Nykyaikaa pidetään nuoruuden pitkittämisen aikakautena. Erilaiset aikuisuutta kuvaavat mallit ovat jakaneet ihmisen elämänvaiheita ikäkausiin ja kehitystehtäviin. Onko näistä malleista enää mitään hyötyä?
Uudet mallit esittävät nuoren aikuisuuden ulottuvan jopa 40-vuotiaaksi asti! 40-46 -vuotiaana ollaan siirtymävaiheessa tai keski-iässä, joka monen mielestä alkaa vasta 50-vuotiaana tai jopa myöhemmin. Vanhuuskin alkaa nykyään myöhemmin kuin ennen.
Ikävaiheiden venyminen johtunee eniten eliniän pidentymisestä, mutta myös nykyinen elämäntapamme muuttaa suhtautumista aikuisuuteen.
Vielä sata vuotta sitten Suomessa ihminen oli 20-vuotiaaana aikuinen, jolla oli melko suurella todennäköisyydellä puoliso, lapsi, koti ja ammatti. Ja paljon velvollisuuksia.
Psykologiassa aikuisuuden saavuttaminen tarkoittaa tiettyjen kehitystehtävien läpikäymistä. Aikuistumiseen kuuluu omista vanhemmista irtautuminen, opiskelu ja ammattiin valmistuminen ja tietyn ammatti-identiteetin muodostaminen, oman kodin hankinta, perheen perustaminen ja taloudellinen itsenäisyys.
Psykologisessa mielessä parisuhde on psyykkisesti vaativa ihmissuhde, jossa haasteena on läheisyyden sietäminen tai osaaminen. Vanhemmuus on kypsymistä vastuunottoon ja vaativaan kasvatustehtävään.
Nykyään monilla jäävät opinnot kesken, ammattiin valmistuminen on useilla aloilla aiempaa epämääräisempää ja työpaikat ja/tai työttömyys vaihtelevat tiuhemmin kuin ennen.
Omista vanhemmista irtautuminen on hankalampaa kuin vuosikymmeniin, sillä työpaikan puuttuminen johtaa taloudelliseen riippuvaisuuteen omista vanhemmista. Tai elanto tulee julkisista avustuksista, eikä riippumattomuudesta voi kuin unelmoida.
Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa on asuntopula, valtava määrä sinkkuja ja kasvava määrä lapsettomia ihmisiä.
Vanhempiensa luona asuva työtön ja perheetön sinkku alkaa olla yleistyvä ilmiö pk-seudulla, eikä vain syrjäseuduilla.
Onko 30-vuotias aina aikuinen? Pitäisikö aikuisuuden kriteerejä muuttaa?
Onko nuoruuden venyttäminen uusien ihanien mahdollisuuksien ja vapauksien nauttimista vai vastuun pakoilua? Mitä ilmiöstä seuraa?