KYSYMYS: Mies ilmoitti ettei enää tunne mitään minua kohtaan. Tämä tuli aivan yllättäin eikä hän ollut sanallakaan maininnut olevansa tyytymätön. Olemme olleet naimisissa 23 vuotta ja seurustelleet sitä ennen jo neljä vuotta. Kaksi lastamme ovat teini-iässä. Minä olen kuusi vuotta vanhempi ja vaihdevuodet päällä. Olenkin ollut masentunut, väsynyt ja stressaantunut, koska käyn töissä ja hoidan kaikki kotityöt. Miestä ne eivät ole kiinnostaneet ja vaikka hän välillä on yrittänyt ryhdistäytyä minun puhuessani asiasta, ei hän kauan viitsi. Minä olen siksi ollut ärtynyt, mutta meillä ei ole tapana riidellä. Olen hyväksynyt roolini. Miehellä on vastuullinen työ ja hän matkustaa paljon ja tekee kotonakin illat töitä. Hän ei juurikaan halua puhua kanssani työasioista eikä välitä kuunnella minun asioitani. En voi käsittää, miksi hän on itsekseen hautonut asiaa ja mahdollisuutta eroon eikä ole millään tavalla puhunut minulle. Olisin ollut valmis korjaamaan tilanteen, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuus. Mies on itsepäinen eikä halua yrittääkään. On päättänyt ettei halua olla kanssanu. Rakastaa lapsiaan ja on hyvä isä. Minä en halua rikkoa kotiamme, eikä tätä tilannetta voi kukaan sukulainen tai tuttukaan tajuta, jos saavat tietää. Mitä ihmettä voin tehdä? Maailmani on täysin romahtanut.
VASTAUS: Hei, kiitos viestistäsi. Pidän ymmärrettävänä, että kirjoitat maailmasi romahtaneen saatuasi tietää miehesi eroajatuksista. Tilanne on kannaltasi erityisen vaikea, koska et ole osannut aavistaa miehesi eroon liittyviä ajatuksia. Toisaalta kirjoitat, että olisit ollut valmis korjaamaan tilanteen, jos sinulle olisi tarjoutunut mahdollisuus. Myös sinulla on siis käsitys siitä, että pitkässä parisuhteessanne on ollut haasteita, joiden arvelen vaikuttaneen myös aviomiehesi ajatuksiin.
Minulle piirtyy kirjeesi välityksellä kuva avioliitosta, jossa on ollut paljon yksinäisyyttä. Aavistelen, että yksinäisyyttä olette kokeneet sekä sinä että miehesi. Kirjoitat esimerkiksi hoitaneesi kaikki kotityöt yksin, minkä lisäksi olet käynyt työssä. Mietin, miten olette päätyneet ratkaisuun, jossa sinä kannat pääasiassa vastuun kodista? Kirjoitat ymmärrettävästi olleesi masentunut, väsynyt ja stressaantunut kodin askareiden ja työn takia. Olet yrittänyt sanallistaa kokemiasi epäkohtia turhaan. Pohdin, miten yksin olet jäänyt. Ihannetilanteessa olisitte voineet jakaa kotityöt koko perheen kesken yhdessä. Toisaalta luen kirjeestäsi, että myös miehesi on ollut kenties yksinäinen. Kirjoitat hänen vaativasta työstään, joka on vienyt paljon aikaa. Mitä ajattelet, olisikohan hän voinut kokea yksinäisyyttä esimerkiksi matkustaessaan työnsä vuoksi ja ollessaan poissa kotoa? Surullista kyllä, arvelen, että myös puhumattomuus, josta kirjoitat, on vaikuttanut kokemaanne yksinäisyyteen. Ajattelen turvallisen rakkaussuhteen edellyttävän paljon tunnetason keskustelua esimerkiksi siitä, mitä puolisot kaipaavat ja tarvitsevat toisiltaan. Minua jäi mietityttämään kirjeesi äärellä, kuinka läheinen suhteenne on ollut nimenomaan emotionaalisesti, tunnetasolla.
Päätät kirjeesi kysymykseen, mitä ihmettä voit tehdä? Pidän tärkeänä, että voisit ja voisitte ymmärtää riittävästi niitä asioita, jotka ovat saaneet miehesi ajattelemaan, ettei hän tahdo jatkaa enää kanssasi. Parhaimmillaan voisitte keskustella siitä yhdessä aviomiehesi kanssa. Joskus vaikeista asioista puhuminen voi olla helpompaa jonkun ulkopuolisen avulla. Rohkaisen sinua ottamaan yhteyttä alueesi perheasian neuvottelukeskukseen, jossa annetaan keskusteluapua parisuhteen kysymyksiin. Uskon, että saisitte sitä kautta parhaan avun.
KYSYMYS: Otsikko kertoo erittäin hyvin tämän hetkisen olotilani. Taustana se, että lapseni isä jätti meidät täysin yllättäen viime kesänä sekavissa merkeissä selittäen, että on paha olla kotona ja kokee valehtelevansa itselleen eikä pysty tähän enää. Rakkaus oli kuulema vain loppunut.
Olimme yhdessä yli 4 vuotta ja yhteinen lapsemme on syntynyt vuoden seurustelun jälkeen. Tähän entinen mieheni vetoaakin, että oltiin liian vähän aikaa kahdestaan ja hän ikävöi vahvasti aikaa ennen lapsemme syntymää. En käsitä hänen sanomaansa koska lapsi oli suunniteltu ja harkittu ja itse olin aivan varma että juuri tuo mies on se kenen kanssa ollaan lopun elämää yhdessä ja perheenä. Tietenkin ymmärrän, että mieli voi muuttua eikä ketään voi pakottaa olemaan suhteessa ja olihan lapsen syntymän myötä parisuhde muuttunut ja toisillemme jäänyt vähemmän aikaa.
Tässä eropäätöksessään hän on ollut vahva ja esittänyt reipasta aina nähdessänme ja puhunut paljon minulle, että tietää minun vielä löytävän uuden ihmisen elämääni jne. Entisen kumppanini kaverit ja läheiset ovat myös pohtineet mitä oikein tapahtui ja monen on ollut vaikea käsittää tilannetta.
Nyt kun erosta on kulunut yli puoli vuotta on tilanne se, että koen päässeeni jo pahimman yli ja pystynkin elämään omaa elämääni lapsemme kanssa. Kuitenkin pohdin lähes päivittäin miksi emme onnistuneet ja haikailen vanhaa. lapseni isä elää uudessa parisuhteessa työkaverinsa kanssa ja suhde on käsittääkseni käynnistynyt melko pian eron jälkeen. Itse sain kuulla totuuden ihan äskettäin vaikka vahva intuitio asiasta on ollut jo useamman kuukauden. Hän salaa suhteen myös omalta perheeltään ja läheisiltään.
Juttelimme ensimmäisen kerran eron jälkeen kunnolla muista kuin lapseemme liittyvistä asioista vähän aikaa sitten ja sain sanottua ex-kumppanilleni asioita mitä olemme käyneet läpi psykologini kanssa liittyen parisuhteessa tapahtuneisiin muutoksiin, omaan käytökseeni ja niihin asioihin mitkä minusta oli eron syitä. Jokatapauksessa tämän keskustelun aikana kävi ilmi, että ex-kumppanini pohtii paljonkin meidän elämään liittyneitä asioita ja muistelee niitä myös. hän alkoi jopa itkemään kertoessaan puhuneensa ystävälleen miten hienoa aikaa se oli kun me on tavattu ja alettu pitää yhtä.
Nyt haluaisinkin järkevyyttä tilanteeseen, kun minulla on yhä edelleen vahva intuitio siitä ettei hän vaan ole sellainen ihminen joka tekee näin ja että hän itsekin jossain määrin tuntee vetoa takaisin uudesta suhteesta huolimatta. Kysyinki häneltä suoraan, mitkä on ne merkit mistä tietää että on todella uudessa suhteessa eikä vain toista vanhaa uuden parin kanssa niin hän ei osannut vastata kysymykseeni muuta kuin että jos on jonkun aikaa ollut ja tuntuu siltä, että kannattaa olla niin kyllä siinä sitten on jotain.
Vahvasti uskon omaan tulevaisuuteen, mutta en uskalla myöskään täysillä jatkaa koska koen että elämäni mies on nyt vain tuuliajolla ja tajuaa kyllä joku päivä sen itsekin. Kuulostaa aivan hullulta, tiedän.
Pilallako?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Olet varmasti kokenut aikamoisen järkytyksen kun olet kuullut ex-miehesi päätöksestä lähteä suhteesta. Oli kuitenkin hyvä kuulla, että tilanteesta huolimatta olet nyt toipumaan päin. Viestisi perusteella olet saanut tukea sekä läheisiltäsi että ammattilaisilta.
Pohdit, onko teillä mahdollisuutta vielä palata yhteen ex-miehesi kanssa, vaikka hän on aloittanut uuden seurustelusuhteen työkaverinsa kanssa. Sinun on vaikeaa jatkaa eteenpäin elämässäsi ennen kuin tiedät, että kaikki kortit on katsottu lapsesi isän kanssa varmasti. Miten tähän asiaan voisi käytännössä tulla selvyyttä - voi olla ehkä liian uskaliasta ja riskialtista kysyä hänen tunteistaan sinua kohtaan suoraan? Mitä siitä seuraisi, jos joutuisit toteamaan, ettei suhteen uudelleen lämmittämiselle ole olemassa todellisia edellytyksiä toiveistasi huolimatta? Viestisi perusteella minulle jäi vielä hieman epäselväksi, miten paljon olette tällä hetkellä tekemisissä ja miten jaatte hoitovastuuta lapsestanne?
Olet kokenut, että miehelläsi on lämpimiä tunteita suhdettanne kohtaan. Lisäksi ajattelet hänen tehneen eropäätöksensä jollakin tavalla harkitsemattomasti ja vastoin perimmäisiä toiveitaan. Toisaalta tuot esille, että ex-miehesi on ollut "vahva" eropäätöksessään ja kehottanut sinuakin jollain tavalla jatkamaan elämään pohtiessaan ääneen tulevaa kumppaniasi.
Mietin sitä, että miten paljon tiedät niistä syistä, jotka vaikuttivat eroon miehesi mielessä - kaikki syyt eivät välttämättä liity suhteeseenne. Kertomasi perusteella miehesi on jäänyt kaipaamaan lapsen syntymää edeltänyttä aikaa ja hän on syystä tai toisesta kokenut pahaa oloa - mistä tässä pahassa olossa on mahtanut olla oikeastaan kysymys? Minkälaista keskustelua kävitte aikoinaan esim. siitä, että hankitte yhdessä lapsen, missä määrin lapsen myötä eteen tullut todellisuus poikkesi siitä, mitä oli kuvitellut? Jos vielä palaisitte yhteen, niin minkä asioiden pitäisi ehkä muuttua suhteessanne, että voisitte voida siinä molemmat paremmin?
En ihan tavoittanut, mitä tarkoitat viestisi lopussa olevalla kysymyksellä - "pilallako?" En ainakaan itse näe mitään vikaa siinä, että haluaa olla varma siitä, että suhde on todella katsottu loppuun ennen kuin itse alkaa rakentamaan jotakin uutta. Jos suhteen jatkaminen ei onnistu, niin tietenkin on hyvä jossain vaiheessa luopua siitä myös tunnetasolla niin pitkälle kun se nyt ylipäätänsä on mahdollista. Toivon, että saat pian tilanteeseesi kaipaamasi järkevyyttä ja selkeyttä.
KYSYMYS: Hei, elän tällä hetkellä monimutkaisia aikoja. Ajauduimme "ex" naiseni kanssa erilleen monestakin syystä vaikka mitää oikeaa syytä ei ollut (kasvukipuja ja itsemme kadottaminen). Parhaimillaan suhde oli UPEAA. Pitkään jahkailimme ja yhteydenotot toivat vaan kipua ja tuskaa ettei voi olla toisen vierellä. Emme kuitenkaan palanneet yhteen.
Löysin uuden muutama kk sitten. Nyt exäni nosti päätään ja ilmoitti että haluaisi panostamaan suhteeseen. Pelkää menettävänsä minut. Nyt en tiedä kuinka päin olisin? Uuden kanssa sujuu hyvin vaikka on asioita jotka ahdistavat. Kuitenkin yhteinen loma on varattu. Kaipaan ex:ääni ja mietin usein mutta mitään takuuta onnistumisesta ei ole. Ex tietää minulla olevan uusi. Nykyinen tietää eroni olleen vaikea mutta ei sitä että vanha suola janottaa. Pahimmassa tapauksessa kaikkien kolmen sydän menee rikki. Haluan olla rehellinen vaikka se pelottaa.. Luottaako sydämeen vai järkeen...
VASTAUS: Yritetäänpä purkaa monimutkaista tilannettasi. Suhde ex-naisesi kanssa on ollut parhaimmillaan upeaa isoilla kirjaimilla. Eron syiksi nimeät kasvukivut ja itsenne kadottamisen. Mitähän tarkoitat tuolla viime mainitulla? Elittekö niin tiiviisti ja läheisesti yhdessä, että kummankin oma yksilöllisyys, yksityisyys ja omat tarpeet eivät saaneet riittävästi tilaa? Yleensä suhteen alussa on symbioottinen vaihe, jossa me-kokemus on niin vahva, että yksilöllisyys voi tallautua sen jalkoihin. Olisiko eronne tapahtunut tuollaisessa suhteen kasvukohdassa, jossa olisi pitänyt antaa tilaa erillisyydelle ja itsenäisyydelle eli etsiä tasapainoa läheisyyden ja me-hengen sekä kahden omilla jaloillaan seisovan yksilön tarpeiden välille? Jos oli kyse jostakin tämän tyyppisestä prosessista, voisi kuvitella, että eron syyt nousivat elämään kuuluvista kasvukivuista. Ei siis ihme, että kumpikin teistä miettii tahollaan mahdollisuutta palata yhteen.
Olen kuulevinani kysymyksestäsi, että tunteesi exää kohtaan olisivat vahvemmat kuin nykyistä naisystävääsi kohtaan. Exän kanssa oli upeaa, nykyisen kanssa vain menee hyvin.
Kukaan ei tietenkään voi kertoa, kumpi suhde sinun kannattaisi valita. Kuten sanot, takuita ei ole. Parisuhde on ennen kaikkea tunnesuhde, joten sikäli ajattelen, että sydämen ääntä ei kannata sivuuttaa. En tiedä, mitä kaikkea tarkoitat tässä yhteydessä järjellä. Sitäkö, että kun uusi suhde menee ihan kivasti ja matka on varattu, tietä takaisin päin ei ole? Mielestäni järkevää olisi antaa itselleen riittävästi aikaa selvittää tunteensa. Vahvasti järkisyihin perustuvat suhteet ovat alttiita ulkopuolisille ihastuksille, jos ne eivät kykene vastaamaan kummankin puolison tunne-elämän tarpeisiin. Jos siis alat vahvasti kokea, että entinen suhde kutsuu enemmän - ja jos exä on samaa mieltä - teidän ehkä kannattaisi antaa suhteellenne uusi mahdollisuus ja kokeilla, miten paljon olette kasvaneet ihmisinä ja miten kestävää tunne välillänne on. Tämä valinta merkitsee kuitenkin sen tiedostamista ja hyväksymistä, että paluuta nykyiseen suhteeseesi tuskin on.
Millaiset tunteet sinulla on nykyistä naisystävääsi kohtaan? Rakastatko häntä? Onko hän itsessään sellainen persoona, jonka kanssa näkisit ihanan yhteisen tulevaisuuden, jos exä ei olisi noussut sekoittamaan päätäsi? Anna itsellesi aikaa kuulostella tunteitasi, mutta älä vedätä ketään. Kun päätät lähteä jompaankumpaan suuntaan, hyväksy se, että toinen vaihtoehto jää.
Itsetuntemusta ja viisaita askeleita! Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Sydän palasina.Taas. Erosin 6v.sitten pitkästä (20v.) liitosta, jokseenkin yhteisymmärryksessä, lopullinen päätös oli toki ex- miehen. Kävin silloin myös terapiassa keventämässä mieltä, mutta pettymys ja sydänsuru oli valtava. Pikkuhiljaa siitä pääsi yli, silloin elämässä oli muitakin tapahtumia, mm. nuoremman lapsen ylioppilasjuhlat. 3,5 vuotta siinä meni kunnes tunsin olevani valmis uuteen suhteeseen. Netin deittipalstoilta löytyikin ihminen, joka aluksi tuntui sopivalta, mutta ilmeni alkoholiongelma ja suhteen lopettaminen oli vaikea mutta viisas päätös. Muutaman kuukauden päästä uskalsin uudelleen kokeilla onnea ja silloin tärppäsi oikein kunnolla.
Tapasin miehen, kenen kanssa aika moni asia tuntui heti oikealta. Muutaman kuukauden tiiviin seurustelun jälkeen käytiin keskustelu suhteen tilasta, olin erittäin epävarma paikasta hänen elämässä. Hän ei nimittäin pystynyt millään lailla ilmaisemaan tunteita, myöskin hänen edelliset suhteet (ja niitä oli ollut!) oli loppuneet aika nopeasti. Kävi selväksi että hän kyllä tykkää minusta, itse jo siinä vaiheessa olin korvia myöten rakastunut. Koska kaikki tuntui silti todella hyvältä, jatkettiin tapailua. Puolen vuoden jälkeen toteutui peräti yhteinen lomamatka, se oli aivan ihana ! Vuosi tuli täyteen ja siinä tuli puheeksi yhteisen arjen jakaminen ja miehen muutto käytännön syistä minun luo. Kaikki alkoi vaikuttamaan oikein hyvältä, toki aina välillä kerroin rakkaudestani häneen, mihin hän valitettavasti joutui toteamaan, että hän ei vieläkään ole päässyt "viimeiseen vaiheeseen". Se oli kyllä sydäntäsärkevää, mutta edelleen hyvä yhtessäolo voitti kaiken. Loppuvuodesta tehtiin taas pieni yhteinen lomamatka, siinä ehkä enemmän tuli keskustelua menemisistä/tekemisistä, mutta pääpiirtein oli onnistunut ja ihana reissu. Yhteenmuutto oli lykkääntynyt ja aistin epävarmuutta, otin varovaisesti asiaa esille, mutta selkeästi asia oli muuttumassa.
Sitten yhtenä viikonloppuna, hänen luona, huomasin että meidän yhteinen kuva makuuhuoneen yöpöydältä oli laitettu pois ja kysymisen jälkeen se otettiin kaapista hyllyltä. Hän ei osannut vastata miksi ja koska hän oli sen sinne laittanut. (Hän asuu yksin, poika käy silloin-tällöin) Koin erittäin epämiellyttävän epäilyksen,hän toki kielsi sen ja meni sen jälkeen totaalisen lukkoon, ei enää vastannut kysymyksiin ja oli ikäänkuin "kuoressa". En huutanut, enkä muutenkaan käyttäytynyt asiattomasta, mutta tilanne oli niin absurdi, että päätin lähteä kotiini. Hän ei ottanut yhteyttä kun vasta seuraavana päivänä, vaikka meillä oli aina tapana viestitellä hyvät yöt ja huomenet. Keskusteltiin puhelimitse asiasta, uskoin selityksen( ja uskon edelleen) hajamielisyydessä kuvan laittamisesta kaappiin. Jotenkin häntä hävetti,kun poika kävi hänen luona, että isällä on hempeä kuva makuuhuoneessa. Voihan se näin ollakin ?! Mutta selkeästi jotain oli vialla.
Myös seuraavana päivänä hyvin muodolliset tekstarit ja iltapuhelu, muttei mitään puhetta koska nähtäisiin tms. Ja sitten taas hiljaisuus, sitä kesti pari päivää. Suivaannuin siitä niin, että laitoin ehkä turhaankin kiihkeän viestin, toivottelin hyvää loppuelämää ja pyysin hakemaan tavarat. Hän vastasi pitkällä meilillä, missä kertoi, miten paljon häneen tämä viestini sattui ja päivää aikaisemmin hän oli varannut ajan terapeutille, missä hän alkaisi käymään läpi tunne-elämän vaikeuksia. Viestin jälkeen tunsin suurta syyllisyyttä ja ehdotin tapaamista ja asioiten selvittelyä. Se tapahtui seuraavana iltana, juteltiin, halattiin, itkettiin. Hän lähti kotiin ja molemmille jäi hyvä mieli keskustelusta ja ajattelin, että olipa kokemus, mutta tätäkin ehkä tarvittiin ja voidaan jatkaa hyvän suhteen rakentelua jokseenkin uudelta pohjalta. Pari päivää tämän jälkeen, miesystävä ilmoitti puhelimessa, että hän ei voi enää jatkaa ja hänen täytyy alkaa selvittelemään omaa elämää ja ajatuksia. Olin shokissa ja en uskonut korviani. Viikon päästä lähetin hänelle meiliä, missä kerroin kaipaavani ja totesin että eikö voitaisi ottaa tämä karikkona, opitaan virheistä yms. Hän vastasi että ei hänellä ole ollut mitään karikkoa, hänelle ei vaan tullut sitä "viimeistä vaihetta". Eli, hän ei omiin sanoin rakastanut mua, vaikka viimeisissä kirjeissä ja myös puhelimessa selkeästi olin huomaavinani muuta. Vai halusinko vain huomata?
Nyt koko hommasta on kuukausi ja minun kaipaus on edelleen kova, joteenkin tuntuu, että pienestä tämä napsahti, hyvä suhde ja yhdessäolo kaatui todella pieneen "riitaan". Hän haki tavaransa pois, oli hyvin ystävällinen ja etäinen. Juteltiin ja halattiin. Lähetin seuraavana päivänä viestin ja kysymyksen, miten hän pääsi niin helposti "meistä" yli. Hänen vastaus oli, että parhaiten etääntyy etääntymällä. Eli, toisin sanoin, hän ei halua olla tekemisissä. Minä vaan olen edelleen sydämellä kiinni hänessä, mutta kunnioitan toivetta, en laita viestiä tms. Tai nohh, laitoin ystävänpäiväviestin, siihen tuli kohtelias vastaus. Ja näin päättyi lähes 1,5 v. hyvä parisuhde. Minä vaan olen taas kerran sydän murskana, ajattelen häntä, katson lomakuvia ja muistelen ihania hetkiä. Jotenkin on epäuskoinen olo, en millään usko, että siinäkö se oli... Jotenkin koko ajan toivon, että hän soittaisi, viestittelisi tms. Samalla kyllä tiedän, ettäpitäisi vaan kohdata todellisuus ja antaa ajan hoitaa taas kerran sydän kuntoon. Miten tässä enää voi uskaltaa koskaan rakastaa, kun kaksi rakastamaani miestä on mut hylkänyt ? Toki ex- mieheni, kenen kanssa ollaan hyvissä väleissä, on myöntänyt tehneensä suuren virheen silloinkun pani eron vireille. Olen vasta 47 ja haluaisin onnea ja rakkautta, nyt tällä hetkellä tekisin mitä vaan että saisin miesystäväni takaisin. Miten tästä eteenpäin? Kiitos !
Särkynyt sydän, 47
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Viestisi aloitus ja nimimerkkisi kertovat epäilemättä paljon siitä tilanteesta ja niistä tunteista, joita nyt koet. Suhde on ollut sinulle hyvin merkityksellinen ja rakkaus miestä kohtaan syvää ja siksi kipu erosta on sen mukaista. Olet ollut suhteessa ns. täysillä mukana ja olet uskaltautunut todella heittäytyä siihen. Toipuminen erosta vie epäilemättä aikansa - kerroit, että erosta on (vasta) kuukausi.
Jotenkin itse luin viestisi niin, että kysyt mielessäsi sitä, että Miksi?! näin kävi ja onko ero todella lopullinen. Jäin erityisesti pohtimaan, mitä oikeastaan tarkoittaa se "viimeinen vaihe", jota mies ei kokenut tuntevansa tai mitä ei ollut? Olen itse taipuvainen ajattelemaan, etteivät suhteet aina pääty nimenomaan rakkauden puutteeseen tai että toinen ihminen olisi jotenkin väärä. Kysymys voi olla muustakin. Itsekin tunnut ajattelevan, että välillänne oli aitoa rakkautta. Yhteinen elämä ja arjen jakaminen voivat tuntua oman (ulkoisen tai sisäisen) elämänvaiheen takia mahdottomalta - voi haluta suhdetta, mutta ei voi olla siinä rehellisesti mukana. Ehkä mies ymmärsi, ettei hän voi lopulta antaa sinulle sitä, mitä tarvitset ja haluat? Mistä erosta on sinun mielestä oikeastaan kysymys - minkälainen olisi vastaus, joka sinusta tuntuu todelta ja, jonka voisit hyväksyä?
Uskon, että jokainen joka lukee viestisi kokee myötätuntoa särkynyttä sydäntäsi kohtaa ja toivoo, että tilannettasi voisi jotenkin helpottaa. Kun kysyt "miten tästä eteenpäin?", niin annat siihen myös osavastaukset itse "antaa ajan hoitaa taas kerran sydän kuntoon". Viestisi perusteella teet juuri niitä asioita, mikä auttaa tästä eteenpäin ja toipumaan: käsittelet eroa - kerrot tunteistasi ja jaat kokemuksiasi, uskallat olla rehellinen ja avoin itsellesi.
KYSYMYS: Olen 40-v nainen, erosin miehestäni vuosi sitten. Eron syynä suhteen väljähtyminen, minun pitkäaikainen tyytymättömyyteni ja minun rakastumiseni kolmanteen osapuoleen.
Olin naimisissa 14 vuotta. Lähes koko suhteen ajan koin alemmuudentunteita miestäni kohtaan. Kommunikaatiomme pariskuntana oli puutteellista. Olen hyvin herkkä ja jostain syystä huonolla itsetunnolla varustettu, mikä on johtanut vuosien mittaan väärinymmärryksiin ja loukkaantumisiin. Kärsimme miehestä johtuvasta lapsettomuudesta, mutta saimme ivf-alkuiset kaksoset. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen ja koen että se jätti minulle etäisen suhteen lapsiini. Mieheni omistautui lapsille syvästi. Lasten syntymän jälkeen suhteemme alkoi etääntyä, etenimme kämppäkaveriutta kohti, välillä tunsin olevani vain kolmas lapsi miehelleni. Asuimme 1,5 v minun töideni takia eri paikkakunnilla siten että lapset asuivat kanssani ja vietimme viikonloput ja lomat yhdessä. Tuona ajanjaksona olin ensimmäisen kerran uskoton miehelleni. Tämän jälkeen näitä kertoja tuli muutamia lisää. Tämä tietysti etäännytti meitä toisistamme entisestään. Koin huonoa omatuntoa, seksihalut miestäni kohtaan hiipuivat. Hänkään ei ole erityisen seks aktiivinen ja suhteessamme oli helposti 1-6 kk ns kuivia kausia.
V 2013 alussa rakastuin klassisesti työkaveriini. Aloitin salasuhteen jonka paljastin nopeasti miehelleni. Hän halusi jatkaa avioliittoa. Koko vuosi meni soutaessa ja huovatessa, kunnes v 2014 alusta muutimme erilleen. Minulla oli pieni vuokra-asunto mutta käytännlssä asuin uuden rakkaani luona. Muutimme pian yhteen. Syksyllä 2014 ahdistuin, halusin takaisin. Olin raskaana, tein abortin. Vietin pari viikkoa entisessä kodissani mutten pystynyt irtautumaan uudesta miehestäni.
Avioero astui voimaan vuosi sitten. Tulin uudelleen raskaaksi ja minulla ja uudella miehelläni on ihana pieni tytär. Ex-mies asuu yhä yhteisessä kodissamme johon meillä kummallakaan ei ole varaa, lapset ovat siellä kirjoilla. Meillä ei ole huoltajuussopimusta emmekä ole tehneet ositusta, lapset ovat vuoroviikoin eri kodeissa.
Tunnen edelleen syvää surua, katumusta ja häpeää. Olen menettänyt koko entisen elämäni, harrastukset, ystäviä ja sukulaisia. Elämälläni ei tunnu olevan kiintopistettä. En osaa panostaa nykyiseen suhteeseeni koska roikun vanhassa. Tiedän nyt mitä oiisin tehnyt toisin, mitä olisi pitänyt tehdä jo 10 vuotta aiemmin.
Haluan päästä irti vanhasta, lopettaa vertailun ja antaa nykyiselle kumppanilleni ja minulle mahdollisuuden ja pienelle tytöllemme ehjän kodin. Miksi se on niin vaikeaa? Minulla on mennyt 3 vuotta "hukkaan" tätä sotkua vatvoessani.
Irti vanhasta
VASTAUS: Tilanteesi kuulostaa kovin raskaalta. Sinulle on tapahtunut paljon viime vuosina: lapsettomuushoidot, kaksoset ja synnytyksen jälkeinen masennus, erillään asuminen puolisosta työn vuoksi ja uskottomuudet. Sen jälkeen tulivat uusi rakkaus, odottamaton raskaus, abortti, soutaminen ja huopaaminen entisen miehesi kanssa, ero vanhasta, uusi raskaus ja uuden elämän uuden puolison kanssa. Siinä on tapahtumia kerrakseen! Ei ihme, että tunnet olosi voimattomaksi!
Kerrot, että haluat irti menneestä ja keskittyä nykyisyyteen, mutta toisaalta mietit paljon menneitä. Koet, että et osaa tällä hetkellä panostaa nykyiseen suhteeseesi. Kuulostaa siltä, että teet nyt ”pakollista” erotyötä entisestä ja se luonnollisesti haittaa suhdetta nykyiseen mieheesi. Ehkä eron riittävälle työstämiselle ei aiemmin ole ollut aikaa, koska sinulle on tapahtunut paljon asioita nopeaan tahtiin. Sanot haluavasi antaa nykyiselle kumppanillesi mahdollisuuden ja myös nimimerkkisi ”Irti vanhasta” puhuu päätöksestäsi pysyä nykyisessä suhteessa. Päätöksen myötä on helpompi lähteä toteuttamaan asioita, jotka vievät tavoitteeseesi. Suhteesi vahvistamisessa nykyisen miehesi kanssa auttaa se, että asiat olisivat hoidettu loppuun ex-puolison kanssa sekä käytännössä että tunnetasolla. Yhteinen vanhemmuutenne toki jatkuu, mutta parisuhteenne ei.
Kerrot, että teillä on entisen miehesi kanssa omaisuuden ositus sekä viralliset sopimukset huoltajuudesta, lapsen asumisesta ja elatuksesta tekemättä. Ex-miehesi asuu talossa, johon teillä kummallakaan ei ole varaa. Todennäköisesti nämä keskeneräiset asia kuormittavat teitä. Mitä teidän olisi hyvä tehdä niiden loppuun saattamiseksi? Kummalla teistä olisi enemmän voimavaroja aloittaa prosessi? Pitävätkö nämä keskeneräiset, stressaavat asiat teitä kiinni toisissanne myös tunnetasolla? Mietin myös kuinka hyvin nykyinen miehesi kestää tilannetta? Miten tietoinen hän on tällä hetkellä ajatuksistasi? Vaikka ei ole niistä kertonut, epävarmuutesi varmasti heijastuu teidän suhteeseenne.
Kerrot kokeneesi aina alemmuudentunteita ex-miestäsi kohtaan ja että kärsit huonosta itsetunnosta. Suhteessa menneeseen puhut katumuksesta ja häpeästä. Tuntuu huolestuttavalta lukea, että elämäsi viimeiset kolme vuotta ovat menneet hukkaan ja että elämälläsi ole kiintopistettä. Näistä asioista kysyisin sinulta paljon lisää, jos keskustelisimme keskenämme. Lukiessani kirjoitustasi minulle tulee vahvasti sellainen olo, että sinun kannattaisi hakeutua ulkopuolisen avun piiriin saamaan tukea hyvinvointiisi. Hyötyisit varmasti kolmevuotisesta Kelan tukemasta psykoterapiajaksosta. Myös pariterapia uuden miehesi kanssa yksilöterapian lisäksi voisi olla paikallaan teidän suhteenne lujittamiseksi.
Kerrot menettäneesi tärkeitä ihmisiä eron myötä. Tuntuu, että olet tottunut pärjäämään kovin yksin. Et kuitenkaan ole yksin! Sinun ei myöskään tarvitse pärjätä yksin! Tukeudu nykyiseen mieheesi ja muihin läheisiisi, ota heiltä apua vastaan. Sinulla on kolme lasta, parisuhde, työ ja varmasti paljon muutakin hyvää elämässäsi. Toivon, että pystyt pikku hiljaa täysipainoisesti nauttimaan niistä!
Voimia ja valoisampaa tulevaisuutta sinulle toivoen,
KYSYMYS: Kaipailisin mielipiteitä ja neuvoja miten tästä tilanteesta voi päästä eteenpäin.
Olen seurustellut mieheni (tai siis nykyisin ex-mies) kanssa noin vuoden ja muutin pari kuukautta sitten mieheni omistamaan asuntoon. Ongelmamme alkoivat nostaa päätään samoihin aikoihin. Minä kipuilin hieman muuttoa ja saatoin (humalassa) sanoa asioita joita en tarkoittanut sillä olin peloissani elämänmuutoksesta.
Miehelläni on takanaan vaikea avioero, josta on aikaa nyt noin 2 vuotta. He ovat exänsä kanssa hyvissä väleissä edelleen ja minulla oli suhteen alkuaikoina hieman sulattelemista asian kanssa, mutta saimme keskusteltua asiasta. Miehestäni paistoi kuitenkin ettei hän ollut käsitellyt kaikkea eroonsa liittyviä asioita, vaikka koitti näin minulle vakuuttaakin. Yhteenpaluuta hän ei miettinyt, mutta ex-vaimon loukkaukset yms. olivat jättäneet häneen syvät jäljet.
Pari viikkoa yhteenmuuton jälkeen mieheni paljasti humalassa, että on ihastunut työkaveriinsa. Menin tiedosta totta kai shokkiin, luulinhan meidän olevan onnellisia ja uuden yhteisen elämän alussa. Puhuimme asiasta seuraavana päivänä ja molemmat halusivat kaikesta huolimatta jatkaa suhdettamme. Mies lupasi lopettaa yhteydenpidon työkaveriinsa. Seuraava viikko oli meidän molempien mielestä yksi parhaimmista viikoista ja miehin on jälkikäteen sanonut olleensa tuon viikon todella onnellinen. Kuitenkin viikon päätteeksi pikkujouluissaan hän päätyi pettämään minua tuon samaisen työkaverinsa kanssa. Mies kertoi asiasta itse kotiin palattuaan. Minä lähdin pois yhteisestä kodistamme. Mies kuitenkin aneli ja rukoili minut takaisin. Sanoi katuvansa ja haluaa vain minut. Menin takaisin, ehtona että vähentää juomista ja menemme juttelemaan tilanteesta ulkopuoliselle.
Seuraava kuukausi meni olosuhteisiin nähden hyvin. Mies ei pitänyt kuin pakollisissa työasioissa yhteyttä tähän tyttöön. Minulla oli kuitenkin paha olla, koska epäilin koko ajan. Pelkäsin hänen viestittelevän sille tytölle joka kerta kun hänellä oli puhelin kädessään. Mieheni yritti kyllä voittaa luottamustani takaisin ja meillä oli oikeasti todella hyviäkin hetkiä. Tilanne alkoi kärjistyä noin viikko ennen joulua. Molemmilla oli paljon menoja jossa käytettiin alkoholia ja iltamme päättyivät aina riitoihin, jossa riitelimme tästä kolmannesta osapuolesta. Minä nostin myös eron usein esille, mutta peruin puheeni aamun tullen.
Viimeinen isku tuli uudenvuoden tienoilla kun miehin oli viettämässä iltaa kavereidensa kanssa. Tämä tyttö oli sitten lyöttäytynyt seuraan ja he olivat suudelleet. Jotenkin vain tiesin jo illalla ettei kaikki ole hyvin ja kysyinkin heti miehen palattua olivatko fiilikseni oikeassa ja olivathan ne. Pakkasin tavarani siltä seisomalta ja lähdin vanhemmilleni.
Nyt aikaa on kulunut noin puolitoista viikkoa. Olemme miehen kanssa edelleen joka päivä viestitelleet. Hän ei tiedä vieläkään mitä haluaa. On tavannut muutaman kerran tätä työpaikan tyttöä työajan ulkopuolella, mutta kertoo myös rakastavansa ja ikävöivänsä minua. Molemmat ovat sitä mieltä, että suhteessamme ei ollut ennen tätä mitään vikaa. Arki on ollut miehen mielestä erinomaista ja niin minunkin. Sen takia mietinkin, pelkääkö mies niin paljon hylätyksi tulemista. Pelkää että kaikki tämäkin hyvä päättyy, joten teki sen sitten itse, ennen kuin minä ehdin? Olemme myös keskustelleet siitä olisiko tämä ihastuminen ”vain” seurasta hänen omasta identiteettikriisistään ja käsittelemättömistä asioista. Mies on myöntänyt että hänellä niitä on, mutta sanoo myös että vaikka ajattelee minua koko ajan on myös tämä toinen mielessä silloin tällöin. Hän ei enää halua satuttaa minua.
Olen erostamme aivan rikki. En pysty syömään enkä nukkumaan. Myönnän painostavani miestä tekemään ratkaisuja, nyt hän roikottaa minua löysässä hirressä, vaikka olemmekin virallisesti erossa. Rakastan häntä sydämeni pohjasta ja jos kyse on ”vain” hänen kriisistään jonka seurauksena on mennyt näin pihalle omasta elämästään, haluaisin tukea enkä hylätä häntä. Mutta mistä tiedän etten vain satuta itseäni entistä pahemmin? Nämä ovat olleet elämäni pahimmat viikot, en pysty lopettamaan yhteydenpitoa vaikka järki sanoo, että se olisi paras ratkaisu.
Neuvoton
VASTAUS: Olette seurustelleet vuoden, olleet avoliitossa kaksi kuukautta ja nyt erossa puolitoista viikkoa. Yhteen muuton jälkeen nuori parisuhteenne on joutunut ikävään pyöritykseen. Hyvällä syyllä mietit, mistä ihmeestä on kysymys ja miten tilanteesta voi päästä eteenpäin. Sanot, että kyse on ”vain” hänen kriisistään, jonka seurauksena hän on mennyt näin pihalle omasta elämästään. Olet varmaankin oikeassa. Miehesi aiemmat rankat kokemukset vaikuttavat hänen reagointiinsa. Olisiko kuitenkin myös niin, että kummallakin teistä on oma osuutenne parisuhteenne tilanteessa. Kokemukseni mukaan kovin harvoin parisuhteen tilanne on vain yksipuolisesti jomman kumman aiheuttama.
Miehelläsi on takana vaikea avioero ja ex. vaimon loukkaukset ovat jättäneet häneen syvät jäljet. Tosin kuvaat, että he ovat tästä huolimatta hyvissä väleissä, mikä oli sinulle alussa hieman hankalaa. Sanot, että sinä kipuilit yhteenmuuttoa ja pelkäsit elämänmuutosta. Miksi yhteenmuuttaminen oli sinulle vaikeaa? Mitä olivat konkreettisesti ne asiat mitä sinä kipuilit, epäröit, pelkäsit? Onko niin, että et pystynyt puhumaan peloistasi tai epävarmuuksistasi vaan ne näkyivät niin, että sanoit miehellesi asioita, joita et tarkoittanut? Onko siis niin, että loukkasit häntä kuten hänen ex. vaimonsa oli tehnyt? Eli satutit häntä mahdollisesti näihin vanhoihin haavoihin? Pystyittekö kunnolla käsittelemään näitä asioita vai jäivätkö ne vaikuttamaan suhteeseenne? Sillä parin viikon kuluttua miehesi kertoi ihastuneensa työkaveriinsa. Siitä on alkanut sopimisen, yrittämisen, pettämisen sekä riitelyn kierre, jossa kumpikin on satuttanut ja loukannut toisiaan.
On selvää, että näin jatkamalla aiheutatte lisää tuhoa itsellenne ja toisillenne. Eräs asia mihin kiinnitin tarinassasi huomiota on, että asioita tapahtuu ja sanotaan humalassa. Oletteko itse pysähtyneet miettimään mihin tarvitsette noin humalahakuista juomista ja mikä on alkoholin osuus parisuhteenne tilanteissa? Mikä vaikutus mahdollisesti olisi sillä, että lopettaisitte, edes toistaiseksi, kaiken juomisen? Miehesi ei tällä hetkellä tiedä mitä haluaa. Hän pitää yhteyttä teihin molempiin. Sinä et pysty irtautumaan tuosta kuviosta vaikka järkesi sanoo, että se olisi paras ratkaisu.
Mieleeni tulee ainakin kolme vaihtoehtoa.
1. Haette keskusteluapua yhdessä ja yritätte ulkopuolisen avulla päästä ymmärtämään uudella tavalla mitä välillänne oikein tapahtuu. Tämä on hyvä vaihtoehto siinä tapauksessa jos kumpikin teistä näkee toivoa yhteisessä parisuhteessanne. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että mies katkaisee ainakin toistaiseksi yhteydenpidon tähän kolmanteen osapuoleen.
2. Mies hakee keskusteluapua yksin. Tällöin hän voi rauhassa pohtia omalta osaltaan sitä mistä on kyse ja mitä hän pohjimmiltaan haluaa. Tämä vaihtoehto edellyttää sitä, että mies on motivoitunut pohtimaan asioitaan.
3. Sinä haet keskusteluapua yksin. Tällöin pystyt saamaan tukea ahdistukseesi. Ulkopuolisen ihmisen avulla pystyt tarkastelemaan sekä omaa osuuttasi että yhteistä suhdettanne. Tämä voi auttaa sinua uudenlaiseen vuorovaikutukseen miehesi kanssa tai tekemään lopullisen eropäätöksen.
Kun tilanne parisuhteessa menee riittävän solmuun se tarkoittaa usein sitä, että parin on hyvin vaikea kahden kesken irrottautua huonosta kuviosta ja päästä keskustelemaan asioista uudella tavalla. Asiat pyörivät vain samoilla radoilla ja irrottautumisyritykset voivat syventää loukkauksia ja epätoivoa. Kun parisuhteessa on tapahtunut loukkauksia puolin ja toisin, on myös tärkeää päästä yhdessä keskustelemaan niistä tavalla, joka mahdollistaa uudenlaisen turvallisuudentunteen rakentumisen. Tämä on edellytyksenä sille, että suhde voi rakentua turvalliselle perustalle.
Kuulostaa siltä, että välillänne on paljon hyvää ja toimivaa. Parisuhteestanne on puuttunut kuitenkin luottamusta ja turvallisuutta. Ilman niitä mikään parisuhde ei voi olla onnellinen.
Hyvää jatkoa teille, yhdessä tai erikseen. Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 48 vuotta ja tiedän, että meidän olisi pitänyt erota noin 15 vuoden jälkeen. Olimme lapsia kun menimme yhteen, emmekä ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä. Liittoomme on mahtunut väkivaltaa, mustasukkaisuutta, vähättelyä, eristämistä.Mieheni on hyvin riippuvainen minusta ja henkisesti ja älyllisesti heikompi. Olen hakenut henkiset haasteeni ja keskusteluni muualta ja myöskin fyysistä läheisyyttä olen hakenut muualta. Huolehdin melkein kaikista ei fyysisistä asioista taloudessamme, miestäni ei edes kiinnosta tai hän ei oikein tunnu edes ymmärtävän, katselee vain tv ja lottoaa.
Sairastuin noin 10 vuotta sitten parkinsonin tautiin ja en nyt oikein jaksaisi huolehtia hänestäkään enää, itsessäni on täysi työ. Koskaan ei ole pystynyt antamaan henkistä tukea missään ja sairastuinkin varmaan osittain kovan paineen alla.
Olen kuitenkin ollut niin raukka, että en ole pystynyt lähtemään, aina ajattelen toisia, vaikka olen ihan älykäs ihminen. Mieheni ei halua koskeakaan minuun, koska olen sairas, niin hän sanoi, vaikka luulen vika on korviensa välissä, enkä enää haluaisikaan. Olen yrittänyt puhua tilanteestamme, mutta mies lähtee pois tai sanoo, että ei tässä mitään ole ja millaista sen pitäisi olla. Kun sanon, mitä toivon, ei puhu mitään tai sanoo, että hän ei tommosta kitinää kuuntele ja lähtee pois. Tiedän, että hän pelkää yksinjäämistä ja yksin pärjäämistä, mutta minä en enää halua, kaipaan lämpöä jaläheisyyttä. Olisin ollut valmis yrittämään jokin aika sitten vielä uudestaan ja puhuin siitä, mutta se tyssäsi hänen haluttomuuteensa. Minusta ei ole oikein, että vaatii koko ajan, mutta ei anna yhtään mitään. Haluan eron, miten voin sen kertoa?
VASTAUS: Kirjeesi luettuani tunsin surua sinun ja miehesi puolesta. Miten vuodet ovat kuluneet ja te kaksi joutuneet yhä kauemmaksi toisistanne ja mahdollisesti myös kumpikin itsestänne. ”Emme ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä”. Niin. Joskus yhdessä kasvaminen on vaikeaa ilman ulkopuolista apua. Joskus se ei onnistu avunkaan kanssa. Ja joskus tarvitaan apua myös irrottautumiseen.
Onko niin, että et ole kaikkien noiden vuosien aikana kertaakaan aiemmin ottanut puheeksi eroa? Mitä pelkäät, olet pelännyt? Mitkä ovat ne syyt, käytännön syiden lisäksi, jotka ovat pitäneet sinua tuossa suhteessa, jossa olet ollut onneton kymmeniä vuosia? Usein luulemme, että uhraudumme siksi koska ajattelemme toisia, vaikka pohjimmiltaan saatammekin ajatella itseämme. Me tarvitsemme itse uhrautumistamme. Mihin sinä olet mahdollisesti sitä tarvinnut? Miltä se on sinua suojannut?
Sanot, että haluat eron ja kysyt, miten voit sen kertoa. Onko niin, että nyt olisit valmis päästämään irti? Jos ymmärsin viestisi oikein, niin mietit erityisesti sitä, miten pystyt kertomaan miehellesi, että haluat eron. Mitä mahdollisesti tällä hetkellä pelkäät kertomisessa? Onko erityisesti kertominen vaikeaa vai liittyykö huolesi siihen, miten miehesi selviytyy eronne jälkeen? Onko vielä jotain, joka pitää sinua kiinni?
Ero, muutos, on aina hyppy tuntemattomaan. Kun päädymme eroamaan, emme koskaan voi varmasti tietää mitä se tuo tullessaan. Se on askel, jonka otamme itse. Monelle se on itsenäistymisen askel, iästämme riippumatta. Joskus ihmiset sanovat, että ”kuolen, jos jään tähän suhteeseen”. Tällä he mielestäni tarkoittavat sitä, että entiseen elämään jäämällä he joutuisivat luopumaan itsestään, identiteetistään. He haluavat eron, ottaakseen elämänsä itselleen. Koska eroon liittyy aina vaikeita sekä käytännön tason että moraalisia kysymyksiä ja ratkaisuja, on tärkeää, että ihminen tekee eropäätöksen viime kädessä itse. Hän myös kantaa vastuun ratkaisuistaan itse. Kun meillä on vahva tunne, että tämä ratkaisu minun on tehtävä, niin sen tunteen varassa me pystymme selviämään eroon liittyvistä monista asioista ja tunteista.
Sanot, että miehesi on hyvin riippuvainen sinusta ja henkisestä ja älyllisesti heikompi. Pitkän yhdessäolon jälkeen tuntee vastuuta toisesta ja hänen selviämisestään. Siksi osa vuosikymmeniä yhdessä olleista pareista päätyy eronkin jälkeen tavalla tai toisella pitämään huolta entisestä puolisostaan. Aikuisina ihmisenä me olemme kuitenkin vastuullisia ennen kaikkea itsestämme, omista ratkaisuistamme ja selviytymisestämme. Miehesikin on omilla ratkaisuillaan vastuussa siitä tilanteesta, johon olette yhdessä joutuneet. On kenties tullut aika, jolloin hänenkin on opeteltava uusia tapoja selviytyä ja mahdollisesti uusia ihmisiä joihin tukeutua.
Esim. Eläkeliitolla on Erosta eheäksi -kursseja myöhemmällä iällä eronneille. Sieltä joko sinä tai miehesi voitte saada tukea.
Toivotan sinulle voimia uuteen! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Hei tässä nainen 60 v. Olen ollut aviol.12 v.ja nyt lokakuussa mies teki kamalan tempun, törkeän varkauden minua kohtaan, vei lukitusta tilastani minun perintökorut ja pankkikortin jossa oli säästöt,tyhjensi tilin. Luulin varkaan käyneen mutta poliisilta saaduissa ottoautomaatin kuvissa näkyi tekijä,mieheni. Hain eroa ja mieheni asunut nyt 3 vkoa muualla.
Ei osoita katumusta ei osaa kokea empatiaa, valehteli viimeiseen asti.
Ajattelin armon auttavan, joten en tehnyt rikosilmoitusta vaan menimme evlut srk perheneuvolaan. Siellä hän veti huomion itseensä, surkuteltiin kurjaa lapsuutta yms. Tekoaan hän sanoi käytin väärin rahaa !!!?
Miten tässä nyt näin kävi, pohditaan hänen traumaattista lapsuutta, eikä hänen rikosta ja tunteettomuutta minua kohtaan, ei kyseenalaisteta hänen juttujaan EI KYSYTÄ MITEN SELVIÄN MINÄ, ILMAN SÄÄSTÖJÄ MITEN SELVIÄN SOKISTA KOKEA VARKAUS KAIKKEIN LÄHEISIMMÄLTÄ IHMISELTÄ ? Ensikerralla minä olen kait jo rikoksen tekijä !
Hänhän on psyykkisesti sairas ja saa ihmiset ensin ihastumaan, uskomaan, nyt 12 v jälk.sen tajuan, mutta kuinka ammattitaitoinen terapeutti menee noin mukaan eikä huomio minua?
Petyin mutta menen vielä toisen kerran.
Kysymyksenä olisi onko toisen törkeä varkaus syy avioerolle, eihän siihen eroon syytä tarvi mutta onko se perusteltua ? Luottamushan on mennyt täysin joten yhteisasumista en voi kuvitella, jopa pelkään häntä vaikkei ole väkivaltainen, mutta enhän voisi pitäää kotona koruja tms. Sinkuksi 60 vuotiaana, kamalaa!
VASTAUS: Kerrot karvaasta pettymyksestä puolisoosi. Hän on loukannut yksityisyyttäsi, varastanut sinulta omaisuutta. Ehkä vielä enemmän olet pettynyt siitä, että kaiken tekemänsä jälkeen hän ei koe tehneensä mitään väärin. Samalla kun silmäsi avautuivat näkemään hänet uudessa valossa, oivalsit myös, että hän osaa kääntää huomion itseensä ja sälyttää syyn toisten niskoille. Sinäkin sait osasi: hänen oli varastettava, koska sinä käytit väärin omaa omaisuuttasi!
Miehesi kaltaisesti käyttäytyvä osaa taitavasti manipuloida muita – aikansa. Ennemmin tai myöhemmin hän jää kiinni. Sinä olet jo huomannut hänen epärehellisyytensä ja pian huomaavat muutkin. Jos miehesi ei tule vastaan eikä palauta sinulle rahojasi ja muuta omaisuuttasi, selvitä, onko rikosilmoituksen tekeminen vielä mahdollista. Ilmiantamalla hänen varkautensa annat miehellesi mahdollisuuden kantaa vastuun väärästä teostaan, jos hän ei muuten sitä tee. Sekin on armoa, että auttaa toista vaikka sitten lain avulla hyvittämään tekonsa.
Pohdit, onko tällainen toiminta riittävä syy eroon. Mietitkö ehkä sitä, että jatkaisitte liittoa, mutta eri osoitteissa? Lopullisen eron taustalla sinulla on pelko yksin jäämisestä. Mieti, kumpi on näillä näkymin sinulle parempi vaihtoehto: se, että joudut elämään suhteessa, jossa joudut pelkäämään etkä voi luottaa toiseen vai se, että elät yksin ilman epäluottamusta ja pelkoa.
Hyvä, kun olet päättänyt mennä vielä uudestaan perheneuvontaan. Sinulla on lupa tulla kuulluksi ja kertoa rehellisesti omat tuntemuksesi ensimmäisen käyntikerran jälkeen. Ehkäpä tilanteenne alkaa vähitellen selkiytyä ja löydät varmuuden siitä, miten haluat omasta puolestasi ratkaista suhteenne tulevaisuuden. Ja muistathan, että me perheneuvojat olemme käytettävissä myös erotilanteessa.
Asiani koskee erotilannetta, jossa juuri tällä hetkellä olen. Asia on tuore, ja tunteet ovat kovin vaihtelevat. Toivottavasti onnistun kuitenkin edes jotenkin ymmärrettävästi asiasta kertomaan.
Olen ollut muutaman vuoden ajan tapailusuhteessa miehen kanssa, joka ei missään vaiheessa halunnut seurustella kanssani. Käytännössä odotin, sillä miehellä oli ymmärrettävä syy, sille miksi halusi jarrutella suhdetta. Hänellä oli takana rankka ero ja mieli myllersi voimakkaasti. Olin häneen välittömästi ihastunut ja päätin sitoutua häneen ja hänen tilanteeseensa.Tilanne kuitenkin jatkui jatkumistaan ja odottavan aika alkoi käydä pitkäksi. Suhteeseemme alkoi kehittyä voimakkaita ristiriitoja liittyen omiin odotuksiini ja hänen odotuksiin. Erosimme ja palasimme yhteen lukuisia kertoja, ja liikuimme jatkuvasti samojen ongelmien äärellä. Odotuksemme suhteelle olivat erilaiset. Mies väitti, ettei kyseessä ollut se, ettei olisi välittänyt minusta. Kyse oli hänen elämäntilanteestaan.
Tänä vuonna olemme olleet enimmäkseen ristiriidoissa ja paljon erossa. Syksyllä mies vihdoin kertoi, että olisi valmis vakiintumaan kanssani. Tämä ei edelleenkään onnistunut. Sen sijaan hän ilmoitti minulle tavanneensa naisen, jonka koki olevan "se mitä on etsinyt". Hän on nyt päätöksensä tehnyt. Asiaa hän ei pahoitellut, eikä harmitellut suhteemme päättymistä. Muutuin ilmaksi.
Tästä kaikesta jäi itselleni jotenkin hyväksikäytetty olo. En tiedä enää mikä on totta. En tiedä oliko välillämme oikeasti mitään ja olinko hänen elämässään vain siksi ettei muutakaan ollut? Hän ei ole koskaan halunnut käsitellä välejämme, eikä tässäkään tilanteesta hänestä ole mitään herunut.
Tunnen oloni hätääntyneeksi, sillä kaikki on jäänyt epäselväksi ja käsittelemättä. Minulla ei ole mitään hajua, miten koko tämä asia pitäisi käsittää. Mutta sen tiedän, että olen yksin näiden ajatusten kanssa, sillä hänhän on jatkanut elämäänsä.
Tuntuu, että en kykene hahmottamaan tilanteen "pelinappuloita" ja haluaisin kuulla ulkopuolisen ajatuksia asiasta.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Kuvasit kirjeessäsi erotilannettasi. Kerroit miten tunteesi vaihtelevat, että olet hätääntynyt etkä oikein hahmota tilannetta. Siksi haluaisit kuulla ulkopuolisen ajatuksia asiasta. Kirjoitan nyt vastausta sen perusteella, mitä kirjeessäsi kerroit.
Tilanteesi kuulostaa todella rankalta: olet ajatustesi kanssa yksin, etkä saa vastapuolelta vastauksia sinua kaihertaviin kysymyksiin. Et tiedä enää mikä on totta.
Kerroit ihastuneesi häneen välittömästi ja odottaneesi hän eroprosessinsa päättymistä, jotta suhteenne voisi alkaa ”puhtaalta pöydältä” ilman edellisen suhteen ja eron tuomaa tunnekuormitusta. Nyt kuitenkin koet että sinua on käytetty hyväksi ja olet ollut ikään kuin laastarina helpottamassa toisen rankkaa elämänvaihetta. Se että mies vihdoin sanoi olevansa valmis suhteeseen kanssasi, kertoisi minusta siitä, että hänenkin puolellaan on ollut tunteita sinua kohtaan. Yllättävää on, että hänen elämäänsä kirjeesi mukaan ilmestyikin pian uusi nainen. Voi vain arvailla miten mies on suhteenne nähnyt ja miksi hän ei halua selvittää välejänne. Eikö hän kenties ymmärrä sitä, miten raskaasti sinä koet suhteenne päättymisen? Pelkääkö hän jostain syystä keskustella kanssasi asiasta? Pakeneeko hän vastuutaan? Eikö hän itse tiedä mitä todella haluaa?
Kuulostaa siltä, että hän toivoo sinun pääsevän ajan kanssa eteenpäin suhteenne kariutumisesta ilman että hänen tarvitsisi kertoa syitä käyttäytymiseensä. Kirjeesi pohjalta mieleeni nousee ajatus, että olisi kyllä hänen puoleltaan reilua käsitellä vielä yhdessä suhteenne päättymistä ja siihen johtaneita syitä – siinäkin tapauksessa, ettei hän sitä itse olisi seurusteluksi mieltänytkään. Toisen jättäminen kuin nalli kalliolle ei ole oikeanlaista vastuunkantoa.
Ellei hän tosiaankaan suostu enää keskusteluun kanssasi, en näe muuta keinoa kuin yrittää selvitä kriisistä eteenpäin muilla keinoin. Helppoa se ei ole, etenkään siksi että niin moni kysymys on jäänyt vaille vastausta. Suhteen päättyminen niin, että toinen katkaisee vuorovaikutuksen kokonaan ilman ymmärrettävää syytä, on todella rankkaa. Myös siitä selviäminen ihan yksin on vaativa tehtävä. Ajattelen että olisi todella tärkeää ettet joutuisi jäämään yksin tämän asian kanssa. Onko sinulla ketään luotettua ihmistä jolle voit purkaa hämmennystäsi? Moni on saanut koottua ajatuksiaan kirjoittamalla päivittäin tunteitaan ja mietteitään paperille eräänlaiseksi päiväkirjaksi. Myös perheneuvonnasta voit saada keskusteluapua kokemustesi jäsentämiseen.
KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa asumuserossa minun tahdostani, vuosien harkinnan ja yrittämisen jälkeen päädyin tähän ratkaisuun koska tunteeni miestäni kohtaan ovat kuolleet.
Aloitin itse keväällä käymään terapiassa koska oli niin paha olla kotona, en tiennyt tarkalleen mikä minussa oli vikana kun en kyennyt olemaan onnellinen ja tyytyväinen elämääni vaikka olen saanut kaiken mistä ikinä olen haaveillut, elämästäni oli tullut yksi suuri projekti, kokoajan piti keksiä uutta tekemistä arjenpyörityksen lisäksi jotta jaksoin eteenpäin.
Keväällä tuli totaalinen stoppi eikä mikään enää kiinnostanut, terapian myötä aloin ymmärtämään etten saa suhteestamme juurikaan mitään irti, vikaa on meissä kummassakin ja paljon olisi pitänyt tehdä toisin mutta lopputulos meidän välillä on se etten rakasta miestäni enää, ajatatus on että en tarvitse tuota ihmistä elämääni ja haluan elää ilman häntä.
Olen n.3 viikkoa asunut omillani, lapset ovat vuorotellen minun ja isänsä luona, itse nautin uudesta arjestani, tuntuu että minulla on enemmän annettavaa lapsilleni kun energia ei mene siihen että ottaa päähän katsoa kun toinen makaa sohvalla kun itse joutuu hoitamaan kaiken, meidän perheessä olin se joka otti kaiken vastuun arkisista asioista.
Mieheni on nyt romahtanut täysin, hän on täysin lamaantunut ollessaan yksin ja ajatukset vaipuvat synkkyyteen, hän ei saa mitään tehtyä. Hän tekisi kaikkensa jotta voisimme korjata välimme mutta ongelma on se etten itse halua takaisin suhteeseen, minun on nyt hyvä olla ja kun muistelee sitä omaa ahdistuksen määrää mikä minulla oli vuosien varrella suhteemme aikana en voi missään nimessä kuvitellakkaan haluavani takaisin siihen.
Kipinä on täysin sammunut ja vaatisi ihmeen että se syttyisi uudelleen.
Onko mitään keinoa auttaa miestäni selviytymään tästä, vaikken häntä romanttisessa mielessä rakasta on hän minulle tietenkin tärkeä, haluan että lasteni isä voi hyvin ja on kurjaa katsoa kun hän kärsii, eniten harmittaa se että lapset tietenkin huomaavat hänen pahan olonsa ja luultavasti murehtivat hänestä.
Kun ei itsellä ole halua korjata ongelmia suhteessa on varmasti turha mennä pariterapiaan mutta voisiko siitä olla apua miehelleni ymmärtää mitä on tapahtunut ja jotenkin oppia elämään uudelleen ilman minua.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuulostaa siltä, että olet varma tunteistasi ja myös siitä, ettet enää halua palata suhteeseen. Asuessasi nyt noin kolme viikkoa itseksesi olet löytänyt uuden, hyvän arjen. Kerrot voivasi paljon paremmin ja että lapsesikin pääsevät osalliseksi hyvinvoinnistasi. Puolisosi taas on sanojesi mukaan romahtanut täysin.
Mietin onkohan teidän prosessinne kovinkin erirytminen? Miehesi on varmaankin jo pidemmän aikaa ollut enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, ettet ole tyytyväinen parisuhteeseesi ja elämääsi ylipäätään (Onko näin?). Silti tulee vaikutelma, että ratkaisusi on tullut hänelle yllätyksenä. Onkohan hän odottanut että käyntisi terapiassa auttaisi sinua loksauttamaan asiat kohdalleen niin, että voisit taas tyytyväisenä jatkaa elämää samoissa puitteissa kuin aiemminkin? Siinä tapauksessa asumusero ja päätöksesi olla palaamatta takaisin olisi hänelle yllättävä ja iso juttu käsiteltäväksi. Oma prosessisi vaikuttaisi olevan jo pidemmällä.
On hienoa että huomioit miehesi näkökulman ja pohdit pariterapian antia hänelle. Uskon että siitä voisi olla hyötyä myös sinulle, vaikka asian työstäminen on sinulla erilaista ja olet siinä eri vaiheessa. Voin kyllä siis suositella teillekin asian työstämistä esimerkiksi perheneuvonnassa, jossa moni juuri käsittelee eroa ja sen tuomia tunteita - yhdessä ja erikseen. Teidän molempien ja samoin lapsiennekin tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, että mahdollinen eronne sujuisi mahdollisimman sopuisasti eikä repivästi. Prosessiin tarvitaan aikaa ja tilaa.
Eron hyväksyminen kuulostaa olevan puolisollesi iso pala nieltäväksi. Kolme viikkoa on lyhyt aika. Se on lyhyt aika teille kaikille: puolisollesi, sinulle ja yhteisille lapsillenne. Eroprosessi, johon kuuluu monen ihmisen näkökulma ja kokemusmaailma, on siis vasta aluillaan. Arjen rutiinit muotoutuvat ja vakiintuvat kuukausien mittaan. Samalla myös todella tärkeä eroon liittyvien tunteiden työstäminen pääsee alkamaan. Ammattilaisen kanssa asiaa puitaessa asian prosessointi helpottuu ja voitte säästyä monilta mutkilta ja kolhuilta.
