KYSYMYS: Olen reilu 40-vuotias nainen, joka on ollut puolisonsa kanssa yhdessä 15 vuotta. Perheeseen kuuluu lisäksi 12 ja 10-vuotiaat lapset.
Yhteinen elämä on ollut koetteleva: autokolari, kodin vesivahinko ja sen myötä rahapula. Selvisimme näistä kaikista ja olemme jatkaneet yhdessä tukien perheen yhdessäoloa.
Pari vuotta sitten puolisoni jätti omat laskunsa maksamatta, minkä seurauksena häneltä meni luottotiedot. Muutama kuukausi sitä ennen nuorempi lapsi alkoi joutua hankaluuksiin koulussa.
Maksuhäiriö poistuu vuosien mittaan ja lapsi on erittäin älykäs ja selviää koulupäivistään pienryhmässä, mutta nyt minun jaksamiseni on tullut tien päähän.
Työskentelemme molemmat täysipäiväisesti ja puolisoni työpaikka on kauempana ja hän kotiutuu arkisin vasta klo 19:30 ja hän on lisäksi lähes joka lauantai töissä. Molemmat lapsemme harrastavat aktiivisesti, eikä arkisin ole yhtään vapaailtaa, jolloin en kuskaisi jompaa kumpaa lasta jonnekin.
Minusta tuntuu, että koska hoidan lasten läksyt ja kouluasiat, harrastukset, ruoan, kaupassakäynnit täysipäiväisen työn lisäksi, tarvitsisin tukea arjen pyörittämiseen. Koska puolisoni on niin paljon poissa, mietin ristiriitatilanteissa, johtuuko näkemykseni mukainen huono tapa hoitaa riita-asiat siitä, ettei hän kunnolla enää tunne lapsiaan. Minulla ei ole sukua tai tukiverkkoa lähimaillakaan, joten apua ei ole saatavilla.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mutta mustavalkoisesti tiivistäen puolisoni ilmoitti minulle, että kaikki haasteet suhteessamme loppuu, kun asenteeni muuttuu. Hänen mielestään elämämme on hyvin tavallista perhe-elämää ja lapsilla on hyvä koti, hänellä on mieluisa oma työ ja itselle kiva harrastus, jossa on ystäviä. Minun pitää vain lopettaa turha stressaaminen ja elämä näyttää valoisalta.
Ongelma on, että minä näen asiat IHAN eri lailla. Tarvitsisin myös omaa aikaa, oman harrastuksen ja henkilön, joka saa minut hymyilemään. Puolisoni tullessa kotiin, suru ja ahdistus täyttää sydämen ja haluan vain pois. Miten tästä eteenpäin?
Viavaleria
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitat koskettavasti monenlaisista vaikeuksista, esimerkiksi autokolarista, vesivahingosta ja rahapulasta. Olette selvinneet vaikeuksista yhdessä perheenne kanssa, mitä pidän arvostettavana. Kirjoitat ongelmasta, joka on varsin tuttu monille lapsiperhearkea eläville pareille. Ongelmana on arkiasioiden epätasainen jakaantuminen. Kuvailet puhuttelevasti, miten kannat vastuuta käytännössä katsoen koko kodin piiristä. Tämänkaltainen asetelma, jossa nainen kantaa vastuu koko kodin piiristä on ollut tavallinen aiemmin. Tämä on ollut mahdollista silloin, jos mies on ollut leiväntuoja ja nainen on ollut kotona. Nykyään monien perheiden tilanne on kuitenkin toisenlainen. Sinäkin kirjoitatkin siitä, miten käytte kummatkin täysipäiväisesti työssä. Juuri tästä johtuen perheenne arkisten vastuiden tulisi jakautua myös tasapuolisemmin.
Pidän kohtuuttomana, että joudut kantamaan yksin niin paljon vastuuta. Tarvitset ymmärrettävästi myös omaa aikaa, harrastuksen ja ihmisen jonka puoleen voit kääntyä. Tilanteen muuttuminen edellyttäisi kuitenkin sitä, että voisitte kantaa miehesi kanssa vastuuta yhdessä. En ole tavannut vielä parisuhdetta, jossa vaikeudet ratkeaisivat pelkästään sillä, että toinen puolisoista muuttuu. Kummankin osallisuuden tarkasteleminen on tärkeää. Pohdin kirjettäsi lukiessani, olisiko teidän mahdollista sopia yhdessä miehesi kanssa vastuiden jakaantumisesta eri tavoin? Olisiko teillä esimerkiksi ystäväperhettä, jonka kanssa voisitte jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea? Tarvittaessa voisitte hakeutua myös alueenne perheasianneuvottelukeskukseen, jossa voisitte pohtia yhdessä miehenne kanssa, kuinka pääsisitte eteenpäin.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoa exäni suhteen jonka kanssa meillä oli yhteinen suunnitelma palata yhteen, mutta edetä hitaasti. Alku sujui hyvin ja saimme kaikki vanhat asiat puitua läpi ja aloitimme puhtaalta pöydältä ilman mitään ongelmia paitsi hän päästi yhden pienen valheen. Sen jälkeen tilanne jatkoi jälleen normaalina kunnes syyskuussa meillä alkoi olla paljon riitaa hänen toimintansa takia joita hän ei edes itse osannut selittää: olisin esimerkiksi tarvinnut tukea häneltä kun menetin työni ja sain kuulla, että asuntonikin menee alta vesivahingon takia. Hän yritti hetken puhua minulle, mutta koska hän ei keksinyt miten piristää minua joten hän aikoi lähteä ystävänsä kanssa kahville ja jättää minut yksin. Sanoin tästä hänelle, että en ole koskaan jättänyt häntä yksin kun hän on tarvinnut minua ja olen pyrkinyt olemaan yksinkertaisesti läsnä vaikka en keksisi mitään sanottavaa. Hän pyyti tätä anteeksi, mutta viikon päästä sama toistui ja suutuin hänelle siitä. Jälleen hän pyyti anteeksi ja lupasi ettei tämä toistu eikä toistunutkaan.
Toinen tapaus oli, että hän sanoi minulle yksi perjantai, että tulee juttelemaan kanssani skypeen illalla, koska minulla oli paha olo, mutta häntä ei näkynyt joten laitoin hänelle viestin missä hän oli. Hän oli mennyt äitinsä kanssa Korkeasaareen ilmoittamatta laisinkaan minulle ja olin odottanut häntä 3 tuntia Skypessä (olemme olleet etäsuhteessa). Kysyttyäni miksi hän ei ilmoittanut minulle hän sanoi ettei ehtinyt, koska lähtivät kiireellä ja paikanpäällä hän unohti kokonaan ilmoittaa minulle. Loukkaannuin tietysti, koska oli kulunut vasta muutama päivä noista edellisistä tempauksista. Olimme muutaman päivän hiljaa ja tilanne palasi entiselleen. Kuitenkin syyskuun lopussa meille tuli riitaa ja minusta alkoi tuntua etten halua olla hänen kanssaan, mutta hän halusi olla kanssani ja päätin antaa mahdollisuuden. Olin muutaman päivän etäinen ja kun tilanne tasottui hän lupasi minulle, että lopettaa kaikki nämä hänen vanhat temppunsa ja sovimme myös tapaamisen lokakuulle (aikaisemmin hän ei mitenkään osannut pitää kiinni sovituista päivistä jolloin meidän oli tarkoitus nähdä vaan aina oli jokin este). Nyt hän sanoi, että tulee vaikka läpi harmaan kiven ja näyttää minulle, että on tosissaan. Seuraavana päivänä juttelimme hieman intiimeistä asioista jonka aikana hän vihjaili minulle epäsuorasti, mitä tekisimme kun tapaisimme. Vastasin hänen vihjailuunsa omallani, mutta sitten hän sanoikin vitsillä ''En haluakkaan''. Esitin muka loukkaantunutta ja kysyin ''Aha? Etkö sitten haluakkaan?''. Hän vastasi ensin ''Vitsi vitsi, kunhan kiusaan''. Minulle tuli kuitenkin tuttu tunne, että hän ei nyt kertonut ihan koko totuutta joten kysyin tosissani eikö hän halua minua. Hän vastasi ''En tiedä kun on ollut vähän riitaa, mutta välitän susta kuitenkin. Älä suutu''. Minua satutti se, että hän ensin oli vaikuttanut olevansa tosissaan, mutta sitten oli valehdellut minulle, että halusi minua. Tietenkin suutuin hänelle, koska hän oli luvannut lopettaa myös valehtelun. Hän ei osannut sanoa miksi valehteli. Hän kuitenkin lupasi ettei se toistu, mutta minua alkoi epäilyttää sillä muistin miten hän silloin aikaisemmassa suhteessamme valehteli ihan vain siksi ettei suututtaisi minua. Hän inhoaa sitä, että hänelle suututaan joten hän voi valehdella ihan vain siksi ettei hänelle suututa. Olen sanonut hänelle monta kertaa, että minä suutun hänelle vielä enemmän jos hän valehtelee.
Olen ollut hänelle nyt vihainen pari päivää enkä tiedä pääsenkö eroon tästä kalvavasta tunteesta, että vanhat tilanteet palaavat uudelleen. Olen sanonut hänelle, että teot merkkaavat nyt eivätkä sanat ja hänen on ansaittava luottamus takaisin ja näytettävä, että hän on tosissaan. Hän lupaili jälleen, että hän näyttää minulle, mutta sanoi, että hän ei noin vain pääse vanhoista tavoista eroon ja, että hän on hidas oppimaan ja toteuttamaan asioita. Hän kuitenkin sanoi, että ymmärtää jos haluan näyttää hänelle ovea, koska olen jaksanut häntä kuitenkin todella kauan.
Haluaisin pyytää neuvoja sen suhteen miten häntä voisi auttaa lopettamaan tuon valehtelun ja pysymään sanoissaan. Erikoista on se, että kun hän halusi yrittää uudelleen niin silloin ei ollut mitään ongelmaa vaan nämä tulivat aivan yllättäen aivan kuten edellisessäkin suhteessamme eikä hän osaa selittää niitä. Luulen kuitenkin, että sillä on tekemistä hänen edellisen suhteensa kanssa jossa hän valehteli miehelleen menoista mm. sen takia, koska mies oli hyvin mustasukkainen ja vanhemmilleenkin ja ystävilleenkin hän on valehdellut miellyttääkseen heitä ja välttääkseen suuttumista. Hänellä on myös heikko itsetunto mikä näkyy mm. läheisriippuvaisuutena ja juuri tuona konfliktien välttelynä ja hän on myös hyvin mustasukkainen muille naisille. Mitä olen ymmärtänyt niin hän ei kuitenkaan valehtele minulle yhtä paljon, kuin muille, mutta jokatapauksessa se hiertää välejämme silloin kun hän tekee niin, koska luottamus kärsii joka kerta ja kummallekkin tulee paha olo ja pelkään luottaa häneen uudelleen. Jos hän ei valehtelisi ja kykenisi pysymään sanojensa takana niin suhteemme olisi täydellinen. Psykologille hän ei suostu menemään eikä parisuhdeterapeutille eikä se kovin helposti onnistuisikaan, koska asumme eri kaupungeissa. Keskustelimme ja hän haluaa petrata ja onnistua, mutta sanoo sen olevan vaikeaa ja hän ei itsekkään edes tiedä miksi toimii kuten toimii.
Minäkin olen siinä pisteessä jo, että jos hän ei tosissaan ota itseään niskasta kiinni niin minä lähden. Me molemmat tiedämme, että kukaan muu ei olisi jaksanut tätä hänen temppuiluaan vaan olisi jo näyttänyt hänelle ovea. Se, että lähden ei tarkoita ainoastaan sitä, että hän menettää miehen joka on hänen omasta mielestään paras mahdollinen hänelle vaan hän menettää myös sen ihmisen joka kuuntelee häntä aina ja on tukena ja turvana ja lohtuna. Silti hän ei jostain syystä saa näitä temppujaan loppumaan. Kaipaisin neuvoja miten tässä tilanteessa voisi toimia. Haluaisin auttaa häntä, mutta koska ongelma taitaa olla ''sisäinen'' niin en tiedä mitä tehdä. Yrittääkkö jaksaa vai lähteä, koska jos ongelmia ei olisi niin olisimme täydellinen pari, mutta kärsivällisyys alkaa olla loppu.
VASTAUS: Luin pitkän viestisi, jossa kuvaat tilanteita, joissa koet tyttöystäväsi jättäneen sinut yksin sekä hänen käyttäytymistään, jonka koet loukkaavana ja valehteluna. Olette jo kerran eronneet mutta halunneet yrittää vielä uudelleen. Tilanteet kuitenkin toistuvat välillänne ja mietit omalta osaltasi jaksatko vielä yrittää. Viestisi painopiste on tyttöystävässäsi, hänen käyttäytymisensä kuvauksessa. Mietit kovasti miten voisit ja voitko auttaa häntä muuttamaan käyttäytymistä joka sinun näkökulmastasi aiheuttaa ongelmia suhteeseenne. Jäin miettimään sitä, että jos olisikin ollut niin päin, että tyttöystäväsi olisi lähettänyt viestin, jossa kuvaa suhdettanne omasta näkökulmastaan, miten hän olisi tilannettanne ja vaikeuksianne kuvannut. Todennäköisesti kuvaus olisi ollut vähintään jonkin verran erilainen kuin sinun kuvauksesi. Miten hän kuvaisi suhteenne ongelmia? Mistä asioista hän suhteessanne kärsii? Miten hän kokee sinun käyttäytymisesi? Mitä asioita hän suhteessanne kaipaa? Minkälaista muutosta hän toivoisi sinun käyttäytymiseesi?
Olen tehnyt pitkään työtä parien kanssa ja kovin harvassa ovat ne parit, jossa parisuhteen vaikeuksia voi kuvata vain toisen käyttäytymisen aiheuttamaksi. Meidän on usein helpompi nähdä toisen osuus ongelmissa ja olemme joskus hyvinkin sokeita omalle osuudellemme. Se, miten toinen kokee käyttäytymisemme, saattaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin mitä tarkoitamme käyttäytymisellämme viestittää.
Kuulen viestistäsi, että olet hädissäsi suhteenne puolesta. Pelkäät, että jos ette saa epäluottamusta ja turvattomuutta suhteeseenne tuovia tilanteita ratkaistua, niin suhteenne tulee mahdollisesti päättymään. Haluat kovasti tehdä asioille jotain ja auttaa tyttöystävääsi ja sillä tavalla pelastaa suhteenne. Olet myös väsynyt ja turhautunut, joten mietit myös lähtemistä. Mutta miten tyttöystäväsi kokee tämän kaiken, pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan auttamisen ja yrittämisen? Hän on aika ahtaassa raossa: ”Ota itseäsi niskasta kiinni tai lähden”, ”Kukaan muu ei olisi jaksanut tätä temppuiluasi vaan näyttänyt ovea”, ”Jos et muutu, niin menetät miehen, joka on paras mahdollinen sinulle”. Nuo ovat aika ankaria lauseita kuultavaksi. Entä miten hän mahtaa kokea mm. sen, että pidät häntä valehtelijana, määrittelet hänet läheisriippuvaiseksi ja heikolla itsetunnolla varustetuksi? Suurin osa meistä ei halua tulla määritellyksi ulkopuolelta, silloinkaan kun nuo asiat olisivat totta. Aito muutos ei synny vaadittuna, pakotettuna. Yleensä me ihmiset pystymme muuttumaan vain silloin kun meillä on riittävä tila ja rauha muuttua sekä itsestämme lähtevä halu.
Parisuhteen vaikeuksien ratkaisemiselle ei ole hedelmällinen lähtökohta, että ongelma on toisessa. Siksi haastaisinkin sinua miettimään myös itseäsi ja sitä kautta sitä yhteistä kielteistä vuorovaikutuskehäänne missä kumpikin teistä vaikuttaa toisen käyttäytymiseen omalla käyttäytymisellään. Emme yleensä pysty muuttamaan toisen käyttäytymistä. Usein kuitenkin oman käyttäytymisemme tarkastelu ja muuttaminen saattaa vaikuttaa merkittävästikin toisen käyttäytymiseen. Ehdottaisin myös, että sen sijaan että kuvailet tyttöystävällesi niitä asioita, joihin toivot hänen käyttäytymisessään muutosta, kysy häneltä uteliaana hänen näkökulmiaan sinuun ja suhteeseenne. Kun hän kertoo niin pysähdy ottamaan vastaan ja pohtimaan niitä. Älä väitä vastaan tai puolustaudu vaikka mieli tekisi. Hänellä on oikeus kokea asiat omalla tavallaan. Te olette kaksi erillistä ihmistä ja kaksi erillistä mieltä. On tärkeä ymmärtää yhdessä miten erilaisuutenne vaikuttaa toisiinne ja yhteiseen suhteeseenne.
KYSYMYS: Olen ollut nyt jo jonkin aikaa naimisissa ja meillä on yksi uhmaikäinen poika. Viime kevät oli tosi rankkaa aikaa lapsen huonon käytöksen johdosta. Nyt onneksi jo parempaan päin menossa, mutta silti neuvolasta saatiin lähete jatkotutkimuksiin. Samalla parisuhde on ollut haasteellista. Yhteistä aikaa miehen kanssa ei tahdo löytyä ja en enää itse jaksa järjestää lapsenvahtia yms. Kun jo pelkän työ ja koti järjestelyihin menee kaikki voimat. Myös mies on tosi rankassa työssä ja aina väsynyt. Minä olisin halukkaampi, mutta mieheni ei. Tämä on aiheuttanut ongelmia meille. Ollaan puhuttu asiasta monesti, mutta silti tilanne on aina sama. Itse olen huomannut tunteeni välillä kylmenevän miestäni kohtaan ja ihastuvani milloin kehenkin. En kyllä ole mitään ikinä tehnyt muiden kanssa, mutta itseäni jo huolestuttaa se. Olen tästä maininnut miehelleni, mutta nyt mietin että ehkä se oli virhe. Jos hän nyt kokee, että en yhtään enää rakasta häntä, vaikka näin ei ole. Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? Kaverini oli sitä mieltä, että minun pitäisi mennä puhumaan jonnekin terapiaan asiasta. Mutta millä ajalla kun pieni lapsi ja työ ?
Äiti 25v
VASTAUS: Nostit esiin todella tärkeitä aiheita. Kerrot, että sinulla ja miehelläsi on ollut rankkaa uhmaikäisen pojan ja parisuhteenne kanssa. Keskityn nyt parisuhteeseen, koska olette saamassa apua neuvolan kautta poikanne tilanteeseen. Koet, että on vaikeaa löytää aikaa toisillenne ja lapsenvahtia on työlästä järjestää. Olette molemmat väsyneitä kotiasioiden lisäksi myös työasioista. Haluaisit panostaa parisuhteeseen, mutta koet olevasi asian kanssa yksin. Toteat tunteidesi kylmenneen miestäsi kohtaan ja kerrot ihastuvasti muihin miehiin. Olet tästä huolissasi ja olet kertonut asiasta myös miehellesi. Mietit mitä teidän pitäisi tehdä, voisiko terapia auttaa ja olisiko se ajallisesti mahdollista.
On luonnollista, että parisuhteissa olevat ihmisetkin joskus ihastuvat johonkin toiseen ja /tai heillä on fantasioita muista ihmisistä. Silloin kun on tyytymätön omaan parisuhteeseen riski ihastumiseen luonnollisesti kasvaa. Monet ihastuvat, mutta pitävät rajansa sen suhteen, että mitään konkreettista ei tapahdu kuten sinäkin olet onnistunut tekemään. Hienoa, että olet ollut niin vahva! Joissain parisuhteissa on mahdollista jakaa ihastumisiaan ja fantasioitaan muista oman kumppanin kanssa. Joskus ne ehkäisevät fantasioiden toteuttamista. Hyvin tavallista kuitenkin on, että fantasioista ei voi kertoa ilman toisen osapuolen suurta loukkaantumista ja heräävää mustasukkaisuutta. Ihmiset pitävät fantasiat itsellään.
Kirjoitat kertoneesi miehellesi ihastuvasi muihin. Minulle tuli sellainen tunne, että olet saattanut tehdä sen, koska halusit hänen havahtuvan tekemään töitä suhteenne eteen. Miten hän mahtoi reagoida? Loukkaantuiko hän asiasta? Raivostuiko hän, menikö hän hiljaiseksi tai jotain muuta? Mietit luuleeko hän nyt, että et enää yhtään rakasta häntä. Olisi hyvä ottaa asia puheeksi hänen kanssaan kysymällä miltä hänestä tuntui kuulla asiasta. Rauhallisenkin reaktion takana voi olla suuria tunteita kuten riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Usein raivostumisen alta löytyy myös pelkoa, surua ja pettymystä. Kuten sinäkin, todennäköisesti myös hän miettii asiaa mielessään. Voisi kuvitella, että hänen luottamuksensa parisuhteeseenne horjuu tällä hetkellä. Sinunkin luottamuksesi on horjunut siihen, että olette tässä yhdessä taistelemassa suhteenne eteen. Toivottavasti pääsette keskustelemaan tuntemuksistanne laajemmin. Silloin voit myös kertoa, että rakkautesi ei ole loppunut, kuten kerroit.
Mielestäni teidän olisi hyvä miettiä yhdessä tilannettanne ensin keskenänne ja hakeutua pikaisesti pariterapiaan, jos keskinäiset keskustelut eivät auta. Pikkulapsiperheissä, joissa erot ovat hyvin yleisiä, ei kannata pitkiä aikoja odottaa tilanteen parantumista. Mitä pikimmin saatte apua tilanteeseen, sitä tuloksellisempaa se on. Keskustelujen avulla kuulisitte toistenne toiveita ja pystyisitte ymmärtämään toisianne paremmin. Aina on hyvä myös miettiä arjen sujumiseen liittyviä parannuksia kuten omia lepohetkiä molemmille ja yhteisen ajan järjestämistä. Mietin myös voisiko miehesi työtilanteeseen saada jotain helpotusta. Parisuhdetyytyväisyyden lisääntyessä jaksatte paremmin myös lapsen kanssa! Parisuhteenne on koko perheen kannalta tärkeä asia ja tärkeisiin asioihin on hyvä panostaa myös aikaa. Yksityiset pariterapeutit ja jotkut perheasiain neuvottelukeskukset (ilmainen apu) tarjoavat ilta-aikoja, jos virka-aikana asiointi ei ole millään mahdollista. Jos miehesi ei suostu ulkopuolisen avun hakemiseen, voisit käydä yksin esimerkiksi neuvolapsykologilla tai edellä mainituissa paikoissa.
Toivon teille oikein paljon voimia sekä rakentavia ja lähentäviä keskusteluja!
KYSYMYS: Minua askarruttaa muutama asia, olen hyvin rakastunut edelleen mieheeni ja lapseni isään. Minua mietityttää koska hän on lähdössä pois ja olemme erossa 4kk ja minua itkettää ja pelottaa mitä tästä tulee. Mies ei ymmärrä miksi olen surullinen, olen jäämässä moneksi kuukaudeksi yksin lapsen kanssa uskon että hän parjaa paremmin ku minä. Hän on mies ja ollut niin kauan käymättä kotona etten halua estää häntä lähtemästä. Miten pariskunnat selviää näinkin pitkistä välimatkoista? Miten saan itseni ja lapseni pärjäämään tämän ajan sillä edessa on iso muutos ja tyttäreni vasta aloitti päivähoidon.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntui ihanalta lukea, että olet edelleen rakastunut mieheesi. Olet onnekas, kun olet löytänyt elämääsi suuren rakkauden. Teillä on myös yhteinen lapsi, joka on tehnyt teistä perheen.
Nyt olet huolissasi, kun miehesi joutuu lähtemään joksikin aikaa pois. Ymmärrät kuitenkin, että on tärkeää, että hän pääsee pitkästä aikaa käymään entisessä kotimaassaan. Tätä juuri on epäitsekäs rakkaus: sallia toiselle sitä, mitä tämä tarvitsee, vaikka se tuntuisi itsestä hankalalta.
Yksin lapsen kanssa jääminen on sinulle suuri muutos. On ymmärrettävää, että se askarruttaa ja jännittää jo etukäteen. Onneksi on kyse kuitenkin vain väliaikaisesta erosta, jonka jälkeen saatte taas elää perhe-elämää yhdessä. Onkohan teidän mahdollista pitää yhteyttä jollain tavoin miehesi kanssa hänen matkansa aikana? Entä onko sinulla täällä sukulaisia tai ystäviä, joihin voit turvautua miehesi poissaolon aikana?
Kerroit, että lapsenne on aloittanut päivähoidon. Olisi varmasti hyvä, jos miettisit itsellesi jotain mielekästä tekemistä lapsen hoitopäivien ajaksi. Oletko ehkä jo aloittanut työn tai opiskelun? Tai onkohan sinulla tarkoitus hakea työ- tai opiskelupaikkaa itsellesi? Nyt voisit rauhassa keskittyä siihen.
Olisikohan sinun mahdollista ajatella ottavasi nyt itsellesi vähän omaa aikaa, kun olet hetken vapaa vaimon askareista? Onko jotain, mitä olet halunnut tehdä, mutta se ei ole perheenäidin tehtävien keskellä ollut mahdollista? Voisit tutkia, löytyisikö lähistöltäsi jotain naisten kahvilaa tms, jossa voisit tavata muita naisia ja/tai äitejä. Lue seurakunnan tapahtumailmoituksia, sieltä voi löytyä jotain mukavaa. Nyt voit myös etsiä lähimmän kirjaston ja tutustua sen monipuoliseen tarjontaan. Kirjastoista löytyy nykyään paljon muutakin kuin vain kirjoja.
Yksin oleminen ja pärjääminen ovat tärkeitä taitoja elämässä, vaikka niitä harva haluaisi ehdoin tahdoin opetella. Nyt elämä tarjoaa sinulle hyvän mahdollisuuden huomata, että pärjäät oikein hyvin tämän neljä kuukautta. En epäile sitä ollenkaan. Kun se on ohi, saatte taas viettää yhteiselämää ja iloita siitä. Voihan jopa olla, että rakkautenne vaan vahvistuu, kun joudutte olemaan hetken erossa toisistanne. Ikävä ei ole huono tunne, päinvastoin, sehän kertoo rakkaudesta.
KYSYMYS: Olen seurustellut nyt parisen kk miehen kanssa, johon olen hyvin ihastunut ja rakastunut, ja hänelle sen kertonutkin usein. Välillemme on alkanut kuitenkin ilmetä sanaharkkoja ja riitoja sinänsä hyvin pienistäkin asioista.
Yleensä tilanne on se, että koen jonkun kommentin loukkaavana, jonka seurauksena miesystävä menee lukkoon/ei puhu mitään. Tuo puhumattomuus puolestaan saa minut raivostumaan entistä enemmän, jolloin nostan esiin vanhoja asioita miehestä jotka loukkaavat miesystävääni.
Suhteemme taustalla on, että aloimme tapailla jo puolitoista vuotta sitten, mutta tuolloin miesystävä kuitenkin keskeytti seurustelumme jättämällä minulle Facebookissa viestin, jossa hän haluaa olla vain kaveri. Silloin kysyin että miksi näin, koska olimme ihastuneet toisiimme romanttisesti. Sain vastauksen, ettei hän vain koe riittävästi rakkautta. Minulla on taustalla paljon hylkäämisen kokemuksia jo ennestään ja mietin vaikuttaako tuo kokemus nyt tähän meidän uuteen yritykseen edelleen. Tilanne on kuitenkin se, että rakastan ja välitän miehestä paljon ja haluaisin tehdä kaikkeni pelastaakseni suhteemme. Riitojen vuoksi mies on alkanut epäilemään suhteemme tulevaisuutta ja tunteitaan minuun, mutta on halukas hakemaan apua.
Mitä voisin omalta osaltani tehdä? Miten voisin välittää hänelle anteeksiantoa ja rakkautta, että voisimme elää taas onnellisesti ja tasapainoisesti? Pelkään, että olen tuohtumisellani riitatilanteissa tulehduttanut uuden alun...
Brokenbeliever
VASTAUS: Olette seurustelleet miesystäväsi kanssa jo puolitoista vuotta sitten, mutta hän lopetti tuolloin sanoen, ettei hänellä ole riittävästi rakkauden tunteita sinua kohtaan. Nyt olette aloittaneet seurustelun uudelleen. Mitähän mies nyt mahtaa tuntea? Miten hänen mielensä muuttui niin, että hän nyt haluaakin seurustella? Voisin kuvitella, että hän on pohtinut tunteitaan ja toiveitaan syvemmin ja on nyt tietoisempi siitä, millä perusteella päättää suhteessa elämisestään. Olette varmaan keskustelleetkin siitä, mikä on saanut hänen mielensä muuttumaan ja tunteensa syvenemään. Jos ette ole, näistä asioista kannattaisi puhua. Suhteen hyvät puolet ja rakkaus ovat mukavia puheenaiheita, joiden kautta pääsette enemmän ymmärtämään toistenne ajattelua ja tunne-elämää.
Kerrot, että sinulla on taustallasi hylätyksi tulemisen kokemuksia. Oletko yksin, ystävien tai ammattilaisen kanssa pohtinut, millä tavalla ne vaikuttavat elämääsi parisuhteessa? Miten hyvin miesystäväsi tiedostaa omia tunteitaan ja toimimistaan niiden pohjalta? Hylätyksi tuleminen voisi saada jonkun käyttäytymään parisuhteessa takertuvasti, toisen se voisi saada hyvin varovaiseksi aloittamaan uutta suhdetta. Kuulostaa siltä, että ainakaan jälkimmäinen ei ole sinun tapasi toimia. Entä miten on miesystäväsi laita? Millaiset elämänkokemukset vaikuttavat hänen tapaansa olla toisen kanssa?
Joskus suhteessa alkaa käydä niin, että toinen yrittää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi puhumalla paljon, ja mikäli ei tule kuulluksi, menemällä lähemmäs ja puhumalla vielä enemmän ja kovemmalla äänellä. Hän haluaa, että toinen kuuntelisi, kommentoisi ja ottaisi lähelle, jolloin kaikki olisi hyvin. Toinen puolestaan pelkää ristiriitoja ja yrittää pitää suhdetta rauhallisena ja tasaisen vakaana. Hän rakastaa, mutta ahdistuu riitelystä, ehkä jo pienestä äänen kohoamisesta. Hän haluaa, että kumppani hiljenisi ja rauhoittuisi eikä nostaisi edes esille kaikenlaisia tyytymättömyyden aiheita. Kun oltaisiin rauhallisia, voitaisiin taas lähentyä ja kaikki olisi hyvin.
Molemmat rakastavat ja molempien päämääränä on se, että asiat olisivat hyvin. Kumpikin jatkaa siis yrittämistä omalla tavallaan: toinen menemällä lähelle ja korottamalla ääntä, toinen vetäytymällä rauhoittumaan. Toisen toiminta tuntuu kummastakin käsittämättömältä ja loukkaavalta. Kuulostaa siltä, että välillänne on vähän tämän suuntainen kehä pyörimässä. Koska et voi vaikuttaa muuhun kuin omaan toimintaasi, ehdotan, että pyrit loukkaantuessasi ensin rauhoittamaan itsesi. Kysy rauhallisesti, mitä toinen tarkoitti kommentillaan. Miltä hänestä tuntui? Jos saat pienenkään vastauksen, ymmärrät ehkä vähän hänen näkökulmaansa. Yritä ottaa hänen tunteensa vastaan ja hyväksy se. Hän saa olla vihainen, mutta jos hän kertoisi sinulle, mikä häntä ärsyttää, voisit ehkä jatkossa toimia toisin. Saatuasi yhteyden häneen niin, että hän kokee tulevansa ymmärretyksi, voit puolestasi kertoa hänelle, mistä sinä loukkaannuit. Luultavasti sinulla onkin jo asiasta enemmän ymmärrystä kuultuasi hänen kokemuksensa tilanteesta. Tultuaan kuulluksi ja ymmärretyksi hänkin ymmärtänee sinua.
Tällaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja voi oppia lisää parisuhdekursseilla. Niitä järjestävät monet tahot, joita voi löytää netistä. Vaikutatte ihmisiltä, jotka haluavat sitoutua ja rakentaa suhdettaan, joten luulen, että löytäisitte sitä kautta välineitä käsitellä asioitanne ja ymmärtää tunteitanne.
KYSYMYS: Olen muutamaa vuotta vaille 30-vuotias nainen ja yhden taaperoikäisen pojan äiti. Avioliittoa on takana noin kolme vuotta ja sitä ennen seurustelimme pari vuotta. Työ on ollut minulle aina tärkeää ja palasin aikaisin töihin, mutta olen mielestäni yrittänyt parhaani äitinä. Olen suurpiirteinen ja rento, mutta lapsen turvallisuuteen liittyvissä asioissa tarkka. Poika on reipas ja tasapainoinen, uskaltaa sekä kiukutella että halailla. Hänellä on hyvä tukiverkosto.
Ongelmat ovat kai perinteisiä pikkulapsiperheen ongelmia. Yhteisen ajan puute, seksin puute, vastuu kotitöistä ja lapsen hoidosta ja monet käytännön erimielisyydet - meillä kaikki tämä yhdistyy rajuihin riitoihin. Olen hyvin äkkipikainen ja aina vihainen, enkä voi hillitä itseäni enää yhtään. Rauhallinen mieheni kerää vihaa sisälleen ja suuttuu kerralla rajusti.
Haukun miestä ja nalkutan koko ajan. Mieheni pitää minua koko ajan pilkkanaan leikin varjolla. Välillä se naurattaa, toisinaan menee yli. Väkivallan pelkoa ei ole, vaikka pientä heittelyä tai tönimistä pahimmillaan on. Olemme puhuneet erosta tosissamme ja jakaneet tavaroita noin viisi kertaa kahden vuoden sisällä, mutta aina on jotenkin sopu tullut ja on jatkettu yhdessä kuin ennenkin.
Lapsen kuullen olemme koettaneet pehmentää riitelyä. Mies on sitä mieltä, että aiheutan riidat yksin ja syyllistää lapsen pelästyttämisestä. Otan kaikki asiat herkästi omaksi syykseni muutenkin elämässä, joten en jaksa. Jos poika on paikalla riidan aikana, otan hänet syliin, rauhoittelen ja selitän ettei ole mitään hätää. Uhkailen erolla päivittäin. Mies on uhannut eron tullessa ottaa lapsen huoltajuuden kokonaan, koska huudan ja käyttäydyn tasapainottomasti. En kestä miestä silmissäni.
Olen alkanut muuttua yhä enemmän marttyyriksi. Haluan ratkaista kaikki asiat itse, kuten ennen avioliittoa. Ihailen yksinhuoltajien vahvuutta ja tunnen itseni pullamössöksi, kun mies esimerkiksi kantaa lasta julkisella paikalla. Pojan ollessa 1-vuotias yritin pyytää ja passuuttaa miestä tekemään asioita puolestani, koska olin niin väsynyt. Nyt olen lähtenyt sille linjalle, etten pyydä mieheltä mitään. Jos olen väsynyt, lahjon miestä tarjoutumalla tekemään jotain vastineeksi. Mieheni kokee väsymykseni laiskuutena ja antaa ymmärtää, että avun pyytäminen on aina passuuttamista.
Mies on todella hyvä isä ja läsnä lapselle. Kun ei ole riitaa, hän tarjoutuu hoitamaan lasta yli- tai iltatöideni ajan. Muistan kuitenkin riidat ja olen tullut varovaiseksi. Haluan tehdä osani lapsenhoidosta. Jatkuva riittämättömyyden tunne vaivaa. Vaikka olen viime aikoina panostanut hoitoon kuskaamisissa ja järjestänyt miehelle "omaa aikaa", hän ei tunne että asiat olisivat muuttuneet. Ihan kuin en hoitaisi muka lasta ollenkaan. Työnantajani ja -kaverini tietävät miehen negatiivisen suhtautumisen ylitöihin ja hekin ovat joutuneet joustamaan, että pääsisin ajoissa hakemaan lasta hoidosta tms.
Mieheni on vastuuntuntoinen esikoinen, teknisesti hyvin lahjakas ja tottunut olemaan aina oikeassa. Hänellä on hyväpalkkainen, koulutusta vastaava työ, johon liittyy perheen kannalta raskasta epäsäännöllisyyttä. Mies on tunnollinen ja totuttelee vasta työhönsä. Itselläni on monta työnantajaa. Minulla on työelämässä monta mielenkiinnon kohdetta, ja olen päätynyt erittäin epäsäännöllisiin työkuvioihin. Nautin tästä vaihtelusta, mutta perheen aikatauluihin sovittaminen tuottaa vaikeuksia. Päätyöni on hyvin vapaamuotoinen, fyysisesti raskas, paljon oma-aloitteisuutta vaativa ja vielä koulutusta vastaava, mutta yksityiseltä pieneltä työnantajalta ei oikein voi vaatia koulutusta vastaavaa palkkaa.
Hän on myös kaikkien arvostama "hyvä" mies. Ei ole epäilystäkään, kummasta tulisi eron sattuessa syntipukki. Minusta, koska olen niin "hullu" käytökseltäni. Tiedän paljon huonompia ja lapsellisempia miehiä. Minua ei hakata, mies ei juo, hän hoitaa lasta ja käy töissä. Mitä siis valitan? Ehkä seksin puutetta ja sitä jatkuvaa kirjoittamatonta asetelmaa välillämme, että kaikki suhteen pahuus ja riitely johtuu minusta. Otan itseeni kaiken, mitä mies sanoo.
Arkipäivän raha on ainut asia, josta emme riitele. Jaamme kaikki yhteiset kulut tarkasti puoliksi, vaikka palkkani junnaa tällä hetkellä pienempänä kuin miehen (myös tuloni heittelevät kovasti). En ota mitään armopaloja, joita mies yrittää joskus tarjota. En halua olla "kakkoselättäjä", koska se johtaa vain alemmuuden tunteeseen ja katkeruuteen.
Olen jo pitkään vältellyt yhdessäoloa puolisoni kanssa. Olen töissä, kavereiden luona tai sukuloimassa. Tarjoudun tekemään viikonloppuja, ettei tarvitsisi olla kotona. Yhteistä lomaa pystyy järjestämään korkeintaan viikon kerrallaan pari kertaa vuodessa. Kavereiden kanssa on kivaa, mutta nyt parisuhteen huono tila tuntuu vievän voimat sosiaalisesta elämästäni, jopa töistä. Mies ei halua parisuhdeterapiaan, myöntyy kyllä avioliittokurssille "jos pitää". Minun pitäisi löytää sopiva viikonloppuleiri, järjestää kaikki käytännön asiat.
Ihan kuin miestä ei kiinnostaisi avioliittomme pelastaminen. Miten saisin hänet kiinni pettämisestä? Voiko olla kyse muusta? Ulkoisesti en juuri miellytä miestäni ja olen nalkuttava akka, niin en yhtään ihmettelisi pettämistä. Olen yrittänyt tunnustella merkkejä, mutta en löydä ja ne osoittautuvat vääriksi epäilyiksi. Minulla on vahva tunne, että mieheni ei ole pettänyt koskaan. Itse en ole pettänyt. Se pilaisi elämämme. Rakkautta kuitenkin on, en halua rikkoa avioliittoa. Lisäksi seksuaaliset halut eivät millään kohtaa. Kun olen yrittänyt pakottaa itseäni miehen mieliksi, olen suuttunut kesken ja loukannut häntä vain pahemmin.
Suuri osa mieheni ajasta menee uutisten selaamiseen älypuhelimella ja ilta tv:n katseluun. Hän ei vaivaudu suojelemaan lasta väkivalta-ym. kohtauksilta. Joudun huutamaan ja vetämään tv:n johtoa seinästä. Pistorasioilta suojaaminenkaan ei ollut itsestäänselvyys ennen kuin kovistelin asiasta tosissani. Lapsen turvallisuus kärsii miehen leväperäisyyden takia, ja itse toisaalta teen väsyneenä pelottavia huolimattomuusvirheitä, jotka mies yleensä huomaa ja saan hävetä.
Parisuhdeongelmamme voi osin johtua erilaisista seurustelukokemuksistamme. Olemme kumpikin aika myöhään heränneitä tässä asiassa. Minulla on takana muutama peräkkäinen suhde, miehellä vain yksi parin viikon mittainen. Hän ei hyväksy sinkkunaisten vaihtuvia kumppaneita ja arvostelee aina suureen ääneen, kun joku julkkisnainen on esim. jäänyt pettämisestä kiinni. Kumpikaan ei ole seurustellut vakavasti ennen suhdettamme. Oma ensirakkauteni varjostaa suhdettamme. Kärjistetysti olin luokan ruma tyttö, joka löysi vasta pilkun jälkeen ravintolasta seuraa ja mieheni taas pinttynyt, naisia oudoksuva vanhapoika. Olisi hyvä, jos mieheni olisi saanut enemmän kokemuksia aikanaan.
Välillämme on päivittäin jonkin verran hellyyttä ja kosketusta. Myös lapsi parhaimmillaan yhdistää. On vaikea olla riidoissa, kun pieni poika kiipeää halaamaan kumpaakin yhtä aikaa.
On myös todella suuri ristiriita. En osaisi arvostaa nykyaikaista tasa-arvoista pehmomiestä, vaan valitsen aina vanhan koulun sovinistin. Olen itse aika äijämäinen, niin miehen täytyy olla minua miehekkäämpi. Onko parempi yrittää järjestää enemmän yhteistä aikaa, että seksi palaisi parisuhteeseen? Voisiko miehen laiskuus ja vetämättömyys johtua riitelystämme? Miten voisi "huijata" itsensä sietämään miestä edes jonkin aikaa, että saataisiin riitelyn kierre katkeamaan? Olen siinä pisteessä, että itsehillintä järkiperustein ei tunnu onnistuvan.
VASTAUS: Hei ja kiitos kutkuttavasta viestistäsi! Annoit niin paljon virikkeitä moniin suuntiin, että minulla on aiheista runsaudenpulaa lähtiessäni pohtimaan kysymyksiäsi. Päällimmäisenä kuulen pikkulapsiperheille niin tutun mutta aina äärimmäisen kuormittavan ajanpuutteen. En kuitenkaan tartu tähän asiaan vaan mietin syvemmällä, arjen pinnan alla olevia kokemuksianne, ennen kaikkea tunnesuhdettanne.
Kuvaat itseäsi rumaksi tytöksi, joka sai seuraa vasta pilkun jälkeen ravintolaillan päätteeksi ja on vaimona huutava, raivoava ja erolla uhkaileva hurjimus ja miestäsi pinttyneeksi vanhaksi pojaksi, joka puolisona vetäytyy iltaisin television ääreen uhaten eron tullen hakea yksinhuoltajuutta. Kuulen määritelmissäsi enemmän kuin ripauksen sarkastista huumoria, mutta silti ne tekevät vääryyttä teille kummallekin. Olet luova ja napakka kielen käyttäjä, joten mietin, millaisia muita tarinoita voisit kertoa teistä. Luulen, että teistä saisi aikaan monenlaisia kertomuksia eri tilanteissa ja eri näkökulmista lähtien. Sanot, että miehen käyttämä pilkkaava puhe menee välillä huumorina ja naurattaa, välillä se loukkaa pahasti. Sarkasmi on taitolaji, jonka käyttö vaatii kuulolla olemista ja valmiutta korjata ja pyytää anteeksi, jos tuli tökänneeksi arkaan kohtaan kipeästi. Millaiset toimintatavat miehesi mahtaa kokea loukkaavina?
Millaisia olivat se nuori nainen ja mies, jotka aikoinaan alkoivat seurustella? Siinä ei ollut rumaa tyttöä eikä pinttyvää poikamiehenalkua vaan kaksi viehättävää ihmistä, jotka kiinnostuivat toisistaan ja rakastuivat. Millaisia ominaisuuksia näitte toisissanne tuolloin? Millaisia toimivia puolia suhteessanne oli? Mitä kaikesta tästä on vielä jäljellä teidän välillänne? Minusta tuntuu, että ei tarvitsisi kaivaa kovinkaan syvälle saadakseen esille näitä kadonneita aarteita.
Kerrot, ettet osaa arvostaa nykyajan pehmomiestä vaan tarvitset vanhan ajan sovinistin. Arvelen, että näillä herkullisilla kärjistyksillä sanoilla ilmaiset pettymyksen, joka on myllertänyt tunteitasi lapsen syntymän jälkeen. Hait ja sait miehen, joka on eteenpäin menevä, työssään menestyvä ja siten vahva kumppani rinnallesi. Isyyden myötä häneen on tullut lasta kantavan pehmoisän piirteitä, jotka ärsyttävät sinua. Olet niihin pettynyt ja häpeät itseäsi, kun mies vieressäsi kantaa lastanne. Toisaalta kuitenkin kaipaat miehen vastuunottoa arjessa. Miten voisit mielessäsi yhdistää sekä miehen pehmeät, "lällyt?" puolet, jotka samalla merkitsevät hyvää ja läsnä olevaa isyyttä että hänen vahvuutensa ja menestyvyytensä, jotka mielestäni edustavat sinulle sovinismin sijasta seksuaalisuuteen liittyvää voimaa ja aggressiota. Haasteenasi on mahduttaa molemmat puolet saman miehen nahkoihin. Miten hyväksyt itsessäsi vahvuuden ja heikkouden? Miten miehesi kokee sinun yhdistävän äitiyden ja puolison/rakastajattaren roolisi? Parisuhteessa siirtymät lasta hoitavan vanhemman roolista hekumallisen rakastajan rooliin ja takaisin tapahtuvat lennosta. Miten voitte ruokkia itsessänne ja toisissanne elävää seksuaalisen kumppanin roolia tässä elämänvaiheessa? Tällainen panostus parisuhteeseen ei ole pois lapseltanne vaan välillisesti mitä suurin satsaus vanhemmuuteen.
Parisuhteessa tarvitaan kahta vastakkaista voimaa: läheisyyttä ja erillisyyttä. Läheisyys on voimistavaa, hoitavaa ja turvallisuutta tuovaa, mutta ääripäässään tukehduttavaa. On vain me, ei lainkaan minua ja sinua. Erillisyys puolestaan antaa tilaa yksilöllisyydelle ja kasvulle, mutta ääripäässään päästää yhteyden kumppaneiden välillä ohentumaan ja katoamaan. Kun ihannoit vahvoja yksinhuoltajaäitejä, nouseeko ääneen itsenäinen ja erillinen minäsi? Entä elääkö läheisyyttä tarvitseva minä halauksen ja hellyyden hetkissä välillänne? Millaisessa tasapainossa nämä minäsi puolet ovat?
En usko, että miehelläsi on ketään toista. Luulen, että hän pakenee välillänne vellovaa jännittyneisyyttä ja tyytymättömyyttä television ääreen. Ehkä hänen tapansa toimia tällaisessa tilanteessa on hiljentyä ja vetäytyä. Se ei ole toimiva tapa sen paremmin kuin syyttelevä ja uhkaileva riiteleminenkään. Ratkaisuja olette etsineet: Olet ehdottanut tilanteen selvittämiseksi pariterapiaa, jolle mies on antanut pakit. Miehesi puolestaan on tarjonnut taloudelliseen epävakauteesi välillä tukea, jonka olet torpannut armopaloina. Nämä ratkaisuyrityksenne ovat siis saaneet toiselta osapuolelta ämpärillisen kylmää vettä niskaansa.
Kun tässä lukemani perusteella arvailen asioita ja heittelen tuntemuksiani, voin toki osua monessa kohdassa metsään. Olen kärjistänytkin ja heitellyt aika paljon palloa sinulle, koska miehesi tunteista ja ajatuksista en tiedä mitään. Poimikaa siis tästä vuodatuksesta se, mikä tuntuu osuvan omaan tilanteeseenne ja sivuuttakaa muut höpinät.
Minusta tuntuu, että tässä suhteessa on vielä paljon tehtävissä ja monta kiveä kääntämättä. Menkää ihmeessä parisuhdeleirille tai -kurssille laittamaan prosessi liikkeelle. Ehdotan, että olet tässä asiassa aktiivinen. Kuka ties miehesi on itse innolla varaamassa seuraavaa leiriä!
Energistä ja inspiroivaa parisuhdesyksyä teille toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Kysyisin ystäväni puolesta kysymyksen. Hän kokee olevansa 45-v. miehenä elämänsä käännekohdassa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä, mitä vielä tahtoo elämältään. Ongelma on 10 vuotta kestänyt, onnellinen avioliitto, jossa asioista keskustellaan.
Ongelma: 35-vuotias vaimo ei tahdo lapsia. Lapsia ei ole kummallakaan, elämäntilanne on hyvä ja seesteinen. Vaimo on kasvatusalalla koko ajan lasten kanssa ja kokee, että lopulta hän olisi kuitenkin yksin vastuussa lapsen kasvattamisesta, minkä hän kokee liian raskaaksi. Kyseessä on eri maa kuin Suomi, jossa lasta hoitaa usein perinteisesti, hoitopaikkojen ja osa-aikatyöpaikkojen puutteessa ja toisaalta hyvien lapsiperhe-etuuksien takia usein pitkään kotona nainen.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi liittyen ystäväsi vaikeaan kysymykseen parisuhteessa. Kuten mainitsit ystäväsi elää käännekohtaa elämässään, tuo vaihe 40-50 ikävuosien välillä on ihmisille juurikin elämän ja oman itsen arvioimisen aikaa. Elämän rajallisuus alkaa avautua ihmiselämän ollessa yli puolen välin. Mitä vielä elämässä haluaa, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei ole mahdollista, sen joutuu suremaan menetyksenä.
Ymmärrän hyvin huolesi ystäväsi puolesta. Miten vaikea ystäväsi tilanne onkaan valintatilanteessa elämän tärkeimpien asioiden kanssa: onnellinen parisuhde vai toive lapsesta. Toive omasta biologisesta lapsesta voi olla erittäin vahva ja luonnollinen kaipuu. Jäin miettimään, miten lapsitoive on mahtanut olla heillä esillä aiemmin suhteen aikana? Vai onko kyseessä asia, joka on noussut esille juuri viime vuosina? Miten mies on aiemmin itse suhtautunut asiaan?
Kerrot, että pariskunnalla on onnellinen liitto, joka on kestänyt jo kymmenen vuotta. Hyvä parisuhde on kallisarvoinen asia ja mietin, voivatko he pysähtyä lapsiasian äärelle vielä rauhassa yhdessäkin? Kuvaat, että ystäväsi liitto on keskusteleva ja seesteinen. Ehkäpä siinä on vieläkin tilaa miettiä mitä kaikkea lapsikysymykseen liittyy: pelkoja ja toiveita, ja mitä mahdolliset valinnat voivat tuoda mukanaan.
Kerroit, että nainen ei halua lasta ja pelkäisi että jäisi kuitenkin yksin vastuuseen lapsen kasvattamisesta. Onko siis kuitenkaan kyseessä se, ettei nainen haluaisi lasta vaan että nainen ei haluaisi olla yksin vastuussa lapsen kasvatuksesta? Ja nainen voisi pelätä mitä lapsi toisi mukanaan heidän elämäänsä? Voisin kuvitella, että lasten kanssa työskennellessään naisella on realistinen kuva siitä, miten haastavaa ja vaativaa lasten hoitaminen on. Naisella on tuntuma siihen, että yksinään vastuussa oleminen olisi hänelle liian rankkaa. Tämä kuulostaa tärkeältä omien voimavarojen ja jaksamisen kuulostelulta. On lupa sanoa ei. Luulen, että monelle suomalaisnaisellekin ajatus pelkästä kotiäitiydestä lasten kouluun menoon saakka voisi olla liian rankkaa. Mikä olisi miehen mielikuvissa hänen oma roolinsa lapsen kasvatuksessa ja perheen arjen jakamisessa? Minkälainen käsitys ja kuva miehellä on lapsen saamisesta ja hoitamisesta? Onko hän voinut seurata lapsiperheiden elämää ja tietää realistisesti, millaisia haasteita lapsi tuo mukanaan suhteeseen? Perheneuvojan näkökulmasta naisen huoli ei ole turha, sillä suurin osa asiakkaistamme on lapsiperheitä, joissa vanhemmuuden ja parisuhteen yhteensovittaminen on haastavaa (jopa Suomessa, jossa tukijärjestelmiä on tarjolla). Ystäväsi hyvä suhde joutuisi lapsen saamisen myötä uudenlaiseen kasvuhaasteeseen ja kriisiin, eikä se voisi jatkua samanlaisena ”seesteisenä” suhteena. Onko naisen valinta olla haluamatta lasta yritys suojella heidän hyvää parisuhdetta?
Toisaalta lapsen saaminen voi herättää syvempiäkin pelkoja, jos esimerkiksi oma lapsuus on ollut vaikea. Voisiko tällaisia pelkoja olla myös naisen ajatusten taustalla?
Et maininnut tekstissäsi miten ystäväsi on vastannut naisen huoleen? Onko hän miettinyt ja kertonut omalta osaltaan, miten olisi läsnä ja jakamassa vastuuta? Vai ajatteleeko hän, että ”perinteinen” tapa on ainoa vaihtoehto? Mutta tarvitseeko elämän mennä perinteiden mukaisesti? Voisiko tällaisella parilla, jolla on hyvä keskusteluyhteys olla mahdollisuus toteuttaa vanhemmuus omalla tavallaan? Perinteet muuttuvat ja voivat muuttua, jos ihmiset alkavat valita toisin. Olisiko heidän mahdollista elää omanlaistaan elämää ja luoda yhteinen jaettu vanhemmuus (ja tukiverkko), joka sopisi molemmille?
Mikäli naisen kanta pysyy samana, on ystävälläsi vaikea valintatilanne puntaroitavana. Arvostaako sitä hyvää, mitä elämässä jo on vai onko toive lapsesta niin suuri, että on valmis eroamaan toiveen toteutumiseksi? Kummassakin vaihtoehdossa ystäväsi menettää jotakin arvokasta ja korvaamatonta. On tärkeää tietää mitä suree, jos joutuu sanomaan hyvästit jollekin tärkeälle ja rakkaalle asialle tai haaveelle elämässään.
Jos ystäväsi joutuisi hyväksymään naisen ratkaisun ja luopumaan lapsihaaveestaan, niin miten se vaikuttaisi hänen suhtautumiseen vaimoonsa? Pystyisikö hän työstämään ja hyväksymään naisen valinnan, ilman että se katkeroittaisi häntä? Voisiko hän surra menetyksen kantamatta kaunaa vaimolle ja ottamaan vastuun omasta valinnastaan elää lapsettomassa suhteessa? Ja vaalia sitä hyvää, jota heillä on?
Minkälaisista haaveista ja toiveista hän joutuisi luopumaan, jos hänestä ei voisi tulla isää? Mistä hän kokisi silloin jäävänsä paitsi? Miten hän mahtaisi kokea itsensä ja elämänsä lapsettomana miehenä?
Yhtenä näkökulmana haluaisin tuoda esille sen, että vanhemmuutta, uuden elämän luomista ja huolenpitämistä voi toteuttaa muutenkin kuin olemalla isä ja äiti. Voisi kuvitella, että ystäväsi vaimo voi työssään lasten kanssa kokea ja todentaa omaa äidillistä puoltaan kasvattamalla lapsia. Voisiko ystäväsi ajatella ja löytää itselleenkin tapoja toteuttaa vanhemmuutta ja olla turvallinen isähahmo joillekin lapsille? Suomessa tällaista toimintaa on järjestetty esimerkiksi yksinhuoltajaäitien lapsille, joilta puuttuu suhde turvalliseen aikuiseen mieheen (lisäksi tukiperhetoiminta, sijaisperhe, kummius, jne., aina on olemassa lapsia, jotka kaipaavat aikuisen läsnäoloa). Tällainen suhde voi olla lapsen kasvun ja kehityksen kannalta erittäin tärkeä.
Jos ystävällesi toive omasta biologisesta lapsesta nousee tärkeämmäksi ja hän eroaa – mitä hän menettäisi vaimossaan? Mitä hän joutuisi suremaan yhteisen hyvän liiton päättymisessä?
Ero on askel tuntemattomaan. Ei ole itsestään selvää löytää itselleen hyvä puoliso ja rakentaa hyvä suhde. Lapsen saaminen ei ole myöskään itsestään selvää. Se voi olla polku, joka tuo eteen uusia yllätyksiä ja haasteita. En halua näillä maalailla pelkokuvia vaan muistuttaa elämään kuuluvasta hallitsemattomuuden ja yllätyksellisyyden elementistä.
Toivon ystävällesi viisautta kuulostella itseä ja tehdä hänelle itselleen hyvät valinnat, joiden kanssa voi elää onnellista ja hyvää elämää jatkossakin. Toivon myös voimia surra ja hyväksyä elämän rajallisuus, joka tuo luopumisia eteen meille kaikille.
KYSYMYS: Olen 20-v nainen ja olen seurustellut poikaystäväni kanssa melkein vuoden. Tämä on ensimmäinen ns. pitkä parisuhteeni. Takanamme on myös ero n. vuosi sitten kun mies ei tiennyt mitä haluaa ja väitti että ei ollut kiinnostunut minusta enää. Tämä jätti syvät arvet itsetuntooni sillä koin itseni petetyksi ja arvottomaksi.
Myöhemmin mies lähestyi minua uudelleen ja katui syvästi, hän kertoi jännittäneensä sitoutumista ja koska minäkin välitin hänestä vielä, aloimme seurustelemaan ja olemme olleet yhdessä nyt sen melkein vuoden ajan. Hän on ollut armeijassa nyt puoli vuotta ja suhteemme alussa olikin epäluottamusta ja pelkoja suhteen jatkuvuudesta, sillä pelkäsin että kestääkö suhde. Mies taas ei kokenut mitään epävarmuutta kunnes minä aloin sitä uskoa horjuttaa peloillani. Olemme puhuneet asiasta paljon ja olen saanut lisää luottamusta suhteeseen mutta silti minua ahdistaa lähes joka päivä ajatus erosta. Välitän hänestä todella paljon mutta mitä jos en olekaan hänelle niin tärkeä kuin hän on minulle ja armeijan jälkeen hän ei viitsi joustaa tai ei halua muuttaa yhteen ja olen odottanut häntä turhaan? Hän sanoo ettei seurustele kanssani ajankuluksi ja tuntuu kyllä välittävän minusta.
En jaksaisi jatkuvasti kyseenalaistaa hänen rakkauttaan minua kohtaan mutta tuntuu että tämä epävarmuus minussa ei häviä minnekään ja välillä vaivun masentaviin ja itsetuhoisiinkin ajatuksiin koska jos en olekaan tarpeeksi hyvä hänelle. Hän ei kuitenkaan puhu mitään tulevaisuudesta koska se on hänelle niin avoin eikä ikinä ole maininnut tulenko minä olemaan silloin kuvioissa mukana ja olenko niin tärkeä hänelle että hän yrittäisi edes päästä asumaan kanssani joskus (samalle paikkakunnalle). Hän elää hetkessä kun minä taas suunnittelen asioita hyvissä ajoin yrittääkseni välttyä tuskaisilta pettymyksiltä. Miksi minun täytyy ahdistua tästä jatkuvasti enkä voisi vain hyvillä mielin uskoa tulevaan? En saa perheeltänikään saati ystäviltänikään tukea tähän koska he uskovat että emme tule asumaan yhdessä koska en tod.näk. tule mahtumaan hänen kuvioihinsa.
Tiedän että elämässä on vastoinkäymisiä eikä tulevasta voi koskaan olla varma, mutta haluaisin edes jotain luottoa tätä suhdetta kohtaan, en kestä ajatella että eroaisimme eikä hän kuuluisi elämääni enää. Luulin häntä aluksi sitoutumiskammoiseksi mutta entä jos se olenkin minä joka on sitoutumiskammoinen? Mitä voin oikein tehdä että voisin nauttia tästä parisuhteesta enkä jatkuvasti etsiä merkkejä siitä että hän ei välitäkään oikeasti ja halua sitoutua vakavammin? En halua puhua näistä hänelle enää koska en halua painostaa ja siten tukahduttaa häntä, joten olen aina työntänyt nämä ajatukset taka-alalle kun olemme yhdessä, mutta sitten kun olen yksin niin en meinaa saada nukutuksikaan huolelta.
Ladybug
VASTAUS: Kiitos mailistasi. Jaoit huolesi epävarmuudesta seurustelusuhteessasi. Poikaystäväsi välittää sinusta ja haluaa olla kanssasi. Sinäkin välität hänestä paljon, mutta et uskaltaudu antautumaan suhteeseen ja nauttimaan siitä, kun et voi olla varma, mikä suhteen tulevaisuus tulee olemaan. Pelkäät, että poikaystäväsi ei rakasta sinua tarpeeksi armeijan jälkeen ja halua sitoutua olemaan kanssasi.
Poikaystäväsi ei puhu tulevaisuudestanne, se vaivaa sinua. Sinäkään et puhu, koska et halua painostaa häntä. Miten poikaystäväsi voisi tietää mietteitäsi ja unettomien öittesi huolia, jos et puhu? Ymmärrän, että toivoisit poikaystävän ottavan puheeksi tulevaisuuden suunnitelmat ja haluavan luoda yhteisiä haaveita. Jostain syystä hän elää tässä ja nyt, keskittyy armeijaan ja seurusteluun sinun kanssasi.
Mikä lopulta estää sinua ottamasta puheeksi sinua vaivaavia kysymyksiä? Kärsit tästä tilanteesta, suhteenne polkee paikallaan ainakin sinun puoleltasi. Kärsimys ei ainakaan suurene, jos käsittelette pinnan alla olevia kysymyksiä. Silloin ainakin saat tietää totuuden.
Tässä tilanteessa suhteenne ei pääse kasvamaan ja syvenemään. Sinun huolestuneisuutesi on läsnä suhteessanne, vaikka yrität peittää sen.
Mietin myös, mikä tekee sinut pelokkaaksi? Mitkä ovat aikaisemmat pettymykset ihmissuhteissasi? Kuka on ollut sinulle tärkeä, mutta hän ei ole kuitenkaan välittänyt sinusta tarpeeksi? Mikä on sen taustalla, että sinun on vaikea luotaa toisen rakkauteen ja ottaa sitä vastaan?
Ehkä vastaat, että poikaystäväsi on kerran jättänyt sinut. Et voi luottaa, etteikö hän tekisi sitä uudelleen. Toisaalta voit ajatella myös niin, että poikaystäväsi halusi palata takaisin. Hän huomasi sittenkin rakastavansa sinua. Olit korvaamaton. Voisitko iloita tästä?
Voisitko kaikessa rauhassa elää päivän kerrallaan, antaa suhteen kehittyä, katsoa, mitä tapahtuu armeijan jälkeen? Yhteen muuttaminen ei ole välttämättä merkki siitä, että suhde on vahva. Pikemminkin suosittelen seurustelua, toinen toiseen tutustumista kaikessa rauhassa. Silloin näette, mitä merkitsette toisillenne. Teitä ei sido toisiinne yhteinen asunto ja yhteinen arki vaan vapaehtoinen kaipuu toistenne luo.
Rohkeutta keskusteluun, mieltäsi askarruttavien kysymysten jakamiseen, rohkeutta antautua suhteeseen ja olemaan kiitollinen siitä mitä tällä hetkellä on. Tässä ilmapiirissä voi molemminpuolinen rakkaus vahvistua.
KYSYMYS: Miten määritellä parisuhteessa rakkauden saaminen ja antaminen? Ennen ei ollut meillä sitä ongelmaa, mutta vuodet ovat kuluttaneet. Minä en jaksaisi kerjätä rakkautta, jota saan harvakseltaan, lähinnä seksin yhteydessä. Jos rakkaudeksi lasketaan jonkinmoista avuliaisuutta, niin sitten. Muuten tuntuu, ettei persoonallani ole mitään merkitystä. Olen yrittänyt käyttäytyä rakastavasti, jotta se näkyisi myös toisen käytöksessä, mutta turhaan. Sanotaan, ettei rakkaus pidä kirjaa teoista ja sanoista, mutta ei sitä jaksa ainiaan olla pyyteetön, jos tuntuu ettei kelpaa enää mihinkään.
Murtunut
VASTAUS: En tiedä kuinka rakkauden antamista ja saamista voisi määritellä. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että rakkauden on oltava vastavuoroista, että se voisi pysyä elossa. Kerrot, että olet joutunut kerjäämään rakkautta parisuhteessasi, jo vuosia? Mikä on saanut sinut pysymään suhteessa, jossa sinun tunteillasi ja tarpeillasi ei kuulosta olevan mitään väliä? Avuliaisuutta puolisosi osoittaa, mutta se ei riitä antamaan sinulle oloa, että olisit merkityksellinen. Rakkautesi ei saa vastakaikua. Se on musertavaa.
Oletko kertonut tunteestasi puolisollesi? Kuinka hän suhtautuu sinun kokemukseesi? Onko teillä mielenkiintoa, uteliaisuutta toisenne ajatuksia ja tunteita kohtaan? Rakastatko sinä kumppaniasi itsenään vai onko sinulla muita syitä pysyä suhteessa? Minulle tulee vaikutelma, että olet kärsinyt yhteiselämässänne jo pitkään. Olet silti sinnikkäästi pitänyt kiinni ajatuksesta, että sinä voisit yksin pitää yllä suhdettanne. Aivan kuin et haluaisi tunnustaa tosiasiaa, että et voi hyvin tässä suhteessa, et tunne olevasi rakastettu.
Jos toisaalta olette puhuneet asiasta, ja hän vakuuttaa haluavansa yhdessä elvyttää suhdettanne, teillä on paljon tehtävissä. Toisen kokemusten vakavasti ottaminen, luottamus toisen hyvään tahtoon ja kyky antaa anteeksi silloin, kun toinen tunnistaa loukanneensa, ovat rakkauden peruspilareita. Näiden rakentamiseksi tarvitsette paljon ääneen puhumista, oman haavoittuvuuden paljastamista ja kiitollisuuden ilmaisemista toinen toisistanne. Voitte vahvistaa suhdettanne vain yhteisvoimin. Sinä et pysty siihen yksin.
Rakkaus ei ehkä pidä kirjaa teoista ja sanoista, mutta rakkaus tarvitsee luottamusta siihen, että toinen haluaa nähdä vaivaa yhteiseksi hyväksi.
KYSYMYS: Kaiken se kärsii? Olen sairastanut vakavaa masennusta monta vuotta kaikkea on kokeiltu, mutta apua ei löydy, ei edes Herra vastaa rukouksiini. Mies muutti työhuoneeseensä nukkumaan ensin nukkui lattialla sitten hilasi sinne sängyn.. niin lopullista.Välimme ovat erittäin kireät, mies ei ymmärrä enää tätä työkyvöttömyyttä ja lapsetkin arvostelevat kun palvelu ei pelaa. Olimme miehen kanssa kuin kämppäkaverit mitään ei ole muuta 30 vuoden avioliitosta jäljellä. Olen miettinyt lähtemistä mutta minne menen, sairas ja niin uupunut ihminen. Iso talo ja pihamaat kasvihuone kaikki huutaa tee tee tee töitä. Onko niitä masentuneiden hoitokotia mihin voisi muuttaa ja missä? Rukoilkaa puolestani. Amen.
Kyllikki, 57
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Pitkäaikainen masennus on raskas seuralainen niin masentuneelle itselleen kuin kumppanillekin. Koska tilanteeseen ei ole odotettavissa nopeaa muutosta, on tärkeätä etsiä keinoja mahdollisimman hyvään elämiseen sairauden kanssa. Näitä keinoja tarvittaisiin yhdessäoloon ja toisen ymmärtämiseen.
Suosittelen teille pariterapiaa, jotta puhuminen tulisi mahdolliseksi. Miehesi olisi hyvä saada sanotuksi, mikä kaikki on saanut hänet vetäytymään toiseen huoneeseen. Miltä elämä hänestä tuntuu? Olisiko mitään pientä muutosta, jota hän sinulta toivoisi ja jonka kokeileminen olisi sinulle mahdollista? Samat asiat voisit sinä puolestasi kertoa hänelle. Olisiko jotain ihan pientä asiaa, jonka tekemällä hän saisi sinut tuntemaan olosi hiukan paremmaksi? Olisiko sellaisen asian tekeminen hänelle mahdollista? Pelkästään se, että kumpikin saisi puhuttua omasta olostaan toiselle, olisi askel kohti ymmärtämistä ja hiukan helpompaa oloa.
Kumpikin teistä tarvitsee myös omaa keskusteluapua. Onko sinulla tällä hetkellä käyntejä mielenterveystoimistossa tai muussa vastaavassa paikassa? Entä miehelläsi? Muun muassa Omaiset mielenterveystyön tukena on järjestö, jonka kautta voi saada vertaistukea.
Toivon, että ette jäisi yksin parisuhteessanne, vaan yrittäisitte puhua oloistanne toisillenne. Toivon myös, että kumpikin teistä yksilönä jaksaa hakea keskusteluapua.
