Olemme mieheni kanssa olleet pariskunta jo reilut 10 vuotta. Aina on ollut selvää, ettei minun tarvitse havitella menoa tyttöjeniltaan tai muuhun vastaavaan. Riidellään asiasta usein, mutta rakastan miestäni, joten en halua erota tämän vuoksi. Kaikki naistenjuhlat ja tyttöjenillat menevät niin, että muiden miehet eivät tule, mutta minun mieheni on naisporukan keskellä, aina. Vitsiä siitä muut heittävätkin, mutta mieheni ei ota sitä loukkauksena, vain minä häpeän. Mietin mitä pitäisi tehdä? En ole koskaan antanut edes ymmärtää, että olisin kiinnostunut muista miehistä, mutta silti minua kohdellaan kuin jatkuvasti saalistavaa. Haluaisin nyt ammattilaiselta apuja, kiitos.
Nainen, 28v
Hyvä ystävä,
Nimimerkki jonka olet valinnut kuvaamaan itseäsi ja tilannettasi on hyvin pysäyttävä. Se sisältää suuren ristiriidan. Kuvaat miestäsi hyväksi. Hän saattaa sitä olla monella muulla alueella, mutta toisen ihmisen rajoittaminen ja kontrolloiminen eivät ole hyvyyttä.
Olet nuoresta iästäsi huolimatta ollut jo pitkään, yli 10 vuotta, parisuhteessa. Eli onko niin, että olet ollut juuri ja juuri täysi-ikäinen kun olet mennyt yhteen miehesi kanssa? Sanot, että "aina on ollut selvää, ettei minun tarvitse havitella menoa tyttöjeniltaan tai muuhun vastaavaan". Onko siis niin, että koet olleesi vankina koko tuon 10 vuotta? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi olet suostunut tuohon kaikkeen? Liittyykö se mahdollisesti jollain tapaa omaan historiaasi ja perhetaustoihisi?
Kuulen kirjeessäsi ihmettelyäsi siitä, että miksi miehesi pitää sinua vankinaan koska omasta mielestäsi et ansaitse sellaista kohtelua. Olen kanssasi samaa mieltä. Et ansaitse tuollaista kohtelua. Itse asiassa ketään ihmistä ei saisi kohdella noin. Sen, että miehesi pitää sinua vankinaan rajoittaen ja kontrolloiden menemisiäsi voi määritellä väkivallaksi ja alistamiseksi. Sen ei saa antaa jatkua sillä se on haitallista teille molemmille ja parisuhteellenne. Ymmärsin kirjeestäsi, että miehesi epäilee, että olisit kiinnostunut muista miehistä. Onko tämä miehesi mustasukkaisuus perusteluna sille, että hän rajoittaa vapauttasi ja tulee mukaan sinun menoihisi. Mustasukkaisuus ei kuitenkaan oikeuta ketään rajoittamiseen ja kontrollointiin.
Mietit mitä sinun pitäisi tehdä. Vastaan, että sinun on lakattava suostumasta kontrollointiin. Sinä tarvitset apua, jotta pystyt katkaisemaan tuon haitallinen kuvion välillänne. Myös miehesi tarvitsee apua mustasukkaisuuteensa ja taipumukseen kontrolloida ja rajoittaa, jos hän on valmis sitä ottamaan vastaan. Toivottavasti on. Mutta sinun ei ole syytä jäädä odottamaan hänen haluaan muuttua. Usein tällainen kontrolloiva vuorovaikutuskuvio ei pääty itsestään. Päinvastoin sillä on taipumusta vahvistua. Siksi on tärkeää, että et enää suostu siihen.
Miten kauan rakkaus jaksaa elää vangittuna? Meissä ihmisissä on sisällä usein tarve tulla omaksi itseksemme. Tällä tarkoitan vapautta elää omannäköistä elämää ja tehdä niitä asioita, joita pitää itselleen tärkeinä. Tämä tarve usein voimistuu kun ikäännymme. Siksi saattaa hyvin olla niin, että nyt, lähestyessäsi kolmeakymppiä, miehesi kontrollointi on alkanut tuntua entistä pahemmalta. Kerrot, että rakastat miestäsi. Vaarana on, että tuo rakkaus alkaa kuihtua, jopa kääntyä vihaksi ja katkeruudeksi, jos annat kontrolloimisen jatkua. Vapaus ja luottamus ovat happea rakkaudelle. Kontrollointi, rajoittaminen ja pakottaminen tappavat sitä.
Ei ole ihan helppoa alkaa muuttaa vuorovaikutuskuviota joka on jatkunut pitkään samanlaisena. Saattaa olla, että tarvitset siihen ulkopuolisen ihmisen apua. Nettiosoitteessa www.naistenlija.fi on tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen eri muodoista sekä tietoa paikoista, joista voi hakea apua ja tukea itselleen. Mm. seurakuntien perheneuvonnasta voi hakea keskusteluapua tämän kaltaiseen tilanteeseen.
Minun, sinun ja meidän lapset vai vain meidän lapset?
Tätä kysymystä on meidän perheessä pyöritelty paljonkin. Uusioperheemme on muodostunut melko nopealla aikataululla (nyt reilut 2,5 vuotta yhdessäoloa, josta yhteisasumista takana noin 2 vuotta), joskin siis täysin suunnitellusti ja samojen haaveiden/toiveiden pohjalta. Perheeseen kuuluu 6- ja 10-vuotiaat tytöt, joista nuorempi minun ja vanhempi mieheni, sekä yhteinen viisikuukautinen poika. Koko yhdessäasumisen ajan on ollut melko selkeä "työnjako" tyttöjen suhteen, kumpikin hoitanut omansa (esim. iltatoimet). Olen tehnyt jatkuvasti töitä, että tilanne saataisiin tasaantumaan niin, että perheen kumpikin aikuinen voi toimia suhteessa toisen lapseen, mutta mieheni on luontaisesti ottanut selkeän vastuun omasta tyttärestään. Tästä huolimatta minun välit mieheni tyttäreen ovat läheiset ja lämpimät, ja tytöt tulevat keskenään erinomaisesti toimeen. Oma tyttäreni on erittäin vilkas ja temperamenttinen, ja välillä osaa olla 6-vuotiaan kuohunnassa haastavakin. Pieni poika on kaikkien silmäterä ja siskot ovat veljestään onnessaan.
Ongelmana on ainoastaan mieheni suhtautuminen tyttäreeni. Alkuun heidän suhteensa näytti kaikin puolin toimivalta ja mieheni leikki ja puuhaili tyttäreni kanssa, ollen hyvinkin tärkeä henkilö tytölleni. Viimeisen vuoden aikana on tilanne muuttunut ja heidän suhteensa vaikeutunut.
Mieheni suhtautuminen on tylyä ja useimmiten hän jättää lapseni täysin huomioitta, ellei sitten ole kyse jostain negatiivisesta kommentista. Jos tyttäreni yrittää esim. halata, ei mies vilkaisekaan jaloissa olevaa lasta. Tai jos tyttö menee ovelle vastaan, kävellään hänen ohi täysin huomioimatta. Ennen tyttöni niin ihaileva suhtautuminen onkin vaihtunut pelkoon ja varomiseen. Tyttö itse on sanonut, että pelkää miestäni. Itsekin huomaan olevani puskurina tyttäreni ja mieheni välissä. Mieheni ei siis huuda eikä ole millään tavalla fyysisesti uhkaava, mutta kertakaikkisen tyly. Suhtautuminen korostuu tietenkin, koska ero suhtautumisessa omiin biologisiin lapsiin on niin huomattava.
Omille lapsilleen mieheni on rakastava ja hellä isä, joka viettää huomattavan paljon aikaa perheen ja lasten parissa. Myös veljiensä lapsille hän on hauska ja rakastettu setä, jota odotetaan kovasti kylään.
Lisäksi tyttäreni on erittäin herkkä ja tarkka aistimaan tunneasioita, ja omaa myös hyvin vahvan oikeudentajun. Hän kokee tilanteen syrjivänä, mitä se toki onkin, mutta välillä myös ylireagoi ja liioittelee ikäisensä tavoin. Arastelu vaikuttaa myös suhteeseen pikkuveljeä kohtaan mieheni ollessa läsnä. Tyttäreni ei uskalla kunnolla touhuta pikkuveljen kanssa, koska pelkää mieheni paheksuntaa.
Asiasta on käyty paljon keskusteluja ja mieheni myöntää puuttuvan tunnesuhteen lapseeni, ja ymmärtää myös, että se on vakava ongelma. Hän on kertonut saman ongelman ilmenneen aiemmassa suhteessaan, jossa ei myöskään kyennyt kiintymään avopuolison lapseen vaan koki lapsen vastenmielisenä. Ymmärtää myös sen, että syy ei ole ollut lapsissa vaan hänen omissa tunnejumeissa, jos niin voi asian ilmaista. Ei kuitenkaan saa kiinni siitä, miksi näin alkaa suhtautumaan. Hän on luvannut muuttaa käytöstään ja hakea tarvittaessa ammattiapua, mikäli muu ei auta.
Kauanko voin kuitenkaan odotella tilanteen korjaantumista? Mitä itse voin tehdä auttaakseni tilannetta muuttumaan? Taustalla on varmasti useita tekijöitä, kuten stressit työtilanteesta ja vauvan syntymä, mutta se, että mieheni kaataa omaa ahdistustaan tyttäreni niskaan, on täysin sietämätöntä! Huomaan, että se on vaikuttanut omiin tunteisiini miestäni kohtaan. Suhtautumiseni on hyvin negatiivinen ja torjuva, johtuen siitä, millaisia tunteita minussa herää, kun näen hänen suhtautumisensa ja toimintansa tytärtäni kohtaan. Olen vihainen ja katkera, ja en juurikaan arvosta häntä enää. Myös tunneasioista olemme yhdessä puhuneet ja mieheni on tästä tietoinen.
Yritän päästä eroon negatiivisuudesta, koska se ei tietenkään tilannetta auta, mutta hyvin vaikeaa se on! Kovasti vaan on alkanut huolettamaan, pystyykö mieheni todella muuttumaan/luomaan positiivisen tunnesuhteen lapseeni? Ja kuinka pitkä prosessi se tulee olemaan... Millä saan "turvattua" tyttöni hyvinvoinnin sillä aikaa? Nainen, 35
Hei ja kiitos pitkästä ja seikkaperäisestä kirjeestäsi! Nostat siinä esille tärkeän asian, jonka moni muukin uusperheellinen joutuu kohtaamaan. Sinä olet siinä mielessä hyvässä asemassa, että pystytte miehesi kanssa yhdessä puhumaan siitä, millaista on elämä ”sinun, minun ja meidän lastemme kanssa”. Ja olettekin keskusteluissanne päässeet jo pitkälle.
Olette yhdessä todenneet, että miehelläsi on problemaattinen suhde sinun tyttäreesi. Hän kohtelee tyttöä tylysti ja välinpitämättömästi. Ja senkin olette oivaltaneet, että syy ei ole tytössä, vaan hänen miehessäsi herättämissä mielikuvissa. Mielikuvien tarkemmasta sisällöstä ette vielä ole saaneet kiinni. Liittyvätkö ne mahdollisesti tyttäresi isään, sinun exääsi? Vai kuitenkin teidän parisuhteeseenne tavalla tai toisella? Kostaako miehesi tyttärellesi jotain sellaista, mikä pitäisi selvittää teidän aikuisten kesken? Nyt tyttäresi joutuu siis ottamaan vastaan tunteita, mustasukkaisuutta, ärtymystä, kateutta, joiden oikea osoite olisi jossain muualla. Tämän juuri itsekin kirjeessäsi toteat.
Toisaalta miehesi ei voi eikä hänen tarvitse edes yrittää rakastaa tytärtäsi, sillä omia tunteitaanhan ei voi määrätä. Sen sijaan häneltä voidaan vaatia normaalia aikuisen asiallista käyttäytymistä: lapselle ei saa olla tyly tai ilkeä.
Yhtä asiaa tyttäresi elämässä jäin miettimään. Et kerro mitään siitä, millainen suhde tyttärelläsi on isäänsä? Entä isoisään/-isiin? Hänen tilanteessaan toivoisi, että näiltä tahoilta löytyisi korvaavia kokemuksia suhteesta miehiin.
On hienoa, että kannat vastuuta tyttärestäsi, parisuhteestasi ja samalla koko perheestä. Olen kanssasi yhtä mieltä siitä, että perheessä pitäisi olla samanlaiset säännöt kaikille ja että lapsia täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Pitemmän päälle ei tule onnistumaan, että kumpikin kasvattaisi vain omaa lastaan.
Nyt on aika ryhtyä toimimaan. Kovin kauaa lapsen huonoa kohtelua ei kannata sietää. Miehesi on luvannut hakea itselleen ammattiapua. Se on varmasti täysin paikallaan. Varsinkin kun hän itse on todennut, että kyseessä on tilanne, johon hän nyt on joutunut jo toistamiseen. Hän on varmasti myös motivoitunut saamaan takaisin sinun kunnioituksesi ja rakkautesi. Ja ylimääräisenä ”palkintona” hänestä voi tulla tyttärellesi jälleen tärkeä henkilö.
Olen eronnut pitkästä avioliitosta. Lähes 20 vuotta liittoa kesti, kunnes vaimo ilmoitti muuttavansa pois, joten erosimme. Eromme jälkeen seurustelin 36-vuotiaan naisen kanssa. Alku meni hyvin, olin ihastunut, ehkä jopa rakastunut. Puolen vuoden seurustelun jälkeen riitelimme paljon. Paljon ei oikeasti ole paljon, mutta paljon verrattaen ex-vaimon kanssa riitelyihin. Lopetimme seurustelun 7-9 kuukauden yhdessäolon jälkeen. Erosimme välissä ja aloimme uudestaa seurustelemaan, mutta nykyisin olemme vain ystäviä. Joskus chattailemme.
Nyt seurustelen 44-vuotiaan naisen kanssa. Olemme seurustelleet 10 kuukautta ja meillä on mennyt hyvin. Voisi sanoa, että jopa oikein hyvin. Hän on aivan ihana ja herttainen. Haluan olla hänelle luotettava ja uskollinen. Uskomme molemmat Jumalaan.
Minua askarruttaa se, että en koe olevani rakastunut (vieläkään). Tuskinpa löydän ihanampaa, mukavempaa, huumoritajuisempaa naista kuin hän on. Kannattaako/pitääkö minun jatkaa suhdetta ja odottaa rakastumista (onko se tunne edes tarpeellista?), vai pitääkö vaan haluta rakastaa ilman tunnetta (joka voi sekin mennä kyllä ohi, kun aika kuluu)? Mies, 43
Hei,
Sinulla on kokemus pitkästä avioliitosta. Oliko siinä rakkautta? Ilmeisesti oli. Kysymyksestäsi saa sen käsityksen, että vaimosi halusi erota, tai ainakin muuttaa erilleen. Entä sinä? Mitä sinä halusit?
Eron jälkeen pystyit joka tapauksessa uuteen suhteeseen, olit ihastunut, jopa rakastunut. Mutta se oli erilaista kuin pitkässä avioliitossasi. Riidatkin olivat erilaisia. Voi olla, että tuo päättynyt seurustelusuhde oli kuitenkin sinulle tärkeä erosta toipumisenkin kannalta, vaikka se sitten päättyikin. Sait ainakin ystävän!
Sitten tämä nykyinen suhde. Sehän kuulostaa oikein hyvältä: teillä menee hyvin, hän on ihana ja herttainen, mukava ja huumorintajuinen. Sinä haluat olla hänelle luotettava ja uskollinen. Lisäksi teillä on vielä yhteistä arvopohjaa; usko Jumalaan. Kaikki tuntuisi olevan hyvin, jopa erinomaisesti.
Kuitenkin sinua askarruttaa, että et koe olevasi rakastunut. Mihin vertaat tätä tunnetta? Siihen mitä sinulla oli ex-vaimosi kanssa vai tähän edelliseen suhteeseesi? Silloin olit ihastunut, "ehkä jopa rakastunut". Joskus, usein - tai itse asiassa aina - on vaikeaa aloittaa uutta suhdetta noin pitkän avioliiton jälkeen kuin teillä oli. Ero ei ole vain sitä, että muuttaa pois, tai sitä että siitä on virallinen päätös. Tunnetason eroaminen vie aikansa. En tiedä missä vaiheessa olet tässä prosessissa.
Mietit nyt: "pitääkö jatkaa... pitääkö haluta rakastaa...". Ei pidä eikä tarvitse. Mitä on rakastuminen ja mitä on rakkaus? Suhde voi olla hyvä ja siinä voi olla paljon rakkautta, vaikka se ei alkaisikaan voimakkaasta rakastumisen tunteesta. Rakkaus on paljon enemmän kuin tunne: se on välittämistä, joka ilmenee arkisina tekoina. Se ilmenee sitoutumisena: haluaa olla toiselle luotettava ja uskollinen. Aivan niin kuin kirjoitit. Eikö se ole rakkautta parhaimmillaan? Tai se tunne, että ei ole ihanampaa naista kuin hän.
Tärkeintä nyt olisi, että kysyisit itseltäsi: mitä minä haluan. Mitään pakkoa tai velvollisuutta ei ole. Jos päätät jatkaa, se on vapaaehtoinen valintasi. Mieti mikä on sinulle tärkeää. Jos tärkeää on voimakas rakastumisen tunne, niin silloin tuskin kannattaa jatkaa tätä suhdetta, missä sitä ei ole. Jos tärkeää on se, mitä teillä on, niin miksi heittäisit sen pois. Perheneuvoja Heikki
Olen ollut kaksi vuotta on/off -suhteessa miehen kanssa, jota tapailin myös joskus nuorempana. Tavattiin uudestaan ja rakastuttiin, kaikki oli selvää kauraa, tehdään ne perinteiset jutut: oma talo, naimisiin ja yhteinen perhe, siinä onnellinen elämä. Muutin toiselle puolelle Suomea hänen vuokseen ja kaikki oli ihanaa noin puoli vuotta, kunnes minua alkoi ahdistamaan sitoutuminen ja ennen kaikkea miehen pieni poika, joka oli meillä joka toinen viikonloppu. Tunsin, että tämä lapsi menee kaiken edelle, enkä minä merkitse mitään. Tunsin siis itseni uhatuksi.. Vaikkei siihen varmastikaan olisi ollut mitään syytä. En päässyt yli tästä tunteesta kuitenkaan koskaan, johtuen ehkä edellisestä suhteestani, jossa jouduin hylätyksi ja jätetyksi yllättäen elämäämme tulleen lapsen vuoksi..
Minun halustani olemme eronneet ja palanneet yhteen, monia kertoja. Nyt sitten juuri joulun alla, tein päätöksen, että haluan ehdottomasti olla yhdessä, olen valmis tosissani tekemään töitä miehen pojankin suhteen ja kerroin tämän miehelle, mutta hänpä olikin päättänyt toisin. Ei mitään mahdollisuuksia enää meillä, hän ei rakasta minua, hänellä on uusi ihana nainen ja mieluummin kuulemma on yksin kuin minun kanssani.. Eikä siitä ollut kuin reilu kaksi viikkoa, kun hän vielä kyseli minua takaisin ja nyt sitten tällainen ehdoton mielenmuutos.
No, tiedän, että sain mitä ansaitsin ja paha saa palkkansa, mutta tämä tunne on ihan kamala. Tuntuu, ettei elämässä ole mitään mieltä enää, enkä halua jatkaa näin. Toki tällaisia tunteita tulee aina eron jälkeen, mutta olisin valmis tekemään mitä vain saadakseni vielä yhden mahdollisuuden näyttää, että olen muuttunut ja olen hänen arvoisensa. Olen tämän hänelle kertonut. Siispä kysymykseni on, mitä ihmettä voisin tehdä, jotta saisin tilaisuuden näyttää olevani tosissani? Eihän kahden vuoden tunteet voi kuolla näin totaalisesti yhtäkkiä! Nainen, 30
Hyvä ystävä,
Olet joutunut odottamaan vastausta joulun ja vuoden vaihteen takia. Mietin, missä tunnelmissa mahdat tänä päivänä olla kirjoittamiesi asioiden suhteen. Joulu on näet tyypillisesti aika, joka saa meidät voimakkaasti kaipaamaan perhettä ja läheisiä ihmissuhteita. Jouluna usein koemme yksinolomme yksinäisempänä kuin muulloin. Kirjeesi herättikin minussa kysymyksen, miksi juuri nyt, monien eroamisten ja yhteen palaamisten jälkeen, sinussa heräsi voimakas halu tehdä mitä vaan, jotta saisit vielä yhden mahdollisuuden? Sanot kirjeesi lopussa, että olet muuttunut. Mitä tarkoitat? Miten olet muuttunut? Mikä on viime kädessä muuttunut? Osaatko itse kuvailla tarkemmin, mikä on se muutos minkä koet tapahtuneen? Mikä on mahdollistanut muutoksen? Onko jokin oikeasti muuttunut sillä tavalla olennaisesti, että te pystyisitte täysin uudella tavalla sitoutumaan toisiinne ja yhteiseen elämään, johon kuuluu tärkeänä osana myös tämä hänen pieni poikansa?
Voisi ajatella, että on ymmärrettävää, jopa viisastakin, entiseltä mieheltäsi lakata jossain kohtaa uskomasta muutokseen ja viheltää peli poikki. On myös helppoa ymmärtää, että sinua satuttaa ja loukkaa kuulla hänen jyrkkä "ei". Toisaalta tuollainen ehdottomuus ja jyrkkyys on joskus ainoa tapa päästä pois on/off -suhteen noidankehästä.
Kysyt mitä voisit tehdä, jotta saisit tilaisuuden näyttää olevasi tosissasi. Vastaan kenties vähän ohi kysymyksesi. Ajattelen näet niin, että tässä kohdassa elämääsi voisit pysähtyä tavoittelemaan itseäsi eli ymmärtämään itseäsi paremmin. Kysy itseltäsi kysymyksiä. Millainen sinä olet? Mitä sinä pelkäät, toivot, tarvitset? Millä tavalla oma historiasi, kasvuperheesi näkyy sinussa?
En ajattele, että sait ansiosi mukaan tai että paha sai palkkansa. Ajattelen enempi niin, että joskus kun olemme keskeneräisiä omien teemojemme, mm. pelkojemme, kanssa, se vaikuttaa niin, että juuri nämä teemat tulevat eteemme yhä uudestaan ja pelkomme käyvät toteen. Tavallaan tässäkin tapauksessa kävi niin. Jouduit edellisessä suhteessa hylätyksi, sivuun työnnetyksi ja vaikka yritit välttää sen toistumisen, niin lopulta kuitenkin joudut kokemaan samankaltaisen tilanteen.
Voi hyvinkin olla, että juuri nyt sinulla on mahdollisuus muutokseen. Se muutos ei välttämättä toteudu toivomallasi tavalla, että palaisitte yhteen. Yhteys toiseen ihmiseen tulee mahdolliseksi vasta kun olemme riittävästi yhteydessä omaan itseen. Yhteys omaan itseen tarkoittaa mm. itsensä tuntemista ja itsensä hyväksymistä.
Toivon, että löydät jossain kohtaa parisuhteen, johon voit turvallisesti sitoutua! perheneuvoja Helena
Olemme olleet 28 vuotta yhdessä, lapsista kaksi asuu vielä kotona. Mieheni ilmoitti, että hän on saanut tarpeeksi suhteestamme, koska olemme vähä vähältä vieraantuneet toisistamme. Meillä on eri harrastukset, seksiä ei oikeastaan ole välillämme ollut puoleentoista vuoteen.
Itse olisin valmis yrittämään vielä, yrittää herättää tunteita, keksimään yhteistä tekemistä. Haluaisin uskoa, että kyllä se tunne vielä löytyy.
Kummallakaan ei ole uutta kiikarissa. Voiko vielä suhteen elvyttää? Nainen, 45
Kiitos viestistäsi. Kuvailet tilannetta, joka on varmasti tuttu monelle muullekin.
Lasten hoito ja kasvatus, perheen pyöritys, arjen rutiinit ja työelämän haasteet vievät mukanaan vuosia kestävään oravanpyörään. Jossain vaiheessa, lasten kasvettua ja työelämän ehkä rauhoituttua on tavallista, että jompikumpi (tai molemmat) havahtuu tilanteen muuttumiseen. Enää ei tarvitsekaan juosta pää kolmantena jalkana töistä kotiin, kuskata lapsia harrastuksiin ja selvitä pyykkivuoresta. On aikaa pysähtyä miettimään omaa elämäänsä ja mitä siltä haluaa.
Vieraantuminen ja erilleen kasvaminen ei ole harvinaista silloin kun on keskitytty vanhemmuuteen ja perheen arjen pyöritykseen. Jos parisuhteeseen on liittynyt tyytymättömyyttä, jota ei olla osattu käsitellä, on ehkä ollut helpompaakin keskittyä lapsiin. Harvat kahdenkeskiset hetket ovat ehkä tuntuneet vaivaannuttavilta ja on saattanut olla helpottavaakin palata taas tuttuun ja turvalliseen perhe-elämään.
Tässä tilanteessa, jossa nyt olette, ei hautautuminen vanhemmuuteen ole enää vaihtoehto. Kuulostaa siltä, että olette molemmat tehneet inventaariota elämästänne. Loppupäätelmä vaan on ollut kovin erisuuntainen.
Kysyt, voiko vanhan suhteen vielä elvyttää. Vastaukseni on että, ilman muuta se on mahdollista. Tosin siihen tarvitaan molempien halua. Sinun ainoa mahdollisuutesi tässä tilanteessa on siis saada miehesi muuttamaan mielensä. Itse uskot, että kipinä voi vielä löytyä ja syttyä uudelleen liekkiin. Yritä siis valloittaa miehesi uudelleen. Hän kaipaa yhteisyyttä, yhteistä tekemistä ja seksiä. Tiedät, siis mitä tehdä. Järjestä yhteistä ohjelmaa, josta tiedät hänen pitävän. Katso miestäsi kauniisti. Kerro, kuinka tärkeä hän sinulle on. Kosketa häntä hellästi ja tee aloitteita seksiin. Osoita käytännön teoin, että olet valmis ja halukas muuttamaan omalta osaltasi suhdettanne sellaiseksi, että se tekisi teidät molemmat onnellisiksi.
Tärkeää on, että miehesi huomaa, että olet tosissasi ja tämä muutos suhtautumisessasi häneen on pysyvää. Hän on varmasti aluksi ihmeissään ja hämmentynyt. Jos hän on jo alkanut suuntautua ajatuksissaan eroa kohti, suunnan muutos ei varmasti ole helppoa. Ole siis kärsivällinen rakkaudessasi ja hellyydessäsi. Älä anna hänen vastarintansa kaataa sinua. Tee tästä vaikka tämän vuoden kestävä projekti. Jos hän ei seuraava uutena vuotena ole suutelemassa sinua keskiyöllä, voit luovuttaa ja alkaa itsekin miettiä muuta. Mutta siihen asti: näytä naisellisen rakkauden voima!
Olemme yrittäneet rakentaa parisuhdetta kumppanini kanssa pian viisi vuotta. Olemme 47-vuotiaita, molemmilla on yksi lapsi aiemmasta liitosta, ja perusasiat on kunnossa.
Suurin haasteemme on kumppanini kyvyttömyys tuntea selkeitä tunteita. Hän "rakastaa minua tavallaan", mutta ilmeisesti tunne ei ole kovin voimakas. Olemme käyneet läpi useita on/off-kausia molempien aloitteesta. Jotenkin aina palaamme yhteen. Perusodotuksemme suhteelta on hyvin erilainen. Minä haluan avoimuutta, yhteiset pelisäännöt, tunteen sitoutumisesta. Kumppanini haluaa paljon yksityisyyttä; hänellä on paljon entisiä kumppaneita ystävinä ja myös uusia naispuolisia ystäviä, joiden kanssa hän viettää paljon aikaa. Hän loukkaantuu, jos kysyn hänen menemisistään. Hän myös selkeästi kertoo pieniä epätotuuksia toisiin naisiin liittyen. Jos kyselen näistä ihan ystävällisesti, olemme taas off-tilassa, koska hän kokee kysymykseni mustasukkaisuudeksi.
Olemme umpikujassa. Minä rakastan kumppaniani ja varmaan sen takia siedän myös paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi sietää. Kumppanini haluaa taas teiden eroavan, koska hän ahdistuu "mustasukkaisuudestani". Onko meillä mitään toivoa? Nainen 47
Hei,
Kerrot parisuhteestasi, jossa on toimivuutta mutta myös paljon tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Sinun kannaltasi hankalinta tuntuu olevan se, ettei kumppanisi halua sitoutua suhteeseenne samalla tavalla kuin sinä. Sanot rakastavasi kumppaniasi ja samalla epäilet hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Mihin aikoinaan hänessä ihastuit? Mitä hänessä rakastat? Millaista käytöstä olet valmis hänen puoleltaan sietämään ja missä kulkee rajasi?
Pohtiessasi suhteenne jatkuvuutta sinun on tärkeää selvittää itsellesi, mitä suhteelta haluat ja mihin olet itse valmis. Riittääkö sinulle kumppanisi sitoutumisen aste? Oletko valmis elämään sen kanssa, että hänellä on paljon ystäviä, naispuolisiakin, joista sinä et juuri saa tietoa? Oletko omasta mielestäsi mustasukkainen, kuten kumppanisi sinut kokee, vai onko tarpeesi tietää hänen menemisistään sitä mitä itse koet parisuhteeseen kuuluvaksi?
Vanha totuus on, että kumppaniasi et voi muuttaa, mutta omaa suhtautumistasi häneen voit. Kuuntele itseäsi tarkkaan. Millaiseen muutokseen tunnet kutsua? Kuuntele sydämesi ääntä ja toimi sen mukaan.
Toivotan sinulle viisautta tällä matkalla, Pirkko perheneuvoja
Hei, olen elänyt samassa parisuhteessa noin kahdeksan vuotta. Meillä on kaksi lasta. Välissä oli puolentoista vuoden ero. Eron syynä oli se, että petin miestäni kerran. Olin ollut vuosia hellyysvajeessa ja en vain kestänyt sitä enää. Toisen sylissä tuntui taivaalliselta, kun tunsin olevani rakastettu ja haluttu ensimmäistä kertaa vuosiin. Nyt olemme palanneet yhteen noin vuosi sitten. Mieheni on edelleen dominoiva seksin suhteen. Hän ei suostu pyyntöihini esimerkiksi suudella hellästi. Kerran hän lopetti seksin kesken, kun halusin suudella.
Mikä neuvoksi? Voiko tilanne muuttua, ja voinko tehdä jotain? Muuten hän on panostanut hellyyteen ja tekee parhaansa osoittaakseen hellyyttä enemmän. Hän on alkoholistiperheen lapsi. Äiti ei ole osoittanut hellyyttä, lähinnä jakanut tukistuksia.
Voiko hän kasvaa tässä asiassa?
Parhain terveisin, vastausta odottaen. Nainen 28
Kiitos viestistäsi. Sen luettuani minulle tuli mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka haluaisivat olla yhdessä, mutta jostain syystä lähelle pääseminen ja päästäminen on vaikeaa. Kirjoituksesta tuli myös hyvin esille se, että hellästi suuteleminen on intiimiä, lähelle päästämistä - intiimimpää kuin seksi. Tämän takia monet maksullista seksiä harrastavat eivät suutele.
Viestisi oli lyhyt, joten se herätti monia kysymyksiä. Kerroit, että petit miestäsi kerran, minkä seurauksena olitte puolitoista vuotta erossa. Mitä tuohon pettämiseen, eroon ja yhteen palaamiseen liittyi? Oletteko pystyneet käsittelemään siihen liittyviä asioita ja tunteita niin että molemmilla on tunne, että siihen ajanjaksoon liittyvät asiat on jätetty taakse? Vai tuovatko tuohon aikaan liittyvät asiat vielä turvattomuutta suhteeseenne? Onko niin, että olette pystyneet ainakin sen verran keskustelemaan asioistanne, että miehesi on panostanut hellyyteen ja tekee parhaansa osoittaakseen sinulle hellyyttä enemmän? Miltä sinusta tuntuvat ne hetket, kun saat mieheltäsi hellyyttä? Pystytkö asettumaan ottamaan sitä vastaan? Oletko kertonut hänelle, että näet hänen yrittävän ja tekevän parhaansa?
Kysyt viestissäsi voiko tilanne muuttua, voiko hän kasvaa tässä asiassa? Minä vastaisin molempiin kysymyksiin kyllä. Jos ymmärsin oikein, niin hän on jo osittain muuttunut. Halu olla yhdessä ja pelko siitä, että menetän tämän suhteen, on monille meistä hyvä motivaattori ryhtyä tarkastelemaan itseään ja sitä kautta muuttumaan. Kuitenkaan emme pysty muuttumaan pakottamalla, vaatimalla.
Parisuhteessa, myös sen vaikeuksissa, on aina kaksi osapuolta ja yleensä on niin, että kummankin pitää pystyä tarkastelemaan omaa osuuttaan. Oletko sinä pohtinut, miten olet tullut valinneesi miehen, jolle on vaikeaa lähelle päästäminen? Liittyykö se jotenkin sinun taustaasi? Olet elänyt kertomasi mukaan vuosia hellyysvajeessa. Miten reagoit tähän? Vaaditko, yrititkö tukahduttaa tarpeesi, vetäydyitkö? Ainakin lopulta käännyit ulkopuolisen suhteen puoleen. Onko sinulla käsitystä siitä, miten miehesi kokee sinut ja sinun tapasi pärjätä tilanteessanne? Entä jos kysyisit häneltä tätä?
Mietin, että onko teillä miehesi kanssa sellaista keskusteluyhteyttä, että voitte yhdessä puhua tästä asiasta, joka tulee väliinne. Paras lähtökohta keskustelulle olisi, jos sen painopiste ei olisi miehessä vaan teidän yhteisessä suhteessanne. Miten kumpikin sen näkee? Mihin on tyytyväinen? Mitä kumpikin haluaa, toivoo, tarvitsee siltä? Ovatko toiveenne miten erilaisia/samanlaisia? Pystyykö erilaisuudessa neuvottelemaan kompromissia niin, että kumpikin tulee kuulluksi. Voisitko jollain tapaa viestittää miehellesi, että hän on lapsuudessaan satutettu ja laiminlyöty ja sinäkin satutit häntä pettämisellä, mutta nyt haluat, että löydätte sellaisen tavan olla yhdessä, jossa teillä molemmilla on hyvä, turvallinen ja rakastettu olo. Turvallisessa suhteessa ei tarvitse kummankaan dominoida toista.
Toivotan teille antoisaa matkaa lähemmäksi toisianne. Perheneuvoja Helena
Suhteemme on muuten kunnossa, mutta meillä on heikko elämä petipuuhissa ja toivoisin siihen muutosta. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja menimme hiljattain naimisiin. Jo ensimmäisen vuoden seurustelun jälkeen jouduimme kriisiin seksielämästä. Minä halusin enemmän. Mielestäni 1-2 kertaa kuukaudessa on "normiminimi". Joskus useamminkin.
Aikaisemmissa suhteissani olin tottunut jopa jokapäiväiseen, vähintääkin kerran viikossa, rakasteluun.
Kuitenkaan seksi ei ole tärkein asia, tiesin naimisiin mennessäni, että tämä asia on meille eräänlainen ongelma. En kuitenkaan koskaan sanonut sitä ääneen enää, sillä valitin asiasta toisena ja kolmantena vuotena, eikä siitä ollut muuta kuin haittaa. Tekosyitä löytyi aina.
On aivan uskomatonta, että miehet yleistävät tämän niin, että naisilla koskee päähän.. On niin perkeleen turhauttavaa elää "puutteessa", kun tietää, että saisi koska vain jos vain soittaisi jollekin tai menisi baariin. (Olen ihan oikeasti vetävän näköinen, vaikkakin lyhyt, mutta järkeväkin vielä) Tai pakkohan minun on myöntää, että mietin, että mikä helvetti minussa on vikana, kun en kelpaa omalle puolisolleni! Tiedän varmasti, ettei hän petä, mutta tiedän, että pornoa katsoo(kuten minäkin omalla ajallani). Eikä minua se haittaa, vaikka katsoisi joka päivä, mutta jos jättäisi jotain minullekin..
Menin siis naimisiin tietäen tämän ongelman. Elän puutteessa ja seksillä 4krt vuodessa tuskin koskaan tehdään (yhteisiä) lapsia. Nyt haluaisin etsiä ratkaisuja, kuinka parantaa seksielämäämme myös mahdollisia lapsia ajatellen. Sen jo tiedän, että valittaminen tai painostaminen ei auta (eikä pornoasutkaan..), joten mitä ihmettä minä teen??? Nainen, 26
Hei,
Kiitos kirjeestäsi. Kysymyksesi aihepiiri on tärkeä ja ajankohtainenkin. Suurin osa pareista joutuu sovittelemaan yhteen seksuaalisen haluamisen eroja. Tähän aihepiiriin liittyvät pohdinnat ja kysymykset ovat hyvin yleisiä, minkä huomaa siitä, että tämänkin keskustelupalstan kysymyksistä monet koskevat sitä. Vastoin yleistä käsitystä on kuitenkin niin, että nykyään yhä useammin parisuhteessa nainen kokee että mies ei halua seksiä/häntä. Eli ei ole vain ei-haluavia naisia vaan yhä enemmän on myös haluttomia miehiä. Myytti aina haluavasta ja aina valmiista miehestä elää edelleen vahvana, vaikka todellisuudessa miehet ovat paljon tätä kuvaa monipuolisempia. On hyvin satuttavaa ja loukkaavaa kun puoliso toistuvasti torjuu eikä halua. Suurin osa ihmisistä miettii, kuten sinäkin, että mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa puolisolleni.
Seksuaalisuus ei ole alue, jonka voisimme leikata erilleen muusta elämästä. Siksi seksuaalisuudesta on mahdotonta puhua vain seksinä, puhumatta asioista sen ympärillä. Seksuaaliterapeutit ovat ajat sitten lakanneet tarjoamasta seksuaalisuuden ongelmiin suoraan seksiin liittyviä ratkaisuja (kuten seksiharjoituksia, seksivirikkeitä, tmv.) ja keskittyneet miettimään suhteessa olemisen, läheisyyden ja turvallisuuden kysymyksiä. Olet siis oikeilla jäljillä kun toteat, että pornoasut eivät auta.
Kirjeessäsi tuntui hyvältä kuulla, että kaiken turhautumisen ja pettymyksenkin keskellä tunnet, että suhteenne on monella tavalla muuten kunnossa. Suhteessanne on sellaista hyvää ja tärkeää, että halusitte sitoutua toisiinne menemällä naimisiin, vaikka seksuaalisuuden alue ei tuntunut toimivan. Tämä on tärkeää ja tuo turvallisuutta kun lähdette ratkaisemaan parisuhteenne seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Olet myös viisaasti ymmärtänyt sen, että valittaminen tai painostaminen ei auta tilannetta vaan jopa päinvastoin. Vihaisuuteen reagoimme usein torjumalla, hyökkäämällä, vetäytymällä, suojautumalla, eli siksikin se huonontaa tilannetta entisestään ja vie teitä enempi erilleen.
Jäin miettimään muutamaan kysymystä. Onko teillä ollut suhteen alussa tai jossain vaiheessa suhdetta aika/aikoja, jolloin seksi on ollut hyvää ja toiminut? Tämä on tärkeä kysymys sikäli, että jos on ollut toimivia aikoja, niin miksi se on silloin toiminut? Pystyttekö puhumaan muista suhteeseenne liittyvistä asioista? Jos vaikeiden asioiden puhuminen ylipäätään on vaikeaa, niin sitten seksuaalisuuteen liittyvien asioiden puhuminen on erityisen hankalaa. Kerroit, että te molemmat katsotte pornoa tahoillanne. Tämän perusteella voisi ajatella, että teillä molemmilla on seksuaalista halua ja toivetta. Jostain syystä nämä halut eivät kohtaa suhteessanne. Mitähän siihen tulee väliin?
Puhuit "tekosyistä", joilla ymmärrän sinun tarkoittavan syitä ja selityksiä joilla miehesi perustelee haluttomuuttaan. Itse kuitenkin ajattelisin, että hänellä on jokin hyvä syy olla haluamatta. Saattaa myös olla, että hän ei itsekään oikein tiedä, mikä se syy pohjimmiltaan on. Ainoa tapa lähestyä aihetta on luoda sellainen turvallinen tilanne, jossa voisitte rauhassa lähteä puhumaan tilanteesta. Mitä vaikeampi aihe, sitä enemmän tarvitaan turvaa ja luottamusta jotta me voimme lähteä aukaisemaan siihen liittyviä tuntemuksiamme. Joskus ulkopuolisen ammattiauttajan läsnäolo tuo tilanteeseen lisää tuvallisuutta ja mahdollistaa sen, että asioista aletaan puhua uudella taholla.
Kun kysyt mitä teet, niin ehdottaisin, että etsit sopivan, hyvän hetken ja sanot miehellesi, että haluaisit puhua hänen kanssaan. Yritä luoda turvallinen ja hyväksyvä, ei-syyttävä tunnelma, jossa olet kiinnostunut kuulemaan hänen ajatuksiaan. Yritä pysyä rauhallisena silloinkin jos hän on torjuva tai ärtynyt tai jos hän sanoo jotain jonka sinä näet toisin. Sano, että sinä haluat kuulla ja ymmärtää miten hän ajattelee teidän välisestä seksuaalisuudesta. Kokeeko hän sen ongelmana vai onko hän tyytyväinen että asiat ovat näin? Onko hän miettinyt miten tälle teidän väliinne tuleva asialle voitaisiin tehdä? Mitä hän toivoo sinulta? Älkää edes yrittäkö vielä ratkaista/muuttaa tilannetta. Yrittäkää vain päästä puhumaan siitä. Pyri esittämään asioita niin, että hän ei koe niitä syytöksinä tai moitteina.
Haluttomuuden taustalla olevat syyt voivat olla moninaisia. Myös fysiologiaan liittyvät syyt voi olla hyvä pois sulkea. Vihan, syytösten ja torjunnan ilmapiirissä te ette kuitenkaan pääse niitä ymmärtämään ja ratkaisemaan.
Toivotan sinulle voimia ja viisautta! perheneuvoja Helena
Olemme olleet on/off-suhteessa neljä vuotta. Tapasimme molempien kotipaikkakunnalla. Hän ihastui minuun heti, itse olin imarreltu saamastani huomiosta. Asiat etenivät. Vietimme aikaa yhdessä aina silloin tällöin. Emme tosin asu yhdessä.
Vanhempani eivät ikinä hyväksyisi häntä, koska hän on minua vanhempi 15 vuotta. Aluksi ikäero ei haitannut minua, mutta nyt on alkanut häiritsemään jonkin verran. Hän on ollut naimisissa. Avioliitto päättyi eroon, kun hänen entinen petti häntä. Minäkin petin häntä, jäin kiinni. Hän halusi jatkaa, minä menin mukana.
En ole itse pitänyt tätä parisuhteena. Meidän intressit eivät kohtaa. Vartaloni huutaa hellyyttä ja kosketusta. Hänen mielestä hellyys on sitä, kun tekee ruokaa toiselle. Haluaisin harrastaa tai edes käydä jossain yhdessä. Hän ei. Hän on nähnyt ystäviäni, minä en hänen, lukuun ottamatta ne jotka tunnen. Hänen äitinsäkin näki meidät vahingossa yhdessä.
Hän haluaisi perustaa perheen, mutta minä olen vastaan ja lykkään sitä myöhemmäksi. Sillä opiskelenhan vielä, ja haluan olla omillani, että voin joskus elättää lapseni. Enkä tähän tilanteeseen halua lasta, sillä en edes tunne olevani rakastettu. Olen harkinnut jättäväni hänet, samaan aikaan hän sai tietää sairastavansa vakavaa tautia.
Joten olen pitkittänyt tätä, laittanut itseni sivuun. Mutta olen onneton ollut jo pitemmän aikaa. Ei sillä, ettenkö rakastaisi häntä, mutta pelkään, että pelkkä rakkaus ei riitä enää. Intohimo puuttuu ja seksiäkin on ainoastaan vain silloin, kun hän haluaa, samalla kaavalla. Minun tarpeet ja tunteet eivät tunnu merkitsevän mitään. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta hän ei ota kuuleviin korviin. En enää tiedä, mitä tehdä. Olen todella uupunut tilanteeseen. Nainen, 23
Hei,
Kirjeestäsi välittyy hyvin se, miten moneen suuntaan ajatuksesi tällä hetkellä risteilevät, joten on helppo uskoa että olet uupunut. Luettelet asioita, mitä sinä tarvitset, kaipaat ja toisaalta pohdit asioita, joita kumppanisi haluaa tai jopa mitä vanhempasi haluavat. Minulle tuli tunne, että tämän kaiken ristiriitaisen keskellä sinun olisi tärkeää pysähtyä kuulemaan ja kuuntelemaan sitä, mitä sinä itse tarvitset ja haluat.
Minulle jää viestissäsi epäselväksi, mitä sinä tunnet kumppaniasi kohtaan? Kerrot, että suhteen alussa olit imarreltu hänen ihastumisestaan, vietitte aikaa yhdessä, petit häntä ja kun hän halusi jatkaa, menit mukana. Olet harkinnut hänen jättämistä. Toisaalta sanot myös rakastavasti häntä, mutta intohimo puuttuu. Ensimmäinen iso kysymykseni on, että oletko ollut suhteen alussa tai aikana ihastunut/rakastunut kumppaniisi, vai koetko, että ajauduit olemaan hänen kanssaan? Mitä tarkoitat, kun sanot rakastavasi häntä? Mietin, että onko niin, että et ole itse asiassa koskaan varsinaisesti "valinnut" häntä kumppaniksesi vaan olet "mennyt mukana". Voi olla vaikea sitoutua oikeasti johonkin, joka ei tunnut omalta valinnalta. Entä jos leikkisimme ajatuksella, että valitsisit itsellesi kumppanin. Millaisen kumppanin valitsisit? Entä onko tämä nykyinen kumppani kovin erilainen kuin tämä kuvitteellinen itse valittu kumppani? Minkälaiset asiat nykyisessä kumppanissasi on sellaisia joista pidät tai jotka sopivat sinulle?
Kuvaat suhdettanne: "on/off-suhde, vietitte aikaa yhdessä silloin tällöin, et ole pitänyt tätä parisuhteena". Tämän keskellä suhteessanne pyörii niinkin isoja kysymyksiä kuin perheen perustaminen. Olet hyvin oikeassa siinä, että kun on näin paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, on syytä lykätä tällaisia päätöksiä myöhemmäksi. Sanot, että opiskelet ja että haluat pärjätä omillasi. Kuulostaa hyvältä, että haluat silläkin tavalla itsenäistyä ja vahvistua. Nuo asiat auttavat sinua myös vähitellen tuntemaan itseäsi paremmin niin että tiedät paremmin mitä haluat, olet itsenäisempi ja opit pitämään kiinni itsestäsi sen sijaan että ajelehtisit muiden toiveiden mukana ja laitat itseäsi sivuun, kuten nyt koet tekeväsi.
Joskus saattaa olla hyötyä jäsentää omia ajatuksiaan erilaisten listojen avulla, joissa esimerkiksi listaa tärkeysjärjestykseen itselle tärkeitä asioita tai unelmia.
Kaiken kaikkiaan kirjeesi toi mieleen sen, että jotta pystyisimme olemaan tasavertaisessa ja vastavuoroisessa parisuhteessa, meillä pitää olla oman itsemme ääriviivat selkeinä eli meidän pitää olla riittävän itsenäisiä. Usein on/off-parisuhteissa onkin kyse oman ja toisen välisten rajojen epäselvyydestä eli eräänlaisesta epäitsenäisyydestä ja riippuvuudesta.
Toivotan sinulle voimia oman itsesi löytämiseen! perheneuvoja Helena
Lopetin juuri 3,5 vuotta kestäneen suhteen tyttöystäväni kanssa, varmaankin yhteisymmärryksessä molemmin puolin. Silti minua vaivaa tapa jolla suhde päättyi.
Noin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, muutin hänen luoksensa toiseen kaupunkiin hieman kuin varkain. Alku siellä oli hieman haparaa, varmaankin masennuin ja olin jo valmis lähtemään takaisin kotikaupunkiini, mutta kuitenkin jäin sinne. Tulimme erittäin hyvin toimeen, pidimme samoista asioista, harrastimme yhdessä ja seksi sekä muut jutut sujuivat erittäin hyvin. Noin puolentoista vuoden asumisen jälkeen puolisoni isä rupesi uhkailemaan minua tekstiviestein ja siitä lähtikin sitten alamäki.
En halunnut olla hänen isänsä kanssa missään tekemisissä, heillä ei ole muutenkaan hirveän hyvät välit. Hänen äitinsä luuli, että olin myös hänelle suuttunut, joten heiltä tuli painostusta minun jättämisestä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan jatkoimme yhdessä, en tosin tämän tilanteen jälkeen käynyt missään juhlissa tai vastaavissa, missä hänen vanhempansa olivat.
Tyttöystäväni syytti tästä aina minua, näistä tekstiviesteistä ja siitä että vanhempansa eivät tykänneet minusta, vaikka en omasta mielestä ollut syyllinen tilanteeseeen, en vain sopinut heidän kuvaansa täydellisestä poikaystävästä. Kun suhteemme rupesi rakoilemaan kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen päätin, että muutan takaisin kotikaupunkiini, koska minusta tuntui etten saanut tukea keltään silloisessa kaupungissa.
Ennen muuttoa hän muutti vanhemmilleen ja minä asuin vanhassa asunnossa, mutta silti tapasimme päivittäin ja meillä oli mukavaa, teimme asioita yhdessä ja arvostin häntä enemmän kuin ennen. Kun muuttopäivä lähestyi hän avautui minulle itkien, että kaikki on päin persettä ja minäkin muutan pois. Sanoin hänelle, että jos pyydät minua jäämään, niin minä jään, mutta hän ei pyytänyt. Kun muuttopäivä tuli, muutimme minut yhdessä nykyiseen kaupunkiini, hän vietti aikaa täällä ja tulimme siihen tulokseen, että hän tulee perässä. Olin onnellinen, kunnes yhtenä viikonloppuna tuli taas puhelu, että hänen vanhempansa painostavat häntä lopettamaan suhteen ja hän ei muuttaisikaan tänne.
Masennuin siitä hieman, työpaikkakaan ei ollut mieleiseni, vaan ahdistava ja jouduin mennä lääkäriin näiden asioiden vuoksi. En kestänyt itseäni ja pari kertaa tuli tilanne, jossa tyttöystäväni lähti täältä itku silmässä. Päätimme pitää parin viikon tauon puheluista ja muusta yhteydenpidosta. Kun tapasimme tauon jälkeen olimme taas onnellisia yhdessä, kaikki sujui loistavasti ja luulin että yritämme uudestaan, tai no puhuimme niin. Kunnes jälleen viikko tapaamisesta hän ilmoitti, ettei halua jatkaa suhdetta. Olin jo tauon aikana henkisesti varautunut eroon ja hyväksyin sen, mutta viimeisimmän tapaamisen aikana hän ilmoitti että seurustelemme, hyväksyipä kuka tahansa sen. Ajattelin itsekseni, että tämä on ohi, en rupea katsomaan jahkailua ja jokailtaista itkemistä puhelimessa.
Nyt ero on tavallaan selvä, mutta tässä viime aikoina olen ruvennut miettimään todellista syytä eroon. Meillä meni kaikki erittäin hyvin, pidimme samoista asioista, tykkäsimme käydä samoissa paikoissa ja olin valmis muuttamaan takaisin hänen luoksensa, jos päädymme yhteen. Jostain syystä hän halusi kuitenkin lopettaa jutun. Hänelläkin on masennusta taustalla, jouduin usein puhelimessa rohkaisemaan häntä ja kertomaan, että kaikki asiat hoituvat vielä. Stressi työpaikasta ja kesken olevasta koulusta oli kuulemma minun syytäni, mutta koulukin on yli vuoden verran venynyt ja katsoimme yhdessä, miten hän saisi koulun tehtyä kesän aikana pois. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä hänelle - sovin jopa hänen äitinsä kanssa kaikki riitamme puhelimessa, mutta isään en halua ottaa yhteyttä. Nyt mietin, että mikä siinä oli etten 'kelvannut' vaikka viimeisessä puhelussa sanoin, että on ehkä parempi erota ja hän sanoi hiljaa takaisin, että ei ole varma siitä. Se jäi vaivaamaan.
En haluaisi soittaa hänelle perään ja puhelimessa taas jahkata asioita. Olisin valmis jatkamaan suhdetta hänen kanssa, mutta en tiedä onko eron syy minussa vai jossain muussa. Mitäköhän minun nyt kannattaisi tehdä, mennä käymään hänen luonaan vai soittaa vai antaa vaan asian olla. Olimme molemmat toisemme ensimmäisiä seurustelusuhteita ja seksikokemuskin oli vähäistä molemmilla ennen kuin tapasimme. Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa itsestäni, mutta nykyään tuntuu, että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni. Kohtelimme toisiamme hieman huonosti välillä, mutta olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani ja ne olen muuttanut. Eli tavallaan olen paketti, jonka hän halusi, mutta silti hän ei halua minua.
Huomaan, ettei hän ole oma itsensä, sanoinkin siitä hänelle ja hän sanoi ettei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan. En nyt tiedä kannattaako asian olla vai mitä tehdä.... eron jälkeen en ole ollut masentunut tai itkenyt jutun perään, mutta silti olen jäänyt hieman kaipaamaan kaikkea kivaa, jota meillä ollut yhdessä. Mies 23
Hei ja kiitos viestistäsi!
Hyvä että kirjoitit, asioiden ulkoistaminen ja pukeminen sanoiksi voi olla helpottavaa, ja kun kirjoittaa jotain, niin lukiessaan omia ajatuksiaan ja kysymyksiään voi itsekin oivaltaa jotain merkittävää jo ennen kuin kukaan muu on kirjoitusta nähnyt saati vastannut siihen. Miten muuten nyt itse vastaisit itsellesi, kun aikaa kysymyksesi kirjoittamisesta on kuitenkin jo jonkin verran?
Suhteen loppuminen on aina iso asia. Olet seurustellut tyttöystäväsi kanssa kuudesosan elämästäsi, elämänvaiheessa jossa olet irtaantumassa omasta kodistasi ja hakemassa omaa paikkaasi tässä maailmassa. Aivan erityisesti sinua vaivaa nyt se, miten suhde päättyi.
Kiinnitin huomiota niin suhteen päättymisen kuin monen muunkin asian kohdalla sanavalintoihisi: "...varmaankin yhteisymmärryksessä... hieman kuin varkain... äitinsä luuli... luulin että yritämme... jostain syystä hän halusi lopettaa... hän sanoi hiljaa takaisin että ei ole varma siitä..." Moni asia jäi sinulle epäselväksi ja vaille vastausta, ja epätietoisuus on aina raastavaa. Toisaalta, kun kuvaat sitä, mitä tästä suhteesta opit tai miten suhde kasvatti sinua olet hyvin selkeä: "Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa... nykyään tuntuu että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni... olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani... olen paketti jonka hän halusi..."
Ihmisen henkisestä kasvusta sanotaan, että se tapahtuu kriisien kautta, koska kriisit pakottavat ihmisen pysähtymään, pohtimaan ja kohtaamaan itsensä. Voisitko ajatella, että olet tämän suhteen kautta kasvanut epävarmuudesta varmuuteen, tai toisin sanottuna oppinut tuntemaan itseäsi aiempaa paremmin? Siitä näkökulmasta yhteistä aikaanne ja seurusteluanne kaikista hankaluuksista riippumatta voi siis pitää onnistuneena, vaikka suhde päättyikin. Hyvän seurustelunhan ei tarvitse välttämättä johtaa pysyvään suhteeseen, mutta siitä oppii jotain merkittävää.
Olen nyt heikoilla jäillä, mutta ehkä se epävarmuus suhteeseenne tuli myös muusta syystä kuin kokemattomuutenne ja nuoruutenne takia. Ajattelen tässä tyttöystäväsi vanhempien roolia siinä mitä kerrot. Et kerro millä tyttöystäväsi isä uhkaili sinua, mutta ymmärrän hyvin millaisia mustia pilviä vanhempien painostus suhteellenne toi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että tyttöystäväsi ei pystynyt tai halunnut asettaa rajoja vanhemmilleen ja heidän vaikutukselleen, eikä hänen oma itsenäistymisensä ollut vielä niin pitkällä että hän olisi voinut riittävästi sitoutua sinuun, vaan "jahkaili" sinun ja kodin välillä. Teit sen minkä pystyit välttelemällä tiettyjä tilanteita ja jopa otit äitiin yhteyttä selvittääksesi asiaa, mutta se aiheutti eripuraa välillenne ja rajoitti elämäänne eikä lopulta johtanut mihinkään. Jotain epämääräistä tyttöystäväsi perheestä siirtyi teidän suhteeseenne, ja minulle jäi sellainen olo että se olisi aiheuttanut jatkossakin teille ongelmia, ja se jokin on juuri se, minkä takia tyttöystäväsi ei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan, kuten hänelle huomautit, ja jonka hän myönsi. Suhdetta on hyvin hankala saada onnistumaan, jos ei pysty olemaan oma itsensä.
Sanoit lopussa, että jäit hieman kaipaamaan "kaikkea kivaa jota meillä on ollut yhdessä." Ihmissuhteissa se kiva on totta kai tärkeää, mutta olisi tärkeää oppia olemaan onnellinen myös ei-kivan vallitessa. Meissä kaikissa on hyvä ja huono puoli, rakentava ja tuhoava, teemme hyvää ja pahaa, ja tavoitteena voisi pitää sitä että olisimme näistä eri puolista tietoisia, ja ne integroituisivat meidän persoonassamme rakentavalla tavalla. Teidän suhde ei lopulta kestänyt näitä ihmiselämän molempia puolia, aina kun teillä meni erittäin hyvin, piditte samoista asioista ja tykkäsitte käydä samoissa paikoissa olitte sitoutuneita, ihastuksissanne ja muutitte yhteen, mutta kun "maailmaan tuli virhe" alkoi syyttely, jahkailu, suhteen rakoilu ja erilleen muutto. Saatko kiinni?
Se on hankala ja haastava juttu hyväksyä, että hyvään suhteeseen kuuluvat nämä molemmat puolet, ja sitoutua toiseen ja suhteeseen niin myötä- kuin vastamäessä, integroida rakentavasti suhteeseen sen hyvät ja huonot puolet. Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse hyväksy, mutta noin yleisesti ottaen. Seurustelusuhteessa tässä ei tarvitse onnistua, eikä se mitä nyt teille tapahtui ollut mikään epäonnistuminen, vaan ensimmäinen vakava yritys kestävään sitoutuneeseen parisuhteeseen, olkoonkin että luopuminen tekee kipeää ja paljon hyvää jäi taakse. Ehkä se paketti meni kuitenkin väärään osoitteeseen, ja oikeaa kannattaa odottaa?!
