KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 32v. Mieheni halusi lasta, mutta kun aloin odottaa, hänestä tuli esiin ikäviä piirteitä joita seurustellessa ei ollut. Hän puuttui vaatetukseeni ja hänen omat iltamenot lisääntyivät hurjasti. Lapsen synnyttyä tyrkkäsi hänet minulle ja sanoi jotta minun tulee hoitaa hänet. Hän jatkoi edelleen nukkumista puoleen päivään ja juoksi omissa menoissaan. Hänessä tuli myös esiin mustasukkaisuus lasta kohtaan. Hän töni, läpsi lasta milloin mistäkin syystä. Lapsen kasvettua mollasi häntä sanallisesti milloin mistäkin. Mitään lapsi ei osannut hänen mielestään tehdä. Olisin halunnut toisen lapsen, mutten jaksanut/uskaltanut. Koska kaikki hoitovastuu ja kodinhoito on aina jäänyt minun kontolleni. Lisäksi hän sai raivareita milloin mistäkin syystä. Itsestäni tuli vuosien saatossa iloton, pelokas ja hiljainen.
Sairastin syövän kun lapsi oli lukiossa. En saanut silloinkaan tukea kodinhoidossa tai muussakaan. Minun olisi silloinkin pitänyt huolehtia hänen tarpeistaan, vaikka olin huonovointinen. Se oli viimeinen tikki, tajusin etten saa itse tukea edes sairastaessani vakavaa sairautta. Olen ehdottanut hänelle eroa joitakin kertoja. Ei kuuntele eikä välitä mitään. Keväällä kirjoitin kirjeen, mutta siihenkään ei ole kommentoinut mitenkään. Hän kölkii aina omassa huoneessa,pelaten, telkkaria tuijottaen ja painoja nostellen. Emme puhu juuri mitään, voi mennä päiväkausia ettei sanota sanaakaan toisillemme. Olen aivan kyllästynyt, turhautunut tilanteeseen. Tunteet ovat kuolleet aikapäivää sitten. Lapsena olen kokenut hylkäämistä vanhempien taholta. Ja se ehkä on vaikuttanut etten ole lähtenyt huonosta avioliitosta, sekä myös taloudellinen tilanne joka pelottava asia. Kävimme perheneuvolassa kun lapsi oli ala-asteella. Ei ollut hyötyä, mikään ei muuttunut. Joku vuosi kävin yksin puhumassa mieltä painavista asioista. En tunne juuri mitään häntä kohtaan, paitsi välillä inhoa, raivoa, pettymystä ja katkeruutta. En saa itsestäni irti että muuttaisin vuokralle.
Hän ei halua lähteä asunnosta ja väittää että kuuluu yksin hänelle. En jaksa edes pyytää häntä avioliittoleirille. Hän on mukava muille ihmisille,on aina ollut. Kotona onkin sitten ihan erilainen. Olen uskossa ja siitä saan voimaa päivän tarpeisiin.
Uupunut parisuhteessa
VASTAUS: Hyvä Uupunut parisuhteessa, kirjeesi sai minut kovin surulliseksi.
Olet ollut miehesi kanssa yli 30 vuotta ja noihin vuosiin on mahtunut monenlaista. Ikävät piirteet miehessäsi näyttäytyivät jo esikoista odottaessanne, mutta ilmeisesti sinulla on ollut usko ja toivo parempaan huomiseen. Kerroit vastanneesi yksin lapsen ja kodin hoidosta. Mies laiminlöi sinua ja lastasi monin tavoin etkä saanut tukea edes sairastuttuasi vakavasti. Niin surullista! Ilmeisesti liittoonne on sisältynyt ainakin henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Ehkä muutakin? Olet ymmärrettävästi täysin väsynyt ja turhautunut tilanteeseen. Minua kosketti erityisesti kun kuvasit muuttuneesi vuosien saatossa ilottomaksi, pelokkaaksi ja hiljaiseksi. Olet siis kärsinyt pitkään ja yrittänyt sopeutua, mikä on yksi tapa sietää hankalaa tilannetta. Muitakin tapoja toki on ja ilmeisesti oletkin alkanut pohtia muutoksen mahdollisuutta.
Olet ehdottanut miehellesi eroa joitakin kertoja, mutta hän ei ole ottanut näitä ehdotuksia vakavasti. Minä otan ja suosittelen, että pohdit eroa ainakin vakavana vaihtoehtona! Eropäätös on rankka prosessi, mutta samalla se on uusi mahdollisuus! Kirjoitit, ettet tunne miestäsi kohtaan juuri mitään muuta paitsi ajoittaista raivoa, pettymystä ja katkeruutta. Nämä ovat hyvin kuluttavia tunteita, jotka syövät elämäniloa ja nakertavat itsetuntoa. Väkivallan on usein tapana raaistua sen jatkuttua pidempään ja näin on ilmeisesti käynyt teidän suhteessanne. Raaistunut väkivalta ei lopu itsestään vaan siihen pitää aktiivisesti puuttua. Ongelmana on usein se, että pitkään jatkunut väkivalta uuvuttaa ja lamaannuttaa uhrin. Näin väkivallan kierre pääsee jatkumaan elleivät ulkopuoliset henkilöt pääse puuttumaan asiaan. Parisuhdeväkivalta tapahtuu valitettavan usein vain kodin seinien sisäpuolella eivätkä muut ole siten siitä tietoisia. Niin kuin itse kirjoitit, miehesi on mukava muille ihmisille. Kotona näyttäytyy sitten hänen toinen puolensa.
Kirjoitit käyneesi jokunen vuosi sitten puhumassa mieltäsi painavista asioista. Minusta olisi tärkeää, että jatkaisit tätä keskustelukontaktia tai hankkisit uuden! Terapeutin kanssa voisitte yhdessä pohtia, kuinka pääsisit eteenpäin jumittavasta tilanteesta. Kuulostaa siltä, ettei miehesi ole juurikaan yhteistyöhaluinen ja joudut mahdollisen eropäätöksen siihen liittyvine käytännön asioineen (uuden asunnon hankkiminen, yms.) hoitamaan yksin. Voit toki kysyä, mikäli miehesi olisi kuitenkin suostuvainen pariterapiaan, mutta sen varaan ei voi tässä tilanteessa laskea. Mies saattaa yrittää kiristää sinua rahallisesti (eli käyttää taloudellista väkivaltaa), mutta siihen ei pidä suostua. Lainopillista neuvoa voisit lähteä kysymään vaikkapa alueesi oikeusaputoimistosta.
Minusta olisi ensiarvoisen tärkeää, että keskittyisit nyt omaan jaksamiseen ja ehtyneiden voimavarojesi vahvistamiseen. Ole hyvä itsellesi! Sinä ansaitsen sen!
KYSYMYS: Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 2,5 vuotta. Alussa etenimme melko nopeasti, olimme tapailleet pari kuukautta, kun mies pikkuhiljaa muutti luokseni. Nopea alku ei kuitenkaan tuntunut pahalta, päinvastoin olemme aina tulleet todella hyvin toimeen. Olimme asuneet yhdessä reilu puoli vuotta, kun mies yhtenä iltana sanoi haluavansa erota. Juteltuamme asiasta päädyimme siihen, että muutamme erilleen, mutta jatkamme suhdetta. Miehelle ongelma oli oman tilan puute (asuimme yksiössä). Sen jälkeen juttelimme silloin tällöin vakavasti suhteestamme, jotta kumpikin tietäisi, missä mennään. Kummallakin oli hyvä olla.
Nyt pari päivää sitten mies sanoi taas haluavansa erota. Hän sanoi, että ei vaan tunne niin vahvasti minua kohtaan, hänestä suhteemme tuntuu enemmän ystävyydeltä. Hän oli samaa mieltä kanssani, että suhteessamme ei ole mitään vikaa, suhde on ollut ihan hyvä ja yhdessä oleminen on kummallekin mukavaa, olemme todella hyviä ystäviä ja saamme toisemme nauramaan. Emme ole juuri koskaan riidelleet, silloin harvoin kun ollaan, on asiat puhuttu läpi ja sovittu.
Minä en haluaisi erota, mutta miehelle se tuntuu olevan ainoa vaihtoehto. Hän haluaisi pysyä ystävinä ja sanoi välittävänsä minusta paljon.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Olen aivan rikki, itken koko ajan ja on paha olla. En haluaisi kuvitella elämää ilman miestä, hän on mielestäni aivan ihana ihminen ja rakastan häntä valtavasti. En kuitenkaan usko, että pystyn olemaan hänelle vain ystävä, koska kuitenkin elättelisin vain toivoa jatkosta. Haluaisin koko ajan soittaa hänelle, mutta tiedän, että se ei ole järkevää.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Rakkaussuhteen päättyminen on aina surullista. Erityisen surullista se on silloin, jos vain toinen haluaa lopettaa suhteen. Ei ole helppoa tulla jätetyksi ja elää sen tuskan kanssa. Voimia siis sinulle! Mutta lupaan, että ajan myötä suru ja tuska helpottavat.
Kirjoitat, että poikaystäväsi haluaisi säilyttää ystävyyden välillänne vaikka seurustelu päättyykin. Mietit kuitenkin, pystytkö itse siihen kun sinulla on voimakkaita tunteita häntä kohtaan. Voikin olla niin, että erotilanteessa on hyvä pitää ainakin jonkin aikaa etäisyyttä ja antaa omalle surulle tilaa. Suruprosessiin liittyy usein myös muita vaikeita tunteita kuten hätää, pelkoa ja vihaa. Niillekin tunteille kannattaa antaa tilaa. Onko sinulla ystäviä tai sukulaisia, joiden kanssa voit keskustella? Tai kaipaisitko ehkä ammatillista keskusteluapua? Yksin ollessasi voit purkaa tunteitasi esimerkiksi kirjoittamisen, musiikin tai jonkun muun sinulle luontevan tekemisen kautta. Rakkaussuhteen jälkeinen ystävyyssuhde on toki (myöhemmin) mahdollista, mutta vain, jos molemmat ovat siihen valmiita ja hyväksyvät rakkaussuhteen päättymisen.
Suosittelen sinua tutustumaan Bruce Fisherin kirjaan Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Kirjassa käsitellään eroprosessiin liittyviä vaikeita tunteita, mutta sen sanoma on lohdullinen ja toivoa antava.
KYSYMYS: Olen ollut avioliitossa 22 vuotta. Hän oli ensimmäinen nainen, joka kiinnostui minusta, silloin ujosta pojasta. Ihastuin, nyt väitän etten rakastunut todella.
Liitossa minä olen se, joka on lähes aina tehnyt myönnytyksiä.
Olen nyt toista kertaa uupumustilassa. Ensimmäin hoidettiin lääkkeillä kuntoon. Nyt olen "jumpannut päätäni" ja keskustellut sekä lääkärin että "maallikkoauttajien" kanssa. Pääni ongelmaksi olen diangosoinut sen, että liittomme on käytännössä seksitön. Omat haluni olen koittanut tukahduttaa, jotta pääni ei hajoaisi. Vaimoni halusi minua alussa ehkä kerran viikossa, siitä se on pikku hiljaa laimentunut. Nykyään hän haluaa noin 1-3 kertaa vuodessa. Jos kosketan häntä hellästi, sen pitää tapahtua vyötärön yläpuolelle tai sitten takamukselle. Muuten "älä nyt, ei minua haluta"...
Mietin miksi olemme yhdessä. En keksinyt muuta kuin yhteisen asuntolainan, sen ettei vaimoni selviäisi yksinään taloudellisesti ja sen, miten hyvin tiukan linjan kristityt vanhempani reagoisivat eroon. Meillä ei ole lapsia.
Olen yrittänyt saada keskusteluyhteyttä vaimooni. Hän ei halua juurikaan keskustella tilanteesta. "Jos sulla on päässä vikaa, pitääkö mun lukea jotain parisuhdejuttuja sun kanssa ja jutella niistä. Hoida pääsi kuntoon." Mietin, pelkääkö hän mahdollista eroa niin paljon, ettei halua edes keskustella ongelmistamme?
Mitä suosittelette minulle? Onko ero moraalisesti hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa?
Miesopettaja
VASTAUS: Hyvä Miesopettaja, kiitos luottamuksestasi Suhdeklinikkaa kohtaan!
Pohdit isoja elämän kysymyksiä, joista yksi on avioero pitkäaikaisesta kumppanista. Se on iso kysymys, jota kannattaa työstää rauhassa. Kerroit olleesi tavatessanne ujo poika eli onko niin, että olet tältä osin muuttunut yhteisen taipaleenne aikana? Entä puolisosi, kuinka hän on mahtanut muuttua vuosien saatossa? Olettaisin, että teidän molempien tarpeet ja toiveet olivat ainakin osittain erilaiset silloin kaksikymppisinä kuin nyt yli nelikymppisinä. Siksi näitä toiveita ja tarpeita olisi hyvä yhdessä päivittää. Mitkä toiveenne ovat toteutuneet yhteisen matkanne aikana? Mihin olette pettyneet? Mitä toivotte tulevaisuudelta ja ovatko nämä toiveet vielä yhteensovitettavissa? Vai oletteko kasvaneet liian eri suuntiin?
Kirjoitit, että sinä olet lähes aina tehnyt liitossanne myönnytyksiä. Jäin miettimään tätä. Olet ilmeisesti kovin kiltti mies? Mitähän olisi tapahtunut, jos olisit ilmaissut enemmän eriäviä mielipiteitä ja myötäillyt vähemmän? Kirjoitit olevasi toista kertaa uupumustilassa. En saanut selvää käsitystä, liittyykö uupuminen parisuhdetilanteeseen vai esim. työelämän paineisiin. Yhtä kaikki, on hienoa, että olet hakenut apua itsellesi. Mitä parisuhdeongelmiin tulee, et voi kuitenkaan yksin hoitaa niitä kuntoon. Siihen tarvitaan myös puolisosi motivaatiota ja panostusta.
Olet diagnosoinut omaksi ongelmaksi seksittömyyden. Itse ajattelen niin, että se on myös parisuhdeongelma. Jos ymmärsin oikein, olet jälleen toiminut kiltin miehen tavalla ja pyrkinyt tukahduttamaan omat tarpeesi. Et ole lähtenyt ratkaisemaan asiaa esim. sivusuhteen avulla, mikä on hieno asia. Osaakohan vaimosi arvostaa tätä? Olen kuitenkin sitä mieltä, että sinulla on oikeus omiin seksuaalisiin tarpeisiisi. Parisuhdeseksin vähyys voi tilapäisesti liittyä moneen eri asiaan kuten stressiin, työhön, työttömyyteen, lapsiin, lapsettomuuteen... Mutta pidemmän päälle kyseessä on oleellinen suhteeseen liittyvä ongelma, josta et voi mielestäni olla yksin vastuussa. Osaakohan vaimosi määritellä, mitä hän ei halua? Mitä haluttomuus hänelle viestittää? Entä sinulle?
Olet miettinyt, miksi olette yhdessä ja päätynyt vain rahan sitovan teitä enää toisiinne. Tämä on surullista luettavaa. Onko niin, ettei suhteessanne ole (enää) lämpöä ja läheisyyttä; kiinnostusta jakaa omia tunteita ja ajatuksia toisen kanssa? Kuinka etäällä olette toisistanne? Henkinen etääntyminen liittyy usein fyysiseen (seksuaaliseen) etääntymiseen, mutta joskus on vaikea erottaa, kumpi on muna ja kumpi kana.
Kirjoitit, että vanhempasi ovat tiukan linjan kristittyjä, jotka saattaisivat reagoida mahdolliseen eroon (negatiivisesti). Sinun täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on sinun ainutkertainen elämäsi! Olet aikuinen mies, jolla on vapaus ja vastuu tehdä omaa elämääsi liittyvät tärkeät valinnat! Kysyt, onko ero moraalisesti hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa. Heitän sinulle vastakysymyksen: miksi se ei olisi yksi vaihtoehto?
Ennen mahdollista eropäätöstä suosittelen sinua kuitenkin vielä yrittämään keskusteluyhteyttä puolisosi kanssa. Eropohdinnat voivat tulla hänelle yllätyksenä tai vaihtoehtoisesti myös hän on saattanut miettiä niitä tahollaan. Ulkopuolista keskusteluapua voit(te) lähteä tiedustelemaan kirkon perheneuvonnasta. Kaikista kirjoittamistasi teemoista (ja muistakin) on mahdollista keskustella luottamuksellisesti ja maksuttomasti perheneuvonnassa.
KYSYMYS: Olin avopuolisoni kanssa n. 5v ja tuossa pari kk sitten hän muutti pois yhteisestä kodistamme. Ja n. 2 viikkoa sitten sain hänet kiinni itsensä myymisestä. Tämä tieto löi minut ihan maahan. Sain myös selville että tätä on jatkunut jo pidempään.. Suhteemme oli mielestäni muuten ihan ok pikku riitoineen, paitsi hänellä oli sairaaloinen äitisuhde.. Jatkuvaa päivittäin soittelua ym. Äitinsä koko ajan keksi kaikkea ohjelmaa, ym. auttamista naiselleni. Eikä kyse ole vanhasta sairaasta äidistä. Mä oon ihan hajalla tästä kaikesta.
VASTAUS: Hyvä ystävä. Kiitos postista. Olet hämmentynyt, suorastaan järkyttynyt, hajalla, niinkuin itse sanoit. Ensin avopuoliso muutti pois, sitten sait tietää hänen myyvän itseään. Itsensä myyminen on tapahtunut jo suhteenne aikana. Luulen, että se on järkyttänyt sinua myös. Ehkä kertaat yhteistä menneisyyttänne ja yrität löytää merkkejä, joista olisit voinut huomata, mitä on tapahtumassa.
Kuvaat suhdettanne omasta mielestäsi kohtuullisen hyväksi. Avopuolisosi äiti aiheutti harmia, mutta muuten sinulla ei ole isompaa tyytymättömyyden aihetta. Et kerro, mitä ex-kumppanisi on kertonut lähtönsä syyksi. Vai oliko se yksinkertaisesti viehtymys itsensä myymiseen ja se ei pitkän päälle hänenkään mielestä sopinut vakituiseen suhteeseen.
Todennäköisesti välität ex-kumppanista vieläkin paljon, koska kutsut häntä naiseni-sanalla. Olen lukevinani viestistäsi myös huolta ja pettymystä. Ilmeisesti olette kontaktissa toistenne kanssa. Voit kertoa hänelle ajatuksiasi ja tunteitasi, mitä tilanteen paljastuminen on sinussa aiheuttanut. Viestitä hänelle jollakin tavalla, että hän on liian arvokas ihminen myymään itseään. Jo se, että otat häneen yhteyttä kertoo, että hän on välittämisen arvoinen ihminen.
Toivon sinulle voimia ja viisautta ja selviämistä.
KYSYMYS: Muutama kuukausi sitten mieheni elämään ilmestyi toinen nainen sählyharrastuksen parista. Nainen ihastui mieheeni ja he rupesivat pitämään yhteyttä facebookissa ja tekstiviestitse. Alkuun salaa. Tämä sitten paljastui minulle kun luin salaa miehen viestejä, koska minua vaivasi se että hänellä on jotain salattavaa... Luottamus meni ja sen jälkeen on koitettu puhua, mutta mieheni vain lähentyy tän toisen naisen kanssa ja etääntyy minusta...
Rakkaus, läheisyys, yhdessäoleminen ja tekeminen on vähentynyt. Mieheni on myös kertonut olevan ihastunut tähän naiseen. Mieheni on käynyt muutaman kerran naisen luona, he pitävät toisiinsa yhteyttä päivittäin useasti. He ovat kuulemma sopineet että ovat vain ystäviä, koska minun ja mieheni on selvitettävä välit. Mutta niiden välinen yhteydenpito ei vähene... Olen aivan loppu enkä jaksaisi enää... Erostakin olemme puhuneet. 2012 meillä oli vastaavanlainen tilanne mutta silloin minulla oli toinen mies.. Asuin kuukauden muualla, mutta tulin takaisin ja jätin kaiken taakse enkä sen jälkeen ole pitänyt mieheen yhteyttä.
Elämäntilanteemme on muutoin sellainen että olemme mieheni kanssa seurustelleet vuodesta 2003, esikoisemme on 5-vuotias, naimisiin menimme 2013 ja nyt meille on vauva tulossa.
Mitä meidän pitäisi tehdä? En haluaisi erota... mutta mieheni ei edes tiedä mitä haluaa...
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja luottamuksestasi. Kuvaat tilannetta, joka minulle näyttäytyy aika isona ja monipuolisena, mutta myös hyvin stressaavana. Jotenkin teille näyttää käyvän niin, että jostain syystä päädytte rakastumaan/ihastumaan tms johonkuhun suhteenne ulkopuolella. Kun sinulla oli oma juttusi 2012 käsittelittekö asiaa yhdessä puolisosi kanssa? Keskustelitteko asiasta ja lisääntyikö molempien tietoisuus siitä, mitä kaikkea suhteessa oli menossa, mihin toinen mahdollisesti oli tyytymätön, mikä loukkasi, mitä itse ja toinen odottaa suhteelta? Ilmaisitteko tunteitanne niin, että koitte tulevanne ymmärretyiksi ja vastaanotetuiksi? Syntyikö sinulle käsitys, mikä johti sinut rakastumaan/ihastumaan/aloittamaan suhteen liittonne ulkopuolella, vai jäikö se hieman hämmentäväksi episodiksi elämässänne? Lisääntyikö läheisyys välillänne keskustelujen myötä vai kasvoiko etäisyys? Mikä merkitys avioitumisellanne oli aika nopeasti sivusuhteesi jälkeen?
Nyt jotakin on tapahtunut miehesi taholla. Onko sinulle selvinnyt, mitä hän tavoittelee uudessa suhteessa, jota ei ehkä koe saavansa nyt? Oletko voinut puhua siitä, mitä odotatte suhteeltanne ja miltä uuden lapsen syntymä tuntuu? Kaikki ovat isoja ja syvälle luotaavia kysymyksiä. Huoman itsekin vain kyseleväni lisää ja lisää. Miltä tuntuisi ajatus mennä keskustelemaan ja selvittelemään, mitä kaikkea teille kuuluu ja mitä elämältänne tahdotte? Voisiko olla mahdollista, että varaisitte ajan pari- tai perheterapeutilta, perheneuvolasta tai kirkon tai kaupungin perheneuvonnasta?
Lähestyvä synnytys ja ilmeisen ristiriitaiset tai haparoivat ajatuksenne voisivat saada paremmin hahmoa, jos voisitte pohtia niitä yhdessä kolmannen osapuolen kanssa. Jos se ei ole mahdollista, yrittäkää löytää keinoja pysähtyä tilanteenne äärelle ja keskustella siitä mitä teille kuuluu, mitä odotatte ja mitä kaipaatte. Millaiset odotukset itse kullakin on elämällenne ja mitä toisen lapsen syntymä teille merkitsee. Entä mikä pelottaa? Jos molemmat osapuolet eivät halua lähteä hakemaan ulkopuolista keskustelukumppania, usein sekin auttaa, että edes toinen käy selvittelemässä omaa ajatteluaan ja tunteitaan.
Toivotan teille voimia ja jaksamista haastavassa tilanteessa.
KYSYMYS: Voivatko omaa tilaa vaativa introvertti ja läheisriippuvainen ekstrovertti muodostaa pidemmän päälle kestävän parisuhteen?
Taustaa:
Olen n. kolmekymppinen nainen, mieheni on viitisen vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 4,5 vuotta, ja suurimman osan siitä myös asuneet yhdessä. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 3,5- ja 2-vuotiaat. Päällisin puolin kaikki on oikein kivasti: lapset ovat ihania ja kilttejä, kaikin puolin melko helppoja lapsia; Taloudellisesti pärjäämme, joskin aika tiukkaa on ja kauheasti ei mitään ylimääräistä ostella; Tulemme erinomaisesti toimeen toistemme vanhempien ja muun lähisuvun kanssa, tukiverkkomme on vankka ja olemme muutenkin paljon tekemisissä molempien sukujen kanssa; Meillä on samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen, ja jaamme saman arvomaailman (ainakin suurimmalti osin).
Silti tuntuu että olemme vähän väliä eron partaalla. Tai ainakin minä olen. Riitelemme jatkuvasti. Niin pienistä kuin isoistakin asioista: lasten kasvatuksesta, rahasta, ajankäytöstä, töistä, kotitöistä, milloin mistäkin. Miehellä on myös tapana kaivella vanhoja. Jos kritisoin hänen käytöstään jossain tilanteessa, hän vetää esiin jonkun vuosia vanhan tapauksen jossa minä käyttäydyin huonosti, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa. Hän vatvoo eritoten muutamia tiettyjä vanhoja tilanteita kerta toisensa jälkeen, vaikka ne on jo monesti käyty läpi.
Mieheni ei halua erota. Hän on hyvin perhekeskeinen, ja on jo kerran eronnut, eikä halua toistaa sitä kauheutta enää koskaan. Hän on jokseenkin läheisriippuvainen, eikä oikein osaa olla yksinään. Hänellä on myös heikko itsetunto, ja hän kaipaa tukea ja oman arvonsa pönkitystä tunteakseen olonsa hyväksi.
Minä sen sijaan olen paljon itsenäisempi, arvostan omaa aikaa ja tilaa, ja viihdyn parhaiten yksin omin ajatuksineni. Toki viihdyn erinomaisesti lasteni kanssa ja miehenkin, mutta kaipaan kuitenkin säännöllisesti "nollausta", jolloin saisin vaan olla rauhassa yksin. Sitä mieheni ei voi ymmärtää, vaan ottaa sen lähinnä loukkauksena häntä kohtaan, etten halua viettää päivieni ainoita lapsi- ja työvapaita hetkiäni hänen seurassaan. En myöskään kaipaa pönkitystä ja kehuja, vaan arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Osaan kuitenkin olla myös itsekriittinen, ja käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa jatkuvasti.
Mieheni on koti-isänä, ja itse teen osa-aikatöitä (joka päivä n 5-6h). Silti tuntuu, että minä hoidan lapsia vähintään yhtä paljon kuin mies. Hoidan lapsia aamut, koska mies nukkuu joka aamu pitkään. Illallakin osallistun lasten juttuihin vähintään yhtä paljon kuin mieskin. Ja monesti teen ruoan, kun tulen töistä. Mies ei juuri puuhaile lasten kanssa päivisin, ei käy puistoissa tai askartele tai leiki. Pitää kyllä hengissä, tarjoaa jonkun välipalan jossain välissä, mutta pitkälti lapset puuhaavat omiaan kun mies on tietokoneella tai tekee muita omia juttujaan.
Mies ei tee kotitöitäkään juuri koskaan, joten koti on sekainen ja likainen. Mies vetoaa jatkuvasti siihen, ettei hän jaksa hoitaa lapsia ja kotia, kun ei saa minulta positiivista huomiota. Minä taas yritän kerta toisensa jälkeen jankuttaa hänelle, että minulla ei mitenkään voi riittää enää energia hänen huomioimiseen, jos saan hoitaa lapset, käydä töissä, siihen päälle vielä hoitaa lapsia lisää ja tehdä kotitöitä. Tätä samaa pyörää pyöritämme ympäri ämpäri. Kumman pitäisi muuttua ensin?
Minulle läheisyys ja kauniiden sanojen jakaminen on hyvin vierasta, enkä oikein osaa sellaista käytöstä edes kaivata. Lapsia kyllä halaan, pussaan ja kehun tuon tuostakin, mies sen sijaan ei. Sekin on aika käsittämätöntä, että hän peräänkuuluttaa minulta sellaista kohtelua jota kuitenkaan ei itse toteuta niitä kohtaan jotka sitä häneltä todella tarvitsisivat. En pysty ymmärtämään hänen prioriteettejaan. Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde? Omasta mielestäni lapset ovat etusijalla. Heitä pitää kohdella hyvin, vaikka parisuhteessa olisi ongelmia. Mieheni sen sijaan jatkuvasti peilaa parisuhteen ongelmat lapsiin - jos minä olen kettumainen ja kylmä hänelle, hän on kettumainen ja kylmä lapsille. Ja sekös vaan pahentaa meidän välejä.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Voimmeko oppia jonkin kultaisen keskitien, jossa minä saisin oman aikani ja mies saisi tarvitsemansa huomion? Mistä olisi hyvä aloittaa?
Introvertti-86
Kerroit että päällisin puolin perheenne elämä on ”oikein kivasti”. Luettelet paljon hyviä asioita jotka ovat kunnossa, jotka tukevat parisuhdettanne ja perhettänne sekä ovat merkittäviä voimavaroja elämässänne. Silti olette vähän väliä eron partaalla.
Kerrot että miehesi ei halua erota. Itse kuulostat miettivän, onko teillä edellytyksiä jatkaa pidemmällä tähtäimellä. Luin viestistäsi että mietit ainakin ajoittain eroa. Yksi syy on riitaisuus. Toisena syynä luen viestistä kokemuksesi siitä, että olette erilaisia. Näet itsessäsi piirteitä omaa tilaa kaipaavasta introvertistä ja puolisossasi läheisriippuvaisen ekstrovertin piirteitä. – Toisaalta teillä on myös hyvin paljon yhdistäviä tekijöitä, lähtien arvomaailmasta ja tulevaisuuden toiveista.
Kirjeesi alussa esittämääsi kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, samoin jokainen parisuhteessa oleva on erilainen kuin toinen osapuoli. Parisuhteessa persoonien väliset erot tuntuvat vuosien mittaan monesti korostuvan. Mikä teidät sai alun perin yhteen? Mikä teitä yhdistää tänään?
Kirjeesi lopussa, ihan sivulauseessa, hahmotteletkin jo omaa vastausta alun kysymykseesi. Siirryt siinä persoonallisuuserojen määrittelystä pohtimaan tarpeitanne: miten kummankin tarpeet tulisivat tyydytetyksi? Mitä keinoja löytäisitte siihen, ettei kumpikaan kokisi toisen toiveita taakkana tai hylkäämisenä. Voisiko näitä keinoja etsiä vuorovaikutuksestanne käsin, jota kirjeessäsi vähän avasitkin. Miten voisitte puhua tarpeistanne niin ettei toinen ahdistuisi, syyllistyisi tai pahastuisi? Miten voisitte auttaa toisianne ymmärtämään itseänne?
Kun puhutaan tarpeista ja niihin vastaamisesta, ei ajatus ole, että tekisitte vaihtokauppaa: ”jos sinä ensin teet näin, teen minä puolestani näin”. Hedelmällisempää on, jos kumpikin asennoituu suhteessa toiseen kuin parisuhteen alussa usein sen kummemmin miettimättä tehdään: ”haluan tehdä sinulle hyvää, koska olet minulle tärkeä” – ei siis vastapalveluksen toivossa. Näin toimien seuraukset voivat olla yllättäviäkin. Mutta: tarvitaan molempien tahtoa lähteä etsimään yhteistä hyvää. Olennaista on että keskustelette avoimesti, uskallatte puhua tarpeistanne ja toiveistanne toiseen luottaen ja kuuntelette arvostaen toistenne syvimpiä tunteita ja toiveita. Tämä on helppo sanoa, mutta sen mukaisesti onkin vaikeampi toimia!
Sitäkin vielä mietin, että onko teillä tietynlainen epäsuhta ihmiskontaktien suhteen: onko niin että miehesi on päivän kotona ja kaipaa siksi iltaisin aikuiskontaktia ja sinä taas haluat palautua päivän kuormista (kenties monista kohtaamisista ihmisten kanssa)? Toisaalta kyllä kerrot että olette tiiviisti tekemisissä molempien sukujen kanssa. Voisiko tätä kautta kuitenkin löytyä jotain uutta keskusteluihinne?
Kysyit vielä: ”Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde?” Tähänkään en voi antaa yhtä vastausta. Lapselle vanhemmat ovat elintärkeitä. Ilman hoitoa lapset eivät tule toimeen. Lapsi on suojaton ja tarvitsee siksi aikuisen hoivaa, turvaa, läsnäoloa, lohdutusta, hyväksyntää, tukea ja ennen kaikkea rakkautta. Näin ajatellen lapsi kyllä menee ehdottomasti edelle. Mutta parisuhdekaan ei kukoista ilman hoitoa. Jos se unohdetaan eikä sille annetaan aikaa eikä sen eteen tehdä ajoittain työtäkin, se kuihtuu.
Toivottavasti osasin antaa joitakin ajatuksenpoikasia, joiden avulla selviäisitte eteenpäin. Parisuhde on eräänlainen prosessi, joka kaipaa paitsi huolenpitoa, myös ajoittaista pysähtymistä ja sen katsastamista missä mennään. Olisi hienoa jos voisitte käydä yhdessä vaikkapa perheasiain neuvottelukeskuksessa: ulkopuolisen näkökulman avulla voi saada nopeastikin isojakin muutoksia aikaan!
Kuten totesitkin, teillä on elämä monessa mielessä hyvin. Toivon siis teille hyviä ja onnellisia aikoja myös parisuhteessanne!
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 22v., yhdessä kaikkineen 27v. Olemme selvinneet vaikeista asioista, lapsettomuushoitoineen. Oman talon rakentaminen, pääasiassa itse tehden. Olimme todella rakastuneita ja oli sellainen me henki. Nyt viimeiset vuodet olleet vaikeita. Huomasin muutokset mieheni täytettyä 50v (5v. sitten).
Muuttui välinpitämättömäksi, ei huomioi minua mitenkään, mitään hyvää sanaa en ole moneen vuoteen saanut, ei juuri puhu, jos puhuu on äkäinen ääni, kohauttelee olkapäitään kun juttelen, "en tiedä" yleisin vastaus kuin teini-ikäisillä konsanaan. Ei ole kiinnostunut mistään asioistani ja tuntuu että on halunnut välimatkaa myös ystäviimme, toki omat kaverit tärkeitä. Halaukset suukot vähentyneet, ei aloitetta koskaan hänen puoleltaan. Kertoo tapahtumista ystäville minä muodossa, vaikka yhdessä niitä olimme tehneet. Yhden kerran väläytti että on kyllästynyt ja haluaa vapautta. Sitä hänellä toki mielestäni on keskiverto miestä enemmän.
Yritin keskustella tilanteesta useampaankin kertaan, mutta hän ei ollut halukas. Ja itsekin tein väärin kun koetin vaan sopeutua ja odottaa aikaa parermpaa ja muutosta ja sopivaa hetkeä.
Tässä äsken mieheni oli työpaikan risteilyllä ja ei laittanut yhtään viestiä minulle, sanoi että ei joka kohdassa laivalla onnistunutkaan.
Sitten itse tein teon jota en aimmin ole koskaan tehnyt, eli luin kännykän viestejä ja siellähän näkyi että ko. risteilyltä oli viestitetty ueita kertoja toiselle naiselle ja loppuviimein tuli ilmi että hänellä on ollut viestittelysuhde tämän toisen naisen kanssa tietämäni mukaan ainakin 2 1/2 vuoden ajan. Lounastreffejä, kahvilla käyntejä, aamulenkkejä viestistä paljastui. Ystävänpäiväyllätystä ym mitä itse en enää alkuvuosien jälkeen ole saanut.
Kiven kovaan hän vannoo että se on pelkkää ystävyyttä ja lukemani viestit eivät kyllä mitenkään lemmekkäitä olleet, asiapohjaisia.
Minua loukkaa tämä todella paljon,Yhteisiltä lomiltamme on viestitetty ja tarjottu tuliaisia tuomaan. Ja kun olen mennyt aikaisemmin nukkumaan, on viestit kulkeneet. tästä pettämisestä syntyi keskustelu ja hän oli vahvasti eron kannalla kun haluaa muutosta ja vapautta. Mitään romanttisia ajatuksia ei kuulemma tämän naisen suhteen hänellä ole, ei halauksia ja suukkoja kuulemma, voiko olla totta?? Olen itse kuitenkin sillä kannalla että kun ja jos mitään isompaa ei ole tapahtunut, niin ei pitkää suhdetta ja yhteistä kotia noin vaan kannata rikkoa, vaan yrittää työstää meidän suhdetta parempaan, uuteen alkuun. Tahtotilasta kysymys, itsellä sitä on, mutta onko miehellä?
Nyt ollaan miettimässä jatkoa, että yritetään paikata liittoamme, mietitään mihin toivotaan parannusta ja työstetään sitä. Haluaisin pariterapiaan, mutta hän ei ole halukas, ei koe siitä hyötyä olevan. Laitoin kuitnekin meidät jonoon perheasiain neuvotteluun, syksylle mahd. tilannekartoitus tulisi, jos saisin siiheksi pään kääntymään.
Laitoin kuitenkin ehdoksi että tämä ystävyyssuhde pitää katkaista ja hän kokee sen vaikeana, ei ole pystynyt päättämään asiaa. Kolmannen osapuolen vaikutus ei kuitenkaan yhteistä asiaamme mielestäni edistä. Jos tämä todella on pelkkää ystävyyttä, voinko vaatia että se on loputtava? Koen kuitenkin sen uhkana ja nöyryytystä kun selkäni takana salakähmäisesti on näin toimittu. Olen ollut ihan rikki tämän asian kanssa. Miten olisi viisasta toimia ja menetellä, päässä vaan pyörii että mitä todella se suhde on ja kuinka kauan kestänyt oikeasti.
Neuvoja tarvitaan.
VASTAUS: Kerroit viestissäsi että olette olleet puolisosi kanssa yhdessä kohta jo kolmekymmentä vuotta. Viimeiset viisi vuotta olet kokenut vaikeiksi miehesi etääntymisen takia. Sanoit miehesi myös sanoneen joskus, että ”on kyllästynyt ja kaipaa vapautta”. Kerroit vielä että äskettäin paljastui että puolisollasi on ollut toinen nainen, mutta että tuo suhde on puolisosi mukaan puhdasta ystävyyttä. Tämä on kuitenkin satuttanut sinua kovasti ja olet ”ihan rikki”.
On hienoa että olet hakenut apua perheasiain neuvottelukeskuksesta! Toivottavasti myös miehesi osaa ottaa sitä vastaan sulateltuaan asiaa.
Mietit mikä mahtaa olla puolisosi ja hänen naisystävänsä välisen suhteen todellinen laita. Onko se vain ystävyyttä vai sisältyykö siihen muutakin – kyselet siis itseltäsi voitko luottaa puolisoosi. On toki hyvinkin mahdollista, että kyseessä vain henkisen tason ystävyys. Oli asia niin tai näin, totta on kuitenkin se, että se on loukannut sinua ja koet sen uhkana ja salakähmäisyydessään nöyryyttävänä: kun puhutaan pettämisestä, on kuunneltava satutetun osapuolen kokemusta. Yksi kokee uskottomuutena asian, joka toiselle ei sitä ole. Sinä olet kokenut miehesi ystävyyden toiseen naiseen pettämisenä ja uhkana. Se että miehesi on etääntynyt sinusta eikä osoita huomiotaan sinulle, ei lainkaan lievennä tuota pelkoa ja epäluottamusta. Luottamus rakentuu avoimuudesta: minusta olisi hyvä jos voisitte puhua asiasta ja sen herättämistä tunteista avoimesti niin että sinua satuttanut asia ei jäisi hiertämään välejänne. Onko miehesi valmis siihen? Kipeistä asioista puhuminen ei ole helppoa. Ehkä se olisi turvallisempaa kolmannen osapuolen, vaikkapa perheneuvojan läsnä ollessa?
Jäin miettimään myös sitä, että kerroit huomanneesi muutokset 5 vuotta sitten. Ymmärränkö oikein että muutos ei ole tapahtunut vähitellen, vaan sille on jossain määrin määriteltävissä ajankohta? Onko silloin tapahtunut jotain? Oliko teidän elämässänne muutoksia? Kokiko puolisosi tuolloin itsessään muutoksia henkisellä tai fyysisellä tasolla? Mitä luulet, olisiko teidän vielä mahdollista keskustella tästä sinun huomaamastasi viiden vuoden takaisesta muutoksesta?
Teillä on pitkä yhteinen menneisyys. Yhteisen tulevaisuuden edellytyksenä on molempien halu jatkaa yhdessä. Hyvän parisuhteen kulmakiviä on myös toimiva vuorovaikutus. Molemmilta tarvitaan rohkeutta ja luottamusta, että toiselle avautuminen olisi mahdollista. Kipeiden asioiden käsittely turvallisesti ja toista arvostava kuunteleminen tuovat parisuhteen osapuolia lähemmäs toisiaan. Luottamuksen rakentuminen vaatii joskus aikaa ja sinnikästä työtä.
Toivon teille voimavaroja, rohkeutta ja kärsivällisyyttä etsiessänne uutta yhteyttä välillenne!
KYSYMYS: Kirjoitan tänne jälleen. Suhde on viime kirjoituksen jälkeen edistynyt parempaan, mutta nyt iski jälleen dilemma josta kirjoitan ja haluaisin tähän vastauksia, apuja, neuvoja, ihan mitä vain.
Nainen haluaisi nyt pistää suhteen poikki. Tai itseasiassa ei edes tiedä haluaako vai ei. Jotta sopan ymmärtäisi niin pitää kertoa vähän lisää eli:
Kinastelimme lauantaina naisen ajankäytöstä ja miten hänestä tuntuu, että kun kerron hänelle omista ajatuksistani ja tuntemuksistani niin hän hermostuu niistä. Mainittakoon nyt ensimmäisenä, että naisella on tällähetkellä opintojen takia paljon stressiä ja hyvin herkästi hermostuu ja persoonaan kuuluu ettei hän kestä varsinkaan stressaantuneena pientäkään kritiikkiä. Edes rakentavaa tai sellaista ''minusta tuntuu tältä tämän asian takia..''. Meillä on siis yhteinen aika vähentynyt. En tarkoita, että pitäisi kokoajan nyhjätä toisen vieressä, mutta hänellä on nykyisin jatkuvasti menoa. Tästä siis mainitsin hänelle. Aikaisemmin tästä ei tullut mitään riitaa, mutta nyt hän jostain syystä kiskoi senkin mukaan, että olin puhunut ajankäytöstä aikaisemmin. No samalla paljastui tuo, että hänestä on tuntunut, että syyllistän häntä kun kerron syitä miksi minusta on välillä tuntunut jokin asia pahalta. No puhuimme nämä asiat halki ja kaikki oli hyvin.
Sunnuntaina aamu ja päivä meni ihan normaalisti toisen kanssa jutellessa ja aikaa viettäessä ja hyvällä tuulella olimme kumpikin. Juteltiin siinä sitten asioita ja sitten tuli puheeksi sattumalta pieni pala meidän menneisyydestämme. Pettäminen. Nainen oli siis pettänyt minua kerran menneisyydessä exän kanssa. Minä olin antanut tämän tapahtuneen jo anteeksi, mutta hänestä oli tuntunut, että en ollut antanut sitä anteeksi vaikka siitä on kauan aikaa kun viimeksi tästä aiheesta puhuttiin ja silloin kerroin antaneeni sen anteeksi. Ilmeisesti hän ei ollut uskonut minua. Naisella oli tästä paha olo ja hän lähti lenkille ja sinä aikana sekä hän, että minä rauhotuimme. Hän oli rauhoittunut ja minä myös ja juttelimme sitten ihan normaalisti taas mukavia. No jatkoimme lisää keskustelua myöhemmin hänen tahdostaan ja koska minäkin halusin selvittää asian. Meillä oli aikaisemmin käynyt niin, että nainen oli hautonut vanhoja riitoja jotka sitten puhuim me halki ja sovimme, että jatkossa kerrotaan jos jokin asia painaa mieltä eikä sitä jäädä yksin hautomaan. No asiat sujui hyvin tuon sopimuksen jälkeen, mutta nyt puolenvuoden jälkeen alkoi paljastumaan (sunnuntaina), että nainen oli hautonut meidän vanhojakin riitojamme mielessään taas kerran, mutta ei vain ollut kehdannut kertoa niistä minulle. Ei kaikkia, mutta osaa riidoista. Ihmettelin miksei hän ollut kertonut minulle, että häntä oli jäänyt kalvamaan vanhat asiat ja hän ei itsekkään tiennyt miksei ollut kehdannut kertoa. Tässä kohtaa hän kertoi ettei tiedä rakastaako minua enää ja haluaako olla kanssani, koska hänellä on niin paha olo ja, että haluaa olla yksin. Hänen mielensä muuttui vähän väliä niin, että ensin hän halusi omaa aikaa miettiä yksin ilman mitään suhteita ja yhteydenpitoa ja sitten yhtäkkiä hän halusi katkaista samantien ja taas muutti mieltään, että haluaakin miettiä rauhassa, mutta haluaa samalla kuitenkin puhua minulle, mutta ilman mitään hellyydenosoituksia yms. Mieli siis muuttui keskustelujen aikana vähän väliä. Olin täysin ihmeissäni, koska olin luullut meillä menevän aivan hyvin ja niin hänenkin mielestään joten tämä hänen olotilansa tuli aivan puuntakaa ja se tuli hänellekkin aivan yhtäkkiä tämän keskustelun aikana kun puhuimme siitä, että hän oli hautonut vanhoja riitoja. Tämä hänen riitojen hautominen osoittautui syyksi. Hän kertoi, että oli miettinyt tuon pettämis-keskustelun aikana kanssa haluaako olla minun kanssani, mutta lenkillä käyminen oli parantanut hänen oloaan ja sysännyt moiset mietteet pois. Kyselin häneltä mitkä riidat ja muut syyt olivat tämän olon aiheuttaneet. Hän ei osannut tarkalleen vastata mitkä olivat aiheuttajat, mutta lopulta kertoi muutaman mistä yritin hänen kanssaan jutella:
1. Minä olin antanut pettämisen anteeksi, mutta hän ei ollut vielä antanut itselleen sitä anteeksi ja sanoi, että tässä olisi syytä hänelle lähteä. Minä sanoin, että ei ole sillä olen antanut anteeksi ja hän intti tuota, että hän ei ole itselleen ja ei toista petä jos rakastaa. Minä sanoin, että jotkut pettävä vaikka rakastaa jos on esimerkiksi vanhoja tunteita exää kohtaan (hänellä oli ollut). Ex ei ole enää kuviossa mitenkään ja nainen oli aikaisemmin väittänyt hyväksyneensä myös asian, mutta sanoi nyt, että aihe oli niin kipeä ettei hän ollut kyennyt puhumaan siitä kanssani viimeisimmän keskustelun jälkeen. Hän myönsi myös, että on syyttänyt itseään tämän ajan ja syyttää edelleen eikä tiedä kauan kestää kun hän antaa itselleen anteeksi tai antaako ikinä. Minä sanoin, että se vaatii aikaa, mutta minä kyllä jaksan odottaa enkä tuomitse häntä siitä ja olen jo aiheesta päässyt yli. Inttäminen jatkui edelleen.
2. Hänestä on tuntunut, että kyselen kokoajan hänen tekemisistään, menoistaan ja mitä hän puhuu muiden kanssa ja ettei hänellä ole mitään yksityisyyttä ja, että minun muka pitäisi tietää kaikki. Tästä sanoin, että olimme aikoinaan sopineet, että hän voi sanoa minulle kun haluaa omaa tilaa niin annan hänen olla aivan rauhassa. Ei ole pyytänyt sitä ja minä en tietääkseni muutenkaan paljoa kysy häneltä. Kysyn hänen päivästään kun hän tulee kotiin, että oliko millainen päivä. Jos huono niin yritän vähän piristää häntä ja jos hyvä niin olen iloinen hänen puolestaan. Saatan kysäistä mitä siellä tapahtui, mutta en muuta. Jos hän on ulkona kavereiden kanssa niin annan hänen olla aivan rauhassa sillä tiedän hänellä olevan kaikki hyvin, mutta muutaman tunnin päästä (3-6h jälkeen) saatan kysäistä miten ilta menee ja mitä puuhastelevat. Hän on ihan reilusti vastannut, että ovat vaikka keilaamassa, kahvilla tai pelaamassa aliasta ja, että mukava ilta (tämänkään takia en ole ajatellut, että hän on noin ajatellut, koska aina reilusti kertonut mitä tekevät ja omien sanojensa mukaan kertonut ihan mielellään). Tähän olen vastannut, että mukavaa kun on kiva ilta ja en ole sen tarkemmin kysellyt paitsi jos nainen itse on kertonut esimerkiksi jonkun kaverin toilailleen niin olen saattanut kysyä mitä tämä kaveri oikein teki. Kerran tai kaksi kysyn miten ilta sujuu riippuen kuinka myöhään hän on ulkona. Silloin kun hän puhuu puhelimessa, whatsappissa, facebookissa tai skypessä jonkun kanssa niin joskus kysäisen kenen kanssa hän juttelee ja hän vastaa aina kenen kanssa ja vastaan vaan, että ''okei'' tai kysäisen, että mitäpäs asiaa tällä kaverilla oli. Kysyn siis vain ihan uteliaisuuttani ja senkin takia, että jos naisella on menoa kaverin kanssa niin en sitten ihmettele missä hän on ja voin rauhassa keskittyä omiin puuhiini. En myöskään tunne kaikkia naisen kavereita hyvin joten senkin takia kysäisen, että tavallaan opin kysymällä vähän enemmän näistä kavereista millaisia ovat. Puolustelin kyllä vähän itseäni sanomalla nämä hänelle ja se suututti häntä ja hän vain vastasi, että tuntuu siltä, että minun pitäisi tietää kaikki. En ole ajatellut niin. Ihan uteliaisuuttani kysyn ja tottakai haluan tietää miten päivä meni ja, että onko hänellä kivaa kavereiden kanssa (ei aina, koska osa kavereista tykkää ryypätä ja hän ei lainkaan ja välillä ahdistuu siinä seurassa ja haluaa pois, mutta ei kehtaa lähteä heidän seurastaan). Välillä on käynyt niin ettei nainen ole tullut kotiin kun on pitänyt ja ilta venynyt pitkälle ja kun olen ihan nätistikkin tästä sanonut niin hän on siitä suuttunut ja raivonnut minulle. Tietysti itsekkin alan hermostua jos toinen raivostuu kun kysyn vain syytä miksi ilta venyi ja kerron, että odotin häntä kotiin. En kuitenkaan aina sano vaan useimmiten totean, että asia ok ja siitä ei sen kummemmin puhuta.
3. Suhteemme alussa kun olin vielä aika tyhmä ja kokematon parisuhteiden suhteen niin tokaisin naiselle sängyssä todella typerän ja loukkaavan kommentin jota pyysin heti anteeksi ja kysyin miten voisin hyvittää sen. Nainen oli siis niin liukas esileikistämme, ettei yhdyntä onnistunut mitenkään, koska hän oli niin liukas, että luisuin ulos hänestä yritimme sitten mitä asentoa tahansa ja koko sänky oli märkä. Lopulta totesin ettei tästä tule mitään kun olet niin kostea ja lopetimme touhun siihen. Nainen sanoi, että se tuntui todella pahalta kun sanoin noin ja pyysin sitä anteeksi koko sydämmestäni ja olen katunut sitä koko tämän ajan. Hän kertoi nyt, että tuo kommentti on syöpynyt hänen päähänsä eikä suostu lähtemään pois. Hän oli vakuutellut antaneensa tämän anteeksi, mutta ei sitten ollutkaan.
4. Koska naisella on ollut paljon stressiä niin hän on ollut todella hermona. Sen takia meillä on tullut mitättömistäkin asioista riitoja, mutta ne on aina sovittu ja kumpikin on pyytänyt anteeksi. Nyt hän mietti, että koska meillä on ollut niin paljon riitoja niin hän ei tiedä onko meidän järkevää olla yhdessä. Minä totesin, että on, koska kuitenkin riidat ovat johtuneet pääasiassa hänen stressistään ja siitä miten hermona on. En ole ainut joka kärsii tästä hänen tämänhetkisestä stressistään. Totesin myös, että näiden pikkuriitojen avulla olen oppinut toimimaan hänen stressitilansa kanssa paremmin ja oppinut varomaan sanojani. Hän silti pohtii eroa ja, että haluaa olla yksin ja ei oikein tiedä mitä tekisi. Haluaa kuitenkin saattaa opinnot päätökseen, mutta ei tiedä valmistuuko (minä tiedän, että valmistuu. Olen auttanut opinnoissa ja hänellä on hyvät arvosanat ja näytötkin menneet kunnialla läpi ja silti hän stressaa siitä). Nainen ei oikein osaa sanoa haluaako olla kanssani vai ei ja rakastaako minua edelleen vai ei näiden edellä mainittujen asioiden takia.
Kun lopetimme keskustelun tästä aiheesta niin sanoin hänelle, että annan hänelle aikaa miettiä kaikessa rauhassa yksin. Hän sanoi, että saan puhua hänelle, mutta mitään hellyydenosoituksia hän ei anna vaikka minä itse antaisin.
Kuitenkin kun lopetimme keskustelun (skypettelimme webit auki kun hän oli ystävänsä luona) niin hän lähetti lentopusun, lentohalin ja toivotti hyvää yötä samaan tapaan, kuin aina ennenkin (Hyvää yötä, kauniita unia oman kullan kuvia, nuku hyvin) ja hymyili minulle. Vaikka hän vaikutti keskustelumme aikana kylmältä kun kuunteli minua niin välillä se hänen kylmyytensä murtui ja hän itki avoimesti ja totesi, että hänellä on paha olo ja siksi ei tiedä. Hänellä on tunteet ja ajatukset kuulemma aivan sekaisin. Kuitenkin hän kuunteli ja puhui minulle nyt aivan avoimesti. Kohta kakkosesta hän mainitsi, että oli ajatellut vähän liikaa, mutta hänellä on nyt silti paha olo ja haluaa olla yksin. Hän myös sanoi, ettei tiedä eikä ymmärrä miksei kertonut minulle näistä olotiloistaan aikaisemmin. Hän sanoi, että hänelle tuli vasta siinä lenkin aikana tämmöisiä ajatuksia. Sanoin hänelle, että tällä hetkellä paras ratkaisu kummallekkin on nukkua yön yli ja katsoa sitten haluaako hän puhua vai olla vielä yksin ja onko olotila muuttunut mihinkään ja ettei tehdä hätiköityjä päätöksiä. Silloinkin kun näin kävi aikaisemmin, että hän oli hautonut asioita niin hän otti aikalisän, mutta siinä vierähti viikko kun kaikki oli taas kunnossa. Luulen, että nyt käy vähän samoin, mutta en ole aivan varma, koska hän vaikutti sen verran sekavalta. Siis oikeasti sekavalta. Välillä hän itki, välillä vaikutti vihaiselta, välillä vain turhautuneelta ja välillä taas ihan rauhalliselta. Vaikka hän tuosta erosta puhuikin niin samalla hän sanoi, että haluaisi pitää minut elämässään.
Ajatukset ovat tästä hieman sekaisin, koska hän antaa ymmärtää, että haluaa kokonaan pois ja ei halua ollaan missään tekemisissä ja sitten sanoo päinvastaista ja sitten sanoo ettei ole menossa mihinkään vaan haluaa aikalisän ja tämä on vain takapakkia yms. Mitä tässä tilanteessa pitäisi oikein tehdä? Sen ymmärrän, että pitää antaa hänelle omaa aikaa nyt, mutta onko antaa tähän mitään apuja, että miten esimerkiksi saisin hänet puhumaan tuosta pettämisestä vaikka se on kipeä asia. Millekkään parisuhdeterapeutille hän ei suostu lähtemään. Vaisto ja aikaisempi kokemus sanoo, että tässä käy vielä hyvin kunhan hän saa aikaa, mutta sydämmessä on kuitenkin pieni pelko, että mitä jos hän lähtee. Nainen sanoi kuitenkin, että hänen on itsekkin vaikea olla ilman minua ja olla hempeilemättä minulle, mutta pakko jotta hän voi rauhassa pohtia. Se hänen hyvän yön toivotuksensa mitä hän yleensäkin tekee, nuo puheet ettei hän ole menossa mihinkään ja tuo, että hänen on vaikea olla ilman minua niin mielestäni kuitenkin kertovat siitä, että hän haluaisi olla kanssani, mutta hänen tunteensa ja päänsä on pahan olon takia nyt hieman sekavassa tilassa.
Suhteemme voi muuten hyvin ja meillä on suhteessa paljon enemmän hyviä kokemuksia ja asioita, kuin huonoja. Sen tietää meistä kumpikin, mutta hän sanoi siitäkin, että nykyisessä mielentilassa ei pysty ajattelemaan hyviä eikä huonoja asioita. Meillä on kuitenkin tulevaisuudenkin suunnitelmat aivan samanlaiset ja meistä kumpikin nauttii toisen seurasta kun olemme kahden tai muiden ihmisten kanssa ja aivan avoimesti näytämme tunteemme. Olemme jo päättäneet lasten nimet, missä asuisimme tulevaisuudessa, minä säästän tällä hetkellä rahaa tulevaisuuttemme varten ja olemme muutenkin tehneet paljon tulevaisuuden suunnitelmia kuten ajatelleet matkustaa ennen lasten hankintaa.
Unohdin mainita tuossa aiemmin vielä yhden asian mikä häntä vaivaa. Muutama hänen kavereistaan ja omistani on sanonut hänelle, että hän ei muka yritä yhtä kovasti tässä suhteessa tehdä töitä, kuin minä. Sekin on vaivannut häntä ja se purkautuu nyt minuun. Hän väittää, että minäkin olen antanut ymmärtää niin noiden edellä mainittujen asioiden takia. En ajattele niin ja sanoin suoraan, että tiedän hänen tekevän parhaansa tässä suhteessa kuten minäkin ja se riittää. Silti sekin vaivaa häntä.
VASTAUS: Valotit pitkässä kirjeessäsi suhteenne tilaa monelta kantilta. Kirjeesi alussa kiteytät oleellisen (tai ainakin niin minä viestisi luin): kumppanisi haluaisi pistää suhteen poikki – tai ei itse asiassa tiedä haluaako vai ei.
Kerrot myös että hän haluaisi tilaa miettiä suhdettanne ja sitä mitä hän itse haluaa. On tärkeää että kunnioitat hänen pyyntöään. Jotkin elämässä vastaan tulevat kysymykset eivät vaadi pitkää aikaa tullakseen ratkaistuksi: toisten prosessointi kestää kauemmin. Kun on kysymys parisuhteesta, mukana ovat tunteet. Niiden käsitteleminen ei suju käden käänteessä. Niihin liittyvät myös toiveet, halut, tarpeet ja haaveet. Myös menneisyyden pettymykset, menetykset ja syyllisyys mutkistavat kuviota. Mietin, mahtaako kumppanisi painiskella tällaisten kysymysten sokkeloissa? Ainakin kerroit hänen sanoneen, että hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat sekaisin. Ja kun omakin kokemuksesi oli, että kumppanisi vaikutti ”oikeasti sekavalta” (tunteet ailahtelivat laidasta toiseen), on tilan ja ajan antaminen oman itsen kuuntelemiselle varmasti tarpeen. Ole kärsivällinen ja pidä mielessäsi omakin lupauksesi antaa ”hänelle aikaa miettiä kaikessa rauhassa yksin.”
Sinulla on ymmärrettävästi omat tunteesi, toiveesi, pettymyksesi ja haaveesi suhteessa kumppaniisi ja yhteiselämäänne. Hän on sinulle tärkeä, haluat auttaa häntä ja toisaalta pelkäät menettäväsi hänet. Haluat pitää hänestä kiinni. Nyt hän kuitenkin tarvitsisi henkistä tilaa selvittääkseen, mitä hän itse oikein haluaakaan. Hänen on nyt nähtävästi tarpeen kuulostella omia tunteitaan ja miettiä mitä sinulta, parisuhteeltanne ja koko elämältä haluaa. Voi olla että sen selvittäminen vie häneltä pidemmänkin ajan – yön yli nukkuminen ei välttämättä riitä. On tärkeää että annat hänelle sen ajan mitä hän tarvitseekaan, vaikkei se varmaankaan ole sinulle helppoa.
Kerroit ymmärtäväsi että hän tarvitsee nyt aikaa. Haluaisit kuitenkin auttaa häntä, koska välität hänestä. Ehkä sinun kannattaa kuitenkin luottaa siihen, että hän tietää kuitenkin itse parhaiten mitä ja millaista apua hän tarvitsee. Ja ellei hän nyt vielä tiedä, ajan kanssa sekin selviää.
Parisuhde muuttuu ajan mittaan. Välillä ollaan lähempänä toista, välillä otetaan etäisyyttä. Näin kuuluu ollakin. Voisiko olla niin, että tämä on yksi vaihe teidän parisuhteessanne: osa parisuhteen tervettä muutosta ja kumppaneina ja ihmisinä kasvamista? Kirjoitathan lopussa että suhteenne ”voi muuten hyvin” ja että siinä on molempien mielestä paljon hyviä puolia.
KYSYMYS: Suunnittelen lähtöä yli 30 vuotta kestäneestä suhteesta vain henkilökohtaiset tavarat mukanani. Jätän hyvän miehen ja yläasteikäisen lapsen keskenään. Vain sen takia, että en enää tunne muuta kuin kaveruutta miestäni kohtaan. Vuoden sisällä salamarakastuin toisaalla, mutta lähtöpäätökseen se ei vaikuta, eli kyse ei ole hyppy suhteesta seuraavaan. Kuinka suureen katkeruuteen läheisten taholta on varauduttava? Onko teko liian julma ja itsekäs? Pitääkö kuitenkin vain jatkaa suhteessa, vain sen takia, ettei muiden maailma romahda? Ja ettei suhde lapseen rikkoonnu?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja luottamuksesta Suhdeklinikkaa kohtaan. Olet tärkeässä kohdassa elämässäsi ja suurten päätösten äärellä.
Ensimmäisenä huomioni kiinnitti se, että suunnittelet pakkaavasi omat tavarasi ja vain häipyväsi. Toimimalla tavalla, joka olisi omien sanojesi mukaan julma ja itsekäs. Tuot esiin vain kaksi äärimmäistä vaihtoehtoa: olet itsekäs ja jätät kaiken vanhan taaksesi tai olet epäitsekäs ja jäät muiden takia. Olisiko mahdollista löytää muitakin vaihtoehtoja?
Kerrot, että puolisosi on hyvä mies. Sinun rakkautesi häntä kohtaan on kuitenkin hiipunut, mistä kertoo se, että rakastuit toiseen ihmiseen. Voiko olla, että miehesi on jo jollain tasolla tajunnut,että olet suuntautunut kodista ulospäin? Vaikka hän ei olisikaan mitään vielä huomannut, ajattelen, että hän ansaitsisi kyllä sen tietää. Monet ihmiset eroryhmissä ja perheneuvojan vastaanotolla ovat ihan hajalla sen takia, ettei heille annettu edes mahdollisuutta keskusteluun ja asian sulatteluun. Että puoliso vain otti ja lähti. Jätetty puoliso jää siinä suuren taakan kantajaksi. Salamaerossa hänen elämänsä muuttuu totaalisesti vastoin hänen tahtoaan ja ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Hän jää yksin toipumaan shokistaan ja joutuu lisäksi kannattelemaan lasta, joka myös tulee toisen vanhempansa yllättäen hylkäämäksi.
Olet aikuinen viisikymppinen nainen, jolla on paljon elämänkokemusta. Uskon, että sinulla on varmasti hyvät syyt miettiä eroa. Voihan olla, että olet henkisesti jo niin pitkällä, ettei paluuta takaisin enää edes ole. Pysähdy kuitenkin hetkeksi vielä miettimään, oletko enemmän lähdössä vanhasta pois vai jotain uutta kohden?
Onko elämässäsi tällä hetkellä joitain hankalia, stressaavia tekijöitä, jotka uuvuttavat sinua? Joskus ihmiset, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä ja kaipaavat siihen muutosta, ajattelevat, että ero voisi olla ratkaisu. Joskus se onkin. Joskus ihmiset eron jälkeen huomaavat, että elämä on vieläkin raskaampaa. Muut hankalat asiat ovat pysyneet ennallaan ja lisäksi ovat tulleet kaikki eroon liittyvät asiat, syyllisyys, lapsiin liittyvät sopimiset, raha-asiat, uuden kodin hankkiminen ja niin edelleen.
Vaikka pysyisitkin eropäätöksessäsi, voit vaikuttaa paljon tulevaan elämääsi, yhteiseen vanhemmuuteenne ja suhteeseesi lapseen sillä, miten toimit nyt. Tässä vaiheessa voit vielä vaikuttaa ehkä muiden tuntemaan katkeruuteenkin. Toimimalla mahdollisimman hienotunteisesti, ottamalla läheisesi ja heidän tunteensa huomioon voit helpottaa teidän kaikkien tulevaisuutta. Yhteinen vanhemmuus pitää sinut kiinni lapsesi isässä joka tapauksessa lopun ikääsi. Sitä ei voi juosta pakoon.
Toivon sinulle viisautta valita oikea tie ja tapa, mitä jolla sitä lähdet kulkemaan.
KYSYMYS: Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä syksyllä 12 vuotta ja naimisissa 4. Meillä on alle 2-vuotias lapsi ja hoidan häntä kotona. Olemme alusta saakka olleet tuttujen ja kavereiden mielestä ns. “vanha pariskunta. En silloin ensimmäisinä vuosina tajunnut mitä he tarkoittivat, mutta nyt ymmärrän. Tapasimme kun muutin 16-vuotiaana opiskelemaan ja mieheni, silloin 21, asui samassa opiskelija-asuntolassa. Olin nuori ja naiivi, hän on ensimmäinen poikaystäväni. Tulin alkoholistiperheestä ja olin ensimmäisinä vuosina aika masentunut ja kävin sen johdosta terapiassa. Etenimme suhteessa lähinnä minun mielestäni sen vuoksi, kun se vain kuului asiaan. Tiedostin kuinka kauan olimme olleet yhdessä ja koin sukulaisilta ja ystäviltä painostusta sitoutumiseen. Olen lukenut paljon romantiikasta ja rakastan romanttisia elokuvia, elämäni ei vain koskaan ole ollut sellaista kuin niissä.
En ole 100% varma tunteistani miestäni kohtaan. Mietin, että osittain se voi johtua sitoutumisen pelosta. On helpompaa pitää toinen kädenmitan päässä, kuin todella avata sydämensä ja antaa mahdollisuus rikkoa se. Kuuntelen ahdistuneena, kun tuttuni puhuvat "siitä oikeasta", ja siitä, että sen vain tietää kun on oikean ihmisen kanssa. Minä en tiedä. Meillä oli aikalailla erilliset elämät harrastuksineen, rahoineen ja ystävineen, kunnes saimme lapsen. Minusta tuntui, että miehellä ystävät, harrastukset ja rahat jäivät, mutta itse olen luopunut lapsen jälkeen kaikesta. Lapsi ei välttämättä ole ollut vaativa, mutta olen itse ollut alusta saakka vaativa itseäni kohtaan. Olen väsynyt, ja en koe miehen ymmärtävän minua henkisellä tasolla. Aikaisemmin pystyimme keskustelemaan suht paljon asioista, mutta lapsen jälkeen keskusteluyhteys on pikkuhiljaa näivettynyt. Emme ole saaneet yhteistä aikaa ja enää minua ei se oikeastaan kiinnostakaan. Mies oli ärsyttävän ahdisteleva, kun synnytyksen (sektio) jälkeen hän jaksoi kinuta seksiä vähän väliä. Hormonien vuoksi haluni palautuivat vasta lapsen ollessa 6kk ja tällä välillä harrastimme seksiä ehkä 3-4 kertaa. Yhdestäkään kerrasta en nauttinut ja koin sen vastenmielisenä ajanhukkana. Mieheni ei ymmärtänyt minua, eikä käsittänyt etten kyennyt haluamaan tai nauttimaan. Hän vain halusi seksiä ja kehtasi jopa nalkuttaa asiasta, kun "pihtasin".
Kun lapsi oli 2kk, mieheni oli koko päivän poissa. Ensin töissä, sitten iltamenoissa (“töissä"). Lapsella oli vatsavaivoja ja olin epävarma vanhempana. Rukoilin miestä tulemaan kotiin, koska olin jaksamiseni äärirajoilla ja pelkäsin tekeväni jotain huutavalle lapselle. Hän ei tullut kotiin. Vetosi, että hänen täytyy olla töissä. Työ oli tavallaan vapaaehtoistyötä ja kilometrin päässä. Hän olisi voinut ottaa "hätätapauksen" vuoksi puoli tuntia taukoa ja käydä kotona rauhoittamassa minua. Olisin halunnut hänen tulevan kotiin, rauhoittavan minua ja vakuuttavan, että jos tarvitsen, hän jää tuekseni. Petyin häneen niin paljon tuona päivänä, etten ole antanut tapausta anteeksi. Hädän hetkellä, hän ei uskonut minun tarvitsevan apua oikeasti ja valitsi minun, lapsen ja perheen sijaan työt.
Näin koen hänen valitsevan nytkin koko ajan. Hän käy töissä, sen jälkeen on urheiluharrastus 1-2x arkipäivä, sekä vapaaehtoistyötä 1-2 arkipäivää. Viikonloppuna 1x kisoja. Olen päivät ja lähes illatkin yksin lapsen kanssa. Olen väsynyt, ja kaipaan tukea. Saan apua perhetyöstä, mutta haluaisin apua mieheltäni. Haluaisin, että hän osoittaisi perheensä tulevan hänelle ykkösenä, mutta koen, että hän rankkaa meidät vasta omien tärkeiden harrastustensa ja menojensa jälkeen. Kavereita minulla ei juuri ole ja kun ei harrastuksiakaan, omaa aikaa ei tule vietettyä. Kaipaisin sitä, ja jaksamiseni tarvitsisi sitä, mutta sitä on vaikea saada aikaiseksi. Joko mies on menoissa iltaan saakka, tai sitten kun hän kerrankin on kotona lähtisin - minne(?).
En myöskään koe miehen olevan tarpeeksi läsnä arjessa. Meillä on iltaisin päällä tietokone, läppäri, kännykkä, telkkari ja hän ei ole henkisesti paikalla. Poissaolevan isäni jälkeen tämä on kipupisteeni johon kiinnitän huomiota. Tämä ei häirinnyt minua ennen lasta... En koe mieheeni monien pettymysten jälkeen enää sitä vähääkään henkistä yhteyttä, en halua kertoa hänelle asioistani, sillä häntä ei juurikaan enää kiinnosta. Puhun hänen mielestään liikaa ja hän ei ota minua vakavasti, "koska sinä puhut niin paljon" - en enää. Poissa oloaan kun olisin sitä kipeiten hätätilanteissa tarvinnut, hän vastaa olettaneen, että "taas" liioittelen asioita. Kuten sitä, että kerroin joskus isäni lyöneen äitiäni. Tämäkin oli hänen mielestään minun mielikuvitukseni tuotetta, sillä hän ei voinut kuvitella niin käyneen ja koska mies pitää puheitani jostain syystä liioitteluna. Tämä satuttaa minua.
En tiedä mitä tehdä. Parisuhdeterapiaa yritin, mutta mies ei lähtenyt. Eron uhallakaan - joka oli osaltani bluffia. Olen yrittänyt lukea artikkeleita, ehdottaa muutoksia, mutta mikään ei oikein toimi. Ehkä sekin on syynä, että henkistä yhteyttä ja pettymyksiä ei niin helposti korjatakaan.. Joka päivä mietin eroa, mutten uskalla lähteä. Mies on sanonut, että jos lähden, se oli siinä. Olen nimittäin ehdottanut väliaikaista asumuseroakin(!), että katsoisimme paranisiko tilanne,
mutta ei.
Olen neuvoton. En tiedä enää rakastanko, enkä tiedä enää haluanko rakastaa. Hän on pettänyt minut monesti henkisellä tasolla ja kärsin, kun en saa häneen sitä yhteyttä mitä sieluni kaipaisi. En kuitenkaan haluaisi viedä pojaltani isäänsä, koska kyllä ero siihen vaikuttaisi… En kuitenkaan tiedä mitä tehdä. Mies on muuten hyvä, ei juo, polta, käy töissä, huolehtii meistä ja tekee välillä kotitöitäkin. Koen kuitenkin jääväni henkisesti niin yksin, ja arjessa kun hän ei ole paikalla, että ahdistaa. Olen alkanut haaveilemaan löytäisinkö treffipalstalta henkistä yhteyttä mitä kaipaan, ja tämä huolestuttaa minua.. Seksiin en menisi, mutta eikö henkinen intiimiys ole melkeinpä pahempaa.
Seksi on aina ollut minulle tärkeää ja olen halunnut enemmän kuin mieheni, mutta nyt emme ole harrastaneet seksiä kuukausiin. Ei vain tee mieli, ja mieheni valittaa että pihtaan. Se satuttaa, koska en halua harrastaa hänen kanssaan seksiä, koska hänelle se tarkoittaa että kaikki on kunnossa.
Mitä tekisin...
Suruneito
VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi, joka herättää monia tunteita ja ajatuksia. Ensimmäiseksi lähdin kuuntelemaan sinun kasvutarinaasi. Olit nuorena tyttönä itsenäistymässä alkoholismin varjostamasta lapsuudenkodista, vähän masentunut ja etsimässä itseäsi. Voisin kuvitella, että siinä tilanteessa etsit ennen kaikkea turvallista kumppania, joka ei juo. Pitämällä toista käsivarrenmitan päässä sait itsellesi kasvutilaa ja elitte parisuhteessanne jossain määrin etäisiä, erillisiä elämiä, joihin symbioottinen, tajunnan räjäyttävä rakastuminen ei alussakaan kuulunut. Sait tilaa kasvaa ja vahvistua, mutta nykyisessä elämäntilanteessasi aikuisena, itsetunnoltasi vahvempana naisena ja äitinä tällainen suhde ei enää riitä sinulle. Nyt kaipaisit enemmän läheisyyttä, kumppanuutta, jakamista - ja rakkautta, rakastamista...mitä se oikeastaan olisikaan?
Miehesi tuntoja voin lähteä vain arvailemaan, mutta yritänpä sitä silti. Hän on sama mies kuin aina ennenkin. Tekee töitä, harrastaa, osallistuu vapaaehtoistyöhön. Kaikin puolin hyvä mies, siis. Sellainen elämä on ollut riittävää hänelle ja vaimokin on vaikuttanut tyytyväiseltä. Yhtäkkiä häneltä odotetaankin enemmän: kotona olemista, lapsen hoitamista ja tunnetason läsnäoloa. Kun vaimo alkaa itkien vaatia miestä jäämään kotiin ja purkaa uupumustaan lapsen kanssa, miestä alkaa ahdistaa ja pelottaa. Onko tuttu ja turvallinen elämä murtumassa? Ei hän koe osaavansa auttaa tällaisessa tilassa olevaa vaimoa. Tilanne on aivan uusi eikä sen hallitsemiseen ole keinoja. Pitääkseen edes itsensä tasapainossa mies vetäytyy entiseen tavalliseen elämäänsä, työhön, harrastuksiin ja vapaaehtoistoimintaan. Se osa maailmaa on sentään tuttu ja turvallinen. Itkevää, tarvitsevaa vaimoa hän ei osaa lähestyä. Keskusteleminen vähenee. Hän osaisi etsiä yhteyttä seksin kautta, mutta vaimo torjuu sen yrityksen.
Sitten kuuntelen suhdettanne. Elämäntapanne parina on ollut yhdestä näkökulmasta katsoen tilaa antava, toisesta etäinen. Lapsen syntymä kriisiyttää suhteen, koska mahdollisuudet näin suureen erillisyyteen vähenevät. Kumpikin joutuu siirtämään omien tarpeidensa tyydyttämistä ja elämään pikkulapsivaiheen asettamilla ehdoilla. Miten tasapuolisesti pari kykenee tätä luopumista tekemään? Jos vain toinen vanhempi luopuu omasta ajastaan ja toisen elämä näyttää jatkuvan entisen kaltaisena, tilanne vaatii puhumista. Näen tässä kriisissä suuren mahdollisuuden: saatte opetella ilmaisemaan tunteita toisillenne ja samalla etsimään läheisempää tapaa elää yhdessä. Jos uskaltaudutte olemaan läsnä toisillenne muullakin kuin järjen ja arjen tasolla, paljaina kaikenlaisine tunteinenne ja oloinenne, kriisi voi kääntyä kasvuun.
Kysy mieheltäsi, miltä lapsen syntymä on hänestä tuntunut. Miltä sen aiheuttamat muutokset elämässänne ja suhteessanne ovat tuntuneet? Mikä häntä ilahduttaa tässä elämänvaiheessa? Mikä pelottaa? Mitä oman lapsuudenperheensä elämästä hän haluaisi siirtää teidän perheeseenne? Entä mitä siitä hän haluaisi välttää? Kerro myös omista kokemuksistasi ja tuntemuksistasi. Älkää jättäkö tällaista keskustelua tallautumaan arjen jalkoihin vaan pitäkää yllä tunteiden jakamista. Antakaa toisillenne myönteistä palautetta heti, kun siihen on pientäkin aihetta.
Olette vetäytyneet suhteessanne puolustusasemiin, mutta uskon, että suunta on vielä korjattavissa. Se edellyttää kummaltakin pettymysten purkamista ja omien tarpeiden ja toiveiden jakamista. Kertokaa omista toiveistanne syyttelemättä ja kuunnelkaa toista puolustautumatta. Siten ymmärrys ja anteeksiantaminen voivat saada tilaa. Ne raivaavat usein tietä rakkaudelle.
Uusien alkujen kevättä toivottaen Päivi, perheneuvoja
