Vedän itseäni turpaan. Yritän ymmärtää katkeroituneiden ja ihan neutraaleissakin fiiliksissä olevien miesten femakkovihaa. Mitä jos joissakin naisten saavuttamissa tasa-arvovoitoissa on piirteitä, jotka ovat molemmille sukupuolille turn off?
Tutkimuksissa on ilmennyt, että miehet etsivät naisia, jotka eivät ylitä heidän kykyjään, älyään, tulojaan ja kunnianhimoaan. Naiset taas etsivät tähän samaan kuvioon sopivaa miestä, vastaparia: itseään pärjäävämpää, fiksumpaa ja rikkaampaa puolisoa. Kaikki hyvin tähän asti?
Naisten parantunut opinto- ja työmenestys on johtanut epätasapainoon: yhä useampi mies jää toivekuvan ulkopuolelle. Ja toisin päin. Naiset alkavat olla liian fiksuja, koulutettuja ja hyvätuloisia miehille. Yhä harvempi mies pystyy enää olemaan naista parempi.
Tämä ei siis ole vain miesten vika. (Tsemppaisivat opinnoissa, lopettaisivat lapsellisen halunsa olla naista ylempänä jne.) Naiset pitävät samalla tavalla liikaa kiinni toiveistaan. (Laskekaa status-rimaa, elättäkää miestä.)
Kun tähän ynnää vielä sukupuolitutkimuksen tuloksen seksihalujen heräämisestä on pommi valmis. Työuralla menestyminen lisää miesten seksihaluja. Mutta uraohjus-naiselle käy päinvastoin. Työstressi vähentää naisen seksihaluja. Lisäksi haastava työ sinällään kiihottaa naista niin, että se kompensoi seksistä tulevaa palkintoa, eli tulee seksin tilalle. Työ tuo naisen elämään tyydytyksen.
Perään vielä sinkkutilastoa:
Euroopan unionissa on laskettu sinkut (Eurostat). Suomi johtaa. Sinkkunaisten väestöosuus on unionimaissa keskimäärin 17 prosenttia, mutta Suomessa jopa 23 prosenttia. Sinkkumiehiä on keskimäärin 13 prosenttia, Suomessa 16,5 prosenttia, Saksan jälkeen unionin ennätys. (HS 7.3.2011)
Jos vanhat sukupuoliroolit olisivat pelkkää biologiaa, ei tällainen nopea muutos olisi ollut mahdollinen. Kehityksen pyörä ei taida kääntyä takaisin menneisyyteen. Mitä pitäisi tehdä?