KYSYMYS: Olen seurustellut tiiviisti 14kk samanikäisen miehen kanssa. Olen onnellinen silloin kun olemme yhdessä. Hän on tehnyt 2 lomareissua ilman minua ja yhdessä olemme olleet myös 2 ulkomaanmatkalla. Hän on taas lähdössä 2viikon ulkomaanmatkalle miesystävän kanssa. Asia vaivaa minua todella paljon. Olen kertonut tämän hänelle. Hän ei ole antanut suoraa vastausta meneekö vai ei. Olen pyytänyt päästä mukaan, mutta hänen matkakumppani ei hyväksy sitä.
Rakastan häntä paljon mutta en luota häneen... pelkään että menee huoriin ja tuo jonkun taudin tuliaisiksi. Seksielämä on meillä hyvää ja olemme muuten saman henkisiä ja ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Minulla tosi paha olla ja mietin miten kestän jos hän myös jatkossa jatkaa ulkomaanmatkoja miesporukassa. Itse en osaa lähteä ulkomaanmatkoille ilman häntä, enkä edes halua. Hän viestittää matkoilta joka päivä miten ikävä on minua. En ymmärrä miksi menee jos kaipaa minua niin paljon matkan aikana.
Hän sanoo rakastavansa minua, eikä halua meidän eroa. Kun tapasimme olin varma että olemme aina yhdessä eikä tälläistä ristiriitaa tulisi.
Hyväksyin edelliset 2 matkaa kun suhteemme oli vasta alussa mutta nyt kun suhde on syventynyt en halua että hän reissa yksin. Mitä teen???
Neitsyt, 60v
VASTAUS: Kerrot seurustelleesi yli vuoden ikäisesi miehen kanssa. Koet, että rakastatte toisianne, olette samanhenkisiä ajatuksiltanne ja seksielämänne on hyvää. Tunnet kuitenkin, ettet luota miesystävääsi. Et ymmärrä miksi hän haluaa matkustella miespuolisen ystävän kanssa. Pahin pelkosi on, että hän käyttää matkallaan maksullisia naisia ja tuo vielä sukupuolitaudin tullessaan. Kysyt mitä sinun pitäisi tehdä.
Kirjoituksesi tuo mieleeni paljon tarkentavia kysymyksiä. Ilmeisesti matkakohde on tuonut mieleesi maksulliset naiset. Epäilitkö jotain sellaista kahden muun reissun suhteen? Onko kumppanisi jotenkin muuten osoittautunut ei-luotettavaksi? Jos ei, niin onko sinulla ollut aiemmissa parisuhteissasi epäluottamusta pettämisen tai jonkun muun asian suhteen? Kirjoituksestasi ei selviä oletko kertonut epäilysi pettämisen osalta hänelle suoraan? Jos et, estääkö jokin sen kysymisen? On luonnollista, että peloista on vaikea puhua. Niistä puhuminen kuitenkin helpottaa. Miehesi on sanonut, että ei halua erota. Se on hyvä lähtökohta keskustelulle. Luottamus on hyvin tärkeä asia parisuhteessa.
Mietin myös miten kauan miehesi on ollut yksin ennen tapaamistanne? Kuinka tärkeä kaveripiiri on hänelle? Joillekin ihmisille on hyvin tärkeää parisuhteessa ollessa myös säilyttää oma yksityinen elämänpiiri omine kavereineen. Usein tasapainoisessa parisuhteessa on hyvä olla myös asioita, joita tehdään ilman kumppania. Jos olette eläneet pitkään omillanne, näitä asioita on varmasti jonkin verran. Jos ystävä on erittäin tärkeä, voi olla vaikeaa sanoa ei matkaehdotukselle, vaikka sitä haluaisikin uudessa tilanteessa.
Jos käy ilmi, että epäilyksesi osoittautuvat oikeaksi, luonnollisesti joudut miettimään miten siihen suhtautua. Kirjoituksestasi päätellen et ole valmis hyväksymään parisuhteen ulkopuolisia seksiseikkailuja. Se kannattaa suoraan ilmaista miehellesi, hänen on hyvä tietää miten asiaan suhtaudut. Hän tekee päätöksensä lomamatkan suhteen sitten sen tiedon varassa. Valitettavasti joskus ihmiset sanovat yhtä ja tekevät toista. Onnistuisiko miesystäväsi jatkamaan suhdetta tavalliseen tapaan, jos hän olisi pettänyt sinua? Salaisuuden säilyttäminen on kovin raskasta parisuhteessa. Myös sinun kannaltasi on raskasta elää epäilysten keskellä.
Joskus keskustelut auttavat selvittämään väärinkäsityksiä. Voihan olla että kyseessä onkin vain vanhojen kavereiden yhteinen rentoutumismatka, jossa ei alkoholinkäyttöä pahempaa tapahdu. Silloin miestäsi varmasti loukkaa epäilyksesi. Silloin on hyvä puhua luottamuksesta välillänne.
KYSYMYS: Kuulen mieheni suusta usein etten omista häntä, ja takerrun häneen sata prosenttisesti ja että hän pitää minua elättinä. Vaikka tekisin juhlaillallisen ja haluaisin puolituntia laatuaikaa ja läheisyyttä mieheni kanssa, kun hän on sitä kaivannut, niin hän kokee vain minut takertujana. MItä tämä on?
VASTAUS: Tuntuu viestisi perusteella siltä, että sinun on hyvin vaikeaa seurata miehesi ajatuksenkulkua, kun hän määrittelee sinut ”takertujaksi” ja ”elätiksi”. Miehesi tuntuu ristiriitaisesti yhtäältä kaipaavan läheisyyttä ja yhdessäoloa, mutta samalla kokee sen jotenkin ahdistavaksi – tai näin mahdollisesti näet asian? Epäilemättä tällainen tuntuu pahalta: on ikävää jos kokee itsensä vähätellyksi ja torjutuksi. Tietämättä varmasti, mitä itse koet näissä tilanteissa, oletko kertonut miehellesi, miltä sinusta tuntuu kun hän kutsuu sinua esim. takertujaksi?
Minkälaisissa tilanteissa miehesi tarkalleen ottaen tuo esille näitä kokemuksiaan omistamisesta ja takertumisesta? Mitä oikeastaan hänen mielestään tarkoittaa, että voisit hänet jotenkin omistaa? Onko sinulle selvinnyt, miten asioiden pitäisi muuttua nykyisestä, ettei miehesi kokisi niitä tunteita, joista kirjoitat? Ja mikä hänen elämässään olisi paremmin, jos et ikään kuin hänen kokemuksensa mukaan olisi takertuja?
Kysymyksesi käsittelee ehkä jollain tavalla sitä perustavaa kysymystä, että mitä ylipäätänsä ajatella parisuhteessa elämisestä, sitoutumisesta ja uskollisuudesta. Mitä omasta elämästään haluaa jakaa toisen kanssa ja mitä on itse valmis tekemään sen eteen, että suhteeseen tulisi sellaista myönteistä vastavuoroista me-henkeä. Mihin olette omasta mielestänne suhteessa sitoutuneet esim. ajankäytön ja läheisyyden suhteen? Miten paljon omasta elämästä voi elää suhteen ulkopuolella ilman, että se alkaa tuntua melkeinpä uskottomuudelta? Ja minkälaisessa suhteessa on lopulta itse valmis elämään jatkossa?
Tosiasia on myös, että ihmisillä on hyvin erilaisia kokemuksia ja odotuksia läheisyyden suhteen. Toisille se on hyvin luontevaa ja helppoa. Toisille siihen voi liittyä omasta elämänhistoriasta riippuen paljon jännitystä, riittämättömyyttä, häpeää ja pelkoa. Minkälaisia tunteita miehesi kokee kun olette fyysisesti ja henkisesti lähellä toisianne – oletteko mahdollisesti jutelleet tällaisista asioista keskenänne? Aika monelle on vaikeaa olla aidosti lähellä toisia, koska pelkäävät tulevansa torjutuksi, jos ilmaisevat omia toiveitaan ja tarpeitaan (liian) avoimesti. Kuitenkin, jos ei pysty syystä tai toisesta avaamaan sisintään toisille, niin silloin ihmissuhteissaan jää ikään kuin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.
Tässä jotain (vähän hajanaisia) ajatuksia, joita kysymyksesi minussa herätti – toivottavasti pohdinnoistani on sinulle jotain hyötyä.
KYSYMYS: Olen pohtinu tässä hetken. Tutustuin erääseen mieheen, ja tutustuin hänen lapsiin ja hän minun lapsiin. Ja tulimme kaikki toimeen keskenämme hyvin. Yhdessä oli mukavaa, ja mies jopa suunnitteli tulevaisuuttakin. Sitten pyysin, joskus meille yhteistä rauhallista aikaa, ilman puhelinta ja aikuisia lapsia ja heidän auttamistaan. Mies jätti minut suostumatta edes puhumaan. Ainoa minkä viestin sain oli, Olen isä 24/7 ja minulla on myös muita kiireitä. En ymmärrä, eikö parisuhde ole kompromissien tekoa puolin ja toisin suhteessa. Eikö aikuiset ansaitse joskus ihan aikuisten aikaa, kun lapsetkin jo aikuisia. Ja se että tunteet heilahti kolmessa päivässä kuumasta täysin kylmäksi? Mitä tämä on?
Halolla päähän lyöty
VASTAUS: Hei nimimerkki Halolla päähän lyöty!
Valitsemasi nimimerkki kuvastaa varmasti hyvin tunnetilaasi. Sinulla oli mukava miesystävä ja parisuhde, joka tuntui etenevän kohti vakiintumista. Olitte osa toistenne elämää ja suunnittelitte yhteistä tulevaisuuttakin. Sitten kaikki muuttui yhdellä viestillä. Miehen toimintatapa tuntuu todella julmalta.
Se, mitä toivoit, rauhallista kahdenkeskistä parisuhdeaikaa, ei todellakaan ole liikaa pyydetty. Osoitamme arvostavamme kumppaniamme järjestämällä aikaa kahden kesken ja keskittymällä silloin vain häneen, vailla ulkoisia häiriötekijöitä. Sama koskee tietenkin myös niitä tilanteita, joissa tapaamme ystäväämme tai kun jollain perheenjäsenellä on meille asiaa.
Ottaen huomioon, että suhteenne oli vielä varsin tuore, miesystäväsi käytös tuntuu kummastuttavalta. Suhteen alkuaikoihin kuuluu yleensä halu olla paljon yhdessä ja keskittyä toinen toiseensa. Jos suhteessa on intohimoa, se roihuaa vahvimmalla liekillä juuri tuolloin.
Voiko olla, että lähtökohtanne kumppanin haussa olivat kovin erilaiset? Voisiko olla, että miesystäväsi etsi naista osaksi perhekokonaisuuttaan, ei niinkään rakastettua itselleen? Sinä ehkä etsit ihan toisenlaista suhdetta. Mikäli näin oli, et ehkä olisi saanut tästä suhteesta niitä asioita, joita itse suhteelta toivot.
Miehen käytös oli joka tapauksessa hyvin epäkohteliasta ja epäkunnioittavaa sinua kohtaan. Joku on sanonut, että erossa näemme toinen toisemme oikeat kasvot.
Sinä olet paremman kohtelun arvoinen. Toivon, että pääset tästä yli ja löydät rinnallesi kumppanin, joka haluaa parisuhteelta samoja asioita ja joka arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa sinua kaikesta sydämestään.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoja tilanteeseemme. Olemme lähes 20v. yhdessä elänyt pari. On ollut ylämäkiä ja alamäkiä. Viimeaikoina asiat sujuneet ihan kivasti. Yhteiselämää varjostaa lähinnä se, että riitatilanteessa ajaudumme usein totaaliseen umpikujaan. Minä olen näiden tilanteiden jälkeen jopa viikkoja allapäin ja ahdistunut. Väkivaltaa ei ole.
Riidan aiheet ovat pieniä, ei mitään periaatteellisia ristiriitoja. Ongelma on itse riitatilanteen hallinta. Mieheni sulkeutuu kuoreen suuttuessaan ja saattaa häipyä jonnekin useaksi tunniksi tai päiväksi. Hän sanoo haluavansa olla yksin. Olen koittanut pysyä pois ja antaa tilaa pitkäänkin mutta lopulta tunnelma on niin ahdistava etten vaan voi olla tekemättä mitään. Aloitan sovinnon hieromisen ja yritän olla kiltti. En saa kuitenkaan loukkaantua jos mies ei reagoi mitenkään. Mies kokee sovintoyritykset syyllistämisenä ja hän ei halua että teen mitään, jotta ei jää velkaa. En ymmärrä häntä ja pitkittyessään nämä tilanteet ovat todella raastavia. Minulla on täysin neuvoton olo. Mies on aivan omassa maailmassaan joskus hyvinkin pitkään ja voi olla todella paha suustaan yrittäessään pitää minua pois läheltään. Kun hän lopulta rauhoittuu, haluaa hän että kaikki unohdetaan. Ongelmista keskustelu johtaa uuteen riitaan.
Olen vuosia nähnyt samankaltaisina toistuvia painajaisia tilanteesta jossa mieheni on jostain tosi vihainen ja jotain kamalaa on tapahtumassa minulle. Pyydän unessa mieheltä apua mutta hän ei kuuntele ja lopulta jotain kauheaa tapahtuukin. Tähän herääminen on todella ahdistavaa. Unia saattaa olla silloinkin kun kaikki on ollut pitkään hyvin. Huomaan ajoittain jännittäväni nukkumaanmenoa.
Mies on sanonut että tämä on hänen tapansa toimia ja minun pitää vain hyväksyä se. Minulle on taas tosi rankkaa tulla torjutuksi.
Nainen 37v.
VASTAUS: Kerrot, että olette miehesi kanssa olleet pitkään yhdessä ja asiat sujuvat välillänne ihan kivasti. Tämä kuulostaa hyvältä. Yhteiselämäänne varjostavat kuitenkin riitatilanteet, joissa ajaudutte umpikujaan ja erilleen toisistanne, välillä jopa pitkiksi ajoiksi. Kuvaat viestissäsi aika tavallisen ongelman, jonka kanssa parit tulevat mm. pariterapiaan. Monet parit sanovat, että heidän riitansa lähtevät aivan mitättömistä asioista ja ne paisuvat valtaviin mittasuhteisiin. Kumpikin on ihan ymmällään. Mitä oikein tapahtuu? Mistä on kyse?
Itse asiassa unesi kuvaavat hyvin mistä monissa parisuhteen riidoissa pohjimmiltaan on kyse. Riidat osuvat usein epävarmuuden ja turvattomuuden tunteisiimme. Ne nostavat esiin pohjalla olevia pelkoja. Siksi riidoista tulee niin isoja ja raastavia. Voinko nojata sinuun? Voinko luottaa tukeesi ja apuusi hädän hetkellä? Rakastatko minua omine tarpeineni? Nämä riidan alla olevat tunteet liittyvät usein, paitsi parisuhteeseemme, mutta myös kummankin omaan, henkilökohtaiseen historiaan ja kipupisteisiin.
Parisuhteen riidoissa me reagoimme ennen kaikkea yhteyden menettämisen tunteeseen. On hyvin tavallista, että puolisoilla on keskenään erilaiset tavat reagoida esiin nouseviin ristiriitoihin. Toinen on tyypillisesti reagointitavaltaan enempi välttelevä, vetäytyvä ja toinen taas reagoimistavaltaan enempi huolestuva, takertuva. Näistä puolisoiden erilaisista tavoista seuraa usein kielteisiä kehiä joissa kumpikin vahvistaa omalla käyttäytymisellään toisen tapaa. On hyvin tavallista, että välttelevämpi osapuoli kokee takertuvamman osapuolen käyttäytymisen syyllistävänä ja suojautuu. Takertuvampi osapuoli taas kokee, ettei saa puolisoonsa yhteyttä vaan toinen ikään kuin pystyttää muurin, josta ei pääse läpi hyvällä (”yritän olla kiltti”) eikä pahalla. Kuten kuvaat, on rankkaa tulla torjutuksi, kerta toisensa jälkeen. Kumpikin jää yksin omine oloineen ja tunteineen. Toistuessaan nämä tilanteet käyvät kerta toisensa jälkeen turhauttavimmiksi ja epätoivoisemmiksi. Pari on neuvoton, niin kuin sinäkin koet olevasi, ja keinoton. Miten pääsemme eteenpäin? Mistä meidän pitäisi puhua?
Lyhykäisyydessään vastaus on että pääsemme eroon kielteisistä vuorovaikutuskehistä niin, että teemme näkyväksi ensiksi meidän parisuhteellemme tyypillisen, samana toistuvan kielteisen kehän. Kuvaamme kummankin reagoimistavat arvottamatta sitä, kumman tavat ovat oikeampia tai parempia. Sen jälkeen pysähdymme miettimään niitä tunteita ja oloja, jota tuon riidan alla tunnemme. Eli niitä tunteita, joita usein emme noissa tilanteessa pysähdy miettimään emmekä jaa toisillemme. Ne ovat juuri niitä tunteita, joita meidän pitäisi pystyä jakamaan ja vastaanottamaan. Riidoissa olisi tärkeää päästä kiinni siihen, mitä riidan alla tapahtuu. Mitä kumpikin pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa toiselta. Mistä me pohjimmiltaan ”riitelemme”? Ilman tätä ymmärrystä parin on vaikea päästä kiinni niihin olennaisiin teemoihin, jotka rikkovat parin välistä yhteyttä.
Suosittelen teille kahta Sue Johnsonin kirjaa, jotka voivat auttaa teitä tässä prosessissa: Kunpa sinut tuntisin paremmin - Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen, ja Suojelen sinua kaikelta - Kuinka rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Olette olleet pitkään yhdessä. Välillänne on todennäköisesti rakkautta ja paljon hyvää. Olisitteko valmiita yhdessä miettimään suhdettanne syvemmältä tasolta? Luulen, että te pohjimmiltaan tarvitsette ja kaipaatte aika samoja asioita. Sitä, että tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja vastaanotetuksi.
Toivotan teille kaikkea hyvää! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen joutunut parisuhteessa vaikeaan tilanteeseen. Rakastan avovaimoani ja meillä on kohta kolme yhteistä ihanaa tenavaa, mutta liitto on ajautumassa karille. Avopuolisoni on hermostunut ja ajaudumme koko ajan riitoihin.
Tuoreimpana tapauksena puolisoni suuttui, kun minun äidiltäni ja lasten mummulta tuli minulle tekstiviesti ja minä vastasin. Puolisoni on riidoissa vanhempieni kanssa ja puhuu päivittäin todella ikävään sävyyn heistä. Haukkuu heitä minulle, nimittelee ja sanoo suorastaan inhoavansa heitä. Kun tulin töistä kotiin, puolisoni sanoi kirjoittaneensa äidilleni pari "suora sanaista" tekstiviestiä. Viesteistä kuulemma käy ilmi mitä hän heistä ajattelee.
Minä suutuin asiasta, koska koin, että puolisoni on tehnyt minua kohtaan väärin. Minun tietämättäni, minun selän takana haukkuu minun äitini. Olen yrittänyt sanoa puolisolleni, että hän saa olla pitämättä vanhemmistani, mutta antaisi minun ja lasten pitää jonkinlaiset välit. Olen yrittänyt kysyä mihin hän pyrkii riidan ylläpitämisellä. Onko minun ja lasten kuunneltava kun puolisoni haukkuu minun vanhempia päivittäin? Onko oikein, että en saisi pitää omiin vanhempiini yhteyttä? Puolisoni vaatii valitsemaan hänen ja vanhempieni väliltä.
EduK, 36
VASTAUS: Kirjoitat kirjeessäsi että liittonne on ajautumassa karille, koska ajaudutte jatkuvasti riitoihin ja puolisosi on hermostunut. Kerroit että rakastat puolisoasi, ja että teillä on kolme ihanaa lasta. Sitten kuvaat viimeisimmän riitanne, joka liittyy puolisosi käyttäytymiseen suhteessa vanhempiisi.
Mietin ensin tuota alussa kuvaamaasi suhteenne riitaisuutta. Riidat toki kuuluvat parisuhteeseen, mutta jos ne tuntuvat värittävän koko suhdetta ja jos ne ovat rikkovia, on hyvä pysähtyä miettimään mistä kiikastaa. Jos asioiden puiminen ei onnistu kahden kesken, kannattaa hakea apua. Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata uusia mahdollisuuksia. Koetan tässä kirjeessäni auttaa sinua ainakin askeleen eteenpäin.
Mietin mistä parisuhteenne riitaisuus johtuu. Lapsiperheen arki ja kiireisyys voi joskus etäännyttää puolisoita toisistaan, kun yhteistä aikaa ei ole. Työstressi – tai työttömyyden paine –voi entisestään kuormittaa puolisoita. Oma, henkilökohtainen aikakin voi olla minimissään ja harrastuksiin ei riitä resursseja. Kaikki tämä heijastuu parisuhteeseen. Millainen on teidän elämänpiirinne? Onko teillä yhteistä aikaa? Onko teillä tukiverkostoja? Ja onko teillä kummallakin myös ihan ikiomaa aikaa? Voisiko tällaisten kysymysten kautta yhdessä pohdiskellen löytyä väyliä parisuhteen ja koko perheen hyvinvoinnin parantamiseksi?
Et kertonut mikä on syynä siihen että puolisosi ja vanhempasi eivät tule toimeen keskenään. Mutta sen perusteella mitä kerroit, ajattelen sinun olevan oikeassa siinä, että jos puolisosi ja vanhempiesi välit eivät ole kunnossa, sinun tai lastesi välit heihin saavat olla. Ei ole reilua painostaa katkaisemaan läheisiä ihmissuhteita. Toisaalta oman perheen perustaminen tietenkin muuttaa suhdetta myös omiin vanhempiin. Ovatko vanhempanne tiiviisti mukana perheenne elämässä vai saatteko elää perheenä itsenäistä elämää? Voiko puolisosi ihan vain kaivata etäisyyttä muihin sukulaisiin? Voiko olla niin että hän kokee sinun suuntautuneen liiaksi lapsuudenkotisi suuntaan? Kirjeesi perusteella en osaa ottaa kantaa asiaan ja siksi kyselen: ehkäpä näitä asioita olisi hyvä paitsi miettiä, myös keskustella yhdessä. Mitä sinä toivot ja kaipaat? Mitä puolisosi? Entä lapset? Miten nämä ovat yhdistettävissä?
On tärkeää, että hiertävistä asioista puhutaan, etteivät ne jää kalvamaan. On tärkeää kertoa miltä itsestä tuntuu ja mitä itse haluaa. Yhtä tärkeää on molempien kuunnella, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen haluaa. Tämä on tärkeää parisuhteessa, mutta ajattelen että sen voi laajentaa yhtä lailla koskemaan muita läheisiä suhteita.
Onko sinulla ja puolisollasi mahdollisuus hakea ulkopuolista apua omalta paikkakunnaltanne? Kirkon perheneuvonta pyrkii auttamaan parisuhteissa eläviä ja koko perheitä. Perheneuvojan kanssa voidaan yhdessä keskustellen miettiä, miten päästä eteenpäin, miten luoda parisuhteesta ja kodista paikka, jossa kaikkien on hyvä olla. Rakentavaa riitelemistäkin voi opetella –haukkuminen ja nimittely ei ole sellaista. Jos kumpikin puolisoista sitoutuu työskentelyyn parisuhteen puolesta, mahdollisuudet hyvään yhteiselämään ovat hyvät.
KYSYMYS: Hei, kokeilen josko saisin jonkinlaista opastusta tätä kautta ongelmaani - tai ongelmaamme. Alan olla asian kanssa epätoivoinen. Meille on syntymässä toinen lapsi lähiaikoina, joten haluaisin pikaisia vinkkejä, mistä lähteä asiaa "purkamaan".
Olemme kolmekymppisiä ja seurustelleet aviomieheni kanssa 8 vuotta. Meille syntyi vuosi sitten esikoinen ja kuopusta odotetaan syntyväksi muutaman viikon päästä. Asumme omassa asunnossa, johon meillä on myös yhteistä asuntolainaa maksettavana. Meillä on myös koira, joka kaipaa luonnollisesti aktiviteetteja. Mies käy töissä ja minä olen äitiysvapaalla.
Olen siis ollut kotona nyt puolitoista vuotta. Mies ilmoitti keväällä, että kaipaa enemmän omaa aikaa. Tekee usein etätöitä kotona, vaikka voisi toki tehdä töitä myös toimistolla. Sovimme molemmille kaksi iltaa per viikko, kaksi tuntia kerrallaan. Tästä huolimatta saamme siitä usein riidan aikaiseksi. Miehen toinen "kaksituntinen" kasvaa usein perjantai-illasta aamuyöhön ja luonnollisesti on "poissa laskuista" sen vuoksi lauantaina puolille päivin. Hänellä on omat harrastukset ja kaveripiirit, joissa viettää aikansa. Itse käytän oman aikani töihin, sillä olen myös sivutoimisesti yrittäjä. Viihteellä olen käynyt viimeksi ennen esikoisen odottamista.
Olen itse hoitanut tähän asti koiran ulkoilutukset, aktivoinnit, ruoan hankkimiset ynnä muut. Mies on hoitanut ruoan antamiset aamuin illoin, tosin niistä joutuu usein muistuttamaan ja ne jää hoitamatta, jolloin joudun sitä paikkailemaan. Nyt raskauden loppupuolella olen pyytänyt, uhkaillut, anonut, patistanut ja kaikilla muilla keinoilla saamaan miestä tekemään nyt osuutensa, kun en itse juurikaan lenkeille pysty lähtemään. Mikään näistä ei ole auttanut, koiran aktivointi on jäänyt pelottavan vähälle ja itse koen siitä huonoa omaa tuntoa päivittäin. Hän lupaa "maanantaina" aloittaa lenkkeilyt. Se maanantai on tapahtunut kolmesti, joista kahdella kerralla olen itse ollut mukana.
Olen hoitanut siivouspuolen päivittäin. Joka toinen päivä imuroin, joka toinen päivä teen pyykkivuorot ynnä muut. Yritän pitää kaiken siistinä, mutta en yksinkertaisesti ehdi - enkä jaksa. Saan siitä haukut. En siivoa tarpeeksi, en ole tarpeeksi siisti, koti on aina sotkuinen eli siinä se kiitos tähän panostukseen. En muista, milloin mies olisi viimeksi imuroinut. Viikko tolkulla olen pyytänyt imuroimaan, ettei minun tarvitsisi supistusten vuoksi sitä tehdä. Hän ei tee mitään. Imuroidessani saattaa tuumata "älä huhki liikaa".
Kun esikoisen saa nukkumaan iltaisin, mies linnottautuu koneelleen. Minä istun keittiössä oman koneen ääressä ja teen töitä tai selailen somea. Tai katson tv:tä. Yritän ehdottaa elokuvaa, tv-sarjoja jne. että saisin hänet viettämään edes jonkinlaista aikaa kanssani. Turhaan.
Seksi sujuu, kun sitä on. Koen, että tarpeeksi. Mies varmaan haluaisi enemmänkin. Itse olen iltaisin (ja aamuisin) väsynyt. Ja voin vain usein todeta, että tällä mielentilalla se on vähiten mielessä.
Olen yrittänyt kysyä, onko miehellä jostain stressiä. Yleensä kertoo, ettei mikään ole vialla. Kuitenkin raha-asiat huomattavasti painavat mieltä, vaikka maksammekin pääasiassa kaikki puoliksi - myös minä pienistä tuistani. Pyrin itse huomioimaan, miten keskustelen ja välttämään riitatilanteita. En halua, että meidän vuoden ikäinen näkee sen kaiken. Mutta täydellinen en tietenkään ole minäkään ja kun tuntuu, että toinen on tikittävä aikapommi, se ei paljoa auta asiaa.
Mikä siis neuvoksi? Mistä voisimme aloittaa? Mitä voin muuttaa?
En aio erota, mutta pelkään, että ajan mieheni jotenkin hermoromahduksen partaalle. Tuntuu, etten oikeasti tiedä, mikä hänen mieltä painaa. Yritän itse pitää kaiken kasassa, itsenikin ja tuntuu, että olen kuormittanut itseni liiaksi. Jos puhumme asiasta, se auttaa sen yhden illan. Seuraava päivä on taas samanlainen, kaikki on palannut uomiinsa.
VASTAUS: Kiitos monia pikkulapsiperheitä koskettavasta kirjoituksestasi!
Kerrot olevasi epätoivoinen perhetilanteessanne. Teille on syntymässä toinen lapsi lähiaikoina ja olet ollut kotona 1 ½ vuotta esikoisen kanssa. Miehesi on töissä ja hänellä on kaverinsa ja harrastuksensa. Koet, että hän ei ole kiinnostunut viettämään aikaa sinun kanssasi. Miehesi ilmoitti keväällä tarvitsevansa lisää omaa aikaa. Sovitte kahden tunnin vuorovapaista. Sinun oma aikasi menee yrityksesi töiden parissa. Miehesi oma aika on usein koko illan poissaolo perjantaisin ja siitä toipumista lauantaina. Tämä aiheuttaa riitaa välillenne. Kerrot hänen moittivan sinua kodin siisteydestä, vaikka imuroit joka toinen päivä. Pyytäessäsi apua imurointiin nyt raskauden viime vaiheessa, hän ei sitä tee. Toisaalta hän viestii ristiriitaisesti sanomalla sinulle, että älä huhki liikaa. Koiran aamu- ja iltalenkit eivät hoidu hänen lupauksistaan huolimatta. Olet mielestäsi kokeillut kaikkea. Olet pyytänyt, anonut, uhkaillut ja patistanut. Olet yrittänyt selvittää painaako jokin miehesi mieltä, kuvaat häntä tikittäväksi aikapommiksi. Koet keskustelujen auttavan yhden illan ajan. Et halua erota, mutta pelkäät saavasi miehesi hulluuden partaalle. Kysyt mikä neuvoksi, mistä voisitte aloittaa ja mitä voisit muuttaa.
Tuntuu hyvältä, että kysyt mitä voisit muuttaa. Se sisältää mielestäni ajatuksen, että sinä voit muuttaa vain omaa käytöstäsi ja suhtautumistasi asioihin. Kuvailemasi tilanne kuulostaa epäreilulta sinun kannaltasi. Kirjoituksestasi tulee sellainen olo, että et ole tullut kuulluksi ja ymmärretyksi puolisosi taholta. Sinut on jätetty kotona olevana yksin vastuuseen teidän perheenne arjen sujumisesta. Yrität tehdä parhaasi, mutta koet, että et saa siitä arvostusta. On varmasti loukkaavaa kuunnella puolisosi arvostelua kodin siisteydestä. Tuntuu varmasti myös kovin pahalta, että puolisosi kieltäytyy viettämästä aikaa kanssasi iltaisin ja että hän tuntuu nauttivan kodin ulkopuolisesta elämästä enemmän kuin perhe-elämästä kotona. Voisi kuvitella, että koet olevasi parisuhteessa kovin yksin.
Hienoa, että olet yrittänyt selvittää mieheltäsi painaako jokin hänen mieltään. Tärkeää on myös se, että kerrot kiinnittäväsi huomiota siihen, kuinka keskustelet ja yrität myös välttää ristiriitatilanteita. Kuvaat häntä ”tikittäväksi aikapommiksi”, mutta et kerro miten hän on suhtautunut vaatimuksiisi ja pyyntöihisi. Millä tavalla te riitelette? Onko teillä tapana huutaa toisillenne tai miten reagoitte riitatilanteissa? Toivot, ettei yksivuotiaan lapsenne tarvitsisi nähdä tätä kaikkea. Mietin myös miten lapsenne kokee ilmapiirinne kotona ja miten hän reagoi siihen. Kirjoituksestasi nousee huoli teistä kaikista. Sinun jaksamisestasi on kiinni paljon, älä vie itseäsi enää enempää äärirajoille. Kaikesta paineesta ja puolisosi arvostelusta huolimatta koita ottaa rennommin kotitöiden ja koko tilanteen kanssa. Käytä tueksesi ystäviä ja muita verkostoja. Rauhoita itseäsi vaikka hengittelemällä rauhassa ja lepää aina kuin mahdollista.
Mitään uutta poppaskonstia en tilanteeseen keksi. Keskustelu asioista on edelleen se asia, mitä kannattaa jatkaa. Voisikohan toimia, että pyytäisit häntä vakavaan keskusteluun? Sanoisit, että olet kovin surullinen ja hyvin huolissasi tilanteestanne. Kertoisit rauhallisesti omista tuntemuksistasi. Et syytä häntä etkä vaadi häneltä mitään, vaan kerrot avoimen rehellisesti miltä tilanne sinusta tuntuu. Surustasi ja peloista puhuminen tilanteen suhteen on aina toimivampaa kuin puhuminen esimerkiksi turhautumisesta ja kiukusta. Jos pysyt rauhallisena, myös hänen on helpompi jatkaa yhtä rauhallisesti. Hän voisi ehkä nähdä tilanteen paremmin sinun kannaltasi, jollain tavalla ymmärtää tuntemuksiasi ja jakaa myös omia tuntemuksiaan. Mietin oletko kysynyt hänen toiveistaan parisuhteen ja tulevaisuuden suhteen? Millaisena hän näkee arjen vauvan syntymän jälkeen? Onko hän huolissaan perheenne tilanteesta, lapsesta, sinusta tai itsestään?
Usein kuormittuneissa tilanteissa ei pystytä rauhalliseen ja rakentavaan keskusteluun. Tai käy juuri niin kuin kuvaat, että keskustelut hyödyttävät vain lyhyen ajan. Näissä tilanteissa ulkopuolinen apu on hyväksi. Teillä on kovin pieni lapsi ja toinen juuri tulossa. Jos tilanne ei keskinäisin keskusteluin ja arjen kuormitusta tasaavin järjestelyin helpotu, avun hakemista ei kannata siirtää pitkälle eteenpäin.
Toivon teille voimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Onnea synnytykseen! Nyt ja jatkossa muista pitää huolta myös itsestäsi.
KYSYMYS: Olen 20 vuotias nainen, ja poikaystäväni 23. Olemme seurustelleet noin kaksi vuotta, ja muutimme yhteiseen kotiin lähes vuosi sitten. Pidämme toisiamme suuressa arvossa, ja meillä on paljon läheisyyttä. Ongelma on se, että poikaystävä ei ole koskaan kotona. Hän käy töissä päivisin, minä teen vuorotyötä. Iltavuorosta kotiutuessani olisi ihanaa kun joku olisi kotona odottamassa, mutta ei. Poikaystävä on lähes aina kavereiden kanssa myöhään iltaan. Jos olen aamuvuorossa, ja töiden jälkeen olemme samaan aikaan kotona, hän häipyy loppupäiväksi viimeistään siinä vaiheessa kun itse lähden tunniksi treeneihin. Tunnen itseni usein todella yksinäiseksi ja illat menee odotellessa toista kotiin. Hän on kotona oma-aloitteisesti ehkä yhden illan viikossa, ja lisäksi jos meillä sattuu olemaan yhteisiä suunnitelmia esim. viikonlopulle.
Minulla on vanhemmat ja kavereita kenen luokse voisin itsekin mennä, mutta he eivät korvaa tyhjiötä omassa arjessani. Asiasta on käyty monet keskustelut ja riidat, välillä tilanteeseen näkyy hieman parannusta mutta ei pysyvää. Tilanne on kärjistynyt yhteenmuuton jälkeen. Ennen yhteistä asuntoa vietimme lähes aina illat ja välillä myös päivät yhdessä, ja silti kavereille oli myös aikaa. Tiedän poikaystävän rakastavan minua paljon, hän on sen monin tavoin todistanut ja meillä synkkaa muuten hyvin. Hän ei vaan tunnu ymmärtävän lainkaan miltä minusta tuntuu iltaisin, kun elän arkea "yksin" ja toinen tulee vain viereen nukkumaan.
VASTAUS: Tulin surumieliseksi kun luin kirjettäsi. Näen sinut nuorena ihmisenä, joka kaipaa yhdessäoloa kumppaninsa kanssa. Pidän sitä mitä luonnollisempana kaipuuna etenkin kun kerrot, että että pidät kumppanistasi ja teillä on hyvä olla yhdessä. Kerrot myös, että poikaystäväsi rakstaa sinua. Siksi tuntuu sitäkin kummallisemmalta, että kavereiden kanssa oleminen menee niin usein sinun edellesi.
Mistä muuten tiedät, että poikaystäväsi rakastaa sinua? Mistä tiedät, että hän pitää sinua suuressa arvossa, kuten kirjoitit? Mikä sinulle on me merkki näistä asioista? Hän osoittaa rakkauttaan tavalla, joka jättää sinut vajaaksi. Odotellessasi häntä tunnet itsesi monesti yksinäiseksi. Kerrot, että teillä on paljon läheisyyttä. Läheisyys on yksi rakkauden kieli, mutta ei ainoa. Älä anna hyvän läheisyyden peittää alleen muita sinulle tärkeitä tarpeita. Sinulle olisi tärkeä myös muu yhdessä oleminen ja puuhalilu yhdessä niinkuin teitte ennen yhteen muuttamista. Ehkä silloin koit enemmän yhteenkuuluvaisuutta kuin nyt.
Voisitko virittää jonain hyvänä hetkenä keskustelua aiheesta: millainen on sinun mielestäsi hyvä rakkaussuhde, mitä odotat parisuhteelta. Tutkikaa, odotatteko samoja asioita vai ovatko näkemyksenne valovuosien päässä toisistaan. Varmaan vastauksissanne löytyy asioita, jotka ovat molemmille tärkeitä. Lisätkää ja vaalikaa niitä. Kuunnelkaa myös toisianne niissä asioissa, joissa näkemyksenne ovat erilaisia. Miten niiden kanssa voidaan tehdä kompromisseja? Missä asioissa voitte tulla toisianne vastaan, sillä rakkauden tähden voi tehdä myös uhrauksia?
Sinun nuori elämäsi ei saa kulua odotuksessa ja kaipaamisessa, kun rakas ihminen on olemassa. Siksi toivon sydämestäni, että pääsette pian eteenpäin ja löydätte yhteisen sävelen.
KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa seurustelleet lähes 10 vuotta joista 2 olemme olleet naimisissa ja meillä on 2 pientä lasta. 4-vuotias oireilee äiti ikävästä ja osoittaa hirveästi mieltään koska pienempi tietenkin vie huomiota kovasti mutta tuntuu ettemme pääse yhteisymmärrykseen kurin pidossa. Mieheni odottaa lapsiltamme aivan liikaa ja antaa mahdottomia rangaistuksia kun ei enään keksi muuta vaikka olemme sopineet yhteisistä pelisäännöistä ja sitten hän toteaa jo omankin mielen pahoittaneena ettei vain osannut enää toimia tilanteessa ja tämä aiheuttaa välillemme kitkaa koska toivoisin rinnalleni aikuisen enkä kolmatta lasta. Tuntuu että hän myös paikkailee poissa oloaan tekemällä meidän kanssa jotain kivaa ja ostaa jotain mutta ei sekään kiva ole. Suhteestamme ei rakkautta ja huumorintajua puutu mutta tuntuu etten jaksa tälläistä oikuttelua kun hän tajuaa tehneensä väärin niin riidellään, sitten hän pyytää anteeksi ja lepyyttelee ja lupaa jatkossa toimia toisin mutta hetken päästä tilanne taas lipsuu ja saa oloni epävarmaksi ja ajattelemaan että kuuluuko minun oikeasti jaksaa tälläistä.
Väsynyt88
VASTAUS: Kiitos yhteydenotosta. Lähettämästäsi viestistä välittyy tunnelma, ettet oikein koe puhaltavasi juuri nyt yhteen hiileen miehesi kanssa - ajaudutte erimielisyyksiin lasten kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä ja tämä turhauttaa ja väsyttää sinua paljon. Lastenkasvatus onkin raha-asioiden, seksin ja ajankäytön ohella yksi (kesto)riidanaihe monien pariskuntien kesken, koska ollaan isojen kysymysten äärellä: minkälaista hyvän elämänmallia lapsille oikeastaan halutaan välittää.
Kerroit, että miehesi odottaa lapsiltanne liikaa ja antaa mahdottomia (ylimitoitettuja?) rangaistuksia. Tässä asiassa näytätte olevan samaa mieltä; miehesi tuntuu katuvan tekemisiään ja tuntee ehkä syyllisyyttäkin omasta toiminnastaan. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä niissä tilanteissa miehesi mielessä tapahtuu kun hän kokee toimivansa kasvattajana omien ihanteidensa vastaisesti - mikä saa hänet lopulta olemaan liian ankara tai vaativa lapsianne kohtaan? Mietin, missä määrin hän mahdollisesti kokee riittämättömyyttä ja neuvottomuutta isänä, ehkä pelkää, ettei täytä omia tai (kuviteltuja) toisten odotuksia siitä, miten hänen tulisi toimia, jotta olisi riittävän hyvä isä.
Aika moni vanhempi kokee, että isyyteen ja äitiyteen sopeutuminen on vienyt pitkän ajan. Jotkut puhuvat, etteivät oikein koskaan ole kokeneet, että isänä tai äitinä oleminen on "mun juttu" (en vihjaa, että näin olisi puolisosi kohdalla, mutta mielenkiintoista olisi kuulla hänen ajatuksiaan isänä olemisesta laajemminkin). Sitäkin mietin, että missä asioissa voisitte antaa toisillenne positiivista palautetta vanhempina ja puolisoina? Suhteessanne on kuitenkin rakkautta ja yhteistä huumoria ilmeisen paljon.
Toit viestissäsi esille myös sen, että miehesi on "poissa" ja hän paikkailee tätä poissaoloaan erilaisilla hankinnoilla ja laatuajalla. Et tarkemmin kuvaa onko hän konkreettisesti poissa kotoa vai henkisesti vai ehkä sekä että - mitkä tekijät/olosuhteet vaikuttavat siihen fiilikseen, että hän on poissa? Miten miehesi on reagoinut tai reagoisi siihen, jos kerrot rauhallisessa tilanteessa, että hänen poissaolonsa herättää sinussa epävarmuutta ja ehkä turvattomuudenkin tunteita, että kaipaat hänen läsnäoloaan perheessä ja omassa elämässäsi. Etteivät laatuaika tai lahjat korvaa sitä, mitä hän voisi läsnäolollaan perheellenne tuoda. Mahdollisesti olet puhunut tunteistasi miehellesi, mutta jos et vielä, niin mitä hänelle voisit sanoa? Varmaan olisi hyvä painottaa sitä, ettei perimmäinen tarkoituksesi (kai) ole hänen kritisoimisensa tai arvosteleminen, vaan kertoa siitä, miten tärkeä ja suorastaan korvaamaton ihminen hän on sinulle. Positiivisesti ilmaistuihin viesteihin on yleensä helpompi vastata myönteisellä tavalla - jos kokee toisen puheen kritiikiksi tai arvosteluksi, niin helposti alkaa puolustautuminen/vetäytyminen ja hyvä ja avoin keskusteluyhteys jää syntymättä.
Tämän poissaolo-asiankin yhteydessä olisi kiva kuulla, mitä miehesi mahdollisesti tuumailee asiasta ja miten oikeastaan päädytte "lipsumisen" tielle ja samoihin asioihin uudelleen. Viestisi perusteella voisi kuvitella, että miehelläsi on aito halu muuttaa asioita paremmaksi. Toivottavasti näistä ajatuksista on sinulle jotain apua.
KYSYMYS: Olen toista kertaa naimisissa saman miehen kanssa. Ensimmäinen avioliittomme kesti 27v, erossa olimme noin 8v ja nyt olemme olleet taas naimisissa 6v. Meillä on kolme aikuista lasta ja seitsemän lastenlasta. Tulemme muuten hyvin toimeen toistemme kanssa, mutta liittoamme rasittaa tosi pahasti mieheni alkoholin käyttö. Hänelle oli tullut ero pitkäaikaisesta avoliitostaan juuri alkoholin takia. Ehkä aloin siinä liian nopeasti auttajaksi. Olen itsekin juonut liikaa varsinkin eron jälkeen, mutta nyt en ole juonut ollenkaan yhdeksään vuoteen.
Suhdettamme vaivaa siis mieheni päivittäinen viinan käyttö. Hän käy kyllä töissä, mutta on sellaisessa asemassa, ettei hoitoonohjausta ole tehty, kyllähän hänen alaisensa tietysti huomaavat jokapäiväisen viinan hajun. Viikonloput ja lomat hän juo aamusta iltaan välittämättä siitä, olemmeko lastemme ja heidän lastensa kanssa yhteisellä matkalla.
Olen hyvin optimistinen luonteeltani ja uskon aina hänen lupauksiinsa, jotka kestävät korkeintaan kuukauden. Hän on ollut kahdessakin maksullisessa avohoidossa, mutta lopettanut ne kesken. Tuntuu, että oma motivaatio puuttuu edelleen.
Olen jo usein ehdottanut eroa, koska masennun ja ahdistun tilanteesta. Nyt kuitenkin tuntuu, että en enää jaksa. Lapsemme ovat myös sitä mieltä, että pitäisi lopettaa. Olen aika empaattinen ja pelkään, miten mieheni käy, jos hän jää yksin. Kysyn nyt ihan suoraan neuvoa, pitäisikö minun laittaa suhteemme katkolle ja odottaa, että hän pärjää tai on pärjäämättä.
Eläkeikäkin pian edessä.
Apila
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuulen siinä suurta sitoutumista, pitkämielisyyttä, kestävyyttä ja epäilemättä myös rakkautta. Kaksi kertaa olet lupautunut seisomaan miehesi rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin ja niin todella olet tehnyt. Sinä olet kaksi kertaa valinnut miehesi, mutta kuulostaa siltä, että se, jonka hän on valinnut ja joka päivä valitsee on alkoholi.
Kerrot, että ryhdyit heti suhteenne alussa miehellesi auttajaksi. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen ihminen maailmassa, joka uskoo, että minun rakkauteni avulla toinen kyllä raitistuu, paranee, muuttuu tms. Valitettavasti puolison halu, tahto, pyrkimys eikä rakkaus tee alkoholistia raittiiksi, jos oma motivaatio puuttuu.
Miehesi on ilmeisesti juonut lähes koko aikuisuutensa, useita kymmeniä vuosia. Siinä ajassa hänelle on rakentunut voimakas sekä fyysinen että henkinen riippuvuus viinaan. En tiedä, elätteletkö vielä toiveita miehesi raitistumisesta. Kun ympäristö kerran mahdollistaa hänen juomisensa, niin työpaikalla kuin kotonakin, niin miksipä hän rakkaasta pullostaan luopuisi. Ainoa pysäytys voisi olla uhka terveydentilaan liittyen. Aina sekään ei tehoa.
Kerrot masennuksestasi ja adistuneisuudesta. Voimasi alkavat loppua eikä mikään ihme. Kuulostaa siltä, että miehesi alkoholismi on saanut sinutkin sairastumaan ja uupumaan. Lapsenne ovat sinusta ja jaksamisestasi huolissaan ja sama huoli nousee minullekin. Nyt olisi sinun aika hengähtää ja alkaa pitää huolta itsestäsi. Toivottavasti et pahastu, kun sanon näin suoraan, mutta on todennäköistä, että miehesi juo itsensä hautaan joko sinun rinnallasi tai ilman sinua.
Syyllisyys on usein tuttu tunne alkoholistien omaisille. Silloinkin kun rakkaus on koetuksella tai jo lopussa, saattaa puolison syylisyys pitää liittoa kasassa. Ajattelenkin, että tärkeimmät keskustelut sinun tulee käydä itsesi kanssa. Voitko antaa itsellesi luvan ajatella itseäsi, kun olet tottunut ajattemaan ensin miestäsi? Voisivatko sinun tarpeesi olla yhtä tärkeät kuin miehesi? Voisitko nyt asettaa ne etusijalle? Voisitko sallia itsellesi vapauden?
Kerrot, että eläkevuodet alkavat jo häämöttää. Miten haluaisit niitä viettää? Anna itsellesi lupa unelmoida ja suunnitella. Monet asiat ovat vielä mahdollisia, kunhan annat itsellesi niihin luvan.
Ymmärrän, että kysymys eroamisesta tai jäämisestä on iso eikä sitä päätöstä pidäkään tehdä hätiköiden. Suosittelen, että haet itsellesi keskusteluapua ja vertaistukea. Kahdenkeskinen keskustelu ammattilaisen kanssa auttaa usein selvittelemään omia tunteita (esim. sitä syyllisyyttä) ja ajatuksia. Al-Anon tarjoaa vertaistukea alkoholistien omaisille. Sivulta löydät lisätietoja ja paikat, joissa kokontuu omaisten ryhmiä ympäri Suomea.
Tässä vielä videopätkä, jossa perheneuvojat keskustelevat siitä, kun päihteiden käyttö on ongelmana parisuhteessa:
Lempein ja rohkaisevin terveisin Paula, perheneuvoja
KYSYMYS: Mieheni haukkuu ja vähättelee minua yhteisen lapsemme nähden ja hänelle. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet." Hän on myös esittänyt lyövänsä minua lapsen nähden, huutanut ja rikkonut tavaroita lapsen nähden. Perhetyöntekijämme mielestä käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäni pitää lapsesta huolta sillä lapsi on loukannut itseään useasti läsnäollessani.
Perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole tarpeeksi jämäkkä puhuessaan jaan kiertelee ja kaartelee.. Mikä olisi oikea taho hakea apua perheelle? Ja missä menee raja, jonka jälkeen lapsellemme on enemmän haittaa kuin hyötyä yhdessä pysymisestämme? Meillä on paljon erimielisyyksiä esim. Lapsen syömisistä ja ulkoiluista, miehen mielestä 2 vuotiaamme saa syödä silloin tällöin sipsiä ja juoda kokista, eikä hän käy juurikaan ulkona lapsen kanssa vaan katsoo paljon televisiota ja pelaa tabletilla.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut huolestuneeksi. Huutaminen, haukkuminen, väkivallalla uhkaaminen, tavaroiden rikkominen, toisen vanhemmuuden kyseenalaistaminen, yms. ovat vakavia asioita ja henkisen väkivallan tunnusmerkkejä. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet", on todella väkivaltainen viesti lapselle. Tähän pitää puuttua heti!
Kirjoitat, että perhetyöntekijänne mielestä miehesi (väkivaltainen) käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäsi huolehtia hänestä. Tällaista huolta kumpi tahansa vanhemmista voi toki ilmaista, mutta tapa millä se nyt tehdään, ei kuullosta asialliselta. Kirjoitat, että perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole mielestäsi tarpeeksi jämäkkä. Jäin miettimään, että olettekohan jo lastensuojelun asiakkaita ts. onkohan perhetyöntekijänne ohjautunut teille lastensuojelun kautta? Vai onko perhetyö kunnan ennaltaehkäisevää palvelua? Mikäli ette ole vielä lastensuojelun asiakkaita, suosittelen sinua kääntymään viipymättä kuntanne sosiaalitoimiston puoleen! Mikäli olette jo lastensuojelun asiakkaita, voit ilmaista tyytymättömyytesi perhetyöntekijän toiminnasta hänelle itselleen ja / tai hänen esimiehelleen. Kuullostaa siltä, että jäät nyt kovin yksin hätäsi ja mielipahasi kanssa. Vielä tiivistetysti: Kysyit, mikä on oikea taho hakea apua perheelle ja mielestäni se on ensisijaisesti lastensuojelu.
Kirjoitit kasvatuksellisista erimielisyyksistä kuten lapsen ulkoilusta ja syömisestä. Kaksivuotias lapsi tarvitsee monipuolista ja terveellistä ravintoa, jokapäiväistä ulkoilua ja riittävästi unta. Lisäksi hän tarvitsee paljon rakkautta ja rajoja sekä ennen kaikkea rauhallisen kasvuympäristön. Kaksivuotias ei jää mistään paitsi vaikkei hänen elämässään olisi lainkaan sipsiä, kokista (tai muita vastaavia herkkuja), tablettia tai televisiota (tai muita ruutuja). Toki edellä mainittuja asioita (ja muitakin) voi tulla lapsen elämään vähitellen, mutta sopivasti annosteltuna ja lapsen kehitystaso huomioiden. Mikäli parisuhdetilanteenne jatkuu pidempään riitaisena eikä siihen löydy riittävää apua, kannattaa eroa miettiä vakavana vaihtoehtona. Mutta ensisijaista olisi nyt saada lastensuojelu kuvioon mukaan tai tehostaa sen toimintaa.
