Suhdeklinikka

KYSYMYS: Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Asumme yhdessä. Suhteessamme on alusta asti ollut tiettyjä ongelmia. Mies ei kykene puhumaan tunteistaan, tai mistään. Esitän samat kysymykset yhä uudelleen saamatta koskaan vastauksia. Haluaisin alkaa miettimään jo vakavasti perheen perustamista, ja olen useasti sanonut, etten näe järkeä tuhlata molempien aikaa, jos lapset eivät hänen suunnitelmiinsa kuulu. Edes näin esitettyyn kysymykseen vastaukseksi en saa kuin välttelevää "katsotaan nyt" -mutinaa.

Tiedän, että teen väärin tasoittelemalla itselleni tulevaisuutta ollessani suhteessa, mutta en pysty vielä lähtemäänkään. Myöskin tämä toinen mies epäilyttää, olisiko hän rinnallani loppuun saakka, kun nytkin salaa toimii samoin kuin minäkin. Onko vika minussa, enkö osaa "tyytyä" "pelkkään" rakkauteen, etsinkö vain rakastumisen tunnetta uudelleen ja uudelleen. Omat suhteeni eivät ole tätä vaihetta pidemmälle kestäneet, molemmilla miehillä on takanaan pitkiä suhteita.
En tiedä, mitä tehdä.

Ahdistunut, 25

VASTAUS: Kirjoitat kaksivuotisesta seurustelusuhteestasi. Asutte yhdessä poikaystäväsi kanssa. Sinua ahdistaa kuitenkin ymmärrettävästi moni asia suhteessanne: puhumattomuus, tulevaisuuden suunnitelmien avoimuus ja esimerkiksi läheisyyden puute. Kirjoitat yrittäneesi ratkaista kysymyksiä keskustelemalla poikaystäväsi kanssa, mitä pidän arvokkaana. Olet joutunut kuitenkin pettymään, koska puhuminen on miehellesi vaikeaa. Et kirjoita tarkemmin siitä, miksi puhuminen on vaikeaa pokaystävällesi. Mietin näkyykö sama vaikeus myös hänen muissa ihmissuhteissaan, vai liittykö se ennemminkin teidän väliseen suhteeseen? Kokemukseni mukaan puhumattomuuden taustalla parisuhteissa on usein pelkoja ja häpeän tunteita, mikä tekee puhumattomuudesta ymmärrettävää. Monet tunteistaan puhumattomat miehet, mutta myös naiset kantavat mukaan haavoittavia kokemuksia. He ovat kenties yrittäneet puhua tunteistaan, mutta eivät ole syystä tai toisesta tulleet kuulluiksi ja vastaanotetuiksi. Kirjeesi saa minut miettimään, millaisia keskustelunne ovat olleet? Kirjoitat olevasi temperamenttinen ja miehesi on luonteeltaan hiljaisempi. Olisiko kohdallanne voinut käydä niin, että ette ole päässeet puhumaan ollenkaan syvemmistä tunteistanne – esimerkiksi miehesi tai sinun peloista? Aavistelen kirjeesi perustella, että olette saattaneet juuttua tuhoaviin keskusteluihin, mikä voisi näkyä esimerkiksi siten, että mitä voimakkaammin tuo esiin pettymystäsi puhumattomuudesta, sitä enemmän poikaystäväsi vetäytyy keskustelusta. Tuhoaville keskusteluille on tavallista, että ne ovat rytmiltään nopeita ja niihin sekoittuu monenlaisia asioita, kuten kinastelua arkiasioista. Usein vielä toinen kumppaneista on korostuneemmin kritisoiva, vaativa ja syyllistävä samalla kun toinen puolustautuu vetäytymällä. Juuttuminen tällaisiin keskusteluihin on turhauttavaa, minkä vuoksi joskus voi käydä myös niin, että kummatkaan eivät yritä enää keskustella, vaan katkaisevat keskusteluyhteyden kokonaan tai kääntyvät jonkun toisen puoleen. Kirjoitat, että sinulle on käynyt myös näin.

Olet löytänyt keskusteluyhteyden toisen miehen kanssa. Sinänsä kaipauksesi tulla kuulluksi omien asioidesi kanssa on ymmärrettävä. Toinen mies vastaakin osaan toiveistasi ja niihin asioihin, joihin olet tyytymätön seurustelusuhteessasi. Teillä on ollut toisen miehen kanssa jo muutaman vuoden jonkinlaista kipinää. Ymmärrän kirjeestäsi, että sinulla on ollut siis koko seurustelusuhteesi ajan ikään kuin kaksi miestä. Toisen kanssa olet seurustellut ja toisen kanssa keskustellut. Pohdit, olisitko onnellisempi tämän toisen miehen kanssa. Kysymykseen on vaikea vastata, koska emme voi tietää etukäteen tulevaisuudesta. Kirjoitat kuitenkin realistisesti, että suhteessasi kummankin miehen kanssa on paljon hyvää, mutta myös haasteita. Olet vakuuttunut, että seurustelukumppanisi rakastaa sinua ja olisi valmis sitoutumaan yhteiseen elämäänne. Tuntemasi miehen kanssa pystyt keskustelemaan.

Kysyt kirjeesi lopussa onko sinussa jotakin vikaa? Vastaan, että ei. Ymmärrän hyvin tarpeesi keskustella ja suunnitella tulevaisuutta. Suurimpana haasteena näen sen, että yrität ratkaista seurustelusuhteessa olevaa kysymystä jonkun toisen kautta. Pidän realistisena, että voisitte oppia keskustelemaan poikaystäväsi kanssa kumpaakin tyydyttävällä tavalla. Tarvisitte siihen kuitenkin apua. Rohkaisen teitä olemaan yhteydessä oman alueenne perheasianneuvottelukeskukseen ja varmaan ajan parineuvotteluun. Voisitte hyötyä keskusteluista, joissa ulkopuolinen keskustelukumppani auttaa teitä ymmärtämään keskusteluidenne taustalla olevia vaikeuksia. Luen kirjettäsi ennen kaikkea toiveikkaana: teillä on poikaystäväsi kanssa paljon mahdollisuuksia niin halutessanne.

Kaikkea hyvää elämäänne!
Joona, perheneuvoja

KYSYMYS: Haluaisin kuulla näkökulmia tilanteeseeni. Olen 1-vuotiaan vauvan äiti. Elämme avoliitossa vauvan isän kanssa ja olemme seurustelleet 3 vuotta. Vauva-aika on toki ollut haastavaa, mutta silti myös todella ihanaa. Mieheni osallistuu todella paljon vauvan hoitoon ja tällä hetkellä hän on kotona vauvan kanssa kun minä vuorostaan menin töihin. Parisuhteen kokemani hankaluudet eivät johdu siis siitä, etteikö mies osallistuisi arjessa. Jaettuun vanhemmuuteen olen erittäin tyytyväinen. Kyse on enemmänkin tunnetason yhteydestä parisuhteen osalta. Minä kaipaan enemmän kokemusta siitä, että olen haluttu, rakastettu ja että suhteemme on tärkeä. Koko vauvavuoden ja jo ennenkin sitä mies on ollut haluttomampi esimerkiksi seksin suhteen ja itse koen tulevani liian usein torjutuksi niin emotionaalisen kuin fyysisenkin läheisyyden osalta. Keskusteluyhteys meillä on ja voin puhua kaikesta tästä miehelleni. Ilmaisen itseäni joskus voimakkaasti ja vaatien, mutta toisaalta olen myös se, joka rakentaa yhteyttä, aloittaa keskustelut, pyytää että tekisimme suhdetta elävöittäviä asioita (esim. järjestää yhteistä aikaa, haluaa keskustella seksistä, kysyy mitä toinen haluaisi jne.).

Mieheni on tunneilmaisultaan suppea, mutta hän on myös todella kärsivällinen ja empaattinen sekä sanoo olevaansa suhteeseen tyytyväinen näin miten se on. Hän on kertonut, että kun ilmaisen itseäni voimakkaasti hän pelkää minua. Toisinaan häntä ahdistaa kun kysyn mitä hän tuntee, koska hän ei osaa sanoa. Tuolloin minua on helpottaanut jo se, että hän ilmaisee että pelkää tai kokee ahdistusta. Silloin koen yhteyttä. Monesti keskustelua käydään aloitteestani pitkään ennen kun hän on valmis puhumaan tunteistaan suoraan. Tunnen surua ja yksinäisyyttä suhteessa, koska usein en saa häneen minulle elintärkeää tunneyhteyttä. Parhaiten yhteys onnistuu fyysisen läheisyyden kautta, sillä hän osaa olla hellä. Itselläni on vaikea isäsuhde taustalla jonka vuoksi olen käynyt aikaisemmin (ennen tätä suhdetta) terapiassa sekä harjoitellut monia vuosia kurssien yms. kautta tunteiden ilmaisua ja vuorovaikutusta. Tunnen pelkoa ja surua, sillä suhteemme näyttää toistavan samaa kuviota: minä kaipaan läheisyyttä, teen esim. keskustelualoitteita tai tule fyysisesti lähelle, mies torjuu minut, minä petyn ja suutun ja ahdistun, koska en tiedä miten voin olla suhteessa jossa tulen jatkuvasti torjutuksi. Lopulta mies tulee vastaan koska ei kestä vihaisuuttani. Hän suostuu keskusteluun tai läheisyyteen. Jonkin aikaa kaikki sujuu mukavasti, kunnes koen, että läheisyys ja tunneyhteys alkaa taas katoamaan ja kaikki alkaa alusta. Onko kyse siitä, että en koe itseäni riittävästi rakastettavaksi ja siksi tunnen jatkuvasti puutetta läheisyydessä?

Toisaalta mietin, että odotukseni eivät ole kovin kummoisia: suukko muutaman kertaa päivässä, vierekkäin makoilua sohvalla ja omista ajatuksista ja tunteista puhumista muutaman kerran viikossa ja seksiä silloin tällöin. Haluaisin mennä pariterapiaan, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista, sillä vauva ei ole valmis jäämään hoitoon (voimakas vierastaminen). Mies olisi valmis pariterapiaan. Miten jaksaisin tätä vaihetta eteenpäin? Miten sietäisin omaa turvattomuuden tunnettani silloin kun en saa mieheeni tunneyhteyttä ja koen tulevani torjutuksi?

VASTAUS: Kiitos yhteydenotostasi! Tuntuu, että olet hienosti tavoittanut itsesi osalta sen, mitä ja kaipaat ja tarvitset parisuhteessa. Puhut sinulle elintärkeästä tunneyhteydestä. Kerrot kaipaavasi enemmän kokemusta siitä, että olet haluttu, rakastettu ja että suhteenne on tärkeä. Löydät paljon hyviä puolia miehestäsi. Hän on sitoutunut vanhemmuuteen, jakaa sen kanssasi. Hän on kärsivällinen, empaattinen ja tyytyväinen suhteeseenne. Hän on hellä rakastellessanne ja silloin tunnet vahvimmin olevasi tunneyhteydessä häneen. Sanot voivasi kertoa hänelle kaikesta, mikä mielestäni kertoo luottamuksestasi häneen ja siitä, että pystyt turvautumaan häneen. Kerrot kärsineesi isäsuhteestasi ja käyneesi terapiassa, jossa olet harjoitellut tunteiden ilmaisua ja vuorovaikutustaitoja. Näin olet ilmeisesti miestäsi edistyneempi keskustelemaan avoimesti ja ilmaisemaan tunteitasi. Vaikka miehesi ei ole yhtä pystyvä ja nopea sanoittamaan tunteita, hän kuitenkin saanut kerrottua sinulle pelon ja ahdistuksen tunteistaan sinun kysellessäsi hänen tuntemuksistaan. Hänelle tulee sellainen olo, että hän ei osaa sanoa. Kun hän puhuu näin, tunnet jälleen yhteyttä häneen. Sellaista oloa kirjoitustasi lukiessa ei tule, että teillä ei olisi tunneyhteyttä. Yhteydessänne on hetkittäisiä katkoksia kuten parisuhteissa yleensäkin.

Tunnistat hyvin kaavan, jota tahtomattanne toistatte. Sinä tulet miehesi lähelle, hän torjuu sinut, sinä petyt, suutut ja ahdistut. Tätä voisi jatkaa keskustellen tutkimalla kanssanne miten hän reagoi sinun reaktioosi. Vetäytyykö, suuttuuko hän sinulle vai jotain muuta? Sinulta voisi tarkentaa miltä sinusta tuntuu, kun hän torjuu sinut. Kerrot ettet tunne itseäsi riittävän rakastettavaksi. Ja kun tunnet näin, sinulla on tapana pettyä, suuttua ja ahdistua. Tässä hetkessä et saakaan häneltä turvaa, vaan ehkä tunnet, ettet kelpaa tai riitä hänelle. Tähän on tärkeä pysähtyä! Voi olla, että kokemus on sinulle paljon vahvempi ja pulmallisempi kuin miehellesi. Kysyt viisaasti miten voisit sietää omaa turvattomuuden tunnettasi, kun koet itsesi torjutuksi. Tilanteessa on hyvä muistaa, että on kyse sinun ajatuksestasi ja tunteestasi, joka on olettamuksesi ja käsityksesi hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Voisitko jotenkin pehmeästi ja lempeästi tuoda olosi esiin? Kun tiedät, että hän voi pelästyä reaktiosi vahvuutta, kuinka pystyisit pysymään rauhallisena tilanteessa? Voiko sinua koskettaa? Voitko sinä koskettaa miestäsi? Tutun kaavan rikkominen on akuutissa tilanteessa erittäin haastavaa. Mutta jos edes toinen osapuoli pystyy pitämään itsensä rauhallisena ja tekemään jotain eri tavalla, vuorovaikutuskaavanne muuttuu. Tunnekeskeisessä pariterapiassa pari alkaa vähitellen nähdä kaavan (jota tunnekeskeiset pariterapeutit kutsuvat kehäksi) vihollisekseen toistensa sijaan. Yhteinen vihollinen yhdistää; aletaankin taistella kehää vastaan, joka aiheuttaa katkoksen tunneyhteydessä.

Olette olleet yhdessä kolme vuotta. Alkuhuuman aikana olet tullut raskaaksi ja lapsi on ollut kanssanne vuoden. Parisuhteenne on väkisinkin muuttunut vauvan myötä. Parisuhteessa on vaiheita, joissa toinen on turvattomampi ja tarvitsevampi kuin toinen. Nyt on selvästi se vaihe, jolloin sinä tarvitset kumppaniltasi paljon. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että toisaalta et pyydä paljoa eli olisit pienistä hellyydenosoituksista, sohvalla sylikkäin makoilusta ja keskusteluhetkistä. Miehesi sanoo olevansa tyytyväinen parisuhteeseenne. Miehet usein ovat naisia tyytyväisempiä. Heille riittää tavallinen hyvä arki ja riittävä läheisyys kumppanin kanssa. Aina parisuhteessa seksuaaliset halut eivät kohtaa. Usein äidin ja isän rooliin asettuminen ja vauvan hoitoon liittyvä kaikki uuden oppiminen ja jatkuva univaje voivat aiheuttaa seksuaalisten halujen katoamisen joksikin aikaa. Mietin voisiko miehesi ottama koti-isän rooli tällä hetkellä vaikeuttaa myös hänen heittäytymistään seksielämään ja parisuhteeseen panostamiseen? Jos on niin, että hänellä ei yksinkertaisesti nyt ole voimia muuhun kuin vauvaan liittyviin asioihin? Painaako hänen mieltään jokin muu asia elämässään?

Toisaalta kuvaat tilanteen olleen näin jo ennen vauvaa. Ilmeisesti hän on sinuun verrattuna aina ollut passiivisempi teidän yhteisten menojen järjestämisen suhteen. Kyse on varmaan osittain temperamenttieroista aktiivisuuden ja aloitteellisuuden suhteen. Joskus puolison on helppo asettua passiiviseen rooliin, koska toinen hoitaa aina kaiken tehokkaasti. Joskus passiivisempi osapuoli kokee, että hänen mielipiteillään ja ehdotuksillaan ei kuitenkaan olisi vaikutusta käytäntöön. Toista ei voi muuttaa haluamakseen, minkä varmasti hyvin tiedät. Jos kumppanillasi on tahtoa ja voimia, hän voi toki kiinnittää huomiota asioihin, joita toivot. Ehkä hän on jo yrittänytkin. Ehkä hänelläkin on sellainen olo, että hän ei riitä tai kelpaa sinulle. Miten voisit ilmaista tuntemuksiasi niin, etteivät ne kuulosta vaatimuksilta? Silloin hän ei ahdistuisi ja pelästyisi reaktioitasi, vaan voisi antaa sinulle tarvitsemaasi turvaa.

Jos tilanteenne ei kotikonstein helpotu, pariterapia on hyvä vaihtoehto. Ajattelet, että pariterapia ei käytännön syistä onnistu tällä hetkellä. Voisiko se kuitenkin onnistua myös vauvan päiväunien aikana? Keskimäärin pari-istunnot kestävät 1 h 15 minuuttia. Vauva voi olla mukana tai uskaltaisitteko jättää hänet hoitoon päiväunien ajaksi? Vauva-aika ja pikkulapsiaika ovat haastavia aikoja parisuhteelle. Parisuhteeseen panostaminen kannattaa, monen vuoden ajan jatkunut kahdenkeskisen ajan puute on vaikeampi korjata myöhemmin. Pariterapian avulla tunneilmaisultaan niukatkin ihmiset ovat oppineet sanoittamaan tunteitaan. Ilmaisia parisuhdepalveluja tarjotaan perheasiain neuvottelukeskuksissa ja pikkulapsiperheille perheneuvoloissa, maksullisia tarjoavat muun muassa yksityiset terapeutit. Jos lukeminen on sinulle tai teille molemmille tässä elämäntilanteessa mahdollista, voisitte lukea Sue Johnsonin tunnekeskeiseen pariterapiaan liittyviä kirjoja (Kunpa sinut tuntisin paremmin ja Suojelen sinua kaikelta). Näistä kirjoista jokainen pari varmasti löytää ajattelemisen arvoisia uusi näkökulmia omaan parisuhteeseen.

Tilanteen helpottumista toivoen,

Perheneuvoja Nina

KYSYMYS: Olemme yhdessä taivaltaneet pian 16 vuotta, joista 14 vuotta ollaan oltu naimisissa.

Luonteeltani olen hyvin sosiaalinen, ja asiakaspalvelutyössäni koen että minun on erittäin helppo tulla ihimisten kanssa toimeen ja että olen helposti lähestyttävä ihminen. Mistä sitten kiikastaa että kaikista läheisimmät ihmistet kokevat toisin...

Äiti 35

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Tekstisi on koskettavaa. Elätte perheessänne ruuhkavuosia. Jokainen perheenjäsen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi tavalla tai toisella. Vanhempana oleminen on antoisaa, mutta myös voimia vievää. Ei ihme, että viime vuotenne ovat olleet raskaita. Olette kuitenkin selviytyneet ja sille voi nostaa reilusti hattua!

Tuntuu kurjalta kuulla, että läheisesi sanovat sinua kylmäksi. Kerrot kokevasi jollain tunne-elämän alueella tyhjyyttä, mutta se ei tee sinusta tunnevammaista. Toivottavasti et ole itsellesi liian ankara. Helposti lähestyttävyys ja sosiaalisuus ovat arvokkaita piirteitä. Ne ovat pääomaasi asiakastyössäsi. Uskoisin, että ne ovat vahvuuksiasi myös ystävyyssuhteissa ja perheen arjen vauhdikkaassa elämässä.

Puhuminen ja itsensä ilmaiseminen on taito, ei itsestäänselvyys. Tämä koskee niin sinua kuin aviomiestäsikin. Ja pohdintasi osuvat oikeaan. Varhaisilla ihmissuhteilla, lapsuuden kodin malleilla on suuri merkitys, miten me opimme ilmaisemaan ajatuksiamme ja tunteitamme. Miten lapsuuden kodissasi näytettiin ja hyväksyttiin erilaisia tunteita? Millä lailla vanhempasi osoittivat läheisyyttä ja hellyyttä toisiaan kohtaan? Miten he ratkaisivat keskinäiset ristiriitansa? Jos sinulla oli paha mieli, kenelle kävit kertomassa siitä? Suuressa perheessä ei välttämättä saa riittävästi tarvitsemaansa huomiota. Minussa herättää surua ajatus siitä, että sinulta ei koskaan kysytty, miten voit oikeasti. Kerrot, että miellytit äitiäsi tekemällä paljon kotihommia. Mahtoiko se olla sinun tapasi saada äitisi hyväksyntää ja rakkautta osaksesi?

On vaikea puhua tai kertoa ajatuksistaan jos ei ole oppinut tunnistamaan omia tunteitaan ja kokemustaan tilanteessa, joka tapahtuu juuri nyt. Niistä voi kyllä saada kiinni jälkeenpäin jos malttaa jäädä pohtimaan, mitä minussa tapahtui; mitä tunsin, mitä koin, mitä sanoin, miksi sanoin ja mikä jäi sanomatta. Silloinkaan ei ole myöhäistä jatkaa keskustelua, joka jäi kesken tai unohtui lauseen "Sellaista elämä on" varjoon. Avautuminen toiselle ihmiselle vaatii uskallusta. Toteutuakseen se tarvitsee luottamusta siihen, että tuo toinen on kiinnostunut minusta vilpittömästi sellaisena kuin olen. Uskotko, että sinun syvimmästä itsestäsi voidaan olla oikeasti kiinnostuneita?

Suosittelen lämpimästi, että hakeutuisitte miehesi kanssa parisuhdekurssille (esim. tunnekeskeinen parisuhdekurssi). Luulen, että hyötyisitte siitä molemmat yhdessä ja erikseen.

Kaikkea hyvää toivottaen
Perheneuvoja Elisabeth

Olen väsynyt siihen miten parisuhteen kommunikaatio toimii varsin yksipuolisesti.

Muuten parisuhteemme voi hyvin muilla osa-alueilla. Meillä on kaksi lasta, kotityöt jaetaan tasapuolisesti, meillä on sekä yhteisiä että erillisiä harrastuksia, tulevaisuuden näkymät ovat yhteiset ja yhdessä mietitään arjen käytännön asiat. Kaikki muu on siis oikeinkin mainiosti. Välillä itsestänikin tuntuu, että valitan vain turhasta, eikä mieheni näe meillä olevan mitään ongelmaa. Minä koen vain kohtuuttomana olla itse aina se syyllinen kaikkeen ja asioiden esille nostaminen johtaa aina isoon riitaan lasten kuullen (joka on minusta ongelma, mutta mieheni mielestä lasten on hyvä oppia riitelemään (?)). Tuntuu, että vaikka kuinka hyvä suhde meillä onkin, en jaksa enää jatkaa näin. Itken monesti asian tiimoilta. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa tai että mieheni kävisi vaikka itse juttelemassa jossain ammattilaisella, mutta hän ei ole suostunut kumpaankaan. Hän aina lupaa muuttua ja pohtia asioita, ja asiat voivat hetkeksi muuttuakin, kunnes hetken päästä kaikki on ennallaan. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja alussa moista ongelmaa ei ollut, ja viimeisen vuoden sisään tuntuu että se on vain pahentunut.

Syyllinen vaimo? 30 v

VASTAUS: Kerrot, että miehesi pystyy keskustelemaan oikeastaan kaikesta, paitsi riippuvuudestaan. Se on arka paikka ja hän hermostuu, jos edes lähestyt aihetta. Et kerro, minkälaisesta riippuvuudesta on kyse. Sen kuitenkin kerrot, että miehesi on tehnyt riippuvuutensa kassa jotakin oleellista. Kuulostaa isolta asialta, kun kerrot, että riippuvuus ei hallitse käytännön elämäänne.

Tätä jäin ensin miettimään. Riippuvuudesta selviäminen on toisaalta hyvin yksityinen asia ja sen selättäminen on miehesi oma polku. Toisaalta joskus puoliso voi rinnalla tukea muutosta. Mietin kuinka paljon olette yhdessä tätä riippuvuuden matkaa jo kulkeneet. Jotakin tuossa riippuvuus teemassa on sinun kannaltasi selvittämättä. Mitä kaikkea se on ja onko mahdollista avata keskustelua näistä menneisyyden varjoista? Mitä tapahtuu jos ensin annat tunnustuksen ja kiitoksen siitä, että arjessa hän on asian jo voittanut? Sitten kerrot mikä sinua asiassa yhä vaivaa. Saatko siitä kiinni?

Olet antanut omassa mielessäsi miehellesi kielteisiä määritelmiä. Hän ”uhriutuu”, eikä halua muuttua. Tulee ristiriitainen olo. Toisaalta hän on selättänyt riippuvuuden, mutta ei pysty muutoksiin. On hän johonkin pystynyt, mutta silti hänen käytöksensä ja puolustautumisensa vaivaavat.

Riippuvuuksiin liittyy usein paljon häpeää. Joskus nämä tunteet estävät puhumasta asiasta. Saattaa olla vahva olo siitä, että olen epäonnistunut ja huono, vaikka riippuvuuden voittaisikin. Tämä riippuvuus saattaa olla iso teema miehesi elämässä. Kokeeko hän, että tulet riippuvuudesta puhuessasi jotenkin liian tunkeilevasti hänen herkälle alueelleen ja hän puolustautuu syytöksillä?

Tuon piirteen kanssa on tietysti hankala elää, jos mies sitten kääntää kaikki hankalat asiat sinun syyksi, vaikka itse koet, että sinussa ei ole vikaa. Jatkuvalta tuntuvan arvostelun alla ei mukavan yhdessäolon tunnelmaa voi rakentaa. Menee hyökkäämiseksi ja puolustautumiseksi. Miten pääsisit tästä puhumaan uudella tavalla? Toisiko avaimia hyvästä ja toimivasta puolesta puhuminen? Kerrot miten valtavan paljon on hyvää ja toimivaa. Kotityöt jaatte tasan ja on yhteinen näky tulevaisuudesta ja muutakin kestävää. Kuinka paljon tuot yleensä esille hyviä puolia ja asioita, jotka tuntuvat pelaavan ja lämmittävät? Joskus keskustelut lukkiutuvat arvostelun kehään. Kehää voi yrittää murtaa puhumalla ensin ja enemmän siitä mikä toimii ja tuntuu tuovan iloa ja luottamusta. Siinä välissä saattaa syntyä turvallinen tila tarttua siihenkin mikä vielä kaipaa kohennusta.

Lasten on hyvä oppia ilmaisemaan pettymyksen ja vihan tunteita ja riitelytaidoistakin on apua, mutta lapset eivät opi kovin hyvin näitä taitoja jos he seuraavat vanhempien rajuja riitoja. Lasten aikana saa olla eri mieltä ja kinastellakin, kunhan lapset näkevät, että siinä välissä säilyy molempia kunnioittava ilmapiiri ja he näkevät myös miten sovitaan ja pyydetään anteeksi huonoa käytöstä. En tiedä miten rajuja teidän riitanne ovat, mutta silmitöntä riitaa lapset eivät kestä. Niistä ei opi mitään hyödyllistä. Tästä teidän kahden kannattaa keskustella myös uudestaan.

Tässä voisi teillä olla pariterapian tai ainakin kahdenkeskisten keskustelujen paikka. Kahden kaupalta tämän muutoksen tekeminen minusta kuulostaa. Jotakin sinun toiminta laukaisee miehessäsi ja mies jotakin sinussa. Pohdit omaa syyllisyyttäsi. Mitä jos tässä ei olekaan kummassakaan yksin vika? Ei ole välttämättä kummankaan syy, että tämä menee nyt välillä näin. Tämän tavan toimia olette yhdessä kehittäneet. Tätä voi yhdessä koettaa muuttaa. Molemmilla on tarve muuttaa jotakin ja siitä on nyt hankala puhua. Esitä vain kutsu miehellesi lähteä kanssasi yhdessä puhumaan asioista ja kerro siinä myös valmiudestasi tarkastella omaa suhtautumistasi asioihin. Rohkaisen jatkamaan keskusteluja.

Perheneuvoja Markku

KYSYMYS: Poikaystävälläni on huolestuttavaa masentuneisuutta, eikä koe olevansa hyvä missään ja hän sanoo inhoavansa itseään ja elämäänsä. Hän ei halua hakea apua terapeutilta, tai keneltäkään vaikka tiedostaa, ettei hän ei voi hyvin. Mistä hän voisi hakea apua matalalla kynnyksellä? Mitä vinkkejä voisitte antaa minulle, että voisin saada hänet avun piiriin? Voisinko minä mahdollisesti mennä mukaan juttelemaan jonnekin hänen kanssaan, ainakin aluksi? Yksin hän tuskin haluaa mennä kenellekään juttelemaan. Mistä saisi terapiaa/hoidollista keskusteluapua, joka ei maksa maltaita? Voiko papille mennä juttelemaan masennuksesta, tai onko kirkolla jotain muuta juttua josta poikaystävälleni olisi apua?

Paljon kysymyksiä, toivottavasti saisin vastauksia. Asia ei ole suoranaisesti meidän suhteeseen liittyvä asia, mutta tämä vaikuttaa siihen hyvin paljon.

Suurihuoli, 23v

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kumppanin psyykkinen vointi vaikuttaa hyvin paljon parisuhteeseen ja sitä kautta kysymyksesi on täysin oikeutettu Suhdeklinikalla!

Lyhyestä kuvauksestasi herää paljon tarkentavia kysymyksiä. Millainen on poikaystäväsi elämäntilanne? Hän on ilmeisesti ikäisesi nuori mies. Onko hänellä opiskeluun tai työntekoon liittyviä huolia? Onko hänellä ollut joskus vastaavia oloja itsestään? Miten toimintakykyinen hän on tällä hetkellä eli jaksaako hän nousta aamulla ja suoriutua päivän askareista? Onko hänellä tulevaisuuden suunnitelmia? Onko hänellä ollut tai onko tällä hetkellä itsetuhoisia ajatuksia?

Kerrot hänen tiedostavan, että hän ei voi hyvin, mutta hän ei suostu hakemaan apua. Sinusta on luonnollisesti kamalaa katsoa vierestä hänen huonovointisuuttaan ja kestää sitä, että hän ei suostu hakemaan apua. Hyvä, että olet jaksanut olla hänen rinnallaan ja jaksat yhä motivoida häntä hoitoon! Mitä pikemmin hän saa apua, sitä vaikuttavampaa se on. Aikuista ihmistä on välillä kovin vaikea saada avun piiriin, jos hän ei sitä halua. Ajatuksesi siitä, että menisit mukaan ja näin tekisit kynnyksen matalammaksi hänelle, on hyvä! Voit ”saattaa” hänet avun piiriin ja jatkossa hän todennäköisesti saa rohkeutta käydä ammattiauttajalla yksin.

Poikaystäväsi saattaa olla masentunut ja/tai ahdistunut kuten epäilitkin. Tilanne on tarpeellista kartoittaa. Diagnoosin hänen tilastaan voi tehdä ainoastaan lääkäri. Keskivaikean masennuksen kriteerien täyttyessä hän pääsee psykiatrian klinikan avun piiriin. Sinne hän voi saada lähetteen esim. terveyskeskuksesta. Matalamman kynnyksen paikkoja on erilaisia riippuen kotipaikkakuntanne palveluista. Erittäin matala kynnys on esim. kriisipuhelinpalveluissa ja paikoissa, joihin voi kävellä ilman ajanvarausta juttelemaan. Sitä kautta hänet ohjataan avun piiriin. Voisitte yhdessä katsoa kotipaikkakuntanne palvelusivuja ja valtakunnallisesti esimerkiksi Mielenterveysseuran nettisivua. Testin (esimerkiksi BDI-testin) masennuksen suhteen voi tehdä koska tahansa netissä. Testi antaa suuntaa oireiden vakavuuden arviointiin.

Jos hänen on luonnollista ja helppoa puhua papille, toki pappi seurakunnassa voi olla se henkilö, joka kartoittaa tilannetta ja ohjaa hänet eteenpäin oikean avun piiriin. Vielä parempi vaihtoehto olisi se, että ottaisitte yhteyttä paikkakuntanne perheasiain neuvottelukeskukseen. Perheasiain neuvottelukeskuksissa työskentelee perheneuvojina pappien lisäksi esim. psykologeja ja sosiaalityöntekijöitä, joilla on myös psykoterapeutin pätevyys. Parisuhdepalvelujen lisäksi siellä on mahdollisuus tarvittaessa myös yksilökäynteihin. Perheneuvoja arvioi ja ohjaa poikaystäväsi muualle hoitoon tarvittaessa. Apu on täysin ilmaista. Kaikki perheasiain neuvottelukeskukset löytyvät netistä.

Jaksamisia sinulle ja parempaa vointia ja rohkeutta avun hakemiseen poikaystävällesi toivoen

perheneuvoja Nina

KYSYMYS: olemme olleet 33vuotta naimisissa 3 aikuista lasta pariviikkoa sitten selvisi että vaimoni on pettänyt. minä romahdin täysin luotin häneen 100%. nyt en tiedä miten saan asian pois mielestäni. olen minäkin loukannut vaimoani useita kertoja ,mut eritavalla ja pyytänyt anteeksi hölmöilyjäni ja vaimo on antanut anteeksi.mut nyt vaimo kun ei ole edes halunnut pyytää anteeksi eikä ilmeisesti kadukkaan vaikka minä olen itse mielessä miettinyt ,että mun on pakko antaa anteeksi ja unohtaa tämä,mut kun se vaan kaivaa sydäntä koko ajan.Minun hölmöilit oli kaljan kansa tissuttelu,mut enää en tissuttele. Muuten meillä on mennyt parisuhteessa ihanhyvin. Miten voisin saada itseni luottamaan vaimooni,kun sitä miettii että milloin on seuraava kerta.ite olen ollut luotettava 100%pettämisen suhteen mut kuten sanoin muuten olen pahottanut hänen mielen esim kännissäajamisesta josta olen kärsinyt virheeni joka ei toivottavasti toistu enää koskaan. lapset kyllä tietää nämä asiat ,vaimo suuttu kauheasti että menin kertomaan lapsille tästä,mut minun mielestä perheen jäsenten täytyy tietää nämä meidän ongelmat. lasten kansa meillä on välit ihan hyvät,mut kyllä lapset oli aika yllättyneitä (ei olis voineet uskoa koskaan) EN haluas erota tämän takia ,uskosin pystyväni antamaan anteeksi ,mut unohtamaan tuskin milloinkaan.

Seppo58

VASTAUS: Kerrot pitkästä avioliitostanne, johon on mahtunut monenlaista. Kuvaat avoimesti omia alkoholiin liittyneitä hölmöilyjäsi, jotka vaimosi on antanut anteeksi. Nyt kävi ilmi, että vaimosi on pettänyt, etkä tiedä, onko hän edes pahoillaan.

En tiedä, millaiset keskustelutavat teillä on ollut, mutta tässä olisi puhumisen paikka. Oliko tämä vaimollesi yhden illan juttu vai pitempi suhde? Onko hänellä tunteita tätä henkilöä kohtaan? Sanot, että teillä on sinun aiempaa tissutteluasi lukuun ottamatta mennyt liitossanne ihan hyvin. Vastaisikohan vaimosi samalla tavalla? Jos arvailemaan lähden, voisin kuvitella, että hänelle olisi jäänyt pitkässä suhteessanne pettymyksiä hampaankoloon. Joskus käy niin, että loukkaantumiset annetaan nopeasti anteeksi ja päätetään mennä eteenpäin vanhoja miettimättä. On tietysti hyvä, että ei jumituta kaivelemaan menneitä, mutta anteeksiantaminen tarvitsee usein seurakseen keskustelun siitä 1) mitä pääsi tapahtumaan 2) miltä se kummastakin tuntuu ja 3) miten tästä mennään eteenpäin. Sitä myötä loukkaantumisen ja pettymyksen tunteet hälvenevät ja puolisoiden on mahdollista ymmärtää toisiaan entistä paremmin.

Tässä kohdassa voisitte toimia vaikka niin, että istutte ihan rauhassa alas, ja kysyt vaimoltasi, mikä hänet johti pettämään. Ota hänen vastauksensa vastaan äläkä heti riennä kertomaan omaa näkökulmaasi, vaan kuuntele rauhassa ja yritä ymmärtää. Kysy sitäkin, millaiseksi vaimosi on kokenut teidän suhteenne. Puhukaa siitä, mikä teitä yhdistää, mikä on mukavaa, mikä toimii välillänne. Entä mitä haluaisitte parantaa suhteessanne? Näistä asioista pääsee parhaiten puhumaan pitämällä itsensä rauhallisena. Älkää syytelkö ja loukatko. Tarvittaessa voi ottaa aikalisän ja mennä viereiseen huoneeseen viilentymään, jos tunteet nousevat pintaan sellaisella tavalla, että suusta olisi tulossa sammakoita.

On selvää, että olet loukkaantunut ja vihainenkin. Ne ovat ymmärrettäviä tunteita ja niitä saa ilmaista. Jos kuitenkin haluat jatkaa yhdessä vaimosi kanssa, vihaan ei kannata takertua vaan pyrkiä kaiken keskellä myös ottamaan askeleita eteenpäin. Vihaan juuttuminen katkeroittasi sinut itsesi. Anteeksipyyntöä et ehkä saa vaatimalla, vaan se voi tulla osana keskustelua vaimollesi luontevalla tavalla.

Omien loukkaantumisen tunteittesi kanssa pääset eteenpäin keskustelemalla vaimosi kanssa, jotta ymmärtäisit tapahtunutta hänenkin kannaltaan, huolehtimalla omasta hyvinvoinnistasi, syömisestä, nukkumisesta ja siitä, että päiviisi sisältyy sellaista tekemistä, joka vaatii keskittymistä ja vie ajatuksesi muualle tästä jutusta. Jos mahdollista, puhu asiasta jonkun luotettavan ystävän kanssa. Lasten kanssa sinun ei ehkä kannata jatkaa keskustelua aiheesta. Vaikka he ovat aikuisia, he ovat teidän lapsianne, välittävät teistä ja haluavat pitää hyvät välit teihin molempiin. Voisitte sanoa heille, että te vanhemmat keskustelette tämän asian keskenänne, eikä heidän tarvitse huolehtia siitä enempää.

Alussa pettämismielikuvat ja järkytys pyörivät koko ajan sinulla mielessä, mutta vähitellen ne hälvenevät ja harventuvat. Aika ja asian selvittäminen auttavat pääsemään niistä irti. Et varmaan koskaan unohda tapahtunutta, mutta käsittelemisen ja anteeksiantamisen kautta sen muisto menettää voimaansa. Se asettuu yhdeksi tapahtumaksi elämässänne olematta useinkaan mielessä ja herättämättä voimakkaita tunteita. Vaikka nyt tuntuu todella pahalta, sinä et tule jäämään tällaiseen olotilaan. Sinä toivut kyllä!

Voimia ja avoimuutta teille molemmille!
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Erosin kaksi vuotta sitten 36 vuotta kestäneestä avioliitosta. Menin nuorena naimisiin itseäni 10 vuotta vanhemman hyvin koulutetun miehen kanssa. Alusta alkaen liittomme oli hyvin tiivis ja lasten synnyttyä koin usein olevani ikävällä tavalla kontrolloitu. Mieheni halusi osallistua kaikkeen perheen elämään ja olin siitä tietysti mielissäni koska ihanteenamme oli tasa-arvoinen perhe-elämä missä myös isä osallistuu lasten kasvatukseen ja kotitöihin. En tavannut omia ystäviäni avioliiton aikana. Tapasimme heitä aina yhdessä. Olin aina mukana kun tavattiin muita ihmisiä tai sukulaisia. Monesti meni niin etten lausunut sanaakaan koska mieheni huolehti puhumisen, silti minun piti olla läsnä. Miestäni ei saanut arvostella tai ei saanut suuttua koska siitä seurasi hyvin ikävä kohtaus jota piti sitten hyvitellä. Kahden kesken meillä oli silti monesti hauskaa ja olimme kiinnostuneita samoista asioista. Mieheni oli hyvin huolehtiva ja suorastaan holhoava. Kaikki oli hyvin jos olin tietyllä tavalla, emme riidelleet. Lopulta päätin erota koska koin yhdessä elämisen vuosi vuodelta ahdistavammaksi ja lapset oli saatu aikuisiksi. Koin että mieheni oli jollakin tavalla hyvin hallitseva ja ahdistava. Koin että en pysty suhteessa olemaan oma itseni. Alussa mieheni rukoili minua takaisin. Myöhemmin hän vihasi ja oli äärettömän katkera. Luonnollisesti hän hankki välittömästi uusia naissuhteita heti kun olin lähtenyt kotoa. Itse koin eron jälkeen että olen elossa.

Onko mahdollista palata vielä yhteen ja miten voisin toimia että se olisi mahdollista.

Nainen, 57

VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi! Siitä huomaa, että olet pohtinut entisen avioliittosi asioita pitkään ja rauhallisesti. Mietit hyviä ja huonoja puolia, joita molempia on ollut.

Parhaimmillaan teillä on ollut tiivis suhde, olette kiinnostuneita samoista asioista ja kahdenkeskinen elämä oli mukavaa. Koit kuitenkin, että miehen huolehtivuuden kääntöpuolena oli holhoavuus ja kontrollointi, joka vei sinulta oman tilan. Et tavannut omia ystäviäsi etkä voinut olla asioista eri mieltä miehen kanssa, koska riitaa piti välttää. Vaikuttaa siis siltä, että suhteenne pysyi koossa vuosikaudet sinun joustamisesi ja väistämisesi ansiosta. Lasten kasvettua erosit, mutta nyt mies toivoo suhteenne lähentymistä ja kertoo muuttuneensa.

Mitä, jos keskustelisitte tuosta muutoksesta? Mikä käynnisti miehen muutosprosessin? Millaisia muutoksia hän näkee omassa ajattelussaan ja toiminnassaan tapahtuneen? Millaisia tavoitteita hänellä on? Yhtä tärkeää on, että sinä kerrot omasta muutoksestasi, asioista, joista sait suhteenne aikana tarpeeksesi ja siitä, mihin suuntaan haluat kasvaa ihmisenä. On hyvä, että teillä kummallakin on omat asunnot, jotta sinä voit säilyttää oman vapautesi. Kerro miehelle, että haluat, että sinun rajojasi kunnioitetaan ja hankalistakin asioista puhutaan. Kahden ihmisen suhteessa täytyy olla tilaa molempien kokemuksille. Ex-miehesi koki, että hänen naissuhteensa ja sinun mustasukkaisuutesi olivat syy eroon. Sinä puolestaan koit suhteen symbioottiseksi - siis sellaiseksi, jossa ollaan niin vahvasti yhtä, me ja aina samaa mieltä - että tilaa erillisyydelle ja kahdelle itsenäiselle yksilölle ei ollut.

Kuulostaa siltä, että sinun erokertomuksesi kuvaa vuosien ajan olemassa olleita ilmiöitä, jotka kavensivat omaa tilaasi ja ahdistivat elämääsi, olkoonkin, että elämään mahtui myös hyviä asioita. Miehesi erokertomus tuntuu liikkuvan enemmän lähivuosien tapahtumissa eli itse erotilanteessa. Ei voi olla niin, että avioliittonne hyvistä puolista, vaikeuksista ja eroon johtaneista syistä on olemassa vain yksi tarina. Tarvitaan avointa keskustelua, jotta voitte kuunnella ja ymmärtää toistenne näkökulmia.

Ensimmäinen askel eteenpäin on siis se, että kaikista asioista saa ja voi puhua. Yhtä lailla on tärkeätä, että toisen puhuessa toinen kuuntelee ja yrittää ymmärtää ennen kuin kommentoi. Jos keskustelu silotellaan ja sammutetaan riidan pelossa, pettymykset ja loukkaantumiset jäävät kytemään. Menneiden kaiveleminen ei ole keskustelun olennaisin asia, mutta niistä on puhuttava siltä osin kuin ne elävät nykyhetkessä. Huomaat miehessäsi edelleen hallitsevia ja kontrolloivia piirteitä, sinun suullasi puhumista ja rajojesi rikkomista. Ne olivat eroon johtaneita asioita sinulle, joten miehen olisi tarpeen miettiä, miten hän pääsisi muutokseen niiden suhteen.

Kunnioitan miehesi muutospyrkimyksiä. Mahtaako hän hakea niihin tukea keneltäkään? Nuo kuvaamasi hankaluuksia aiheuttavat toimintatavat ovat kuuluneet hänen elämäänsä nuoruusvuosista asti, joten niistä irti päästäminen vaatii paljon työtä ja rohkeutta. Hänen tarvitsee oppia päästämään irti ja luottamaan siihen, että toinen ihminen pysyy hänen rinnallaan vapaaehtoisesti ja omasta halustaan, ei kontrolloituna. Miehesi voisi hyötyä keskusteluista ulkopuolisen auttajan kanssa.

Jos kouraisee kätensä täyteen hienoa hiekkaa ja puristaa kättä tiiviisti nyrkkiin, hiekka valuu ulos sormien välistä. Hiekka voi pysyä vain avoimella kämmenellä vapaasti pideltynä. Sama pätee ihmisiin. Vain vapaina voimme liittyä toisiimme.

Kerrot, että et pärjää miehelle verbaalisesti, mutta tekstiäsi lukiessa tuntuu, että osaat erinomaisesti sanottaa tunteita ja pohtia tilanteita. Ehkä sinun verbaalisuutesi on yksi niistä asioista, joille ei oikein ole ollut tilaa suhteessanne.

Toivon teille avoimia ja pelottomia keskusteluja.
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen ongelmissa enkä löydä ja osaa tilanteesta ulospääsyä. Toivottavasti tuleva puolisoni oli viikonlopun töissä ja minä lapsien kanssa kotona. Olemme asuneet yhdessä kolme ja puoli vuotta. Avopuolisoni tuli maanantaina kotiin ja minä tietysti töissä. Kun tulin kotiin hän kysyi että kenen nämä ovat ja roikutti naisten housuja kädessään.

VASTAUS: Ymmärrän tilanteen hankaluuden. Naisten alushousut ovat ilmaantuneet asuntoonne vaimosi ollessa poissa. Keskusteleminen aiheesta on vaikeaa, koska et tiedä, mistä vaatekappale on peräisin. Käytännön tasolla mietin, tietäisivätkö lapset asiasta jotakin. En tiedä, minkä ikäisiä he ovat, mutta käyvätkö he ehkä leikkimässä kavereiden kotona tai pyykkinarujen lähettyvillä? Kokemus perhe-elämästä on opettanut, että sukkia ja alusvaatteita katoaa välillä mystisesti kotona sijaitsevaan Bermudan kolmioon - ja yhtä lailla oudosti tupsahtelee aika ajoin esille sieltä.

En tiedä, mahtaako tapahtumaan koskaan löytyä järkevää selitystä, mutta pohdin sitä, miksi asia herättää näin voimakkaita tunteita. Onko parisuhteessanne aiemmin ilmennyt mustasukkaisuutta ja epäluottamusta? Onko tämän tapaisia selittämättömiä asioita tapahtunut aiemmin? Onko jommallakummalla ollut aiemmassa suhdehistoriassaan tilanteita, joissa itsellä tai silloisella kumppanilla on ollut sivusuhde? Mennyt on mennyttä, mutta mikäli tällaista kokemusta on, se saattaa tässä alushousutilanteessa nousta vahvana pintaan. Jos vaikkapa avovaimosi on aiemmassa suhteessaan tullut petetyksi, pienikin epävarmuus siihen suuntaan voi iskeä suoraan hänen vanhaan traumakokemukseensa ja aktivoida siihen liittyviä tunteita.

Avovaimosi toivoo keskustelua. Mitä jos jättäisitte alushousuasian sivuun ja keskustelisitte rauhassa suhteestanne? Mihin suhteessanne olette tyytyväisiä? Mikä puolisossa tuottaa iloa? Mikä aikoinaan sai sinut rakastumaan avovaimoosi? Entä hänet rakastumaan sinuun? Mikä suhteessanne toimii hyvin? Mitä kuuluu puhumiselle, hellyydelle ja seksielämälle?Mitä alueita haluaisitte kehittää? Jos suhteenne tuntuu kummankin mielestä riittävän toimivalta (täydellistä suhdetta ei olekaan), voisi olettaa, että tila ulkopuoliselle suhteelle olisi varsin pieni. Kehittämistarpeet ja -toiveet teidän välillänne eivät puolestaan ole mikään todiste ulkopuolisesta suhteesta, vaan mahdollisuus rakentaa välillenne vieläkin parempi ja avoimempi yhteys.

Voisiko alushousuongelma siis muuttua sysäykseksi parempaan? Ehkä se kutsuu teitä pitämään huolta yhteydestänne ja osoittamaan entistäkin enemmän huomiota toisillenne. Sanoit toivovasi, että avopuolisosi on tulevaisuudessa vaimosi. Uskon, että voitte yhdessä toimia siihen suuntaan osoittamalla luottamusta ja olemalla sen arvoisia. Jos tämä ongelma kaikesta huolimatta jää hiertämään, suosittelen pariterapiaa. Terapeutin avulla keskustelu voi onnistua paremmin ja jumittumatta.

Ystävällisin terveisin
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen seurustellut mieheni kanssa kohta puoli vuotta. Olen hyvin rakastunut mieheeni ja tehnyt kaikkeni hänen eteensä. Viime viikkoina olen kuitenkin alkanut pelätä, että olen muuttumassa hänelle itsestäänselvyydeksi. Hän tietää että olen aivan umpirakastunut ja haluan vain olla hänen kanssaan. Tiedän kyllä hänenkin rakastavan minua.

VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja onnittelut ihanasta rakkaudesta! Rakastuneena oleminen on elämän juhla-aikaa. Nauti siitä!

Suhteen alkuvaiheessa umpirakastuneina näytämme toisillemme parhaimmat puolemme. Se on ihan luonnollista. Toiselle haluaa olla mieliksi, koska toinen on niin ihana ja itselle tärkeä. Suhteen alkuvaiheessa, jota myös symbioosivaiheeksi kutsutaan, onkin läheisyys suurta ja toisen kanssa haluaa jakaa kaiken. Mielellään hengittäisi samaan tahtiin. Tämä vaihe voi kestää kuukausista pariin vuoteen. Sen jälkeen alkaa yleensä parisuhteen seuraava vaihe.

Liiallinen yhteenkietoituneisuus alkaa ennen pitkään ahdistaa, ainakin jompaa kumpaa ellei molempia. Tarvitaan myös happea - aikaa ja tilaa itselle ja omille ajatuksille. Parisuhteen toinen tärkeä elementti onkin etäisyys. Näiden kahden elementin, läheisyyden ja etäisyyden, tasapainottelu on yksi parisuhteen ikuisuuskysymyksistä. Molempia tulee olla sopivassa määrin. Siitä, mitä lyhyesti alussa kerroit, minulle tuli mieleen, että teidän suhteessanne ehkä sinä kannat huolta riittävästä läheisyydestä ja miehesi että huolehtii siitä, että suhteessanne on myös terveellistä etäisyyttä.

Erillisyyden vaiheeseen kuuluu myös itsenäistyminen. Kuulen sinun pohtivan siitä. Mietit, kuinka olla samaan aikaan rakastava kumppani ja itseään kunnioittava nainen. Hyvä ja tärkeä kysymys. Kun ihminen pelkää parisuhteessaan riitelyä, taustalla on yleensä joko se, ettei ole omassa perheessään nähnyt vanhempiensa riitelevän ja tekevän sen jälkeen sovintoa eli ei ole mallia siitä, miten parisuhteessa selvitetään erimielisyydet. Toinen vaihtoehto on se, että lapsuudenperheessä on ollut riitelyä liikaa ja se on ollut lapsen näkökulmasta pelottavaa. Pahimmillaan siihen on saattanut liittyä alkoholin liikakäyttöä ja/tai väkivaltaisuutta. Sellaista kokeneet ovat monesti lapsena päättäneet, että minun omassa perheessäni ei koskaan riidellä. Se onkin hyvä päätös silloin, kun se koskee huutamista ja haukkumista, pahemmasta puhumattakaan. En tiedä, onko sinun kohdallasi kyse jommasta kummasta näistä. On tärkeää, että tulet tietoiseksi siitä, millä tavoin lapsuutesi tärkeät ihmissuhteet ovat vaikuttamassa tämän päivän elämääsi. Voit itse valita, annatko niiden haitata nyt aikuisuuden parisuhdettasi. Vanha, opittu malli on helpoin, mutta joskus haitallinen. Sen muuttaminen vaatii tietoista uusien tapojen ja käyttäytymismallien opettelua. Siihen voi saada apua keskustelemalla esim. psykoterapeutin kanssa.

Mikään parisuhde ei voi jatkua törmäämättä jossain vaiheessa siihen, että ollaan eri mieltä asioista, että toiveet menevät ristiin. Kerrot, että olet toistaiseksi valinnut sopeutumisen ja miellyttämisen tien välttääksesi mahdollista konfliktia. Toiveesi, että myös sinä oppisit sanomaan mielipiteesi suoraan, on tosi tärkeä. Jos sanot aina vaan yes, yes etkä ilmaise omia toiveitasi, miehesi ei koskaan opi tuntemaan sinua kunnolla. Todellinen läheisyys edellyttää sitä, että molemmat ovat suhteessa aidosti sellaisina kuin ovat, kaikkine puolineen.

Mietin, mistä ajatus itsekkäästä ämmästä tulee, kun kyse on omien ajatusten ja toiveiden ilmaisusta. Itsekäs ämmä ei ottaisi toisen tunteita ja toiveita huomioon, vaan jyräisi omat mielipiteensä läpi toisesta piittaamatta. Minun on vaikea kuvitella sinun toimivan niin. Onko se sinun omasi vai miehesi ilmaisu? Onko sinulla kokemusta sellaisesta naisesta? Vai pelkäätkö, ettei miehesi kestäisi tai haluaisi kuulla sinun mielipiteitäsi? Toivottavasti niin ei ole, sillä suhde, jossa toinen aina määrää ja toinen alistuu, ei ole kuulosta hyvältä. Aikuinen ihminen, mies tai nainen, osaa tunnistaa omat tunteensa ja tarpeensa ja ilmaista ne toiselle rauhallisesti ja ystävällisesti, sekä toista että itseään kunnioittaen.

Aloita siitä, että keskustelet ensin itsesi kanssa. Mitä sinä toivot, mitä tarvitset? Rakastava puoliso on aidosti kiinnostunut kuulemaan toisen mielipiteitä ja ajatuksia. Kun sinä rohkaistut jakamaan omiasi, voi olla, että suhteeseenne tulee ihan uudenlaista henkistä läheisyyttä, joka voi syntyä vain ajatusten ja tunteiden jakamisen kautta.

Olet oikealla tiellä. Toivon sinulle rohkeutta kasvaa vahvaksi aikuiseksi naiseksi. Aito rakkaus kestää sen ja voi entistä paremmin sen myötä.

Paula, perheneuvoja

KYSYMYS: Mikä avuksi, kun poikaystävä ei osoita tunteitaan ollenkaan silloin kun ei nähdä?

MH 16

VASTAUS: Vaikka kysymyksesi on lyhyt, siihen ei välttämättä ole ihan yksinkertaista vastausta. Koska viestissäsi ei juuri ole tietoa teidän tilanteestanne tai teistä, joudun vastaamaan oletuksin ja yleisellä tasolla.

Nimimerkkisi perusteella oletan, että olet 16-vuotias, mikä todennäköisimmin tarkoittaa sitä, että poikaystäväsikin on nuori. Tämä tarkoittaa sitä, että tuossa iässä me monella tavalla opettelemme ja harjoittelemme parisuhteessa olemista. Jokainen parisuhde, myöhemmälläkin iällä, opettaa meille jotain sekä itsestämme että ihmisistä, ylipäätään ihmissuhteessa olemisesta.

Nyt sinä olet huomannut, että tarvitset poikaystävältäsi erossa ollessanne enemmän tunteiden osoittamista kuin mitä hän tekee. Mitä muuten tarkoitat tunteiden osoittamisella? Tarkoitatko, että kaipaat sitä, että hän sanoo välittävänsä sinusta, rakastavansa sinua, ikävöivänsä sinua? Tarkoitatko, että toivot hänen soittavan, lähettävän viestejä, pitävän enemmän yhteyttä erossa ollessanne? Mikä olo sinulle tulee kun hän ei osoita tunteitaan? Tuleeko sinulle pelko tai huoli, että hän ei välitä? Oletko puhunut hänelle tästä tarpeestasi ja siitä miksi se on sinulle tärkeää? Saattaa olla, että poikaystäväsi ei edes tule ajatelleeksi sitä, että tunteiden osoittaminen erossa ollessanne on sinulle tärkeää. Entä osoittaako hän sinulle tunteitaan kun olette yhdessä? Miten hän sen silloin tekee? Vakuuttaako se sinulle, että olet tärkeä?

Jäin myös miettimään miten pitkään olette olleet yhdessä? Joskus näet suhteen alussa saatamme olla epävarmoja toisen tunteista ja erityisesti silloin tarvitsemme sitä, että konkreettisesti näemme sen, että suhteemme on merkityksellinen myös toiselle osapuolelle. Kun olemme epävarmoja toisen tunteista, niin tunneyhteys ei välttämättä kanna erossa ollessa. Kuitenkin parisuhteen tunneyhteyden tulisi kestää myös erossa oleminen. Muutoin on vaarana, että parisuhteesta tulee liian tiivis ja tukala.

Parisuhteessa on aina kaksi erilaista ihmistä, joiden tarpeet ja toiveet ovat erilaisia. Jotta kaksi ihmistä voi elää yhdessä, se vaatii aina myös kummankin olemisen tapojen yhteensovittamista. Siksi on tärkeää, että pari oppisi puhumaan niistä asioista mitä kumpikin tarvitsee ja kaipaa. Omien toiveiden ja tarpeiden esiin tuominen on tärkeää. Se on kuitenkin eri asia kuin vaatiminen. Jossain määrin me joudumme aina myös suostumaan siihen, että toisen tapa olla suhteessa on osin erilainen kuin omamme. On myös tärkeää oppia sietämään ja sallimaan sitä, että toisella on kiinnostuksenkohteita ja tekemistä, johon minä en välttämättä kuulu. Voihan tosiaan olla, että poikaystäväsi tarvitsee omaa aikaa tai tekemistä ja hän ei ajattele tuolloin teidän suhdetta tai sinua, eikä myöskään ehkä tiedä että sinä huolestut.

Ehdotan, että kerrot poikaystävällesi, että kaipaat enemmän tunteiden osoittamista kun olette erossa. Kerro mikä olo sinulle tulee jos hän ei osoita tunteitaan. Kerro mitä konkreettisesti toivoisit häneltä. Kysy olisiko se mahdollista. Saattaa olla, että näin puhumalla autat häntä oppimaan jotain uutta parisuhteessa olemisesta. Erossa olemisen sietää parhaiten kun voi luottaa suhteeseen ja siihen, että on tärkeä toiselle. Siksi kysymyksesi oli tärkeä.

Hyvää jatkoa sinulle!
Perheneuvoja Helena