KYSYMYS: Olen 38v. naimisissa oleva 3 lapsen äiti. Aviolittoa on kestänyt 10v. Luonteeltani olen sosiaalinen, joustava ja helppo elämänkumppani, en kahlitse toista ja annan hänen totuttaa ja harrastaa itseään ja ystävät ovat minun henkireikäni. Mieheni on johtaja sekä töissä että kotona. On kova poika määräämään ja sanomaan viimeisen sanan. Kysyn aina monesti häneltä mitä mieltä hän on asioista kun teen jotakin päätöksiä,muuten siitä seuraa riitaa jos hän ei ole sanottavaansa saanut sanoa. Hän myös haluaa pistää nokkansa joka asiaan. Huonekalujen paikkoja ei vaihdeta ilman hänen lupaansa, tauluja ei laiteta seinään.. Viime kesänä leikkasin hiukseni lyhkäseksi kysymättä häneltä lupaa siihen (tiesin,että hänen mielestään naisella pitää olla pitkät hiukset) kun tukkani oli kuin hiirenhäntä.Tulin parturista kotiin ja kuulin kunniani ja hän avautui sekä naapurin, että lasten aikana niin, että tyttärelle tuli todella paha mieli ja purskahti itkuun (9v.) itsekkin ihan tärisin. Sano vielä samalla, et perutaan synttärijuhlat kun mulla on niin karmeet hiukset. Ilmoitti illalla, et hän ei tule koskaan mainitsemaan enää mitään minun hiuksistani ja nyt olen sit käyny toisen kerran parturissa ja komentteja ei ole tullut. Mieheni on kunnianhimonen tunnollinen ja kova tekemään töitä ja tunnollinen. Työssä hän on saanut arvostusta ja uskoisin, et pidetty esimies. Urheilussa hän on menestynyt nuorempana ja siitä seurauksena hän on myös ollut kiinnostunut koko elämänsä terveellisestä ruokavaliosta ja siinä sivussa olen myös saanut joululahjaksi ruokagurulla käynnin (missä homma meni aivan yli). No,se on taakse jäänyttä elämää. Viime jouluna tuli lahjaksi crosfitin alkeiskurssin lahjakortti ja sitä ennen syksyllä olin sanonut,et tiedän sen, ettei mua kiinnosta se homma, enkä halua uhrata perheenaikaa siihen. Sain mä toki muutakin häneltä lahjaksi. Eli komentti kuuluu häneltä: Minä en anna hänelle aikaa eikä hän tule minun elämässäni ykkösenä.. enkä huomioi häntä tarpeeksi.. Hän myös harrastaa metsästystä, mikä vie paljon aikaa, mutta en ole valittanut siitä. Joka vuosi hän vielä lähtee vkoksi metsästämään kavereiden kanssa, mutta mielummin hän lähtis minun kanssa. Mä en ole käynyt missään reissulla.. Hänen kaverinsa lähtee naisystävänsä kanssa 3 viikoksi ulkomaille ja tämä äiti jättää lapsensa isälle hoitoon siksi aikaa. Niin hänen mielestänsä se olisi ok,että me jätettäis omat lapset ja lähdettäis reissuun 3 viikoksi ja vaiks mun äiti hoitais niitä.. Tässä olis paljon kirjotettavaa.. mut viimeinen ongelmanydin on nyt se, että olen halunnut mennä facebookkiin n.5 vuotta sitten, mutta siitä seuraa sitten avioero, koska meidän parisuhde ei ole kunnossa ja se on hänelle sitten viimeinen niitti. Kun mä vietän sit siellä aikaa enkä panosta parisuhteeseen. Yksi syy miksi sinne olisin matkalla, kun nyt sit kohta 2 hyvää ystävääni asuu ulkomailla ja mulla ei ole aikaa kirjotella kaikille erikseen ja muutenkin. Eli olis tarkotus liittyä naamakirjaan, mutta uhkakuvat leijuu päällä.. Ystävät eivät voi ymmärtää tämmöstä rajottelua enkä kyl itsekkään.. Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut, mut ei käy. Isäntä saa päättää niin paljon perheen asioista ja se on mulle ihan ok, mut jotkut asiat olis ihan ki a itse päättää. Oon miettinyt, et onks se jollakin tavalla narsisti.. ja niin itsekeskeinen, hänen menot ovat aina ne tärkeimmät. Vielä kaikkien vuosien jälkeen naaman eteen tulee se oma ruokalautanen, mut ei olla kiinnostuttu onko jollakin muullakin nälkä.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kirjoituksesta kuultaa läpi paljon painetta. Kuin olisit kerännyt pitkään aineistoa, joka on tuottanut sinulle mielipahaa ja murhetta. Onko niin, ettette oikein kunnolla pysty miehenne kanssa puhumaan näistä asioista. Kun tarpeeksi kauan patoaa itseensä mielipahaa, ei vastaa loukkauksiin tai rajoittamiseen, tulee pikkuhiljaa aika tukala olo. Se olo vaikuttaa koko elämiseen, on vaikea nauttia arjesta, lapsista ja kaikesta hyvästä, kun kantaa loukkausten ja riitojen ja näkymätöntä reppua. Tärkeintä olisi siis, että voisit puhua hänen kanssaan siitä, miten koet tilanteet, joihin joudutte.
Kun kirjoitat, että ystäväsi eivät voi ymmärtää miehesi harjoittamaa rajoittelua, niin lisäät perään, ettei voi ymmärtää sitä itsekään. Aikuinen ihminen on tasa-arvoinen ja vertainen parisuhteessa, sen ei tulisi perustua kummankaan määräilyyn, rajoittamiseen tai alistamiseen. Kerroit yhtenä esimerkkinä halusi liittyä Facebookiin ja miehesi vastustuksen sitä kohtaan. Joskus suhteessa joudumme joustamaan ja luopumaan aisoista, joista pidämme, jos ne aiheuttavat toiselle jotain sellaista hankaluutta joka oikeasti on todellista. Minun on hyvin vaikea uskoa, että aika laajalle levinnyt tapa kommunikoida ihmisten kanssa, eli Facebook, voisi uhata miestäsi. Luulen, että kysymys Facebookista on vain yksi monista vastaavista. Oleellisinta on ehkä halu kontrolloida toista.
Luulen, että tarvitsisitte apua, että oppisitte puhumaan ja elämään arkea tasavertaisina kumppaneina. Tällä en tarkoita sitä, etteikö saisi olla työnjakoa, ja erilaisia rooleja ja tehtäviä. Tarkoitan sitä, ettei kumpikaan saisi kokea olevansa alistettu tai rajoitettu.
Paikkakunnallanne toimii varmasti esimerkiksi kirkon perheneuvonta. En voi taata, että saatte heti aikaa, mutta aina pääsee jonoon, ja jo se tieto, että on apua on tulossa, usein helpottaa oloa.
KYSYMYS: Olemme tuore aviopari ja suhteemme on kariutunut. Meillä on kokoajan riitaa jostain, eikä kumpikaan näe juurikaan omia kavereitaan. Molemmat ovat työttömänä, joten istumme päivät kahdestaan kotona. Mies jäi muutama kuukausi häiden jälkeen kiinni pettämisestä ja tämän jälkeen on vaimo harkinnut omaa asuntoa ja avioeroa. Oman asunnon saamista hankaloittaa kuitenkin luottotietojen menetys. Kumpikaan ei juuri tiedä mitä haluaa, haluaako yrittää vielä ja mennä terapiaan vai lähteä omilleen? Vaimolla on todettu masennus vuosia sitten ja tämä pahentaa asioita kuten päivittäistä riitelyä
Ota Suhdeklinikka seurantaan Facebookissa!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä aviopari. Kiitos viestistänne! Kirjoitatte tuoreesta avioliitostanne, joka on kariutunut. Viestistänne tulee esille, miten moni asia on vaikuttanut avioliittonne vaikeuksiin. Näitä ovat esimerkiksi riitely, ajan puuttuminen kaverisuhteista, työttömyys, uskottomuus ja masennus. Olette harkinneet avioeroa, mutta luottotietojen menetys hankaloittaa oman asunnon saamista. Viestinne perusteella on vaikea sanoa, mikä kaikki on vaikuttanut mihinkin.
Vaikuttaa siltä, että olette joutuneet ikään kuin noidankehään, jossa monet ongelmat ruokkivat toisiaan. Ehkä juuri tästä syystä ette myöskään itse tiedä, mitä haluaisitte. Rohkaisen teitä hakemaan ulkopuolista apua ongelmiinne esimerkiksi oman lähialueenne seurakunnasta tai perheasianneuvottelukeskuksesta. Ulkopuolisen auttajan näkökulma voisi auttaa teitä ulos noidankehästä.
Mikään kirjoittamistanne ongelmista ei mielestäni ole kuitenkaan ylitsepääsemätön. Päinvastoin. Se, että olette lähteneet etsimään apua suhdeklinikan työntekijöiltä kertoo mielestäni vähintäänkin orastavasta toivosta. Elämänkaaren eri vaiheissa olevat avioparit ovat löytäneet ratkaisuja ongelmiinsa ratkaisemalla ongelman kerrallaan. Haastan teitä pohtimaan, mihin haasteeseen tarttuisitte ensin?
KYSYMYS: Olemme olleet avopuolisoni kansaa yhdessä ihan pian 3 vuotta. Mieheni 28v, tulee toisesta Euroopan maasta ja kielemme on suomi ja englanti meillä ei ole yhteisiä lapsia minulla sen sijaan on 3 lasta, joista 4-vuotias asuu kanssamme. Mieheni on pitkään ollut työttömänä ja meillä on taloudellisesti myös hankalaa.
Minä olen 35 ja mieheni 28. Olemme yrittäneet puhua paljon parisuhteestamme ja vaikeuksista. En haluaisi menettää miestäni kun hän on nyt puhunut et lähtee kotimaahan hänellä ei ole sosiaalista elämää täällä ja meillä ei ole mitään yhteistä. Tämä meidän tarina on todella pitkä.
Olen itkenyt ja kertonut et minuun sattuu ja miehelläni on myös suuri stressi, ei töitä ja ei ystäviä ja olen sanonut et mennään yhdessä johonkin missä saadaan apua mutta mieheni ei luota et se auttaa.
VASTAUS: Miehesi tilanne ei ole helppo: vieras maa, vieras kulttuuri, ei työtä eikä ystäviä. Taloudellinen tilanne ahdistaa ja aiheuttaa stressiä. Lisäksi hän on uusperheen isäpuoli. Nämä ovat 28-vuotiaalle melko vaativia asioita. Ei ole ihme, että ajatus palaamisesta kotimaahan tulee mieleen. Varsinkin, kun on tunne, että teillä ei ole mitään yhteistä.
Olisiko siis niin, että miehesi ei halua enää jatkaa suhdettanne? Olette olleet yhdessä kolme vuotta. Siinä ajassa ehtii jo nähdä paljon, ja oppii myös tuntemaan toista. Ehkä elämä tällaisena ei sittenkään ole sitä, mitä hän haluaisi. Näin vain joskus käy, ja se satuttaa sitä osapuolta, joka haluaisi vielä yrittää. Tässä tapauksessa siis sinua. Mutta toista ei voi pitää väkisin, kuten tiedät. Jokainen parisuhde päättyy, jos toinen ei enää halua jatkaa. Yksin ei sitä voi tehdä. Jos tahto loppuu, niin silloin ei puhuminenkaan auta. Siinä miehesi on oikeassa.
Te olette kuitenkin pystyneet puhumaan myös vaikeuksistanne. Tämä on hyvä asia. Mitä miehesi toivoo sinulta juuri nyt? Onko hän jo päättänyt palata kotimaahan vai voisitteko yhdessä löytää jonkun vaihtoehtoisen suunnitelman?
KYSYMYS: Tänään kävin mieheni kanssa ensimmäisellä käynnillä perheneuvonnassa. Tavallaan hyvä ja toisaalta huono fiilis, oikeastaan ehkä lamaantunut. Historiamme: 28 vuotta yhdessä (parikymppisistä saakka), 20v naimisissa, lapset 14v ja 10v. Vuosien ajan riidat vaan pahentuneet ja välit viilenneet.
Elämme kausia, jolloin mielestäni olemme kuin "kämppiksiä". Ei puhuta, ei läheisyyttä, suudeltu ehkä viimeksi 3 v sitten, ei kosketusta, ei seksiä, välillä ei pysty olemaan edes samassa huoneessa, Viimeinen 6 kk silmitöntä riitaa, ihan kaikesta - todellakin kaikesta mahdollisesta. Olen sanonut vuosien ajan miehelleni viimeisenä keinona lopettaa riitely, että erotaan. Ei käy miehelle, pakenee ja vaikenee tilanteesta. Sitten luovutan itsekin ja taas menee muutama kuukausi "kämppiksinä" kunnes räjähtää tunteet pihalle. Lapset kärsineet varmastikin tästä jatkuvasta kireästä ilmapiiristä ja riidoista. Tosiaan viimeiset 6 kk ajan tilanne revennyt käsistä, olen niin vihaa, katkeruutta, surua, pettymystä täynnä, että harkitsen oikeasti vakavissani eroa. Ei näin voi elää, ei kukaan.
En voi sanoa tuntevani rakkautta miestäni kohtaan. Olen yrittänyt keskustella rauhallisesti tilanteesta, hän sanoo: "Painu sinä akka V...uun siitä. Periaatteesta en eroa." Ala-arvoista kielenkäyttöä ja halveksuntaa saan joka kerta. Itsekin sorrun sitten haukkumaan ja kiroilemaan. Minä hoidan kodin kaikki asiat, lapset, koulut, lemmikit, viralliset asiat, talouden ym.ym. olen aina joutunut hoitamaan. Hän ei osallistu näistä mihinkään - satunnaisesti tekee pienen pienen askareen suurella näytöksellä. Kaivelee vanhoja asioita jatkuvasti. "Sanoit 15 vuotta sitten näin ja näin" tai "6vuotta sitten olit sitä mieltä..." Ei anna mitään anteeksi vaan selittää että pelkää ettei oma loppuelämänsä riitä häntä saamaan puntteja tasan kanssani, mitä on saanut minun osaltani paskaa osakseen.
Olen pyytänyt anteeksi ja ollut pahoillani mitä olen sanonut ja häntä loukannut. Ei auta. Pakko on vaan päästä mieltäni pahoittamaan ja päästä "tasoihin". Tosiaankaan ei suostu edes erosta kekustelemaan, sanoo ettei voi elää päivääkään ilman lapsia. Kotona ollessaan pääsääntöisesti painuu itsekseen makuuhuoneeseemme tietokoneen ja/tai kitaran ääreen. Minä ja lapset olemme keskenämme, hän ei osallistu juuri mihinkään. Silti aina painottaa ettei voi olla eri paikassa kuin lapset. Ristiriitaista?? Minulla ja lapsilla on erittäin hyvät ja tiiviit suhteet, avoimesti käymme läpi ihan kaikki asiat. Isälleen eivät kerro juuri mitään todella henk.kohtaista. Tuntuu, että koko kasvatusvastuu on alusta asti ollut minulla. Harrastelee oman ryhmänsä kanssa musisointia ja häipyy monesti treenikämpälle useiksi tunneiksi kerrallaan.
Emme pysty keskustelemaan, väittää rakastavansa minua mutta mielestäni se ei ilmene millään! Olen todellisessa umpikujassa. Tässä vasta pieni murto-osa siitä kaikesta mitä joudun sisälläni kantamaan ja ohtaamaan jatkuvasti. Pahimpia törkeyksiä en ilkeä edes kirjoittaa mitä hän on minulle sanonut vuosien saatossa.Tänään jopa perheneuvoja ehdotti vakavissaan alkaa miettiä mahdollista avioeroa yhtenä ratkaisuna. Seuraavan kerran menemme 3 vkon kuluttua jatkamaan perheneuvontaan keskusteluja. Oikein kauhistuttaa mitä siinä välissä tekisin... Haluaisin saada neuvoja teiltäkin.
VASTAUS: Kovin tuli surullinen olo lukiessani kirjettäsi. Sinulla on takanasi pitkä turhautumisen ja pettymysten sarja. Ei ihme. Olet jäänyt kovin yksin vastaamaan perheesi tarpeista, huoletimaan lapsista ja kantamaan vastuuta. Tosin olet saanut vastineeksi hyvät suhteet lapsiisi, se valopilkku on olemassa.
Tuntuu pahalta kuulla, millaista välinpitämättömyyttä ja ilkeää puhetta olet saanut osaksesi. Toivon pilkku on se, etät miehesi on ollut hlukas lähtemään perheneuvontaan. Joku halu hänelläkin on olemassa saada perhe-elämä siedettävään kuntoon. Hän ei halua erota, mutta hän on neuvoton parantamaan parisuhdetta.
Perheneuvonnassa käynti jätti sinuun huonon fiiliksen ja jollain lailla lamaantuneen olon. Toivottavasti saitte kuitenkin uutta ajateltavaa. Jos siellä mietitte eron mahdollisuutta, se saattaa panna miehesi miettimään, mitä ero todellisuudessa merkitsisi. Kun eroajatuksen joutuu kohtaamaan konkreettisella tasolla ja miettimään, mitä se käytännössä merkitsee, joskus tuo antaa todellista motivaatiota ryhtyä parantamaan parisuhdetta.
Perheneuvonnassa todennäköisesti joudutte kumpikin sanoittamaan sitä, mikä pitäisi muuttua, että parisuhde voisi jatkua. Joudutte miettimään, mitä muutoksia itse on valmis tekemään parisuhteen parantamiseksi ja mitä toivoo toiselta. Hyvä lähtökohta on myös pohtia, mitä kaikesta huolimatta on suhteessanne ja perhe-elämässänne sellaist hyvää, jonka toivotte jatkuvan. siitä löytyy pohjaa sille, että suhteen eteen kannattaa ponnistella.
Selvää on, että tilanteenne ei voi jatkua ennallaan. Pettymyksesi muuttuu kiukuksi ja katkeruudeksi ja sen kanssa itsesi ja läheistesi on hankala elää. Eikä miehelläsikään ole hyvä olla.
Olette jo muutoksen tiellä. Mihin tie johtaa, se ei ole vielä selvinnyt, mutta toivon sen johtavan sellaiseen elämään, että sitä jaksaa elää ja että siinä löytyy elämän ilo.
KYSYMYS: Mitä minun pitäisi tehdä, kun emme pysty enää keskustelemaan yhdessä mieheni kanssa ilman, että tulee riitaa?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestä, joka oli varsin ytimekäs. Toiveenasi on rakentava keskustelu, mutta käytännössä päädytte riitelemään.
Joskus riitely voi olla parin tapa olla kontaktissa toisiinsa. Voi tuntua, ettei osata enää olla muulla tavalla läheisiä. Joskus riitelyä käytetään läheisyyden ja etäisyyden säätelyyn. Riita on tehokas tapa saada toinen pysyttelemään etäällä, jos läheisyys tuntuu syystä tai toisesta vaikealta. Jotkut taas tarvitsevat riitaa päästäkseen sitä seuraavan sovinnon teon avulla lähelle toisiaan. Kuluttavia tapoja nämä kaikki.
Tässä joitain neuvoja rakentavampaan kommunikointiin:
- Kuuntele rauhassa, mitä toisella on sanottavaa. Keskity aktiiviseen kuunteluun, älä siihen mitä aiot itse kohta sanoa. Yritä kuulla toisen sanomisista se olennaisin viesti.
- Kerro oma näkökulmasi rauhallisesti ja selkeästi.
- Puhu vain yhdestä asiasta kerrallaan. Älä hae potkua vanhoista asioita, vaan malta keskittyä kyseessä olevaan asiaan.
- Älä syyttele, silloin toinen siirtyy helposti puolustautumisasenteeseen eikä pysty yhtä hyvin kuuntelemaan asiaasi.
- Käytä minä-viestejä. Kerro, mikä merkitys tällä asialla on sinulle. Voi olla, että toinen ei ole edes tiennyt sitä.
- Toinen ei kuule sen paremmin vaikka huutaisit, vaan yleensä päinvastoin.
- Kun haluatte selvittää asioita, puhukaa selvin päin.
- Väkivallan käyttö missään muodossa ei ole hyväksyttävää. Kenelläkään ei ole oikeutta purkaa omaa kiukkuaan toiseen, lapsiin, lemmikkieläimiin tai tavaroihin.
- Opetelkaa sopimaan. Toisille sopii parhaiten ohje ”älä mene nukkumaan riidoissa”, toiset tarvitsevat vähän pidemmän ajan lauhtumiseensa. Tärkeintä on, että molemmat kantavat vastuuta sovinnon teosta ja aloitteesta siihen.
- Lasten on tärkeää nähdä, että vaikka vanhemmat joskus riitelevät, he eivät silti satuta toisiaan ja tekevät aina riidan jälkeen sovinnon.
- Ennen kuin olet aloittamassa pieniä ja turhanpäiväisiä riitoja, kysy itseltäsi: haluatko olla oikeassa vai onnellinen?
KYSYMYS: Olen ollut viisi vuotta naimisissa mieheni kanssa ja meillä on parivuotias lapsi. Kumpikin ollaan töissä ja miehellä fyysisesti raskas työ. Ongelmaksi on tullut yhteisen ajan puute, jota olen itse tietoisesti yrittänyt korjata hankkimalla lastenhoitajaa että voidaan olla kahdestaan. Viimeksi kun oltiin taas yhdessä viettämässä iltaa niin mieheni roikkuu kännykällä facebookissa. Itse olen jo tähän niin tottunut etten edes huomannut mutta sitten eräs toinen mies sanoi siitä miehelleni arvostelevasti ja olin samalla kannalla hänen kanssa. Siitä meille tuli iso riita koska en muka puolustanut miestäni.
Olen aiemminkin valittanut hänen liiallisesta tietokoneen ja facebookissa roikkumisesta. Häntä vaan kiinnostaa ne enemmän kuin minä. Saatiin asia kuitenkin sovittua. Toinen ongelma on se, että minä olen aina se joka tekee aloitteen seksiin. Vuoden aikana mies on kerran tehnyt aloitteen kolmen aikaan aamuyöllä. Meillä on seksiä, mutta vain minun aloitteestani. Mies sanoo olevansa niin väsynyt töistä että vaikka Jennifer Lopez tulisi vastaan ei jaksaisi naida... Olen jopa yrittänyt auttaa miestäni löytämään toista työtä, mutta tässä maailman tilanteessa ei töiden saaminen ole helppoa.
Nyt vielä itselleni on tullut ihastuksia toisiin miehiin ja en ole siis tehnyt mitään, mutta ahdistaa kun on välillä niin puutteessa ja tulee torjutuksi oman miehensä puolelta. Meillä on suukottelua ja halailua päivittäin, mutta niin kuin mieheni aina sanoo tarviiko sitä aina nussia? Minulla on kanssa kysymys miksi naiset joutuu uhrautua antamaan mutta miesten ei tarvitse enää uhrautua naistensa vuoksi? Ollaan käyty aiemmin yhdellä ryhmämuotoisella avioliittokurssilla mutta se oli ihan turhaa..
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että kysyt paikkaasi miehesi elämässä: mitä hänelle merkitset? Elätte pikkulapsiperheen elämää, jossa parisuhdeaikaa pitää yleensä tietoisesti raivata. Niin olet tehnytkin, mutta ilmeisesti kaipaisit jonkinlaista panostusta myös miehesi puolelta. Olet ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt, jos miehesi roikkuu kesken kahdenkeskistä iltaanne Facebookissa. Kännykkä on silloin ikään kuin parisuhteenne kolmas osapuoli, joka kilpailee miehesi huomiosta. Olet päätellyt, että FB on miehellesi kiinnostavampi. Surullista, jos näin todella on. Suosittelisin sinua kuitenkin tarkistamaan asian vielä mieheltäsi: mikä loppupeleissä on hänelle tärkeää. FB ja muut sosiaaliset mediat koukuttavat helposti, mutta koukkuun jäänyt saattaa olla viimeinen, joka tämän huomaa ja joka tästä kärsii. Silloin asiaan pitää puuttua lempeästi mutta jämäkästi.
Toiseksi ongelmaksi kerrot miehesi passiivisuuden seksialoitteiden suhteen. Mies selittää asiaa työhön liittyvällä väsymyksellään. Onko näin jatkunut pitkään? Ovatko seksuaaliset tarpeenne olleet aiemmin helpommin yhteensovitettavissa vai oletteko olleet aina erilaisia tässä suhteessa? Olet ymmärrettävästi turhautunut ja loukkaantunut kun tulet torjutuksi. On myös inhimillistä, että ihastut muihin miehiin kun et saa mieheltäsi kaipaamaasi huomiota. Ihastuksia tulee ja menee, mutta ratkaisevaa on, kuinka silloin toimii. Olet toiminut viisaasti kun et ole lähtenyt ratkaisemaan parisuhdeongelmaa uusilla suhteilla. Lisäksi minusta kuullostaa hyvältä, että parisuhteessanne on säilynyt päivittäinen arkihellyys. Pitäkää siitä kiinni!
Pohdit myös, miksi naisten täytyy uhrautua antamaan, mutta miesten ei. Jäin miettimään, että onko asia todella niin? Itse ajattelen, että kenenkään ei tarvitse uhrautua seksiin - sukupuolesta riippumatta. Seksin täytyy olla vapaaehtoista, muuten siitä katoaa ilo ja nautinto.
Kuulostaa siltä, että parisuhteessanne on vaihe, jossa läheisyyden ja erillisyyden tarpeenne eivät oikein kohtaa miehesi kanssa. Antakaa tälle vaiheelle aikaa ja mahdollisuutta korjaantua itsestään. Jos kuitenkin pidemmän päälle tuntuu, että kaipaatte ulkopuolistakin apua, niin suosittelen teitä hakeutumaan pariterapiaan.
KYSYMYS: Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä kaksi vuotta josta vuoden olemme asuneet yhdessä. Kun tapasimme, rakkaus iski nopeasti ja vei jalat alta, alusta lähtien meillä molemmilla on ollut vahva yhteenkuuluvuuden tunne vaikka mutkia matkaan on tuonut miehen ymmärtämättömyys rankkaa taustaani kohtaan.
Perheessäni on ollut hyväksikäyttöä, alkoholismia sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ensimmäistä kertaa ottaessani alkuaikoina nämä asiat esille mieheni haukkui minut pystyyn ja sanoi että pilasin hänen halunsa minua kohtaan. Monia tällaisia tilanteita on tullut kohdalle, joissa minä olen joutunut pyytämään anteeksi mennyttä ja häpeämään itseäni. Itse taas omakuvani on positiviinen: olen selviytynyt rankoista kokemuksia ja se on kasvattanut minua ihmisenä. Koen näiden vahvistaneen minua, mutta mieheni näkee minut jollain tavalla heikkona. Mm. sairastuttuani burnoutiin käski mieheni minun "mennä töihin ja ryhdistäytyä", vaikka olin väsynyt ja masentunut, piti minun jaksaa suorittaa kotona ja hakea töitä ja tehdä kotityöt. Kuitenkin muutama kuukausi sitten mieheni joutui traumaattiseen tilanteeseen jonka jälkeen hänelle puhkesi post-traumaattinen stressihäiriö. Nyt kun hän on "herännyt" siihen miltä tuntuu voida huonosti hän vaatii minua hoitamaan kaiken, työn, kotityöt ja kaupassakäynnit. Koen että suhteemme lähtöasetelma on väärä, sillä minä joudun useimmiten antamaan periksi ja uhrautumaan. Olen selvästi kiltimpi osapuoli suhteessamme ja rajojen asettaminen ollut minulle aina ongelma. Nyt kuitenkin ajan kuluessa olen niin tehnyt mutta koen että mieheni vaatii minulta silti liikaa.
Koen että suhteessamme on eri säännöt hänelle ja minulle. Koen ettei hän arvosta kovaa vaivaa ja panostustani vaan talloo vaan päälleni oman makunsa mukaan. Yritän olla hänen tukenansa nyt kun hänellä on vaikeaa, mutta useimmiten viha ja katkeruus saa vallan enkä pysty päästämään vanhasta irti vaan elän uudelleen ikäviä muistoja. Tunteeni ovat laimentuneet mutta rakastan häntä kuitenkin. Tiedän hänen katuvan mutta en tiedä auttaako se enää. Haluaisin kuitenkin yrittää jatkaa eteenpäin, sillä kaikki tekevät virheitä ja uskon niiden vahvistavan suhdetta. Kysyn siis miten päästä eteenpäin tässä kimurantissa tilanteessa?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Onpa todella haastava tilanne! Mutta palastellaanpa sitä hieman ja yritetään laittaa asioita raameihinsa.
Ensiksikin: Sinua voi onnitella! Rankasta taustastasi huolimatta olet omaksunut positiivisen omakuvan ja se on auttanut elämässä eteenpäin. Vaikka tämä hyväksyvä asenne itseä kohtaan ei ole suojannut sinua burnoutilta, se on kuitenkin auttanut selviytymään siitä paremmin.
Toiseksi: Harmillista, että et ole saanut mieheltäsi ymmärrystä sen enempää taustasi kuin burnoutinkaan suhteen. Se on väsyttänyt ja turhauttanut sinua entisestään. Päätellen miehesi post-traumaattisesta stressihäiriöstä myös hänellä taitaa olla jotain selvitettävää menneisyydessään. Kun elämässä tapahtuu jotain traumaattista, vastaavantapainen jo aiemmin koettu asia saattaa silloin nousta pintaan. Usein nuo muistot ovat niin kipeitä, että ne eivät ole saaneet tilaa tietoisuudessamme. Traumaattisessa tilanteessa ne puskevat väkisin pintaan. Hämmentävää on, että emme aina välttämättä tavoita tuota muistoa, vaan se tulee esiin ahdistavina oireina. Keho muistaa, vaikka tapahtuma ei olisi aktiivisesti mielessä.
Kolmanneksi: Sanot eläväsi uudestaan ikäviä muistoja tässä suhteessa, vaikka et haluaisi. Onko edellä kuvattu myös sinulle tuttua? Mietipä, miten paljon tilanteesi muistuttaa lapsuuden perhettäsi ja omia tuntojasi siellä. Sanotaan, että etsimme tiedostamattamme itsellemme kumppania, jonka kanssa yritämme korjata aiempia hankalia ja vääristyneitä ihmissuhteitamme. Kerrot, että tavatessanne rakkaus iski ja vei teiltä jalat alta. Oliko tällaisessa yhteenkuuluvuuden tunteessa kokemus, että toisessa oli jotain kummallisella tavalla tuttua ja ”kotoista”? Alkuun se viehätti, mutta vähitellen se on muuttunut ahdistavaksi. Onko miehesi käyttäytymisessä jotain samaa kuin mitä olet aiemmin kokenut? Vähättelevää, arvostelevaa ja halventavaa käytöstä sinun ei tarvitse enää sietää.
Ihmisen luonnollinen tarve on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Uskon, että sama tarve on teillä molemmilla, keinot sen saavuttamiseksi ovat vain nyt hukassa. Paras tapa siihen on omien kokemusten jakaminen ja toisen taholta ymmärretyksi tuleminen. Sen kaltaisessa tulehtuneessa tilanteessa kuin teillä on, se ei välttämättä onnistu kahdestaan. Mikäli haluatte jatkaa yhdessä, teidän kannattaisi lähteä hakemaan apua parisuhteenne ongelmiin. Omasta terveyskeskuksesta ohjataan eteenpäin. Myös lähin kirkon perheasiain neuvottelukeskus on käytettävissänne, samoin yksityiset pariterapiaa tarjoavat tahot.
Toivon, että kimuranttiin tilanteeseenne löytyy oikea apu.
KYSYMYS: Olen 4 vuotta seurustellut avomieheni kanssa josta 3,5 vuotta asuneet yhdessä. Alkuaikoinaan ennenkun muutettiin yhteen mieheni kulki luonani ja teimme yhdessä paljon juttuja ja juttelimme (nuo 6kk). Minun näkökulmastani ongelmia on paljon. Rakastan miestäni todella paljon ja niin hänkin väittää minuakin, sillon kuin siitä mainitsee, todella harvoin ja kun niin tekee, hän tekee sen todella nopeasti "love u" -menetelmällä. Olen ottanut asian esille heti silloin kun huomasin että asiat kääntyvät huonoon suuntaan. Eli kun olimme seurustelleet 6kk. Olen yrittänyt puhua asiasta miljoona kertaa mutta puhun seinille ja saan vain juujaa olkapäitten kohautuksia jos niitäkään. Suudelmia en saa, nopeita pusuja ohimennen omasta aloitteesta (harvoin miehen aloitteesta) haleja en saa. Niitäkin vain ohimennen että on pakko hänen liikkua samalla, esimerkiksi jääkaappia kaivaa tms. Olen pyytänyt läheisyyttä ja huomiota mutta mitään en ole saanut.
Olen sellainen nainen joka tarvitsee läheisyyttä ja rakkautta + huomiotakin toisinaan. Koko seurustelun aikana olen kuullut kehuja yhden käden sormilla voi laskea. Niitäkin olen pyytänyt, esim kun olen kokeillut vaatteita = onko hyvä= ei mitään vastausta. Tiedän että miehiä ei kiinnosta naisten muoti ja ns. pukeutuminen mutta tämä oli esimerkkinä siitä että kehuja ei heru. Itse kehun häntä lähes joka päivä monella eri tapaa. Komeaksi,seksikkääksi, hyvännäköiseksi jne. Sanon rakastavani ja ihanaksi. Jos hän satuttaa minua jollain tapaa (ei väkivaltainen ja ei petä) (tietääkseni) ja minulla tulee paha mieli tai itken, hän ei pyydä anteeksi. Jos yritän keskustella vakavasti meidän ongelmista, hän vain nauraa ja tirskuu mikä loukkaa minua todella paljon. Seksiä on vain kun hän haluaa. Tulen monesti torjutuksi ja jään ilman sitä omaa h-hetkeä. Tuntuu kun miehellä olisi vain omat tarpeet ja tyydytykset ykkösenä.
Sitten pääsemmekin aiheeseen videopelien pelaaminen. Hän istuu koneella aamusta iltaan jos ei ole jossain koulutuksessa. Tällä hetkellä hän on työnhakijana useampi ammattitutkinto takana ja itse toimin yrittäjänä kotoa käsin. Mieheni pelaa pelejä kavereittensa kanssa netin välityksellä ja sulkee minut ulkopuolelle moniksi tunneiksi. Yöllä hän saattaa huutaa isoon ääneen kavereittensa kanssa mikin välityksellä ja joudun konahtamaan hiljempaa, kun on yömyöhä ja naapurit herää. Ei ota opikseen vaan jatkaa älämölöä nii kauan kun kaverinsa laittaa nukkumaan. Itsekin pelaan tosi paljon ja uppoudun pelimaailmaan, mutta missään nimessä en silti jätä häntä ulkopuolelle ja lakkaa välittämästä. Ennen pelasimme yhdessä samoja pelejä ja hän otti minut mukaan piireihin mutta nykyään ei ja pelikaverinsa vain haukkuvat minua, kun yritän häntä saada pois koneen ääreltä + eikä myöskään puolusta tai sano mitään haukkumisiin. Yhteistä aikaa ainoastaan kaupassa käynnit, sauna ja nukkuminen. Joka ilta yritän olla hänen kanssaan pedissä ja jutella asioita mutta hän ottaa kännykkänsä ja katsoo sitten sarjoja tai jotain videoita. Pyydän häntä lopettamaan ja kun näin käy sitten miestäni yhtäkkiä väsyttää. Tämä tapahtuu joka ikinen ilta. Missä kiikastaa??
Olen yrittänyt kaikkeni, ero on ollut lähellä monta kertaa. Uskon vain siihen että hän muuttuu ja lopettaa ilkeilyn/pelaamisen ja torjumisen. Hän on paras ystäväni ja elämäni tärkein ihminen. Olen yrittänyt keskustella siitä että pitääkö minun muokata itsessäni jotain luonteessa tai ulkonäössä, vastaus on aina ei. Ja kyllä, olisin valmis tekemään mitä vaan että saisimme asiat kuntoon. Häntä varmasti stressaa raha ja työasiat niinkuin minuakin, mutta olen hänen tukenaan ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan. Häntä ei kiinnosta mitkään minun jutut, mutta itse olen kiinnostunut hänen tekemisistään ja harrastuksistaan. Olen yrittänyt keksiä yhteistä tekemistä, mutta aina saan vastaukseksi että ei ole rahaa, joka on osittain totta mutta silloinkin kun sitä on niin emme tee mitään vaikka ehotan. Lenkillä käymme mutta sekin menee niin että tosi harvoin ja kun käymme, hän juoksee kuin aroporo edellä kotiin että pääsee koneelle. Keinot alkaa olla loppu mutta ME emme halua että se keino on ero. Hänen sanojaan lainaten "en tiedä mitä tekisin ilman sua" - nyt se menee niin, että hän tekee kaiken ilman minua.
Onneton, 20
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Se herätti minussa surua. Mietin, miten yksinäiseksi mahdat tuntea itsesi parisuhteessanne. Lukuisat kerrat olet ottanut pulmanne puheeksi. Ne eivät ole saaneet vastakaikua. Yrityksesi vakavaan keskusteluun ovat tyssänneet avopuolisosi taholta ohittamiseesi ja asioiden mitätöimiseen. Hellyydenosoitukset ovat jääneet paljon sinun aloitteellisuutesi varaan. Millaisia viestejä ne ovat olleet sinulle? Mitkä asiat pitävät rakkauttasi yllä? Miehesi saa sinulta kaikkea sitä, mitä itse suhteessasi tunnet jääväsi vaille. Ei ihme, että tunnet itsesi loukatuksi ja torjutuksi! Parisuhdetta ei vain voi rakentaa yksin.
Se tuntuu hyvältä, että tiedät mitä naisena haluat mieheltäsi. Tarvitset häneltä läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Eikö se ole jokaisen ihmisen syvimpiä toiveita, että tulisi nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on? Toimivassa ja toista kunnioittavassa parisuhteessa se on yhteyttä, joka on vastavuoroista. Se ei ole kaupankäyntiä vaan omasta tahdosta ja halusta syntyvää keskinäistä antamista ja saamista.
Ennen kuin muutitte saman katon alle, teillä oli paljon yhteistä tekemistä ja juttelemista. Aikaisemmin pelaaminenkin oli yhteinen juttunne. Jäin pohtimaan, olisiko mahdollista, että avopuolisosi kokee sinut nykyisin liian itsestäänselvyytenä? Kuinka tietoinen hän on siitä, että olet oikeasti miettinyt eroa? Mitä miehesi haluaa ja toivoo parisuhteeltanne? Oletko sinä miehesi paras ystävä? Toivon, että et yrittäisi liikaa. Sekin voi olla asia, joka kenties ahdistaa miestäsi. Olet kertonut mitä toivot, haluat ja olet valmis tekemään suhteenne eteen. Se on riittävää. Anna asioiden olla, älä yritä kaikkeasi, kunnioita itseäsi, panosta huomiosi omaan elämääsi ja muihin tärkeisiin ihmissuhteisiisi. Sitten katso rauhassa mitä sinussa ja parisuhteessasi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu mitään, on sekin viesti jostakin, jota on syytä kuunnella. Kaltoinkohtelu ja ilkeily voivat olla syvästi satuttavia asioita. Niitä ei tarvitse hyväksyä ja sietää.
KYSYMYS: Olemme yli 30 vuotta yhdessä ollut aviopari. Menimme yhteen 17- ja 19-vuotiaina. Avioliittomme on ollut hyvin tiivis ja antoisa, lukuun ottamatta viimeistä kahta vuotta. Mieheni on ollut hyvä aviomies, olen pitänyt häntä uskollisena. Itse olen ollut uskollinen hänelle aina. Minua ei ole koskaan viehättänyt toiset miehet, sillä pidän kiinni avioliitonlupauksesta.
Mieheni käytös minua kohtaan muuttui noin kaksi vuotta sitten, epäilykseni alkoivat pettämisestä josta en ole saanut häneltä vieläkään ns. rehellistä vastausta. Hän vannoo, ettei ole pettänyt, uskon sen vielä, mutta kehonkieli kertoo muuta.
Tuon episodin jälkeen elämämme muuttui täysin. Hän ei ole se rakastava aviomies minua kohtaan, päinvastoin kohtelu on kylmää, alentavaa eikä kosketusta. Kun pyydän voitko halata, kysymys kuuluu onko pakko? Miehen lailla hän ei ole suudellut minua tai tuntenut vetoa minuun näinä kahden vuoden aikana. Pusut ovat niin kovia, kylmillä, kovilla huulilla, että en tunne niissä rakkautta enkä lämpöä. Seksi tapahtumien alussa oli sitä, että minun piti tyydyttää itseäni usean kuukauden ajan. Nyt tilanne on muuttunut siihen, että haluaisin enemmän mutta hän ei ole kiinnostunut vartalostani.
Yritän jotenkin paikata tilannetta, mutta en kelpaa. Viimeinen vastaus oli pyyntööni, että testaan onko hän ollut muiden kanssa.
Ymmärrän myös sen, että tämä tilanne on ollut suhteellemme raastavaa aikaa, mutta hän sanoo rakastavansa minua eikä halua erota. Mitä teen? Tunnen että aviopuolisona en saa sitä mitä odotan ja mitä sain aiemmin. Hänellä on klassinen lause, olet mustasukkainen ja sairas. Asia ei kuitenkaan ole niin, sillä en voi elää rakkaudettomassa avioliitossa.
Teini-ikäinen lapsi seuraa sivussa ja yrittää jollakin tavalla pitää molempien vanhempien puolia, vaikka hänelle olen sanonut useasti, että tämä on vanhempien asia. Itse olen yrittänyt mennyt lähelle, rakastaa ja näyttää rakkautta, mutta alan tuntea itseni riittämättömäksi. Mikä olisi paras tapa lähestyä tilannetta ja miestäni?
-kohta loppuu voimat-
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Vaikuttaa siltä, että tämä uskottomuusepäily on jumiuttanut suhteenne pyörimään vain tämän yhden asian ympärillä. On tapahtunut jotakin, joka on laittanut epäilyksesi liikkeelle. Miehesi on vakuuttanut, että epäilyssäsi ei ole perää. Sanot, että tällä hetkellä uskotkin, että mies ei ole ollut uskoton. Haavoja tämä prosessi on kuitenkin aiheuttanut molemmin puolin.
Voisikohan tilannetta lähestyä laajemmin? Mitä kumpikin teistä tarkoittaa uskottomuudella? Yhdyntää jonkun kolmannen osapuolen kanssa? Suutelemista, halailua tai muuta fyysistä läheisyyttä? Läheistä suhdetta, jossa liikkuu romanttisia ja eroottisia tunteita? Läheistä ystävyyssuhdetta, josta puoliso kokee jäävänsä ulkopuolelle? Yleisiä oikeita vastauksia uskottomuuden määrittelyyn ei ole olemassa. Millaiset ovat sinun ja miehesi suhteen rajat? Millainen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on teidän suhteessanne sallittua, millainen taas ei? Onko teillä samanlainen käsitys näistä rajoista?
Haastaisin teitä myös puhumaan omasta suhteestanne. Mikä siinä on hyvää ja toimivaa? Olette jakaneet yhdessä ison osan elämästänne. Teitä voi onnitella sitoutumisesta ja sitkeydestä! Joskus pitkässä suhteessa kuitenkin käy niin, että suhteen päivittäminen unohtuu. Kumpikin kuvittelee toisen haluavan samoja asioita kuin vuosia sitten, vaikka elämä on voinut muuttaa kumpaakin. On kasvettu ihmisinä ja opittu tuntemaan itseänsä paremmin. Saattaa myös olla niin, että vaikka isompia ongelmia ei olisi näyttänyt olevan, toisen pienet pettymykset ja toiveet ovat jääneet puolisolta kuulematta. Vähitellen sinänsä pienistä asioista on voinut alkaa kasvaa isompi möykky. Tuntuu, että puoliso ei ymmärrä eikä ota minua huomioon. En tule kuulluksi enkä nähdyksi sellaisena kuin olen. Toiveilleni ja tarpeilleni ei ole tilaa. Tällainen olo voi olla jommalla kummalla puolisoista tai molemmilla yhtä aikaa.
Miehesi kertoo rakastavansa sinua, mutta kehon kieli kertoo muusta. Loukkaantumisesta? Pettymyksestä? Sinäkin rakastat. Millaisia sanattomia viestejä sinä lähetät?
Yleensä paras tapa lähteä keskustelemaan vaikeista asioista on aloittaminen hyvän ja toimivan kautta. Mistä teidän suhteessanne iloitset? Mistä olet kiitollinen? Millaisina hetkinä jokin hyvä tunne puolisoasi kohtaan läikähtää sinussa? Pyri antamaan kaikki tämä hyvä palaute miehellesi silloin, kun aihetta on. Kysy häneltä muista asioista kuin uskottomuusepäilyistä. Ole aidosti kiinnostunut siitä, kuka ja millainen mies hän on tänä päivänä. Osoita huomiota kuin aikoinaan vastarakastuneena. Vaikuttaa siltä, että peli ei ole vielä menetetty!
KYSYMYS: Elämme avoliitossa ja meillä (molemmat 30 v) on 4 ja 1,5 vuotiaat pojat. Suhteessamme on tyyntä ja myrskyä onnelliseen hetkineen, kuin joskus vihastuksenkin tuomia tunteen purkauksia. Mutta pikkuhiljaa alan väsyä avovaimollani tulevaan ainaiseen syyllistämiseen ja vähättelyyn. Tässä muutama esimerkki ja taustaa:
Hän on ollut äitiysloman jälkeen kotona hoitorahalla ja opiskelujen varjolla pienellä ruokarahakorotuksella jo jonkin aikaa, isompi poikakin on ollut käytännössä koko ajan päivähoidossa 50%:sesti. Syynä on ollut opiskelut ja se, että haluaa aikaa nuoremman pojan kanssa. Minä olen työssä joka vaatii matkustusta 2-3 kertaa kuussa ainakin yhden yön kestäviin TYÖreissuihin, ja jokseenkin tuntuu kohtuullisen henkisesti kuormittavalta kohdata työssäni hr-funktiossa ihmisten erilaisia jaksamisen ja terveyden haasteita ja muita murheita, puhumattakaan muusta "asiakaskäyttäytymisestä" eli itkua ja valitusta suurimmaksi osaksi. Työ vaatii myös hoituakseen 40-50 tuntia viikossa + matkustusta 10 tuntia per kerta lisää. Avovaimoni hoitaa siis kodin askareita ja lapsia tai toista 50% päivällä. Ja tämä omasta halustaan, kun en koe miellyttäväksi olla ainut joka perheeseen hankkii rahaa asuntolainan maksuun ja kaiken kuluvan (sähkö, vesi, auto) kustantamiseen. Mutta kuulema minun pitäisi olla kotona päivällä enemmän, ja rahaa pitäisi saada enemmän töistä - aika ristiriitaiselta ainakin minusta tuntuu vaatimus.
Lapset on lapsia, mukavia ja herttaisia sekä myös joskus villejä, itkuista ja kipeitä - siis kaikkea mä nyt normaalit lapset kuuluukin olla.
Avovaimoni on viimeiset 3 vuotta opiskellut yamk-tutkintoaan (ensin työn ohessa) - viime vuonna ei ollut asian kanssa mitään kiirettä, nyt vastaavasti on ja (15 op pitäisi saada kasaan kuukaudessa) äkäilyt sekä valitus on sen mukaista. Minä 4 vuotta sitten sain vain vittua osakseni, että pitikö opinnäytteen korjausten tekeminen jättää viimeisille viikoille... Omat opiskeluni ja itseni kehittämisen olen hoitanut työpäivän lomassa tai yöllä, kun kaikki nukkuu..
Toisen lapsen syntymän jälkeen avovaimoni sairastui raskauden jälkeiseen masennukseen, ja ennen hoitoon pääsyä oli yhtä huutoa ja itkua parisen kuukautta. Järjestin hänelle diakonissalta keskusteluapua ja diakonissa järjesti tksta kiirehtineet hoitoon. Avovaimoni sai lääkkeet ja säännöset seurantakäynnit noin vuodeksi. Tästä ei saa puhua kenellekään, ja jopa valehtelee omalle äidilleen aihetta sivutessa.
Kotosalla totuuden mukaan, jota kuulee ainakin viikoittain: en tee mitään, hän joutuu hoitamaan lapset ja vaikka mitä - olemaan kotona. Vaikkakin teen yleensä viikonloppuna kaikki ruuat ja siivoilen sekä yritän pitää omakotitaloa muuten kunnossa, mitä töiltä ja muuten jaksan. Hänen sosiaalinen elämänsä kärsii kuulema, vaikka normiarkena tapaa erilaisissa kerhoissa ja leikkipaikoille samanikäisiä äitejä. Tämä sama sosiaalisten suhteiden karsiminen on agendalla hänellä minun suhteeni: se-ja-se kaveri on lortto (naisesta) outo/ihmeellinen/ärsyttävä/pettäjä (miehestä) ihmisistä, joita kotona nimeän tavanneeni ja jutelleeni. Hänen hyvät ystävänsä ovat vaan niin paljon parempia, harmi vain että asuvat niin kaukana. Hirmuisesti ei tarvitse siis vieraita kutsua tai käydä kenelläkään kylässä. Samoin sukulaiseni on ärsyttäviä ja ihmeellisiä (eikä niitä voi pyytää katsomaan lapsia hänen mielestään), kun hänen sukulaisensa ovat empaattisia ja aina niin avuliaita - harmi vain, että se keskittymä asuu 300 kilometrin päässä.
Käytännöllisesti katsottuna minusta tuntuu etten avovaimostani saisi käydä esimerkiksi: kaverini kanssa uimassa, käydä työreissussa ravintolassa syömässä ja tuomitavaa on nukkua hotellissa, mutta kaverini luona yöpyminen reissun päällä oli huono juttu, kun näin kaveria eikä hän nää. Hän puolestaan vaatii joka ilta ainakin tunnin ajan, jona hän jumppaa tai käy juoksemassa. Minulle ei moista iloa suoda, vaikka kävisin kerran viikossa uimassa. Syksyllä hän varasi itselleen kahvakuulatunnit maanantaille, ja ilmoitti että minä saan järjestää työni, niin että hän pääsee kahvakuulaansa vaikka sattuisi työreissu. Kun se on hänen omaa aikaansa, kuten tuo tunnin jumppatuntinsa. Minulla kuulema on päivällä omaa aikaa riittävästi päivällä.
Tämä touhu on mennyt käytännössä siihen, jos aion jotakin omaa tehdä vaikka uida tuon parisen tuntia (ihan selvittääkseen päätäni), että on parempi jättää kertomatta mistään. Muuten alkaa hirmu sadattelu hänen oman ajan puutteesta.
Rahan käyttö, muuta ei niinkään hankinta, on kohtuullisen kiisteltyä - minä hankin käytännössä kaiken irtorahan, jolla voisi jotain hankkia ja olen yrittänyt siitä päättääkin: viime kesänä olisi pitänyt mennä lomamatkalle, jonka hän oli jo varaamassa kun kysyin millä aikoo maksaa - vastaus oli, että minä maksan. Ilmoitin siihen, että juoksevien laskujen myötä ja viime aikaisilla ostoilla, minun tili on jo ennestään miinuksella - mitä olikin, kun olin lomautettuna pitkin kevättä. Tähän vastauksena oli kahden päivän mykkäkoulu. Vaatimukset hänen syntymäpäivälahjaksi huiteli viime syksynä reilusti 250-1000 lahjusten väillä, joista totesin että pitäisi rahan tulon huomioiden olla jotain todellisuuden tajua; mykkäkoulua ja äkäilyt jälleen.
Päätin muutama aika, sitten että hankin sukset ja selän kunnossa pitämiseksi hiihtää satunnaisesti. Avovaimollani on sukset hankittuna kirpputorilta vuoden parin takaa. Nyt satuin menemään alan liikkeeseen ostamaan suksipakettia - tuli hänen suustaan vaatimus, että suksien pitää ja siteiden sellaiset millä hänkin voi hiihtää. Perusteluna oli, etten osaa kuitenkaan hiihtää tai hiihdä ja hän voi hiihtää suksilla, kun minä en hiihdä. En ilahtunut tästä ekonomisesta ajatuksesta ja sain kuulla olevani tuhlari ja uppiniskainen.
Olen pari kertaa väläyttänyt, että voisin jäädä isyysvapaalle jos hän menisi töihin. Vastaus on yleensä, etten selviä poikien kanssa, kun nytkään en ole heidän kanssaan kuin illalla (niin käyn töissä). Olisihan minä, jos työt ei haittaisi olemassa olollaan.
Seksiä tai sen puutetta avovaimoni pitää tietyllä tavalla omana valtanaan: seksiä ei saa, ja se on minulle oikein.
Ulkopuolisille avovaimoni haluaa antaa, kuvaa niin ihanasta ja auvoisesta perhe-elämästä ja siitä miten ihana mies on, vaikka joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Tämän muutaman kerran kertonut, että tälläisenä hänen "äitiystävänsä" kertoisivat. Huhhuh, minusta aika kaksinaamaista.
Pikkuhiljaa tämän kaltaisten juttujen lisääntyessä kertaantuu, ajatus etten halua puhua kotona oikeastaan mistään mitä teen, ketä olen nähnyt, jutellut, käynyt uimassa tai mitään.
Tässä olen miettinyt, eikö minulla ole oikeutta harrastaa liikuntaa, jutella ihmisille muuallakin kuin työssä tai vaikka olla tekemättä yhtään mitään - ilman kenenkään itkemisiä? Vai enkö tosiaan niitä ansaitse? Vai olisiko parempi etsiä elämää toisesta kotiosoitteesta?
Vaikka työreissun ovat kuluttavia, antavat ne minun hengittää edes hetken omaa ilmaa!
Onneksi avovaimollani alkaa edes työt maaliskuussa, pääsee yhdestä epätasa-arvoisuuden aiheesta.
Väsynyt isä, 30v.
VASTAUS: Hei ja kiitos viestistäsi, hyvä ”väsynyt isä”.
Kylläpä kuvailemasi tilanne kuulosti väsyttävälle ja jotenkin kiukustuttavalle. Pidän arvokkaan, että käännytit ulkopuolisen tahon suuntaan tilanteenne ratkaisemiseksi. Kokemukseni mukaan, tuollaisten raskaiden kokemusten ja salaisuuksien pitäminen käy ajan oloon uuvuttavaksi ja pahimmillaan saostaa keitoksen tiheämmäksi. Ulkopuolisten näkökulmien saaminen ja pelkästään jo kokemusten jakaminen muiden kanssa tuo usein tilanteeseen raikkautta ja lisää liikkumatilaa, lisää happea.
Lukiessa tuli tunne, kuin teillä olisi monta eri elämää: Sinun työelämä, puolisosi äitikaveri -elämä, kotiäitielämä ja yhteinen lapsiperhe-elämä. Mietin pääsevätkö nuo eri elämän osa-alueet rikastuttamaan toisiaan? Joissain kohti, minulle välittyy kuin kuva kateudesta ja ankarasta vaille jäämisestä. Puolison mahdollisuus olla kotona, elätettävänä, urheilla ja tavata ystäviään sekä oikeus määritellä omaa ja sinun elämääsi. Toisaalta kerrot käsityksenäsi, että kumppanisi kokee, että sinulla on koko työpäivä ”omaa-aikaa”, saat ”laiskotella” kun hän raataa kotitöiden parissa, ansaitset rahaa – ainakin niin paljon, että sitä riittää kalliisiin matkoihin ja lahjoihin ja mahdollisuus tavata ystäviä ja asua hotelleissa.
Mietin oletteko niin hyvän puutteessa molemmat, että koette jäävänne köyhiksi molemmat kaiken hyvä ollessa toisella, muualla tai teidän ulottumattomissa? Näet kyllä jotakin mitä tarvitsisit, mutta se tuntuu jäävän saavuttamattomiin tai toisen/toisten haltuun. Viestistäsi tulkitsin, että koet tarvitsevasi ainakin vapautta, tilaa, arvostusta ja kohtuullisuutta. Kuvaat kotielämää pahimmillaan ahdistavaksi ja ehkä jopa pakottavaksi. Sinun on vaikea saada, mitä koet tarvitsevasi mm: lepoa, toisten seuraa, arvostusta työllesi kotona sekä puolisosi realistista vastuun kantoa esim. raha-asioista. Samalla kuvailet kuinka kotielämä tyhjentää raha- ja energiavarastosi; (mm. kehität itseäsi yöllä, kun pitäisi nukkua). Et juurikaan kerro, mitä saat. Pelkään, että kuvailet tilannetta, jossa molemmat kokevat antavansa enemmän kuin kykenee ja pelastaakseen edes jotakin ottaa edes sen, mitä irti saa. Jos tilanne olisi tällainen, tai olisi menossa siihen suuntaan, se olisi paitsi uuvuttava myös syvästi surullinen.
On hienoa ja toivorikasta, että olet herännyt tilanteeseen. Se osoittaa kypsyyttä ja aikuista vastuun kantoa. Onnitelen sinua lämpimästi tästä liikkeelle lähdöstä. Olet avannut ikkunan ja päästät ilmaa umpioituneeseen tilanteeseen. Salailu, valehtelu, puhumattomuus ja eristäytyminen kuulostavat rumille sanoille ja parisuhteeseen ja perhe-elämään pesiytyessään aiheuttavat rumaa jälkeä. Mietinkin oletko puhunut kaveriesi kanssa tilanteestanne? Mitä he ovat sanoneet? Mitä tapahtuisi, jos ventiloisit omaa oloasi läheistesi, sukulaistesi, kavereittesi ehkä jopa ammattilaisten kanssa? Mitä arvelet käyvän sinulle itsellesi tai lapsillenne, jos jatkatte elämistä näin? Teillä on käytössänne monenlaisia puolia elämästä ja itsestänne, mutta kommunikaatio niiden välillä näyttäisi puutteelliselle. Näyttää kuin elämänne hyvät asiat liikkuminen, oma-aika, kaverit ja suvun tuki jne. eivät pääsisi hedelmöittämään jotakin ankeutta ja kipua elämässänne. Jokin kurja on eristettynä lapsiperhe-elämään eikä pääse hengittämään siitä hyvästä mitä teillä on ja voisi olla.
Sinä olet lähtenyt muuttamaan tilannetta avaamalla tilannettanne tässä palvelussa. Tuhannet näkevät sen, saat meiltä vastauksen ja ehkä lukijoiden kommentteja. Kupla on rikki! Ilmaa virtaa sisään! Ehkä haluat maistella miltä tämä avaus tuntui, ennen kuin otat seuraavan askeleen. Sinulla on oikeus etsiä tiesi, tapasi ja onneasi. Toivotan sinulle rohkeutta ja malttia sillä tiellä.
Sanoin, että sinulla on oikeus etsiä onneasi. Mitä hyvä olo ja onni sinulle olisivat? Miten niitä lähtisit rakentamaan? Viimeiseksi heitän irtoajatuksen. En nosta sitä nyt keskeisimmäksi, koska koen, että ensin on raivattava esteitä sen tieltä. Mainitset seksin parilla lauseella. Seksi on läheisyyttä ja hyvän olon tuottamista itselle ja toiselle, mutta se voi olla myös vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Miten teillä? Onko suhteessanne ylipäätään mahdollisuutta läheisyydelle, jakamiselle sekä kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemuksille? Onko se sitä, mitä ehkä kaipaat/kaipaatte? Missä määrin teillä/sinulla on mahdollisuutta edes kuulla oma äänesi sisältäsi?
