KYSYMYS: Minulla on hyvä aviomies: ei juo, ei hakkaa, tekee kotitöitä, hoitaa lapsia. Silti rakastan toista. Mitä teen?
VASTAUS: Olet kätkenyt lyhyeen kysymykseesi koko elämääsi syvästi koskettavan asian. Sinulla on hyvä mies ja silti rakastat toista.
Arvaan, että käyt nyt kierroksilla. Tunteesi myllertävät laidasta laitaan. Olet hämmentynyt niistä tunteista, mitä toisaalta aviopuolisosi ja toisaalta tämä rakkautesi kohde sinussa herättävät. Ehkäpä pohdit, mitä rakkaus ylipäätään on. Onko se sitä hyvää arkea, mitä puolisosi kanssa elät – josta ehkä kuitenkin tuntuu puuttuvan jotain. Vai onko se sitä tunteiden paloa ja intohimoa, mitä tunnet nyt toista kohtaan – josta taasen puuttuu arki ja sen rutiinit.
Nyt sinulla on miettimisen paikka. Mitä oikeastaan haluat elämältä? Mitä tarpeitasi perhetilanteesi tällä hetkellä tyydyttää, mitä muuta toivoisit siihen kuuluvan? Millaiset toiveesi tulevat tyydytetyiksi rakkautesi kohteen kanssa? Voisivatko nuo kaksi asiaa – arki ja intohimo – yhdistyä tämänhetkisessä parisuhteessasi? Joskus toiseen rakastumisessa saattaa olla kysymys siitä, että kaipaa omaan parisuhteeseensa jotain, mitä siinä on ehkä suhteen alussa ollut mutta mikä on vuosien myötä vähitellen hiipunut.
Sinun ja puolisosi olisi nyt syytä myös yhdessä pohtia parisuhteenne tilaa. Perhe-elämähän teillä tuntuu sanojesi mukaan sujuvan. Onko parisuhteenne jäänyt arjen rutiinien jalkoihin? Mitä sinä toivoisit olevan toisin – ja tiedätkö, mitä miehesi kaipaa yhteiselämältänne? Millaista oli teidän suhteenne alkuaika – onko siinä jotain sellaista, minkä haluaisitte löytää uudelleen?
Toivottavasti nämä muutamat ajatukset auttavat pohdinnoissasi eteenpäin. Etsithän rohkeasti apua, jos tuntuu, että ajatussolmut eivät ota auetakseen.
KYSYMYS: Kirjoittelin tänne jo toukokuussa, kun en saanut vaimoni pettämistä ja seurustelua pois mielestäni. Asian ilmitulosta on kulunut jo yli puoli vuotta ja asia pyörii mielessäni melkein päivittäin. Se ei vaan lähde mielestä vaikka kuinka yritän. Edelleen tuntuu pahalta ajatella sitä mitä vaimo minulle teki. En voi käsittää vieläkään miten sellainen on mahdollista. Voiko toinen ihminen eli vaimoni ihastua/rakastua toiseen mieheen välittämättä siitä mitä hänellä jo oli sillä hetkellä? Velaton talo, mies, lapset, työpaikat, yli 20 yhteistä vuotta takana. Eikö nuo asiat paina vaakakupissa minkään vertaa, kun kuvioihin tulee toinen mies?
Hoidimme suhdettamme mielestäni ihan hyvin, kävimme kahviloissa ja ravintoloissa syömässä useita kertoja kuukaudessa. Eli voiko ihminen ihastua ja rakastua toiseen ihmiseen välittämättä mistään tuollaisista asioista? Olemme edelleen yhdessä, välillä menee hyvin ja välillä taas ei. Tapahtunut vaivaa minua liikaa. Välillä alan vängällä kaivelemaan jotain mennyttä asiaa ja pahoitan mieleni. Vaimolta jos kysyn jotain, niin vaimo kokee sen hyökkäykseksi ja vetäytyy omaan turvaansa. Ja tämä toiminta ajaa meitä kauemmas toisistamme. Välillä on oikeinkin mukavaa yhdessä, käymme syömässä, kahviloissa ja jopa hotelleissa viettämässä öitä. Tällä tavoin oma mieleni rauhoittuu hetkeksi, kunnes niinkuin joku löisi minua päähän ja sanoisi Hei muista, että sun vaimo petti sua. Sitten taas pitää alkaa kaivelemaan menneitä.
Edelleenkään emme tahdo erota. Miten tästä selviää voittajaksi ja pystyy jättämään taakseen kaikki menneet ja näkemään tulevaan? Uskon, että meillä olisi vielä loistava tulevaisuus yhdessä. Anteeksi en ole vieläkään voinut antaa. Nyt tarvitsen potkun perseelle, että pääsen pois tästä itsesäälistä.
VASTAUS: Kysymyksessäsi on monta kohtaa johon tekee mieli tarttua.
Ensinnäkin, monessa kohdassa tunnut soimaavan itseäsi siitä, ettet ole vielä päässyt vaimosi uskottomuuden yli. Toivot, että pääsisit eteenpäin, voisit luottaa ja antaa anteeksi. Olet sitä mieltä, että itsesääli saa riittää ja sinua tulisi ”potkaista” eteenpäin. Tunnut ajattelevan, että olet jollain tavalla heikko, kun et ole puolessa vuodessa kyennyt ”ryhdistäytymään” ja jatkamaan avioliittoa, kuten ennenkin.
Toinen puoli kirjeestä kertoo hieman toisenlaista tarinaa. Siinä kyselet, miksi vaimo ylipäänsä on pettänyt sinua. Ihmettelet sitä, miten on mahdollista, että joku asettaa vaakalaudalle yli 20-vuotisen yhteisen elämän, vaikka kaiken tulisi olla kunnossa. Myönnät, että asian ajatteleminen tuntuu pahalta ja ainakaan minulle ei välity oloa, että olisit löytänyt mitään syitä, tai saanut selityksiä, tapahtuneelle.
Ehkä itsekin huomaat, että näiden kahden puolen välillä on melkoinen ristiriita. Toinen puolesi olisi halukas jo unohtamaan ja jatkamaan yhteistä liittoa, toinen taas haluasi vielä vastauksia, ja kaiken kaikkiaan haluaisi tietää, miksi näin kävi. Voisitko miettiä sitä miksi sinulla on niin kiire päästä asioiden yli? Miksi tapahtunut pitäisi unohtaa niin nopeasti?
Vaimosi uskottomuus on haavoittanut sinua, se on tullut yllättävänä tapahtumana keskelle avioliittoanne. Haavat eivät yleensä parane laiminlyömällä kipua ja tulehdusta, niitä täytyy yleensä hoitaa.
Hoidolla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että pysähtyisitte yhdessä asian ääreen. Se vaatii keskusteluja, ehkä ”menneisyyden kaivelua”, se aiheuttaa varmasti molemmissa teissä kipua ja tuskallisia tunteita. Joskus vaan kipeät kysymykset on kysyttävä ja toisen on niihin vastattava. Voihan olla, että vaimosikin haluaisi puhua ja kertoa asioista omalta kannaltaan. Silloin sinun täytyy puolestasi olla valmis kuuntelemaan ja kuulemaan mahdollisesti jotain, mitä et ole tullut ajatelleeksikaan. Voit myös kertoa vaimollesi, että tarkoituksesi ei ole hyökätä häntä vastaan kysymyksilläsi, vaan pikemminkin lähestyä häntä ja yrittää ymmärtää asiaa.
On hienoa, että yritätte hoitaa suhdettanne viettämällä aikaa yhdessä ja tehden teille mieluisia asioista. Sitäkin tarvitaan. Mutta jos olette valinneet yhdessä sen, että haluatte jatkaa, ettekä erota, tulee teidän yhdessä myös tehdä työtä sen eteen.
Usein on niin, etteivät vaikeat tapahtumat ja niihin liittyvät ahdistavat tunteet unohdu vain niin, että niistä ei puhuta. Jos asiat jäävät käsittelemättä, ne ilmaantuvat kutsumattomina paikalle yllättäen, niin kuin kirjeessäsi kuvailet: ”...kunnes niin kuin joku löisi minua päähän ja sanoisi: Hei muista, että sun vaimo petti sua!”
Kerrot uskovasi, että teitä odottaa loistava tulevaisuus. Vaikuttaa siltä, että pelkäät pilaavasi sen, jos juutut vaikeuksiinne. Itse ajattelen, että loistavan tulevaisuuden voi pilata myös kiirehtimällä sinne, ohittamalla vaikeat asiat ja tunteet.
KYSYMYS: Meillä on pitkä parisuhde, 16 vuotta yhdessä, naimisissa 13. Lapsia 3, nuorin neljävuotias, isommat koulussa. Parisuhteemme on kriisissä, mies sanoi ettei ole enää oikein varma, rakastaako minua. Minä rakastan miestäni. Syrjähyppyjä tähän ei liity. Mies on sairastellut viimeisen vuoden ajan rankasti. Kertoi ettei ole enää vuosikausiin ollut tyytyväinen parisuhteeseemme. Olemme etääntyneet kaiken arjen ja suorittamisen keskellä. Molemmilla vaativat työt. Lastenhoito on vienyt veronsa yhteisestä ajasta etenkin minulla. Myös työ on tullut kotiin ja vuosikausia vienyt minulta aikaa ja huomiota. Arki on ollut vuosikausia vinksallaan, olen torjunut mieheni seksuaalista lähentymistä paljon, koska arki on uuvuttanut minua ja seksille on ollut vaikea virittäytyä kun on ollut niin paljon stressiä.
Tahtoisin vielä yrittää, tahtoisin parisuhdeterapiaan mutta en ole varma mitä mies tahtoo ja mitä on valmis tekemään. Mies on kertonut kokeneensa etten rakasta häntä. Mutta missään vaiheessa en ole lakannut rakastamasta, rakkauden osoittaminen vaan on ollut lukossa. Yhteys välillämme on ollut heikko, ellei kokonaan poikki. Ainakin joissakin asioissa. Mies on ollut tyytymätön jo vuosia, mutta ei ole tuonut asiaa esille aiemmin. Ja nyt hän ei enää tiedä, miten tästä eteenpäin. En halua erota, olen sen hänelle suoraan sanonut eikä mieskään siitä ääneen ole puhunut, mutta kaikesta päätellen sitä kuitenkin pohtii yhtenä vaihtoehtona. Maailmani on murskana. En kykene nukkumaan, enkä juuri syömään. Tämä on hirveää, olen aivan eksyksissä. Miten pääsisimme nopeiten pariterapiaan? Toivon että saisimme rakkautta elvytettyä. En pysty uskomaan, että se olisi kokonaan vaan loppunut toiselta.
Rakastaminen on tahtotila, mutta miten toisen voi saada tahtomaan? Olen epätoivoinen.
VASTAUS: Kun yhteys parin välillä alkaa heiketä parisuhde on aina vaarassa. Jos pari ei reagoi vaaran merkkeihin ollaan jo matkalla kohti suurempaa vaaraa ja onnettomuusriski lisääntyy.
Monet parisuhteet joutuvat jossain kohdassaan tilanteeseen, jossa jompikumpi puolisoista tavalla tai toisella pysäyttää parisuhdejunan ja sanoo, että ei tiedä haluaako enää jatkaa yhteistä matkaa. Tämä on yleensä viesti siitä, että määränpää on jollain tapaa hukassa, yhteinen matka ei tunnukaan enää hyvältä. Näin emme voi enää jatkaa. On aika pysähtyä.
Joskus pysäytys voi olla raju, eräänlainen parisuhteen onnettomuus, kuten uskottomuus tai uusi rakastuminen. Joskus se on hienovaraisempaa, kuten ehkä teidän tapauksessa on tilanne. Kummassakin tapauksessa parisuhteen toiselle osapuolelle pysähtyminen tulee yleensä järkytyksenä. "Maailmani on murskana" kuten sinä tilannettanne kuvaat. "Tämä on hirveää, olen aivan eksyksissä". Kun tapahtunutta ryhdytään tutkimaan, huomataan yleensä aika pian, että itseasiassa kumpikin on kadottanut ajatuksen siitä mihin me olimmekaan menossa ja miten vaarallisia ja hoitamattomia kiskoja pitkin olemmekaan jo pitkään kulkeneet.
Itse ajattelisin, että tällaiset tilanteet ovat myös mahdollisuuksia sekä yhteiselle parisuhteelle että sen osapuolille. Usein tällaisissa kohdissa ihmiset kasvavat. Monet parisuhteen kriisit ovat itseasiassa kehityskriisejä, joissa joku uusi hakee muotoaan. Parhaimmillaan tällaisten tilanteiden läpikäyminen mahdollistaa uudenlaisen, syvemmän yhteyden puolisoiden välille. Joskus on kuitenkin niin, että yhteinen matka päättyy, esimerkiksi siksi, että yhteistä määränpäätä ei enää löydy tai siksi, että onnettomuus rikkoi liikaa.
On helppo ymmärtää miten pahalta ja pelottavalta tuntuu yhtäkkiä kuulla, että toinen ei enää rakasta. On kuitenkin tärkeä muistaa, että monissa parisuhteissa on aikoja, joissa puolisoita pitää yhdessä jotkut muut rakenteet kuin rakkaudentunteet. Samaan aikaan ajattelen, että rakkauden tunteet saattavat alkaa uudelleen nousta, pitkänkin ajan jälkeen, mutta eivät pakottamalla tai vaatimalla. Jotta parisuhteessa olevat ihmiset voisivat hyvin, heillä on oltava edes toivoa rakkaudesta. Parisuhde ilman toivoa on kuollut.
Kysyt miten pääsisitte nopeimmin pariterapiaan. En tiedä millä paikkakunnalla asutte, mutta pariterapiapalveluja voi kysyä esim. paikkakunnan kirkon perheneuvonnasta. Ilmaisiin palveluihin joutuu usein jonottamaan. Yksityisiä pariterapeutteja voi etsiä esimerkiksi www.pariterapia.fi sivuilta tai Väestöliiton sivuilta. Yksityiselle terapeutille pääsee yleensä nopeammin, mutta ne maksavat noin sadasta eurosta ylöspäin/kerta.
Toivotan sinulle paljon voimia tähän elämänvaiheeseen!
KYSYMYS: Olen perusterve 30-vuotias nainen, joka on nyt toisessa pitkässä parisuhteessaan. Aiempi 7 vuoden parisuhde kariutui noin 5 vuotta sitten, ja nykyisen kumppanin kanssa olen ollut yhdessä 3,5 vuotta. Minua askarruttaa kuitenkin se, mitä minulle tapahtuu aina parisuhteen edetessä ja tietyissä elämään liittyvissä tilanteissa.
Kun en ole parisuhteessa, minulla ei ehkä ole ahdistusta itsestä niin paljon kuin silloin kun olen parisuhteessa, ainakaan tietyissä osa-alueissa. Olen sosiaalinen ja menevä ihminen, ja en vaadi itseltäni niin paljoa kuin silloin kun olen parisuhteessa. Parisuhteessa kuitenkin mietin kovasti, olenko rakkauden arvoinen ja miksi joku minua rakastaa, sekä muutun itsekriittisemmäksi sekä mustasukkaiseksi ja vaadin huomiota ja rakkauden todistelua teoin ja sanoin puolisolta. Varmasti riesaksi asti. Minusta tuntuu epävarmalta enkä osaa arvostaa itseäni vaikka toinen sanoisikin ihania asioita minusta. Tämä johtaa siihen, etten voi olla avoimin mielin ja nauttia suhteesta vaan ahdistelen itseäni ja rankaisen: en ole sen arvoinen, olen huonompi ja en tarpeeksi hyvä millään osa-alueella. Puoliso antaa huomiota muille ihmisille ja minusta tuntuu että olen epäonnistunut ja en saa huomiota joten hän ei ilmeisesti välitä minusta. Näin minusta tuntuu useasti. Tämä on tyhmää, tiedän sen mutta tunne on niin vahva etten osaa muuttaa käytöstäni. Pelkään tämän vaikuttavan elämääni liikaa.
Olen lisäksi työssäni ja vaatimuksissani itselleni usein ankara. Liian kriittinen myös kaikelle mihin ryhdyn. Olen hiljattain alkanut miettiä, mistä epävarmuuteni johtuu ja miten pääsisin siitä eroon. Katsoin erään ohjelman, jossa eräällä naisella oli saman kuuloinen tilanne ja käytös kuin minulla. Siinä kerrottiin isäsuhteen vaikutuksesta tilanteeseen. Isäsuhde kuulosti samalta kuin omani ja tämän henkilön ongelmat samoilta kuin minun. Isäni oli lapsuudessani etäinen, eikä hän sietänyt lasten temppuilua. Mitään väkivaltaa ei juuri ollut (satunnaisesti risua ja kovistelua ja aloillaan pitämistä), vaan lähinnä henkinen paine tuntui jo pienestä asti. Ei milloinkaan tuntunut, että kelpaisin isälle - hän ei näyttänyt tunteitaan ja oli siten saavuttamattomissa. Koin varmasti senomaksi syykseni vaikka näin ei ollut välttämättä. Äitini vannotti, että isä kyllä rakastaa mutta ei osaa näyttää tunteitaan. Ei lapsena tiedä mitä se tarkoittaa, jos koettu tunne ei ole sen mukainen. Sittemmin tiedän kyllä, että isäni välittää minusta eikö ole paha ihminen ja teki varmasti parhaansa, mutta tämä ajattelumalli oli jo rakentunut; en ole tarpeeksi hyvä.
Tämä ajattelu on jossain määrin värittänyt taivaltani läpi koulujen, harrastusten ja työelämän. Olen erittäin tunneherkkä asioissa, jotka koskevat suoritustani kaikissa näissä osa-alueissa ja koen olevani epävarma vaikka osaisin jonkun asian hyvin. Henkinen kanttini ei vain ota kestääkseen. Murrun kohtalaisen helposti ja stressaan todella paljon - olen mm. lopettanut minulle rakkaiden asioiden harrastamisen itsekritiikin takia. Tämä ahdistus on kulkenut mukana parisuhteissakin, ja nyt tämä nykyinen on vahvoilla kantimilla mutta minusta tuntuu että kaikki meidän ongelmamme johtuu siitä, millainen olen. Olen niin epävarma ja haluan huomiota ja varmuutta välittämisestä että joudumme suotta usein törmäyskurssille. Haluan eroon turhasta itsekritiikistä ja vahvistaa parisuhdetta sen sijaan että teen sille itse jatkuvasti hallaa.
Mitä tehdä?
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Olet pohtinut elämääsi, ajattelu- ja tunnemaailmaasi sekä tapaasi olla parisuhteessa. Kuullostaa siltä, että kuvaamasi epävarmuus, itsekriittisyys ja vaatimustaso aiheuttavat kohtuutonta kärsimystä itsellesi ja kapeuttaa elämääsi. Mietit omaa kelpaavuuttasi ja arvoasi suhteessa muihin ihmisiin. Vastakysymykseni kuuluvat: Miksi et kelpaisi? Miksi et olisi rakkauden arvoinen? Mitä pitäisi tapahtua, että voisit katsoa itseäsi hyväksyvämmin ja lempeämmin silmin?
Pohdit omaa isäsuhdettasi ja sen vaikutusta tunteisiisi ja ajatuksiisi. En voi näiden tietojen valossa ottaa kantaa tähän, mutta yleisesti voin sanoa, että kyllä: vanhempien (liiallinen) vaativuus jättää kasvavaan lapseen omat jälkensä ja nämä näkyvät usein myös aikuiselämässä. Silloin aikuisen lapsen haasteena on löytää lempeys ja armollisuus itsestään. Se ei ole helppo tie, mutta mahdollinen. Vaikka isäsi oli etäisempi, oliko kuitenkin niin, että äitisi kykeni välittämään ehdotonta rakkautta sinua kohtaan?
Kirjoitit, että ajattelumalli "en ole riittävän hyvä"on värittänyt elämääsi niin opinnoissa, työssä kuin harrastuksissakin. Olet jopa lopettanut itsellesi rakkaita harrastuksia itsekritiikin takia. Epävarmuutesi puolisona rajoittaa mahdollisuuksiasi nauttia parisuhteesta aiheuttaen ehkä jännitettä välillenne, kun kaipaat jatkuvaa todistelua kumppanisi rakkaudesta. Minulle tulee tästä surullinen ja myötätuntoinen olo. Haluaisin lähettää sinulle sylillisen armollisuutta, toivottavasti tämä edes hieman välittyy tästä kirjeestäni.
Kirjoitat hyvin reflektoivasti ja oivaltavasti itsestäsi. Arvelen, että hyötyisit yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, johon voisit ohjautua esim. työterveyshuoltosi kautta. Erityisesti mietin kohdallasi kognitiivista psykoterapiaa, jossa pureudutaan pinttyneisiin ajatusmalleihin kuten "en ole riittävän hyvä" ja pyritään purkamaan niitä. Muutos on mahdollinen!
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen, joka viettää häitään kahden kuukauden päästä. Nyt minua kuitenkin vaivaavat tuntemukset, jotka toisinaan saavat minut hätääntymään tulevasta avioliiton solmimisesta. Minulla on elämässäni hieno, ymmärtävä, uskollinen, hellä, hauska, huomioiva, rakastava ja hyvin sitoutunut mies. Meillä on hyvä suhde, jossa on rakkautta, hellyyttä, kiintymystä. Olemme olleet yhdessä monta vuotta. Meillä on välillä riitaisampia kausia, mutta saamme riidat aina yhdessä sovittua, ja ne ovat mielestäni normaaleja, kaikkiin suhteisiin kuuluvia erimielisyyksiä. Pitkin suhdetta olen kuitenkin välillä pohtinut, onko tämä ihminen oikea minulle, sovimmeko parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Sitten puolestani taas koen onnea ja rakkautta siitä, että olen löytänyt näin hienon ihmisen elämääni, jonka kanssa on hyvä olla. Eroaminen on tuntunut kauhealta ajatukselta. Miksi päästäisin tällaisen rakkauden elämästäni? Miksi kuitenkin ajoittain ahdistun?
Nyt ennen häitä saatan esimerkiksi aamulla herätessäni tuntea jonkinlaista ahdistusta tulevasta valinnasta. Onko tämä tie oikea? Olenko valitsemassasi juuri sitä ihmistä, joko on minulle oikea, ja kenelle minä olen oikea. Näiden yhteisten vuosien aikana olen jo nähnyt, kuinka olemme selvinneet vaikeammistakin vaiheista ja kuinka mieheni on sitoutunut panostamaan suhteeseemme ja uskoo siihen. Itse ajattelen myös niin, että kun päätän sitoutua, haluan tehdä tulevaisuudessakin kaikkeni sen eteen, että tämä liitto kestää.
Eniten minua ahdistaa tämä tunnekokemus, joka minut ajoittain valtaa. Olen yrittänyt löytää syitä siihen, miksi tunnen näin. Joskus olen yhdistänyt sen joihinkin mieheni "huonoihin" puoliin, tai joihinkin asioihin, missä ajatuksemme eivät ole kohdanneet. Tässä ajassa on kyllä jo hyvin tietoinen myös niistä toisen vähemmän ihanista piirteistä. Näitä asioita pohtiessani olen kuitenkin aina jälkeenpäi!n kokenut, etteivät asiat ole niin merkityksellisiä yhteiselämän kannalta, että niistä kannattaisi ahdistua, lähinnä ne ovat olleet makuasioita tai käytännönjuttuja. Koen, että arvomaailmamme on hyvin samankaltainen, haluamme samoja asioita ja pystymme puhumaan kaikesta. Olemme monenlta tapaa samanlaisia, mutta joissain asioissa myös hyvin erilaisia. Monelta osin erilaisuus täydentää suhdettamme, toisinaan toisen erilaiset tavat ja piirteet kyllä ärsyttävät ja suorastaan raivostuttavat. Suhteessamme ei mielestäni ole kuitenkaan mitään varsinaisesti pielessä, tai ainakaan en ole löytänyt varsinaisia ongelmakohtia. Ongelma on tämä oma epävarmuuteni, joka syö onnellisuutta. En kirjoita siksi, että vielä aikoisin perua hääni, mutta minua pelottaa, että nämä tuntemukset häiritsevät ajoittain avioliitossakin.
Joskus huomaan tulevani kateelliseksi, jos kuulen tarinoita, joissa ihmiset kertovat heti tienneensä: "Tässä se oikea on" tai "En ole koskaan kyseenalaistanut parisuhdettamme". Kai olen ajatellut, että haluan itse tuollaisen tunnekokemuksen, täyden varmuuden, ja olen jotenkin pettynyt siihen, etten ole kokenut jatkuvaa varmuutta suhteesta. Olen myös pohtinut, onko minulla epärealistiset ajatukset rakkauden täydellisyydestä. Minun on muutenkin vaikeaa tehdä elämässäni valintoja. Olen itse niistä vastuussa, ja siksi minua saattaa ahdistaa, valitsenko itselleni parhaan ratkaisun.
Meidän tarinamme alkoi niin, että olimme ensin kumpikin suhteissa tahoillamme, mutta havaitsin nykyisen mieheni kuitenkin heti mielenkiintoiseksi tyypiksi ja myöhemmin ystävystyin hänen kanssaan. Kun olimme molemmat sinkkuja, huomasin, kuinka hakeuduin koko ajan hänen seuraansa ja minun oli hyvä olla hänen kanssaan, huomasin olevani ihastunut. Hassua kyllä, yhteiset ystävämme kertoivat, että ihastus oli ollut muille selvä jo pitkään. Minulla kesti pitkään myöntää itselleni, että olin ihastunut, sillä uskoin, että meillä oli liian erilaiset taustat, jotta meistä voisi tulla mitään.
Tutustuttuamme havaitsin, että luuloni oli väärä, löysimme yhteisen aallonpituuden. Alusta lähtien olisin kuitenkin halunnut olla vielä varmempi, ettei yhdessäoloa olisi tarvinnut edes miettiä, sen olisi vaan tiennyt, että tässä tämä on. En tiedä saako tästä sekavasta kirjoituksesta mitään selkoa tai onko tässä mitään, mutta ehkä ulkopuolinen ihminen osaisi tarjota uutta näkökulmaa tähän epävarmuus asiaan.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntuu aika hankalalle vastata sinulle, kun, aivan kuten itse sanot, liittonne tuntuu olevan hyvissä kantimissa eikä selkeitä rasitteita sen puolesta avioliitollenne näyttäisi olevan tai et niistä ainakaan kerro. Silti sinua joskus vaivaa epävarmuus valintasi oikeellisuudesta tai siitä onko hän sinulle "se oikea" tai toisin päin. Kadehdit ihmisiä, jotka eivät tunne epävarmuutta.
Elämässä on vain yksi asia varmaa: muutos. Kaikki muuttuu kaiken aikaa ja loputtomasti. Eikä kukaan näe tulevaisuuteen. Varmuutta on vain siitä, että näillä ehdoilla tässä tilanteessa tämä päätökseni näyttää hyvälle/oikealle. Seuraavassa tuokiossa, uusien asioiden valossa, voi joutua tekemään uudenlaisen päätöksen. Se ettei tunne epäilystä, voi kertoa siitä, että kieltää epäilyn mahdollisuuden tai siitä, että speksit ovat pysyneet pitkään jokseenkin samanlaisina. Sitä ei voi luvata, että aina kaikissa olosuhteissa sama päätös ikuisesti olisi oikein.
Avioliitto tai intiimisuhde ylipäätään on myös tahdon asia. Jokaisessa parisuhteessa parametrit muuttuvat välillä yhteiselämän kannalta haitalliseen suuntaan, silloin kysytään tahtoa. Tahtoa ja uskoa tarvitaan silloin, kun asiat menevät huonoon suuntaan ja kurssia on yhdessä reivattava parempaan suuntaan. Jos ongelmat pystytään ratkomaan yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla, suhde on kehittynyt. Jos hyvistäkään yrityksistä huolimatta vaikeudet eivät poistu jää jäljelle kysymys onko suhteessamme muuten vielä jäljellä riittävät eväät tai perusteet liiton jatkumiselle. Mikäli ei ole, voi olla aika surra mennyt ja siirtyä eteenpäin.
Voitko tyytyä tähän epävarmuuteen? Voitko nauttia elämästä, vaikka se on epätäydellistä? Voitko iloita valinnoistasi, vaikka niihin liittyy riskejä ja epäonnistumisen mahdollisuus? Miten ylipäänsä suhtaudut elämääsi? Asetatko itsellesi ja tekemisellesi paljon vaatimuksia ja onnistumisen pakkoa? Kelpaatko sinä ja sinun elämäsi ja valintasi sellaisenaan? Oletko okei, vaikka mokaisit tai epäonnistuisit? Elääkö sinussa vaatija vai armahtaja itseäsi kohtaan? Ja onko vierelläsi tukijoita vai syyttäjiä?
Puhuit viestissäsi, että sinun on vaikea tehdä elämässäsi valintoja. Sinua ahdistaa epäilykset siitä, oletko tehnyt parhaat valinnat. Tästä minulle tulee mieleen ajatus itseluottamuksesta ja rakkaudesta itseä kohtaan. Mietin voitko tässä vajavaisessa elämässä puutteellisena itsenäsi hyväksyä sen, että olet tehnyt kussakin hetkessä parhaan sinulle siinä hetkessä mahdollisen (ei täydellisen) valinnan? Voitko elää myös sen asian kanssa, että joskus myöhemmin arvioituna, uuden tiedon ja kokemuksen valossa jokin ratkaisu voi näyttäytyä epäonnistuneena? Onko sinulla lupa epäonnistua?
Joskus käy niin, että jo valintaa tehdessä arvelee, että valinta ei ole kovin hyvä. Mutta ehkä se on siinä hetkessä paras mahdollinen. Sellaisessa epäonnisessa tilanteessa voi syyttää itseään tyhmyydestään/huonoudestaan, kun ei kykene valitsemaan paremmin. Toisaalta voi myös katsoa itseään armollisesti ja hyväksyen: valitettavasti juuri nyt minulla ei ole resursseja valita paremmin, mutta yritän voittaa esteet onnistuneempien valintojen tieltä. Kolmantena vaihtoehtona hahmotan sen, että valinta onkin aivan hyvä, mutta ei voi tyytyä hyvään, vaan tavoittelee täydellistä. Neljäs vaihtoehto on jähmettyä ja pysähtyä paikoilleen ja pidättäytyä valintojen tekemisestä. Silloin kun se on aikalisän ottamista miettimiselle, se on hyvä, mutta kun se on pelon aiheuttamaa jäätymistä, siitä tule este elämälle. Jos sinun tapauksessasi olisi kysymys itsensä tuomitsemisesta, pelosta tai siitä, että on vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä, lienee aika tehdä asialle jotakin. Itsensä hyväksymisen oppiminen ei käy sormia napsauttamalla ja joskus siihen tarvitsee ammattilaisten tukea.
Toivon, että mietteistäni oli sinulle jotakin hyötyä, mutta on myös mahdollista, että ymmärsin viestisi aivan väärin. Arvioi itse mikä tekstissäni oli sinulle hyödyllistä. Kaikkea hyvää sinulle toivottaen
KYSYMYS: Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut avopuolisoni kanssa nyt 6 vuotta. Puolitoista vuotta sitten hän jäi kiinni yhden illan suhteesta. Saman vuoden lopulla sairas isäni kuoli, tuli hautajaiset, paperityöt, kävin koulussa ja toteutin laajaa ja vaativaa projektia. Puolen vuoden ajan elämä oli pelkkää selviytymistä; koulusta kotiin, sänkyyn turvaan ja jotakin sarjaa eetteriin, jotta saisi ajatukset muualle. Aamulla ylösnoustessa ensimmäinen ajatus oli elämän lopettaminen siihen paikkaan. Minulla on taustalla ennestään masennusta ja viiltelyä.
Pettämisen käsittely jäi puolitiehen koska minulla ei ollut voimia ja puoliso halusi vain unohtaa. Minäkin halusin ja haluaisin yhä unohtaa, mutten pysty. Tiedän että kertoessaan pettämisestään hän on valehdellut minulle ja jättänyt paljon kertomatta, ajasta, paikasta, paikalla olleista ihmisistä, jotka myös tietävät tapahtuneen. Tämä kalvaa minua. Tiedän hänen myös pitäneen yhteyttä muihin naisiin, "ystäviin", joita minä en koskaan tavannut. Nyt hän on nämä yhteydenpidot lopettanut (toivottavasti) ja muutoinkin vakuuttaa olevansa muuttunut.
Minä en vain saa luottamusta takaisin. Haluaisin ajatella perheen perustamista, häitä ja lapsiakin joskus, mutta nyt nuo kaikki ajatukset satuttavat ja tekevät minut vihaiseksi. Miten voin kuvitella rakentavani tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka hallinnoi elämän kriisitilanteita syrjähypyllä? Miehen, johon en saa haluamaani keskusteluyhteyttä, vaikka olen yrittänyt. Paljon hän on muuttunut kuuden vuoden kuluessa, mutten tiedä onko se tarpeeksi. Tuntuu, että mies on syrjähypyllään vienyt minulta kokonaan uskon itseeni, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
Miksi sitten valitan vielä? Arki sujuu hyvin ja tasapainoisesti. Olen panostanut suhteeseen paljon, alusta asti olen ajatellut että selvitän kaikki karikot, kunnes joudun nostamaan käteni ylös ja sanomaan, etten enää osaa. Mieheni on kiltti ja hellä, uskon hänen aidosti välittävän minusta. Tahtoisin sanoa että rakastan häntä, mutta en enää tiedä onko se sittenkin vain syvää kiintymystä ja tottumusta. En koskaan ole ollut kenenkään toisen kanssa, en rakastu tai luota helposti ja tämä kriisi on vetänyt minut vain entistä pahemmin lukkoon. En päästä ketään lähelle enää sitäkään vähää. Itsetuntoni on täysin mennyt ja kaikkien kriisien mukanaan tuoman stressin takia en ole jaksanut hoitaa ystävyyssuhteitani, joten ystäviä ei oikeastaan ole.
Kai päällimmäinen kysymys minulla on, mitä teen? Kannattaako minun enää kaivaa mennyttä pettämistä uudelleen käsittelyyn, vai onko nyt aika sanoa, että täytyy erota? En haluaisi erota, mutta… Voiko jossain olla joku parempi? Ja miten voin avata itseäni uusille ihmisille, jotta löytäisin uskoa siihen, että minuakin voi joku aidosti rakastaa? Miten voisin antaa mahdollisuuden uudelle rakkaudelle, kun en halua antaa vanhankaan enää palata? Voinko päästä eteenpäin, jos saan pettämisen täydellisesti käsiteltyä, vai tuoko se vain uutta tuskaa mukanaan, kun puoliso myöntää valheensa?
Mistä löydän tukea, kun tunnen olevani niin yksin?
[i]Varjo, 24
VASTAUS:[/i] Hyvä ystävä, kirjeestäsi välittyi hyvin tämänhetkinen yksinäisyytesi, turvattomuutesi ja epätietoisuutesi siitä miten lähteä ratkaisemaan kertomiasi asioita. Olet jo aloittanut matkan kirjoittamalla niitä kirjeeseesi.
Kirjoittaminen on usein hyvä tapa alkaa jäsentämään elämäänsä.
Kerrot, että puolitoista vuotta sitten sait tietää avopuolisosi yhden illan suhteesta. Asian käsitteleminen jäi kesken. Sen jälkeen isäsi kuoli ja jouduit selviytymään voimiesi äärirajoilla. Tuolloin ajatuksissasi oli jopa elämäsi lopettaminen. Nyt, kun noista tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, olet alkanut tarkastelemaan tapahtuneita. Luen kirjeestäsi myös, että tämä tapahtuneiden ja sen miettiminen mitä oikein haluaa ja tarvitsee, liittyy myös siihen, että suuntaat katseesi tulevaisuuteen, siihen, millaista elämää sinä haluaisit elää ja kenen kanssa.
On erittäin tärkeä kysymys pohtia sitä, että onko nykyisessä parisuhteessasi sellaiset perusteet, joiden varaan voisit rakentaa tulevaisuuttasi, perustaa perheen, saada lapsia. Monet ihmiset alkavat tarkastella parisuhdettaan tarkemmin kun nämä teemat alkavat tulla ajankohtaisemmiksi. Tällöin myös yleensä nousee tärkeäksi kriteeriksi turvallisuus. Kerrot kirjeessäsi myös, että olette olleet yhdessä 6 vuotta. Olet siis ollut vasta 18-vuotias yhteen mennessänne. Kerrot myös että avopuolisosi on ensimmäinen suhteesi.
Voisiko olla niin, että tapahtuneet asiat ovat sysänneet sinussa liikkeelle laajemminkin jonkinlaisen itsenäistymisprosessin. Vaikka tällaiset prosessit aiheuttavatkin usein hämmennystä ja jopa kaaosta ihmisen mieleen niin ne ovat kuitenkin usein tärkeitä vaiheita ihmisen elämässä. Niissä ihminen ikään kuin uudelleen kalibroi itsensä seuraaviin elämänvaiheisiin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna epätietoisuus ja kaaos eivät välttämättä ole huonoja asioita.
Mutta yksinäisyys taas on huono asia. Se lisää usein kelpaamattomuuden tunteita ja vaikuttaa kielteisesti minäkuvaamme. Yksinäisyyden tunne aktivoi aivoissamme samoja kohtia kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys tekee meidät huonolla tavalla riippuvaisiksi ja altistaa meitä sille, että emme pysty pitämään hyvällä tavalla kiinni omista rajoistamme. On tärkeää, että ympärillämme on muita ihmisiä ja että elämämme ei ole vain yhden ihmisen varassa. Se on hyväksi sekä ihmiselle itselleen että parisuhteelle. Jos meillä ei ole kumppanimme lisäksi muita ihmissuhteita on vaara, että parisuhteesta tulee liian tiivis. Tämä saattaa joskus altistaa myös uskottomuudelle. Uskottomuuden avulla yritetään tuoda ilmaa suhteeseen. Ilmaahan siinä tulee mutta valitettavasti ei kovin hyvänlaatuista. Ihmiset ympärillämme auttavat meitä myös peilaamaan itseämme eri kulmista. Yhden ihmissuhteen kautta näemme helposti liian yksipuolisen kuvan itsestämme, puhumattakaan siitä, että olemme ihan yksin.
Kerrot, että et saa haluamaasi keskusteluyhteyttä mieheesi. Koet, että pettämiseen liittyvät asiat ovat yhä epäselviä ja niihin liittyy mahdollisesti vielä valehtelua. Tästä näkökulmasta on hyvin ymmärrettävää, että et pysty jättämään asiaa taakse, unohtamaan. Käsittelemättömät pettymykset jäävät helposti vaikuttamaan parisuhteen taustalle ja saattavat myös aktivoitua myöhemmissä elämäntilanteissa uudelleen. Mikäli päädytte jatkamaan yhdessä, on tärkeää, että kyseiseen vaiheeseen liittyvät asiat tulevat jollain tapaa yhdessä puhutuiksi.
Jäin kovasti miettimään kirjeesi lopussa esittämiäsi hyviä kysymyksiä. Kannattaako kaivaa mennyttä pettämistä esille? Olisiko parempi sanoa, että erotaan? Miten voin avata itseäni uusille ihmisille ja mahdollisesti uudelle rakkaudelle? Mistä löydän tukea kun tunnen olevani niin yksin?
Suosittelen sinulle lämpimästi, että lähdet hakemaan itsellesi ulkopuolista tukea. Esimerkiksi kirkon perheneuvonta voisi olla tällainen paikka. Ikäsi puolesta saatat päästä myös johonkin nuorille suunnattuun hoitotahoon, erityisesti jos olet opiskelija. Etsi netistä paikkakuntasi tukea tarjoavia palveluja. Kerrot, että taustaasi liittyy myös masennusta ja viiltelyä. Ovatko tähän liittyvät asiat jääneet myös käsittelemättä?
Avun etsiminen saattaa aluksi olla vaivalloista, mutta kun oikea paikka löytyy, sieltä sinun on mahdollista saada tukea jonka avulla löydät itse omia vastauksia noihin esittämiisi kysymyksiin. Sinä osaat kuvata ja eritellä asioita hyvin joten sen perusteella voisin ennustaa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää kadottamaasi uskoa itseesi, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
KYSYMYS: Olen pyörinyt erään miehen kanssa vuoden. Tutustuin aivan uuteen kaveriporukkaan, johon kyseinen mies kuuluu. Alussa olimme epävarmoja toistemme tunteista, mutta kuukausien myötä asiat selkeytyivät. Ystävystyin kuitenkin alussa myös mieheni kavereiden kanssa, erityisesti yhden niistä. Juttelimme ja näimme paljon, kuitenkin vain kaveripohjalta. Olemme mieheni kanssa tästä asiasta monesti riidelleet ja asiat ovat myös useampaan otteeseen kärjistyneet; mieheni epäilee, että minulla on ollut tunteita kyseistä kaveria kohtaan, vaikkei koskaan niin ole ollutkaan.
Juttelin myös kyseisen kaverin kanssa Facebookissa normaaliin tapaan, niin kuin monen muunkin, mutta asia tuli ilmi vasta lähiaikoina kokonaisuudessaan. Mieheni oli olettanut yhteydenpidon loppuneen ja minä oletin, että mieheni tietää minun jutelleen edelleen hänen ja muiden kanssaan. Olen myös ollut matkan varrella epärehellinen ja asiat eivät ole aina selvinneet tarpeeksi hyvin ja nopeasti minun osaltani, mikä vaikeuttaa tilannetta. Fyysisesti en ole häntä koskaan pettänyt, eikä se ole käynyt mielessäkään. Suhteeltamme on kuitenkin pudonnut pohja; luottamus ja rehellisyys on mennyt.
Minä haluaisin jatkaa ja yrittää korjata suhteemme, koska mieheni on aivan erilainen kuin muut aiempani ja hänen kanssaan haluaisin elämäni viettää. Kaikki on kuitenkin alusta lähtien mennyt vikasuuntaan, enkä tiedä kuinka saisin kaiken korjattua ja suhteen oikeille raiteille. Molempien voimat tilanteeseen alkaa olla loppu.
Annuliini
VASTAUS: Hyvä Annuliini, kiitos kirjeestäsi. Kerrot, että sekä sinä, että seurustelukumppanisi olette uupuneita luottamuspulan takia. Olet tapaillut kumppanisi kaveria ja viestitellyt FB:ssa. Tilanteen tekee hankalaksi se, että olet valehdellut ja kun totuus on tullut ilmi, miehesi on ollut entistä vaikeampi luottaa sinuun.
Kerrot, että suhteeltanne on pudonnut pohja epäluottamuksen ja epärehellisyyden takia. Sinä haluaisit jatkaa ja korjata suhteen, koska arvostat seurustelukumppaniasi ja hänessä on piirteitä, joita monessa muussa ei ole.
Kirjettäsi lukiessa jää hiukan epäselväksi, haluaako mies jatkaa suhdetta. Ehkä jollain tasolla halauaisi, koska puhut monikkomuodossa, että molempien voimat alkavat loppua tilanteeseen.
Oletko kertonut seurustelukumppanillesi, että olet toiminut ajattelemattomasti. Vaikka kyseessä ei ole ollut seksisuhde, on se loukannut kumppaniasi. Luulen, että sinäkään et hyväksyisi, jos kumppanisi ylläpitäisi läheistä ystävyyssuhdetta ja kontaktia jonkun sinun kaverisi kanssa. Voit kysyä seurustelukumppaniltasi, mikä häntä loukkasi sinun ja hänen ystävänsä kaveruudessa. Mitä hän mahdollisesti pelkäsi. Kuuntele häntä tarkasti. Toivottavasti voit rehellisesti sanoa hänelle, että et ole halunnut aiheuttaa hänelle mielipahaa ja huolta ja ilmaista katuvasi yhteydenpitoa.
Kuulostele samalla itseltäsi, oletko valmis sitoutumaan yhden ihmisen kumppaniksi ja että kaikki muut kaveruus ja ystävyyssuhteet ovat avoimia ja seurustelukumppani saa tietää niistä. Oletko valmis sitoutumaan avoimuuteen ja rehellisyyteen?
Kun luottamusta rakennetaan uudelleen, silloin on oltava jopa liioitellun avoin, että epäilylle ei jää sijaa. Kuulostele, millaista avoimuutta seurustelukumppanisi toivoo. Haluaako hän tietää, kenen kaveri olet FB:ssa? Ovatko postaukset hänen nähtävissään? Haluaako hän tietää ketä tapaat, kenen kanssa viestittelet? Sopivatko hänen asettamansa rajat sinulle? Epäluottamuksella on hintansa ja se sinun on maksettava, jos haluat suhteen jatkuvan. Epäluottamusepisodin jälkeen on aika jolloin yhteydenpito vieraisiin miespuolisiin ei paranna tilannetta. Kun luottamus pääsee vahvistumaan, tilanne alkaa normalisoitua.
Millainen teidän suhteenne muuten on? Viihdyttekö toistenne seurassa? Onko teillä yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Ihailetteko ja arvostatteko toisianne? Haluatteko ilahduttaa toisianne? Arvostatteko ja haluatteko samoja asioita? Onko teillä hauskaa yhdessä?
Toivon hartaasti, että saatte selvitettyä sotkuun menneen vyyhtenne. Siinäkin tapauksessa, että tienne eroaisivat, on tärkeää puhua asiat selväksi. Toivon kuitenkin, että voisitte vielä rakentaa luottamuksen pohjan uudelleen ja löytää yhteisen tien, jolla on yhdessä sovitut liikennesäännöt.
KYSYMYS: Kahden vuoden suhde päättyi, koska alussa mies ei kertonut mm. olevansa naimisissa. Yritimme jatkaa, puhumattomuus asioista, pidin sisälläni kaiken. Masennus alkoi hiipiä sisimpääni, lamaantuminen, pitkään huonoilla yöunilla, sitten jotain kilahti täysin. En vastannut enää viesteihin ym. Tiedän, että tein väärin. Lähdin matkaan, en etsien uutta vaan hakemaan apua. Kirjoitin kaiken mikä oli suhteessa loukannut minua. Vahva tunne vei eteenpäin, haluan selvittää ja puhua kumppanille, jonka olin jättänyt mitään selittämättä.
Otin yhteyttä n. 2kk jälkeen erostamme. Hän oli rikki, murskana, koska tunteet oli aitoja minua kohtaan. Hänellä oli jo uusi suhde. Putosin polvilleni, liian myöhään lähdin selvittämään syitä. Tapasimme, shokissa olin, hän puhui minä itkin, jotain jäi kesken. Masennus syveni, haen apua terapiasta, lääkkeistä, liikunnasta.
Kirjoitin hänelle ja kerroin kaiken rehellisesti, miksi, mitkä asiat saivat minut putoamaan tähän mustaan kuiluun. Erokirje häneltä. Ystävänä haluaa olla, on sinut itsensä kanssa. Petti kumppaniaan kanssani. Mies lähestyi uudestaan, halusi nähdä, miettii joka päivä minua, tapahtumia. Avoimesti puhuttiin, jotain jäi kesken suhteessamme, rakastamme toisiamme, tunne vahva molemmilla. Hän kantaa syyllisyyttä siitä, ettei ollut rehellinen suhteemme alussa ja myös minun masennuksesta.
Koen, että käytti hyväkseen minun heikkoa tilannettani, halusi omaa syyllisyyden takaa keventää, nähdä, että miten heikossa kunnossa todellisuudessa olen. Omaa oloani tämä vain pahensi, halusi minua, uskoin, että hän oli tosissaan mitä puhui. Pettämällä minua, uutta kumppaniaan, itseään, paljon asioita mitä pitää selvittää... hänellä. Antoi minulle toivoa yhteenpaluusta... eli aikaa pelaa, että näkee ja kulee aika ajoin, vointini kohonneen, selvinneeni tästä traumasta. En ota itse yhteyttä häneen.
Mielestäni tasapainoinen aikuinen mies ei toimi näin. Miten selivätä tästä eteenpäin, elämän tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta toiseen, olla avoin, riisuttuna naamio pois.
VASTAUS: Hyvä ystävä, kerrot tutun tarinan rakkaussuhteessa pettymisestä. Tutun sikäli, että et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka rakkaussuhteen jälkeen kärsii, yrittää toipua, selvitä eteenpäin ja opetella uudelleen luottamaan. Tarinan tuttuudesta huolimatta jokainen rakkaustarina on myös omanlaisensa, ainutlaatuinen. Rakkaussuhteen aiheuttavat haavat osuvat meillä ihmisillä eri kohtiin, usein myös aukaisten vanhoja haavojamme. Siksi niiden aiheuttamat kärsimykset ja vaikutukset ovat myös yksilöllisiä.
Kuulen kirjeestäsi kärsimyksesi ja se koskettaa. Ja kuulen tulevaisuuteen kurottavan kysymyksesi: "Miten selvitä eteenpäin?"
Kirjeesi lopussa sanot, ymmärtääkseni tästä rakastetustasi, että " mielestäni tasapainoinen, aikuinen mies ei toimi näin." Ajattelen, että aikuisuudessa on osaltaan vastaus myös tuohon kysymykseesi – aikuisuudessa ja ajassa. Sinä olet aikuinen. Pystyt pitämään huolta itsestäsi ja elämäsi ei ole lapsen tavoin muiden ihmisten varassa, vaikka aikuisinakin tarvitsemme lähellemme muita ihmisiä. Aikuisena pystyt seisomaan omilla jaloillasi, kärsimään, suremaan ja niin vähitellen toipumaan. Sureminen ja itkeminen ovat tärkeitä, eteenpäin kuljettavia asioita. Kerrot käyttäneesi kirjoittamista apunasi. Kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa omia ääriviivojaan ja rakentaa itseään uudelleen. On myös monia muita tapoja: ystävät ja läheiset, lukeminen, musiikki, liikunta, ammattiapu. Ammattiapu on erityisen tärkeää jos tuntuu, ettei aikuisuus minussa meinaa kantaa. Aikuisuus on. mm. sitä, että emme suostu suhteeseen hinnalla millä hyvänsä siksi, että emme pysty olemaan yksin.
"Rauta rautaa hioo. Ihminen hioo ihmistä" sanotaan raamatussa. Niin kipeää kuin rakkaussuhteen haavoista toipuminen onkin, niin rakkaussuhteemme, ne kipeät ja vaikeatkin, tai ehkäpä juuri erityisesti ne, opettavat meille paljon itsestämme ja elämästä. On tärkeää yrittää kuunnella näitä opetuksia. Kirjoittamasi perusteella jäin miettimään sitä, miten hyvin sinä osaat pitää itsestäsi, omista tarpeistasi kiinni ja sanoa toiselle ihmiselle: "Tässä ovat rajani, tätä minä tarvitsen". Se, että pystymme hyvällä tavalla pitämään kiinni omista rajoistamme mahdollistaa sen, että voimme päästää toisen lähellemme ja silti pysyä itsenämme.
Se, että uskaltautuu pettymyksen jälkeen vähitellen luottamaan uuteen ihmiseen vie yleensä aikaa. Sen on hyväkin viedä aikaa. Ylipäätään aika, yksin oleminen suhteiden välillä tekee yleensä hyvää meille. Se mahdollistaa sen, että pysymme ottamaan vastaan uuden ihmisen hänenä itsenään, ei entisen korvaajana tai haavojemme hoitajana.
Kokemamme rakkaudet jättävät meihin jälkiä, jotka muuttavat muotoaan vuosien saatossa. Nuo rakkausjäljet ovat osa meitä.
Toivotan Sinulle hyvää rakkaussuhteesta toipumista!
KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen enkä ole koskaan seurustellut vakavasti. Miehiä pyörii kyllä ympärillä, mutta tapanani on ihastua saavuttamattomiin miehiin. Lähes kaikissa suhteissani olen ollut se toinen nainen.
Lapsuudenperheeni on pitänyt aikamoisia kulisseja yllä aikaisemmin. Toinen vanhemmistani kärsi hillittömästä peliongelmasta ja toinen vanhemmista laski mihin rahat riittävät. Peliongelmainen vanhempi on lisäksi onnistunut ainakin jollain tasolla tuhoamaan itsetuntoni, sillä en ole koskaan kelvannut hänelle tai ollut tarpeeksi hyvä. Tiedän kyllä nykyään, että minä riitän omana itsenäni, mutta välillä sitä on vaikea uskoa. Pystymme nykyään jollain tasolla keskustelemaan lapsuudenperheeni kesken aikaisemmista ongelmista, mutta välillä minusta tuntuu, että olen ainoa kuka ei osaa päästää lopullisesti asiasta irti.
Olen pohtinut sitä, että etsinkö tietoisesti ihmissuhteita sellaisten miesten kanssa, joista tiedän heti alkuunsa, ettei suhteesta muodostu koskaan vakavaa. Olen koko elämäni tottunut varmistelemaan asioita ja ainakin jollain tasolla pelkään antautua ihmissuhteeseen sen takia, että pelkään sitä, etten tulekaan riittämään ja kelpaamaan toiselle osapuolelle.
Asia on alkanut ahdistaa minua. Tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin kovasti oman perheen. Olen tapaillut muutamien kuukausien aikana erästä miestä, joka on vapaa. Tämän lisäksi hän on turvallinen, mukava, huomaavainen, ystävällinen ja sosiaalinen. Ongelmana on se, ettei minusta tunnu hänen kanssaan miltään. En ole kokenut mitään rakastumisen tai ihastumisen tunteita. Seksi hänen kanssaan ei oikeastaan luonnistu lainkaan, suureksi osaksi varmasti sen vuoksi, etten halua häntä fyysisessä mielessä.
Nyt pohdinkin sitä, että onko minulla vääristynyt kuva rakkaudesta ja kuinka sen saa korjattua? Riittääkö parisuhteen pohjaksi se, että toisen kanssa on mukava viettää aikaa, vai tulisiko minun kokea jotain suuria, elokuvissa esiteltyjä huuman tunteita? Ja kuinka vanhoista käyttäytymismalleista voisi opetella ulos? Kuinka saan itseni ymmärtämään sen, etteivät hetken huumat yleensä kestä loppuelämää ja noiden hetkien sijaan minun pitäisi etsiä sitä tasapainoisuutta ja turvallisuutta? Kuinka pääsen ja päästän irti siitä varatusta miehestä joka tarjoaa aina silloin tällöin sitä hetken huumaa, muttei mitään muuta? Eniten minua pelottaa se, että jään yksin. Entä jos en koskaan osaa ja uskalla pariutua kenenkään kanssa. Olen 33-vuotias enkä halua, että elämä on tätä samaa yksinäisyyttä vielä seuraavat 50 vuotta!
Aina yksin
VASTAUS: Hyvä ystävä ”Aina yksin”. Kiitos sähköpostistasi, jossa pohdit vaikeuttasi solmia sitoutunutta parisuhdetta. Toteat, että ympärilläsi on miehiä, mutta ihastut vain saavuttamattomiin miehiin. Mainitset myös suhteesta varattuun mieheen ja vaikeudesta päästä hänestä irti. Yksinjääminen pelottaa, mutta nykyistä tilannetta et koe hyvänä.
Olet pohtinut oman lapsuudentaustasi vaikutusta itsetuntoosi ja siihen, miten miessuhteesi muotoutuvat. Minulle tuli vaikutelma, että olet oivaltanut monia merkittäviä asioita; isäsi peliongelmaan liittyvä perheen häpeä, riittämättömyyden tunne isän silmissä ja sen vaikutus itseluottamukseesi, kontrollointi ja varmistelutaipumuksesi, pelkosi sitoutua ja epävarmuus riittävyydestäsi miessuhteissa. Olette jopa keskustelleet perheesi kanssa yhteisistä kokemuksista ja pohtineet niiden vaikutuksia. Nykyiset vaikeutesi eivät ole sattumaa, vaan niillä on taustansa niin kuin olet itsekin oivaltanut.
Samalla kun teet työtä tunteaksesi itseäsi paremmin ja ymmärtääksesi reagointitapaasi, kaipaat jo omaa perhettä. Nykyinen seurustelusuhteesi hämmentää sinua. Viihdyt miehen seurassa, mutta tunteesi ovat viileät. Kerrot tapailevasi toista miestä ilmeisesti seksin merkeissä. Ehkä tunteesi ovat kiinni hänessä ja hetken huumassa, niin kuin tapaamisianne kuvaat. Ehkä alitajuisesti koet ristiriitaa kahdesta rinnakkaisesta suhteesta, joista asianosaiset eivät ilmeisesti tiedä.
Mietit, onko sinulla vääristynyt kuva rakkaudesta. Pohdit, tulisiko sinun kokea jotain suuria, elokuvissa esiteltyjä huuman tunteita, vai riittääkö se, että toisen kanssa on mukava viettää aikaa. Tiedät, että rakastumisen tunteen palo kestää rajallisen ajan. Mitä itse vastaat, riittääkö sinulle parisuhteen pohjaksi hyvä ystävyys, ilman ihastusta ja vetovoimaa?
Olet pohtinut, etsinkö tietoisesti ihmissuhteita sellaisten miesten kanssa, joista tiedät heti alkuunsa, ettei suhteesta muodostu koskaan vakavaa. Tämän oivallettuasi voit muuttaa suuntaa. Jos pohjimmiltasi haluat sitoutua ja saada perheen, anna tilapäisten ja pinnallisten seurustelusuhteiden olla. Ne eivät ole sinua varten. Tiedät jo, että ne jättävät sinut yksinäiseksi edelleen. Voit olla reilusti liikkeellä etsien vakavaa seurustelusuhdetta ”tositarkoituksella”.
Kuulosti hyvältä kun totesit, että nykyään tiedät, että riität omana itsenäsi. Itsetuntosi on vahvistunut sitten lapsuusaikojen. Sinun ei tarvitse tyytyä toisen naisen osaan. Sinun on saatava olla ainoa, tärkein ja rakkain. Sen sinä ansaitset.
Toivon sinulle lisääntyvää itseymmärrystä ja sen tiedostamista, mitä haluat ja tarvitset. Toivon sinun löytävän rakkauden, jossa ei tarvitse pelätä ja jossa myös sinä voit tuntea, että tämä se on.
KYSYMYS: Hymyilyttää kun vain ajattelenkin tätä ihmistä. Ajattelen hänen hellyttävää hymyään ja niin ihanaa ääntään etten malttaisi odottaa, että näemme taas! Tunnen perhosia vatsassa ja hänen suudelmat tuntuvat valehtelematta varpaissa asti. Hänen tuoksunsa on vastustamaton, hänen halauksessaan tunnen olevani turvassa kaikelta, ihailen hänen ulkomuotoaan suuresti ja luonne kruunaa kaiken. Hän on fiksu, ahkera, kunnianhimoinen ja huomioiva. Seksi on loistavaa, se toimii ja sitä on paljon! Taidan olla, ei, olen silmittömän rakastunut! Ja kaiken lisäksi tunne on molemminpuolinen.
Tämä henkilö on eksäni. Olemme eronneet todella riitaisesti noin puoli vuotta sitten. Mieheni jäi kiinni pitkään jatkuneesta pettämisestä. Emme pitäneet eron jälkeen moneen kuukauteen minkäänlaista yhteyttä toisiimme. Olin niin katkera ja vihainen maailmalle ja hänelle. Mutta jostain kaiken vihan seasta kuitenkin kumpusi valtava kaipuu. Etsin syitä hänen käytökselleen, ensin itsestäni, sitten hänestä. Mitään yksiselitteistä syytä ei edelleenkään ole. Olen jo hyväksynyt faktan; niin vain kävi.
Yhtäkkiä hän otti minuun yhteyttä. Nyt olemme puhuneet asioista paljon, jo viikkoja. Hän on osoittanut kaikin mahdollisin keinoin kuinka pahoillaan on kaikesta ja kuinka paljon merkitsen hänelle. Pienillä teoilla ja asioilla hän on jo pikkuhiljaa saamassa luottamustani takaisin. Ainoa mikä minua pelottaa on, voiko hän todella olla tajunnut tehneensä 'elämänsä virheen'? Intuitioni käskee minun luottaa häneen. Toisaalta kaikki tuntuu sujuvan kuin itsestään, tunteet ovat edelleen palavat ja tunnen olevani taas 'kokonainen'. Olimmehan kuitenkin yhdessä lähes kuusi vuotta. Mutta jokin pieni ääni päässäni, sekä läheisteni kielteiset mielipiteet, pidättävät minua tekemästä päätöstä.
Olenko todella valmis ottamaan riskin ja yrittämään vielä hänen kanssaan? Voiko suhde onnistua pettämisen jälkeen, jos molemmat tietävät mitä haluavat ja ovat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen suhteen taas toimimaan? Voiko sellaisesta nöyryytyksestä päästä kokonaan yli?
VASTAUS: Ihan ensimmäiseksi: onnittelut siitä, mitä sinulla on. Kuvailet tunnetta ja suhdetta sellaisella tavalla, joka tuo mieleen vain yhden ajatuksen: pidä tästä kiinni!
Mutta sitten... pettäminen on syvä loukkaus. Varsinkin pitkään jatkunut sellainen. Olit syystäkin katkera ja vihainen. Miksi kukaan tekisi sellaista ihmiselle jota rakastaa? Kerroit, että olet miettinyt sitä. Ehkä olette yhdessäkin miettineet. Ja niinhän se usein on, että mitään yksiselitteistä syytä tai "helppoa" selitystä ei löydy. Pettäessään ihminen tekee valintoja, joiden syvin olemus saattaa jäädä hänelle itselleenkin hämäräksi. Ulkopuolinen suhde on usein ratkaisuyritys johonkin, mutta mitä sillä on yrittey ratkaista? Omaa sisäistä ristiriitaa vai suhteen ongelmaa?
Pettämisen ei tarvitse kuitenkaan olla parisuhteen loppu. Te erositte ja se on ymmärrettävä ratkaisu. Kuitenkin kaiken väärän ja loukkaavan käytöksen takaa alkaa uudelleen hahmottua ja tulla esiin se hyvä, mitä teillä on ollut. Jos molemmat tietävät mitä haluavat ja ovat valmiita panostamaan suhteeseen ei ole mitään estettä, etteikö suhde toimisi nyt ja tulevaisuudessa. Jokainen tekee virheitä. Olennaista on se, mitä niistä oppii. Perheneuvojana ja pariterapeuttina olen tavannut monia pareja, jotka ovat jatkaneet pettämisen jälkeen. Jos pettänyt osapuoli on valmis keskustelemaan asiasta, niin ennuste on hyvä. Monet ovat kertoneet suhteen jopa parantuneen. Ei toki pettämisen ansiosta vaan siksi, että on puhuttu enemmän ja syvemmin kuin aikaisemmin.
Entä läheisten mielipiteet? Läheisesi tarkoittavat varmasti hyvää ja yrittävät suojella sinua. Jos todella ovat ystäviäsi, he tukevat sinua, oli päätöksesi sitten mikä tahansa. Mietit, oletko valmis ottamaan riskin, ja yrittämään vielä? Sanoisin, että suurempi riski on olla yrittämättä. Et koskaan tietäisi, olisiko sittenkin pitänyt. Jos yrität, voit onnistua. Riski on siinä, että petyt uudelleen. Silloin sinun ei tarvitse enää jossitella, vaan päätös on helppo.
Onko hän valmis ottamaan vastuun omasta käyttäytymisestään ja valinnoistaan? Haluatko sinä antaa anteeksi ja opetella taas luottamaan? Jos vastaat näihin kysymyksiin myönteisesti, niin toivotan teille onnea myös tulevaisuudessa!
