Suhdeklinikka

KYSYMYS: Olemme reilu kolmikymppinen avopari, joka on ollut yhdessä noin 10 vuotta. Koko tämän ajan suhteeseen on mahtunut todella hyviä aikoja ja sitten todella huonoja aikoja, vuorotellen, säännöllisissä sykleissä. Olemme käyneet muutaman kerran pariterapiassa ja saaneet neuvoja, mutta emme ole osanneet vaikuttaa käytökseemme niin, että tilanne olisi merkittävästi muuttunut. Riitamme ovat "rumia", henkisesti, ja ne pyyhkivät pois paljon hyvää. Anteeksiantaminen ja pyytäminen on vaikeaa. Mielessäni on jo pitkään ollut eroajatuksia, mutta mies on halunnut yrittää - ja olemme taas puhuneet, ja sopineet, ja tehneet sääntöjä - mutta emme ole saaneet muutosta aikaiseksi. Riidat alkavat usein pienestä - mies leiskahtaa nopeasti ja suutahtaessaan loukkaa minua helposti mitätöimällä, nimittelemällä, kiroilemalla jne. Itse alan huutaa (ja myös oma kielenkäyttöni on vuosien mittaan muuttunut ala-arvoiseksi) ja huutaminen taas loukkaa miestä. Koen usein, että minua ei arvosteta ilman, että jotenkin "ansaitsen" arvostuksen, miehen sanat satuttavat myös niin, että en osaa itsekään aina arvostaa häntä. Näiden riitojen takia myös seksi on vähentynyt suhteessa merkittävästi (en halua seksiä juurikaan), mikä ahdistaa erityisesti miestä. Välillä olen aivan valmis luovuttamaan.

Voiko suhteella olla tulevaisuutta? Voimmeko ikinä oppia riitelemään loukkaamatta ja säilyttää arvostuksen ilmapiirin vallitsevana suhteessamme? Onko jo aika myöntää, että olemme yrittäneet kaikkemme, mutta epäonnistuneet ja emme ole oikeat toisillemmet? Olisimmeko onnellisempia ilman toisiamme? Kumpikin meistä osaa asua myös itsekseen, eli kyse ei ole siitäkään, että pelkäisimme olla yksin.

Yhdessä vai erikseen?

VASTAUS:Kuvailet kirjeessäsi parisuhdettasi kahdessa erilaisessa valossa. Toinen on todella hyvää valoa ja toisessa kaikki näyttää huonolta ja tuhoavalta. Hyvää tarkoittavat neuvot ja säännöt pahojen päivien varalle eivät ole teitä auttaneet. En sitä yhtään ihmettele, parisuhteen riidoissa kynnetään yleensä niin syvällä tunnemaailmassa, että ajattelukyky sumenee fiksuimmiltakin.

Isot aivot hyötyvät neuvoista, mutta ajattelevat aivot kytkeytyvät heti pois päältä, kun elämän tärkein suhde on uhattuna. Suhde itseen ja suhde rakkaaseen. Näiden kahden edestähän tekin taistelette, eikö niin?

Minusta oli kiinnostavaa, kuinka kuvasit hyvien ja huonojen aikojen vaihtelua. Mikäköhän saa ilmapiirin kylmenemään teidän välillänne? Tunnistatteko sitä hetkeä, kun alamäki alkaa taas? Mikä sen saa aikaan? Välillänne tapahtuu jotain, todennäköisesti huomaamattanne. Joku syvävirta kuohahtaa, vanha mörkö nostaa päätään. Ja olette taas kaiken kamalan keskellä, kerta kerralta toivottomampana. Ja toivottomuus saa teidät myös reagoimaan voimakkaammin. Eikö niin? Tunnistatteko, mikä on se kipeä kohta, joka saa reagoimaan?

Molemmat ehkä koette, että toinen ei arvosta, ja se loukkaa. Tulette vihaiseksi, sanotte ilkeitä asioita ja loukkaannutte lisää. Kierre on valmis. Mutta mitä tapahtuu pinnan alla? Voisitte ihan rauhassa miettiä, mitä teidän sisällänne tapahtuu silloin, kun koette, että tuo rakkain ihminen ei näe minua arvokkaana, hän halveksii ja mitätöi. Kun niin kaipaisitte juuri hänen hyväksyvää katsettaan ja ihailuaan. Pettymys, riittämättömyyden tunne, huonouden tunne, hyljätty olo, voimaton… nämä ovat joitain oloja, joita joku toinen voisi tuntea. Teillä on omat elämänkokemuksenne, joiden valossa tilannetta tulkitsette.

Onko mahdollista, että kaikkien pahojen olojen alla on jokin pettymys, jotain mitä niin kovasti kaipaisitte toisiltanne, mutta juuri silloin ette sitä saa. Ette saa, koska juuri silloin toinen on oman kipunsa ja pettymyksensä vallassa niin, että ei pysty ajattelemaan muuta kuin omaa selviämistään. Olette jumissa, josta kumpikaan ei pääse ulos yksin. Samalla tuntuu, että toinen on syypää tilanteeseen. Pahanolon keskellä on todella vaikea nähdä, kuinka minä itse vaikutan toiseen.

Tunnen suurta myötätuntoa, kun ajattelen sitä hätää, joka teillä on riidan keskellä. Äsken niin rakas ja läheinen ihminen näyttää muuttuneen viholliseksi, joka pitää tuhota, jos haluaa itse pysyä hengissä!

Jotenkin te jumistanne aina selviätte. Suurin vaurioin, ja ymmärtämättä, mitä tapahtui, mutta kerrot, että välillä taas teillä on todella mukavaa ja pystytte luottamaan tosiinne. Mitä silloin tapahtuu, kun luottamus löytyy? Kuinka onnistutte palauttamaan yhteyden? Silloin ehkä saatte, kuin vahingossa, toiselta sellaisen viestin, jota olette kaivanneet. Kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuu aina paljon sellaista, mitä mieli ei ehdi rekisteröidä, pinnan alla.
Välillä on hyvä pysähtyä tarkkaamaan, mitä minussa tapahtuu ja kuuntelemaan, mitä toisen sisällä on menossa.

On selvää, että jokaisen tuhoavan riidan jälkeen toipuminen on vaikeampaa, kun on taas tullut satutetuksi kipeimmällä mahdollisella tavalla. Anteeksianto on vaikeaa, jos ei oikein ymmärrä, mitä minun tulisi pyytää/antaa anteeksi. Suuttumista? - Tunteille ei voi mitään. Huutamista? - Mutta kun sinäkin huusit.

Koette todennäköisesti molemmat samanlaista voimattomuutta riidan viedessä mennessään kuin tulvavirta. On vaikea ottaa vastuuta omasta osuudesta, jos kokee olevansa vain virran heiteltävänä. Vihan ja loukkaantumisen tunteille ette voi mitään, mutta se mitä teet, kun suutut, on sinun vastuullasi. Siinä on se kohta, johon voit vaikuttaa. Ota siitä hetkestä kiinni, riippumatta mitä toinen tekee. SE on hänen vastuullaan. Yhdessä te joko voitatte tai häviätte. Te taistelette yhteistä vihollista vastaan. Vihollinen on se riita, ei kumppani.

Toivon, että näistä ajatuksista on teille apua, miettiessänne olisiko hyvä jatkaa yhdessä vai erikseen. On hyvä muistaa, että rakkaus on nippu monenlaisia tunteita, ei vain niitä ihania ja mukavia. Viha kuuluu myös rakkauteen. Jos paljon rakastaa niin paljon myös vihaa, koska toinen on niin tärkeä.

Lämpimin terveisin
Perheneuvoja Anne

KYSYMYS: Olen 38-vuotias nainen ja seurustellut pari vuotta nykyisen kumppanini kanssa. Rakastan ja arvostan miesystävääni paljon: hän on empaattinen, hellä ja kärsivällinen ihminen, joka pystyy aidosti huomioimaan toisten tarpeet. Yhdessäolomme on pääasiassa helppoa ja mukavaa, nauramme paljon, puhumme paljon, harrastamme yhdessä ja nautimme kotoilusta.

Lähes alusta asti minua on kuitenkin mietityttänyt miesystäväni vaikeus tehdä aloitteita ja ilmaista omia mielipiteitään. Hän myötäilee lähes kaikessa minun ajatuksiani, ja sopeutuu aina minun ehdotuksiini. Tavallisessa arjessa tämä piirre ei aina tule esille, sillä arjen rutiinit sujuvat meiltä mainiosti, eikä meillä ilmeisesti olisi missään tapauksessa suuria erimielisyyksiä esim. siivoamisen suhteen. Ongelmaksi ovat muodostuneet kuitenkin esimerkiksi loma-ajat, joita olisi mukava suunnitella yhdessä. Miesystäväni ei yksinkertaisesti pysty kertomaan mitä haluaisi lomalla mieluiten tehdä (vaikka tietenkin yritämme aina lomaa ennen keskustella aiheesta). Myös pienetkin yllättävät tilanteet saattavat yhdessä ollessamme lamauttaa kumppanini täysin; hän ei kykene toimimaan tilanteissa joissa häneltä vaadittaisiin improvisointia tai ennakkosuunnitelmasta poikkeavia ideoita. Yleensä minä päädynkin tekemään päätökset lomien suhteen ja ratkomaan yllättävät tilanteet, jotka siis eivät ole välttämättä ollenkaan suuria vaan kyse voi olla vaikkapa siitä, että kaupassa ei ole jotain ostoslistalla olevaa tuotetta.

Olemme puhuneet asiasta keskenämme paljon, koska minä kärsin asetelmasta, jossa koen että vain minun tahdollani ja tunteillani on merkitystä suhteessamme. On yksinäistä ja aika lohdutontakin tajuta, että pienet ja suuremmatkin ratkaisut ovat jo tähän mennessä jääneet minun vastuulleni. Tiedän olevani melko voimakastahtoinen ihminen, ja siksi olen alusta alkaen pyrkinyt kysymään kumppanini mielipiteitä ja tarpeita usein ja lähes joka asiassa - tuloksetta. Välillä olen yrittänyt olla itse vähemmän aktiivinen ja antaa siten tilaa hänelle, mutta tilanne on ja pysyy samana. En yksinkertaisesti enää tiedä millä muulla tavalla voisin häntä rohkaista tuomaan esiin omia ajatuksiaan ja halujaan. En halua olla suhteen dominoiva osapuoli, mutta olen sellaiseksi päätynyt. Loogista kyllä, myös riitely miesystäväni kanssa on mahdotonta. Jos minä suutun, saan huutaa ja riehua yksikseni sillä välin kun kumppanini pahoittelee tilannetta ja pyrkii rauhoittamaan minua. Olen siis meidän suhteessamme ainoa, joka ilmaisee aggressiota ja vihaa.

Miesystäväni ei myönnä kärsivänsä tilanteesta, mutta tunnistaa kyllä nykyään halunsa miellyttää minua ja vaikeutensa olla suhteessamme näkyvä. Hän kertoo haluavansa varmistua minun tahdostani ja tunnetilastani aina ennen kuin tekee mitään, koska pitää ajatuksiani ja ideoitani ylivertaisia verrattuna hänen omiinsa (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa). Tämä taas on johtanut minut pohtimaan mikä suhteessamme ylipäätään on lähtöisin hänestä: kun kumppanini vakuuttaa rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani, onko lopulta kyse vain hänen tarpeestaan olla minulle mieliksi?

Haluaisin tietää miltä tilanteemme kuulostaa ammattilaisen korvin, ja mitä vaihtoehtoja meillä voisi olla suhteen rakentamiseksi tasapuolisempaan suuntaan? Vai ovatko lähtökohtamme liian kaukana toisistaan?

Yksin kaksin

VASTAUS: Hyvä Yksin kaksin,kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestäsi. Kerrot ehkä monen mielestä yllättävästä ongelmasta: suhteessanne vain sinun tahdollasi ja tunteillasi on merkitystä, miehesi mukautuu ja miellyttää ja jättää päätösvallan sinulle. Viihdytte hyvin yhdessä eikä teillä ole suuria erimielisyyksiä. Moni saattaisi ajatella olevansa tyytyväinen, jos saisi tällaisen suhteen. En kuitenkaan yhtään ihmettele, kun kerrot, että olet yksinäinen, kun et tiedä, onko suhteen toisessa päässä ketään kotona. Kerrot epävarmuudesta, rakastaako miehesi oikeasti sinua vai haluaako hän vain miellyttää ja täyttää sinun tarpeitasi. Vaistoat, että kaikki ei ole kunnossa näin yksipuolisen harmonian keskellä.

Olet saanut suuremman päätösvallan suhteessanne. Vallan mukanaan tuoma vastuu tuntuu raskaalta kantaa yksin. Miehesi haluaa varmistua sinun tahdostasi ja sopeutuu mielellään siihen. Aivan kuin hän olisi oppinut, että joku toinen tietää aina paremmin ja että voi tulla hyljätyksi, jos ei onnistu ennakoimaan toisen tunteita. Tällaiset asiat me usein opimme lapsena ensimmäisissä suhteissamme. Lapsi on täysin riippuvainen hoitajastaan ja on selviytymisen kannalta välttämätöntä oppia säätelemään omia tarpeitaan ympäristön toiveiden mukaisesti. Kerrot, että toisaalta miehesi ei osaa ilmaista toiveitaan ja reagoida spontaanisti, toisaalta hän on empaattinen, hellä ja huomioiva. Kolikolla on aina kaksi puolta.

Kuulostaa hyvältä, että olette kumpikin tunnistaneet jonkinlaisen epätasapainon suhteessanne ja pystytte siitä puhumaan. Näin tilanne ei pääse kehittymään puhumattomaksi möykyksi ja epämääräiseksi pahanolon aiheuttajaksi. Miehesi tunnistaa vaikeutensa olla näkyvä ja kuuluva suhteessanne ja sinä tunnistat olevasi voimakastahtoinen ja ilmeisesti ihan mielelläsi teet päätöksiä, tiettyyn rajaan asti. Pohdit mahdatteko te olla liian kaukana toisistanne, mutta minusta kuulostaa, että olette lähtökohtaisesti hyvin toisianne täydentäviä. Erilaisuus on rakastumisen taustalla useammin kuin samankaltaisuus.
Teidän erilainen tapanne olla suhteessa mahdollistaa molemmille jonkun vanhan toistumisen. Miltä tämä kuulostaa? Voisiko olla, että sinä olet puolestasi tottunut kantamaan vastuuta jo pienenä? Ja ottamaan tilanteita hallintaan, kun joku muu ei ole sitä tehnyt? Lapset ovat hyviä vaistoamaan, mitä heiltä odotetaan ja edellytetään usein ihan huomaamatta. Lapsuuden selviytymiskeinosta tulee sitten myöhemmin totuttuja tapoja olla suhteessa. Niin lapsi kuin aikuinenkin pyrkii maksimoimaan turvallisuutensa suhteessa rakkaisiin ihmisiin.

Kuulostaa siltä, että tällä hetkellä työnjako suhteessanne on jyrkkä - toinen kantaa vastuun, toinen joustaa ja mukautuu. Yhdessä kasvamalla molemmilla voisi olla mahdollisuus löytää toisen avulla omia piilossa olevia puolia, pehmeyttä ja lujuutta, kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä. Suhteessa kasvaminen vaatii sen, että molemmat haluavat nähdä kasvamisen vaivan. Oman kärsimyksen tunnistaminen on siinä hyvä alku.

Toisaalta minulle tulee mieleen kysyä, oletko sinä valmis ottamaan muutoksen riskin suhteessanne? Jos miehesi alkaisi tahtomaan vahvemmin, arki muuttuisi myrskyisämmäksi. Kaksi erillistä ihmistä haluaa väistämättä eri asioita. Mukautumisen sijaan teidän täytyisi alkaa neuvottelemaan. Eikä sekään ole aina helppoa. Oman tahdon vahvistumisen myötä lisääntyy myös kyky pitää puolensa. Jämäkkyys on myönteistä aggressiivisuutta. Muutos vaatisi rohkeutta teiltä molemmilta.

Voisitte miehesi kanssa yhdessä pohtia, onko tämä tapa olla suhteessa teille tuttua aikaisemmista suhteista? Millaista on ollut lapsena ja nuorena ilmaista omaa tahtoa? Tai vihaisuutta? Miten vanhemmat tai sisarukset ovat reagoineet? Onko jonkun tärkeän aikuisen rakkaus ja hyväksyntä ollut ehdollista? Millaisia kokemuksia teillä on aikaisemmissa ystävyys- tai parisuhteissa? Hyväksytyksi ja hyljätyksi tulemisen kokemukset menevät herkille alueille. Me kannamme mukanamme paljon sellaista, mitä emme heti itsekään tunnista. Siksi näistä asioista puhuminen vaatii paljon luottamusta ja toinen toisensa kunnioitusta. Kuulostaa, että te arvostatte toisianne, viihdytte toistenne seurassa ja olette aidosti kiinnostuneita toistenne ajatuksista. Se on hyvä pohja tuleville keskusteluille, itseen ja toiseen tutustumiselle. Ja sehän viekin koko loppuelämän! Hyvää löytöretkeilyä teille molemmille!

Perheneuvoja Anne

KYSYMYS: Laitoin tänne aikaisemmin keväällä viestiä, jossa kerroin kuinka olen loppu miesystäväni ja minun suhteeseen joka on jatkunut yli vuoden. Riitoja oli paljon ja halusin tehdä parannuksen.

Me emme tee oikeastaan mitään yhdessä. En edes tiedä mitä voisimme tehdä. Välillä tuntuu, että emme edes ole parisuhteessa, että sanon vain kaikille olevani parisuhteessa. Tuntuu oudolta välillä ajatella, että olen hänen kanssaan, kun emme näe, emmekä puhu.

Sekaisin päästään

VASTAUS: Kysyit keväällä, miten voisitte lopettaa riitelyn poikaystäväsi kanssa ja miten saisitte parisuhteestanne taas terveen. Vastasin huhtikuussa, että siinä tilanteessa ja niiden antamiesi tietojen valossa en nähnyt parisuhde-ennustetta kovin hyvänä. Kirjoitit olevasi aivan loppu. Suosittelin sinua keskittymään omaan jaksamiseesi ja hakeutumaan omaan terapiaan.

Kirjoitit uudelleen kesäkuun lopussa ja kerroit, että vastauksestani huolimatta jatkoit parisuhdetta. Pohdit, ettet osaa päästää irti ja omalla tavallasi et haluakaan. Minun tulee kunnioittaa tätä valintaasi. Kirjoitit, että haluat edelleen panostaa parisuhteeseesi ja haluat saada sen toimimaan. Toisaalta mietit, oletko parisuhteessa kun ette juuri tapaa toisianne ettekä puhu asioista.

Minusta on hienoa, ettet ole lähtenyt ratkaisemaan parisuhdeongelmaasi sivusuhteen avulla! Kuten itsekin kirjoitit, se oli hyvä valinta, ettet päätynyt pettämään miestäsi houkutuksesta huolimatta.

Edelleen suosittelisin sinua hankkimaan keskusteluapua itsellesi. Viimeinen lauseesi kesäkuisessa kirjoituksessasi oli "sekaisin päästään". Ajatuksesi ja tunteesi saattavat tuntua nyt päänsisäiseltä sekamelskalta, mutta ammattilaisen avulla voisit saada niitä jäsenneltyä. Kun et saa kaipaamaasi keskusteluyhteyttä omaan miesystävääsi (ainakaan tällä hetkellä), sitä kannattaa etsiä muualta (eli ammattilaiselta).

Kaikkea hyvää sinulle! Ystävällisin terveisin

perheneuvoja Kaisa

KYSYMYS: En oikein osaa jäsennellä ajatuksiani. Aloitan siitä että elämäni on täydellistä. Minulla hyvä mies. Aivan ihanat lapset. Talo, koira ja upea piha. Näennäisesti kaikki kunnossa.

Olenko valmis heittämään 14-vuotta roskiin vain oman päähänpistoni takia. En vain enää tunnista itseäni. Eilen itkin koko päivän ja tänään liitto tuntuu turvalliselta. Menen kuin myrskyssä.. Ja alan väsyä tähän.. Enkä tiedä mikä on oikea vastaus..

Hyvä vaimo

VASTAUS: Aloitit kertomalla, että elämäsi on täydellistä. Jäin miettimään tätä määritelmää. Olet ilmeisesti saavuttanut monia tavoittelemiasi asioita, mutta voikohan täydellisyyttä saavuttaakaan...? Itse ajattelen, että elämään mahtuu monenlaista vaihetta, myötä- ja vastamäkeä sekä tasaisempaakin aikaa. Täydellisyyttä voi kokea hetkittäin, mutta harvalle se on pysyvä olotila. Eikä tarvitsekaan olla. Jos emme olisi ajoittain tyytymättömiä elämäämme tai kaipaisi siihen jotain uutta, jäisi ehkä jotain tärkeää kokematta. On tärkeää, että meillä on toiveita ja unelmia, joita kohti mennä. Kaikki toiveet ja unelmat eivät ehkä toteudu ja ne saattavat muuttaa muotoaan elämän varrella. Mutta juuri tässä piilee mielestäni elämän suola ja sokeri: emme ole koskaan valmiita, elämä ei ole koskaan valmis.

Kirjoitit, että sinulla on hyvä mies, ihanat lapset, talo, koira ja upea piha. Näennäisesti kerrot kaiken olevan kunnossa, mutta silti jotain puuttuu. Teet asioita, joita "pitää" tehdä, mutta et koe eläväsi omaa elämääsi. Kuulostaa siltä, että olet jonkinlaisessa (ikä?)kriisissä. Mietit omaa identiteettiäsi: kuka minä oikein olen, mitä haluan? Pohdit elämäsi tähänastisia valintoja etkä taida oikein tietää, mitä haluat tulevaisuudelta. Tämä sinun olisi kuitenkin tärkeää selvittää. Vain sinä voit elää sinun elämääsi. Olet miettinyt puolisen vuotta eroa, mutta se aiheuttaa sinussa ilmeisen ristiriitaisia tunteita. Ristiriidan kanssa eläminen on rankkaa, mutta samalla se viestii siitä, että olet ehkä luopumassa (ainakin ajatuksen tasolla) jostakin itsellesi tärkeästä ja arvokkaasta.

Kirjoitit, ettet ole tehnyt koskaan mitään yksin, itsenäistynyt. Eroajatus on kuitenkin kovin itsenäinen ajatus. Tutki sitä rauhassa, anna sille aikaa. Oletko valmis luopumaan elämänkumppanistasi, lastesi isästä ja (ydin)perheestä? Vai voisitkohan löytää itsenäisyyttä myös perheesi ja kotisi sisältä? Kirjoitit, että miehesi on hoitanut kaiken. Mitäpä jos alkaisit ottamaan enemmän vastuuta kodin asioista? Leikkaisit vaikkapa nurmikon, pesisit auton tai maksaisit laskuja? Voisiko se vähentää ulkopuolisuuden tunnettasi? Mitä muuta tarvitsisit, jotta voisit kokea eläväsi enemmän omaa elämääsi?

Nimimerkkisi "Hyvä vaimo" sai minut myös mietteliääksi. Minkälainen olet kun olet hyvä vaimo? Entä hyvä äiti? Hyvä tytär? Hyvä naapuri? Hyvä ystävä? Entä minkälainen olet kun olet hyvä ystävä itsellesi?! Meillä on elämässä monia rooleja ja varsinkin elämän niinkutsuittuina ruuhkavuosina (kun lapset ovat pieniä), saatamme uupua näiden roolien ristipaineessa. Silloin kannattaa tarkistaa, mikä on itselle tärkeää ja luovuttamatonta, ja mistä taas voi hellittää. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, riittävän hyvä riittää.

Jos ristiriitainen olosi jatkuu pidempään, suosittelen sinua hankkimaan keskusteluapua esimerkiksi terveysasemalta, työterveyshuollosta, seurakunnasta tai yksityiseltä terapeutilta.

Ystävällisin terveisin
perheneuvoja Kaisa

KYSYMYS: Kirjoitukseni ei koske suoraan parisuhdetta, vaan ystävyyssuhdetta tai oikeastaan niiden muutoksia ja kasvukipuja (liittyen omaan seurusteluuni). Olen 38-vuotias nainen, olen ollut elämässäni pitkiä aikoja sinkku, muutamia lyhyitä suhteita lukuunottamatta. Muutama vuosi sitten löysin miehen, ja elämäni muuttui monella tavalla. Ennen niin läheiset ystävät ja yhteinen elämäntyylimme matkusteluineen jäi taka-alalle. Arvomaailmanikin muuttui ja ehkä löysin suhteen aikana ”itseni” eri tavalla kuin ennen. Tajusin myös, etten halua enää olla yksin, vaan kaipaan rakkautta. Isoja muutoksia henkisesti, itsenäistyin ja kasvoin.

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kysymyksessäsi on tärkeää pohdintaa.

Sanotaan, että jokainen ihmissuhde elämässämme opettaa meille jotain. Mainitsemasi miessuhde on opettanut sinulle todella tärkeitä asioita. Usein tarvitaankin jokin ulkopuolinen, entiset kuviot sotkeva muutostekijä, joka saa meidät havahtumaan. Se, mikä on ennen ollut ihan hyvää ja toimivaa, ei enää tunnukaan siltä. Kasvamme, muutumme ja siinä samalla muuttuvat myös tarpeemme, toiveemme ja toisinaan, kuten mainitsit, myös arvomme. Nämä ovat niin tärkeitä ja arvokkaita asioita, että kun ne löytää, on vaikeaa enää palata entiseen. Se ei vaan tunnu enää oikealta eikä itselle sopivalta.

Tällaiset muutoskohdat ovat aiempien ihmissuhteiden (ystävät, perhe, suku) testauskohtia. Yhdet iloitsevat aidosti siitä, että toinen on löytänyt aidommin omaa itseään. Toisten kanssa ei yhteyttä enää vain tunnu löytyvän, kun entiset yhdistävät asiat ovat menettäneet merkitystään ja niinpä suhde usein vähitellen hiipuu. Kolmannet kiinnostuvat toisen uusista ajatuksista. Heillä on oma samankaltainen prosessi kenties myös käynnissä tai käynnistymässä.

Asiat etenevät usein dominopalikkaefektin tavoin. Muutos yhdessä kohdassa aiheuttaa muutoksia myös muissa kohdissa. Niinpä monet muutkin elämän osa-alueet joutuvat uuden tarkastelun kohteiksi. Ystävät ovat tärkeitä, yksin eläjille vielä erityisesti. Usein ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan ole elinikäisiä. Jotkut ihmiset ovat tärkeässä roolissa jossain elämämme vaiheessa, mutta elämän ja ihmisten muuttuessa myös ystävyys muuttuu. ”Aika aikaa kutakin.” Joissain elämän käännekohdissa voi myös ystäväpiiri kokea suuren muutoksen.

Olet onnekas, kun sinulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa olette voineet toteuttaa yhteistä elämäntyyliänne matkustellen jne. Nyt osa heistä on hämmennyksen tilassa. Voi olla, että jotkut heistä jäävät nyt pois elämästäsi, mikäli muuttumisesi on heille liian hankalaa hyväksyä. Se, mitä olet löytänyt, on kuitenkin niin arvokasta oman elämäsi kannalta, että toivoisin, ettet luopuisi siitä. Tosi ystävät pysyvät mukanasi tapahtui elämässä mitä tahansa ja ne, jotka nyt putoavat pois, saattavat vielä jossain vaiheessa myöhemmin palautua takaisin.

Kerroit, että olet puhunut ystäviesi kanssa avoimesti. Oikein hyvä. Voisitko puhua myös tästä hämmennyksestäsi ja kysyä mitä he ajattelevat tästä uudesta tilanteesta? Niiden keskustelujen kautta voisitte lähentyä uudelleen tai todeta, että tässä kohtaa ajatuksenne eivät enää kohtaa.

Iloitsen kanssasi kaikesta siitä tärkeästä, mitä olet löytänyt. Toivotan sinulle onnea matkallasi eteenpäin ja sitä, että kohtaat pian sen rakkauden, jota kaipaat.

Parheneuvoja, Paula

KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 25 vuotta. Minulla on alusta asti ollut sellainen tunne, että meidät oli tarkoitettu yhteen, olin nimittäin vannoutunut vanhapiika, vaikken ihan siihen ikään ehtinytkään ennen naimisiin menoa. Meillä on 3 lasta, josta 2 on aikuisia ja viimeinen hyvässä murrosiässä. Nyt minusta on jo pidempään tuntunut siltä, että olen lähes ilmaa miehelleni. Katse ja kosketus ovat minulle tärkeitä asioita, mutta ei miehelleni, ainakaan "ylimääräinen" koskettelu. Meillä ei riidellä, meillä mökötetään. Mykkäkoulua on jopa kuukausia, yksi viikko ei riitä. Ja tämmöinen on erittäin piinaavaa.

Olen uskossa oleva ja niin monesti pyytänyt ja anonut apua, mutta en ole sitä ymmärtänyt ottaa vastaan. Mikä avuksi?

Koputa niin avataan

VASTAUS: Kerrot, että pitkästä liitostanne on jo jonkin aikaa puuttunut sellainen läheisyys ja hellyys, jota kaipaat voidaksesi tuntea itsesi rakastetuksi. Miehesi ei tunnu välittävän ylimääräisestä koskettelusta ja hyväksyvistä katseista, mikä sinulle taas olisi tärkeää tuon tunteen ylläpitäjänä.

Mietin, mitähän teille on mahtanut viime vuosina tapahtua. Tavoitatko mieleesi, milloin katseet ja kosketus alkoivat vähentyä? Oliko se molemminpuolista vai alkoiko toinen käyttäytyä uudella tavalla? Tapahtuiko elämässä jotain, joka ehkä vei voimavaroja keskinäisen suhteenne hoitamiselta? Tästä teidän olisi tärkeää puhua yhdessä.

Koet syyllisyyttä siitä, että olet tunteitasi ehkä paremmin ilmaisevana kertonut miehellesi, miltä hellyyden vähäisyys ja mököttäminen sinusta tuntuvat. Miksiköhän? Koetko syyllisyyttä räväkästä tavastasi sanoa näistä sinua vaivaavista asioista vai siitä, että yleensä avaat suusi niistä? Mitä mahdat pyytää mieheltäsi anteeksi? Sen ilmaisemista, että tilanteenne tuntuu sinusta pahalta, ei tarvitse pyytää anteeksi. Se on sinun tunteesi, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Sen sijaan on paikallaan pyytää anteeksi, jos ilmaisee tunteensa toista loukkaavalla tavalla. Kummastakohan sinun tapauksessasi on kysymys? Voit kokeilla sitä vaihtamalla mielessäsi rooleja miehesi kanssa: millaisia tunteita sinussa heräisi, jos miehesi puhuisi sinulle samalla tavoin kuin sinä hänelle.

Mietin myös, mikä mahtaa olla miehesi mykkäkoulun ja murjottamisen takana. Tunnut ajattelevan, että syy on sinussa ja käyttäytymisessäsi. Mutta parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Tiedätkö, mitä miehellesi oikeasti kuuluu? Onko hänellä työpaineita tai muuten stressiä elämässään, mikä voisi selittää hänen käyttäytymistään? Hän vaikuttaa ennemmin mököttävän kuin puhuvan ääneen vaikeista asioista.

Mikä sitten avuksi? Miten voisi tulla kuulluksi ja myös varmistaa, että aidosti kuulee toista? Mietipä ensiksi, mitä teille ”riidoissa” tapahtuu? Meneekö se aina saman kaavan mukaan? Ensin sinä räjähdät, kun et enää jaksa pitää asioita sisälläsi ja miehesi saa siitä aiheen mököttää, kun sinä et osaa käyttäytyä oikein. Olisikohan nyt syytä muuttaa toimintatapaa? Olennaisinta ei ole päästä eroon riidoista vaan oppia riitelemään oikein. Rakentavan riitelyn perussääntö on, että puhut minä-kieltä puhuessasi omista tunteistasi ja sinä-kieltä vain kuvatessasi toisen käyttäytymistä. Teidän tapauksessanne se voisi toimia vaikka tähän tapaan: ”Minusta tuntuu, ettet välitä minusta, kun kerron sinulle pahasta olostani etkä sinä vastaa minulle. Minulle tulee siitä yksinäinen ja surullinen olo. Mietin, mitä sinä mahdat tuntea ja ajatella.”

Rakentavasta riitelystä löytyy paljon tietoa netistä, sieltä kannattaa käydä vilkaisemassa. Toivon, että löydätte yhdessä uudenlaisen tavan puhua toisillenne ja kuunnella itseänne ja toista. Sitä kautta läheisyys ja hellyyskin pääsevät suhdettanne rikastuttamaan.

Perheneuvoja Pirkko

KYSYMYS: Riitelemme kihlattuni kanssa jatkuvasti ja kysyisin, että olemmeko vain liian erilaisia vai olisiko jotain tehtävissä vielä asialle? Riidat alkavat ihan pienistä asioista, kielenkäyttöni ei ole hänen mielestä sopivaa ja itse taas en tykkää riitelystä yleisillä paikoilla. Olen miettinyt parisuhdeneuvontaa, mutta hän ei halua sitä koska ei koe, että siitä olisi apua koska siellä kuulemma sanotaan samat asiat mitä hänkin sanoo. :) Mitä tässä oikein tulisi tehdä? Kiitos vastauksesta jo etukäteen.

VASTAUS: Kurja kuulla jatkuvista riidoistanne. Se on ollut varmasti sinulle ja kihlatullesi raskasta ja kuluttavaa. Kysyt, onko asialle tehtävissä vielä jotain? Useimmiten on tehtävissä jotain jos siihen löytyy molemmilta halua ja tahtoa.

Jokaisessa parisuhteessa on välillä ristiriitoja, joiden selvittäminen tuntuu hankalalta, joskus jopa toivottomalta. Toimimaton kommunikaatiotyyli aiheuttaa saman negatiivisen kuvion pyörittämistä riidasta toiseen. Ja kun jää pahaa fiilistä hampaan koloon ruokkii se jo valmiiksi seuraavaa konfliktia. Pieniinkin riitoihin saattaa olla kätkeytyneenä merkityksellisiä ja isoja sanottamattomia asioita. On hyvä pysähtyä ja kuulostella itseään, mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys? Mitä oikeasti haluaisin sanoa puolisolleni? Mitä ja miten haluaisin kertoa toiselle tunteistani, tarpeistani ja toiveistani? Mikä omassa menneisyydessäni vaikuttaa siihen, että käyttäydyn puolisoani kohtaan juuri näin?

Molemminpuolinen syyttely ja loukkaaminen synnyttää tarpeen puolustautua. Kun tunteet ovat täysillä päällä, riitely rikkoo enemmän kuin rakentaa. Useat pariskunnat ovat sopineet ns. aikalisästä. Se tarkoittaa riidan keskeyttämistä ja tilanteen rauhoittamista. Molemmat antavat tahoillaan kiihtyneiden tunteiden laantua, jotta keskustelua voitaisiin taas yrittää toista arvostaen jatkaa. Voisiko tämä toimintamalli toimia myös teidän parisuhteessanne?

Hyvässä ristiriitojen selvittelyssä on molemmilla tunne, että tulee aidosti kuulluksi omana itsenään. Siihen voi auttaa, että pyrkii tietoisesti kuuntelemaan rauhassa, mitä toinen haluaa kokemuksestaan ja näkemyksestään minulle sanoa. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta toisen pointtia voi ymmärtää. Ymmärrys luo taas mahdollisuuden vastaan tulemiselle tai joskus sen hyväksymille, että kaikki ristiriidat eivät ole selvitettävissä juuri nyt. Silti niiden kanssa voi elää ja olla parisuhteessa tyytyväinen.

Haluan rohkaista sinua kysymään vielä kihlatultasi, lähtisikö hän kanssasi parisuhdeneuvontaan. En usko, että menettäisitte siinä mitään. Uskon, että voisitte löytää sieltä uusia näkökulmia tilanteeseenne. Niitä kannattaa etsiä myös Suhdeklinikan artikkelista Riitely kuuluu parisuhteeseen.

Kaikkea hyvää toivottaen
Perheneuvoja Elisabeth

KYSYMYS: Olen tässä jo kauan miettinyt että mikä miestäni vaivaa kun suuttuessaan huutaa ja raivoaa ja nipistelee minua ja ottaa rajusti kiinni mutta ei lyö koska on sanonut ettei lyö naisia itsellä on voimat ihan loppu ja olen miettinyt ongelmaan ratkaisua koska yhdessä haluaisin kuitenkin pysyä. Mies myöntää että ongelma on mutta ei tiedä mikä peruskoulussa kuulemma on käynyt testeissä mutta ei selvinnyt mitään. Olis kiva tietää onko jtn ilmaista tai ei kauhean kallista terapeuttia vai pitääkö lääkärille varata aika?

Vieras-92

VASTAUS: Kiitos viestistäsi hyvä kysyjä! Menen muitta mutkitta asiaan. Kysyt ensin ”mikä miestäni vaivaa”. Vastaus näyttäisi aika ilmeiseltä: miestäsi vaivaa kyvyttömyys asialliseen käytökseen ja tunteiden ilmaisuun. En tiedä oletko mahtanut miettiä, voisiko teidän tapauksessanne kyse olla väkivallasta. Miehesi tuntuu asian äärellä askarrelleen, kun hän on halunnut alleviivata, että naista en lyö. Väkivalta on monenlaista: henkistä (esim. huuto ja raivoaminen), fyysistä (esim. nipistely ja rajusti kiinni ottaminen), taloudellista, seksuaalista ja uskonnollista. Vaikka viestisi oli suppea, näyttäisi sen perusteella suhteessanne olevan ainakin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Väkivaltaisessa suhteessa eläminen on uuvuttavaa, en ihmettele että koet voimiesi olevan loppu. Usein väkivallan kohteet kokevat henkisen väkivallan raivoamisen, haukkumisen, vähättelyn, uhkailut yms kaikkein rasittavimmaksi osaksi väkivaltaa. Väkivallalla on myös taipumus pahentua jatkuessaan. Kun yksi kynnys on ylitetty, seuraava ylittyy helpommin.

Väkivallalla on taipumus murentaa uhrinsa vähä vähältä. On tavallista, että uhrin itsetunto heikkenee ja vähitellen jopa todellisuudentaju alkaa muuttua häilyväksi: mikä on totta ja mikä ei; mikä on sopivaa ja mikä ei!? Uhrit myös tottuvat väkivaltaan ja usein alkavat vähätellä sitä. Uhreille tavallista on pyrkimys yrittää ehkäistä väkivaltaa rajoittamalla itseään ja toimintaansa esim. vaikenemalla, teeskentelemällä iloista tai seksuaalisesti halukasta, rajoittamalla menemisiään ja ystäväpiiriään, tukemalla kumppaniaan väärissä ja vahingollisissakin hankkeissa vain riitaa välttääkseen jne… Netissä on paljon tietoa lähisuhde- ja perheväkivallasta. Voit halutessasi googlata aiheen tiimoilta. Turvakotiliitto tarjoaa tietoa, tukea ja tarvittaessa mahdollisuuden hakeutua suojaan omalla alueella. Tärkeintä on, että pidät huolta omasta ja mahdollisten lasten tai muiden haavoittuvassa asemassa olevien turvallisuudesta. Pidän tärkeänä, että tilanteeseenne tulee muutos. Turvakotiliitto tarjoaa palveluita kaikille väkivallan osapuolille, myös tekijälle.

Miehesi muutoksen ja toipumisen kannalta on keskeisintä, että hän ottaa täyden vastuun käyttäytymisestään ja harjoittamastaan väkivallasta. Parisuhteen hoitaminen on mahdollista silloin, kun väkivaltainen osapuoli ottaa vastuun teoistaan ja on valmis muuttamaan käyttäytymistään. Mitä paremmin tekijän ja uhrin kertomukset vastaavat toisiaan sitä todennäköisempää on, että parihoitaminen onnistuu. En pidä parihoitamista mielekkäänä tai edes turvallisena, mikäli samanaikaisesti väkivalta jatkuu. Sanot viestissäsi, että miehesi myöntää, että ”ongelma on”. Pidän tätä erittäin positiivisena merkkinä – kunhan ongelma ei ole sinä. Käyttäytymisen taustalla on monenlaisia yksilöllisiä tekijöitä tunteita, kokemuksia ja ajattelumalleja. Tässä yhteydessä en voi edes arvuutella mikä motivoi miehesi käytöstä. Sen tutkiminen jää hänelle itselle. Toivon, että siitä voisi syntyä hänelle rikastuttava kokemus.

Olisi hyvä, jos voisit saada tukea ja kuuntelevia korvia itsellesi. Ketkä kaikki tietävät tilanteestanne? Onko sinulla sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat tukea ja auttaa sinua? Usein tieto, että muut tietävät, hillitsee väkivaltaista käytöstä. Yksin jääminen vaikeaan ja raskaaseen tilanteeseen on myrkkyä. Jos puhuminen läheisille on mahdotonta voit puhua asiasta esim. terveyskeskuksessa, tai ottaa yhteyttä nettiturvakotiin tai Naisten Linjaan. Osa toipumista on myös sen miettiminen, kuinka minusta tuli väkivallan kohde ja mitä voin tehdä, että tilanne ei toistuisi, vaan voimaantuisin ja kasvaisin itseni rakastamisessa ja kunnioittamisessa. Koska sinä olet sen arvoinen!!

Ehdotan, että ensimmäisenä otat yhteyttä turvakotiin tai Naisten Linjaan ja pohdit ammattilaisen kanssa yksilöllistä tilannettasi ja mitä sen ratkaisemiseksi on tehtävissä. Heillä on myös paremmin tietoa oman alueesi palveluista. Vasta sen jälkeen kannattaa miettiä seuraavia siirtoja. Samalla iloitsen tästä yhteydenotostasi, sillä se on tärkeä askel tilanteen muuttumiseksi. Sinä et ole ansainnut huonoa tai väkivaltaista kohtelua – ei kukaan ansaitse. Sinä et tee tässä poikkeusta. Jokainen on arvokas ja merkityksellinen universumin luomus, sinäkin. Toivon, että voit nähdä tuon hohtavan tähden, kun seuraavan kerran katsot peiliin.

Lämpimin ajatuksin
perheneuvoja Iiris

KYSYMYS: Siitä on pitkä aika kun tänne viimeksi kirjoittelin ja onneksi nyt pahin on ohi. Nyt on ilmennyt uusi ongelma ja se on, että rajojen vetäminen ei tunnu enää onnistuvan. Suhteen alussa rajat toimi suhteellisen hyvin, mutta mitä pitemmälle suhde eteni ja tunteet kasvoi sitä enemmän aloin joustamaan yhä enemmän ja enemmän ja antamaan helpommin anteeksi huomaamattani. Ensin se alkoi naisen taholta pieninä valheina tai lupausten rikkomisina. Täysin mitättömillä oikeastaan kuten tuleekin muutaman minuutin myöhässä sovitusta ajasta tai kävi kahvilla kaverin kanssa vaikka väitti, että piti käydä mummon luona puita hakkaamaassa. Sitten alkoi kunnon valehtelu ja lupausten rikkominen yms. Luonnollisesti tästä tuli riitaa. Välillä joustin ja välillä en ja usein kun en joustanutkaan niin riita kasvoi ja lopulta aloin joustamaan ihan vain jotta rauha säilyisi. Nyt nämä pahimmat tilanteet on takanapäin ja yritämme uutta alkua puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt, että aloin joustamaan asioissa liikaa ehkä sen takia, koska nainen on herkkä ja tunteellinen, hänellä on huono itsetunto ja hän ei kestä kritiikkiä ja itkee hyvin helposti herkkyytensä takia. Hän ei aina kestä edes rakentavaa jos se kohdistuu hänen tekemisiinsä vaikka ne olisivat olleet vääriä. Saatan joutua pitkään selittämään ja perustelemaan omaa näkökantaani, että hän rauhoittuu ja suostuu edes yrittämään ymmärtää. Ehkä myös rakkauteni sokaisi minut pitkäksi aikaa ja olin sillon liian lepsu. Olen miettinyt onko minun kunnioitukseni kadonnut suhteessamme sen takia, koska olen niin pitkään joustanut ja ollut anteeksiantavainen ja hän on saanut tehdä vähän mitä mielii. Esimerkkejä:

Miten minun pitäisi toimia jotta voisin jälleen olla hänelle jämpti ja mies joka pystyy laittamaan hänelle myös rajoja ilman, että hän ottaa sen negatiivisesti ja suuttuu? Miten keikauttaa vaakakupit takaisin siihen asentoon missä ne olivat, että kumpikin sai vaikuttaa, mutta minä olin miehenä mies ja nainen naisena? Miten palauttaa entinen kunnioitus ja arvostus? Suhteen alussa hän ei suuttunut rajojen vetämisestä ja piti suurimmaksi osaksi lupauksistaan kiinni enkä minäkään ollut ns. "hihnassa vedettävä".

Epävarma nuorimies 23v.

VASTAUS: Aloitat viestisi kertomalla, että ”pahin” on takanapäin, mutta nyt suhteessanne on ilmennyt uusia vaikeuksia rajoista. Toiveikkuutta tilanteessa voisi herättää se, että olette mitä ilmeisemmin onnistuneet selvittämään aikaisemmin keskinäisiä vaikeuksianne yhdessä. Miksei myös nyt tässä uudessakin tilanteessa.

Olet viestisi perusteella kokenut vahvasti, ettei naisystäväsi pidä yhteisistä sopimuksista kiinni ja ettei hän kerro oikein avoimesti tekemisistään ja hän on valehdellut sinulle. Tällainen tilanne varmasti herättää monenlaisia tunteita: ehkä epäilet sitä, oletteko molemmat sitoutuneet vastavuoroisella tavalla suhteeseenne. Ja mikä on puolison asioiden tärkeysjärjestys.

Kirjoituksesi perusteella olet tuonut esille naisystävällesi, että toivoisit hänen pitävän sovituista asioista paremmin kiinni ja muutenkin panostavan enemmän suhteeseenne ja yhteiseen aikaan. Viestisi perusteella käy kuitenkin niin, että keskinäisistä keskusteluistanne seuraa väsyttäviä riitoja eikä tilanteeseen tule muutosta parempaan. Nyt olet yrittänyt joustaa ja olla välittämättä omista tunteistasi, jotta sopu ja rauha säilyisi välillänne. Kaikesta päätellen tämä toimintamalli ei sinun kannalta ole oikein toimiva. Koet, ettet oikein voi vaikuttaa siihen, mitä suhteessanne tapahtuu ja haluisit saada takaisin ”isännän” paikan.

Ehkä kannattaa vielä miettiä sitä, ratkeaisivatko esille tuomasi kysymykset sillä, että molemmat löytäisivät ikään kuin sukupuolelleen tyypilliset roolit suhteessanne. Pienellä varauksella suhtautuisin myös siihen ajatukseen, että ns. ruuvin kiristäminen toisi toivottavaa tulosta eli se, että olisit jotenkin jämptimpi asettamaan rajoja naisystävällesi.

Jäin miettimään sitä, oletko avoimesti puhunut niistä tunteista, jotka nousevat pintaa kun naisystäväsi ei sinun näkökulmasta toimi sovitulla tavalla? Kirjoitit, että toivot kunnioituksen ja arvostuksen tunteen palautuvan suhteeseenne. Kertooko tämä ymmärrettävä toive siitä, että koet itsesi tällä hetkellä varsin riittämättömäksi ja jotenkin huonoksi naisystäväsi silmissä? Ettet ole hänestä niin kiinnostava, jotta hän olisi valmiimpi satsaamaan enemmän sinuun?

Käykö nyt helposti niin, että monet tunteesi (joita voi olla vaikeaa ihan heti tavoittaa, esim. epävarmuus) tulevat esille tavalla, jonka naisystäväsi kokee kritiikkinä ja arvosteluna häntä kohtaan? Kirjoitit, että naisystäväsi on herkkä, tunteellinen ja että hänellä on huono itsetunto ja siksi hän ei voi oikein kuulla toiveitasi ja ajatuksiasi. Itseäni jäi kiinnostamaan, mitä kaikkea naisystäväsi herkkyys, tunteellisuus ja huono itsetunto oikeastaan hänelle itselleen tarkoittavat? Käyttäisikö hän edellä mainittuja sanoja kuvaamaan itseään vai joitakin muita sanoja?

Kerroit, että kun tuot vaikeita asioita esille, niin naisystäväsi monesti poistuu tilanteesta (”en halua olla tässä”, ”en halua puhua”). Mitä välillänne on tapahtunut keskustelussa ennen kuin hän poistuu tilanteesta - toistuuko jokin sama kuvio? Missä tunnesävyssä keskusteluja käydään ja miten kuulette toistenne sanomiset (esim. tulenko kritisoiduksi, tulenko vähätellyksi tms.).

Mitä luulet, että sinä voisit tehdä toisin, että naisystävälläsi olisi helpompaa puhua vaikeista ja tunteita herättävistä asioista ja olla poistumatta paikalta?

Sellainenkin asia tuli mieleen vielä kirjoituksestasi, kuinka helposti alamme miettimään parisuhteissamme sitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kuka teki oikein ja kuka väärin. Veikkaan, että aika monet tavoittavat tällaisen tavan ajatella suhteessaan, jos ovat rehellisiä. Mutta jos tavoittelemme suhteissamme ”minun” ja ”sinun” sijasta ”meitä”, niin ns. voitot ja tappiot ovat myös yhteisiä.

Hyvää kesää!

Perheneuvoja Juha

KYSYMYS: Nyt ois sellanen ongelma, että meillä suhteessa ei tuo kommunikointi pelaa tietyllä osa-alueella ja minä ja parempi puoliskokin tiedostetaan asia. Minä ilmeisesti enemmän, kuin hän, koska olen yleensä se joka eniten jää ymmälleen asioissa. Olemme siis kaukosuhteessa. Muuten suhde toimii hyvin, mutta tämä on meillä ongelmana vielä: Meillä kommunikoinnissa ongelmana on liian epäselvät keskustelut joissa jää osa asioista sanomatta tai kysymättä. Otan yhtenä esimerkkinä pari päivää sitten tapahtuneen:

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kysymyksesi liittyy kommunikointiin ja siihen liittyviin ongelmiin. Jotenkin tuntuu siltä, että nämä kysymykset yleistyvät, vaikka periaatteessa meillä on enemmän väyliä ja mahdollisuuksia kommunikaatiolle, kuin koskaan ennemmin. Käsitin, että te elätte tällä hetkellä etäsuhteessa ja olette luoneet tavan keskustella ja olla yhteydessä päivittäin esimerkiksi Skypen avulla.

Vaikka Skypessä kommunikoidaankin kasvokkain, on se silti aina eri asia, kuin samassa tilassa oleva kommunikointi. Kun ihminen on läsnä, hänen koko olemuksensa kommunikoi, myös hiljaisuus, eleet, kosketus, liikkeet. Osa informaatiosta tulee tätä kautta, emme ole yksin sanojen tai sävyjen varassa. Vielä suurempi tulkitsemisvaara on tietenkin silloin, kun käydään vuoropuhelua tekstiviestein.

Toinen ongelma on se, että yleensä kommunikoimme tai käymme vuoropuhelua aika luontevasti, ilman aikatauluja tai asettautumista varsinaiseen keskusteluun. Kertaamme päivän kuulumisia, samalla muutakin tehden. Kommunikaatio, kotityöt, syöminen ja muut lomittuvat yleiseen olemiseen. Sovittu kohtaaminen Skypen kautta, vaatii aina asettumista kommunikatiiviseen tilaan, tyyliin "nyt keskustellaan". Joskus käy niin, ettei jaksa asettua siihen tilaan. Tähän saattaa olla monia syitä, yleisempänä varmaan väsymys.

Esimerkissä kerrot tavallaan siitä kuinka kommunikoinnin esteeksi tulee joukko sattumanvaraisia arkipäivän toimintoja ja asioita joita kumppanisi tekee. Samalla sinä olet jo "asettautunut odottamisen tilaan" ja tietenkin turhaudut kun kommunikointi lykkääntyy. Kun sitten lopulta asetutte keskustelemaan, on kuormitus jo valmiina. Hän saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, että on pitkittänyt yhteisen hetken aloittamista, tai hän saattaa kokea, että sinä syyllistät tai hoputat häntä. Sinä toisaalta saatat tuntea olosi syrjäytetyksi ja vähemmän tärkeäksi. Ainekset riitaan ja väärinymmärrykseen on kylvetty. Seuraa kiukuttelua, syyttelyä, tulkintaa ja kinaa, josta seuraa taas purkamista ja rauhoittelua. Vaikka käytte molemmat tyytyväisenä ja rauhoittuneena nukkumaan, olette kumpikin tavallaan riidelleet "tyhjästä". jonka purkamiseen ja tilanteen rauhoittamiseen taas kuuluu aikaa.

Olisi varmaan puolin ja toisin hyvä olla sopimus, ettei jokaisena päivänä tarvitse keskustella sen kummemmin, joskus riittää viesti siitä, että toinen on olemassa ja voi hyvin. Sitä hedelmällisempää on sitten keskustella enemmän kun molemmat haluavat sitä ja tuntevat siihen tarvetta.

Mainitset tyttöystäväsi temperamenttisuuden; sekin on totta, että temperamenttierot vaikuttavat kommunikointiin. Jos ihminen kiihtyy helposti, "nollasta sataan", niin kuin kerrot, on turha yrittää puhua hänelle tunnekuohun aikana. Anna hänen rauhoittua rauhassa, ja keskustele vasta myöhemmin. Kerrot myös, että sinulla on tunne, että vain sinä otat opiksesi riitatilanteissa. Ehkä te opitte eri lailla, eri tahdissa. Anna hänelle aikaa.

Varsinkin etäsuhteessa olisi tärkeää, että pystyy pitämään toisen mielessä ja tuntemaan turvaa ja rauhaa. En tiedä, missä vaiheessa suhteenne on. Oletteko juuri tavanneita? Juuri rakastuneita? Vai onko suhteenne jo vakiintunut, oletteko molemmat levollisella mielellä sen suhteen? Jos teillä on kyllin turvallinen ja luottavainen suhde , ei tarvitse aina niin paljon konkreettista yhteyttä. Äsken mainitsemani kuittaus voi riittää toiselle kertomaan: "olet tärkeä ja olen ajatellut sinua".

Kerrot hienosti kysymyksesi lopussa siitä, miten tärkeää hyvä kommunikaatio on sinulle ja , että haluaisit sen yhä kehittyvän välillänne. Se on hieno tavoite, mutta vaatii paljon aikaa. Se myös varmasti helpottuu, kun voitte olla enemmän "oikeassa" yhteydessä, sellaiseen johon puhuvan pään lisäksi liittyy koko ihminen, hiljaisuus ja hengityskin. Ihminen puhuu niin monilla tavoillakin, kuin vain sanoilla.

Kannattaa myös muistaa, että ihmisten välinen vuoropuhelu on aina altis väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Ajan myötä oppii ymmärtämään, mitkä asiat ovat riidan ja kinastelua arvoisia ja minkälaisten asioiden kannattaa vain antaa mennä ohitse. Kaikkeen ei voi tarttua ja jumiutua. Ja oleellista on myös se, ettei riidassa ole voittajia ja häviäjiä, eikä oleellista ole aina sekään, kumpi oli oikeassa.

Onnea yhteiselle tiellenne!

perheneuvoja Kati