksenä, kuten sinullekin ne tulivat. Irrottautuminen on vaikeaa, molemmille.
Et kerro viestissäsi tarkemmin parisuhteestanne. Jäin myös miettimään, että onko miehesi kertonut sinulle jotain syitä miksi hän oli jo pitkään miettinyt eroa ja lopulta halusi erota. Vai onko hänen halunsa erota, jotain epämääräisempää, ilman, että hän osaa konkreettisesti nimetä asioita jotka olivat hänen mielestään parisuhteessanne huonosti tai toiveita, jotka eivät hänen kokemanaan toteutuneet suhteessanne? Viestisi perusteella oletan, että suhteenne on ollut monella tapaa hyvä teille molemmille. Itse kuvaat, että olit onnellinen. Myös miehesi on vaikea irrottautua sinusta koska kokee, ettei voi elää ilman sinua. Jokin voima vetää teitä yhteen ja samanaikaisesti, joku toinen voima työntää teitä erilleen. Mitä mahtaa olla kysymys?
Itse ajattelen, että kuvaamasi kaltaisissa parisuhdetilanteissa on usein kyse jommankumman puolison tai molempien itsenäistymis-erillistymisvaiheesta. Tällä tarkoitan psyykkistä kehitysvaihetta, jonka tarkoituksena ja päämääränä on se, että ihminen ottaa eri tavoin, uusista lähtökohdista haltuun itseään, omia toiveitaan ja tarpeitaan. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että ihminen haluaa tulla omaksi itsekseen ja järjestää elämänsä ympärillään siten, että se vastaisi tätä sisäistä kokemusta siitä kuka minä olen. Mutta kun tämä oman itsen haltuunotto on vielä kesken, niin ihminen ei välttämättä tiedä vielä kuka hän on ja mitä hän haluaa. Siitä seuraa usein tuo kuvaamasi kaltainen kuvio, että miehesi haluaa yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.
Joskus joku ulkoinen tekijä laukaisee tällaisen prosessin. Tällaisia asioita voivat olla esim. omien vanhempien kuolema, ihastuminen, uusi työ tai opiskelu, oman lapsen itsenäistymisvaihe, tmv. Joskus taas on niin, että parisuhteen jokin polku on käyty loppuun. Olemme tarvinneet toisiamme tiettyihin asioihin mutta nyt tilalle on tullut uudenlaisia tarpeita. Tällöin kysymykseksi usein tulee, vastaako tämä suhde tämän uuden minäni tarpeita. Suhde on eräällä tavalla päivitettävä uuteen aikaan jotta se voisi jatkua. Joskus se on mahdollista ja joskus ei. Jos esimerkiksi olen valinnut puolisoni turvallisuusnäkökulmasta ja tankannut parisuhteesta turvallisuutta turvattoman lapsuuteni jälkeen, saattaa olla että tämä turvan tarve on tullut riittävästi tyydytetyksi ja ihminen on vahvistunut tavalla, joka mahdollistaa jonkun uuden itse puolen esiin nousemisen. Tässä vaiheessa ihminen valitsisi puolison todennäköisesti eri motiivein.
Ihmiset muuttuvat koko ajan. Eri elämätilanteissa tarvitsemme parisuhteelta erilaisia asioita. Tuntuu kuitenkin oudolta ajatus, että aina uusiin elämäntilanteisiin tarvitsisimme uuden puolison, aloittaisimme yhä uudestaan alusta. Joskus on myös niin, että tällaisessa omassa itsenäistymiskehitysvaiheessa saatamme "vahingossa" erota puolisostamme kun itse asiassa meidän pitäisi tehdä itsenäistymistyötä suhteessa johonkin muuhun, esim. omiin vanhempiin. Kun ihminen mietti eroa, on tärkeää kysyä itseltään: "Mistä minä haluan erota?".
En suosittele tämän kaltaisessa tilanteessa ensisijaisesti pariterapiaa vaan yksilökäyntejä, mahdollisesti molemmille. Ulkopuolisen ihmisen avulla voi rauhassa miettiä mistä kaikesta on kyse. Vasta kun on löytänyt riittävästi itseään ja tunnistaa omia tarpeitaan pystyy tekemään todellisuuteen perustuvia valintoja. On myös tärkeää pysäyttää kuvaamasi kaltainen repivä yhdessä-erikseen tanssi. Jatkuessaan se yleensä tekee paljon tuhoa sekä yhteiselle suhteelle että kummallekin erikseen. Itsekin toteat, että et luota häneen enää paljoakaan. On kuitenkin tärkeää, että itsekin voisit puhua omista tuntemuksista jonkun muun kuin miehesi kanssa. Vuosi on lyhyt aika toipua erosta, varsikin kun ei olla oikeastaan vielä edes erottu.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen. Olen seurustellut 16-vuotiaasta saakka minua 4 vuotta vanhemman miehen kanssa. Olemme asuneet yhdessä ja olleet kihloissa 8 vuotta. Lapsia meillä ei ole. Asumme omistusasunnossa ja tulemme taloudellisesti hyvin toimeen. Riitelemme harvoin ja elämme mielestäni hyvää arkea. Pintapuolisesti kaikki siis kuulostaa olevan oikein hyvin.
Ensimmäisen kerran koin tyytymättömyyttä parisuhteeseeni jo opiskeluaikana ja menin pettämään miestäni opiskelijabileiden jatkoilla. Mieheni ei ole asiasta tietoinen ja kadun tätä asiaa edelleen syvästi, vaikka siitä on jo 5 vuotta aikaa. Valmistuttuani muutin toiselle paikkakunnalle töihin, jonne mieheni seurasi minua vuoden kuluttua. Saimme uuden alun, ostimme asunnon, hankimme lemmikin ja suhteemme voi erittäin hyvin pari vuotta.
Pari vuotta sitten aloin kuitenkin taas huomaamaan ensimmäisiä merkkejä suhteemme hiipumisesta ja tästä lähtien olemme mielestäni kasvaneet yhä enemmän erillemme. Itse olen sosiaalinen, tykkään tavata kavereita ja käydä ulkona. Mieheni taasen viihtyy kotona eikä hänellä oikeastaan ole kodin ulkopuolisia harrastuksia eikä omia kavereita. Yritämme keskustella päivittäin, mutta yhteisiä puheenaiheita on vaikea löytää. Mieheni myös sanoo päivittäin rakastavansa minua, mutta minulle ne ovat vain sanoja. Seksiä mieheni haluaisi useamman kerran viikossa, mutta en koe häntä kohtaan minkäänlaista seksuaalista mielenkiintoa eli seksielämämmekin on melko kuollutta.
3 vuotta sitten tutustuin ystäväni kautta erääseen mieheen, jonka kanssa minulla synkkasi heti. En ollut hänen kanssaan tämän jälkeen missään tekemisissä, kunnes vuoden kuluttua ensimmäisestä tapaamisestamme tapasimme sattumalta uudestaan. Tämän jälkeen aloimme olemaan enemmän tekemisissä mm. Facebookissa. Tilanne johti siihen, että yhteisten kavereiden kautta kuulumme nyt samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. Olimme esimerkiksi tällä porukalla matkalla viime kesänä. Mieheni ei ollut matkalla mukana, koska hän ei ole kiinnostunut kavereistani.
Olemme tämän miehen kanssa alkaneet tuntea yhä syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pidämme toisiamme hyvinä ystävinä, vaikka olemmekin erehtyneet pari kertaa harrastamaan seksiä humalassa. Tämä kaduttaa meitä molempia syvästi, sillä hän ei halua mitenkään tulla minun ja mieheni väliin eikä halua olla eromme syy. Mieheni tietää, että kyseinen mies on osa kaveriporukkaani, mutta ei häntä kohtaan kokemistani tunteistani eikä syrjähypystäni hänen kanssaan.
Pari viikkoa sitten tämä mies kertoi, että hän on ihastunut hyvin voimakkaasti erääseen naiseen ja on alkanut tapailla häntä. Ensimmäinen tunteeni oli tietenkin järkytys ja olen kokenut myös mustasukkaisuuden tunteita. Koen syyllisyyttä näistä tunteista, koska enhän voi suhteessa olevana kokea mustasukkaisuutta sinkkumiehestä. Tietysti hänellä täytyy sinkkuna olla oikeus tapailla muita sekä aloittaa seurustelu. Minua on alkanut harmittaa myös se, ettei meistä ole voinut tulla mitään, koska olen jymähtänyt nykyiseen suhteeseeni. Jos katkaisen välini tähän mieheen, joudun samalla luopumaan monista läheisistä ja pitkäaikaisista ystävistä.
Olen harkinnut lähtemistä nykyisestä suhteestani, mutta koen sen vaikeaksi. Koen eroon liittyvät käytännön asiat liian raskaina etenkin kun menetin viime kesänä isäni äkillisesti. Etenkin omasta kodista pois lähteminen tuntuu vaikealta. Mieheni kokee edelleen minua kohtaan tunteita ja eron puheeksi ottaminen hänen kanssaan tuntuu vaikealta. Koen myös pettäväni sukulaiseni, jos suhteemme kariutuu. Pohdin, hukkaanko vain elämääni tässä suhteessa. Entä jos eroamme enkä olekaan onnellinen yksinäni, vaan alan kaipaamaan mieheni perään? En jaksaisi enää aloittaa kaikkea alusta jonkun toisen kanssa, sillä arkemme sujuu loistavasti. Suhteestamme puuttuu vain se jokin. Olisiko minun kenties mahdollista saada nykyinen suhteeni vielä kuntoon ja löytää rakkaus mieheeni uudelleen vai onko peli jo menetetty? Jotain tilanteelle on kuitenkin tehtävä, sillä nykyinen tilanne masentaa ja ahdistaa minua.
Maija
VASTAUS: Aloitan lopusta. Onko vielä mahdollista löytää rakkaus uudelleen, kun olette olleet yhdessä 12 vuotta, ja kun tunteet sinun puoleltasi ovat hiipuneet? Ilman muuta se on mahdollista. Suhteen alussa tunteet vain tulevat jostain ja tunteiden seurauksena tekee tekoja ja sanoo asioita, jotka edelleen vahvistavat ihastumisen tai rakastumisen tunnetta. Myöhemmin, kun alun rakastuminen on muuttunut arkisemmaksi välittämiseksi, niin silloin tunteet eivät enää tule itsestään, vaan tekojen ja sanojen seurauksena. Kun siis rakastuneen ihmisen tunteet synnyttävät tekoja, niin rakastumisen muututtua arkirakkaudeksi teot synnyttävät tunteita.
Sinun kannattaa ensinnäkin muuttaa ajatuksiasi miehesi sanoista. Kun hän sanoo rakastavansa sinua, niin miksi et uskoisi, että hän todella rakastaa? Tietenkään omia tunteitasi et voi pakottaa mihinkään suuntaan, mutta voit kuunnella niitä ja tutkia, mitä on vielä jäljellä. Olit 16-vuotias, kun aloitte seurustella. Miehesi oli silloin 20. Muistatko, mihin hänessä rakastuit? Mitä sellaista hänessä oli, että halusit neljä vuotta myöhemmin mennä kihloihin hänen kanssaan ja muuttaa yhteen asumaan? Mitä näistä hyvistä asioista on vielä jäljellä?
Myöskään seksuaalista mielenkiintoa et voi itsessäsi pakottaa. Voit hyväksyä sen, että sitä ei nyt ole. Mikä on läheisintä, mitä aidosti haluat hänen kanssaan? Kuinka lähellä voit olla, niin että se tuntuu sinusta hyvältä. Kerro miehellesi rehellisesti, mitä haluat ja mitä et. Toteuttakaa läheisyyttä sinun ehdoillasi toistaiseksi. Voitko tehdä ja vastaanottaa yhden hellyyden osoituksen joka päivä. Katsotaan mitä siitä seuraa.
Palaan nyt ajassa taaksepäin ja kysymyksesi alkupuolelle. Olit 16-vuotias kun tapasit aikuisen tai ainakin täysi-ikäisen 20-vuotiaan miehen ja aloitte seurustella. Siinä ei ole mitään kummallista. En tiedä, millainen on ollut itsenäistymisprosessisi isästä ja äidistä. Joka tapauksessa se on 16-vuotiaalla vielä kesken. Miten erottaa oma tahto ja omat tunteet vanhempien tahdosta ja tunteista. Millainen on oma riippuvuuden ja riippumattomuuden tarve vanhemmista. Missä olit silloin menossa, ja miten seurustelun aloittaminen vaikutti tähän prosessiin? Minkä verran tämä riippuvuuden ja itsenäisyyden ristiriita siirtyi teidän parisuhteeseenne? Ainakin teit ratkaisuja, joilla osoitit olevasi itsenäinen ja riippumaton. Seksin harrastaminen opiskelijabileiden jatkoilla on itsenäisyyden osoitus, mutta asian katuminen kertoo riippuvuudesta. Riippuvuus ja riippumattomuus eli itsenäisyys eivät ole tässä millään tavoin negatiivisia tai positiivisia asioita. Ne ovat ihmisen perustarpeita kaikissa läheisissä ihmissuhteissa. Parisuhde on jatkuvaa tasapainoilua näiden kahden välillä, kuten kertomuksesi kokonaisuudessaan osoittaa.
Tutustuit kolme vuotta sitten erääseen mieheen. Mikä mahtaa olla hänen todellinen roolinsa sinun elämässäsi? Voisiko se olla välimatkan hakeminen omaa mieheesi? Oman tilan etsiminen ja tutkiminen myös parisuhteessa on aika ajoin tarpeellista. Vaikeus on ehkä siinä, miten osaisi tulkita oikein sitä, mitä on löytänyt.
Olet varmasti oikeassa siinä, että jotain on tehtävä, koska nykyinen tilanne ahdistaa ja masentaa sinua. Jos katkaiset suhteen tapaamaasi mieheen, joudut luopumaan joistakin asioista. Jos eroat omasta miehestäsi, joudut myös luopumaan. Luopuminen on surullista, mutta se lienee sinulla edessä. Ahdistus kertoo usein juuri siitä, että jostakin on luovuttava. Luopuminen on myös uuden alku.
