KYSYMYS: Perheemme on uusioperhe joka koostuu minun omista kahdesta lapsesta 14 vuotiaasta tytöstä jolla on adhf, 17 vuotiaasta pojasta, avomiehestä ja hänen 15 vuotiaasta pojasta, sekä 2 koiraa.
Noin reilu vuosi sitten avomieheni pojalla alkoi mennä huonosti.Ensin hänellä todettiin chronin tauti, tämän jälkeen hän lintsasi koulusta, sekaantui päihteisiin ja vaikutti ahdistuneelta.Hän pääsi lastensuojelun piiriin, koska emme saanet kotona häntä kouluun.
Hän on ollut siitä lähtien erilaisten tukitoimien piirissä ja hänelle diagnosoitiin myös add.
Olen aivan loppu. Tunnen itseni huonoksi äitipuoleksi ja minun on erittäin vaikea hyväksyä poikapuolen haasteet ja käytös.Tuntuu että olen tutustunut oman lapseni kohdalla hänen sairautensa alusta, 4 vuotiaasta asti eri tukitoimiin, vienyt häntä terapiaan, kokeillut erilaisia lääkehoitoja ja samalla ollut kohtuuttoman vähän esikoispoikani tukena. Olen hoitanut tämän kaiken yksin.
Miten voin piilottaa ikävät tunteeni mieheltäni ja poikapuolelta, koska en haluaisi missään tapauksessa kuormittaa heitä enempää, mutta olen oman jaksamiseni äärirajoilla?
VASTAUS: Kysyt, kuinka voit piilottaa ikävät tunteesi mieheltäsi ja poikapuoleltasi. Ajattelisin, että hyvä tapa toimia löytyy kuitenkin toisaalta. Uskon, että sinun olisi päinvastoin hyvä kertoa miehellesi uupumuksestasi ja siihen liittyvistä tunteista. Olet varmaan joutunut elämässäsi kantamaan vähän liikaa. Ei se tee kenestäkään huonoa ihmistä tai äitipuolta, jos voimat loppuvat. Avoin keskustelu on paras tapa koittaa löytää selviämiskeinoja tilanteesta. Voitteko kenties jakaa kuormaa vähän toisella tavalla? Keksittekö yhdessä uusia toimintatapoja? Jo se voi lievittää tilannetta, jos voitte keskustella avoimesti ja ymmärtäväisesti, niin että voitte kokea olevanne samalla puolella ja toistenne tukena.
On hienoa, että et halua kuormittaa miestäsi ja poikapuoltasi enempää, mutta joskus yhdessä kannettu kuorma voi olla molemmista kevyempi.
KYSYMYS: Mietin parisuhteemme tilaa. Mitä pitäisi tehdä. Olemme aviopari, kolmekymppisiä. Meillä on kolme lasta, joista nuorin on vasta alle kuukaude vanha. Meillä on ongelmia, paljon riitoja. Riitojen aikaan minä lannistun, tunnen koko ajan oloni hylätyksi ja oloni on raskas. Minä pelkään näitä riitoja,koska mieheni hylkää minut henkisesti eikä välitä yrittää olla minulle ystävällinen lasten tähden. Kyllä minäkin osaan sanoa pahasti ja olen melkoinen nalkuttaja, mutta en "hylkää" miestäni. Nytkin tuntuu kun olen tällaisess herkässä mielentilassa että saan jatkuvasti itkeä ja olla surullinen. Tämä isyysloma on hänen kesälomansa, tänäkin aamuna hän suuttui minulle kun en antanut hänen nukkua pitkään. Sanon että eikö hän ollut juuri saanut nukkua keskeytyksettä 9h. Oli kuulemma herännyt ainakin neljästi. No,minä olin imettänyt vauvan ainaki sen neljö kertaa ja se ei ole pelkkää hereillä käymistä.
Lisäksi olen miettinyt että onko kohtuullista että saan kärsiä menemisistäni. Kävin monta kk sitten ulkomailla ja nyt syksyllä yhden viikonlopun reissun. Vieläkin hän selittelee omia menojaan ym. että ethän sinäkään tullut ulkomailta illalla kotiin lapsia laittamaan nukkumaan. Kun olin lähdössä reissuihin, sanoin että en lähde jos se tarkoittaa että saan kärsiä menemisistäni. Hän lupasi olla kiristämättä mutta niin on kuitenkin tehnyt. Olen anellut että menisimme parisuhdeterapiaan. Hän vastaa ettei mihinkään kallonkutistajalle lähde, toinen meistä on se jolla on ollut lääkkeet (minulla on joskus ollut masennuslääkkeet). tiedän että ainakin häntä hiertää se että meillä on liian vähän fyysistä läheisyyttä. En voi sille mitään, koska en tunne olevani turvassa hänen kanssaan. Minä pystyn fyysiseen läheisyyteen, halailuun ym, silloin kun meillä menee henkisellä tasolla hyvin. Miltä tämä vaikuttaa? Olen aika uupunut.
Tärkeintä minulle kuitenkin on etteivät lapset kärsisi. Sanottakoon vielä että emme käy kahdestaan juuri koskaan missään. Vaatii aina niin paljon pehmittelyä. Ja,esimerkeiksi edellistä hääpäivää emme juhlistaneet mitenkään. Muutenkin on mieleen jäänyt monesta juhlapäivästä että mies oli silloin pahalla tuulella.
Ahdistunut, 29 v.
VASTAUS: Teille voisi olla hyödyllistä yrittää keskustella noista asioista silloin, kun teillä ei ole riita päällä. Useimmiten riidat menevät metsään siitä syystä, että osapuolet eivät koe tulevansa kuulluksi. Miehesi saattaa kokea pahasti sanomisen ja nalkuttamisen niin vastenmielisenä, että hänellä ei ole muuta keinoa kuin vetäytyminen. Hän voi kokea, että ei saa omaa asiaansa sanotuksi, mikäli sinä puhut niin paljon. Sinä puolestasi koet vetäytymisen hylkäämisenä, ja niin teitä on kaksi, jotka eivät koe tulevansa kuulluksi. Kuulluksi tulemisen tarve on ihmisellä niin perustava, että on vaikea kuvitella hyvää parisuhdetta ilman sitä.
Voisitte yhdessä koittaa miettiä sitä, miten voisitte selvitellä asioita niin, että kumpikin kokee tulevansa kuulluksi. Monilla toimii ns. minä-viestin käyttäminen. Siinä koitetaan välttää syyllistävää sinä-viestiä. (Sinä olet laiskimus, vastuuton, itsekäs, idiootti ym.) Sen sijaan puhutaan omista tunteista ja kokemuksista. (Minusta tuntuu pahalta…, koen epäreiluksi kun…, jne.) Toisen osapuolen pitäisi koittaa malttaa kuunnella toisen kokemusta, eikä heti alkaa kertoa omaa näkemystään, tai esittää vastaväitteitä.
Teidän olisi syytä käydä rakentava keskustelu siitä, mikä on reilua. Tämä liittyy sekä aamuheräämisiin, että omiin menoihin. Niidenhän pitäisi jakautua kohtalaisen tasapuolisesti. Joskus väsyneenä ja verensokerin ollessa alhaalla tulee ärähdyksiä, joita ei pidä tulkita henkilön lopulliseksi kannanotoksi johonkin asiaan.
Voit koittaa selittää miehellesi, että parisuhdeterapiassa ei ole kysymys kummankaan osapuolen mielenterveydellisen häiriön hoidosta. Kyse on enemmän siitä, että jos kotona rakentava keskustelu ei onnistu, on käytettävissänne koulutettu ammattilainen, joka varmistaa sen onnistumisen. Jos miehesi ei suostu lähtemään parisuhdeterapiaan, on ainoa toivonne, että onnistutte keskustelemaan rakentavasti kotona. Siihen hänen on vähintäänkin suostuttava. (Ja tietysti sinunkin.)
Rakentavassa keskustelussa olisi hyvä antaa tilaa hänenkin kokemuksilleen. Mihin hän on pettynyt? Miksi hän on juhlapäivinä pahalla tuulella? Onko kenties kysymys siitä, että hän on jo etukäteen turhautunut, kun pelkää pettymystä läheisyyden ja kenties seksin suhteen? Seksuaalisesti tyydyttämätön ihminen on usein ärtynyt, ja siitä seuraa usein sellainen paha itseään ruokkiva kierre, ettei ärtyneen ihmisen kanssa tunnu helpolta ryhtyä intiimiin läheisyyteen.
Lasten kannalta on tärkeintä, että vanhemmilla on hyvä ja läheinen suhde toistensa kanssa. Ei ole niinkään huolestuttavaa, jos ette käy koskaan missään, mutta se on huolestuttavaa, jos ette tee koskaan mitään kahdestaan. Sekin pitäisi koittaa yhdessä rakentaa. Miettiä, mitä sinä haluaisit tehdä hänen kanssaan, ja mitä hän haluaa tehdä sinun kanssaan, ja siitä löytää yhteinen alue.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä noin viitisen vuotta, ja meillä on kolme vuotias lapsi. Tämä kaikki silloin tapahtui kovin äkkiä, lapsi ja yhteen muutto, ettei sitä edes silloin kerennyt onnen tiellä kauhistella. Nyt kuitenkin kun perheessä itse odotan pelaavamme yhteen, huomaan miehen olevan enemmän "yksilöpelaaja". Vauva aikana mies ei paljoa osallistunut yhteiseen arkeen, vaan omat menot olivat tärkeitä. Nykyään mies kokee lapsen ja hänen välisen suhteensa kehittyneen ja ovat ihan eritavalla vuorovaikutuksessa keskenään. Mies on siis hyvä isä kuitenkin.
"Ongelmana" meillä on, ettei mies paljoa viihdy kotona. Hänellä on paljon harrastuksia, jotka tottakai kuuluukin olla. Mutta näiden harrastusten välissä on vaikka minkälaista kaljottelua, parilla käymistä kapakassa. Hän ei useinkaan pysähdy ja vain ole meidän kanssa. Vaikka itsellänikin on harrastuksia, on ykkösenä minulle perhe. Tuntuu välillä, että miehelle tärkeintä on kaikki muu kuin me. Kaipaan, että toinen on vieressä tässä arjessa, yhteisiä iltoja perheenä, joita meillä ei ole ollut kuukauden sisällä kuin vain pari.
Olen tästä puhunut moneen otteeseen, mies lupaa aina osoittaa kiinnostuksensa, mutta sitten se taas unohtuu. Itselläni oli rikkonainen lapsuus, ja tunnen olevani hyvin pettynyt itseeni, jos en onnistu antamaan omalle lapselleni ehjää hyvää perhettä. Huomaan tämän kaiken vaikuttavan omaan hyvinvointiini, koska kotityötkin tuppaavat jäädä minulle muunmuassa. Lisäksi iso riidan aihe on raha, koska itse olen opiskelija, ymmärrän miestä ärsyttävän etten pysty rahoittamaan elämistämme. Mies ei taas osaa opiskelijani tulevaisuuden investointina, vaan hän haluaisi kaiken nyt. Mitä enemmän tutustun ensinnäkin itseeni, sitä useammin huomaan tulevani siihen lopputulokseen, että olemme todella erilaisia mieheni kanssa. Meillä on erilaiset arvot, eikä me juuri puhuta, koska mies ei "vaan osaa".
Välillä tuntuu, että miksei tässä voisi näinkin kulkea, mutta pelkään että lapsi aistii jotakin, vaikkei meillä niin kovasti riidelläkään. Tavallaan pystyisin olla yhdessä vain lapsen takia. Mutta toisinaan kaipaan niin kovasti sitä, että joku huomioisi ja näkisi minutkin muunakin kuin äitinä tai kaverina.
Kaikkein eniten haluan toimia lapsen parhaaksi, ja en tiedä mikä se tässä tilanteessa olisi.
VASTAUS: Esititpä vaikean kysymyksen. Siihen ei ole ihan yksiselitteistä vastausta. Kenties ratkaisevaa vastauksen kannalta on se, kuinka huonosti sinä voit. Jos voit hyvin huonosti, on syytä miettiä tarkkaan, pystytkö tarjoamaan lapsellesi sellaista vanhemmuutta, mikä on hänelle parhaaksi. Jos taas voit enimmäkseen ihan kohtalaisen hyvin, voi molempien vanhempien kanssa yhdessä eläminen olla lapsen kannalta paras vaihtoehto. Mainitsit kuitenkin, että miehesi on hyvä isä.
Paras vaihtoehto tietenkin olisi se, että suhteenne kehittyisi niin, että voisit olla siinä tyytyväisempi. Sekään ei ole aivan mahdotonta. Miehille tuntuu nykyaikana aika usein käyvän niin, että nuoruuden kaveriporukoissa hengailuvaihe jatkuu vielä jonkin aikaa sen jälkeen, kun perhe on perustettu. Perheen isän asemaan kasvetaan jotenkin vähän jälkijunassa. Aika monella tapahtuu kuitenkin aivan itsestään kehitystä siihen suuntaan, että perheestä tulee aikaa myöten tärkeämpi.
Hyvin tärkeä kysymys on se, miten motivoitunut miehesi on pitämään perheenne kasassa. Yllättävän usein käy niin, että mies kuluttaa huomattavasti aikaa työn, harrastusten ja kavereiden parissa, mutta kun nainen kyllästyneenä tilanteeseen ilmoittaa olevansa lähdössä, mies onkin sitä mieltä, että nainen on hänelle tärkeintä elämässä, eikä hän missään tapauksessa halua eroa. Tämä saattaa olla tilanne myös sinun miehesi kohdalla, koska hän on kuitenkin koittanut tulla vastaa, kun olet puhunut hänelle. On hämmästyttävää, miten usein nämä miehet sanovat eron uhatessa, että sinun olisi pitänyt puhua asiasta. Vaimo toteaa puhuneensa siitä vuosia, mihin mies vastaa, että ei hän ole ymmärtänyt, että vaimo on niin tosissaan. Mies on luullut, että kysymys on ollut vain joistain lievistä ja ohimenevistä harmituksista. Eli jos onnistut puhumaan asiasta miehellesi siinä sävyssä, että hän todella tajuaa sinun olevan tosissaan, voi olla toivoa edistyksestä. On tietysti pidettävä huolta siitä, että yhteinen aika ei vähän ajan päästä pääse taas unohtumaan. Onnellisinta olisi tietysti, jos löytäisitte sellaista yhteistä tekemistä, joista molemmat pidätte. Kokemukseni mukaan ne ovat yleisimmin sarjojen tai elokuvien katselu yhdessä, kävelyllä käyminen tai erityisesti viikonloppuisin pieni yhteinen herkuttelu.
Miehesi oli todennut, ettei vain osaa keskustella. Tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Ainakin täällä perheneuvojan vastaanotolla käy tuon tuostakin niin, että mies, joka on väittänyt ettei osaa keskustella, osaakin oikein hyvin. Hän saattaa kuvitella sinun kaipaavan jotain vallan erikoista keskustelun tasoa, ja arvelee, ettei osa sitä, koska ei ole sellaiseen tottunut. Näitä pelkoja voit koittaa hälventää, ja toisaalta voit perustella hänelle, että parisuhteessa on pakko opetella jonkin verran puhumaan, koska on asioita, jotka eivät kerta kaikkiaan puhumatta selviä.
Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, ettet voi hyvin, ja muutoksen on tapahduttava, ja sen on oltava pysyvä. Jos sekään ei tunnu auttavan, voit uhata häntä pariterapiaan joutumisella. Se usein säikäyttää miehet pahanpäiväsesti, ja kenties saa hänet ymmärtämään että olet tosissasi. Jos sekään ei auta, kerro eroaikeistasi hyvissä ajoin, äläkä vasta sitten kun olet tehnyt lopullisen päätöksen. Se on ennen kaikkea reilua häntä kohtaan, ja toisaalta voi olla se äärimmäinen keino sada mies heräämään.
KYSYMYS: Olen ollut nykyisen mieheni kanssa avoliitossa kohta yhdeksän vuotta, meillä ei ole lapsia. Minua on alkanut huolettaa mieheni rapautuva lihaskunto. Hän pelaa ainoastaan salibandya, itse harrastan monipuolisesti eri lajeja. Mies täyttää kohta 35 vuotta ja on normaalia, että sen ikäisellä miehellä alkaa painoa kertymään, mutta lihaskunnon rapautuminen saa hänet näyttämään silmissäni todella vastenmieliseltä huonon ryhdin ja löysän olemuksen vuoksi. Tämä on alkanut vaikuttamaan myös seksielämäämme siten, etten vaan yksinkertaisesti halua häntä enää.
Olen yrittänyt rakentavasti keskustella ja rohkaista häntä kertomalla ongelmista, joita hän tulee iäkkäämpänä kohtaamaan jos tuki- ja liikuntaelimet ovat huonossa kunnossa. Hän on tylysti ilmaissut kantansa niin, että jos hän ei kelpaa sellaisena kuin on niin ei voi mitään. Rakastan miestäni yli kaiken, enkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Vaikutan varmasti todella pinnalliselta kun pyydän häntä tekemään lihaskuntonsa eteen jotain, mutta en vain voi sille mitään, että hänen ulkomuotonsa inhottaa. Lisäksi hänellä on usein selkäkipuja sekä polvikipuja, enkä halua, että hän joutuu kärsimään näistä vaivoista. Kaikkeni olen yrittänyt ja kauniisti kertoa kantani sekä rohkaista häntä kuntoilemaan vaikka vaan kotona kanssani, mutta hän viis veisaa mielipiteistäni. Mikä neuvoksi?
Idithe, 30
VASTAUS: Kiitos rohkeasta kysymyksestäsi! Olet huolissasi miehesi rapautuvasta lihaskunnosta ja sen vaikutuksista hänen terveyteensä ja ulkonäköönsä. Olet keskustellut asiasta hänen kanssaan, mutta koet että mies ei aio tehdä asialle mitään. Olet nyt tilanteessa, jossa et halua miestäsi enää seksuaalisesti.
Kirjoitat ”vaikutan varmasti todella pinnalliselta kun pyydän häntä tekemään lihaskuntonsa eteen jotain, mutta en vain voi sille mitään, että hänen ulkomuotonsa inhottaa.” Kirjoituksestasi käy ilmi, että olet ottanut puheeksi terveysvaarat. Se jäi minulle epäselväksi oletko puhunut myös ulkonäön rapistumisesta ja siitä, että hänen vartalonsa inhottaa sinua niin, ettet halua seksiä hänen kanssaan. Parisuhteissa on suuriakin eroja sen suhteen miten suoraan asioista puhutaan. Vaikka olemme tämän päivän ”fitness-intoiluaikana” tottuneet Bull Mentulan ja muiden elämänmuutosvalmentajien suoriin palautteisiin, parisuhteessa samaa tyyli ei luonnollisesti toimi. Toki sitä et ole tehnytkään, vaan viisaasti yrittänyt kannustaa ja ehdottaa yhdessä liikkumista. Joissain parisuhteissa on luontevaa ottaa vaikeat asiat sensitiivisesti mutta suoraan puheeksi. Joissain suhteissa on sopivaa vitsailla takapuolen levenemisestä tai kaljamahan kasvamisesta. On myös suhteita, joissa ulkonäköä ei voi koskaan arvostella ääneen. Hienovarainenkin arviointi koetaan satuttavana ja se vaikuttaa jatkossa itsetuntoon niin, että itseä ei koeta haluttavana seksikumppanina.
Joskus seksiongelmien takana on vahvasti se, että toinen osapuoli ei enää koe toista haluttavaksi johonkin ulkonäköön liittyvän seikan vuoksi. Usein ulkonäkö ei kuitenkaan ole pääasiallinen kiihottumisen lähde, vaan seksuaalinen halu syttyy keskinäisestä yhteydestä ja hyvän olon tunteesta toisen kanssa. Haluaisin haastaa sinua miettimään myös muita syitä haluttomuuteesi seksin suhteen hänen kanssaan. Voiko takana olla myös jollain tapaa tyytymättömyyttä suhteeseenne? Kirjoitat rakastavasi miestäsi yli kaiken etkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Olette olleet yhdessä yhdeksän vuotta. On tavallista, että alkuaikojen into seksielämään muuntuu vuosien kuluessa jollain tapaa. Myös suhde muuttuu. Millaiset arvot ja kiinnostukset yhdistävät teitä tällä hetkellä? Millaisia suunnitelmia teillä on tulevaisuuden suhteen? Tulee myös mieleen voisiko olla kysymys siitä, että tunnet seksuaalista vetoa ja/tai olet ihastunut johonkin toiseen henkilöön? Jos näin on, on luonnollista vertailla omaa puolisoa ihastuksen kohteeseen ja nähdä ihastus lähes täydellisenä.
Kerrot, että miehesi viis veisaa mielipiteistäsi. Mietin mitä hän mahtaa ajatella sinun liikuntaharrastuksistasi ja itsestäsi huolehtimisesta? Mahtaisiko häntä ärsyttää sinun innostuneisuutesi ja keskittymisesi terveyteen, liikuntaan ja vartalon kiinteyteen? Onko hän tyyppiä, joka ei tee asioita, joita häneltä vaaditaan eli vastustaako hän esimerkiksi yhdessä liikkumista sen vuoksi, että sinä sitä kovasti haluat? Mitä hän haluaisi tehdä sinun kanssasi? Kerrot miehesi sanovan tylysti, että jos hän ei kelpaa tällaisena, ei voi mitään. Mitähän kaikkea tämän lauseen takana on? Onko hän pelkästään loukkaantunut, ärsyyntynyt tai välinpitämätön? Mitähän tunteita vähän syvemmälle kaivaen löytyisi? Lause on sukua lauseille, että toista ei voi muuttaa ja että rakkautta on hyväksyä rakastettu puutteineen. Totta, mutta ainakin välillä lauseiden mukaan eläminen on haastavaa.
Tilanne tällä hetkellä on se, että seksielämänne ei toimi. Sitä ei pidä vähätellä. Seksi on tärkeä osa-alue hyvässä parisuhteessa. Voisiko asia helpottua sitä kautta, että lähdet pohtimaan kumppanisi kanssa parisuhdettanne yleisemmin, sen vahvuuksia ja haasteita ja ennen kaikkea toiveita tulevaan. Jos parisuhteeseenne tulisi jotain uutta tunneyhteyttä vahvistavaa esimerkiksi keskustelujen ja uuden yhteisen tekemisen/suunnitelmien myötä, voisiko seksistäkin tulla jälleen houkuttelevaa? Voihan olla, että miehesi sitä kautta myös kiinnostuisi hänelle sopivassa määrin itsestään huolehtimisesta. Oivallus olisi silloin hänen omansa. :)
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa reilut 10 vuotta. Jo suhteen alkuajoista asti olemme riidelleet yhdestä ja samasta asiasta, mieheni nikotiiniriippuvuudesta. Seurustelu meinasi monesti loppua kyseiseen ongelmaan. Suhtaudun tupakkaan ja nuuskaan todella kielteisesti, kotonamme vanhempani ovat suhtautuneet myös. Toivoin itselleni miestä, joka ei juo, ei polta eikä nuuskaa. Hän ei juo, mutta erityisesti nuuska on ollut kuvioissa jossain määrin koko suhteemme ajan. Minun on vaikea asiaa ja tapaa hyväksyä. En siedä suudella miestäni, vaikka seksi muuten sujuu. Mies lupaa aina lopettaa nikotiinin käytön, mutta aloittaa taas uudestaan. Tähän liittyy paljon tyhjiä lupauksia, piilottelua, salailua, valehtelua. Minun on vaikea luottaa häneen. Nuuskakätköjä löydän tuon tuosta. Olen yrittänyt olla välittämättä, vedota terveyteen, kannustanut, tsempannut, haukkunut ja rähjännyt. En pysty suhtautumaan asiaan neutraalisti ja tunnen katkeruutta, että aina uskon miehen lopettamispäätöksiin turhaa. Nikotiini on pilannut yhteisiä päiviämme suunnattomasti enkä tiedä miten voisin mieheni tavan kanssa elää. Ahdistaa ja harmittaa, että tällainen asia pilaa muuten niin hyvän suhteemme. Miten neuvoisit toimimaan?
Väsynyt 33v.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tulin surulliseksi sitä lukiessani. On varmasti harmillista ja ahdistavaa, kun joku yksittäinen asia uhkaa muuten hyvää avioliittoa.
Olet jo ennen seurustelunne alkamista toivonut itsellesi miestä, joka ei juo, polta eikä nuuskaa. Nyt olet kuitenkin ollut naimisissa jo yli 10 vuotta nuuskaajan kanssa. Mietin, mitä tapahtui toiveillesi. Rakastuminenko sai sinut ajattelemaan, ettei sillä ole niin väliä. Tai kenties miehesi lupasi lopettaa, mutta ei ole jostain syystä kyennytkään siihen.
Nikotiinista vaikuttaa tulleen suhteeseenne kolmas pyörä. Se saa miehesi valehtelemaan ja salailemaan. Se on vaikuttanut väliseenne luottamukseen eikä ihme, kun mies valitsee sen yhä uudelleen ohi sinun toiveittesi.
Kuulostaa siltä, että sinä olet tehnyt todellakin kaikkesi saadaksesi miehesi irtautumaan nikotiinikoukusta. Olet yrittänyt hyvällä ja pahalla, ilman tulosta. Vaikuttaa siltä, että kyseessä on asia, joka on sinun vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Miehesi muuttaminen ei siis onnistu. Jäljelle jää se tosiasia, että sinun on itse valittava, miten tähän tilanteeseen suhtaudut. Helpoin vaihtoehto on se, että jatkat samaan malliin: valitat, vakoilet, epäilet ja olet tyytymätön. Se tie tekee sinut katkeraksi ja etäännyttää teidät toisistanne. En siis suosittele sitä. Toinen vaihtoehto on, että valitset rakastaa miestäsi hänen tavoistaan huolimatta ja päätät ummistaa silmäsi ja käännät suudellessa posken huulien sijaan. Kolmas vaihtoehto on, että valitset ettet halua elää suhteessa, jossa toiveitasi ei oteta huomioon. Neljäs vaihtoehto on, että lähdette parisuhdeterapeutin luokse etsimään sellaista vaihtoehtoa, jonka molemmat voisitte hyväksyä ja voisitte jatkaa avioliitoanne niin, että molemmat voisivat hyvin.
Toivon sinulle viisautta osata valita oikea tie.
Lämpimin terveisin, Paula, perheneuvoja
KYSYMYS: Olen elänyt parisuhteessa 20 vuotta, perheeseemme kuuluu neljä lasta, joista vanhin, jo kotoa pois muuttanut, ei ole nykyisen mieheni biologinen lapsi, mutta poika pitää miestäni isänään, koska hänellä ei ole omaan biologiseen isäänsä minkäänlaista suhdetta.
Pääasiallisesti elämämme suljuu mukavasti, on rauhallista ja iloista. Kaikki on sikäli kunnossa. Mieheni kuitenkin saa muutaman kerran vuodessa raivokohtauksia yleensä ihan mitättömistä asioista ja pitää mykkäkoulua sen jälkeen. Viimeisin raivokohtaus tapahtui viikko sitten sunnuntaina illalla myöhään, kun oli jo koko iltapäivän ollut puhumatta. Huusi kuin palosireeni hetken aikaa, kun olin menossa nukkumaan eikä antanut minun nukahtaa, joten otin petivaatteeni ja menin sohvalle. Takana oli pe - la välinen huonosti nukuttu yö sekä la hän nukkui noin klo 22 - su klo 5, jolloin heräsi, kun esikoinen tuli kotiin ystävänsä läksiäisistä. Mies ei saanut sen jälkeen enää kiinni unenpäästä ja niinpä kaikki oli päälaellaan.
Aloitti siis mykkäkoulun tuolloin su kahdeksan päivää sitten ja jatkaa sitä yhä. Hän saattaa käydä kaupassa ja ostaa itselleen ruokaa, ei edes lapsille eikä siis normaalisti käy kaupassa ollenkaan, vaan se on minun vastuullani. Hän laittaa makuuhuoneen molemmat ovet kiinni ja on ottanut nuorimman lapsemme nukkumaan hänen kanssaan sinne. Makuuhuoneessa meillä on hänen työpisteensä sekä perheen yhteinen televisio. Hän sulkeutuu sinne. Kulkee kotona vain silloin, kun uskoo minun olevan poissa näkyvistä. Öisin liikkuu ja heräilen siihen useasti yöaikaan.
Olen lähes aina lopettanut nämä mykkäkoulut menemällä puhumaan hänen kanssaan, mutta tällä kertaa ajattelin, että hän on velvollinen tekemään aloitteen, sillä hänen huutonsa silloin ennen mykkökoulua koski sitä, että hän haukkui silmittömästi minulle esikoistani herättämisestä eikä kuulemma saanut nukkua ja huusi myöskin, että tuollaista jätkää täällä pitää katsella pitkin päivää.
Teenkö siis aivan väärin, että anna hänen olla ja odotan vain, että hän alkoo aukomaan solmuja? Pelottaa tietenkin itseäni, että mihin tämä kaikki johtaa...... jopa eroonko?
Pisimmällään vuosia sitten ollaan oltu mykkäkoulussa noin kaksi viikkoa!
Kiitos kaunis!
Jonsku, 50+
VASTAUS: Kerrot miehesi ajoittaisista raivonpuuskista ja sen jälkeisestä mykkäkoulusta. Tilanteet ovat kertomasi mukaan noudattaneet samaa kaavaa: mies on raivostunut jostain, joka kaikesta päätellen on tavalla tai toisella kiertynyt sinun syyksesi. Raivoamisen jälkeen hän on vetäytynyt mykkäkouluun. Aloitteen tilanteen laukaisemiseksi olet aina tehnyt sinä – koska olet ehkä miehen näkemyksen mukaan ollut syyllinen tilanteeseen – ja jonkinlaisen anteeksipyynnön velkaa.
Tällä kertaa päätit rikkoa kaavaa. Et tehnyt aloitetta, et mennyt puhumaan ja selvittämään tapahtunutta. Odotat, että mies tulee ulos luolastaan ja aloittaa puhumisen. Toisaalta pelkäät, mitä tästä odottelustasi seuraa. Miten lienee käynyt, joko tilanne on selvinnyt?
Yritetäänpä ymmärtää, miksi miehesi käyttäytyy kuvaamallasi tavalla. Ainakin tällä kertaa raivostumista edelsi pari huonosti nukuttua yötä, siis väsynyt, ehkä stressaantunutkin olotila. Se alentaa kynnystä. Raivostuminen on primitiivireaktio, siinä ihminen menee tilaan, jossa hän ei tavallaan ole tässä hetkessä. Jälkeenpäin tuollaisesta reaktiosta seuraa usein häpeä omasta käyttäytymisestä. Häpeä vain on niin sietämätön tunne, että se pukeutuu toiseen muotoon, usein toisen syyttämiseen: ”Minun ei olisi tarvinnut raivostua, jos sinä olisit toisenlainen tai olisit toiminut toisin. Siksi sinun tulee ottaa syy niskoillesi ja tehdä aloite asian selvittämiseksi. Kun olet sen tehnyt, minä voin säilyttää kasvoni: raivoni oli oikeutettua, sen aiheutti joku toinen kun minä itse.” Tällainen ajattelu on itsensä pettämistä: kukaan toinenhan ei voi olla vastuussa siitä, miten aikuinen ihminen tunteensa vallassa käyttäytyy. Sinä siis et ole syyllinen siihen, että miehesi saa aika ajoin raivonpuuskia ja pitää sen jälkeen mykkäkoulua. Kysymys on siitä, että hänellä on aika ajoin vaikeuksia säädellä omaa tunnemaailmaansa.
Onko miehesi koskaan pyytänyt raivoamistaan anteeksi? Jos on, silloin hän on uskaltanut kohdata raivon takana olevat hankalat tunteet ja ottanut vastuun käyttäytymisestään. Jos ei, silloin hän näkee syyn muissa – eikä ole halunnut tunnustaa itselleen omaa vastuutaan. Mitähän tapahtuisi, jos jonain rauhallisena hetkenä ottaisit miehesi kanssa puheeksi, mitä sinulle tapahtuu kun hän raivostuu. Voisit kuvata hänelle syyttelemättä, miltä hänen raivoamisensa ja sen jälkeinen mykkäkoulunsa sinusta ja toisista perheenjäsenistä tuntuu. Auttaisikohan se häntä ymmärtämään paremmin omaa vastuutaan?
Jos tällainen keskustelu ei onnistu kahden kesken, teidän olisi hyvä hakeutua pariterapeutin pakeille. Usein ulkopuolinen kuuntelija voi tehdä sellaisia havaintoja, jotka auttavat teitä ilmaisemaan tunteitanne toisillenne rakentavammin niin että molemmat tulevat tasapuolisesti nähdyiksi ja kuulluiksi.
Toivottavasti löydätte hyvän ja rakentavan hetken keskustella näistä asioista!
KYSYMYS: Meillä on kolme lasta iältään 7,6 ja 3v. Itse olen vanhin 5-lapsisesta perheestä ja aina kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi. Olen myös haaveillut että itsekin saisin useamman lapsen, kolme tai neljä. Siitä lähtien kun nuorimmaisemme syntyi olen ajatellut vahvasti että yksi vielä. Yritin jo tuolloin vihjata asiasta miehelleni, mutta mies tyrmäsi keskustelun, koska meillähän oli jo vauva. Matkan varrella yritin joitain kertoja kokeilla kepillä jäätä josko miehen asenne olisi muuttunut, mutta aina sain vastauksen, jonka koin täystyrmäyksenä keskustelun avaukseen. Pahoitin mieleni ja jäin yksin haaveilemaan neljännestä lapsesta. Nyt biologinen kello tikittää. Olemme mieheni kanssa jo 39v. 2kk sitten otin ensimmäisen kerran kunnolla asian puheeksi. Mies koki keskustelun avauksen shokkina, koska oli mielessään kuvitellut että kolme lasta olisi ollut sovittu asia.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta omia ajatuksiamme toisillemme jakaen, mutta asia ei tunnu menevän mihinkään suuntaan. Minä olen tunnepohjaisempi ja minun on helpompi heittäytyä Jumalan kannattelun varaan. En pelkää lainkaan ettemmekö selviytyisi loistavasti neljän lapsen kanssa. Onhan meitä kaksi fiksua aikuista, Jumalan tuki apuna ja taloudellinen tilanne kunnossa. Mies kuitenkin on luonteeltaan mukavuudenhaluisempi ja haluaisi kontrolloida paremmin arkeamme, joka nytkin on usein äänekästä hulabaloota. Mies on kaksilapsisen perheen kuopus ja tottunut lapsuudestaan asti seesteinen arkeen.
Itse koen suurta surua kun mies ei innostunut minun suunnitelmista ja miestä harmittaa kun minä en voi tyytyä siihen mitä meillä on. Viime aikoina suhdettamme on alkanut leimata ilottomuus ja jäykkyys tämän erimielisyyden takia. Miten pääsisimme asiassa eteenpäin?
Annie
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Sitä lukiessa on helppo ymmärtää teidän molempien tunteita, miehesi ja sinun. Olet itse isosta perheestä ja kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi elämässäsi. Lapsuudenperheessäsi on pärjätty taloudellisesti ison lapsijoukon kanssa, joten sinun on helppo luottaa siihen, että tekin pärjäisitte. Olet myös kasvanut siinä touhussa, hälinässä ja vilskeessä, jota monilapsisen perheen elämässä riittää. Miehesi on kasvanut kaksilapsisessa perheessä ja sen myötä rauhallisemmassa ympäristössä. Hänelle teidän kolme lastanne riittäisi mainiosti ja hän saattaa kantaa huolta myös taloudellisista näkökulmista.
Mietin, mistä kaikesta puhummekaan, kun puhumme lapsen hankkimisesta. Joku voi miettiä lapsilaumaa peuhaamassa pihalla ja kokoontumassa aikanaan omine perheineen mummolaan, meidän klaania, joka tukee toisiaan ja pitää yhtä, sisaruutta, joka elämänmittaisena ihmissuhteena tarjoaa aina tukea. Voidaan ajatella myös lähempänä olevia asioita: mahdollisuutta äitiys- ja vanhempainlomaan ja hoitovapaaseen, jolloin voisi itse irtautua hektisestä työelämästä ja mahdollistaa kaikille lapsilleen vanhemman läsnäoloa kotona. Sisaruksista on myös seuraa toisilleen, joten vanhempien työmäärä ei kasva suoraan lapsilukuun verrattavalla tavalla. Lapsen hankkiminen voi joskus antaa myös lisäaikaa miettiä omia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja pohtia, mitä oikeastaan haluaa elämältä. Lapsi merkitsee tulevaisuutta ja toivoa: näiden pienten kautta katson elämässä eteenpäin. Heidän ja seuraavien sukupolvien kautta minunkin elämäni saa merkitystä. Ehkä lapsi myös toteuttaa elämässään jotakin, johon minulla ei ollut mahdollisuutta tai joka minulta on jäänyt kesken. Lapsen hankkimiseen liittyy aina itsekkyyttä, on kyse minun halustani saada lapsi ja toiveista, joita lapseen sijoitan. Tässä ei ole mitään väärää, on vain hyvä pohtia omia motiivejaan ja tulla enemmän tietoiseksi sitä, mitä kaikkea lapsi minulle edustaa.
Entä mistä kaikesta puhumme, kun lapsimäärä riittää? Ehkä tarpeesta saada jo levätä ja elää helpommin, kun pikkulapsivaihe alkaa olla ohi. Mielessä välkkyy mahdollisuus parisuhdeajasta kahden kesken oman rakkaan kanssa. Toki hellyyttä ja seksuaalista virettä on mahdollista ylläpitää pikkulapsivaiheessakin, mutta saahan aikuisten välinen läheisyys enemmän tilaa lasten kasvaessa. Väsymys hellittää, ja se näkyy kaikessa, työssä, parisuhteessa ja vanhempana jaksamisessa. Haluan olla riittävästi läsnä näiden lasteni elämässä enkä hankkia lisää. Voin katsoa myös tulevaisuuteen ja toivoa meille kahdelle aikaa aikuisten lasten vanhempina, vapaina toteuttamaan ihan omia toiveitamme ilman yhä pitenevää ajanjaksoa, jolloin meillä on alaikäisiä ensisijaisesti huomioitavina. Entä miten terveys kestää ja töitä riittää?
Tässä laukkasivat omat mielikuvani lapsen hankkimisen puolesta ja sitä vastaan. Teillä on omia, ehkä ihan toisenlaisia mielikuvia. Minusta olisi hyvä, jos ottaisitte ne kaikki puheeksi keskenänne. Osa niistä perustuu käytännöllisiin asioihin, osa tunteisiin. Näinhän on kaikkien elämän valintojen laita auton vaihtamisesta alkaen: keräämme faktoja, mutta suodatamme niitä tunteidemme kautta. Antakaa siis keskustelussa kaikkien mielikuvien lennellä aina pienistä, paljaista varpaista tassuttelemassa keittiön lattialla aikuisten viipyileviin aamukahveihin sanomalehden kera. Puhukaa realiteeteista myös: rahasta, jaksamisesta, ajankäytöstä.
Tällä hetkellä olette omien lapsuudenperheittenne elämään verrattuna keskivaiheilla: Kahden ja viiden lapsen keskiarvo olisi 3,5. Olette siis molemmat joustaneet omista lähtökohdistanne. Uskon, että teillä on kykyä keskustellen hakea ratkaisu, johon molemmat voivat sitoutua. Viestistäsi nousi mielikuva siitä, että perheessänne on paljon hyvää ja toimivaa. Arvostakaa sitä ja iloitkaa siitä!
KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen ja olen seurustellut mieheni kanssa kaksi vuotta, josta reilu vuosi on asuttu yhdessä. Mieheni on ihana ihminen, meillä on hauskaa yhdessä ja hän kohtelee minua hyvin. Ongelmana on kuitenkin oma käyttäytymisen. Sairastan traumaperäistä stressihäiriötä koko lapsuuden kestäneen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn sekä seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Olen terapian avulla kyennyt valmistumaan ammattiin ja elämään kohtuullisen normaalia elämää.
Terapia on kuitenki loppui puoli vuotta sitten, koska en saa siihen enää kelan enkä sairaanhoitopiirin tukea ja en kykene maksamaan käyntejä kokonaan itse. Terapian loppumisen jälkeen vointini romahti, olen joutunut jäämään sairaslomalle ja traumatakaumat ja muut oireet ovat palanneet. Olen mieheni seurassa ärtynyt, saatan pelätä häntä yhtäkkiä täysin ilman syytä, koen hänen juttunsa mauttomina, kosketuksen ahdistavana ja kaikenlaisen minuun kohdistumattoman toiminnan (esimerkiksi kavereiden kanssa vietetyn ajan) hylkäämisenä. Tämä on siis alkanut viimeisen puolen vuoden aikana. Olen ikäänkuin katkeroitunut miehelleni siitä että hän on saanut elää onnellisen elämän ja kykenee suoriutumaan arjesta, vaikka järjellä ajatellen tiedostan että hän haluaa minulle vain hyvää ja yrittää vain auttaa minuakin suoriutumaan.
Tiuskin miehelle lähes koko ajan, en halua koskea häneen ja saatan esimerkiksi kävellä kesken kaiken huoneesta kun hän yrittää kertoa päivästään. Tiedostan pahoittavani miehen mielen ja käyttäytyväni epäkunnioittavasti mutta en kykene säätelemään tunnereaktiotani näissä tilanteissa. Mies on onneton, mikä pahentaa oloani ja aiheuttaa paniikin koska pelkään entistä enemmän hylkäämistä. Miten kykenisin hillitsemään itseni näissä tilanteissa ja saisin pidettyä kiinni siitä kunnioituksesta ja arvostuksesta jota tunnen miestäni kohtaan? Ovatko ongelmani vain liian vakavia jotta kykenisin tällä hetkellä ylläpitämään parisuhdetta? Parisuhteemme on menossa karille tämän johdosta ja erilleen muutosta on jo puhuttu.
Epätoivoinen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kuvauksestasi huomaa, että tunnet itsesi hyvin ja ymmärrät, että voimakkaat reaktiosi parisuhteessa nousevat omista epävarmuuden tunteistasi. Terapiasi on siis toiminut hyvin ja auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Tämän hetken haasteesi on kyetä hallitsemaan toimintaasi ilman terapian tukea. Tämä on siis välivaihe, jossa luovut apupyöristä. Muista, että osaat kyllä ajaa itse. Tarvitset vain harjoitusta jo osaamiisi taitoihin.
Muista, että tunne ja toiminta ovat eri asioita. Kun mieleesi nousee epävarmuuden tunne tai ahdistunut olo, joka herkästi voisi purkautua poikaystävääsi kohtaan, pysäytä tilanne hetkeksi vaikkapa poistumalla toiseen huoneeseen. Muista, että tunteesi ei ole paha tai väärä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Sinä voit kuitenkin aina itse päättää, miten reagoit tunteen vallassa.
Kun hankala tunne vyöryy päälle, muista siis, että sinulla on valta valita, miten toimit tunteen vallassa. Sen sijaan, että purkaisit ahdistuksen loukkaamalla poikaystävääsi, voit ottaa tunnemyrskyysi etäisyyttä. Se voi tapahtua niin, että mielessäsi rauhoitat itseäsi ja otat etäisyyttä tunteeseesi. Usein on avuksi ottaa myös fyysistä etäisyyttä, jotta voi paremmin selkiyttää mielensä. Itsensä rauhoittamista voi opetella. Silmien sulkeminen ja rauhallinen hengittäminen auttavat usein. Voit sanoa mielessäsi itsellesi, että ei ole mitään hätää. Kaikki selviää kyllä. Tai sitten sanot jotakin muuta. Mitä sanoja itse ajattelisit tarvitsevasi silloin? Missä paikassa ahdistus tuntuu? Jos tunnet sen vaikkapa rinnassasi, voit painaa kätesi kevyesti sille kohdalle ja pyörittää kättä hitaasti ja rauhallisesti laajenevassa ympyrässä ahdistuskohdan yllä. Ympyrän laajetessa ahdistus sulaa ja tuulettuu rinnastasi pois.
Rauhoittuminen voi viedä muutamia minuutteja, puoli tuntia tai minkä verran aikaa tunnet itse tarvitsevasi. Kun fyysinen kiihtymyskin on ohi ja sydämenlyöntisi ovat tasoittuneet, hengitys tasaantunut ja jännitys kehostasi laantunut, voit miettiä, onko jäljellä todellinen tarve sanoa kumppanillesi jotakin. Jos on, pystyt rauhoittuneena valitsemaan rakentavat sanat. Jos taas koet, että kyse oli vain itsestäsi nousseesta ahdistuksesta, voit kertoa senkin kumppanillesi.
Pystyt kyllä löytämään muitakin keinoja itsesi rauhoittamiseen. Opettele luovasti ja vapaasti hoitamaan itseäsi hyvin. Kerro poikaystävällesi, että opettelet, ja vaikka joskus epäonnistut, se ei ole kaiken loppu. Pyörälläkin kaatuu välillä, mutta sitten vain noustaan ylös ja yritetään uudelleen.
Onnittelut siitä, että olet päässyt näin pitkälle itsetuntemuksessasi ja voimia jatkoon! Sinulla on hyvät eväät.
KYSYMYS: Olemme tavanneet mieheni kanssa vuonna 2007. Olemme naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Suhdetta varjostaa se, että asumme omakotitalossa syrjäkylällä, josta molemmilla pitkät työmatkat. Elämme miehen unelmaa asua omalla kotipaikkakunnalla omakotitalossa. Itse haluaisin asua lähempänä aktiviteetteja joita voisi tarjota lapsille sekä työpaikkaa. Mies ei suostu edes puhumaan muuttamisesta eikä varsinkaan raha-asioista. Hän odottaa minulta että tekisin toista työtä täysipäiväisen työni lisäksi, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Aikahan olisi pois lapsilta sekä omilta harrastuksilta. Olen ehdottanut muuttamista lähemmäksi töitä ja edullisempaan asuntoon (meillä on todella tiukkaa taloudellisesti). Hän ei halua asua missään osakkeessa eikä varsinkaan missään muualla kuin täällä omalla kotipaikkakunnalla. Olen neuvoton, en ole halunnut tällaista elämää missä autolla mennään paikasta toiseen, eikä ole harrastusmahdollisuuksia. Ja varsinkaan jos haluan kehittyä ammatissani niin en voi hakeutua sellaisiin paikkoihin töihin, koska työmatkat olisi niin pitkät.
Tämä todella syö suhdetta ja olen kiukkuinen, että asiasta ei voida edes puhua. Mitä minun tulisi tehdä? En haluaisi tämän takia erota, mutta näin täällä en pysty jatkamaan. Mies sanoo ettei muutosta tulisi vaikka muutettaisiin, sama tappelu jatkuisi hänen mielelestään. Mutta kun hän ei tunnu nyt tajuavan että tilanne johtuu juuri siitä, että mielestäni elämme hänen unelmaa jossa ei kuunnella muita eikä ole muita vaihtoehtoja. Vai olenko kenties itsekeskeinen, jos haluan kehittyä työssäni ja tarjota lapsille joitakin harrastumahdollisuuksia?
EraseAndRewind, 37 vuotta
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Teillä on miehesi kanssa pohdittavana tilanne, jossa puolisoilla on erilaiset unelmat ja päämäärät yhteisestä elämäntavasta. Tällainen eroavaisuus ei useinkaan tule esille vielä seurusteluvaiheessa, jossa rakastetun elämäntapa tuntuu osalta hänen persoonaansa ja kaikki kokonaisuudessa viehättää. Vasta arjen ja lasten myötä asioiden kääntöpuoli näyttäytyy. Maalla asumisessa on vapautensa ja oma kotiseutu on miehellesi rakas. Toisaalta matkat töihin ja harrastuksiin ovat pitkät. Asuminen voi tulla kalliiksi. Mitähän muunlainen eläminen maksaisi?
Voisitte yrittää keskustella aiheesta aivoriihen hengessä. Aivoriihessä kumpikin saa heittää ihan mitä tahansa ehdotuksia tarvitsematta miettiä niiden toteuttamiskelpoisuutta. Kaikki hullutkin ideat (muutetaan telttaan/perustetaan bed and breakfast lisätulon vuoksi) listataan ylös. Tässä vaiheessa luovuus saa kukkia. Mitä enemmän mielikuvitus rönsyää, sen parempi. Jokaiseen toisen heittämään ehdotukseen puoliso huudahtaa ihastuneesti: "Hyvä!" Näin keskustelun ilmapiiri pysyy innostavana ja kannustavana. Aivoriihen lopputuloksena on pitkä lista ideoita ja sivutuotteena luultavasti paljon naurua. Seuraava vaihe, vaikkapa seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, jotta ideat saavat muhia, on listan läpikäyminen siten, että kaikki jollakin tapaa toteuttamiskelpoiset ideat otetaan yksi kerrallaan tarkasteluun. Mitään kiirettä ei ole, vaan jokaisen vaihtoehdon plussat ja miinukset kirjataan ylös. Asioille annetaan taas aikaa. Keskustelua viritellään sitä myötä, kun näkökulmia löytyy.
Tällaisen keskustelun tavoitteena on pitää keskustelu avoimena ja liikkuvana jumittumatta juupas-eipäs -väittelyyn vain kahden vaihtoehdon välillä. Syrjäisen omakotitalon ja keskustan kerrostalon välille mahtuu monia mahdollisuuksia. Mitkä ratkaisut helpottaisivat kireää taloutta? Entä arjen jaksamista? Tunneasioista on myös tärkeätä puhua ääneen. Kotiseuturakkaus on arvokasta. Miten sitä voisi pitää yllä, jos asuisi muualla? Mitä hyvää kunkin elämään mahtuisi lisää, jos työ- ja harrastusmatkat olisivat lyhyemmät? Miltä nykyisessä kodissa asuminen kenestäkin tuntuu? Miten viihtyvyyttä siellä voitaisiin lisätä?
Sanot, että miehesi ei halua keskustella rahasta eikä asumisesta. On hyvä huomata, että asioista puhuminen ei merkitse sitä, että heti tapahtuu jotain mullistavaa. Puhuminen voi auttaa ymmärtämään, miten toinen ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. Puheessa voidaan leikitellä monenlaisilla mahdollisuuksilla. Jos puhumalla saadaan aikaan lisää ymmärrystä, ratkaisujakin voidaan askel kerrallaan löytää.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen ja seurustellut nyt vakavasti yli 7 vuotta suurinpiirtein samanikäisen miehen kanssa, yhteen muutettiin jo ensimmäisen vuoden aikana. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta puhetta on ollut lasten hankkimisesta ja avioliitosta. Ensimmäiset 6 vuotta sujui todella hyvin, mutta viime vuosi on ollut yhtä vuoristorataa. En tiedä mistä kiikastaa, mutta minusta on tullut yhä huomionhakuisempi ja mieheni puolestaan vastaa tähän kiinnittämällä huomion muualke kuin minuun. Suhtaudumme aikuismaisesti suhteeseemme ja yritämme selvittää vastoinkäymisemme. Tosin miehelleni on todella vaikeaa avautua ja itse olen varsinainen päällepäsmäri. Hän on rauhallinen ja passiivinen, minä dynaaminen ja aktiivinen. Suurin ongelmamme on ehkä kommunikaatio, mutta yritämme kyllä puhua. Tosin hän suostuu puhumaan vasta, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Erosta on keskusteltu puheyhteyden puutteen vuoksi, mutta aina ollaan päätetty vielä yrittää.
En uskalla puhua hänelle kaikista toiveistani ja tarpeistani, mikä varmaan tavallaan tukahduttaa minua. Hän taas on niin herkkä, että menee kaikista ongelmista paniikkiin. Tällä hetkellä minua häiritsee romantiikan ja kemian puute, mistä on keskusteltu, mutta mies ei ole vielä kovin paljoa tehnyt sen lisäämiseen, itse taas olen aina ehdottamassa illallisia yms. Tyypillisesti olen kiinnittänyt huomiota jo muihin miehiin ja puntaroin, kannattaako meidän jatkaa yhdessä. Miehellä on toki hankala tilanne: hän on muuttanut ulkomailta Suomeen perässäni pari vuotta sitten ja etsii vielä paikkaansa Suomessa. Joudun tällä hetkellä hoitamaan kaikki talouden laskut, sillä mieheni työ on satunnaista, vaikka hän viihtyy Suomessa. Miten tästä eteenpäin? Lähipiirissäni monet suosittelevat eroa, sillä monien mielestä olemme liian erilaisia. Rakkautta kuitenkin vielä on.
VASTAUS: Kerrot suhteestasi, johon kuuden hyvän vuoden jälkeen on alkanut ilmaantua haasteita. Jokin on muuttunut - et vain oikein tiedä, mikä on nyt toisin kuin ennen. Rakkautta teillä riittää, mutta jotain puuttuu.
Mitähän teidän välillänne oikein tapahtuu? Kuvaustasi lukiessa tulee vaikutelma, että mitä enemmän haet huomiota mieheltäsi, sitä enemmän hän vetäytyy omaan kuoreensa. Sen seurauksena sinusta tulee varovaisempi ilmaisemaan omia tarpeitasi. Jos niin joskus teet, miehesi menee vain lukkoon. Kierrätte kehää ja kärsitte molemmat tilanteesta.
Yritätte selvittää asioita puhumalla, mutta se ei oikein suju. Olette pohtineet eroakin, kun puhuminen on niin hankalaa. Mietin, mahdatteko puhua ”oikeista” asioista? Mitä toisen sanat toiselle tarkoittavat? Kun esimerkiksi ehdotat romanttista yhdessäoloa, miten miehesi kuulee sen: sinun toiveenasi mukavasta yhdessäolosta vai ehkä vaatimuksena, jonka toteuttamisessa hän tuntee epävarmuutta ja riittämättömyyttä.
Mistä teidän siis olisi hyvä puhua? Kerrot, että suhtaudutte suhteeseenne aikuismaisesti, yritätte järkevästi puhumalla ratkaista ongelmianne. Miten paljon mahdatte puhua tunteistanne? Oletko kertonut, että kun haet kumppanisi huomioita, koet hänen torjuvan sinut. Oletko kuvannut, miltä se sinusta tuntuu. Onko kumppanisi kertonut, miten hän kokee sinut silloin. Mitähän kumppanisi vastaisi, jos kysyisit, miltä hänestä tuntuu se, kun ehdotat jotain yhteistä tekemistä. Mikä saa hänet paniikkiin kun puhutte ongelmistanne – millaisia tunteita siihen kätkeytyy. Mahtaako hän pelätä sinun menettämistäsi – olethan jo katsellut muitakin miehiä. Onko tunteissanne jotain tuttua omasta menneisyydestänne – millaisia pettymyksiä ja menetyksiä olette joutuneet elämänne aikana kokemaan.
Suhteenne on kestänyt jo niin kauan, että toisen erilaisuuteen alkaa kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Kun puhutte erosta, mistä itse asiassa haluatte eroon: toisistanne vai tästä hankalasta tilanteesta, joka välillenne on muodostunut? Se, mihin toisessa on alkuun ihastunut, alkaa jossain vaiheessa vihastuttaa. Se on väistämätöntä parisuhteessa – ennemmin tai myöhemmin sitä joutuu pohtimaan, onko erilaisuus rikkautta vai este syvemmän suhteen luomiselle. Kannattaa miettiä yhdessä, miksi toisen erilaisuus ärsyttää: onko se sellainen piirre itsessä, jota haluaisi salaisesti olla tai joka on itselle haasteellinen. Entä millaista olisi elää itsensä kanssa samankaltaisen ihmisen rinnalla – mihin silloin olisi tyytyväinen, mikä ärsyttäisi. Erilaisuus voi kääntyä parisuhteen voimavaraksi, kun puolisoiden vastakkaiset luonteenpiirteet alkavat täydentää ja tasapainottaa toisiaan.
Te kaksi olette parisuhteenne parhaita asiantuntijoita. Ottakaa rauhassa ja pakottomasti selvää itsestänne ja toisistanne: ajatuksista, kokemuksista, tunteista, haaveista ja unelmista. Ja muistattehan, että on muitakin tapoja hoitaa parisuhdetta kuin puhuminen…
Toivon, että löydätte uudestaan tien toistenne luo – erilaisuudestanne huolimatta.
