KYSYMYS: Perheeseemme kuului neljävuotias tyttö, seitsemänvuotias poika ja vaimoni 13-vuotias tyttö. Muutimme erilleen pari viikkoa sitten ja erokin on vireillä.
Olen aiheuttanut omalla käytökselläni perheeni hajoamisen. Chattaillu vieraitten naisten kanssa, pettäminen (yhden kerran) ja siitäkin on jo vuosia. Riidelty on jo kuukausia, mut välillä on ollu niitä ilon päiviäkin. Nyt vielä ex-vaimoni tyttär sairastaa masennusta ja on kovin itsetuhoinen. Et on täs harmia kerrakseen ja huolen aiheita!
Minä olen luottamukseni menettänyt kokonaan valehtelulla ja haluttomuudella, myös seksin suhteen. Asustelen luottamuksen suhteen niin maan alla kuin ihminen voi, siis miten saada luottamus takaisin ja onni kukoistamaan? Rakastan häntä edelleen ja hän on elämäni nainen. Yritän kovasti pelastaa avioliittoni, mikä siis neuvoksi että saan luottamukseni takaisin? Vai onko vaan pakko luovuttaa? Tosin aikaa on mennyt vasta kaksi viikkoa.
Mies, 46
VASTAUS: Perheesi on lähtenyt tai sinä olet joutunut lähtemään perheestäsi. Perheen hajoaminen on surullinen asia. Usein ihmiset konkreettisesti ymmärtävät menetyksen suuruuden vasta kun se oikeasti tapahtuu. Nämä ovat usein myös niitä kohtia, joissa ihminen joutuu, ehkä ensimmäistä kertaa, oikeasti katsomaan peiliin – millainen olin, mitä tuli tehtyä ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä? Niissä kohdissa on myös mahdollisuus muutokseen, uuteen.
"Asustelen luottamuksen suhteen niin maan alla kuin ihminen voi". Kuulostaa ankealta paikalta olla. Samaan aikaan toivon, että jaksat siellä olla, sillä luottamuksen löytäminen on usein yllättävän pitkä prosessi. Jos tilanne on se, että olet parisuhteessasi jo useasti jäänyt kiinni chattailusta, valehtelusta ja muusta, luottamuksen rakentaminen saattaa olla entistä vaikeampaa, koska se on rikottu niin monta kertaa.
On hyvä, että pystyt ottamaan vastuuta omasta osuudestasi, sanomaan, että mokasin ja pyytämään anteeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen osapuoli pystyisi välttämättä antamaan anteeksi ja luottamaan, usein ei. Ja jokainen uusi "moka" vie, ei pelkästään nollille, vaan rankasti miinukselle. On erittäin tärkeää ottaa vastuu omasta käyttäytymisestään. Toisaalta ei ole hyödyllistä piehtaroida itsesyytöksissä ja ruoskia itseään. Sellaisia me ihmiset joskus olemme, mokaamme ja törmäämme itseemme, omaan keskeneräisyyteemme.
Entäpä jos katsoisitkin itseäsi tutkistellen, pyrkien ymmärtämään? Mitä minulle oikein tapahtui? Miksi toimin niin kuin toimin? Miltä minusta tuntui olla parisuhteessamme? Mihin tarvitsin chattailua? Mikä seksissä oman vaimon kanssa tuntui sellaiselta, että en halunnutkaan? Usein tällainen tutkiskelu on helpompaa jonkun ulkopuolisen kanssa, joka osaa esittää hyviä kysymyksiä ja auttaa löytämään vastauksia. Mutta kyllä sitä voi itsekin tehdä. Mitä paremmin tunnet itseäsi ja omia motiivejasi, sitä luotettavammaksi muutut.
Haluaisin myös muistuttaa, että parisuhteessa on aina myös kaksi osapuolta. Vuosia parisuhdetyötä tehneenä voin sanoa, että kovin harvassa ovat olleet ne parit, joissa vain toisen osapuolen tarvitsee tutkistella itseään. Yhteinen tutkiskelukin on usein helpompaa kolmannen osapuolen kanssa. Joskus on niin, että menetettyä luottamusta ei saada korjattua/palautettua. Tällöinkin on tärkeää katsoa itseään armollisesti ja suostua siihen, että niin kävi. Teillä on pienet lapset ja on hyvin tärkeää, että he saavat säilyttää yhteyden molempiin vanhempiinsa sillä heille sinä olet tärkeä henkilö. Mitä ajattelisit vaihtoehdosta, että ottaisit yhteyttä Kirkon perheneuvontaan? Sieltä saattaisit löytää henkilön, jonka kanssa miettiä näitä kysymyksiä.
Toivotan hyvää jatkoa Sinulle! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olemme seurustelleet avomieheni kanssa nyt pari vuotta ja asuneet yhdessä vuoden. Suhde alkoi etäsuhteena, mutta mies muutti luokseni. Päädyimme minun kotikaupunkiini, koska opiskelen täällä. Mies ei ollut sitoutunut mihinkään kaupunkiin joten ratkaisu oli järkevä tältä osin. Minun elämäni on täällä: ystävät, koulu, työ ja menneisyys. Miehellä ei ole täällä muuta kuin minä. Hän ei myöskään ole tykästynyt kaupunkiin koska se ei tarjoa hänelle samanlaisia harrastusmahdollisuuksia ym. kuin hänen entinen kotikaupunkinsa. Hänellä ei ole täällä myöskään ystäviä (eikä hän tutustu ihmisiin helposti, joten tämä tuskin muuttuu). Tästä kaikesta johtuen mies viettää kaiken aikansa kotona. Suurimman osan ajasta hän pelailee tai surffailee netissä. Työn saralla hän on muutosvaiheessa. Hän opiskelee avoimessa joitain kursseja, mutta tekemistä hänellä ei juurikaan ole.
Minä sairastan ms-tautia. Minulla on oma yritys ja tämän lisäksi viimeistelen opintojani yliopistolla vaativassa tiedekunnassa. Tekemistä riittää ja orastava valmistuminen aiheuttaa stressiä ja paineita. Tauti näkyy minussa eniten kovana väsymisenä. Arki on rankkaa ja välillä tuntuu että selviytyminen tavallisesta elämästä on ylitsepääsemätöntä. Mies haluaisi harrastaa kanssani ja viettää paljon aikaa yhdessä, olenhan hänen ainoa ystävä täällä.
Lisäksi mies on erittäin aktiivinen seksuaalisesti. Nykyinen tilanteeni on aiheuttanut halujeni hiipumista (väsyminen ja stressi). Riitelemme miehen kanssa myös usein (aiheena mm. seksi ja entiset suhteet) ja tämä lisää haluttomuuttani. En pääse riidoista yli niinkuin hän ja mies kummastelee esim. miksen kykene sovintoseksiin. Kaipaan omaa aikaa ja lepoa. Mies taas kaipaisi juuri päinvastaista. Pahimmalta tuntuu kun en pysty tarjoamaan miehelle sellaista seksielämää kuin hän haluaisi. Mies sanoo ymmärtävänsä minua, mutta asia nousee esille turhan usein. Jos hän aidosti ymmärtäisi minua, eikai hän ottaisi asiaa puheeksi? Kun seksitauot venyvät pidemmäksi (n. viikko) mies alkaa käyttäytyä minua kohtaan inhottavasti. Hän sanoo että minun pitäisi kestää tämä ja ymmärtää häntä, koska hänellä on paha olo puutteessaan. Lisäksi mies sanoo että minun pitäisi vain yrittää seksiä, että halu saattaa syttyä kesken touhun. Minua tämä ajatus puistattaa. Tämän suhteen minulla on varmaankin jonkinasteinen lukko, sillä olen joutunut lievän seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi lapsena. Jos minulla ei ole sillä hetkellä halua, en halua myöskään "pakottaa" itseäni seksiin.
Olemme yrittäneet työstää ongelmiamme mutta samat asiat toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Olemme riidelleet paljon suhteemme aikana, pahastikin. Kerran oksensin kun minulla oli niin paha olo. Vasta sain jonkin asteisen paniikkikohtauksen riidan aikana. Riitely vie minulta myös paljon energiaa ja arki muuttuu yhä vaikeammaksi. Olen sanonut miehelle jo monesti että voimani ovat loppu. En kestä enempää vastoinkäymisiä. Minun tulee selviytyä opinnoistani ja työstäni, niistä ei voi luistaa. Parisuhde on käynyt niin vaikeaksi, että mielestäni voisin paremmin yksin. Mies ei halua erota. Mitä ihmettä voimme tehdä?
VASTAUS: Luin kirjeesi moneen kertaan ja pohdin, mitä ja miten sinulle vastaisin. Tuntuu, että elämässäsi on kauhean paljon kuormittavia tekijöitä yhtä aikaa. Ja vastapainoksi iloa ja helpotusta tuovia asioita aika vähän. Kuitenkin, jotta elämämme säilyisi jollain tavalla tasapainossa, näitä molempia puolia tarvitaan.
Kerrot sairastavasi ms-tautia. Käsitykseni mukaan se on sellainen sairaus, että tulisi erityisen hyvin pitää huolta siitä, ettei elämä kuormittuisi liikaa, ja että olisi mahdollisuus lepoon ja rauhaan. Joillekin asioille voimme tehdä jotain, voimme yrittää helpottaa elämäämme monilla tavoilla. Sairaudelle itsessään sinä et voi mitään. Se on osa elämääsi osittain antaa rajat sille, millaista elämää voit elää. Ei niin, ettetkö voisi toteuttaa unelmiasi ja käyttää kykyjäsi parhaasi mukaan (valmistuminen, oma yritys), vaan niin, että joudut miettimään, mitä jaksat ja miten paljon kestät.
Jotenkin ajattelen myös niin, että moni periaatteessa hyvä asia on elämässä kääntynyt yllättäen elämää hankaloittavaksi. Ennen muuta ajattelen parisuhdettasi.
Et suoraan kirjoita sitä, mutta olettaisin, että välillänne on ainakin ollut, jos ei edelleen ole, voimakkaita tunteita; kiintymystä ja halua sitoutua. Jotain sellaista, että pelkkä etäsuhde ei ole teille kummallekaan riittänyt ja olette tahtoneet muuttaa yhteen ja perustaa yhteisen kodin. Oletan myös, että miehesi on ollut erittäin halukas sitoutumaan sinuun, koska hän on ollut valmis jättämään oman asuinympäristönsä ja siihen liittyvät tärkeät asiat.
Joskus voi käydä niin, että hyväksi ajateltu asia, kuten vaikka yhteen muuttaminen ja suhteen vakauttaminen tuokin tullessaan hankaluuksia. Miehesi on yllättäen paljon riippuvaisempi sinusta kuin sinä hänestä. On vaikeaa, teille kummallekin, löytää tasapainoa ja hyvää yhteistä olemista, kun toinen tuntuu olevan paljon sinun varassasi. Uskon, että häntäkin harmittaa se, että hänen tyytyväisyytensä ja tyytymättömyytensä on sinusta ja sinun tavastasi elää kiinni. Sinulla on kodin ulkopuolella elämää; opiskelut, työ harrastukset, ystävät. Hänellä on puolestaan mitä? Jokaisella kestää aikansa ennen kuin voi luoda itselleen arkisen ja tyydyttävän elämän, jossa voi toteuttaa itseään.
Kuitenkin on niin, ettei tilanne, johon olette ajautuneet, ole sinun syysi. Et ole vastuussa siitä, että hän on parhaillaan muutosvaiheessa, jossa entisen elämän tilalle ei ole vielä tullut uutta. Sinä voit toki olla hänelle tukena ja apuna, mutta elämän sisällöksi et voi hänelle kokonaan olla. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että tilanne varmasti syö miehesi itsetuntoa ja saattaa aiheuttaa arvottomuuden tunnetta. Onkin aika kuvaavaa, että riitanne ja konfliktinne käydään voimakkaasti seksuaalisuuden saralla. On kuin taas yksi hyvä ja elämää kannatteleva asia olisi kääntynyt yhteistä hyvää vastaan.
Se, minkä pitäisi tuoda teille yhteyttä, lämpöä ja hellyyttä, tuokin riitaa, tyytymättömyyttä ja syyllisyyttä. Kirjoitat, että miehesi on seksuaalisesti kovin aktiivinen, voisiko olla että hän haluaa olla vaan yhteydessä sinuun, olla sinun kanssasi, ja tuo on ainoa reitti jonka hän ikään kuin tällä hetkellä ”osaa”. Tällä en tarkoita sitä, että sinun tulisi kyetä harrastamaan seksiä silloinkin kun et halua. Ei tarvitse. Yleensäkin, kyse ei ole suostumisesta, vaan haluamisesta. ja sen tunnistaminen on tosi tärkeää.
Mikä voisi olla teille tie parempaan yhteyteen ja sitä kautta molemminpuoliseen seksuaalisuudesta nauttimiseen?
Voisiko se olla se, että puhuttaisiin rehellisesti siitä, missä tilanteessa suhde on, että molemmat voisivat kertoa peloistaan ja epäilyksistään. Että molemmat voisivat tunnustaa se, että tällaisenaan suhde vie enemmän kuin antaa ja että te molemmat tarvitsette myös iloa ja helppoutta, jota suhde parhaimmillaan voisi tuoda.
Jos kumpikin on kovin tyytymätön nykyiseen tilanteeseen, tulee myös muutosta hakea yhdessä. Kirjoitat hyvin koskettavasti siitä, kuinka ”arki on rankkaa ja välillä tuntuu että selviytyminen tavallisesta elämästä on ylitsepääsemätöntä”. Sellaista ei sinun, eikä yhteisen elämän tulisi olla.
Kaikkea hyvää sinun elämääsi toivottaa perheneuvoja Kati
KYSYMYS: Olen 20-vuotias nainen ja olen seurustellut poikaystäväni kanssa 5 vuotta. Suhteemme on edennyt ihan hyvin, vaikka olen välillä hieman mustasukkainen, ilman kuitenkaan mitään aihetta. Nyt suhteemme on kuitenkin ajautunut viime kesänä siihen että olimme matkalla rantalomalla, jossa tunnetusti näkyi paljasta pintaa ja pieniä bikinejä. Mieheni tuijotteli varsin paljon ja useampana päivänä näitä kauniita naisia vaikka huomautin hänelle monta kertaa asiasta. En itse vilkuile muita miehiä ja en siis pidä että miehenikään niin tekee ja olemme puhuneet siitä useasti. Pidän myös hyvää huolta omasta ulkonäöstäni sekä olen aika muodokas mutta hoikka, joten en näe mitään syytä tuohon. No tämä johti kovan riitaan, sillä mieheni sanoi ettei siinä ole mitään pahaa ja minä en pysty antamaan anteeksi.
Tästä eteenpäin on menty pelkkää alamäkeä. Mieheni opiskelee muualla kuin minä, ja näemme vain vkl siksi soittelulla on tärkeä osa suhteessamme. Mieheni ei kuitenkaan aina "muista" soittaa minulle vaikka olemme sopineet asiasta. En voi kuitenkaan uskoa että hän muka vain unohtaisi minut näin monen vuoden jälkeen. Yleensä siis minä olen se, joka soittaa juuri tästä syystä, mutta kerran olimme sopineet että jos mieheni kerran kuussa soittaisi minulle illalla. Myös jos satumme olemaan baarissa ja olemme sopineet jonkun lähtöajan ja paikalle sattuu ilmaantumaan hänen kavereitaan, ei poikaystäväni välitä mitään kun sanon että meidän tulisi lähteä vaan on kuin minua ei olisi olemassakaan. Jos sanon että minä lähden, saattaa hän vain ilmottaa että hän jää ja juhlii baarissa aamuun asti. Minusta tuntuu usein että hän käyttää minun kiltteyttäni vain hyväksi, sillä aina aamun tullen hän pahoittelee käytöstään ja sanoo yrittävänsä ajatella minuakin enemmän. Hän on luvannut jo niin usein mutta aina petyn.
Nyt viimeisen riidan jälkeen hän ei enää luvannut yrittää. Sanoi: olen tälläinen, hyväksy minut tälläisenä kuin olen tai etsi parempi. Nyt en tiedä mitä teen. Rakastan häntä kovasti, mutta en halua enää itkeä hänen peräänsä tai tuntea itseäni petetyksi. Minusta tuntuu usein etten ole sitä mitä hän etsii, mutta minulle hän sanoo että olen kaikki mitä hän tarvitsee ja ei osaa vain selittää miksi saattaa ns. unohtaa että seurustelemme silloin kun hän juo tai on kavereiden kanssa. Olen yrittänyt selittää että rakkaus on minusta ainakin sellaista joka kulkee mukana joka paikassa eikä niin vain voi tehä ettei vastaa toiselle kolmeen päivään mitään tai muuten vaan ei pidä sopimuksista kiinni. Meidän on pitänyt monta kertaa aloittaa uudelta pohjalta tämä suhde kesän jälkeen mutta aina tämä tyssää johonkin...
En tiedä olenko vain pikkumainen,mutta en tiedä mitä minun tulisi tehdä tässä tilanteessa?!
Väsynyt
VASTAUS: Hei Väsynyt! Laitanpa tähän alkuun huomioita siitä, mitä sanot kumppanistasi.
"mieheni tuijotteli varsin paljon ja useampana päivänä näitä kauniita naisia vaikka huomautin hänelle monta kertaa asiasta"
"mieheni ei kuitenkaan aina "muista" soittaa minulle vaikka olemme sopineet asiasta"
"ei poikaystäväni välitä mitään kun sanon että meidän tulisi lähteä vaan on kuin minua ei olisi olemassakaan"
"minusta tuntuu usein että hän käyttää minun kiltteyttäni vain hyväksi sillä aina aamun tullen hän pahoittelee käytöstään"
"hän on luvannut jo niin usein mutta aina petyn"
"unohtaa että seurustelemme silloin kun hän juo tai on kavereiden kanssa"
"ettei vastaa toiselle kolmeen päivään mitään"
Kun luen nuo kommentit jään miettimään, mitä odotat elämältäsi ja tulevaisuudeltasi? Millaisen kumppanin haluat ja millaisen kumppanin vierellä haluat elämäsi elää ja vanheta? Mahdatteko jakaa samanlaiset toiveet ja unelmat tulevaisuuden ja elämän suhteen?
Kumppanisi on laittanut sinulle ultimaatumin: ota tai jätä. Hyväksy minut tällaisena tai etsi parempi. Mitä arvelet, jos tyydyt tähän, mitä hän nyt tarjoaa, tuletko onnelliseksi? Sinä olet nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Toivon, että voit kunnioittaa itseäsi ja kumppaniasi olemalla rehellinen sen suhteen, mitä tarvitset ja haluat. Jokainen meistä tarvitsee rinnalleen kumppanin, jonka kokee turvalliseksi, läheiseksi, kunnioittavaksi ja sellaiseksi, joka on riittävästi tukena silloin, kun sitä tarvitsee. Oletteko te toinen toisillenne tällaisia? Voiteko olla ja haluatteko olla ?
Kysyt, mitä tehdä tässä tilanteessa. Miten olisi rehellinen keskustelu siitä, mitä haluatte ja haluatteko/voitteko olla sitä toinen toisillenne? Jos avoin keskustelu ei onnistu, mieti onko aika vetää johtopäätöksiä.
Pelkään olevani kovin tyly. Ehkä se johtuu siitä, että olen jo "vanha" ja liitän nuoruuteen, jollaiseksi 20 v. koen, vapauden, etsimisen ja kokeilemisen ihanteita. Minussa herää pelko, että jotakin arvokasta voi hukkaantua vääränlaisen kumppanin rinnalla nysvätessä. Jos aidosti haluat jotain muuta, kuin mitä on tarjolla, mene ja etsi sitä. Jos taas keskusteltuanne asioista, haluatte samaa ja haluatte olla toinen toisillenne sitä, käärikää hihanne ja käykää selättämään vaikeuksianne. Se edellyttää, että molemmat (aikuisten oikeesti) sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen ja molemmat tutkivat itseään ja motiivejaan rehellisesti.
Toivon teille molemmille ihanaa nuoruutta, etsimisen ja löytämisen riemua! Samalla toivon teille kavereiden ja sukulaisten tukea silloin, kun on vaikeaa ja on aika itkeä ja luopua.
KYSYMYS: Menin mieheni kanssa naimisiin vuoden alussa, lyhyen n. puolen vuoden tuttavuuden jälkeen. Suhteen alusta saakka meillä oli kovia riitoja, mutta mielestäni sellaisista asioista, joilla ei oikeasti ollut merkitystä - tai että niillä haettiin yhteisen elämän muotoja ja tapoja.
Pääsiäisen aikaan mieheni kävi ensimmäisen kerran minuun käsiksi humalassa. Tein rikosilmoituksen, jonka jälkeen hän kävi lyömättömällä linjalla ja kävimme yhdessä sovittelussa. Lyömättömän linjan käynnit mies lopetti muutaman kerran jälkeen, koska hänen mielestään siellä vain kyseltiin, kuinka v...mäinen vaimo minä olen. Saimme kuitenkin asian jotenkin käsiteltyä ja jatkoimme eteenpäin. Mielestäni meillä oli kaikki ainekset jatkaa, koska selvinpäin mies on mitä kiltein, auttavaisin ja hellin enkä todellakaan haluaisi erota.
Mainitun tapahtuman jälkeen väkivalta on toistunut "pienessä" mittakaavassa - tönimistä, haukkumista, pahimmillaan mustelmia ja raapimisen jälkiä. Pahinta kuitenkin on silmittömät raivonkohtaukset, jotka saavat alkunsa esim. pyynnöstäni, että haluan katsoa jonkin tv-ohjelman loppuun. Suhteen alkuaikoina hän vielä pyysi riitojamme anteeksi omalta osaltaan, mutta nykyisin hän ei suostu puhumaan niistä lainkaan ja suuttuu, jos minä otan asian puheeksi. Hänen käytöksensä on oikeutettua, koska minä olen niin v..mäinen.
Mies on myös alkanut enenevässä määrässä kontrolloimaan minua ja toistuvasti saan kuulla, kuinka minulla on toisia miehiä. Hankausta tuottaa äskettäin uudelleen aloittamani kuntosali- ja lenkkeilyharrastus. Lisäksi omien lasteni ja heidän perheidensä tai ystävieni tapaaminen aiheuttaa ainakin rivien välistä ilkeilyä. Jokaisen tekstiviestin ja puhelun hän haluaa tietää, kuka siellä oli. Hän itse raportoi kaikki tekemisensä ja menemisensä minulle, joka on aika ahdistavaa, koska tiedän hänen odottavan sitä samaa minulta.
Olen itse vastuullisessa asemassa työelämässä ja ansaitsen selvästi enemmän kuin hän. Työpäivien pituus ja palkkani on myös ajoittain ongelmana.
Luulen, että taustalla on ainakin osittain hänen vaikea lapsuutensa ja tunne siitä, ettei hän ole hyväksytty ja arvokas. En kuitenkaan koskaan osaa asettaa sanojani hänelle oikein, kun haluaisin tukea häntä. Alan myös väsyä siihen, että minun pitää tukea ja kannatella häntä, kun aikanaan kuvittelin rakastuneeni mieheen, jolla on terve itsetunto. Kaipaisin myös joskus ymmärrystä siihen, että itsekin voin olla väsynyt työpäivän jälkeen, vaikka en hänen tapaansa fyysistä työtä teekään. Hän itse tekee kaksivuorotyötä ja tuntuu, että minun pitäisi aina jaksaa valvoa hänen rytminsä mukaan, olla valmis seksiin ja ajoittaa kaikki harrastukseni sille ajalla, kun hän on työssä.
Välillä jopa epäilen, että hän pysyy liitossa, koska tämä on hänelle taloudellisesti edullisempaa ja esim. matkustamme paljon yhdessä, millä hän myös kehuskelee töissä.
Olen itse kolmannessa liitossani ja kynnys erota on korkea. Ajattelin, että tässä olisi ollut kaikki ainekset hyvään yhteiseen loppuelämään, mutta en myöskään haluaisi koko ajan varoa ja pelätä omassa kodissani.
VASTAUS: Valitettavasti tämä viestisi on niitä, joihin minun on helppo vastata. Tietynrajan kohdalla väkivalta on helppo kysymys. Minun miestäni väkivallassa on olemassa rajoja, joita ei saa ylittää. Kuvauksesi perusteella ajattelen, että teillä se raja on ylittynyt ja ylittyy edelleen. Se mitä rajan ylityksistä seuraa on sitten toinen juttu. Oikeastaan sitä jään kohdallasi miettimään.
Kertomasi perusteella saan kuvan, että teillä on ainakin fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja ehkäpä myös taloudellista väkivaltaa. Väkivaltaa on elämässä, siitä emme kai pääse mihinkään. Mutta jokainen voi itse vaikuttaa omaan suhtautumiseensa siihen. Miten selität itsellesi, että teidän suhteessanne on väkivaltaa ja se saa toistua erilaisissa muodoissaan? Kysymykseni ei ollut syytös tai moite, mutta jään pohtimaan millaisen selityksen annat sille, mitä teidän suhteessanne tapahtuu ja miksi sitä siedät toistuvasti?
Kerrot, että olette olleet sovittelussa, mutta se on ollut lähes tuloksetonta arkenne kannalta. Pidän hienona, että ryhdyit toimiin ensimmäisen fyysisen väkivaltaepisodin jälkeen. Miehesi ei kuitenkaan sitoutunut väkivallattomuuteen ja lopetti hoitonsa kesken Lyömättömässä Linjassa. Teen itse aktiivisesti yhteistyötä Espoon Lyömättömän Linjan kanssa ja kokemukseni heidän toiminnastaan ovat hyvin positiivisia, enkä tunnista miehesi kuvaamaa toimintatapaa heidän toiminnastaan. Koetko, että miehesi ottaa vastuun käyttämästään fyysisestä ja henkisestä väkivallasta (sinun tarpeiden mitätöiminen ja niistä suuttuminen, rajoittaminen, tarkkailu, haukkuminen, kohtuuton raivoaminen, oman väkivaltaisen käytöksen oikeuttaminen sinun vittumaisuudella). Mitä arvelet tulevaisuudessa tapahtuvan, mikäli hän ei edelleenkään ota vastuuta toimistaan? Tutkimuksista tiedetään, että väkivallalla on voimakas taipumus raaistua kierros kierrokselta.
Halaisin olla herättelemässä sinun omaa itsesuojeluvaistoasi. Väkivallalla on taipumus hiertää uhrin itsetunto murusiksi ja väkivaltaan myös tottuu. Se mikä toista pelottaisi ja saisi juoksemaan kiljuen karkuun, ei jonkin ajan kuluttua, väkivallan keskellä eläneelle, ole enää paljon mitään. Miten sinun kohdallasi? Vieläkö osaat pelätä ja miten pelon tunnettasi kohtelet? Kuunteletko sen neuvoja, vai ohitatko sen? Kenenkään ei kuulu elää väkivallan kohteena. Mieti, mitä sinä haluat. Miten sinua saa kohdella?
Kerrot olevasi kolmannessa avioliitossasi ja kynnys erota on korkea. Ymmärrän. Väkivalta ei välttämältä tarkoita eroa, vaikka usein niin käykin. Ei myöskään ole häpeä kompastua ja tehdä virheitä toistuvastikin. Me ihmiset teemme niin. Surullista sen sijaan olisi, jos et pitäisi itsestäsi ja läheisistäsi huolta tai kunnioittasi omaa arvoasi ja oikeuttasi tulla kohdelluksi hyvin. Mietin miten sinun käy, jos jatkat elämistä suhteessa, jossa tulet kohdelluksi uudelleen ja uudelleen huonosti ja ruhjoen? Tiedän, että monet väkivaltaiset ihmiset voivat olla myös todella mukavia ja aidosti ihania ihmisiä. Yleensä heidän käytöksensä on myös jostain näkökulmasta ymmärrettävää. Pohdin vaan, maksatko liian kovaa hintaa niistä hyvistä hetkistä, jotka sinulla ja miehelläsi on? Mietin oletko jostain oppinut sellaisen mallin, että saamasi hyvä tulee aina hintalapun kanssa? Ja mitä luulet, tulevatko katkerat kokemuksenne heittämään ajanoloon varjonsa myös hyviin hetkiinne?
Silläkin uhalla, että kuulostan syyllistävälle, pohdin, mitä lapsesi ajattelevat siitä, että heidän äitinsä tulee toistuvasti pahoinpidellyksi, solvatuksi tai hyväksikäytetyksi? Mitä he tietävät ja minkä osan he kuvittelevat? Vaikka he olisivat jo isojakin, mitä he ajattelevat, mitä tunteita heillä mahtaa liittyä siihen? Pelkäävätkö he jotakin? Oletko koskaan keskustellut asiasta heidän kanssaan? Ketkä kaikki tässä kuviossa saavat sellaista tukea, jota he tarvitsevat? Saatko sinä? Tarvitsisiko lapsesi?
Vaikka en tunne sinua, vakaumukseni on se, että kaikki ihmiset ovat omilla ehdoillaan hyviä ja kunnioitettavia. Toivon siis, että sinä voisit suoda itsellesi sen kohtelun, jonka arvoinen olet. Väkivallan ollessa kyseessä, se voi käytännössä tarkoittaa tiukan rajan asettamista, ja vain sinä voit sen rajan vetää. Sinä et voi lopettaa miehesi väkivaltaa etkä ole siihen syyllinen. Vain hän itse voi ottaa toimistaan vastuun ja lopettaa väkivallan. Mutta sinä päätät, mitä siedät ja miten sinua saa kohdella.
En tiedä miten viestini päättäisin, niin paljon hyviä, kannustavia ja rohkaisevia ajatuksia haluaisin sinulle jakaa. Sinä olet niiden arvoinen. En tiedä missä asut, mutta jos sattuisit asumaan Espoossa, Lyömättömässä Linjassa on juuri alkamassa henkistä väkivaltaa kohdanneille naisille tarkoitettu ryhmä. Vertaistuki on usein parasta apua haavoittuneelle itsetunnolle ja murtuneelle tahdolle. Jos asut muualla, kannustaisin sinua hakeutumaan seuraan, jossa koet tulevasi kunnioitetuksi, tuetuksi ja kuulluksi. Usein ammattiavusta on myös hyötyä kuten turvakodista, naisten linjasta tai oman paikkakuntasi muista psykoterapiapalveluista. Useat perheasiain neuvottelukeskukset asettavat etusijalle väkivaltatapaukset. Niihin voi hakeutua myös yksin. Parihoitoa en lähtisi tässä vaiheessa suosittelemaan väkivallan ollessa osa elämäänne.
KYSYMYS: Minulla on hyvä aviomies: ei juo, ei hakkaa, tekee kotitöitä, hoitaa lapsia. Silti rakastan toista. Mitä teen?
VASTAUS: Olet kätkenyt lyhyeen kysymykseesi koko elämääsi syvästi koskettavan asian. Sinulla on hyvä mies ja silti rakastat toista.
Arvaan, että käyt nyt kierroksilla. Tunteesi myllertävät laidasta laitaan. Olet hämmentynyt niistä tunteista, mitä toisaalta aviopuolisosi ja toisaalta tämä rakkautesi kohde sinussa herättävät. Ehkäpä pohdit, mitä rakkaus ylipäätään on. Onko se sitä hyvää arkea, mitä puolisosi kanssa elät – josta ehkä kuitenkin tuntuu puuttuvan jotain. Vai onko se sitä tunteiden paloa ja intohimoa, mitä tunnet nyt toista kohtaan – josta taasen puuttuu arki ja sen rutiinit.
Nyt sinulla on miettimisen paikka. Mitä oikeastaan haluat elämältä? Mitä tarpeitasi perhetilanteesi tällä hetkellä tyydyttää, mitä muuta toivoisit siihen kuuluvan? Millaiset toiveesi tulevat tyydytetyiksi rakkautesi kohteen kanssa? Voisivatko nuo kaksi asiaa – arki ja intohimo – yhdistyä tämänhetkisessä parisuhteessasi? Joskus toiseen rakastumisessa saattaa olla kysymys siitä, että kaipaa omaan parisuhteeseensa jotain, mitä siinä on ehkä suhteen alussa ollut mutta mikä on vuosien myötä vähitellen hiipunut.
Sinun ja puolisosi olisi nyt syytä myös yhdessä pohtia parisuhteenne tilaa. Perhe-elämähän teillä tuntuu sanojesi mukaan sujuvan. Onko parisuhteenne jäänyt arjen rutiinien jalkoihin? Mitä sinä toivoisit olevan toisin – ja tiedätkö, mitä miehesi kaipaa yhteiselämältänne? Millaista oli teidän suhteenne alkuaika – onko siinä jotain sellaista, minkä haluaisitte löytää uudelleen?
Toivottavasti nämä muutamat ajatukset auttavat pohdinnoissasi eteenpäin. Etsithän rohkeasti apua, jos tuntuu, että ajatussolmut eivät ota auetakseen.
KYSYMYS: Olen 18-vuotias nainen, joten elämää on vielä nähtävänä paljon. Ongelmanani on entinen kumppanini.
Erosimme melkein vuosi sitten. Suhteemme oli kaunis, lukuunottamatta myrskyisiä riitoja. Ja lukuunottamatta sitä että petin häntä, internetissä keskustellen miesten kanssa rivoja.
Hän on ensimmäinen ihminen kehen olen syvästi rakastunut. Näen hänessä kaikki hänen huonot puolensa ja kaikki hänen hyvät puolensa ja silti voin vielä myöntää kuinka paljon rakastan tätä ihmistä. Hän ei ole joka naisen unelma tai valinta, mutta minusta hän on sellainen ihminen juuri minulle. Se Oikea.
Erottuamme juttelimme päivittäin, joko riitelimme tai olimme sovussa. Halailimme ja harrastimme seksiä, ihan kuten suhteessakin. Sitä kesti kuukauden tai kaksikin, kunnes hän löysi tyttöystävän ja minä jäin takaa-alalle. Riitelimme silti usein, koska olin erostamme sekaisin ja halusin selvittää asiat jotta minun olisi helpompi edetä elämässä eteenpäin ja oppia suhteessamme olleista virheistä. Emme nähneet kahteen kuukauteen, mutta netissä riitelimme hyvä ettei melkein joka päivä.
Kahden kuukauden aikana, olin kasvanut onnelliseksi ihmiseksi, opin rakastamaan itseäni ja tunsin olevani vahvempi ja mikä tärkeintä - yli eksästäni.
Kahden kuukauden jälkeen hän otti yhteyttä ja halusin jutella hänen kanssaan asiat halki kasvotusten. Tulimme minun luokseni, koska muualla emme saaneet rauhaa. Keskustelu meni hyvin, istuin kahden metrin päässä hänestä tuolilla ja hän istui sängylläni. Kunnes hän pyysi minua hieromaan hänen hartioitaan. Koin, että kyllä minä ystävänäsi voin näin tehdä.
Hän silitteli jalkojani ja minulle tuli hyvä olo. Turvallinen olo. Se olo, jonka vain hän saa aikaiseksi minussa. Se johti halailuun hänen aloitteesta, muttei muuhun.
Viikon päästä tapasimme sattumalta ja tällä kertaa hän halusi jutella. Menimme jälleen luokseni. Kommunikoimme vähän, kunnes hän alkoi pyytää ihan omituisia asioita minulta.
Halailimme jälleen, mutta tällä kertaa myös pussailimme. Ja yhtäkkiä olemmekin alasti ja harrastamme seksiä. Näin hän on pettänyt kumppaniaan ja meillä molemmilla on hirveä olo.
Siitä päivästä lähtien, hän tuli käymään luonani välillä. Juttelemaan, harrastamaan seksiä ja saamaan läheisyyttä - vaikka hänen tyttöystävänsä asuu minusta 7km päässä!
Ei aikaakaan kun eksäni erosi tämän naisen kanssa, naisen tahdosta, koska nainen oli pettänyt häntä. Eksäni ei kehdannut edes tuossa vaiheessa myöntää pettäneensä häntä, mutta kun minä petin eksääni netissä, hänen mielestään minun olisi pitänyt kertoa koko maailmalle asiasta.
Meillä jatkui kuukauden sellainen seksiä & läheisyyttä suhde. Hän tuli tänne paljonkin sen takia ja siinä vaiheessa hän vielä jutteli minulle oma-aloitteisesti.
Hän löysi uuden tyttöystävän ja alkoi seurustella. Koin olevani pohjalla, olin masentunut ettei hän vieläkään ymmärrä kuinka paljon olen uhrannut hänen vuokseen ja että olisin valmis tekemään kaikkeni että hänellä olisi hyvä olla, että myös minulla olisi hyvä olla.
He olivat seurustelleet melkein kolme viikkoa ja näin hän tulee käymään luonani. Harrastimme seksiä. Hän petti jälleen kumppaniaan. Eksäni kertoi minulle, että nainen ei anna hänelle mitään läheisyyttä ja siksi hän tekee näin. (eksäni tarvitsee läheisyyttä paljon)
Toiminta jatkui, seksiä silloin tällöin. Otin usein puheeksi että haluan suhteen hänen kanssaan ja kuinka rakastan häntä. Kun olin kysynyt (ensimmäisen tyttöystävän vaiheessa) että pystyisikö hän seurustelemaan kanssani enää koskaan, hän totesi että ehkä joskus vielä.
Kun hän oli eronnut toisesta naisesta, kysyttyäni saman kysymyksen.. sain vastaukseksi että minulla olisi ollut mahdollisuuksia aina näinä kertoina kun hän on käynyt luonani, mutta koska minä olen yhä samanlainen (hänen sanojensa mukaan valehteleva, turhasta raivoava itkupilli, omien ongelmieni hänen niskaan heittäjä) eli koska en ollut muuttunut, niin hän ei halunnut olla kanssani. Tästä vielä kuukausi kaksi eteenpäin, hän sanoi ettei enää ikinä haluaisi seurustella kanssani. Harrastimme silti seksiä ja läheisyyttä, nauroimme ja kaikki tuntui hänen käynneissään ihan samalta kuin se suhteessakin oli.
Nyt hommaa on jatkunut 7 kuukautta. Pari viikkoa sitten vedin hänelle äärettömät raivarit, koska olin ollut kotipaikkakunnallani pohjoisessa lomailemassa ja näkemässä perhettäni sekä vanhoja ystäviäni, sitten hän pyytää minut tänne monen sadan kilometrin päähän koska hänellä on tärkeätä asiaa, jota ei voi sanoa kuin kasvotusten, enkä saisi kuulla asiaa jos en lähtisi seuraavana päivänä ja koska olemme molemmat halukkaita. Hänen tärkeä asiansa ei ollut sellainen jonka takia olisi pitänyt tulla tänne. "Minä vain halusin seuraa."
Olin vihainen, koska täällä kotona olin monesti ahdistuksen partaalla. Ystäväni asuivat muualla tai olivat töissä, joten yksin oli oltava paljon.
Riitelymme jälkeen hän ei ole kovinkaan puhunut minulle aloittaen itse keskustelua. Hän ei käy juurikaan vaikka lupasi käydä usein. Ainoa hetki jolloin hän puhuu, on kun hän tarvitsee jotain. Rahaa tai seksiä tai kiihoketta. Viime aikoina kun hän jutteli minulle, hän monesti totesi että juttelee minulle koska hänellä on tylsää ja muut eivät puhu hänelle.
Ongelmani ydin on riippuvuus hänestä. Koen olevani riippuvainen hänestä sillä ajattelen häntä usein, johtuen siitä että elämäni pyöri 1,5vuotta hänen ympärillään koska olin jättänyt pohjoiseen entisen elämäni hänen vuokseen. Kun näen unia, hän on jokaisessa jonka muistan - ihan tosi!
Istun kotona ja mietin mitä hän tekee, katselen koska hän on viimeksi ollut facebookissa paikalla tai whatsappissa, mietin miksei hän juttele minulle enää, kun käyn kaupassa mietin sitä jos hän tulee käymään niin onhan minulla jotain mitä hän voi syödä, ostan alusvaatteita miettien että hän varmaan pitää näistä, en voi kuvitella harrastavani seksiä kenenkään muun kanssa..
En halua olla riippuvainen hänestä. Enää en näe unia hänestä enkä ajattele ihan jatkuvasti. Minulla on deittipalstoilla ilmoituksia ja kuvasivustoilla kuvia, mutta en ole löytänyt ihmistä joka erottuisi edukseen kuten eksäni. Suurin osa on pelkän seksin perässä juoksevia niljakkeita.
Olen hyväksynyt että olemme eronneet ja ettemme palaisi koskaan yhteen, vaikka silti toivon sitä enemmän kuin mitään maailmassa että saisin olla hänen ja tehdä asiat toisella tavalla kuin ennen, mutten voi ketään pakottaa.. Olen yrittänyt olla juttelematta hänelle ja siinä onnistunkin, kunnes hän puhuu minulle. En halua katkaista välejä, koska joudumme tulemaan toimeen jokatapauksessa opiskelujen vuoksi. Enkä halua ottaa laastariksi ketään, koska se on epäkunnioittavaa ketään kohtaan enkä halua seurustella jonkun kanssa jollen ole siihen täysin valmis.
Tarvitsen apua.
Läheisriippuvainenko?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Jo se, että kirjoitat vaiherikkaasta puolestatoista vuodesta entisen kumppanisi kanssa, kertoo hänen merkityksestään elämässäsi. Kerroitkin hänen olevan ensimmäinen ihminen, johon olet (ollut) syvästi rakastunut. Ensimmäinen rakkaussuhde koskettaa meitä erityisesti ja toisaalta sen päättyminen tekee erityisen kipeää.
Kautta kirjoituksesi saan sen käsityksen, että olet varma omista tunteistasi: rakastat häntä, hän on sinulle Se Oikea, tunnet turvallisuutta vain hänen seurassaan, vertaat muita miehiä häneen... Toisaalta viime aikoina olet tunnetasolla jo hieman irrottautunut hänestä. Sen sijaan exäsi tunteet jäävät minulle kuvauksesi perusteella kysymysmerkiksi tai ainakin ne vaikuttavat varsin ristiriitaisilta. Välillä hän viestittää yhteenpaluunne olevan vielä mahdollinen, toisinaan taas ei. Tämän täytyy olla sinulle todella rankkaa. Kirjoitit hänen puhuvan sinulle nykyisin vain silloin kun hän tarvitsee sinulta jotakin: rahaa, seksiä tai kiihoketta. Jäin miettimään, että entä mitä sinä tarvitset? Riittääkö sinulle se, että saat viettää hyviä hetkiä exäsi kanssa silloin tällöin, hänen ehdoillaan? Vai kaipaatko kuitenkin kokonaista ihmissuhdetta, jossa myös sinun tarpeesi tulevat huomioiduksi?
Kirjoitit ongelmasi ytimen olevan riippuvuutesi häneen. Olet jättänyt entisen elämäsi pohjoisessa hänen vuokseen ja koet itsesi uudessa asuinpaikassa yksinäiseksi. Olet etsinyt uutta miesseuraa netistä vaikka toisaalta epäiletkin valmiuttasi ryhtyä vielä uuteen suhteeseen. Jäin pohtimaan kohdallasi enemmänkin itsenäistymisen ja yksin olemisen teemoja kuin (läheis)riippuvuutta. Oletko asunut aiemmin yksin? Ovatko kaikki sukulaisesi ja ystäväsi jääneet pohjoiseen? Onko kontakti heihin säilynyt puhelimen, sähköpostin, ym. kautta? Joskus yksinäisyyden hetkellä puhelinsoitto vanhalle ystävälle voi olla parasta terapiaa. Oletko löytänyt uusia kavereita ja harrastuksia nykyisestä asuinpaikastastasi? Mitä tarvitsisit jotta oppisit nauttimaan myös ajoittaisesta yksin olemisesta? Miten löytäisit turvan itsestäsi?
Mitäpä jos panostaisit tässä vaiheessa omaan hyvinvointiisi ja lähtisit rakentamaan omaa elämääsi uudella paikkakunnalla tutustuen sen tarjoamiin mahdollisuuksiin? Jos saisit muuta ajateltavaa, sinun ei ehkä tarvitsisi enää niin seurata exäsi liikkeitä Facebookissa ja Whatsuppissa tai varautua hänen mahdolliseen vierailuunsa. Kerroit tapaavasi exääsi opintojen puitteissa jatkossakin, mutta voisiko se riittää ainakin tässä vaiheessa? Jotenkin ajattelen niin, että sinä ansaitset enemmän kuin mitä exäsi on tällä hetkellä valmis sinulle antamaan. Itsensä riuhtaiseminen irti vaikeasta ihmissuhteesta voi tehdä aluksi kovin kipeää, mutta pitkällä tähtäimellä se voi kuitenkin olla parempi ratkaisu. Jos vielä myöhemmin haluatte kumpikin pohtia parisuhteen uutta mahdollisuutta, tapahtuisi se sitten nk. puhtaalta pöydältä.
Omien ajatustesi ja tunteittesi selventämiseksi suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua opiskelijaterveydenhuollosta. Kuten alussa kirjoitit, olet vasta 18-vuotias ja sinulla on elämää vielä paljon nähtävänä. Ole avoin uusille mahdollisuuksille... kokonaiselle elämälle.
KYSYMYS: Tilanne oli pitkään se, että tulin miehen puolelta torjutuksi seksuaalisesti, sen lisäksi lähes alusta asti on tilanne ollut se että mies ei puhu tunteistaan, miehen kanssa ei voi puhua tunteista/seksistä/ongelmista, ei siis mistään tärkeästä. Jos kysyn mieheltä että miksi hän on tehnyt jotain tietyllä tavalla, tai miksi on ollut haluton tms vastaus on aina en tiedä tai en muista tai hiljaisuus. Ja kun kohta yhteistä elämää on takana 7vuotta, alan olemaan todella turhautunut.
Noin 1v 8kk sitten tilanne kärjistyi siihen että käskin miehen painua helvettiin (koin vahvasti että hän ei välitä koska ei ilmaise sitä sanallisesti, koska ei suostu keskustelemaan asioista jotka painoi mieltäni ja siihen mennessä miehen haluttomuus oli kestänyt 2vuotta koko sen ajan yritin saada keskustelua asiasta aikaiseksi ja vastassa oli aina hiljaisuus).
Mies hankki asunnon ja minä hajosin, itkin miestä takaisin, mutta hän ei tullut. Monta kuukautta mies torjui minut täysin. Silti aina halasin kun haki lapsemme ja kerroin että rakastan, yritin selittää sitä miksi olin niin vihainen, miksi reagoin sillä tavalla. 6kk päästä mies haki avioeroa, kertomatta minulle, hän vielä itse kyyditsi minut hakemaan haastetta (jonka itse kuvittelin liittyvän kuolinpesän jakoon) kotona aloin itkee sitä ja mies totesi lapselle, että mitä se sitte odotti kun lapsi sanoi että äiti itkee. Tuon jälkeen aloimme kuitenkin lähentyä pikku hiljaa. Lopulta kävimme sexpon tarjoamassa ilmaisessa seksuaalineuvonnassa (paripsykoterapeutti/seksuaaliterapeutti), ja sen jälkeen seksikin elpyi. Kaikki on muuten hyvin. Mutta mies pitää edelleen sitä asuntoa jonka hankki 1v 8kk sitten!
Minä koen että mies pitää tuota asuntoa varalta jotta pääsee häipymään jos siltä tuntuu, sen takia olen välillä todella vihainen, en jaksa epävarmuutta se ahdistaa. Mitä siis voisin tehdä ahdistukselleni? myöskin menneet loukkaukset kummittelee.. avioerohakemus on todella iso asia, se pistää miettii että mies todella pystyy sen tekee jos tahtoo ja kun mies ei puhu tunteistaan, niin enhän minä tiedä jos jokin on vialla.
Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Voiko menneitten asioiden aiheuttamalle epävarmuudelle ja vihaisuudelle tehdä mitään?
VASTAUS: Vaikuttaa siltä, että jossakin vaiheessa asiat välillänne menivät tiukkaan umpisolmuun. Seksuaalinen haluttomuus on herkkä ja hankala kysymys ja sen ympärille voi kehkeytyä paljon loukkaantumista ja puhumattomuutta. Saitte kuitenkin tilanteeseen avun ja löysitte puheyhteyden sekä seksuaalisen läheisyyden uudelleen. Siitä teitä voi onnitella! Haitte apua ja pystyitte hyödyntämään sitä ja löysitte uudelleen paljon hyvää ja toimivaa. Sinua kuitenkin huolettaa se, että mies pitää edelleen asuntoa, jonka hän erillään asumisenne aikana hankki.
Voisiko ajatella, että meillä on jokaisella omat aikataulumme? Ehkä mieheltäsi vie enemmän aikaa alkaa luottaa siihen,että hyvä muutos välillänne kestää. Entä, jos yrittäisit nyt rauhoittua ja keskittyisit nauttimaan siitä, että pääasia eli teidän yhteiselämänne toimii ja odottelisit rauhassa, mihin tahtiin miehesi tekee ratkaisua asunnon suhteen. Joskus sellainen päätös voi nopeutuakin, kun ei tunnu, että sitä kohti hoputetaan. Voisitko kysyä häneltä, millaisia merkkejä hän odottaa näkevänsä suhteessanne voidakseen luopua tuosta turvapaikastaan? Se voisi auttaa niin häntä kuin sinuakin konkretisoimaan etenemistänne. Entä millaisen ajan kuluttua istuisitte alas ja pohtisitte, minkä verran asetettuja tavoitteita on saavutettu? Mistä kumpikin voi kiittää toista? Entä mitä vielä olisi tarpeen muuttaa? Sitä myötä, kun kumpikin näkee etenemistä tapahtuvan, voi sitten olla helpompi päättää toisesta asunnosta luopumisesta.
Jatkakaa ihmeessä tähän malliin! Olette ihan oikealla tiellä.
KYSYMYS: En tiedä oonko nyt oikealla sivulla kysymyksieni kanssa? Oon kohta 50v ja nainen, takana liitto joka on nyt sit loppusuoralla. Oon hakenut eroa itse Mieheni siitä tietämättä. Ehkä oon toiminut väärin? Suhteemme on ollu enemmän äiti-poika suhdetta, oon holhonnut miestäni. Hän elää niinkuin poikamies. Nyt noin 6kk oon asunut erillään. Ja välillä koen mahtavaa vapautusta ja toisinaan mieletöntä tyhjyyttä. Mieheni uskoo että palaan vielä hänen tykö. Oon ollut aika alistavassa suhteessa ja nyt sit yritän seistä omilla jaloillani. Mietin, että pitäisikö mun mainita hakeeni eroa vai annanko tulla yllätyksenä. Oon aika tyhjä.
VASTAUS: Olet isojen kysymysten äärellä. Kuvaamasi ristiriitaiset tunteet kuuluvat eroprosessiin. En tiedä tarkemmin liittonne kestosta ja vaiheista, mutta ehkäpä olet työstänyt erokysymyksiä jo pidempään. Huolimatta asumuserosta, lopullinen eropäätös saattaa kuitenkin tulla miehellesi yllätyksenä. Jotenkin ajattelen, että olisi reilua kertoa eroaikeista miehelle sopivan hetken tullen. Lisäksi ammatillinen keskusteluapu voisi auttaa teitä molempia tulevaisuutta ajatellen, jatkuu se sitten yhdessä tai erikseen. Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua mm. erokysymyksissä.
KYSYMYS: Voiko eron jälkeen palata yhteen? Vaimoni ja silloin kaksivuotias tyttäremme muutti poisyhteisestä kodistamme tasan kaksi vuotta sitten. Itse eron aiheutin.
Elämä oli liian täynnä työtä, luottamustoimia yms. Vuonna 2011 sairastuin yllättäen 1-tyypin diabetekseen, mikä masensi. Olin poissaoleva, välinpitämätön eikä kommunikaatio toiminut. Ex- vaimoni halusi, että mentäisiin pariterapiaan, mutta kieltäydyin jyrkästi. Mielestäni ei ollut ongelmaa. Loppuvuonna 2012, siis heti eron jälkeen, minun lähimpiä ihmisiä kuoli. Äiti, kaksi setää, kummitäti ja kaksi ystävää. Siis vajaassa puolessa vuodessa. Eikä töissäkään mennyt hyvin. Tuli keskivaikea masennus. Reilu vuosi sitten hakeuduin hoitoon.
Yritin opetella vihaamaan ex-vaimoa. Purin pettymystäni häneen. Välit olivat todella viileät.
Jostain syystä päästiin ex-vaimon kanssa keskusteluyhteyteen viime joulukuussa. Kuin kohtalon oikusta tyttäremme sairastui helmikuun alussa 1-tyypin diabetekseen. Kanssakäynti oli tiivistä ja molempien tunteet heräsivät uudelleen. Meillä oli perheenä todella hauskaa ja nautimme myös ex-vaimon kanssa toistemme seurasta.
Halusin kovasti uutta alkua, mutta hän epäröi. Kaikki tuntui menevän aina vain paremmin, mutta nyt yllättäen hän sanoi, ettei tule mitään. Hän ei uskalla heittäytyä, ettei tule uutta ikävää eroa. Hän ei luota, että olen muuttunut. Minun arvomaailmani on kahden viime vuoden aikana muuttunut totaalisesti, mutta en tiedä millä saisin hänet uskomaan. Millä saisin hänet uudelleen luottamaan? Hän toivoo meidän olevan ystäviä, mutta ei sen enempää. Luovutanko vai yritänkö vielä vakuuttaa? Kovasti toivoisin saada perheeni takaisin. Varsinkin, kun itse tiedän sen hajottaneeni.
Pete, 43 vuotta
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Oletpa todella joutunut kokemaan kovia. Fyysinen sairastuminen, ero, monen läheisen ihmisen kuolema lyhyen ajan sisällä, ongelmia töissä ja masennus. Kaikki tämä muutaman vuoden sisään. Elämä on todella ravistellut sinua.
Hienoa, että osasit hakeutua hoitoon masennusdiagnoosin saatuasi. Se on varmaankin auttanut sinua selvittelemään elämääsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Sitä kautta myös uudenlainen keskusteluyhteys ex-vaimoosi on mahdollistunut.
Eroprosessiin kuuluu usein vihan tunteiden vaihe. Vihan ja kiukun avulla pyritään pääsemään irti vanhasta, jotta pystyttäisiin suuntautumaan kohti uutta. Vihaa tuntee luonnollisesti se, joka on jätetty ja jota on kohdeltu huonosti. Myös eropäätöksen tehnyt osapuoli on monesti vihainen exälleen ja ajattelee ja puhuu hänestä ilkeästi.
Siinä on usein takana syyllisyys omasta toiminnasta ja siitä tuskasta, jota on entiselle kumppanilleen aiheuttanut. Koska syyllisyys ja häpeä ovat ankeita tunteita kantaa, ne naamioituvat helposti vihan valepukuun. Silloin ex-puoliso saa niskaansa kohtuutonta ja ansaitsematonta kiukkua. Toinen asia sitten on, että varmasti jokaisen eron takana on myös ihan todellisia pettymyksiä ja loukkaantumisia, jotka nostattavat negatiivisia tunteita vielä eron jälkeenkin. Arvelisin, että sinun tapauksessasi on kyse näistä molemmista.
Kun toinen entisistä puolisoista, tai molemmat, on vihainen ja ilmaisee sitä, on selvää että välit viilenevät. Teidän tapauksessanne oli onnellista, että siitä huolimatta keskusteluyhteys välillänne löytyi uudestaan. Yhteisen lapsenne kannalta, ja etenkin hänen sairastumisensa takia, tämä on ollut todella upea juttu.
Olet kokenut monenlaisia menetyksiä, joista nyt haluaisit korjata sen, joka ehkä voisi vielä olla mahdollista. Ex-vaimosi on näiden parin vuoden aikana käynyt läpi omia prosessejaan ja pyrkinyt selviytymään erostanne mahdollisimman hyvin. Voin hyvin kuvitella, että lämmennyt yhteys välillänne on ollut hänelle hyvin hämmentävää. Hän on todennäköisesti ollut, ja on ehkä edelleenkin, monenlaisten tunteiden myllerryksessä. Osoittaa vastuullista vanhemmuutta, että hän pyrkii varjelemaan tytärtänne uudelta pettymykseltä, mikäli uusi yhteinen alku ei onnistuisikaan. Osoita, että ymmärrät tämän. Painostaminen ei auta. Parasta olisi, että hän itse näkee sinussa tapahtuneen muutoksen.
Ottaa varmasti aikaa ennen kuin hän voi luottaa sen olevan pysyvää. Älä siis kiirehdi yhteen paluun kanssa. Olkaa rauhassa ystäviä keskenänne ja vanhempia tyttärellenne.
Näytä käytännössä, että olet tosissasi hänen suhteensa. Osoita kaiken tavoin olevasi hänen luottamuksensa arvoinen. Teot ja käytäntö ovat paljon vahvempia kuin sanat ja lupaukset. Anna niiden siis puhua puolestasi. Ystävinä voitte ehkä käydä joskus ulkona yhdessä syömässä tms? Tai vähintään voitte retkeillä yhdessä tyttärenne kanssa.
Neuvoni on, että lakkaa painostamasta häntä parisuhteeseen ja keskity olemaan hyvä isä tyttärellenne ja luotettava ystävä hänelle. Ne ovat reittejä, joita kautta voit sulattaa hänen sydämensä, jos se vielä jotenkin on mahdollista.
Toivon lämpimästi, että voit vielä voittaa puolellesi ex-vaimosi luottamuksen ja rakkauden sekä toivotan kärsivällisyyttä matkallasi sitä tavoitetta kohden.
KYSYMYS: Kahden vuoden suhde päättyi, koska alussa mies ei kertonut mm. olevansa naimisissa. Yritimme jatkaa, puhumattomuus asioista, pidin sisälläni kaiken. Masennus alkoi hiipiä sisimpääni, lamaantuminen, pitkään huonoilla yöunilla, sitten jotain kilahti täysin. En vastannut enää viesteihin ym. Tiedän, että tein väärin. Lähdin matkaan, en etsien uutta vaan hakemaan apua. Kirjoitin kaiken mikä oli suhteessa loukannut minua. Vahva tunne vei eteenpäin, haluan selvittää ja puhua kumppanille, jonka olin jättänyt mitään selittämättä.
Otin yhteyttä n. 2kk jälkeen erostamme. Hän oli rikki, murskana, koska tunteet oli aitoja minua kohtaan. Hänellä oli jo uusi suhde. Putosin polvilleni, liian myöhään lähdin selvittämään syitä. Tapasimme, shokissa olin, hän puhui minä itkin, jotain jäi kesken. Masennus syveni, haen apua terapiasta, lääkkeistä, liikunnasta.
Kirjoitin hänelle ja kerroin kaiken rehellisesti, miksi, mitkä asiat saivat minut putoamaan tähän mustaan kuiluun. Erokirje häneltä. Ystävänä haluaa olla, on sinut itsensä kanssa. Petti kumppaniaan kanssani. Mies lähestyi uudestaan, halusi nähdä, miettii joka päivä minua, tapahtumia. Avoimesti puhuttiin, jotain jäi kesken suhteessamme, rakastamme toisiamme, tunne vahva molemmilla. Hän kantaa syyllisyyttä siitä, ettei ollut rehellinen suhteemme alussa ja myös minun masennuksesta.
Koen, että käytti hyväkseen minun heikkoa tilannettani, halusi omaa syyllisyyden takaa keventää, nähdä, että miten heikossa kunnossa todellisuudessa olen. Omaa oloani tämä vain pahensi, halusi minua, uskoin, että hän oli tosissaan mitä puhui. Pettämällä minua, uutta kumppaniaan, itseään, paljon asioita mitä pitää selvittää... hänellä. Antoi minulle toivoa yhteenpaluusta... eli aikaa pelaa, että näkee ja kulee aika ajoin, vointini kohonneen, selvinneeni tästä traumasta. En ota itse yhteyttä häneen.
Mielestäni tasapainoinen aikuinen mies ei toimi näin. Miten selivätä tästä eteenpäin, elämän tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta toiseen, olla avoin, riisuttuna naamio pois.
VASTAUS: Hyvä ystävä, kerrot tutun tarinan rakkaussuhteessa pettymisestä. Tutun sikäli, että et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka rakkaussuhteen jälkeen kärsii, yrittää toipua, selvitä eteenpäin ja opetella uudelleen luottamaan. Tarinan tuttuudesta huolimatta jokainen rakkaustarina on myös omanlaisensa, ainutlaatuinen. Rakkaussuhteen aiheuttavat haavat osuvat meillä ihmisillä eri kohtiin, usein myös aukaisten vanhoja haavojamme. Siksi niiden aiheuttamat kärsimykset ja vaikutukset ovat myös yksilöllisiä.
Kuulen kirjeestäsi kärsimyksesi ja se koskettaa. Ja kuulen tulevaisuuteen kurottavan kysymyksesi: "Miten selvitä eteenpäin?"
Kirjeesi lopussa sanot, ymmärtääkseni tästä rakastetustasi, että " mielestäni tasapainoinen, aikuinen mies ei toimi näin." Ajattelen, että aikuisuudessa on osaltaan vastaus myös tuohon kysymykseesi – aikuisuudessa ja ajassa. Sinä olet aikuinen. Pystyt pitämään huolta itsestäsi ja elämäsi ei ole lapsen tavoin muiden ihmisten varassa, vaikka aikuisinakin tarvitsemme lähellemme muita ihmisiä. Aikuisena pystyt seisomaan omilla jaloillasi, kärsimään, suremaan ja niin vähitellen toipumaan. Sureminen ja itkeminen ovat tärkeitä, eteenpäin kuljettavia asioita. Kerrot käyttäneesi kirjoittamista apunasi. Kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa omia ääriviivojaan ja rakentaa itseään uudelleen. On myös monia muita tapoja: ystävät ja läheiset, lukeminen, musiikki, liikunta, ammattiapu. Ammattiapu on erityisen tärkeää jos tuntuu, ettei aikuisuus minussa meinaa kantaa. Aikuisuus on. mm. sitä, että emme suostu suhteeseen hinnalla millä hyvänsä siksi, että emme pysty olemaan yksin.
"Rauta rautaa hioo. Ihminen hioo ihmistä" sanotaan raamatussa. Niin kipeää kuin rakkaussuhteen haavoista toipuminen onkin, niin rakkaussuhteemme, ne kipeät ja vaikeatkin, tai ehkäpä juuri erityisesti ne, opettavat meille paljon itsestämme ja elämästä. On tärkeää yrittää kuunnella näitä opetuksia. Kirjoittamasi perusteella jäin miettimään sitä, miten hyvin sinä osaat pitää itsestäsi, omista tarpeistasi kiinni ja sanoa toiselle ihmiselle: "Tässä ovat rajani, tätä minä tarvitsen". Se, että pystymme hyvällä tavalla pitämään kiinni omista rajoistamme mahdollistaa sen, että voimme päästää toisen lähellemme ja silti pysyä itsenämme.
Se, että uskaltautuu pettymyksen jälkeen vähitellen luottamaan uuteen ihmiseen vie yleensä aikaa. Sen on hyväkin viedä aikaa. Ylipäätään aika, yksin oleminen suhteiden välillä tekee yleensä hyvää meille. Se mahdollistaa sen, että pysymme ottamaan vastaan uuden ihmisen hänenä itsenään, ei entisen korvaajana tai haavojemme hoitajana.
Kokemamme rakkaudet jättävät meihin jälkiä, jotka muuttavat muotoaan vuosien saatossa. Nuo rakkausjäljet ovat osa meitä.
Toivotan Sinulle hyvää rakkaussuhteesta toipumista!
