KYSYMYS: Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa kohta puolivuotta. Näemme usein (noin 3-4) krt viikossa vaikka emme asukkaan aivan lähekkäin. Pidän poikaystävästäni paljon mutten osaa sanoa onko kyseessä vain todella läheinen kaveri vai rakastettu... Olen monin tavoin yrittänyt selvittää tunteitani mutta aina kun olen hänen kanssaan kaikki on hyvin ja olen todella onnellinen. Mutta kun taas emme ole yhdessä/vietä aikaa niin mieleeni tulee paljon kysymyksiä joihin en osaa vastata... Kuten "rakastanko häntä kaverina vai rakkaana", "mitä oikeastaan tunnen häntä kohtaan", "olenko vain imarreltu kun joku pitää minusta vai onko kaikki aitoa". En osaa vastata yhteenkään kysymykseen selvästi...
Tunnevammainen, 16
VASTAUS: Vaikka nimimerkkisi onkin "Tunnevammainen", niin en usko että kyseessä on mikään erityisempi vika tai vamma. Mielestäni 16-vuotiaan on vielä ihan luonnollista olla epävarma omista tunteistaan... Ei se muuten aina ole helppoa ikääntyneemmilläkään :)
Ajattelen, että alle kaksikymppisinä vasta harjoitellaan parisuhdetaitoja ja hyvä niin. Minusta on kuitenkin hienoa, että pohdit omia tuntemuksiasi ja kysyt ulkopuolisen mielipidettä asiaan! Se kertoo minulle siitä, että otat vastuuta omista ja poikaystäväsi tunteista ja suhtaudut seurusteluusi vakavasti.
Kirjoitat pitävästi poikaystävästäsi paljon, mutta et tiedä, rakastatko häntä. Rakkaus voi joskus roihahtaa lähes ensisilmäyksellä, mutta useammin se kehittyy vasta ajan kuluessa. Anna siis itsellesi aikaa, sinulla ei ole kiire mihinkään. Kirjoitat, että yhdessä ollessanne kaikki on hyvin ja olet onnellinen. Mikä sinut saa silloin tuntemaan onnellisuutta? Olisitko valmis luopumaan näistä hyvistä hetkistä?
Erossa olosi on ristiriitaisempi ja kyseenalaistat omia tunteitasi. Mikä silloin saa sinut epävarmaksi? Onko poikaystäväsi mielessäsi kun olette erillään? Kaipaatko häntä? Entä luotatko siihen, että olet hänen mielessään erosta huolimatta?
Sopivan etäisyyden ja läheisyyden välisen tasapainon löytäminen voi olla haasteellista, jopa läpi elämän. Välillä kaipaamme kiihkeästi päästä kumppanimme lähelle, välillä taas kaipaamme omaa tilaa ja rauhaa. Myös erillään olo voi ahdistaa ja tehdä levottomaksi. Oman läheisyyden ja etäisyyden tarpeemme voi vaihdella jopa saman päivän aikanakin. Joku voi aamuäreänä ihmisenä olla mieluummin omissa oloissaan kun toinen voi taas kaivata aamulla ensimmäiseksi kumppaninsa kosketusta. Sen lisäksi, että löydämme itsessämme riittävän tasapainon etäisyys- läheisyys -akselilla, joudumme etsimään sitä myös ihmissuhteissamme. Kumppani voi kaivata läheisyyttä juuri silloin kun itse kaipaa omaa tilaa tai toisinpäin. Avoin keskustelu auttaa parhaiten ymmärtämään niin itseä kuin toistakin. Mitä minä tarvitsen ja en tarvitse? Entä sinä? Miten nämä tarpeet ovat yhteensovitettavissa? Vaikka tykkää tai rakastaa, ei aina tarvitse olla lähellä. Rakkaus on myös ajoittaista etäisyyden ottamista tai tilan antamista toiselle, kaipausta, hyvien hetkien muistelua ja jälleennäkemisen ihanaa odotusta.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Poikaystäväni alkoi puhua hieman humalassa ihmisestä ketä hän vihaa suunnattomasti. Henkilö paljastui hänen ex-tyttöystäväkseen. Hän sanoi myös että katuu aikaa jolloin seurusteli hänen kanssaan ja olisi halunnut ennemmin viettää sitä vaikka minun kanssani, jos se olisi ollut mahdollista. Tämä keskustelu jäi kuitenkin kaivertamaan minua... Miten lähellä viha ja rakkaus ovat toisiaan?? Voiko hänellä olla vielä tunteita exäänsä kohtaan? Tämä henkilö(ex)on tullut jo aika monesti puheeksi seurustellessamme ja minua asia ei jaksaisi kiinnostaa :( en kestäisi toista suhdetta jossa poikaystävä on vielä kiinni exässä. Minua asia pelottaa koska minulle on kerran jo niin käynyt. Ovatkohan epäilyni turhia vai miksi asia epäilyttää?? Ensin vannoo rakkautta minulle, ja sitten keskustelu päättyy henkilöön, jota hän suunnattomasti vihaa...
VASTAUS: Hankalalta kuulostava tilanne. Poikaystäväsi on puhunut hieman humalaisessa tilassa vihamielisesti ex-tyttöystävästään ja tämä asia on jäänyt vaivaamaan sinua.
Kysyt, miten lähellä viha ja rakkaus ovat toisiaan. Yleisesti sanotaan, että viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä ja että rakkaudesta se hevonenkin potkii... Tosielämässä tämäkään asia ei ole toki näin mustavalkoinen. Parisuhteen päättyessä koemme usein ainakin vihaa, pettymystä, pelkoa, surua, ehkä katkeruuttakin. Ajan myötä nämä negatiivissävyiset tunteet yleensä kuitenkin vähintään laimenevat. Sanotaan, että erosta tietää toipuneensa silloin kun ex-puoliso ei herätä enää suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Onkohan niin, että ero on vielä poikaystävälläsi tunnetasolla jossakin määrin kesken?
Kirjoitat, ettet kestäisi enää toista suhdetta, jossa poikaystävä on vielä kiinni exässä. Ymmärrän tämän tunteesi täysin. Valitettavasti kuitenkin on niin, että meillä kaikilla on menneisyydessämme ex-suhteita ellei kyseessä ole ensimmäinen seurustelu. Nämä ex-suhteet saattavat ajoittain kummitella vielä kuukausien tai vuosienkin päästä erosta riippuen mm. siitä, kuinka pitkä ex-suhde on ollut, kuinka ero on tapahtunut ja kuinka siitä on selvitty. Sanonta "aika parantaa haavat" pätee tässäkin asiassa. Ja vaikka eroa olisi kuinka hyvin työstetty ja siitä päästy eteenpäin, saattaa uusi parisuhde nostaa ainakin aluksi vaikeita tunteita pintaan. Samalla kun kiintyy toiseen ihmiseen, voi pelätä läheisyyttä ja / tai sen menetystä. Voi siis olla, että poikaystäväsi on vielä niin vereslihalla edellisestä suhteestaan, että teidän suhteenne syveneminen muistuttaa häntä menneistä kokemuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, etteivätkö tunnekuohut voisi ajan myötä tasoittua ja ex-tyttöystävän "haamu" poistua vähitellen elämästänne. Tästä asiasta on hyvä keskustella kahden silloin kun alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Puhukaa avoimesti toiveistanne ja peloistanne. Suunnatkaa katseenne enemmän nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.
Kaikkea hyvää uudelle vuodelle toivottelee perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Olen 24v mies. Seurustelen naisen kanssa joka on myös 24v, mutta hän ei ole koskaan aikaisemmin seurustellut ja minulla itselläni on kokemusta jo kolmesta parisuhteesta joista jokainen loppui ikävällä tavalla, mutta joista jokaisesta opin miten suhteessa kuuluu toimia.
Ongelma meidän suhteessamme on aika omituinen sillä tyttöystäväni osaa välillä toimia suhteessa kuten normaalissa suhteessa toimitaan eli kertoo menoistaan, puhuu tunteista ja asioista, on rehellinen, ihana, rakastava, hellä, viettää aikaa yhdessä jne. Sitten saattaa aivan yllättäen tapahtua jotakin ettei hän osaakkaan. Hän ei tajua ilmoittaa, että tulikin muuta menoa eikä pääsekkään kanssani vaikka kahville, hän ei tajua laittaa puhelinta kiinni yhdessäolomme ajaksi ja saattaa höpöttää kaverinsa kanssa monta tuntia puhelimeen ja saan katsoa leffan yksinäni, riidoista puhumisestakaan ei tule mitään kun toinen kiinnittää huomionsa kaverin laittamaan tekstiviestiin jne. Nämä muutokset tulevat aivan yllättäen ja täysin selittämättä. Tyttöystävän perusvastaukset tämmöisenä ''osaamattomuushetkenä'' ovat ''en tiedä'', ''en tajunnut'', ''en tiedä miksi sanoin/tein niin'', ''en tiedä mitä sanoisin'', ''en osaa olla suhteessa. Opettelen vasta'' jne. Toisena hetkenä hän on maailman paras tyttöystävä ja aivan yllättäen ihan kummallinen. Yleensä silloin meille tulee paljon riitoja mitkä kestävät pitkään ja niitä on hankala käydä läpi, koska hän välttelee silloin niistä puhumista eikä osaa ottaa vastuuta mitä taas normaalisti tekee ja saattaa toistaa samoja virheitä jopa pari päivää putkeen.
Hyvät hetket ovat elämämme parasta aikaa, mutta nämä huonot hetket mitkä tulevat ihan yllättäen stressaavat todella paljon, koska ne tulevat varoittamatta ja saattavat kestää pitkäänkin tai sitten todella lyhyen aikaa. Ongelmaksi muodostuu myös se, että menetän hermoni silloin kun toistuvasti tulee pettymyksi tuona aikana ja sanon aika suoraan, että miksi hän niin tekee ja vaadin selitystä ja etten ymmärrä ja sorrun joskus vanhanaikaisiin ''mikset ikinä voi lopettaa tätä farssia'' tai muuta sellaista. Kuitenkin saamme ne riidat aina sovittua jälkeenpäin, mutta tämmöinen saa minut joskus jopa kyseenalaistamaan omiani ja hänen tunteitaan ja rakkauttaan joista seuraa usein pahimmat riidat. Molemmat rakastamme toisiamme, mutta tämä outo ilmiö sekoittaa molemmilta pasmat täysin ja saattaa jossakin välissä tuhota suhteemme täysin sillä ero on ollut lähellä pariin kertaan kun en ole enää jaksanut eikä hänkään ole meinannut jaksaa ja molemmilla on jo käynyt niin, että tunteet välillä hiipuneet vaikka ovatkin tulleet takaisin ja olemme molemmat alkaneet ottaa etäisyyttäkin toisistamme vaikka yleensä olemme, kuin paita ja peppu.
Mikä tässä tilanteessa auttaisi? Olen yrittänyt kertoa hänelle parisuhteen normaalijuttuja silloin kun tuo huonohetki tapahtuu, mutta hän ei osaa sisäistää niitä. Ihan, kuin hän menettäisi täysin taitonsa ja tietonsa miten ollaan parisuhteessa kun ilmiö tapahtuu ja hän ei osaa selittää sitä itsekkään.
Apua tarvitseva
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Jos mietin tilannetta tyttöystäväsi kannalta, hänellä varmaan on paljon opettelemista suhteessa olemisesta, koska hän ei ole aiemmin seurustellut. Hänen haasteensa on opetella puhumaan suunnitelmistaan, tarpeistaan ja tunteistaan kanssasi. Mieleeni tuli sellainenkin ajatus, että "en osaa sanoa" -selitykset tilanteissa, joissa hän ei mielestäsi ole toiminut riittävän huomioivasti sinua kohtaan, voisivat sisältää piilotettua vastahakoisuutta ja oman tahdon kyselemistä. Voisiko hänellä ollakin erilaisia toiveita ja odotuksia suhteestanne kuin sinulla? Kaipaisiko hän enemmän omaa aikaa yksin ja ystäviensä kanssa, mutta ei rohkene sanoa sitä suoraan, jotta ei loukkaisi sinua? Onko hänen "ymmärtämätön" toimintansa piiloviesti sinulle siitä, että hän haluaisikin seurusteluunne muutoksia?
Pohtiessani suhdettanne sinun kannaltasi rohkaisisin sinua kyseenalaistamaan käsityksiäsi siitä, miten suhteessa kuuluu olla. Vaikka sinulla on seurustelusta aiempaa kokemusta, jokainen suhde on ainutlaatuinen. Tässä suhteessa on kaksi tasavertaista seurusteluasiantuntijaa, tyttöystäväsi ja sinä. Kummallakin on omat tarpeensa ja toiveensa. Teidän kahden tehtävä on yhdessä luoda suhteestanne sellainen, jossa molempien on hyvä olla. Se vaatii joustavuutta ja mukautumista sellaisissa asioissa, joissa itsellä on jouston varaa, mutta myös omista tarpeista kiinni pitämistä silloin, kun on kyse itselle tärkeimmistä asioista. On hyvä miettiä, mikä on itselle suhteen tinkimätöntä ydintä ja mikä sellaista, jossa voisi ottaa askeleita toisen toiveiden suuntaan. Olet oppinut aiemmista suhteistasi, miten suhteessa kuuluu toimia. Osa oppimastasi on hyödynnettävissä suoraan tässä suhteessa, mutta osan voit joutua miettimään uudelleen. Pöyhikää rohkeasti kummankin elämänkokemuskoppaa ja miettikää, mitä sieltä haluatte ottaa, mitä jättää rakentaessanne omaa suhdettanne.
Se, että olette liikkuneet suhteessanne paita ja peppu -vaiheesta suurempaan erillisyyteen, on luonnollista. Alun symbioottinen rakastumisvaihe, jossa maailmaan mahtuu vain me kaksi, on kasvamassa kahden erillisen yksilön suhteeksi. On kaksi persoonaa, kaksi elämää, jotka liittyvät yhteen kasvaen rinnakkain, mutta eivät toisiaan tukahduttaen. Tässä muutosvaiheessa tarvitaan avointa keskustelua kummankin tunteista ja toiveista. Läheisyys ja etäisyys ovat suhteen perusvoimia, joiden tasapainoa pitää yhä uudelleen uusissa tilanteissa hakea. Milloin ollaan niin lähekkäin, että toista alkaa jo vähän ahdistaa, milloin taas niin etäällä, että toinen tuntee turvattomuutta? Millaista olisi sellainen yhteiselämä, jossa ollaan luottavaisesti ja turvallisesti yhdessä, mutta kummallakin on tilaa myös omille asioilleen? Lähtekää rohkeasti tutkimusmatkalle, jossa ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia.
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 48 vuotta ja tiedän, että meidän olisi pitänyt erota noin 15 vuoden jälkeen. Olimme lapsia kun menimme yhteen, emmekä ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä. Liittoomme on mahtunut väkivaltaa, mustasukkaisuutta, vähättelyä, eristämistä.Mieheni on hyvin riippuvainen minusta ja henkisesti ja älyllisesti heikompi. Olen hakenut henkiset haasteeni ja keskusteluni muualta ja myöskin fyysistä läheisyyttä olen hakenut muualta. Huolehdin melkein kaikista ei fyysisistä asioista taloudessamme, miestäni ei edes kiinnosta tai hän ei oikein tunnu edes ymmärtävän, katselee vain tv ja lottoaa.
Sairastuin noin 10 vuotta sitten parkinsonin tautiin ja en nyt oikein jaksaisi huolehtia hänestäkään enää, itsessäni on täysi työ. Koskaan ei ole pystynyt antamaan henkistä tukea missään ja sairastuinkin varmaan osittain kovan paineen alla.
Olen kuitenkin ollut niin raukka, että en ole pystynyt lähtemään, aina ajattelen toisia, vaikka olen ihan älykäs ihminen. Mieheni ei halua koskeakaan minuun, koska olen sairas, niin hän sanoi, vaikka luulen vika on korviensa välissä, enkä enää haluaisikaan. Olen yrittänyt puhua tilanteestamme, mutta mies lähtee pois tai sanoo, että ei tässä mitään ole ja millaista sen pitäisi olla. Kun sanon, mitä toivon, ei puhu mitään tai sanoo, että hän ei tommosta kitinää kuuntele ja lähtee pois. Tiedän, että hän pelkää yksinjäämistä ja yksin pärjäämistä, mutta minä en enää halua, kaipaan lämpöä jaläheisyyttä. Olisin ollut valmis yrittämään jokin aika sitten vielä uudestaan ja puhuin siitä, mutta se tyssäsi hänen haluttomuuteensa. Minusta ei ole oikein, että vaatii koko ajan, mutta ei anna yhtään mitään. Haluan eron, miten voin sen kertoa?
VASTAUS: Kirjeesi luettuani tunsin surua sinun ja miehesi puolesta. Miten vuodet ovat kuluneet ja te kaksi joutuneet yhä kauemmaksi toisistanne ja mahdollisesti myös kumpikin itsestänne. ”Emme ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä”. Niin. Joskus yhdessä kasvaminen on vaikeaa ilman ulkopuolista apua. Joskus se ei onnistu avunkaan kanssa. Ja joskus tarvitaan apua myös irrottautumiseen.
Onko niin, että et ole kaikkien noiden vuosien aikana kertaakaan aiemmin ottanut puheeksi eroa? Mitä pelkäät, olet pelännyt? Mitkä ovat ne syyt, käytännön syiden lisäksi, jotka ovat pitäneet sinua tuossa suhteessa, jossa olet ollut onneton kymmeniä vuosia? Usein luulemme, että uhraudumme siksi koska ajattelemme toisia, vaikka pohjimmiltaan saatammekin ajatella itseämme. Me tarvitsemme itse uhrautumistamme. Mihin sinä olet mahdollisesti sitä tarvinnut? Miltä se on sinua suojannut?
Sanot, että haluat eron ja kysyt, miten voit sen kertoa. Onko niin, että nyt olisit valmis päästämään irti? Jos ymmärsin viestisi oikein, niin mietit erityisesti sitä, miten pystyt kertomaan miehellesi, että haluat eron. Mitä mahdollisesti tällä hetkellä pelkäät kertomisessa? Onko erityisesti kertominen vaikeaa vai liittyykö huolesi siihen, miten miehesi selviytyy eronne jälkeen? Onko vielä jotain, joka pitää sinua kiinni?
Ero, muutos, on aina hyppy tuntemattomaan. Kun päädymme eroamaan, emme koskaan voi varmasti tietää mitä se tuo tullessaan. Se on askel, jonka otamme itse. Monelle se on itsenäistymisen askel, iästämme riippumatta. Joskus ihmiset sanovat, että ”kuolen, jos jään tähän suhteeseen”. Tällä he mielestäni tarkoittavat sitä, että entiseen elämään jäämällä he joutuisivat luopumaan itsestään, identiteetistään. He haluavat eron, ottaakseen elämänsä itselleen. Koska eroon liittyy aina vaikeita sekä käytännön tason että moraalisia kysymyksiä ja ratkaisuja, on tärkeää, että ihminen tekee eropäätöksen viime kädessä itse. Hän myös kantaa vastuun ratkaisuistaan itse. Kun meillä on vahva tunne, että tämä ratkaisu minun on tehtävä, niin sen tunteen varassa me pystymme selviämään eroon liittyvistä monista asioista ja tunteista.
Sanot, että miehesi on hyvin riippuvainen sinusta ja henkisestä ja älyllisesti heikompi. Pitkän yhdessäolon jälkeen tuntee vastuuta toisesta ja hänen selviämisestään. Siksi osa vuosikymmeniä yhdessä olleista pareista päätyy eronkin jälkeen tavalla tai toisella pitämään huolta entisestä puolisostaan. Aikuisina ihmisenä me olemme kuitenkin vastuullisia ennen kaikkea itsestämme, omista ratkaisuistamme ja selviytymisestämme. Miehesikin on omilla ratkaisuillaan vastuussa siitä tilanteesta, johon olette yhdessä joutuneet. On kenties tullut aika, jolloin hänenkin on opeteltava uusia tapoja selviytyä ja mahdollisesti uusia ihmisiä joihin tukeutua.
Esim. Eläkeliitolla on Erosta eheäksi -kursseja myöhemmällä iällä eronneille. Sieltä joko sinä tai miehesi voitte saada tukea.
Toivotan sinulle voimia uuteen! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Minulla on ongelma äitipuoleni ja sitä kautta myös isäni kanssa. Vuosia koin, että jouduin peittelemään persoonaani ja vaikenemaan mielipiteistäni äitipuolen seurassa, ja sisarukseni kokevat samoin. Hän on hyvin temperamenttinen ja konservatiivinen, ja reagoi vähättelevästi, jopa pilkkaavasti "meidän nuorten" mielipiteisiin.
Hän on esimerkiksi aina väheksynyt päätöksiäni kasvissyönnistä, lapsettomuudesta ja myös uravalinnoistani. Hänen kantansa on että minun normista poikkeavat mielipiteeni kyllä muuttuvat ajan kanssa, ja pidän tätä hyvin loukkaavana (täytän kohta 25 vuotta, ja koen jo ansaitsevani aikuismaisen kohtelun). En ole koskaan tuntenut minkäänlaista arvostusta hänen seurassaan.
Olen joskus yrittänyt esittää eroavia mielipiteitäni hänelle, mutta olen saanut vastaan vain väheksyntää, tai saanut kamalan riidan aikaiseksi, ja olen tätä välttääkseni tukkinut suuni. Noin kuukausi sitten mittani tuli täyteen ja kerroin hänelle ajatuksistani. Hän ei ottanut asiaa ollenkaan hyvin vastaan, minkä osasin toki ennustaakin. Minua ei häiritse se, että en välttämättä koskaan enää vietä aikaa hänen kanssaan, mutta ongelma on nyt se, että hän tekee myös isäni elämän todella vaikeaksi, syyttäen häntä siitä että on kasvattanut minut ja sisarukseni väärin. Hänen mielestään minä ja molemmat sisarukseni olemme kiittämättömiä. Olen pyytänyt häntä jättämään isäni riitamme ulkopuolelle, sillä hän ei edusta mielipiteitäni. Äitipuoleni on kuitenkin vielä kuukausi sanaharkkamme jälkeen kovasti vihainen ja puolustuskannalla, ja ilmeisesti vaatii minulta anteeksipyyntöä. Minusta kuitenkin tällainen asetelma, jossa hän saa arvostella meitä vapaasti ja me emme häntä ollenkaan, on hyvin epäreilu. Siksi en ole pahoillani siitä mitä sanoin.
Minua kuitenkin kovasti säälittää isäni tilanne, sillä hän on täysin syytön, mutta kärsii tästä kaikesta eniten. Annanko ajan vain korjata tilanteen? En kuitenkaan haluaisi taas alistua vain äitipuoleni "terrorin" pelossa.
Rauhanrakentaja
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi, rauhanrakentaja! Kuulostaa siltä, että olet ollut perheessäsi rauhanrakentajalapsi, sellainen, joka sovun nimissä vaikenee mielipiteistään ja nielee arvostelua. Silloin vältytään ilmiriidalta, mutta painetta kertyy mielen sisälle. Kun pahaa mieltä ja loukkaantumista kertyy tarpeeksi, jossakin vaiheessa rauhanvaalijaltakin menee kuppi nurin. Onnittelen sinua siitä, että vuosien vaikenemisen ja itsesi hillitsemisen jälkeen rohkenet nyt nuorena aikuisena tulla näkyväksi omana itsenäsi ja omine mielipiteinesi!
Mielipiteiden ilmaiseminen on sinun oikeutesi. Äitipuolellasi on tietysti oikeus olla eri mieltä ja ilmaista se. Parhaimmillaan tällaisesta asetelmasta voitaisiin saada aikaan kunnioittava ja kiinnostunut keskustelu, jossa pyritään kuuntelemaan ja ymmärtämään toista vähättelemisen sijasta. Tällaisen keskustelun rakenne olisi sen tyyppinen, että aluksi liitytään edelliseen puhujaan arvostavalla tavalla ja sitten ilmaistaan oma mielipide, tyyliin: " Kuten sanoit, Suomessa on omassa nuoruudessasi syöty paljon liharuokia. Ymmärrän, että kasvissyönti on sinusta outo villitys. Sitä voidaan kuitenkin perustella monella tavalla..." Ja toinen vastaisi " Perusteluissasi on kyllä tolkkua ja tuo valinta varmaan sopii sinulle, mutta en itse aio muuttaa tapojani, koska..." Tällaisessa keskustelussa kummankaan ei tarvitse luopua mielipiteistään, mutta he voivat oppia ymmärtämään, miksi toinen ajattelee eri tavalla. Jos tälle tasolle päästään, erimielisyydet eivät estä asiallista ja ystävällistä suhdetta keskustelijoiden välillä.
Aina ja kaikkien kanssa tällainen keskustelu ei onnistu. Jos joku pitää omia näkökulmiaan ainoana totuutena, joustavuutta ja liikkumavaraa on hyvin vähän. Silloin voi joutua toteamaan, että vaihtoehtoina ovat 1) olla tekemisissä vähän ja pintapuolisesti, vaikeita aiheita vältellen 2) puhua suoraan siitä, mistä haluaa ja antautua riitaiseen vuorovaikutukseen tai 3) lopettaa yhteydenpito kokonaan.
Tuo ykkösvaihtoehto ei välttämättä ole huono. Voisitko ajatella, että olet nyt ilmaissut äitipuolellesi selkeästi omat mielipiteesi, ja tyydyt jatkossa siihen, että ymmärtävää ja kunnioittavaa keskustelua asioista ei ainakaan näillä näkymin synny. Niinpä olet tekemisissä asiallisella ja kohteliaalla tavalla, käyt kylässä jouluna ja joskus. Hyväksyt sen, että tässä ihmissuhteessa ei ole aineksia enempään, mutta isäsi kannalta olisi tärkeätä olla yhteyksissä asiallisissa merkeissä. On tärkeätä, että olet sanonut, mitä ajattelet ja pysyt sanojesi takana, mutta jatkokeskustelu vaikuttaisi hyödyttömältä. - Jos taas sinusta tuntuu, että et ainakaan vielä nyt, vuosien vaikenemisen jälkeen, voi taas antaa kuulemiesi kommenttien valua kuin vesi hanhen selästä, voit valita kakkosvaihtoehdon ja sen myötä ehkä riidan ja myrskyn joksikin aikaa. Sitä ei kuitenkaan kannata valita pitkäkestoisesti, koska silloin uuvutat itsesi.
Voisittekohan yhdessä isän ja äitipuolen kanssa käydä sellaisen keskustelun, jossa todetaan, että ajattelemme joistakin asioista kovin eri tavalla ja päätämme, että tavatessamme emme puhu näistä aiheista?
Mistähän äitipuolesi odottaa anteeksipyyntöä? Jos olet tunnekuohussa nimitellyt tai muuten loukannut häntä, voit pyytää anteeksi sitä, mutta kertoa, että mielipiteistäsi et tingi. Olisikohan hänellä vastaavasti anteeksipyydettävää sinulta ja isältäsi? Tapa, jolla kuvaat hänen arvostelleen isääsi kasvattajana, kuulostaa loukkaavalta.
Vaihtoehto kolmonen, täydellinen välirikko, olisi minusta huonoin valinta. En sano, etteikö sekin joissain ääritilanteissa olisi ainoa tapa toimia, mutta usein se muodostaa jäisen ja katkeran arven, jonka alla oleva haava herkästi aukeaa uudelleen vähänkin tökkäistäessä.
Isäsi on sinulle tärkeä. Voisitteko ylipäänsä ottaa tavaksi tavata hänen kanssaan useammin kahden kesken, ilman äitipuolta? Silloin voisit ylläpitää läheistä suhdetta hänen kanssaan.
Ehdottaisin, sinä, isäsi (ja ehkä sisaruksesi?) sopisitte tapaamisen, jossa tavoitteena olisi tuo ykkösvaihtoehto: sen päättäminen, että yritetään pysyä asiallisissa väleissä siten, että tietyistä aiheista puhumista vältetään eikä toisten elämäntapoja arvostella. Jos anteeksipyyntöjä tarvitaan ylilyöntien vuoksi, jokaisen olisi syytä mennä asiassa itseensä ja miettiä omaa käytöstään.
Tämä vaatinee vähän nuorallatanssia ja tasapainottelua, mutta uskoisin, että edes laiha rauha olisi siten saavutettavissa. On hienoa, että kannat huolta isästäsi ja perheenne ihmissuhteista yleensä. Yhtä lailla hienoa ja tärkeää on se, että et asetu rooliin, jossa kukaan saisi mitätöidä tai vähätellä sinua!
KYSYMYS: Tarvitsen kovasti neuvoa tilanteseeni. Sori jos tämä kaikki on mielestänne typerää ja vien vaan teidän aikanne turhaan, mutta olen nyt niin epätoivoa täynnä. Rintaa puristaa, itkettää koko ajan (enkä voi itkeä tai kertoa tästä kaikesta kenellekään: ei ketään se kovin kiinnosta ja sanotaan vaan että "älä välitä" ja "päästä irti".
Olen 34v nainen, ja poikaystäväni on 43v. normaali, töissä käyvä mies, ilman talousongelmia, eikä ole alkoholisti/narkomaani/mielisairas. Niin minullakin kaikki on ok, olen omavarainen, ilman mitään ongelmia. Olemme tutustuneet toisiimme puoli vuotta sitten ja tulleet hyvin toimeen. On puhuttu paljon siitä, että sovimme toisille, että meidän täytyy olla yhdessä aina ja mennä naimisiin. Tämä on (ainakin ennen oli) yhteinen mielipide, ei vaan minun haaveilua. Hän vaikutti todella luotettavalta ja vakavamieliselta. Sanoi ettei enää ole nuori poika, että tuhlata aikaansa "turhiin" asioihiin kuten treffit ilman sitoutumista (sitähän voi löytää helposti jokaisella treffisivustosta, eikä tarvi sitoutua minuun - ulkomaalaiseen).
Tällä hetkellä joudumme asumaan erillään neljäksi-viideksi kuukaudeksi - olen Venäjän kansalainen ja minulla on Venäjällä tehtävät, jotka on pakko saada loppuun. Ensi vuonna palaan takaisin Suomeen, ja muutamme poikaystävän kanssa yhteen. Näin ainakin taitaa tapahtua suunnittelmamme mukaan... Hän lupasi odottaa minua. Kirjoiteltiin facebookissa, nähtiin muutama kertaa skypeessä. Hän toisteli että rakastaa minua, että odottaa... Näin on mennyt 1,5 kk sen jälkeen kun lähdin pois Suomesta. Vaikka pari kertaa olikin niin, että hän sai minut olemaan mustasukkainen (esim. jätti vastaamatta viestini ja lisäsi samaan aikaan facebookissa jonkun naisen kavereiksi). Kun kerroin hänelle miltä se tuntuu, hän vastasi että minun täytyy rauhoitua, "tuo nainen on vain vanha tuttu", minulla on vainoharhaisuus ja vaan ärsytän häntä niillä epäilyksillä. Sitten taas kaikki oli hyvin.
Ja pari viikkoa sitten kaikki on muuttunut. Hän on lopettanut kaiken yhteydenoton minuun. Sanoo olevansa masentunut. Jättää nyt viestini vastaamatta ja jopa lukematta, tai voi vastata lyhyeksi ettei jaksa kirjoitella. Skypeellä soittamisesta sanoo että "en ole vielä kotona" tai "ei nyt ole hyvä päivä". Minun täytyy sanoa että olen ihan kärsivällinen ja pidättyvä ihminen, en ärsytä viestillä monta kertaa päivässä enkä kirjoita edes joka päivä... Ikävät aavistukset painaavat mieleni. Ehkä hän on todella masentunut, niin rauhaan jättäminen ei olisi nyt paras keino auttaa häntä. Voi olla myös että siellä on toinen nainen, jonka takia hän välttää minua.
Ehkä hän ei sano minulle että suhteemme on päättyneet, koska ei tiedä vielä onko tuo nainen riittävästi sopiva... Sellaista nyt päässäni pyörii. Hän ei kerro mistä se masennuksensa johtuu (jos se todella pitää paikkaansa), eikä sano että minun on viisainta jättää hänet rauhaan. On vielä jäljellä 2,5 kk odottamista, jonka jälkeen voisin lähteä hänen luokseen. En tiedä mitä tehdä, miten käyttäytyä oikein. Minä rakastan häntä. Sisälläni vielä elää usko parempaan, vaikka kohta se varmaan kuolee... En jaksa enää elää sillä epävarmuudessa. Voiko siitä selvitä?
Kiitos vastauksestanne etukäteen. Ja kiitos ainakin siitä että luette sitä, koska ei minulla ole ketään jolle voisin kertoa tunteistani.
Epätoivossa
VASTAUS: Tuntui ikävältä kuulla, että sinulla ei ole ketään jonka kanssa voisit jakaa noita tunteitasi ja tulla kuulluksi, lohdutetuksi ja rauhoitetuksi. Hyvä kun kirjoitit. Hädän ja pelon hetkinään ihminen tarvitsee toisen ihmisen turvallista läheisyyttä rauhoittuakseen. Toivottavasti näistä muutamasta ajatuksestani voisi olla edes jonkin verran apua sinulle ja että ne toisivat sinulle tunnetta, että hätäsi on ollut mielessäni.
Luulen, että aika moni jakaa epätoivon ja epävarmuuden kokemuksesi tuoreessa parisuhteessa tai etäsuhteessa olemisesta.
Kirjoitat, että tapasit puoli vuotta sitten miehen joka kanssa tulitte niin hyvin toimeen, että aloitte suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja naimisiinmenoa ”sovimme toisillemme, meidän täytyy olla yhdessä aina ja mennä naimisiin”. Jouduit kuitenkin muuttamaan toiseen maahan muutamaksi kuukaudeksi melko pian suhteenne alun jälkeen. Piditte yhteyttä facebookin ja skypen välityksellä. Kerrot, että sinulla heräsi jonkin verran mustasukkaisuudentunteita kun mies ei vastannut viestiisi ja lisäsi uuden naispuolisen fb kaverin. Pari viikkoa sitten mies kuitenkin lopetti yhteydenpidon ja lakkasi vastaamasta viesteihisi. Selitykseksi hän sanoi olevansa masentunut.
Parisuhteiden alkuihin liittyy usein voimakkaita tunteita moniin suuntiin. On ihanaa ihastua, rakastua, löytää joku joka tuntuu sopivalta ja oikealta. Tulevaisuus näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia johonkin uuteen, ihanaan. Samanaikaisesti kuitenkin mielessä häilyvät pelot. Tunteeko hän varmasti samoin? Onko hän yhtä tosissaan kuin minä? Entä jos tämä päättyykin? Voinko luottaa? Toinen ihminen tuntuu niin kiehtovan uudelta ja kartoittamattomalta – täynnä mahdollisuuksia olevalta. Toisaalta toisen vieraus, tuntemattomuus myös pelottaa, tekee epävarmaksi. Emmekä koskaan suhteen alussa voi olla täysin varmoja siitä, mihin kaikki vie.
Ei ole helppoa kun pari suhteen alkumetreillä, jolloin parisuhteen perusta on vielä hauras, joutuu etäsuhteeseen. Kun pitäisi voida luottaa yhteiseen ja yhteyteen, välimatkasta huolimatta. Mietin miten paljon ehditte tutustua toisiinne ennen etäsuhteeseen joutumistanne? Kuinka paljon ehditte puhua ja jakaa toisille omia henkilökohtaisia teemojanne? Tällainen syvemmän tason jakaminen usein liittää paria vahvemmin toisiinsa ja lisää luottamusta ja turvallisuudentunnetta. Tuliko sinulle esimerkiksi yllätyksenä miesystäväsi masennus?
Teillä on miesystäväsi kanssa yhdeksän vuotta ikäeroa. Ikäerolla ei sinällään ole merkitystä. Kuitenkin se saa minut miettimään teidän kummankin parisuhdehistoriaa, aiempia kokemuksianne ja niiden merkitystä teidän suhteeseenne. Suhdehistoriamme vaikuttaa väistämättä siihen miten luottavaisena, toiveikkaana, epävarmana, jne. lähdemme uuteen suhteeseen. Tutustuitteko tähän puoleen toisianne? Onko sinulle tietoa miesystäväsi aiemmista parisuhteista? Onko hänellä taustassaan pitkiä parisuhteita? Jos, niin millaisia ja miten ne ovat päättyneet? Vai onko hän elänyt yksin, eikä ole jostain syystä sitoutunut? Jos näin,niin miksiköhän? Entä mikä on oma parisuhdehistoriasi? Miten ajattelet, että omat aiemmat kokemuksesi vaikuttavat nyt tähän tilanteeseen? Jäin myös miettimään, että onko sinulla ympärilläsi läheisiä ihmisiä? Jos ei ole, niin voiko olla niin, että suhteesi miesystävään merkitys korostuu ehkä liikaakin. Siksi voi tuntua niin korostetun ahdistavalta elää epävarmuudessa ja kestää yhteydettömyyttä.
Mietin, voisitko kirjoittaa miesystävällesi lyhyen kirjeen, jossa sanot, että sinusta tuntuu ikävältä, että yhteydenpito välillänne on yhtäkkiä lähes loppunut. Se huolestuttaa sinua. Kysy häneltä mitä hän tässä tilanteessa toivoisi sinulta. Onko jotain mitä sinä osaltasi voisit mahdollisesti tehdä ollaksesi hänen tukena? Voit kysyä myös häneltä, mitä hän tässä kohtaa ajattelee teistä parina. Onko hän edelleen samaa mieltä kuin ennen? On tärkeää, että pystyisit kirjoittamaan mahdollisimman rauhallisesti ja selkeästi. Voi olla, että hän ei vastaa. Mutta toisaalta todennäköisesti hän jossain kohtaa lukee kirjeesi. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää sietää epävarmuutta ja odottamista. Toivon, että löytäisit tueksesi jonkun ihmisen, joka jaksaisi kuunnella sinua ja auttaa sinua kannattelemaan epävarmuutta.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen tavannut ihmisen 9kk sitten jonka kanssa olemme parisuhteessa. Suhteeseen on kuulunut paljon kränää johtuen mieheni työstä ja siitä johtuvasta ajanpuutteesta. Mieheni on useamman yrityksen johdossa, matkustelee ja on käytännössä koko ajan hälytystilassa, eli työpäivät venyvät ja näkemisemme siirtyvät.
Kun tapasimme tiesin tilanteen mutta suhteemme eteni aika nopeasti ja näimme ensimmäiset kaksi kuukautta joka viikko 1-2kertaa, silloin hän lupasi että yrittää järjestää enemmän aikaa. Ongelmia ei tuossa vaiheessa ollut. Kesällä minä lopetin pillerit ja kerroin hänelle vasta oltuamme kerran sängyssä, hän ei pystynyt aluksi antamaan anteeksi vaan halusi olla pelkästään ystävä. Kesä meni niin että näimme 2 viikon välein ystävänä, kävimme urheilemassa ja viihdyimme toistemme seurassa.
Kesän jälkeen yhtenä iltana hän tuli selvittelemään kesällä tapahtuneita yhteenottoja jotka olivat välillämme tapahtuneet puhelimitse. Sinä iltana päädyimme hänen aloitteestaan taas yhteen. Aika pian tilanne meni kuitenkin siihen että näkemisiä saattoi olla esim niin että näimme kerran kaksi viikossa ja sitten yhtäkkiä ei nähty kolmeen viikkoon. Ja kaikista inhottavinta tässä oli se, että kesän jälkeen tunteeni vahvistuivat ja kerroin rakastavani häntä. Hän ei pystynyt heti sanomaan samaa takaisin mutta senkin aika tuli hiljattain.
Viime aikoina suhteemme on mennyt hieman huonommin. Melkein kuukauteen ei nähty kun hänen piti tulla puhumaan asoista mutta perui ja perui, epätoivoni kasvoi ja päätin antaa olla. Sitten hän tuli ja selitti että hänen on vaikea luottaa minuun, vaikka mitään syytä siihenkään ei ollut. Johtuu aiemmista suhteista. Keskustelun jälkeen meni viikko niin asiat palautuivat taas ennalleen ja näimme useammin..
Nyt hän lähti ulkomaille kuukaudeksi jonka jälkeen hän on menossa armeijaan. Vaikka kuukauden matka oli tiedossa niin en odottanut tätä häneltä..
Ennen matkalle lähtöä hän oli taas tapansa mukaan viikonloppuna töissä, rakentamassa taloa ja kun kysyin ehtiikö meille niin sanoi taas "katotaan mihin asti menee". Lopulta tuli viestin illalla että on aivan poikki ja menee kotiin nukkumaan kun aamulla on aikainen herätys. Taas minulta pääsi epätoivoiset sanat " tulisit tänne, lähdet kohta sinne matkallekin, nyt olis niin hyvä viettää vielä laatuaikaa yhdessä". Ei hän tullut. Sen sijaan hän laittoi viestin takaisin missä hän sanoi;" Ehkä sinä ansaitset vierellesi ihmisen joka pystyy antamaan sinulle rakkautta ja huomiota enemmän kuin minä". Soitin tämän viestin jälkeen ja puhuimme varmaan tunnin.
Mieheni kertoi, että on selvää että suhteemme on hyvin yksipuolinen. Yksipuolinen sen takia, että minä teen kaiken suhteemme eteen, enemmän kuin edes tarvitsisi. Aina teen ruokaa, pyydän käymään, haluan nähä jne jne.. vaikka hän itsekin ehdottaa ja tulee kun tulee niin hän sanoi että hän ei halua että aina odotan ja sit kun hän ei pääse niin alan itkemään ja minulle tulee paha mieli. Kysyin haluaako hän lopettaa suhteemme niin sanoi että kysymys ei ole siitä vaan hän ei tiedä pystyykö antamaan minulle sitä mitä juuri nyt tarvitsen koska aika ei riitä. Pääsimme mielestäni hyvin ymmärrykseen siitä, että jatkamme ja katsomme mitä täsät tulee koska kumpikaan ei halua lopettaa.
Kysyin puhelun lopussa tuleeko vielä näkemään minua ennen kuin lähtee matkalle, vastasi että jos ehtii.
Päätin että annan hänen tehdä kaikki aloitteet. Hän ei tullut näkemään minua eikä ilmoittanut minulle mitään kun lähti Thaimaahan. Tiedän, että hän on Thaimaassa mutta en ole ollut yhteydessä. Hänen lähdöstään on viikko.
Olen aivan hajalla ja rikki. Mutta yritän keskittyä muihin asioihin. Vaikka halusin antaa hänen lomailla rauhassa niin mielestäni olisi voinut laittaa edes jonkinlaisen viestin. Tämä käytös on taas minun tulkinnan varassa ja minulle se merkitsee sitä että hän ei halua olla kanssani koska jos toisesta välittäisi edes vähän niin näin ei toimisi. En tiedä voinko sanoa olevani yllättynyt mutta olen pettynyt.
VASTAUS: Viestisi luettuasi jäin miettimään, minkälaisen parisuhteen sinä haluat? Kuulostaa näet sitä, että se mitä sinä haluat ja toivot parisuhteelta, on kovin erilaista kuin mihin miehesi tällä hetkellä pystyy tai mitä hän haluaa. Silloin kun toiveemme ja odotuksemme yhteisen elämän suhteen ovat keskenään kovin erilaisia, edellytykset parisuhteelle ovat melko huonot, silloinkin kun meillä on vahvoja tunteita toisiamme kohtaan.
Kerrot, että miehelläsi on työ joka vaatii paljon poissaoloa. Se on todennäköisesti asia, jonka kanssa sinun pitää tavalla tai toisella oppia pärjäämään, jos päätätte jatkaa yhdessä. Sen lisäksi kuulostaa kieltämättä siltä, että hän ei ole täysin sitoutunut suhteeseenne, jostain syystä. Pelkästään ajanpuute ei riitä selittämään hänen käyttäytymistään. Meillä on yleensä aikaa asioille joita haluamme, mitä itsekin pohdit. Toisaalta toista ihmistä ei voi vaatia tai pakottaa haluamaan. Se usein pahentaa tilannetta. Voimme korkeintaan kertoa niitä asioita, joita haluamme ja tarvitsemme. Toinen voi ottaa kantaa, vastaavatko ne hänen toiveitaan.
Kerrot, että jätit ehkäisyn pois, mieheltäsi kysymättä. Oletko pysähtynyt miettimään miksi toimit näin? Halusitko lapsen vai halusitko näin sitouttaa miestäsi yhteiseen elämäänne? Joka tapauksessa on hyvin ymmärrettävää, että tämä vaikutti miehesi kykyyn luottaa sinuun, erityisesti tilanteessa jossa hänellä on aiemmistakin suhteista kokemusta siitä, että ei voi luottaa. On iso asia yksipuolisesti tehdä päätös, jolla saattaa olla niin isoja vaikutuksia toisen ihmisen ja yhteiseen elämään. Oletteko pystyneet käsittelemään tämän asian väliltänne? Oletko sinä omalta osaltasi ollut pahoillasi ja pyytänyt anteeksi toimintaasi? On myös tärkeää muistaa, että luottamus ei palaudu vain anteeksipyynnöstä vaan sen palautuminen vaatii aikaa. Kun parisuhteen alussa tapahtuu isoja pettymyksiä ja loukkauksia, ne saattavat vaikuttaa parisuhteen turvallisuuteen ja huonoimmillaan heikentää parisuhteen perusteita, erityisesti jos asia jää käsittelemättä. Luuletko, että tällä asialla voi olla osaltaan vaikutus miehesi haluun sitoutua suhteeseenne?
On helppo ymmärtää hätäsi tilanteestanne. Joudut jatkuvasti odottamaan, pettymään ja elämään epävarmuudessa. Parisuhteen kannattelu ja ylläpitäminen eivät voi olla vain toisen osapuolen varassa. Se käy liian raskaaksi. Minkälaisiin asioihin ajattelet, että voisitte perustaa parisuhteenne? Oletteko puhuneet yhdessä toiveistanne - yhteisistä ja kummakin omista? Kun miehesi tulee matkalta, on varmaan keskustelun paikka, mitä haluatte tehdä suhteellenne. Jos päädytte siihen, että keskinäiset toiveenne ovat liian erilaisia jotta parisuhteenne voisi jatkua, voi olla hyvä miettiä, mikä auttaa teitä päättämään suhteenne. Tämä mahdollistaa sen, että kumpikin teistä voisi tahoillaan etsiä sellaista elämää ja suhdetta joka vastaa omia toiveita.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää! Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen tullut parisuhteessani tilanteeseen, jossa on tiedä mitä tehdä. Tuntuu, että olen täysin umpikujassa.
Olen ollut mieheni kanssa kohta 23 vuotta. Aloitimme seurustelun ollessani 16v. Yhteisiä lapsia on kolme, iältään 5-12v.
Jotenkin koen antaneeni tälle suhteelle kaiken mihin kykenen. Koittanut saada asioita toimimaan, yrittänyt keskustella saamatta vastakaikua. Perheen arki on täysin vastuullani. Hoidan lapset, kodin ja monet juoksevat asiat. Mies enemmänkin menee viipottaa oman mielensä mukaan, vaivautumatta yleensä edes kysymään minulta sopiiko mennä. Oletus on, että olen kotona ja hoidan lapset. Olen muutaman kerran joutunut perumaan opintoihini liittyviä tenttejä, tai työkeikkoja, kun mies on vain ilmoittanut, että hänellä on kokous tms. Hän myös aktiivisesti harrastaa metsästystä ja siihen menee todella paljon aikaa! Kun hän on kotona, hän joko touhuaa omiaan tai seurailee metsästykseen liittyvä palstoja netistä maaten sohvalla selällään. Koskaan oma-aloitteisesti hän ei vielä lapsia hoitoon/kouluun, tartu moppiin, tai tee ylipäätään mitään kotitöitä. Hän on sitä mieltä, että kun maksaa asunnon lainanlyhennyksen, homma on sillä selvä. Hän kuulemma elättää minua! Minä taas maksan kaikki lasten kulut, sähkön ja ostan ruuat. Menevät yli lainanlyhennyksen. Pidin nimittäin muutaman kuukauden kirjaa asiasta.
Kun koitan keskustella asioista, hän vain murahtelee tai napsyttää puhelintansa. Keskusteluyhteyden saaminen on toivotonta. Sitten hän ihmettelee, kun minä olen pahalla tuulella. Tottaki olen, olen aivan yksin arjessa ja ajatuksineni. Olen tosi itkuherkkä tällä hetkellä ja arjen suoritaminen ja omat opinnot pitävät minut täyspäisenä.
Olen miettinyt rakastanko häntä. En osaa sanoa. Ehkä olen enemmänkin tottunut tilanteeseen ja vain menen siinä mukana. Perhoset eivät kutittele vatsanpohjaani hänet nähdessäni vaan enemmänkin ärsytys valtaa mielen. Olo on jotenkin arvoton...
Känkkäränkkä, 39v.
VASTAUS: Viestistäsi huokuu tunne, että olet todella väsynyt ja huolissasi tilanteesta, jossa parisuhteenne tällä hetkellä on. Sanot olevasi umpikujassa eli ilmeisesti koet, ettei näköpiirissä ole hyviä ratkaisuja tilanteen muuttamiseksi. Olosi on myös varmasti hyvin ristiriitainen: ehkä koet, ettei näin voi enää jatkua, mutta ajatus esim. erosta tuntuu erittäin vaikealta. Monenlaiset tunteet ovat pinnassa: suru, viha, pettymys, pelko.
Viestiäsi lukiessa mietin, mitä miehesi sanoisi, jos näkisi sen? Onko hän oikeasti ymmärtänyt, mitä tällä hetkellä ajattelet hänestä ja suhteestanne? Että olet todella yksinäinen ja jopa epätoivoinen, rakkautesi häneen on hiipumassa ja tilalle on tullut ärsytys – mitkä tunteet seuraavaksi jos näin jatkuu. Oman ammatillisen ja henkilökohtaisenkin kokemuksen perusteella olen huomannut, että valitettavan usein sitä ottaa toisen tilanteen tosissaan vasta sitten kun erokortti tai vastaava on ns. lyöty pöytään ja asiat ovat todella päässeet kärjistymään pahasti. En kuitenkaan kehota uhkailemaan erolla, mutta onko mitään sellaista, mitä voisit miehellesi sanoa, että hän näkisi perheenne tilanteen sinun näkökulmastasi? Kiinnitin huomiota viestissäsi siihen, että miehesi ihmettelee pahantuulisuuttasi – kertooko tämä juuri siitä, ettette oikein ole samalla kartalla vai eikö hän mielestäsi vain välitä tunteistasi? Jos ei saa vastakaikua omille asioilleen, niin on selvää, että silloin tulee kuvaamasi arvoton olo.
Tuntuu, että miehesi ajattelee tai on tottunut (?) siihen, että viime kädessä vastuu arjen pyörittämisestä on sinun vastuullasi ja hänellä on enemmän vapauksia omaan aikaan ja menemisiin. Miten itse ajattelet, että tällainen asetelma on ylipäätänsä syntynyt teidän suhteeseenne? Mitä tapahtuisi, jos lopettaisin ottamasta vastuuta yli oman osuutesi? Lisäksi olisi mielenkiintoista kuulla, mitä miehesi ajattelee siitä, mihin hän on tällä hetkellä omasta mielestään sitoutunut kun elää sinun kanssasi ja mitä hän odottaa suhteeltanne tulevaisuudessa? Olennaista kait sinun kannalta on myös miettiä sitä, mihin sinä olet lopulta valmis sitoutumaan tästä eteenpäin – voiko tilanne jatkua näin vielä kuukausia, vuosia eteenpäin vai tuleeko tilanteeseen jossain vaiheessa täydellinen stoppi? Viestissäsi perusteella jäin myös miettimään sitä, mitä tarkalleen ottaen pitäisi tapahtua, että olosi todella helpottuisi? Mitä odotat mieheltäsi, jotta voisit häntä jatkossa kunnioittaa ja rakastaa?
Vastauksessani oli paljon kysymyksiä, mutta toivottavasti niistä on sinulle jotain apua.
KYSYMYS: Muutin miehen perässä kauas kaikesta itselleni tärkeästä. Aluksi kaikki sujui hyvin. Saimme lapsia ja olin siksi paljon kotona. Mies teki töitä. Suhde ja myöhemmin avioliitto on ollut vuoristorataa, lähinnä miehen työn takia. Se aiheuttaa heräilyjä yöllä, lähtemistä vaikkapa suoraan saunasta töihin. Hän tekee mielestäni liikaa töitä. Itse ei sitä kuitenkaan tunnusta.
Otimme etäisyyttä ja muutin lastemme kanssa kotiseudulleni, ja nyt olemme palaamassa saman katon alle. Meno ei ole muuttunut. Meidän luona käviessään mies oli todella huomaavainen, oli läsnä ja suhteemme parani. Nyt kun olemme olleet taas saman katon alla, asiat tuntuvat olevan ennallaan. Koen ettei suhteemme ole oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen. Mies kun on kipeä, hän saa olla kipeä. Hän menee työkeikoille, harrastaa jne. Edes kova sairastamiseni ei saa häntä jäämään harrastusiltana kotiin, vaikka itkua vääntäisin. Itse hoidan lähes aina kipeänä myös lapset.
Kun olimme poissa, elämä tuntui osittain helpommalta. Vaikka olin yksin lasten kanssa, ei tarvinnut toiselta odottaa mtn. Ei tarvinnut pettyä turhiin odotuksiin. Ei tarvinnut selittää lapsille missä isi on, eikä miettiä saanko ensi yönä unta vai piippaako toisen puhelin.
Lomallakin hän vastailee työasioissa puhelimeen. Puheluita saattaa tulla sunnuntai-aamuisin, myöhään illalla jne. Ylityövapaat eivät kuulemma ole ns. vapaita, joten silloin on hoidettava myös työasioita jos niitä tulee. Kesälomaa hän ei pysty pitämään putkeen. Isyyslomaa hän piti kaksi viikkoa koska pakotin. En olisi jaksanut yksin heti synnytyksen jälkeen. Jo tuolloin hänen kasvoistaan näkyi kuinka häntä inhotti olla kotona.
Kaikkeen tähän liittyy lisäksi se, että minulla ei ole tällä paikkakunnalla töitä. Mies ei aio muuttaa. En ymmärrä, eikö perhe ja myös vaimon hyvinvointi ole tärkeää ja tarpeeksi hyvä syy muuttaa yhdessä muualle, jossa kummallakin olisi mahdollisuuksia? Hän puhuu aina vain työasioista. Minun asioitani hän ei muista. Emme keskustele mistään syvemmistä aiheista, hän ei puhu tulevaisuudesta, mutta silti kertoi kuinka hänelle oli tärkeää että tulimme takaisin saman katon alle. Tällä paikkakunnalla ei ole minulle mtn. Ei sukulaisia, ystävystyä olen yrittänyt mutta ei ole muodostunut kuin tuttavuuksia. Lapsille täällä ei oikein ole mtn kerhotoimintaa edes jne.
Itse olen huolissani tulevaisuudesta. Muutanko taas lasten kanssa pois jotta minullakin on mahdollisuus työpaikkaan ja itselleni tärkeisiin asioihin? Miten tämä vaikuttaisi lapsiin kun vasta muutimme takaisin? Kerron aina tuntemuksistani miehelle, hän ei jaksa kuunnella, sanoo että älä aloita taas tmv. Hänen mielestään tulevaisuutta ei tarvitse miettiä. Itse olen sanonut etten ottaisi asioita niin tunteella (olen hyvin tunteellinen, jopa liiankin) ja yritän olla välittämättä ihan kaikesta (päästää ns. läpi sormien). Hänen ei ilmeisesti pidä muuttaa omassa toiminnassaan mtn. Näin olen käsittänyt. Hän vitsailee seksin puutteesta, minä olen selittänyt ettei meillä ole kaikki hyvin ja siksi ei tee mieli. Tämä ei vaikuta häneen mitenkään.
Olemme lisäksi uusperhe. Hän puhuu työasioitaan nykyään lapselleen, koska olen tuonut esille etten halua niistä kuulla. (mielestäni pitää pystyä ensin puhumaan tästä liitosta ja meidän asioista). Olen alkanut vaatia häntä nukkumaan toisessa huoneessa. Minusta minullakin on oikeus uneen ilman hänen hälytyksiään, joille hänen ei ole edes pakko lähteä. Minun ei tarvitse hänen työnsä vuoksi valvoa ja jos hän haluaa keikoilla käydä niin jostain on luovuttava. Muutoin voisi välillä laittaa puhelinta äänettömälle.
Pienet lapsemmekin ovat alkaneet kysellä miksi isi menee taas töihin, missä isi on jne. Minä joudun aina selittämään näitä asioita heille. Tuntuu että olen itsestäänselvyys, jokin josta mies tuntee velvollisuutta, vaikka tämän kieltääkin. Hän osaa olla hellä, paijaa, tuo kahvia minulle jne. Mutta tuo työ ja miehen kaikesta toiminnasta heijastava minun tarpeistani välittämättä jättäminen nakertavat suhdetta omalta osaltani todella rankasti. Muualla asumisen aikana tulin takaisin omaksi minäkseni. Itsetuntoni parani, olin tarmokas ja iloinen. Nyt alan taas jotenkin taantua. Tuntuu kuin joutuisin koko ajan todistelemaan omien asioideni tärkeyttä, olemiseni tärkeyttä ja suhteeseemme liittyviä asioita. Välillä en jaksa enää välittää.
Olenko ansainnut tämän?
VASTAUS: Kerrot parisuhteestasi, jossa koet miehesi työn hallitsevan elämäänne. Koet, että suhteenne ei ole oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen. Sinun tarpeesi ja toiveesi eivät tule miehesi taholta kuulluksi. Tilanteen hankaluutta lisää se, että asutte kaukana kaikesta sinulle tärkeästä ja sinulla ei ole asuinpaikkakunnallanne työtä tai läheisiä ystäviä. Yritit ratkaista tilannetta muuttamalla vähäksi erilleen. Päädyitte kuitenkin takaisin yhteen ja samaan tilanteeseen kuin ennekin.
Kuvaamasi elämäntilanne kuulostaa kieltämättä rankalta ja en ihmettele, että tunnet itsesi yksinäiseksi ja onnettomaksi. Huomaan miettiväni, että mitenköhän tämä näkyy miehellesi? Sanot olevasi ”hyvin tunteellinen, jopa liiankin”. Mitäköhän se tarkoittaa? Usein näet yksinäisyytemme ja tunne siitä, että meillä ei ole yhteyttä puolisoomme, näkyy ulospäin vihaisuutena, syytöksinä, kritisointina, vaatimuksina. Joskus yritämme pantata tunteitamme ”yritän olla välittämättä, päästää läpi sormien”. Kuitenkin pystymme yleensä siihen vain jonkin aikaa. Ennemmin tai myöhemmin paha olomme purkautuu ulospäin, usein voimalla. Toinen reagoi helposti tähän omilla tavoillaan, kuten puolustautumalla, suuttumalla takaisin ja vetäytymällä omiin tekemisiin. Tämä puolestaan lisää yksinäisyyttämme ja pettymystä elämäntilanteeseen sekä kumppaniimme. Näin puolisot ajautuvat pikku hiljaa yhä kauemmaksi toisistaan, osaamatta ratkaista kielteistä kehää välillään. Kumpikin on tahoillaan yksin.
Olet varmaankin eri tavoin yrittänyt puhua miehellesi tilanteestanne. Voisitko kuitenkin yrittää vielä kerran, mahdollisesti ihan uudella tavalla. Tärkeää olisi löytää rauhallinen, hyvä hetki ja yrittää luoda tunnelma, jossa toinen kokee olonsa turvalliseksi ja ei-uhatuksi. Usein paras tapa päästä keskusteluyhteyteen toisen kanssa on yrittää pysyä itse mahdollisimman rauhallisena, silloinkin kun toinen mahdollisesti alkaa reagoida tunteella. ”En halua riidellä kanssasi. Haluan puhua meistä ja siitä mitä meille tapahtuu”. On myös tärkeää välttää toisen syyttämistä ja kritisointia sillä se nostaa helposti toisessa puolustautumisreaktion ja johtaa siihen, että kumpikin ajautuu omiin poteroihinsa. Kun kuvailee omia tunteitaan ja ajatuksiaan on myös tärkeää, että tekee sen syyttämättä. On myös tärkeää ottaa vastuu omasta osuudestaan, puolustautumatta. ”Tiedän, että olen ollut huonotuulinen ja torjuva sinua kohtaan. Sen on täytynyt tuntea sinusta pahalta”. Pehmeä aloitus pehmentää myös toisen reaktioita. ”Tiedän, että sinä olet omalta osaltasi kuormittunut tilanteestamme ja töistäsi. Jaksaisitko kuitenkin hetken jutella kanssasi meistä? Haluaisin ymmärtää sinua ja meitä paremmin”. Usein on myös tehokasta kysellä uteliaana mutta ei vaativana, toisen ajatuksia. ”Mitä sinä ajattelet tällä hetkellä meistä? Oletko sinä onnellinen tai tyytyväinen? Minkä asioiden sinä toivoisit muuttuvan?” On myös hyvä viestittää toiselle omaa toivettaan ja kaipuutaan yhteyteen. ”Haluaisin elää kanssasi yhteistä elämää mutta en pysty jatkamaan sitä näin.”
Jos edellä mainitun kaltainen keskustelu ei onnistu, on mahdollista myös kirjoittaa puolisolleen kirje tai lähettää sähköposti.
En osaa ottaa kantaa mitä sinun tulisi tehdä ja mihin ratkaisuihin sinun pitäisi päätyä. Ensisijainen tehtävä olisi varmaankin yrittää löytää keskusteluyhteys miehesi kanssa. On myös tärkeää, että saisit nukutuksi riittävästi. Jatkuva väsymys tekee meidät huonotuuliseksi, lisää toivottomuudentunteita ja heikentää kykyämme ajatella ja ratkaista asioita rakentavalla tavalla. Tässäkin on kuitenkin tärkeää miten viestität asian miehellesi. ”Haluaisin nukkea vieressäsi. Kuitenkin, kun joudun heräämään useita kertoja yössä, se tekee minut väsyneeksi ja vihaiseksi ja huonontaa mielestäni tilannettamme”.
Jostain rivien välistä luen, että teillä on ollut ja on edelleen jonkin verran hyvä hetkiä. Pystytkö ottamaan niitä vastaan ja kiittää miestäsi niistä? ”Tuntuu hyvältä kun sinä..” Jos emme kaiken huonon takia pysty nauttimaan hyvistä hetkistä, vuorovaikutus kapeutuu entisestään ja hyvä yhteys parin välillä ohenee.
Olen kirjoittanut lainausmerkkeihin esimerkkilauseita. Ne voivat tuntua oudoilta, kuin vieraalta kieleltä, jota ei ole tottunut puhumaan. Jotta parin välinen vuorovaikutus muuttuisi, myös sen, mitä ja miten puhumme toisillemme, on muututtava. Jos käymme aina samat keskustelut, samoin vuorosanoin, mikään ei todennäköisesti muutu.
Toivon, että olen osannut sanoa jotain, joka auttaisi sinua kohti jotain uutta. Mitä ikinä se uusi onkaan. Toivon, että pidät itsestäsi ja jaksamisestasi huolta. Et ole ansainnut epäoikeudenmukaisuutta tai yksinäisyyttä, niin kuin kukaan meistä ei ole.
KYSYMYS: Olemme seurustelleen kaksi vuotta ja siitä melkein vuoden asuneet yhdessä. Alku sujui hyvin ja olimme rakastuneita. Noin kolmen kuukauden kuluttua huomasin, että asiani eivät kiinnosta miestäni emmekä me tee mitään minun haluamiani asioita, kuten käy kahvilla. Koen, että en saa huomiota suhteessa eikä asioista saa puhua. Muutimme silti yhteen, luulin asioiden muuttuvan ja ajattelin, että kun asumme yhdessä olisi meillä kommunointiakin enemmän. Tällä hetkellä emme pysty kommunikoimaan toistemma kanssa ollenkaan, aina tulee riita. Mies pitää mykkäkouluja, jotka voivat kestää jopa kuukauden. Nyt kun ajattelen, mykkäkoulua on päällä koko ajan, koska emme sovi riitoja. Mykkäkoulua en saa mitenkään loppumaan. Olen kokeillut puhumista, huutamista, tehnyt ruokaa, tuonut kaljaa, siivonnut, halinut ja pusinut sekä ollut poissa ja ollut läsnä. Olen myös lähtenyt viikoksi matkalle, jotta mies on saanut olla yksin ja ottaa omaa tilaa. Tämäkään ei auttanut. Sain lievän aivotärähdyksen pari kuukautta sitten ja siitä on jäänyt pysyviä haittoja. Aivotärähdyksen saatua mies ei suostunut herättämään minua aamulla ja tarkistamaan, että olen tajuissani. Hän nukkui toisessa huoneessa. Hän ei myöskään ole kiinnostunut voinnistani. Oireet pahenevat ahdistuksesta ja siksi toivoisin, että voisimme mieheni kanssa tehdä riitojen jälkeen sovinnon. Hänen mielestään käytän vammaani vain tekosyynä. Emme pysty puhumaan sovinnosta, mutta emme myöskään erosta. Huomaan, että alan masentumaan yksinäisyydestä, vammastani sekä tukahduttavasta parisuhteesta. Mitä teen, miten tätä alan selvittelemään?
Mykkäkoululaisen kanssa seurusteleva
VASTAUS: Kerrot kaksi vuotta kestäneen parisuhteesi ensimmäisen kolmen kuukauden olleen hyvää aikaa. Alkuhuuman jälkeen olet kokenut, että avomiehesi ei huomioi sinua ja sinun toiveitasi eikä asioista voida puhua. Keskusteluyritykset päätyvät riitaan ja miehesi pitämään mykkäkouluun, jota voi kestää jopa kuukauden ajan. Olet yrittänyt saada mykkäkoulun loppumaan monin keinoin. Yhteen muuttaminen vuosi sitten ei muuttanut suhdettanne läheisemmäksi. Parin kuukauden takaisen aivotärähdyksesi jälkeen et ole saanut häneltä tarvitsemaasi apua ja turvaa. Kun yritit turvautua häneen, hän syytti sinua vammasi tekosyynä käyttämisestä. Tuntuu kovin pahalta lukea, että avomiehesi ei suostunut herättämään sinua ja tarkistamaan oletko tajuissasi aivotärähdyksen jälkeen. Ei ihme, että tunnet itsesi yksinäiseksi, masentuneeksi ja olosi tukahduttavaksi parisuhteessa!
Mykkäkoulu parisuhteessa on usein tuhoisampaa kuin äänekäs riitely. Riidellessä tulee selväksi mistä riidellään ja riitoja usein myös sovitaan, kun molemmat ovat rauhoittuneet. Mykkäkoulussa vaikeneva, loukkaantunut osapuoli käyttää valtaa tarkoituksellisesti tai tarkoittamattaan. Usein malli on tuttu lapsuudenkodista. Tuntuuko sinusta, että miehesi ei halua puhua asioista ja tehdä sovintoa vai eikö hän pysty puhumaan asioista? Miten miehesi voi tällä hetkellä? Onko hänellä muilla elämän alueilla jotain stressaavaa meneillään, joka voisi aiheuttaa puhumattomuutta kotona?
Kerrot, ettette pysty puhumaan sovinnosta ettekä erosta. Kummalle erosta puhuminen on vaikeampaa? Olet varmaan miettinyt mikä pitää teidät yhdessä ja miksi haluat jatkaa suhdetta avomieheesi. Parisuhteenne hyvät puolet eivät tule esiin kirjoittamastasi. Riittävätkö hyvät puolet katsomaan läpi sormien näitä huonoja? Osapuolten välinen riittävän hyvä kommunikaatio sekä toiseen tukeutumisen ja turvaamisen mahdollisuus ovat hyvin keskeisiä asioita tyydyttävässä parisuhteessa. Onko teillä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen? Millaisena näet tulevaisuutenne vuoden päästä? Mitä sinulle ja parisuhteellesi kuuluu, jos asiat ovat samalla tavalla vuoden päästä?
Ilmeisesti olette vielä nuoria, lapsettomia ihmisiä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä erittäin huolellisesti kenen kanssa elämänsä jakaa. Ero kannattaa ottaa vaihtoehtona rohkeasti keskusteluun. Voithan ehdottaa hänelle myös pariterapiaa. Pariterapian avulla ihmisille usein selkenee voiko suhteen saada toimimaan vai kannattaako erota. Jos avomiehesi haluaa jatkaa kanssasi, hän varmasti reagoi vakavaan keskustelupyyntöösi.
Hyvää vointia, tyydyttävää parisuhdetta ja kaikkea hyvää elämääsi toivoen
