Olen kolmekymppinen nainen ja meillä on mieheni kanssa parivuotias lapsi. Suhteemme ei ole palautunut ennalleen vaikeuksien jälkeen, on epäluottamusta ja läheisyyden puutetta.
Raskaana ollessani ja vauvavuoden aikana mieheni kävi ulkona viikottain, hän palasi usein aamukuudelta ja lähti taas aamulla töihin. Vuosi lapsen syntymän jälkeen selvisi, että hän on käynyt usein ulkona ollessaan strippiklubeilla tuhlaamassa suuria summia rahaa (vaikka/niinpä kotona hän valitti, ettei mihinkään ole rahaa).
Suostuin jatkamaan suhdetta, mikäli menisimme terapiaan ja kävimmekin muutaman kerran siellä. Saimme hieman puhuttua ja mieheni vähensi juhlimista ja on ollut enemmän läsnä kotona, niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta suhteeseen jäi jälki tuosta kaikesta. Mies ei suostu puhumaan paljoa tapahtuneesta ja joka kerta, kun otan asian esille hän suuttuu ja sanoo, että erotaan sitten, jos luottamusta ei ole. Menneisyydessä on muutama muukin asia, jotka herättävät minussa epäluottamusta.
Luottamusta on ollut hyvin vaikea palauttaa. Aina, kun mieheni on reissussa, mietin, missä hän on ja kenen kanssa. Seksielämämme on ollut aina ongelmallista, mutta lapsen syntymän jälkeen seksiä ei ole juuri ollut. Mies ei ole halunnut seksiä, mikä loukkaa nyt, koska tiedän strippiklubeista ja netin pornosivuilla surffailuista. Tiedän myös, että mieheni on hyvin seksuaalinen, siksi mietinkin, miksi hän ei sitä kotona millään lailla enää ilmaise. Läheisyyttä tai kosketuksia ei ole juuri ollenkaan, ja toivoisin vielä voivani joskus tuntea itseni halutuksi. Yleensäkin kaipaisin enemmän hellyyttä, kosketuksia ja helliä sanoja.
Tuntuu, että elämän ilonaiheet tulevat kaikkialta muualta paitsi suhteestamme ja pelkään, että jossain vaiheessa suhteemme aiheuttaa sen, että elämäniloni hiipuu. Nyt olen vielä lapsen ja muiden ihanien asioiden avulla pystynyt pitämään positiivista mieltä yllä. Nainen 30
Hei ja kiitos viestistäsi!
Kerroit parisuhteestanne puuttuvan luottamusta ja läheisyyttä. Nämä ovat tärkeitä ja olennaisia asioita toimivassa parisuhteessa. Kirjoitit vaikeuksienne alkaneen raskaus- ja vauva-aikana, jotka ovat herkkää aika erityisesti naiselle. Jäin miettimään, minkälainen parisuhteenne oli ennen raskautta. Mitä teitte yhdessä? Mihin olitte tyytyväisiä? Mihin toivoitte muutosta? Toimiko luottamus välillänne? Entäpä seksi? Kirjoitit, että seksielämänne on ollut aina ongelmallista... millähän tavalla? Pystyittekö käsittelemää tätä asiaa yhdessä ennen lapsen syntymää?
Minkälainen kokemus lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen oli Sinulle? Entä miten miehesi koki isäksi tulemisen? Muuttuiko parisuhteessanne jotain tuolloin? Sanotaan, että jokaisen lapsen syntymä haastaa parisuhdetta jollakin tapaa. Erityisen haavoittuva on parisuhde, jossa on ilmennyt ratkaisemattomia ristiriitoja jo ennen lapsen syntymää. Kirjoitit, että miehesi oli paljon pois kotoa raskaus- ja vauva-aikana. Tuore äiti kaipaa yleensä tuossa vaiheessa erityisen paljon tukea ja läheisyyttä... jäitkö sinä näitä vaille? On täysin ymmärrettävää, että myöhemmin selvinneet asiat eli miehesi vierailut strippiklubeilla ja netin pornosivuilla ovat aiheuttaneet Sinussa pettymystä ja epäluottamusta.
Kirjoitit, että terapiakäynnit auttoivat teitä aikanaan jossakin määrin, mutta suhteeseenne jäi jälki menneistä tapahtumista. Onkohan mahdollista, että terapianne jäi jotenkin kesken? Olisikohan suhteessanne nyt sellainen kohta, jossa voisitte uudestaan hyötyä pariterapiasta? Rohkaisen sinua ottamaan asian puheeksi miehesi kanssa! Yhteinen historianne ja erityisesti yhteinen lapsenne ovat asioita, joiden eteen kannattaa tehdä yhdessä töitä! Kirjoitit pelkääväsi elämänilosi hiipumista. Älä anna sen tapahtua! Jos miehesi ei ole enää suostuvainen pariterapiaan, voit hakea keskusteluapua myös itsellesi. Kun pidät huolta itsestäsi, pidät samalla huolta myös lapsestasi.
Läheisyyden, hellyyden, kosketusten ja hellien sanojen toiveesi ovat täysin oikeutettuja! Pidä niistä kiinni!
Suhteemme on muuten kunnossa, mutta meillä on heikko elämä petipuuhissa ja toivoisin siihen muutosta. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja menimme hiljattain naimisiin. Jo ensimmäisen vuoden seurustelun jälkeen jouduimme kriisiin seksielämästä. Minä halusin enemmän. Mielestäni 1-2 kertaa kuukaudessa on "normiminimi". Joskus useamminkin.
Aikaisemmissa suhteissani olin tottunut jopa jokapäiväiseen, vähintääkin kerran viikossa, rakasteluun.
Kuitenkaan seksi ei ole tärkein asia, tiesin naimisiin mennessäni, että tämä asia on meille eräänlainen ongelma. En kuitenkaan koskaan sanonut sitä ääneen enää, sillä valitin asiasta toisena ja kolmantena vuotena, eikä siitä ollut muuta kuin haittaa. Tekosyitä löytyi aina.
On aivan uskomatonta, että miehet yleistävät tämän niin, että naisilla koskee päähän.. On niin perkeleen turhauttavaa elää "puutteessa", kun tietää, että saisi koska vain jos vain soittaisi jollekin tai menisi baariin. (Olen ihan oikeasti vetävän näköinen, vaikkakin lyhyt, mutta järkeväkin vielä) Tai pakkohan minun on myöntää, että mietin, että mikä helvetti minussa on vikana, kun en kelpaa omalle puolisolleni! Tiedän varmasti, ettei hän petä, mutta tiedän, että pornoa katsoo(kuten minäkin omalla ajallani). Eikä minua se haittaa, vaikka katsoisi joka päivä, mutta jos jättäisi jotain minullekin..
Menin siis naimisiin tietäen tämän ongelman. Elän puutteessa ja seksillä 4krt vuodessa tuskin koskaan tehdään (yhteisiä) lapsia. Nyt haluaisin etsiä ratkaisuja, kuinka parantaa seksielämäämme myös mahdollisia lapsia ajatellen. Sen jo tiedän, että valittaminen tai painostaminen ei auta (eikä pornoasutkaan..), joten mitä ihmettä minä teen??? Nainen, 26
Hei,
Kiitos kirjeestäsi. Kysymyksesi aihepiiri on tärkeä ja ajankohtainenkin. Suurin osa pareista joutuu sovittelemaan yhteen seksuaalisen haluamisen eroja. Tähän aihepiiriin liittyvät pohdinnat ja kysymykset ovat hyvin yleisiä, minkä huomaa siitä, että tämänkin keskustelupalstan kysymyksistä monet koskevat sitä. Vastoin yleistä käsitystä on kuitenkin niin, että nykyään yhä useammin parisuhteessa nainen kokee että mies ei halua seksiä/häntä. Eli ei ole vain ei-haluavia naisia vaan yhä enemmän on myös haluttomia miehiä. Myytti aina haluavasta ja aina valmiista miehestä elää edelleen vahvana, vaikka todellisuudessa miehet ovat paljon tätä kuvaa monipuolisempia. On hyvin satuttavaa ja loukkaavaa kun puoliso toistuvasti torjuu eikä halua. Suurin osa ihmisistä miettii, kuten sinäkin, että mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa puolisolleni.
Seksuaalisuus ei ole alue, jonka voisimme leikata erilleen muusta elämästä. Siksi seksuaalisuudesta on mahdotonta puhua vain seksinä, puhumatta asioista sen ympärillä. Seksuaaliterapeutit ovat ajat sitten lakanneet tarjoamasta seksuaalisuuden ongelmiin suoraan seksiin liittyviä ratkaisuja (kuten seksiharjoituksia, seksivirikkeitä, tmv.) ja keskittyneet miettimään suhteessa olemisen, läheisyyden ja turvallisuuden kysymyksiä. Olet siis oikeilla jäljillä kun toteat, että pornoasut eivät auta.
Kirjeessäsi tuntui hyvältä kuulla, että kaiken turhautumisen ja pettymyksenkin keskellä tunnet, että suhteenne on monella tavalla muuten kunnossa. Suhteessanne on sellaista hyvää ja tärkeää, että halusitte sitoutua toisiinne menemällä naimisiin, vaikka seksuaalisuuden alue ei tuntunut toimivan. Tämä on tärkeää ja tuo turvallisuutta kun lähdette ratkaisemaan parisuhteenne seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Olet myös viisaasti ymmärtänyt sen, että valittaminen tai painostaminen ei auta tilannetta vaan jopa päinvastoin. Vihaisuuteen reagoimme usein torjumalla, hyökkäämällä, vetäytymällä, suojautumalla, eli siksikin se huonontaa tilannetta entisestään ja vie teitä enempi erilleen.
Jäin miettimään muutamaan kysymystä. Onko teillä ollut suhteen alussa tai jossain vaiheessa suhdetta aika/aikoja, jolloin seksi on ollut hyvää ja toiminut? Tämä on tärkeä kysymys sikäli, että jos on ollut toimivia aikoja, niin miksi se on silloin toiminut? Pystyttekö puhumaan muista suhteeseenne liittyvistä asioista? Jos vaikeiden asioiden puhuminen ylipäätään on vaikeaa, niin sitten seksuaalisuuteen liittyvien asioiden puhuminen on erityisen hankalaa. Kerroit, että te molemmat katsotte pornoa tahoillanne. Tämän perusteella voisi ajatella, että teillä molemmilla on seksuaalista halua ja toivetta. Jostain syystä nämä halut eivät kohtaa suhteessanne. Mitähän siihen tulee väliin?
Puhuit "tekosyistä", joilla ymmärrän sinun tarkoittavan syitä ja selityksiä joilla miehesi perustelee haluttomuuttaan. Itse kuitenkin ajattelisin, että hänellä on jokin hyvä syy olla haluamatta. Saattaa myös olla, että hän ei itsekään oikein tiedä, mikä se syy pohjimmiltaan on. Ainoa tapa lähestyä aihetta on luoda sellainen turvallinen tilanne, jossa voisitte rauhassa lähteä puhumaan tilanteesta. Mitä vaikeampi aihe, sitä enemmän tarvitaan turvaa ja luottamusta jotta me voimme lähteä aukaisemaan siihen liittyviä tuntemuksiamme. Joskus ulkopuolisen ammattiauttajan läsnäolo tuo tilanteeseen lisää tuvallisuutta ja mahdollistaa sen, että asioista aletaan puhua uudella taholla.
Kun kysyt mitä teet, niin ehdottaisin, että etsit sopivan, hyvän hetken ja sanot miehellesi, että haluaisit puhua hänen kanssaan. Yritä luoda turvallinen ja hyväksyvä, ei-syyttävä tunnelma, jossa olet kiinnostunut kuulemaan hänen ajatuksiaan. Yritä pysyä rauhallisena silloinkin jos hän on torjuva tai ärtynyt tai jos hän sanoo jotain jonka sinä näet toisin. Sano, että sinä haluat kuulla ja ymmärtää miten hän ajattelee teidän välisestä seksuaalisuudesta. Kokeeko hän sen ongelmana vai onko hän tyytyväinen että asiat ovat näin? Onko hän miettinyt miten tälle teidän väliinne tuleva asialle voitaisiin tehdä? Mitä hän toivoo sinulta? Älkää edes yrittäkö vielä ratkaista/muuttaa tilannetta. Yrittäkää vain päästä puhumaan siitä. Pyri esittämään asioita niin, että hän ei koe niitä syytöksinä tai moitteina.
Haluttomuuden taustalla olevat syyt voivat olla moninaisia. Myös fysiologiaan liittyvät syyt voi olla hyvä pois sulkea. Vihan, syytösten ja torjunnan ilmapiirissä te ette kuitenkaan pääse niitä ymmärtämään ja ratkaisemaan.
Toivotan sinulle voimia ja viisautta! perheneuvoja Helena
Olemme tyttöystäväni kanssa seurustelleet nyt miltei puolitoista vuotta. Alkuaikoina olin todella epävarma suhteesta ja tunteistani, enkä tiennyt mitä halusin tehdä. Minulla on taustalla muutamia suhteita, joissa olen aina jäänyt jätetyksi ja rikotuksi, ja sen takia uusi suhde tuntui vaikealta aloittaa. Myöhemmin rakkaus tähän ihmiseen kuitenkin syttyi, ja huomasin olevani todella onnellinen toisen kanssa ja parisuhteemme voi hyvin. En ole koskaan aiemmin tuntenut sellaista rakkautta ja välittämistä kuin nyt, puolin ja toisin.
Nyt kuitenkin olen/olemme tulleet umpikujaan: olen alkanut epäröidä tunteitani ja suhteen tulevaisuutta, vaikka mitään syytä ei ole suoranaisesti ole. Pohdimme (melko äkillisellä aikataululla) yhteenmuuttoakin, mutta sen jälkeen menin kuin paniikkiin ja kyseenalaistin oman itseni ja olemiseni suhteessa. Olen aiemmin ajatellut, etten halua muuttaa vielä yhteen, vaan haluan ensin asua samassa kaupungissa. (Tyttöystäväni asuu siis naapurikaupungissa.)
Tällä hetkellä olemme niin sanotulla tauolla, sillä toinen pyysi, että miettisin ensin oman pääni kasaan. Tiedän, että jatkuva juupas-eipäs-epävarmuuteni repii rakastani, enkä halua kohdella häntä väärin. En kuitenkaan tiedä, miten päästä epävarmuudesta eroon. Pelkään tulevaa: mitäpä jos en joskus rakastakaan häntä enää? Mitä jos hän ei rakasta minua? Mitä, jos jos...?
Kiitos. Nainen, 23
Hyvä ystävä.
Kiitos kysymyksestäsi. Arvostan sitä, että olet pysähtynyt miettimään tilannettasi ja kuuntelemaan itseäsi ja tutustumaan tunteisiisi. Myös tyttöystävääsi arvostan siitä, että hän teki aloitteen tauon pitämiseen ja antoi sinulle aikaa selvitellä, mikä on oikea tie teidän kohdallanne.
Seurustelu on aikaa, jolloin selvitetään, onko tämä se suhde johon voi sitoutua. Tutustumisvaiheessa tunteet kertovat suhteen tilasta. Siksi tunteita on hyvä oppia kuuntelemaan.
Sinä haluat tutustua kumppaniisi kaikessa rauhassa hätiköimättä yhteenmuuttoa. Kun yhteenmuuttoehdotus tuli äkillisellä aikataululla, sinun fysiikkasi riensi avuksi ja kehitti paniikkioireet, jotta varmasti osaisit pysähtyä ja tutkistella sydämesi ääntä.
Kerroit, että olet tullut usein hylätyksi aikaisemmissa suhteissasi. Arvostan sinua siinäkin, että et takerru nykyiseen suhteeseesi vain siitä syystä, että toinen haluaa jatkaa suhdetta tai että haluat olla kiltti hänelle. Olet vielä nuori ja sinulla on hyvää aikaa kuulostella kuka olet, mitä haluat, millaista suhdetta haluat, mitä suhteelta haluat.
Olet tuntenut syvää rakkautta tyttöystävääsi kohtaan, mutta nyt rinnalle on tullut epävarmuus. Epävarmuus on merkki epävarmuudesta, vaikka edelleen pidät ystävästäsi. Sinun kysymyksesi äärellä minulle tuli vahva tunne: "Kuuntele tunteitasi. Tutustu kaikessa rauhassa itseesi." Usein on hyvä sopia määräaika tunteittensa ja itsensä selvittelylle. Se on reilua myös tyttöystävääsi kohtaan.
Hei, olen ollut parisuhteessa nyt reilut puolitoista vuotta miehen kanssa jonka olen tuntenut noin 2,5 vuotta. Tapasimme silloisella työpaikallamme ja tulimme alusta alkaen todella hyvin juttuun. Aluksi olimme vain työkavereita, mutta pikkuhiljaa meistä tuli läheisiä ystäviä. Ikäeroa meillä on niinkin paljon kuin 14 vuotta ja minä vietin tuolloin, 20-vuotiaana, sitä ehkä kaikkein villeintä aikaa nuoruudestani, tyttökavereiden kanssa yökerhoissa ja baareissa oleilu ja juhliminen olikin minulle melkein arkipäivää.
Tapailimme usein nykyisen miesystäväni kanssa töiden jälkeen ystävinä viinilasillisen ja jutustelun merkeissä. Melkein poikkeuksetta nämä tapaamiset päättyivät niin, että minä lähdin Helsingin yöhön viettämään railakasta sinkkuelämää ja hän lähti kotiin avovaimonsa luo. En osaa tarkalleen sanoa, missä vaiheessa suhteemme kehittyi ihastumisasteelle, todennäköisesti minä kuitenkin ihastuin huomattavasti aiemmin kuin mies. En tietenkään asialle mitään tehnyt, hän kun oli parisuhteessa ja vielä erittäin vakavassa sellaisessa. Jossain vaiheessa kuitenkin mies otti puheeksi kanssani, kuinka typerältä hänestä tuntui, kun hän tunsi mustasukkaisuutta joka kerta, kun minä kävin ulkona ja tapasin siellä muita miehiä (kerroin näistä aina aivan avoimesti, olimmehan ystäviä). Tästä alkoikin sitten puolin ja toisin pieni vihjailu romanttisista tunteista, joita meillä oli toisiamme kohtaan ja loppujen lopuksi kävihän siinä sitten niin, että välillemme kehkeytyi suhde. Minä olin korviani myöten rakastunut mieheen, mutta toistelin jatkuvasti itselleni, että tämä on hänelle vain pieni seikkailu.
Monesti päätimme, ettemme tapaa enää muuta kuin töissä ja että lopetamme suhteen. Joka kerta kuitenkin ikävä voitti ja tapasimme uudelleen ja uudelleen. Lopullinen tikki suhteeseemme oli, kun minä olin toisessa kaupungissa tyttökaverini kanssa juhlimassa ja päädyimme jatkoille jääkiekkojoukkueen kanssa. Mitään ei tapahtunut noilla jatkoilla, mutta kun kerroin siitä miehelle, hän totesi ykskantaan, että jos hän tuntee minua kohtaan niinkuin tuntee, hänen on pakko erota avovaimostaan. Heidän eronsa oli yllättävän nopea ja rauhallinen ja he pysyivätkin ystävinä vielä eron jälkeenkin. Sovimme miehen kanssa, että meidän kannattaa nyt aluksi olla yksinämme kummankin ja antaa pölyn laskeutua. Loppujen lopuksi suhteestamme kehkeytyikin oikein vuosisadan rakkaustarina ja olemme edelleen hyvin rakastuneita toisiimme ja tunnemme että tämä suhde on "oikein" kummallekin.
Ongelma kuitenkin on, että kun ottaa huomioon lähtötilanteen, jossa minä harrastin (myönnän, aivan liikaa) irtosuhteita ja baareissa juoksemista, ja hän petti avovaimoaan kanssani, välillämme olevasta luottamuksesta löytyy pieni särö, joka tuntuu usein kuitenkin liian suurelta. Mieheni exä, jonka kanssa he eivät enää ole juurikaan tekemisissä, kummittelee makuuhuoneessamme jatkuvasti. Minusta tuntuu, että tulen vainoharhaisuudesta hulluksi, sillä tuo tyttö (tai nainen oikeastaan) soittelee humalassa edelleen miehelleni ja lähettelee kovin vihjailevia ja seksuaalisia viestejä. Nyt jatkuvasti mietin, tapailevatko he selkäni takana? Onko heillä suhde? Epäilyksiäni vain vahvistaa, kun mieheni ei halua puhua asiasta kanssani. Hän loukkaantuu epäilyistäni ja suuttuu minulle, jos otan asian esiin.
Tunne on sinänsä molemminpuoleinen, että myös mieheni epäilee minun käyttäytymistäni, jos käyn ystävieni kanssa ulkona, enkä menekään baarista suoraan tapaamaan häntä, vaan vaikka tyttökaverilleni yöksi tai jatkoille. Olen kuitenkin vielä niin nuori, että nautin suunnattomasti ulkona käymisestä ja juhlimisesta, joskaan en harrasta sitä enää läheskään yhtä paljoa kuin ennen. Yhdessä emme voi mieheni kanssa lähteä ulos, sitä on kokeiltu ja se on aina takuuvarma riita.
Kysymykseni kuuluukin siis, onko mitään mahdollisuuksia saada noita menneisyyden haamuja pois väliltämme ja oppia luottamaan toinen toisiimme?
Emme todellakaan halua erota, sillä muuten suhteemme on mitä loistavin. Mutta tämä jatkuva epäily on raskasta, emmekä kuitenkaan halua myöskään yrittää rajoittaa toistemme tekemisiä. Minä en halua kieltää miestäni olemasta yhteydessä exänsä kanssa, eikä hän halua kieltää minua käymästä yökerhoissa ystävieni kanssa. Mikä siis neuvoksi?
Kiitos jo etukäteen. Nainen, 22
Hyvä kysyjä!
Kiitos viestistäsi. Vastaan viestiisi yhdeltä näkökulmalta, vaikka muitakin lähestymiskulmia asiaasi löytyy.
Kuvaat epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden kokemuksia ja tunteita välillänne monipuolisesti oikeastaan koko suhteenne ajalta. Mustasukkaisuus tuntuu olleen jo suhteenne alussa tärkeä tekijä ja vihjaat siihen suuntaan, että jopa tavallaan sen kulminaatiopiste: miesystäväsi otti eron ja aloitti suhteen sinun kanssasi, kun olit kertonut yhteisistä juhlista jääkiekkojoukkueen kanssa. Kerrot miehen sanoneen, että jos hän tuntee sinua "kohtaan niin kuin tuntee, hänen on pakko erota avovaimostaan". Et kerro, mitä hän tunsi. Kysyitkö koskaan?
Eriasteinen mustasukkaisuus ei ole tavatonta ihmissuhteissa. Jotkut voivat kokea pienen mustasukkaisuuden suhteessa positiivisena asiana, mutta useimmat alkavat mustasukaisuuden lisääntyessä kokea olonsa ahdistetuksi ja huonoksi. Joskus mustasukkaisuuden tunteet kertovat siitä, että on reagoinut pieniin vihjeisiin suhteessa, jotka kertovat todellisesta syystä olla mustasukkainen. Aina näin ei ole, ja siitä te tunnutte kärsivän. Kumpikin riutuu ja kamppailee vaikeiden tunteiden kanssa ilmeisen yksin kykenemättä uskomaan toisen vakuuttelua tai järjen ääntä.
Mustasukkaisuuden syyt voivat olla hyvinkin moninaisia. Ne voivat vaihdella aiheellisesta epäilystä, itsetunto-ongelmiin, arvottomuuden kokemuksiin, omistamisen haluun, epävarmuuteen ja turvattomuuteen, aikaisempiin karvaisiin kokemuksiin aina paranoidisuuteen saakka yms. Kirjo on siis iso, enkä voi edes arvailla, mikä teillä voisi olla syynä. Se teidän, ja tarkoitan molempia, on selvitettävä itse.
Et kerro suoraan kärsiväsi miehen mustasukkaisuudesta, mutta kerrot oman vainoharhaisuutesi tekevän sinut hulluksi. Kerrot suhteen alusta kuinka kävit juhlimassa, kerroit siitä ja kuinka mies koki siitä mustasukkaisuutta. Jatkat että, tästä alkoi pieni romanttinen vihjailu, joka lopulta johti suhteen alkamiseen. Siitä syntyikin oikein vuosisadan rakkaustarina. Annan itseni kuvitella, että sillä on merkitystä mitä olet valinnut kirjoittaa ja missä järjestyksessä. Melkein tuntuu kuin olisit kutsunut miehen mustasukkaisia tunteita esiin kertoessasi juhlimisestasi, vaikka tiesit sen herättävän hänessä vaikeita tunteita. Seuraavaksi kerrot romanttisten tunteiden heräämisestä. Mitä itse mietit, miltä sinusta tuntui/tuntuu, kun miesystäväsi on sinusta mustasukkainen, mitä tunteita sinussa herää? Millaiseksi tunnet silloin itsesi? Onko se sinusta miellyttävää vai ei, herättääkö se tuttuuden tunteen, turvallisuutta vai pelkoa ja turvattomuutta?
Kerrot suhteenne alussa ajatelleesi olevasi miehelle vain pieni seikkailu. Nyt uskot, että miehesi seikkailee suhteen ulkopuolella. Kerrot myös, että miesystäväsi antaa vihjailevien viestien ja kännissä soitettujen puheluiden jatkua, vaikka se tekee sinut "hulluksi". Jotenkin tähän mustasukkaisuuteen tuntuu kietoutuvan suhteenne kannalta oleellista. Mietin, miksi puhuminen siitä on niin vaikeaa. Mitä ette saisi oivaltaa tai minkä näkyväksi tulemien oli liian pelottavaa?
Kysyt, onko teillä mahdollisuuksia saada menneisyyden haamuja pois väliltänne ja oppia luottamaan toisiinne. Nähdäkseni on kysymys siitä haluatteko sitä. Itsestään se ei tapahdu, mutta jos teillä tahtoa riittää, varmasti löytyvät myös keinot.
Ehdotan teille molemmille mahdollisimman avointa keskustelua mustasukkaisuudesta ja siitä, mitä tunteita toisen käytös itsessä aiheuttaa. Joskus voi olla avuksi, jos keskusteluja käy jonkun ammattilaisen kanssa. Ammattilainen voi avata uusia näkökulmia ja toisaalta mahdollisesti auttaa pitämään ilmapiirin turvallisena ja riittävän neutraalina, että keskustelu on mahdollista. Haasteeksesi tuntuukin jäävän, miten saada mies innostumaan keskustelusta. Voisi olla hyödyllistä, että aloitatkin asian lähestymisen miettimällä ensin itseksesi, mitä tunteita, pelkoja, muistoja ja tarpeita sinussa herää, kun tunnet mustasukkaisuutta. Koeta mahdollisimman neutraalisti ja itsesi ja kokemuksesi hyväksyen "katsella", mitä kaikkea sinussa herää ja liikkuu, kun olet mustasukkainen. Koeta olla arvostelematta itseäsi, totea vain, että jaahas tältä siis tuntuu, tätä ajattelen, pelkään, jne... Aloita sitten keskustelu miesystäväsi kanssa näistä tuntemuksista ja teemoista, siitä mitä sinä pelkäät, tunnet ja tarvitset. Ehkä se auttaa teitä keskustelun alkuun.
On myös mahdollista, että miehesi ei halua ryhtyä keskusteluun ainakaan nyt. Tämän ei tarvitse olla esteenä sinulle. On sinun ja luultavasti suhteennekin kannalta hyödyllistä, että pohdit näitä asioita itseksesi ja toisten kanssa peilaten, kuten jo nyt teet. Voit hakea myös ammattiauttajan apua ihan vain itsellesi. Pääkaupunkiseudulla, jossa ymmärsin sinun asuvan, hyviä terapeutteja on runsaasti tarjolla. Voit ottaa yhteyttä perheasiain neuvottelukeskuksiin sekä yksityisiin terapeuttivälityksiin, joita löydät mm. googlaamalla.
Viestisi lopuksi sanot, ettette halua kumpikaan rajoittaa toinen toisianne. Pidän tätä erittäin hyvänä asiana. Se kertoo teidän kyvystänne ja halustanne ottaa vastuuta omista tunteistanne ja tekemisistänne. Se luo myös hyvän pohjan uuden oppimiselle ja suhteenne kehittymiselle aina vain paremmaksi.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen, Perheneuvoja Iiris
Olemme olleet on/off-suhteessa neljä vuotta. Tapasimme molempien kotipaikkakunnalla. Hän ihastui minuun heti, itse olin imarreltu saamastani huomiosta. Asiat etenivät. Vietimme aikaa yhdessä aina silloin tällöin. Emme tosin asu yhdessä.
Vanhempani eivät ikinä hyväksyisi häntä, koska hän on minua vanhempi 15 vuotta. Aluksi ikäero ei haitannut minua, mutta nyt on alkanut häiritsemään jonkin verran. Hän on ollut naimisissa. Avioliitto päättyi eroon, kun hänen entinen petti häntä. Minäkin petin häntä, jäin kiinni. Hän halusi jatkaa, minä menin mukana.
En ole itse pitänyt tätä parisuhteena. Meidän intressit eivät kohtaa. Vartaloni huutaa hellyyttä ja kosketusta. Hänen mielestä hellyys on sitä, kun tekee ruokaa toiselle. Haluaisin harrastaa tai edes käydä jossain yhdessä. Hän ei. Hän on nähnyt ystäviäni, minä en hänen, lukuun ottamatta ne jotka tunnen. Hänen äitinsäkin näki meidät vahingossa yhdessä.
Hän haluaisi perustaa perheen, mutta minä olen vastaan ja lykkään sitä myöhemmäksi. Sillä opiskelenhan vielä, ja haluan olla omillani, että voin joskus elättää lapseni. Enkä tähän tilanteeseen halua lasta, sillä en edes tunne olevani rakastettu. Olen harkinnut jättäväni hänet, samaan aikaan hän sai tietää sairastavansa vakavaa tautia.
Joten olen pitkittänyt tätä, laittanut itseni sivuun. Mutta olen onneton ollut jo pitemmän aikaa. Ei sillä, ettenkö rakastaisi häntä, mutta pelkään, että pelkkä rakkaus ei riitä enää. Intohimo puuttuu ja seksiäkin on ainoastaan vain silloin, kun hän haluaa, samalla kaavalla. Minun tarpeet ja tunteet eivät tunnu merkitsevän mitään. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta hän ei ota kuuleviin korviin. En enää tiedä, mitä tehdä. Olen todella uupunut tilanteeseen. Nainen, 23
Hei,
Kirjeestäsi välittyy hyvin se, miten moneen suuntaan ajatuksesi tällä hetkellä risteilevät, joten on helppo uskoa että olet uupunut. Luettelet asioita, mitä sinä tarvitset, kaipaat ja toisaalta pohdit asioita, joita kumppanisi haluaa tai jopa mitä vanhempasi haluavat. Minulle tuli tunne, että tämän kaiken ristiriitaisen keskellä sinun olisi tärkeää pysähtyä kuulemaan ja kuuntelemaan sitä, mitä sinä itse tarvitset ja haluat.
Minulle jää viestissäsi epäselväksi, mitä sinä tunnet kumppaniasi kohtaan? Kerrot, että suhteen alussa olit imarreltu hänen ihastumisestaan, vietitte aikaa yhdessä, petit häntä ja kun hän halusi jatkaa, menit mukana. Olet harkinnut hänen jättämistä. Toisaalta sanot myös rakastavasti häntä, mutta intohimo puuttuu. Ensimmäinen iso kysymykseni on, että oletko ollut suhteen alussa tai aikana ihastunut/rakastunut kumppaniisi, vai koetko, että ajauduit olemaan hänen kanssaan? Mitä tarkoitat, kun sanot rakastavasi häntä? Mietin, että onko niin, että et ole itse asiassa koskaan varsinaisesti "valinnut" häntä kumppaniksesi vaan olet "mennyt mukana". Voi olla vaikea sitoutua oikeasti johonkin, joka ei tunnut omalta valinnalta. Entä jos leikkisimme ajatuksella, että valitsisit itsellesi kumppanin. Millaisen kumppanin valitsisit? Entä onko tämä nykyinen kumppani kovin erilainen kuin tämä kuvitteellinen itse valittu kumppani? Minkälaiset asiat nykyisessä kumppanissasi on sellaisia joista pidät tai jotka sopivat sinulle?
Kuvaat suhdettanne: "on/off-suhde, vietitte aikaa yhdessä silloin tällöin, et ole pitänyt tätä parisuhteena". Tämän keskellä suhteessanne pyörii niinkin isoja kysymyksiä kuin perheen perustaminen. Olet hyvin oikeassa siinä, että kun on näin paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, on syytä lykätä tällaisia päätöksiä myöhemmäksi. Sanot, että opiskelet ja että haluat pärjätä omillasi. Kuulostaa hyvältä, että haluat silläkin tavalla itsenäistyä ja vahvistua. Nuo asiat auttavat sinua myös vähitellen tuntemaan itseäsi paremmin niin että tiedät paremmin mitä haluat, olet itsenäisempi ja opit pitämään kiinni itsestäsi sen sijaan että ajelehtisit muiden toiveiden mukana ja laitat itseäsi sivuun, kuten nyt koet tekeväsi.
Joskus saattaa olla hyötyä jäsentää omia ajatuksiaan erilaisten listojen avulla, joissa esimerkiksi listaa tärkeysjärjestykseen itselle tärkeitä asioita tai unelmia.
Kaiken kaikkiaan kirjeesi toi mieleen sen, että jotta pystyisimme olemaan tasavertaisessa ja vastavuoroisessa parisuhteessa, meillä pitää olla oman itsemme ääriviivat selkeinä eli meidän pitää olla riittävän itsenäisiä. Usein on/off-parisuhteissa onkin kyse oman ja toisen välisten rajojen epäselvyydestä eli eräänlaisesta epäitsenäisyydestä ja riippuvuudesta.
Toivotan sinulle voimia oman itsesi löytämiseen! perheneuvoja Helena
Lopetin juuri 3,5 vuotta kestäneen suhteen tyttöystäväni kanssa, varmaankin yhteisymmärryksessä molemmin puolin. Silti minua vaivaa tapa jolla suhde päättyi.
Noin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, muutin hänen luoksensa toiseen kaupunkiin hieman kuin varkain. Alku siellä oli hieman haparaa, varmaankin masennuin ja olin jo valmis lähtemään takaisin kotikaupunkiini, mutta kuitenkin jäin sinne. Tulimme erittäin hyvin toimeen, pidimme samoista asioista, harrastimme yhdessä ja seksi sekä muut jutut sujuivat erittäin hyvin. Noin puolentoista vuoden asumisen jälkeen puolisoni isä rupesi uhkailemaan minua tekstiviestein ja siitä lähtikin sitten alamäki.
En halunnut olla hänen isänsä kanssa missään tekemisissä, heillä ei ole muutenkaan hirveän hyvät välit. Hänen äitinsä luuli, että olin myös hänelle suuttunut, joten heiltä tuli painostusta minun jättämisestä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan jatkoimme yhdessä, en tosin tämän tilanteen jälkeen käynyt missään juhlissa tai vastaavissa, missä hänen vanhempansa olivat.
Tyttöystäväni syytti tästä aina minua, näistä tekstiviesteistä ja siitä että vanhempansa eivät tykänneet minusta, vaikka en omasta mielestä ollut syyllinen tilanteeseeen, en vain sopinut heidän kuvaansa täydellisestä poikaystävästä. Kun suhteemme rupesi rakoilemaan kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen päätin, että muutan takaisin kotikaupunkiini, koska minusta tuntui etten saanut tukea keltään silloisessa kaupungissa.
Ennen muuttoa hän muutti vanhemmilleen ja minä asuin vanhassa asunnossa, mutta silti tapasimme päivittäin ja meillä oli mukavaa, teimme asioita yhdessä ja arvostin häntä enemmän kuin ennen. Kun muuttopäivä lähestyi hän avautui minulle itkien, että kaikki on päin persettä ja minäkin muutan pois. Sanoin hänelle, että jos pyydät minua jäämään, niin minä jään, mutta hän ei pyytänyt. Kun muuttopäivä tuli, muutimme minut yhdessä nykyiseen kaupunkiini, hän vietti aikaa täällä ja tulimme siihen tulokseen, että hän tulee perässä. Olin onnellinen, kunnes yhtenä viikonloppuna tuli taas puhelu, että hänen vanhempansa painostavat häntä lopettamaan suhteen ja hän ei muuttaisikaan tänne.
Masennuin siitä hieman, työpaikkakaan ei ollut mieleiseni, vaan ahdistava ja jouduin mennä lääkäriin näiden asioiden vuoksi. En kestänyt itseäni ja pari kertaa tuli tilanne, jossa tyttöystäväni lähti täältä itku silmässä. Päätimme pitää parin viikon tauon puheluista ja muusta yhteydenpidosta. Kun tapasimme tauon jälkeen olimme taas onnellisia yhdessä, kaikki sujui loistavasti ja luulin että yritämme uudestaan, tai no puhuimme niin. Kunnes jälleen viikko tapaamisesta hän ilmoitti, ettei halua jatkaa suhdetta. Olin jo tauon aikana henkisesti varautunut eroon ja hyväksyin sen, mutta viimeisimmän tapaamisen aikana hän ilmoitti että seurustelemme, hyväksyipä kuka tahansa sen. Ajattelin itsekseni, että tämä on ohi, en rupea katsomaan jahkailua ja jokailtaista itkemistä puhelimessa.
Nyt ero on tavallaan selvä, mutta tässä viime aikoina olen ruvennut miettimään todellista syytä eroon. Meillä meni kaikki erittäin hyvin, pidimme samoista asioista, tykkäsimme käydä samoissa paikoissa ja olin valmis muuttamaan takaisin hänen luoksensa, jos päädymme yhteen. Jostain syystä hän halusi kuitenkin lopettaa jutun. Hänelläkin on masennusta taustalla, jouduin usein puhelimessa rohkaisemaan häntä ja kertomaan, että kaikki asiat hoituvat vielä. Stressi työpaikasta ja kesken olevasta koulusta oli kuulemma minun syytäni, mutta koulukin on yli vuoden verran venynyt ja katsoimme yhdessä, miten hän saisi koulun tehtyä kesän aikana pois. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä hänelle - sovin jopa hänen äitinsä kanssa kaikki riitamme puhelimessa, mutta isään en halua ottaa yhteyttä. Nyt mietin, että mikä siinä oli etten 'kelvannut' vaikka viimeisessä puhelussa sanoin, että on ehkä parempi erota ja hän sanoi hiljaa takaisin, että ei ole varma siitä. Se jäi vaivaamaan.
En haluaisi soittaa hänelle perään ja puhelimessa taas jahkata asioita. Olisin valmis jatkamaan suhdetta hänen kanssa, mutta en tiedä onko eron syy minussa vai jossain muussa. Mitäköhän minun nyt kannattaisi tehdä, mennä käymään hänen luonaan vai soittaa vai antaa vaan asian olla. Olimme molemmat toisemme ensimmäisiä seurustelusuhteita ja seksikokemuskin oli vähäistä molemmilla ennen kuin tapasimme. Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa itsestäni, mutta nykyään tuntuu, että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni. Kohtelimme toisiamme hieman huonosti välillä, mutta olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani ja ne olen muuttanut. Eli tavallaan olen paketti, jonka hän halusi, mutta silti hän ei halua minua.
Huomaan, ettei hän ole oma itsensä, sanoinkin siitä hänelle ja hän sanoi ettei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan. En nyt tiedä kannattaako asian olla vai mitä tehdä.... eron jälkeen en ole ollut masentunut tai itkenyt jutun perään, mutta silti olen jäänyt hieman kaipaamaan kaikkea kivaa, jota meillä ollut yhdessä. Mies 23
Hei ja kiitos viestistäsi!
Hyvä että kirjoitit, asioiden ulkoistaminen ja pukeminen sanoiksi voi olla helpottavaa, ja kun kirjoittaa jotain, niin lukiessaan omia ajatuksiaan ja kysymyksiään voi itsekin oivaltaa jotain merkittävää jo ennen kuin kukaan muu on kirjoitusta nähnyt saati vastannut siihen. Miten muuten nyt itse vastaisit itsellesi, kun aikaa kysymyksesi kirjoittamisesta on kuitenkin jo jonkin verran?
Suhteen loppuminen on aina iso asia. Olet seurustellut tyttöystäväsi kanssa kuudesosan elämästäsi, elämänvaiheessa jossa olet irtaantumassa omasta kodistasi ja hakemassa omaa paikkaasi tässä maailmassa. Aivan erityisesti sinua vaivaa nyt se, miten suhde päättyi.
Kiinnitin huomiota niin suhteen päättymisen kuin monen muunkin asian kohdalla sanavalintoihisi: "...varmaankin yhteisymmärryksessä... hieman kuin varkain... äitinsä luuli... luulin että yritämme... jostain syystä hän halusi lopettaa... hän sanoi hiljaa takaisin että ei ole varma siitä..." Moni asia jäi sinulle epäselväksi ja vaille vastausta, ja epätietoisuus on aina raastavaa. Toisaalta, kun kuvaat sitä, mitä tästä suhteesta opit tai miten suhde kasvatti sinua olet hyvin selkeä: "Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa... nykyään tuntuu että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni... olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani... olen paketti jonka hän halusi..."
Ihmisen henkisestä kasvusta sanotaan, että se tapahtuu kriisien kautta, koska kriisit pakottavat ihmisen pysähtymään, pohtimaan ja kohtaamaan itsensä. Voisitko ajatella, että olet tämän suhteen kautta kasvanut epävarmuudesta varmuuteen, tai toisin sanottuna oppinut tuntemaan itseäsi aiempaa paremmin? Siitä näkökulmasta yhteistä aikaanne ja seurusteluanne kaikista hankaluuksista riippumatta voi siis pitää onnistuneena, vaikka suhde päättyikin. Hyvän seurustelunhan ei tarvitse välttämättä johtaa pysyvään suhteeseen, mutta siitä oppii jotain merkittävää.
Olen nyt heikoilla jäillä, mutta ehkä se epävarmuus suhteeseenne tuli myös muusta syystä kuin kokemattomuutenne ja nuoruutenne takia. Ajattelen tässä tyttöystäväsi vanhempien roolia siinä mitä kerrot. Et kerro millä tyttöystäväsi isä uhkaili sinua, mutta ymmärrän hyvin millaisia mustia pilviä vanhempien painostus suhteellenne toi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että tyttöystäväsi ei pystynyt tai halunnut asettaa rajoja vanhemmilleen ja heidän vaikutukselleen, eikä hänen oma itsenäistymisensä ollut vielä niin pitkällä että hän olisi voinut riittävästi sitoutua sinuun, vaan "jahkaili" sinun ja kodin välillä. Teit sen minkä pystyit välttelemällä tiettyjä tilanteita ja jopa otit äitiin yhteyttä selvittääksesi asiaa, mutta se aiheutti eripuraa välillenne ja rajoitti elämäänne eikä lopulta johtanut mihinkään. Jotain epämääräistä tyttöystäväsi perheestä siirtyi teidän suhteeseenne, ja minulle jäi sellainen olo että se olisi aiheuttanut jatkossakin teille ongelmia, ja se jokin on juuri se, minkä takia tyttöystäväsi ei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan, kuten hänelle huomautit, ja jonka hän myönsi. Suhdetta on hyvin hankala saada onnistumaan, jos ei pysty olemaan oma itsensä.
Sanoit lopussa, että jäit hieman kaipaamaan "kaikkea kivaa jota meillä on ollut yhdessä." Ihmissuhteissa se kiva on totta kai tärkeää, mutta olisi tärkeää oppia olemaan onnellinen myös ei-kivan vallitessa. Meissä kaikissa on hyvä ja huono puoli, rakentava ja tuhoava, teemme hyvää ja pahaa, ja tavoitteena voisi pitää sitä että olisimme näistä eri puolista tietoisia, ja ne integroituisivat meidän persoonassamme rakentavalla tavalla. Teidän suhde ei lopulta kestänyt näitä ihmiselämän molempia puolia, aina kun teillä meni erittäin hyvin, piditte samoista asioista ja tykkäsitte käydä samoissa paikoissa olitte sitoutuneita, ihastuksissanne ja muutitte yhteen, mutta kun "maailmaan tuli virhe" alkoi syyttely, jahkailu, suhteen rakoilu ja erilleen muutto. Saatko kiinni?
Se on hankala ja haastava juttu hyväksyä, että hyvään suhteeseen kuuluvat nämä molemmat puolet, ja sitoutua toiseen ja suhteeseen niin myötä- kuin vastamäessä, integroida rakentavasti suhteeseen sen hyvät ja huonot puolet. Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse hyväksy, mutta noin yleisesti ottaen. Seurustelusuhteessa tässä ei tarvitse onnistua, eikä se mitä nyt teille tapahtui ollut mikään epäonnistuminen, vaan ensimmäinen vakava yritys kestävään sitoutuneeseen parisuhteeseen, olkoonkin että luopuminen tekee kipeää ja paljon hyvää jäi taakse. Ehkä se paketti meni kuitenkin väärään osoitteeseen, ja oikeaa kannattaa odottaa?!
Olemme kohta kymmenen vuotta yhdessä ollut pari. Mieheni on minua neljä vuotta vanhempi. Seksi on ollut viime vuosina vähäistä, vain muutaman kerran vuodessa. Vaikka harrastamme seksiä pääsääntöisesti selvin päin, on miehelläni ollut vaikeuksia säilyttää erektio loppuun saakka. Tästä on nyt tullut niin sanottu olohuoneen vaaleanpunainen elefantti: en uskalla tehdä aloitetta, sillä pelkään, ettei mies enää pysty suoriutumaan.
Asiasta puhuttiin sen jälkeen, kun tämä oli tapahtunut muutaman kerran, mutten oikein uskalla ottaa asiaa enää puheeksi, kun pelkään, että se lisää mieheni suorituspaineita. Olemme nyt siis pattitilanteessa, jossa seksiä ei enää harrasteta. Itselläni on halut vielä tallella, joten puran turhautumiseni masturboimalla. Mikä avuksi, pitääkö minun asennoitua loppuelämääni ilman seksiä? Vai onko niin, ettei mieheni enää vain halua minua ja hakee seksinsä muualta?
Asiaa ei helpota se, että oikeastaan haluaisin lapsen ja hedelmälliset päivät alkavat tässä iässä olla luetut. Nainen 37
Hei,
Hyvä, että päätit ottaa asian esille. Seksiin liittyvät kysymykset ja ongelmat ovatkin usein juuri sellaisia, että niitä on vaikea ottaa puheeksi. Käy juuri niin kuin sinullekin: asiaa ei uskalla tai halua ottaa puheeksi kumppanin kanssa, koska pelkää aiheuttavansa toiselle paineita tai jopa loukkaavansa häntä. Kuitenkin varsin todennäköistä on, että mietitte molemmat samoja asioita. Melko varmaa on, että jo asian puheeksi ottaminen miehesi kanssa auttaa teitä askeleen eteenpäin. Nyt olette monelle muullekin tutussa tilanteessa, jossa seksiä ei harrasteta, eikä siitä puhuta.
On lähes mahdotonta arvailla miehesi erektio-ongelman syitä. Kun syitä ei tiedä, niin mielikuvitus kyllä keksii niitä. Itse ajattelit, että syynä voi olla, se ettei miehesi halua sinua tai että hänellä on toinen nainen. Syyt voivat olla kuitenkin aivan jotain muuta. Elämäntavoilla on merkitystä, jotkut sairaudet ja lääkkeet vaikuttavat asiaan. Myös psyykkiset syyt saattavat olla riittävä selitys: masennus, stressi, uupuminen.
Erektio-ongelmat ovat varsin yleisiä eri-ikäisillä miehillä. Toisinaan puhutaan tarpeettomasti erektiohäiriöstä, vaikka kyse on normaalista jaksamisen vaihtelusta. Tämä vain nostaa suorituspaineita entisestään. Satunnainen ongelma erektion kanssa on aivan tavallista ja saattaa selittyä hyvinkin arkisilla asioilla. Kaikilla on satunnaisia häiriöitä.
Kirjoitit, että purat turhautumistasi masturboimalla, ja mietit pitääkö asennoitua loppuelämään ilman seksiä. Masturbointi on aivan hyvä keino seksuaalisuuden toteuttamiseen. Eikä missään tapauksessa tarvitse asennoitua elämään ilman seksiä. Seksiä ja läheisyyttä voi kokea monella tasolla kumppanin kanssa. Sitä paitsi erektiohäiriöitä voidaan hoitaa.
Voisit ottaa asia puheeksi esimerkiksi kysymällä mieheltäsi, millaisesta läheisyydestä hän nauttii. Voisitte keskustella siitä, millainen hellyys ja kosketus ja lähellä olo tuntuu teistä hyvältä. Sinun kannattaa kertoa hänelle omista ajatuksistasi ja tunnelmistasi. Kerroit, että haluaisit lapset. Onkohan tämä sellainen asia, josta olette keskustelleet miehesi kanssa? Puhumattomat asiat vaikuttavat usein arvaamattomalla tavalla ja heijastuvat niin seksiin kuin kaikkeen muuhunkin läheisyyteen.
Tilanteeni saattaa kuulostaa hieman tekopyhältä ja tavallaan osaan vastata jo itsellenikin mitä pitäisi tehdä. Mutta toisaalta haluaisin uskoa ja toivoa, että on olemassa vaihtoehtoinen ratkaisu ja onnellinen loppu.
Seurustelen avoliitossa elävän miehen kanssa. Mies on ollut avovaimonsa kanssa yhdessä noin viisi vuotta ja me olemme miehen kanssa tutustuneet vasta vajaa puoli vuotta sitten. Tutustuminen alkoi pienellä flirtillä ja tilanne on kehittynyt nykypisteeseen vähitellen. Olen tiennyt alusta asti hänen seurustelevan, mutta hän ei tiennyt minun tietävän. Muutamien yhdessä vietettyjen öiden jälkeen hän kertoi asiasta. Aluksi hieman peitellen ja tilannetta vähätellen; "meillä menee huonosti, ei varsinaisesti edes seurustella, asutaan vain yhdessä." Totuus on kuitenkin tullut esille ajan kuluessa, eikä miehellä ole aikomustakaan jättää avovaimoaan. Aluksi hän ei halunnut kertoa asiasta, koska oli kuulemma niin ihastunut minuun, ettei halunnut sillä faktalla pilata mahdollisuuksiaan. Uskon, että syynä oli myös pelko siitä, että kertoisin vaimolle. Miehellä on ollut useita suhteita nykyisen seurustelun rinnalla vuosien saatossa, joista osasta on kantautunut huhuja myös vaimokkeen korviin.
Se, että miehellä on avovaimo on itselleni täysin OK, vaikka se ehkä hassulta kuulostaakin. Olen valmis jakamaan jotain niin hyvää kuin hän. Kun olemme kahden, tuntuu ettei maailmaamme mahdu ketään muuta. Ongelmana onkin, että olen aidosti ja täysin vilpittömästi rakastunut täydestä sydämestäni.
Aluksi pidin koko ihmistä lähinnä hyvänä vitsinä ja suhtauduin häneen kylmän viileästi, jopa hieman ylimielisesti naureskellen ja pidin häntä vain hauskanpitona. Nyt mies on kuitenkin saanut minusta yliotteen ja vetää minua mukanaan kuin pässiä narussa. Pompottelee minua miten sattuu, on kieltänyt minulta täysin kaikki muut miehet ja kontaktit ja olen siihen suostunut. Pelkään enemmän kuin mitään, että menetän hänet. Tiedän, että tilanne ei todellakaan ole terve tai normaali ja voin todella huonosti.
Olen alkanut hautoa jopa itsemurhaa, tunnen olevani täysin loukussa. Olen uhannut monet kerrat lähteä, mutta aina hän saa minut houkuteltua takaisin. Annan anteeksi kaiken ja alistun kohtalooni. Tiedän, että ansaitsisin miehen, joka rakastaa vain minua ja haluaa olla vain yksin minun kanssani, mutta jotenkin mies on saanut minut aivopestyä ettei sellaisia miehiä ole olemassakaan. "Ei kukaan pysty olemaan vain yhden ihmisen kanssa loppuelämäänsä eikä yleensä muutenkaan vuotta kauempaa." Minä uskon.
Roikun hänessä kiinni, tyydyn siihen vähään mitä saan. Koska silloin kun saan pitää hänet edes hetken itselläni ja saan hänen jakamattoman huomionsa, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen. Meillä on samanlainen huumorintaju, eikä kukaan ole pitkään aikaan saanut minua nauramaan niin kuin hän. Jaamme uskomattoman samanlaiset elämänkokemukset sekä moraaliset arvot ja näkemykset ja olenkin käynyt hänen kanssaan ehkä elämäni syvimmät ja henkilökohtaisimmat keskustelut, joista saan irti todella paljon. Seksi on parasta koskaan. Ja vertailun vuoksi sanottakoon etten ole kaikista kokemattomimmasta päästä. Kuitenkaan kyse ei ole pelkästään fyysisestä suhteesta, vietämme 70 prosenttia yhteisestä ajastamme muualla kuin sängyssä, eikä seksiä harrasteta todellakaan joka kerta kun tapaamme.
Vaikka näämme suhteellisen harvoin, noin kerran viikossa ja välillä harvemminkin, puhumme päivittäin puhelimessa ja sähköpostin välityksellä. Tiedän, että hänkin välittää minusta tosissaan, mutta luulen, että hän pelkää liikaa päästää irti tutusta ja turvallisesta suhteesta. Mies on itseäni muutaman vuoden vanhempi, mutta nuoruuden myrskyisät kasvukivut hän on käynyt yhdessä avovaimonsa kanssa läpi.
Itse voisin kuvitella tulevaisuuteni hänen kanssaan, olisin valmis menemään naimisiin vaikka heti. En ole avovaimosta mustasukkainen, enkä usko että tulisin tulevaisuudessakaan olemaan. Toinen asia on ehkä sitten "ne muut naiset", tuskin hän minunkaan kanssani pystyisi tai haluaisi olla täysin uskollinen.
Kuitenkaan tulevaisuudesta puhuttaessa mies ei näe meitä yhdessä. Syitä ovat esimerkiksi erilaiset tulotasomme ja elämäntapamme sekä samanlaiset persoonamme, hän pelkää riitoja. "En pystyisi ikinä kuvitella meitä sillä tavalla yhdessä, tämä on hyvä näin." En tiedä kauan pääni enää kestää tällaista tilannetta. Onko täysin turhaa odottaa ja toivoa parempaa? Että hän muuttaisi mielipidettään ja tajuaisi arvoni? Vai repäistä itsensä irti vielä kun se on jotenkuten edes mahdollista?
Oksettaa edes ajatella elämää ilman häntä. Hänen tapanaan toisaalta on minun reaktioideni tarkasteleminen ja analysoiminen. Hän näkee tällaiset tilanteet yleensä pelinä ja hauskanpitona, eikä siksi koe tarpeelliseksi kertoa todellisia tunteitaan ja siksi haluaisinkin uskoa, että hän vain testaa miten suhtaudun, kun sanoo ettei näe meitä yhdessä. Nainen 22
Hei!
Kiitos viestistäsi. Tulin kovin surulliseksi, kun luin sen. Siitä käy hyvin selville, että olet fiksu nuori nainen, mutta erittäin hankalassa tilanteessa.
Minun hälytyskelloni alkoivat soida monessa kohdin, kun kerroit miehen käytöksestä. Itsekin ne tajuat ja silti... Kuulostaa ikään kuin olisit hypnotisoitu. Olet korviasi myöten rakastunut ja valmis sulkemaan silmäsi kaikelta negatiiviselta.
Tulee mieleeni, mahtaakohan miesystäväsi olla sitä ihmistyyppiä, joka on suorastaan mestari saamaan ihmiset rakastumaan itseensä. Se koukku, että hän saa sinut tuntemaan itsesi maailman ihanimmaksi naiseksi, vaikka vain hetkeksi, on vahva. Siitä "huumeesta" voi tulla riippuvaiseksi, niin että on valmis sietämään mitä vaan, maksamaan kuinka kovan hinnan vaan, kunhan saa taas uuden annoksen. Kun tämä addiktio on saanut sinut itsemurhan partaalle, tiedät itsekin, että nyt hinta on liian kova.
Sinun kannattaisikin ehkä suhtautua mieheen kuin huumepiikkiin tai -pilleriin. Annos häntä antaa sinulle hyvää oloa hetkeksi, mutta tiedät, että hän ei ole sinulle hyväksi. Tajuat ehkä senkin, että tämän aineen diilaus loppuu jossain vaiheessa. Mies ei näe tulevaisuutta kanssasi, joten ennen pitkää hän kyllästyy ja siirtyy seuraavaan valloitukseensa. Viimeistään siinä vaiheessa joudut yksin kärvistelemään vieroitusoireittesi kanssa.
Kysyt, kannattaako sinun odottaa, että mies tajuaisi arvosi ja muuttuisi. Vastauksen tiedät itsekin: ei kannata. Mietit, pitäisikö sinun repäistä itsesi irti vielä kun se on jotenkuten edes mahdollista. Kyllä! Itsesi ja elämäsi tähden, tee se!
Herää siis hypnoosista. Siihen auttaa jutteleminen ystävien kanssa. Heiltä saat tervettä peilausta elämääsi ja suhteeseesi. Tee itsellesi sopiva vieroitusohjelma, joka sisältää paljon sosiaalista toimintaa muiden ihmisten kanssa ja sellaisia harrastuksia, joista nautit. Valitse itsellesi joku tukihenkilö, jolle voit soittaa aina kun halu ottaa mieheen yhteyttä käy liian suureksi.
Varaudu siihen, että kun alat irrottautua suhteesta, mies muuttuu aktiivisemmaksi. Senhän olet jo nähnytkin. Sinä olet hänelle mukava leikkikalu, ei hän halua päästää sinusta vielä irti. Tule tietoiseksi siitä, millaisia koukkuja hän käyttää saadakseen pidettyä sinut riippuvaisena itsestään. Joillekin miehille on suuri narsistinen loukkaus, jos nainen kehtaa jättää heidät. Silloin otetaan kaikki keinot käyttöön. Rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Tiedän, että tästä miehestä luopuminen on sinulle vaikeaa, tuskallista ja ylivoimaisenkin tuntuista. En silti näe mitään muuta ratkaisua tähän, valitettavasti. Kaikki myötätuntoni on puolellasi.
Toivon sinulle voimaa, rohkeutta ja viisautta tehdä oikeita valintoja. Lämmöllä, perheneuvoja Paula
Ahdistaa. Olen 27-vuotias ja mieheni muutaman vuoden vanhempi. Naimisissa ollaan oltu nyt neljä vuotta ja viimeisen vuoden olen pohtinut, miksi olemme yhdessä, sillä olemme täysin erilaisia ihmisiä. Olen kouluttautunut unelma-ammattiini ja suhtaudun työhöni lähes intohimoisesti, mutta mieheni ei ole löytänyt elämälleen suuntaa. Minä haluaisin seksiä, mies ei ollenkaan. Minä ilmaisen itseäni puheella, hän mököttämällä. Minulla on paljon ystäviä, miehelläni ei juurikaan. Minä luen paljon, miestä kirjallisuus ei kiinnosta. Esimerkkejä löytyisi satoja.
Hän opiskelee, mutta tuo viikoittain esille sen, ettei häntä oikeastaan huvittaisi. Ala on kuulemma väärä, kirjalliset työt tylsiä, opettaja ei hoida hommiaan... Kysyttäessä hän ei kuitenkaan osaa sanoa, mikä ala tai ammatti häntä kiinnostaisi. Useamman opiskelupaikan hän on jättänyt aiemmin juuri samasta syystä ja tehnyt "hanttihommia" kunnes jäi työttömäksi ja hakeutui uudelleen kouluun. Työttömyysaikana meillä oli tosi tiukkaa, luonnollisesti elimme minun palkallani ja minä maksoin suurimmat kulut, asuntolainan ym. eikä siinä mielestäni ollut mitään väärää.
Nyt kuitenkin minua on alkanut ärsyttää kovasti mieheni välinpitämätön asenne: mielestäni aikuisella ihmisellä tulisi olla joku käsitys, mitä haluaa elämältä, jotain kunnianhimoa omaa uraansa kohtaan. Nyt jännitän koko ajan, koska hän ilmoittaa jättävänsä koulun oikeasti kesken ja jäävänsä taas työttömäksi, jolloin minun pitäisi jälleen elättää meidät molemmat. Koen, ettei minulla ole sellaista aikuista, turvallista ja tasa-arvoista suhdetta kuin haluaisin, vaan vedän jatkuvasti perässäni teini-ikäistä kiukuttelijaa. Olen meistä se, joka hoitaa käytännön asiat ja saa potkittua meitä elämässä eteenpäin.
Pian alkaisi lasten hankinta olla ajankohtaista, mutta en voisi kuvitellakaan hankkivani lasta tähän tilanteeseen sillä jos jäisin äitiyslomalle ja mieheni päättäisi todella lopettaa koulunsa, jäisimme tyhjän päälle. Jotenkin tuntuu, että olemme yhdessä tavan ja mukavuuden vuoksi, totta puhuen pitää myöntää, että meillä on yhdessä ihan kivaakin. Kivaa sillä lailla kuin nyt kavereiden kesken on kivaa. Seksiä ei tosiaan ole ollut puoleen vuoteen ja vaikka tiedän, ettei avioliitto ole pelkästään seksiä, olen kovin turhautunut tilanteeseen. Asiasta ei myöskään puhuta. Koen, etten saa kauheasti tukea mieheltäni, sillä hän "ei oikein osaa sanoa mitään" juurikaan mihinkään, mikä minun mieltäni painaa. Itse kuuntelen ja lohdutan sujuvasti, kun hänellä on rankkaa ja yritän keksiä ratkaisuja hänen ongelmiinsa.
Olen turhautunut, kiukkuinen, pettynyt, peloissani ja valmis eroamaan, jos tilanne ei parane, sillä näin en enää pysty jatkamaan. En halua olla itseäni vanhemman miehen äiti. Soitin seurakunnan perheneuvontaankin, josta kehotettiin soittamaan viikoittain ja kyselemään jonotilannetta. Ilman apua emme saa puhuttua. Olen kertonut miehelleni erohaluistani ja hän meni palasiksi. En tiedä kannattaako edes yrittää, kun minulla on koko ajan paha olla, onko meillä mitään toivoa? Nainen, 27
Hei!
Kiitos viestistäsi. Hyvä, että kirjoitit. Tilanteesi kuulostaa tosi kurjalta. Mietin, kirjoititkohan sitä jonkun erityisen synkän mielialan vallassa vai koetko noin jatkuvasti?
Kerroit monia asioita, joissa olette erilaisia. Jos tekisit listan niistä asioista, jotka ovat teille yhteisiä, minkähänlainen siitä tulisi? Joskus on hyvä mielessään tai ihan paperilla asettaa suhteen positiiviset ja negatiiviset asiat ikään kuin vaa'an kahteen kuppiin. Miten kupit asettuvat? Jos negatiivisten asioiden kuppi painaa selvästi enemmän pysyvästi, on ihan aihettakin miettiä muutosta.
Osaat eritellä hienosti tunteitasi. On ihan ymmärrettävää, että olet turhautunut ym. Mietit eroa, mikäli tilanne ei tästä parane. Voisit pohtia ihan konkreettisesti, mitä se tilanteen parantuminen tarkoittaisi. Millaisia muutoksia toivot ja tarvitset? Mihin itse olet valmis? Miehesi voi olla helpompi saada kiinni siitä, mitä tarkoitat, kun kerrot hänelle selkeitä muutostoiveita.
Miehesi selvästikin on tyytyväisempi suhteeseenne. Voi olla, että avioliittonne tällaisenaan on hänelle ihan hyvä. Koska eropuheesi olivat hänelle niin suuri järkytys, hän ei selvästikään ole nähnyt sinun pahoinvointiasi. On tärkeää, että kerrot hänelle näitä samoja ajatuksia, joissa tässä kirjoitit. Olisi hyvä, että miettisitte molemmat millaista elämää ja minkälaisessa parisuhteessa haluatte elää. Ja sitten arvioikaa realistisesti sopivatko toiveenne yhteen.
Toivottavasti olet soittanut uudelleen sinne perheneuvontaan. Soita taas. Aikoja vapautuu ja joku niille aina pääsee. Aloita keskustelu jo kotona tai kirjoita kirje tai sähköposti, jos se tuntuu helpommalta. Tärkeintä on, että ryhdyt tekemään jotakin tilanteen muuttamiseksi.
Toivon sinulle sellaisia muutoksia elämääsi, että sinulla olisi taas hyvä mieli ja iloa ja rakkautta elämässäsi!
Hellyys on hakusessa, kyllä. Ei ole kosketusta vaikka olen kertonut että minussa on paljon kohtia jotka odottavat kosketusta. Kysymys kyllä kuuluu, että naidaanko tai annatko? Ei silloin kyllä innosta eikä kiinnosta, siksipä seksiä suhteessa on tosi vähän. No takana on 30 vuotta yhteistä aikaa, mutta kun se hellyydenkaipuu ei katoa minnekään. Jos joskus saan kosketusta, niin se ei ole hellää vaan kohtalaisen kovakouraista sivelyä mielestäni. Jos minä kosketan niin kosketukseni on kuulemma hiplaamista tai kutittamista. Mikä siis neuvoksi yhteisen sävelen löytymiseen? Jäämme kohta kahden, kun viimeinenkin lapsista lentää pesästä ja se pelottaa. Nainen, 50v
Hei!
Kiitos kysymyksestäsi. Olet tärkeän asian äärellä.
Ihan ensiksi onnittelut pitkästä liitosta! Teillä on epäilemättä ollut kestävyyttä, riittävästi tahtoa ja monia osa-alueita, joilla menee ihan hyvin, kun olette pysyneet yhdessä noin suuren osan elämästänne.
Juuri nyt teillä on suhteenne kannalta tuhannen taalan paikka. Lapset ovat kohta lentäneet pesästä ja loppuelämänne elätte kahdestaan, jos niin haluatte. Tämä on sellainen kohta, jossa parit joskus vasta havahtumaan huomaamaan toisensa ja parisuhteensa. Monesti kosketus ja läheisyys ovat jääneet jonnekin matkan varrelle. Teillä niitä kuitenkin vielä on. Olette onnistuneet pitämään seksuaalisen suhteenne hengissä, vaikka se ei ihan sellaista nyt olekaan kuin toivoisitte.
Yhteistä teillä on toisen kosketuksen kaipuu. Se on tärkeää ja sille on hyvä rakentaa. Pidän lauseestasi "minussa on paljon kohtia, jotka odottavat kosketusta". Se on kaunis. Tuntuu, että sellainen viesti ei voisi jättää miestä kylmäksi. Kuulikohan hän sen varmasti? Kerro se uudestaan, hyvänä hetkenä, jolloin hän on vastaanottavainen sanoillesi.
Mies ilmaisee läheisyyden kaipuunsa ronskimmin. Naisena ymmärrän, että nuo mainitsemasi aloitusrepliikit eivät ihan heti saa syttymään. Jotta pääsisitte yhdessä samaan tunnelmaan, miehesi olisi tärkeää saada tietää, millaisesta lämmittelystä sinä pidät. Kun teillä on noin pitkä yhteinen taival, uskon, että näistäkin asioista on joskus ollut puhetta. Aina se ei vaan riitä, että niistä on puhuttu joskus. On aika päivittää nämä tärkeät asiat. Ilmaise, että sinäkin toivot, että teidän seksielämänne voisi vilkastua ja kerro, mikä sinut saa syttymään ja mikä taas sammuttaa halusi. Viesti menee parhaiten perille, kun käyttää minä-viestejä ja välttää syyttelyä.
Se, että olette erilaisia, olette mies ja nainen, käy hyvin ilmi myös tavoissanne koskettaa ja siitä, miten haluaisitte tulla kosketetuksi. Tässä tapauksessa ohje "tee toiselle, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän" ei toimi. Molempien on tärkeää sekä ilmaista omat toiveenne että ottaa toisen toiveet huomioon. Ei ole kyse siitä, että toinen tapa olisi väärä. Me vaan olemme erilaisia ja koemme asiat eri tavalla.
Viimeisenkin lapsen muuttaminen pois kotoa vapauttaa teidät monella tavoin. Sitten teillä on mahdollisuus rakastella milloin vain se molemmille sopii ja missä vain. Tämä voi olla ihan uudenlaisen seksuaalisen suhteen aikaa. Sitä ei kannata tuhlata kyräilyyn ja välttelyyn. Ole sinä rohkea ja ota ensimmäinen askel.
Teillä on kaikki mahdollisuudet löytää toisenne uudelleen. Onnea matkallenne kohti uutta aikuisen lemmen aikaa!
